Ihmeellinen unimaailma

Rosa Merilainen sanoi nukkuvansa ja hikoilevansa yöt miehensä kainalossa - ja se tekee hänestä maailman onnellisimman vaimon. Sanoi hän myös, ettei ole nukkunut sitten 90-luvun ilman unilääkkeitä.

Se sai minut aamukaffen kera pohtimaan omia öitäni. Joka osoittautuikin mielenkiintoiseksi matkaksi maailmaan, jossa olen kolmasosan elämästäni. Varsin paljon siis.

Kun olin lapsi muistan, että minulla ei ollut koskaan uniongelmia. Paitsi joskus aamuisin, kun olisin halunnut jatkaa unia, mutta oli matkattava koulutielle. Mutta vaikka viikonloppuisin ei tarvinnut nousta, ei uni jatkunut kouluaamua kauemmin. Oli kiire viikonlopun muihin rientoihin.

Sen muistan yhä hyvin rakkaana, kun äiti istui joka ilta vuoteeni laidalla ja yhdessä rukoilimme "Levolle lasken Luojani jne". Aikuisena olen usein kaivannut lapsen uskoani ja luottamusta taivaaseen, sillä ymmärsin hyvin iltarukouksen sisällön. Silti nukahdin levolliseen uneen tietoisena, etten ehkä aamulla herää. Uskoin ja luotin heräämiseen taivasten valtakunnassa. Sielläkin olisi hyvä olla, jossa vain odottaisin rakkaitani maan päältä. Näin lapsena ajattelin.

Mutta oli minulla lapsena toisenlaisiakin unen odotuksen aikoja. Monta kertaa sain isältäni yhtä kertaa lukuunottamatta syystä selkääni iltasella ja itkin itseni uneen. Ruumiillinen kuritus oli isälläni kurssissa. Silloin ennen itkuisen unen tuloa olin tehnyt joskus vakaan päätöksen, että aamulla tapan itseni.

Kotini vieressä oli Every Oy:n puinen tynnyrivarasto ja pohdin, että lähteekö henki tai katkeeko vain jalka, kun hyppään sen katolta heti aamulla. Mutta aamun tullessa, oli Nukku-Matti vienyt unihiekkansa mukana suruni ja olin täynnä elämäniloa ja -halua sekä uusia kolttosia.

Joskus aikuisena lopettaesani  viikkoja kestäneitä juomaputkia, saatoin kirjaimellisesti valvoa monta yötä. Ja jos torkahdin, olivat painajaiset satavarmasti seuranani. Yksi vakiovieras oli itseni kokoinen käärme, jota vastaan taistelin suuren miekan kanssa. Aina kun onnistuin katkaisemaan siltä kaulan, kasvoi kaksi päätä tilalle.

Vain viikkotolkulla juonut voi tietää mitä on morkkis. Siis moraalinen krapula. Fyysinen pahaolo on sen rinnalla hyväolo.

Vaikka illalla unta odotellessa tietää järjellä jonkun asian olevan täysin reilassa. Eikä ole sitä juovuksissa säheltänyt. Niin niin kauan pyörittää sitä mielessään, että saa senkin olemaan kirjaimellisesti päin helvettiä.

Siinä se taas tuli. Siivosyntisen minäni patoutunut tarve kirota silloin tällöin. Tai ainakin sille sukulainen, sillä helvetti mikä helvetti. Jonka  tuonpuoleiseen olemassa oloon en tällä hetkellä usko. Ainakaan sellaisena mitä mustakantista kirjaa mukanaan kuljettavat tuomion lähettiläät kauppaavat.

Kuten sanoin, unimaailma on mielenkiintoinen, jossa olen viettänyt aikaa helposti yli 20 vuotta. Loppujen lopuksi sieltä on paljonkin mukavia muistoja, joita taidan muistella päivän mittaan lisää. Ja kirjoittaa huomenna.