Väärien valintojen asiantuntija * 84

Jos rullasi arki kotona ja vapaalla mieleisellä tavalla, niin sitä se teki työssänikin. Joka oli minulle lisäksi niin sanoakseni henki ja elämä. Elin ja olin vahvasti siinä ja ylipäätään elämässä kiinni. Tiesin suunnan minne tahdoin. Se oli yksi elämäni ehdottomasti oikeista valinnoista.

Silti en halunnut pysähtyä paikalleni, sillä uskoin voivani tehdä enemmänkin. Jotain mikä ei olisi keneltäkään pois, mutta olisi monelle lisänä. Sitä koin olleen Omakotikadun, kuten Pitkäkadun päiväkeskuksenkin. Sen yhteydessä olevat tukiasunnot olivat myös menestys, joihin oli jatkuvasti paljon tulijoita. Ne eivät olleet muiden asuntojen joukossa, joissa asukkaalla oli usein asuinkumppanina yksinäisyys ja yhteenkuulumattomuuden tunne. Sulki sitten kerrostalokotinsa ulko-oven sisä- tai ulkopuolelta. 

Tätä poisti Pitkäkadun pihapiirissä ja kiinteässä yhteydessä ollut päiväkeskus. Joka toi monelle ikään kuin perheen, ystävät ja tunteen siitä, että kuului johonkin, missä voi kokea hyväksyntää. Päihdeongelmaisen suurin ongelma päihteiden jälkeen on sielun yksinäisyys. Sitä kuvaa oivalla tavalla Mikko Alatalon laulu "Ihmisen ikävä toisen luo". 

Jostain sain tietää, että Jyväskylä oli hankkinut neljä käytettyä parakkirakennusta, joita se tarjosi nuorisotyön käyttöön. Mutta vastaus oli, että "ei kiitos, se on kaupungilta aivan väärä tapa yrittää poistaa nuorten asunnottomuutta". Minut se sytytti. Sytytti niin hyvin, etten sammunut öiksikään, vaan visioin ja vielä senkin jälkeen visioin. Eivätkä ne olleet minulle parakkeja, vaan viipaletaloja.

Kylmä pyyhe tuli kehään, kun diakoniajohtaja Veijo Pesonen laittoi henkselit ajatuksen päälle. Sanoi, että "vaikka se hyvä ajatus saattaa ollakin, se ei ole seurakunnalle nyt mahdollinen. Sillä aikanasi päihde- ja vankilatyö on kasvanut kuin pullataikina ja olen tälläkin hetkellä puun ja kuoren välissä muiden diakonian työmuotojen kanssa".

Oli vielä valvottava yksi yö. Ehkä jollakin tavalla vaikeinta oli hyväksyä, jos lähden muunkin kuin henkisen kasvut tielle, maksaa se minulle sen, joka oli rakkainta. Se maksaa asiakastyön, senkin mukanaan tuomia kaveruuksia ja tuo tilalle yksinäisyyden. Jonka puki minulle oivalla tavalla sanoiksi jo aiemmin mainittu Juha Muilu. Mainio pappismies ja sielunhoitaja: "Moni haluaa kulkea edellä ja olla suunnannäyttäjä sekä luoda uutta. Mutta harvasta meistä on siihen. Se on yksinäisen ihmisen yksinäistä työtä." Kuinka oikeassa hän olikaan.

Olin valmis maksamaan tämän hinnan, joten lampsin takaisin diakoniajohtajan luokse: "Koska minulla ei ole virkaa, vaan vain sinun minulle antama työsuhde, ei ole myöskään virkavapautta mitä mistään pyytää. Ja jokaisella meillä on tonttimme. Sinä päätät tältä osin seurakunnan reviiristä, muttet siitä voisiko uusi hanke toteutua jonkun muun toimesta. Joten voit myöntää vuoden palkattoman työloman, jota pyydän sinulta tässä ja nyt." Sain sen ja kävelin ulos. Enkä tiennyt olinko tehnyt väärän vai oikean valinnan.