Väärien valintojen asiantuntija * 14

Joskus voi valita vain suhtautumisen tapahtuneeseen.

Elämäni tarinassa alkoholi näyttelee merkittävää osaa. Se on tavalla tai toisella ollut osani syntymästäni lähtien.

Isäni ei ollut alkoholisti kenenkään mielestä. Mutta jos ajatellaan, että alkoholisti on hän, jonka alkoholinkäyttö tuottaa jatkuvan ongelman elämän jollekin osalle, on määritelmä lähellä myös isääni. Sillä hänellä oli hyvin yksipuolinen tapa lauantai-iltojen viettoon.

Tiedän äitini, joka ei isän eläessä käyttänyt alkoholia lainkaan, kärsineen isäni viikonloppupullosta. Jonka hän joi lauantaisin kylmään kahviin sekoitettuna luullen, että me lapset emme huomanneet.

Mutta käsitimme me, ainakin äitini ja minä. Myöhemmin ymmärsin myös äitini taakan pelkoineen. Joten jos puoliso on osa elämää, sille isäni alkoholin käyttö tuotti joka viikkoisen tuskan.

Tiedän myös omani, siskoni, veljeni ja poikani alkoholinkäytön ylä- ja alamäet.  Puhumattakaan äidistäni, jolla olisivat olleet portit avoinna uuteen elämään puolison kuoltua ja lasten ollessa jo aikuisia.

Aikoinaan murehdin elämääni haamujen
ja pikku-ukkojen seurassa. 

Mutta hän ei päässyt irti menneisyyden taakastaan. Vaan väärä valinta oli "keittiön jakkara" ja Elantoon tullut keskiolut. Se alkoi parista pullosta ruokaostosten yhteydessä ja päättyi sen jälkeen, kun kaupasta ei enää noudettu ruokaa lainkaan. Ainoastaan kaljaa kaikella rahalla mitä kulloinkin oli.

Itse en isäni eläessä hänen alkoholin käytöstään osannut kärsiä. Tai en ainakaan muista. Enkä pitkään aikaan sen jälkeenkään. Vaikka äiti otti tenavat joskus kainaloonsa ja pakenimme naapuriin kunnes isä oli rauhoittunut.

Mutta kerran, vuosikymmen tai pari isäni kuolema jälkeen Sininauhaliiton väen joulujuhlissa kiersi joulupukki. Joka kysyi jokaiselta rakkainta joulumuistoa. Joulupukiksi naamioitunut Juha Kinanen pysähtyi myös minun eteen kysyen samaa kuin muiltakin.

En tiedä mistä se tuli, jostain sieluni syvimmästä kellarilokerosta, kaiken alleen peittävä, sisimpäni särkenyt itku. Enkä muistanut ainuttakaan joulumuistoa, jossa isäni olisi ollut ilman lauantaipulloaan. Itkusta ei ollut tulla loppua, vaikka muut minua lohduttivat parhaansa mukaan.

Se on hyvin rakas ja surullinen muisto, sillä siinä hetkessä ymmärsin, että puutteellinen voi olla täydellistä. Kuten vanhempien rakkaus omiin lapsiin. "Kannamme vanhempiamme aina mukanamme niin hyvässä kuin pahassa", sanoo Eino Leinokin.

 Paljon olen asiaa pohtinut sen jälkeen vuosien varrella enkä varsinkaan katkeruutta ole sydämestäni löytänyt. Vaan olen ymmärtänyt vanhempieni tehneen parhaansa kaikkia kolmea lastaan syvästi rakastaen. Tämän käsitin vasta heidän ja siskoni haudalla.