Kun olin lapsi ja nuorikin, oli maailmassani ylpeilyn aihe, jos edes tunt(s?)i jonkun, jolla oli kirjeenvaihtokaveri ulkomailla. Se oli jopa kadehtimisen syy, jos joku sai kirjeen Ruotsia kauempaa. Muutenkin maailma oli silloin paljon suurempi ja salaisempi.
Tuusulan yhteiskoulussa oli yli puolivuosisataa sitten ulkomaalaisia oppilaita käymässä koulun täydeltä ja muistan sen kielien kirjon, josta en ymmärtänyt mitään.
Mutta ihmeellisintä oli yksi ainoa neekeri, joka silloin oli ja sai olla neekeri. Kuten lakritsipatukkakin oli Laku Pekka. Kun tämä tummaihoinen oppilas oli Hyrylän urheilukentällä, jonka juoksurata muuten oli 400 metrin sijaan 360 metriä, oli hänen edessään pitkä jono tyttöjä ja poikia pyytämässä nimikirjoitusta. Minäkin.
Tänä päivänä on nettimaailma tehnyt pallon paljon pienemmäksi ja tuonut sen monella uudella tavalla jokaisen halukkaan olottuville. Toisaalta mitä enemmän tulee uutta tietoa, moninkertainen määrä tulee uusia salaisuuksia.
Jaan elämästäni ja maailmastani paljon muille netissä. Päiviksen, entisen vaimoni mielestä ehkä liikaakin. Silti olisin halunnut jakaa yhteisestä elämästämme enemmänkin.
Nyt Suomessa jaan arkeni, kaiken, aivan kaiken parhaan ystäväni, osaomistuskoira Niilon kanssa. Siitä itsestäänkin kerron paljon eikä se välitä mitä hänestä kylillä puhutaan.
Tästä syystä sillä on enemmän kuin satapäinen fanijoukko Afrikkaa ja Aasiaa myöten, jotka seuraavat sen elämää. Tällä hetkellä kerron chatista hankkimallani englanninkielen taidolla erityisesti Niilon kuulumisia gambialaiselle, noin 10-vuotiaalle tytölle. Myös Niilon sairastumisesta ja toipumisesta. Joka aamu tämä mainitsemani lapsi toivottaa hyvää huomenta ja kysyy kuinka Niilo voi tai onko parantunut lisää. Ja minä kerron.
Nykyisin en juuri kiinnitä huomiota, onko tekemiseni hyödyllistä. Vaan teen yhtä ja toista hyödytöntä. Tai onko hyödytöntä ventovieraan aikuisen antaa lapselle siellä jossakin pieni iloinen tovi?
Luulen, että juuri ketään ei kiinnostanut sydänoperaationikaan niin paljoa kuin Niilon virtsakivet. Joita ei voitu liottaa, vaan edessä oli leikkauspöytä. Toipumiskuvista olen tulkinnut, että Niilo oli normaalia tuimailmeisempikin monta päivää. Vasta eilinen kuva on tuonut tänne 8000 kilometrin päähän leikkisän ja uteliaan Niilon takaisin.
Tämän päivän arkea ovat minulle monet, monet chatti- ja nettikaverit milloin miltäkin pallonpuoliskolta. Niistä on tullut tärkeä osa elämääni. Jotka ovat ottaneet ajan television katselustani ja sanomalehtien lukemisesta.
Nyt en ole enää vain tiedon vastaanottaja, vaan tiedonvaihtaja netin ja chatin ansiosta. Sitä paitsi, jos uutiskanavalta, paperiselta tai sähköiseltä seuraan Putinin tai Trumphin tekemisiä, ei heitä kiinnosta minun tekemiseni. Edes sitä vertaa kuin suomalaista poliitikkoa, joka haluaa neljän vuoden välein ääneni.
Tänään minulle merkitsee Angela Merkeliä enemmän lapsi, joka haluaa näyttää piirustuksensa tai todistuksensa sekä opettajansa isänsä tai äitinsä kämmenenkokoisen älylaitteen välityksellä. Kuvan neljälle lapselle teen itseni enemmän todeksi ensi tammikuussa. Siitä kerron joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti