Eräänkin kerran olen puolustanut homojen oikeutta rakkauteen. Liityin jopa Aito Avioliitto faceryhmään saadakseni tietää mitä itseään uskovaisina pitävät kristityt asiasta aidosti ajattelevat ja mitä mieltä oma sydämeni on.
Ryhmästä osa olisi erottanut minut. Rinnalleni barrikadeille puolustamaan nousi jokunen enemmän tai vähemmän vanhan liiton kristitty motoristi. Että Soini on kelpo mies, mutta sillä on omat ja usein oudot jutut sekä mielipiteet. Tai siltä tuntuu varsinkin, jos ei oikeasti ja ennakkoluulottomasti pysähdy ajattelemaan ja keskustelemaan. Kiitos tästä heille ja teille.
Halusin tietää jotain, mutten tiennyt mitä. Enkä tiedä vieläkään. Jotain kuitenkin opin, jota olen saanut maistaa aiemminkin. Joidenkin tunnustavana kristittynä itseään pitävien ihmisten armottomuuden ja rakkaudettomuuden. Näin sen koin ja näin sen koen edelleen.
Kun näiltä ihmisiltä kysyn heidän omaa mielipidettään, en sitä saa. Vaan 105 eri raamatunpaikkaa, muttei ainoatakaan omaa perustelua.
Jos ihmisen osana on tietoinen iankaikkisuus, en usko, että minulla on matkalippua koskaan sellaiseen osoitteeseen, jossa Big Boss ei ota luokseen kaikkia luomuksiaan. Älyni ei yksinkertaiseti riitä ymmärtämään minulle kaupattuja iankaikkisuuden eri osastoja. Kuumaa ja sopivan lämpöistä. Sillä en usko helvettiin. Tosin näillä maanpäällisillä paikkojen jakajilla ei liene puuhaan valtakirjojakaan. Tältä osin feikkejä koko lauma.
Enkä hyväksy sitäkään, että tuonpuoleista ei kannata järjellä pohtiakaan, sillä se on uskon asia. Tottahan toki, mutta minulle se on järjen lisäksi myös tunteen asia.
Vain yhden kerran olen itkenyt uskoni vuoksi. Katsoessani elokuvaa Golgatan kärsimystiestä ja Vapahtajan kuolemasta. Kun ristillä kuoleva Kristus kysyi Isältään miksi minut hylkäsit ja pyysi anteeksi kaikkien ihmisten vuoksi, koin vahvasti, että pyyntö meni sinne, missä toivon itsekin joskus olevani. Matkaan Hänen kanssaan lähti kaltaiseni ryöväri viereiseltä ristiltä. Ja toinen toiselta puolen. Näin uskon.
Tuntemani kirjanoppineet ja tämän ajan fariseukset ovat tehneet paljon sen eteen, että tämä kaikki hämärtyisi minulta. He ovat vuosikymmeniä laittaneet minua istumaan. Sydämessäni olen silti seissyt koko ajan.
Nyt en enää istu raamatulla ja kivillä heittelevien vuoksi. He jatkavat pohtimistaan kumpi on homo-/lesbopareissa mies tai nainen. Tai onko kumpikaan vai onko joku ladyboy tai jotain aivan muuta.
Yritän ymmärtää, että joku on antanut (tai he ovat ottaneet) tämän sekä tuomion ja taivaspaikkojen jakamisen heille elämänsä tärkeimmäksi tehtäväksi.
Kun aikani on, lähden matkaan omia polkuja kulkevana, väärien valintojen asiantuntijana. Jos se johtaa portin pieleen Ontuvan Eriksonin, Repe Helismaan ja Tapsa Rautavaaran viereen, olkoon niin. Jatkan Tapsan kanssa siitä mihin jäimme Tikkurilan uimahallin saunan lauteilla.
Tänään kuljen elämääni patoutuneen tarpeeni kanssa olla kiroileva ja ainakin vähän kelvoton. Joka välittää eniten ihmisistä, joilla ei ole mitään sekä koirista vailla ihmiskotia. Ehkä olenkin ollut ja olen vain siivosyntinen ja näytellyt kunnollisempaa kuin olen.
Luojani, johon uskon, on täydellinen rakkaus, mutta muuten yllätyksiä ja outoutta täynnä. Hän on antanut minulle rakkaita ihmisiä sekä niitä, jotka hymyilevät minulle kohdatessamme Finnairin mitään sanomaton ilme huulillaan. Mutta ajattelevat, että helvettiin menee tuokin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti