Tunteella elävän sydämen onni on usein tuskan takana

Kauan sitten riitelin vappuna tulisesti. Näin tapahtui liian usein. Mutta tämä yksi kerta jäi erityisesti mieleen, sillä halusin tavalla tai toisella eroon helvetistäni.

Mutten löytänyt kuin huonoja vaihtoehtoja. Juomisesta itsemurhaan. Ehkä rakastin elämää riittävästi, sillä otin Vespa skootterini ja lähdin ajamaan räntäsateessa kolmen sadan kilometrin päähän kohti Tuusulaa. Synnyin- ja lapsuudenkotiani.

Mäntsälässä olin aidosti läpimärkänä nailonpaita päällä paleltua kuoliaaksi. Matkaa "etelän kotiini" oli vielä 50 kilometriä. Siellä bensamittarikatoksen alla värjötellessä muukalainen pakettiautonsa kanssa näki ja tunsi tuskani. Hän otti minut Vespoineen mukaansa ja vei Hyrylään.

Makasin viikon kuumeessa ja luulin että kuolen. Eikä kukaan toivottanut minulle kertaakaan "parane Jorma" . Olin yksin, niin yksin, silti en halunnut kuolla. Mutta en osaa rikkinäisen sydämen yksinäisyydestä muille kirjoittaa tai muutenkaan selittää. Osaan vain tuntea sen..... vieläkin.

Kenen siirto, Kaj Stenwall, vuodelta 1993

Se oli tärkeä reissu. Yksi elämäni tärkeimmistä. Sillä se oli matka korvieni väliin ja sydämeni syvimpiin syövereihin. Ymmärsin, että itseään ei pääse pakoon skootterilla eikä avaruusaluksella.

Jotain, jonka korjaajaksi minusta ei ollut, oli silti mennyt iäksi rikki. Tai ollut sisälläni pirstaleina aina. Joskus joku tai jotkut, joita rakastin ja rakastan ovat sanoneet minulle, että minä jätän, kun ja jos suljen oven jäljessäni.

Mutta minäkö jätän? On liian vaikeaa selittää miltä tuntuu, kun rakastamani sydän hylkää ja jättää rikkinäisen sydämeni. Tunteella elävän sydämen onni on joskus monen kyyneleen ja tuskan takana.