Eilen tapasin Myllykylän metsästäjiä, sillä mieltäni ovat askarruttaneet lumessa monet jäljet, mutta myös Niilo-koiran käytös. Oudostihin se käyttäytyy silloin tällöin, mutta niille yleensä löytyy ihmisjärkeenkin tai ehkä vain siihen istuva selityksensä. Koiralla saattaa olla niistä aivan oma käsityksensä, jota ei typerä ihminen ymmärrä.
Aina ei tosiaan ihmisen älli selitystä Niilon käyttäytymiseen löydä. Pari kertaa se on ollut yöllä kuin tulisilla hiilillä, eikä ole pysynyt minuuttia Matkakodissa paikallaan, Minkäänlaisia haluja ei myöskään ole ollut pihamaalle laittamaan järjestykseen kanikatrasta tai mitä sen laumaan mahtaa mielestään kuuluakaan.
Metsämies Eki sanoi, että jos seudulla liikkuu kettu tai supikoira ja Niilo sen haistaa, haluaa se satavarmasti ulos, sillä varsinkin koira, jossa on puolet terrieriä, ei niitä pelkää, vaan sinne sekaan olisi päästävä.
Etelän korkeuksilla ei siis pitäisi olla koiralle paljon muissa eläimissä pelättävää. Mutta on yksi, jonka haju riittää siihen, että koira ei millään ilveellä halua ulos. Se on ilves.
Metsämies Eki tiesikin kertoa, että varmuudella Suomen suurin kissaeläin on tepastellut muutaman sadan metrin päässä Matkakodistamme, sillä sen jäljet lumessa ovat helppo tunnistaa sillä ne ovat varsinkin kooltaan vailla vertaa.
Kun meillä on countrykaneja pihapiirissä edelleen jäljellä ehkäpä neljä kappaletta, tarkoittaa se ilveksenkin maailmassa, että olisi makupaloja tarjolla, jos vaan kantti riitäisi ihmis- ja koirahajuista huolimatta tulla niitä noutamaan.
Supikoira sen sijaan on kuulemani mukaan sen verran hidas ja kömpelö, että kanin tai jäniksen joutuminen sen suuhun on enemmänkin vahinko tai sattuma kuin sääntö.
Kettu on oma lukunsa, joka varsinkin viekkaan saalistustapansa ansiosta saattaa hyvinkin kanimme lounastaa. Niin tai näin, itse kunkin on syötävä, jos meinaa hengissä pysyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti