Koska Liisa, hänen toinen äitinsä käytti pyörätuolia, tuli Markosta sen taitava käyttäjä. Kun Liisa istui sohvalle tai muuhun tuoliin, oli pojan vuoro. Hän viiletti usein tuntikausia kahdella takapyörällä pitkin kotia, pihaa ja Heikkiläntietä. Sitä jotkut vanhemmat katselivat paheksuen.
Markolle pyörätuoli oli luonnollinen asia ja sen myötä myös kavereille. Se oli osa Liisaa sekä hänen persoonaansa. Kerran löysin jostakin kolmipyöräisen ja käsin poljettavan epäkuntoisen kulkuneuvon. Vähän kuin manuaalisen tricyclen, jonka polttomoottoriversiolla Little Jormakin tuli kotiin James Gordon sairaalasta vuosikymmeniä myöhemmin.
Kunnostin ajoneuvon Liisalle, jolla hän puolestaan viiletti kotikulmilla koiramme kanssa ja varsinkin myöhemmin elämäämme tulleella Syrjäntakasella. Heikkilässä kulkuneuvo veti puoleensa myös Markon kavereita. Joskus tuntui, että kaikki kylän kakarat keikkuivat sen päällä. Jossain vilahti välillä kädet polkimilla, joilla lapset pitivät vauhtia yllä.
Sitten osa vanhemmista pahoitti mielensä toiminnaksi saakka. He keräsivät joukon ja tulivat audienssille kotiimme. Huolen aihe oli ilmeinen. Olemme mahdollistaneet, ellei peräti kannustaneet heidänkin lapsiaan leikkimään vakavalla aiheella, vammaisuudella. Se oli surullista koettavaa ehkä eniten Liisalle, sillä hän nautti silmin nähden, kun hänen liikkumisen apuvälineet olivat tuottaneet iloa ja riemua lapsille.
Mutta oli meillä joskus hauskaa lastenkin kustannuksella. Liisa laittoi kerran Markon kioskiasialle. Piti hakea suojia naisten vaivoihin. Pikku mies hoiti homman tyylikkäästi. Eräänä päivänä kioskin rouva kysäisi minulta tiskillä: "Olivatka nivelsiteet oikeita Liisalle?" Putosin totaalisesti kärryiltä, joten hän selitti. Marko oli ostosmatkallaan unohtanut terveyssiteet ja pyytänyt "äidille nivelsiteitä". Naiset tietävät naisten jutut, mutta Markolla meni monta vuotta ennen kuin hän käsitti mikä aikuisia asiassa nauratti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti