Väärien valintojen asiantuntija * 6

Kaikki lapset ovat rakkaita minulle.

Tällä hetkellä uskon päätökseni kirjoittamisesta pitävän, jos elämää riittää. Ehkä eniten kateissa oli motivaatio, jonka löysin viime yönä.

Kirjoitan avoimesti sinne tänne poukkoillen, vaikkei olisi lukijoitakaan. Alkuperäiset tavoitteet ovat myös muuttuneet aamuöiden tunteina, jolloin olen kävellyt Jokilaakson hiljaisuudessa Niilon kanssa. Pimeydessä pöllön tai huuhkajan siipien kahahduksia kuunnellessani olen päässyt selvyyteen miksi ja ennen kaikkea kenelle tai keille itseni lisäksi ylipäätään kirjani kirjoitan.

Tärkeintä minulle on sanoa hänelle, jota ei vielä ole, jotain sellaista mitä kukaan toinen ei milloinkaan tule sanomaan.

Kuinka paljon maksaisinkaan, jos jossain olisi säilynyt isäni tai äitini mitä tahansa kirjoittamaa. Vaikka niissä ei olisi mitään itselleni tarkoitettua. Mutta tallessa ei ole edes vanhempieni nimikirjoituksia.

Seikkailen läpi tämän kirjan
ensijaisesti kaikille lapsille. 

Ainutlaatuisuuden ja -kertaisuuden ymmärtäminen muuttaa sekin sisältöä. En yritä syleillä maailmoja tai puhua viisaita. Maailmassa ei ehkä tule olemaankaan kuin yksi ihminen, jolle kirjoittamani on aivan muista syistä tärkeää, ehkä joskus arvokastakin.

Toki olen otettu jokaisesta lukijasta, joita heitäkin on. On mukavaa törmätä maailman oudoilla kolkilla ventovieraaseen. Joka sanoo "hei, et minua tunne, mutta minä tunnen sinut, sillä olen blogisi säännöllinen lukija".

Ajattelen, että yhä henkilökohtaisemmaksi menevän kirjoittamisen myötä vähäisetkin lukijani katoavat. Miksi joku lukisi jonkun jorinoita, joka ei ole edes kummoinen kirjoittaja? Tai mene ja tiedä. Ehkä joku lukeekin.

Minua motivoi kirjoittamaan usko, että tällä hetkellä syntymätön lapseni saa nähdä päivänvalon pallon toisella puolen.

Kun ymmärsin, että lapsikin voi, jos ei lukea niin ainakin selailla sivuja, tuon mukaan myös valokuvia. Oman emojikuvani rinnalle. Ehkä jossain maailmankolkassa selitän tai joku muu kertoo lapsille kirjan sisältöä, vaikkei yhteistä kieltä olisikaan.

Toki yhtä tärkeä on poikani Marko ja hänen lapsensa Olivia, joihin kumpaankaan itselläni ei ole tällä hetkellä elävää yhteyttä. Eikä Sini Olivian Päivi-äitiinkään. Syitä en tiedä. Tiedän vain koko trion olevan minulle rakas. Mutta heillä on mahdollisuus milloin tahansa kysyä ja puhua, sillä Markokin on jo keski-ikäinen äijä.

Toisin on lapseni idun, tytön tai pojan kanssa. Voi olla, että aikani ei riitä, että hän edes voisi minulta kysellä. Siksi kirjoitan koko kirjan ensisijaisesti häntä ajatellen, hänelle ja hänen äidilleen Melanielle.