Blogimme ja blogini

Vaikka en kerrokaan kaikkia itseäni koskevia asioita kuin eläimille, tällä hetkellä eniten Niilo-koiralle, jaan itsestäni, kokemastani ja mielipiteistäni paljon.

Tähän käytän sosiaalista mediaa, jos toki länkytän milloin missäkin kuppikunnassa ja pöytäseurueessa välillä niin, jotta muille ei jää kuin kuulijan osa. Jona voi olla, vaikka ei kuuntelisikaan. Tämänkin olen havainnut silloin tällöin syyllistymällä siihen itsekin.

Mutta hällä väliä, puhun, kirjoitan ja jaan, sillä teen sen pääosin itseni vuoksi. Haluan valita itse yksinoloni ja yksinäisyyteni muodot ja tahdon kuulua johonkin. En suostu olemaan yhteiskunnan osa, joka aina ja iäti vaikenee. Puhun sekä kirjoitan, vaikka kukaan ei milloinkaan minua kuulisi silmillään eikä korvillaan.

Muistelen, että lähes kymmenen vuotta sitten aloitin blogien kirjoittamisen ilman Päivistä, joka kylläkin tuli mukaan aivan alkumetreillä.

Tosin ennen sitäkin kirjoitin varsinkin työpäiväkirjoja niin Katulähetyksessä kuin Sininauhassakin käytännössä päivittäin varmastikin parikymmentä vuotta. Johon pakotin mukaan myös työtoverini. Tästä tavasta varsinkin jälkikäteen olen saanut usean palautteen, että oli se hieno juttu, joka sitoi työyhteisön upeasti yhteen.

Nykyisin kirjoitan taas yksin, sillä avioero Päiviksestä vei mukanaan paljon muutakin yhteistä kuin vuoteen. Tai oikeastaan ei sitä kokonaan, sillä yhteinen peti meillä on Thaikodissamme edelleen, johon myös sovimme edelleen. Mutta emme yhtä aikaa. 😅😅

Blogeja on vuosien saatossa syntynyt käytännössä päivittän. Vain joskus, kun olen ollut kertakaikkisen Hornan kuusessa, jossa ei mikään sähköinen yhteys toimi, on blogi jäänyt väliin. Olen kyllä kirjoittamisen unohtanutkin pari kertaa.

Blogeista pidetään myös myös mitä erilaisempia tilastoja, joita olen jakanut aiemminkin. Yksi mielenkiintoisimmista on kuinka lukijat jakautuvat maittain tai sitten tilastot eivät kerro koko totuutta. Sillä aina, paria, kolmea poikkeusta lukuunottamatta on blogi ollut suomenkielinen.

Toki sivuilla on linkki, millä kielen voi vaihtaa melkein miksi tahansa. Vaikka Filippiineillä eniten käytetyksi tagaloginkieleksi. Mutta kuitenkin, usein olen ihmetellyt varsinkin Yhdysvaltojen lukijamäärää, sillä sieltä ei ole paljon palautetta tullut. Ei kyllä muualtakaan.

Lukijaennätystä on pitänyt iät ja ajat Päiviksen kirjoitus thaimaalaisen ajokortin hankkimisesta. Niskaan on noussut puhaltamaan oma kirjoitukseni Romanian irto- ja kulkukoirista.

Näillä näkymin loppua kirjoittamiselleni ei ole näköpiirissä. Onkin mukava vuosienkin jälkeen selailla mitä kaikkea on tullut sanottua.

Mutta vielä mukavampaa on, kun joku ventovieras käytännössä missä tahansa maailmankolkassa ottaa hihasta sanoo, että "terve. Et minua tunne, mutta minä tunnen sinut, sillä olen blogisi vakituinen lukija". Joskus saan vielä mansikaksi kakun päälle, että "melkein joka aamu odotan uutta kirjoitusta".