Kun menin ensimmäisen kerran avainten kanssa Omakotikadun pieneen torppaan, huokui sen jokainen kulma ja kolo elettyä elämää. Tosin avainta en tarvinnut, sillä joku oli mennyt sisään isoilla avaimilla. Sanovat niitä sorkkaraudoiksi.
Katsoessani suuntaan jos toiseenkin vinossa olevaa, kaksihuoneista mökkiä, ymmärsin sen olevan meille täydellisen. Alakuloinen ja läntällään, kuten tulevat käyttäjätkin. Huoneessa pystyuuni, keittiössä hella ja seinässä vesikraana. Ja pihan perällä aito puucee.
Puuliiterin toisessa päässä oli yksi huone. Mikä lienee alkujaan ollutkaan, mutta nyt se oli Olga Jäntin koti. Ei ollut edes "päärakennuksen" hanaa, vaan puuhellan kulmalla vesisanko, jolla ja johon vesi haettiin naapurista. Siellä hän myös kävi viikoittain saunassa.
Mutta Olgasta tuli meille kaikille, parillekymmenelle vakiokävijälle hyvin rakas. Joka oli saanut yllättäen pihaansa omat turvamiehet, joista moni olisi antanut henkensä hänen puolestaan.
Olgan elämä, kuten menneisyyskin olivat yksinäisyyttä täynnä. Samoin kuin monen päiväkeskuksen käyttäjänkin. Omalla laillaan minunkin. Yhteisen mummumme yksinäisyys ei ollut itse valittua. Puoliso katosi sotaan ja liitosta syntynyt ainut lapsi, tytär kuoli liikenneonnettomuudessa kokematta koskaan aikuisuutta.
Me muutimme Olgan päivät ja osin koko elämän. Jokainen meistä, alan naisista ja miehistä oli hyvin rakas tai vähintäänkin merkittävä. Sen jälkeen hän ei ollut enää koskaan yksin. Mutta sydämen surua, kaipausta ja yksinäisyyttä ei voinut kukaan poistaa. Ei kotiin muuttanut kulkukissakaan. Joskus kahden puhuessamme koin kuinka Olgan sielu kaipasi menettämiään rakkaita.
Olgalla oli yksi, hyvin läheinen naapuri. Kaupungin työntekijä Markkasen Ville ja hänen vaimonsa, jonka nimeä en muista. He kertoivat minulle sellaistakin Olgan elämästä, josta hän ei itse puhunut. Surullista, mutta hyvin kaunista kuultavaa. Ehkä kauneinta oli, että hän hyväksyi meidät kaikki. Sellaisina kuin olimme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti