Vaan periaatteista, joita minulla on hyviä ja vähemmän hyviä. En ole koskaan pyytänyt minkään sortin korkeammalta voimalta apua ongelmiini, jotka ovat seurausta omista, vääriksi osoittautuneista valinnoista. Joita päihteet ja tupakka selkeästi olivat. Itse olen ne suuhuni laittanut ja itse otan ne myös pois. Omin voimin, näin ajattelin aikoinaan ja yhä.
Tupakasta irti pääseminen oli itse asiassa paljon tiukemmassa kuin alkoholi. Varmasti sata kertaa sen lopetin illalla ja yhtä monta kertaa aloitin aamulla ensimmäiseksi.
Tilasin roska-autonkin tyhjentämään kotini astiat, ettei varmasti ole aamulla herätessä edes tupakantumppia mihin tarttua. Pidin päätökseni. Kolmena ensimmäisenä päivänä kuljin pitkin katuja niiden perässä, jotka polttivat kävellessään ja haistelin haikuja.
Mutta en pannut tupakkaa suuhuni, vaikka ensimmäiset päivät ja yöt teki koko ajan mieli aivan sairaalla tavalla. Yötä päivää. Muutaman päivän kuluttua havahduin yhä useammin, että hetkinen, nyt oli tovi eikä tehnyt röökiä mieli. Silloin sain varmuuden, että onnistun.
Pinna oli supertiukalla. Muistan, kun työnantajani ilmoitti määräaikaisen työsuhteeni jatkumisesta. Haukuin viestintuojan lyttyyn. Hän kutistui pöytänsä takana yhä pienemmäksi todeten hiljaisella äänellä: "Anteeksi Jorma, mutta minä kun luulin kertovani sinulle iloisen ja hyvän uutisen."
Kun himo hellitti, kiersin kaksi seuraavaa viikkoa pyytelemässä niiltä anteeksi, jotka haukuin maan rakoon muutaman päivän aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti