Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 66

Aiemmin totesin olevani tarkka toisaalta sananvapaudesta ja toisaalta yksityisyyden suojasta. Siksi en mainitse nimiltä rosvoja, jotka murtautuivat kotiimme. Koska emme tehneet rikosilmoitusta emmekä edes tutkintapyyntöä, en hevin julkisesti sano silloin varkaaksi. 

Mutta yhden kolmesta kohdalla teen poikkeuksen. Hän oli Reima "Ärsi" Lehtonen. Minulle kovin rakas, lavean tien kulkija. Joka jostain syystä oli sitä Markollekin. Eräänkin kerran iltarukouksessaan hän huokaisi ylös taivaisiin, sinne missä oli Irmelikin, että "ota Ärsiltä viinanhimo pois".

Milloinkaan en ole tullut keskustelleeksi poikani kanssa millainen oli tai on hänen Jumalansa. Mutta ajattelen tietäväni jotain siitä. Ehkä se oli samanlainen kuin omanikin ollessani pieni lapsi. Äitini istuessa vuoteeni reunalla ristien kätensä iltarukoukseen: "Levolle lasken Luojani, armias ole suojani. Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi." 

Nukahdin aina levollisin mielin täydellisesti uskoen ja ymmärtäen, että vaikka en aamulla heräisi, olisi kaikki hyvin. Olisin taivaassa, Jeesuksen luona ja siellä odottaisin vanhempieni, pikkusiskoni ja veljeni saapumista. Lapsen mieleni täydellistä Jumalaa en ole koskaan enää sen jälkeen löytänyt. Kun aikuisena, illalla tulee itselleni kuolema mieleen, pakenee levollisuus valon nopeudella jonnekin. Sinne menee myös maallisempi Nukku-Matti unihiekkansa kanssa. Joskus kestää tuntikausia vuoteessa pyörien, maailmankaikkeus mielessä, ennen kun saan uneni kiinni.

Ehkä anteeksiantoni on edelleen aitouden irvikuva, mutta yritän parhaani. Osin itsekkäistäkin syistä, sillä luulen, että anteeksiantamattomin sydämin saattaa asia tulla uudelleen esiin matkalla iankaikkisuuteen.

Mutta olen oikealla tiellä. Kerran olin töissä, kun Liisa soitti jostakin Markon tekemästä kolttosesta. Kotiin ajellessani ajattelin kiukkua täynnä, että odotahan pikku viikari, kunhan pääsen sinne. Mutta kun kotiportilla näin oven suussa syyllisen ja katuvan pojan, halasin häntä sanoen kyynelsilmin: "Annettu jo, annettu jo, unohda koko juttu". Eikä tapahtuneeseen milloinkaan palattu. 

Myös yhden kauneimmista anteeksiantamisen tapahtumista koin Markon kanssa. Biba-nimisen saksanpaimenkoiran jälkeen kodissamme oli saman rodun edustaja, Roope nimeltään. Kuoleman kielistä pelastamani sekin. Se oli ottanut ikävän tavan ja kävi silloin tällöin nipistämässä hampaillaan Markoa, usein reidestä. Kerran pyysin häntä riisumaan housunsa, jotta näkisin ihon. Ja kyllä, aivan kunnon hampaiden jäljet. Siinä hetkessä lupasin, että koira lähtee huomenna.

Luulen, että yön aikana Marko oli ajatellut, että lopetan tai lopetutan Roopen elämän. Kuten olisin tehnytkin. Aamulla tämä suurenmoinen poika kuitenkin halusi puhua kanssani: "Kuule Jorma, sinä olet usein sanonut, että jokainen ansaitsee uuden mahdollisuuden. Roope on purrut vain minua ja haluan antaa sille anteeksi sekä nyt sen uuden mahdollisuuden." Marko oli ottanut minut kiinni aiemmista ylevistä sanoistani, joiden takana olin kylläkin monesti seissyt. 

Niinpä otimme Roopen sohvalle väliimme ja puhuimme sille: "Olin jo päättänyt, että sinulle tulee lähtö tavalla tai toisella. Mutta Marko, jota olet ottanut tavaksi näykkäistä, haluaa jakaa sinulle uudet kortit. Joten saat Markon sinulle pyytämän, uuden tilaisuuden pitää hampaasi kurissa. Mutta vain yhden. Ymmärrä tämä, niin elämäsi jatkuu perheemme jäsenenä." Koskaan sen jälkeen Roope ei näykkäissyt enää ketään. 


Ei kommentteja: