Väärien valintojen asiantuntija * 65

Vaikka Heikkilä on edelleen lintukotoalue, jossa ei konnia tai ylipäätään häiriötekijöitä juuri näy eikä kuulu, emme niiltä täysin säästyneet. Päihde- ja kriminaalityöni jätti jälkensä. Varsinkin, kun yhdellä laidalla kulkevista moni oli kaverini, sillä siitä maailmasta olin itsekin tullut. Maailmasta missä ei niin hyvää ystävää ole, jolta ei päihteitä tai muuta omaisuutta vietäisi, jos sopiva tilaisuus tulee.

Kotiini olin tuonut ulkomaanmatkoilta alkoholia, jota en ollut tarkoittanut juotavaksi, vaan muistuttamaan menneisyydestäni. Pulloja silloin tällöin silmäilinkin ja ajattelin, ehkä joskus ääneenkin, että enää ette voi minulle mitään. Olin viimein käsittänyt, että piru ei istu pullossa, vaan sen ulkopuolella. 

Tieto kotonamme olevista juomista oli alan miesten ja naistenkin keskuudessa. Kerran poissa ollessamme kolme janoista miestä päätti tehdä keikan meille anastaakseen juotavat. Jos ei parempiin, niin ainakin juoviin suihin. Abloy-lukkoja ei tarvinnut edes murtaa, vaan avaamista varten oli aidolla murtomiehellä työkalunsa. Sitä sanottiin vempaimeksi, joka taisi olla kehitetty aikoinaan Turun Kakolassa.

Omalla laillaan hupaisaa oli, että kyseiset veijarit eivät löytäneet pulloja. Joten hyvitykseksi he koppasivat mukaansa radiokasettisoittimen ja jotakin muuta pientä. Mutta yhtä helppo kuin heillä oli varastaa omaisuuttamme, yhtä helppoa minun oli se jäljittää. Koska Liisakaan ei poliisijuttua vaatinut, laitoin kentälle ainoastaan viestin, että odotamme anteeksipyyntöjen kera tavaroita takaisin. Näin myös tapahtui. 

Mutta oloni ei siitä parantunut, vaan päinvastoin. Syytä ei tarvinnut kauaa etsiä, vaikka sisimpäänsä meneminen usein vaikeaa onkin. Sieltä löysin itseni Luojaakin suuremmaksi ylentäneenä. Hänen selkänsä takana pullistelin ja odotin, että ihmiset, joilla ei ole menneisyyttä muualta kuin laitoksista ryömivät luokseni. Katuvaisina pyytämään anteeksi vajavaisuuksiaan, rikkinäisyyttään sekä mieltensä sairauksia. Niistä minä heitä sitten korkeuksista armahtelin kantapää vuorollaan kunkin otsalla. 

Joku on sanonut, että pisin ja vaikein tie on mennä puoleen väliin inhokkiaan tai vihamiestään vastaan. Omassa maailmassani se ei ole näin. Vaan kävellä loputkin matkasta toisen luokse silloinkin, kun hän ei näe tarpeelliseksi liikahtaa piiruakaan suuntaasi. Ja antaa hiljaa sydämessään anteeksi toisen sitä koskaan tietämättä. Vaikka anteeksi saanut ei koskaan edes ymmärrä tehneensä väärin.

En juuri uskollani elvistele. Luojani on ja ehkä haluaa ollakin monelta osin maallisen elämäni suurin mysteeri. Mutta eikö juuri tätä puusepän Poika ristillä pyytänyt? Että saisimme anteeksi, vaikkemme ymmärrä mitä teemme.