Ikävät asiat mielessä

päivis: Saan silloin tällöin palautetta, että olen ajatuksissani ja puheissani kielteinen. Huomaan vain ikäviä asioita. Totta. Johtunee ehkä omasta elämänhistoriastani, että olen oppinut pelkäämään pahinta, mitä se sitten milloinkin onkaan. Viime aikoina olen seuraillut tuulia. Pelottavalta tuntui muun muassa se, kun eräs ikäihminen totesi, ettei "koskaan ole tuullut näin paljon kuin nykyään".

En usko, että tuulet ovat vain tuulia ja jostain tilastollisesta todennäköisyydestä johtuen juuri näinä aikoina (ehkä myös lähivuosina) on tuullut poikkeuksellisen paljon. Tuulet ovat myös olleet kovia. Niin nytkin. Näen sen, kun katson ikkunasta ja kuulen avoimesta ovesta.

Ei tämä myrsky järvellä näytä niin pahalta kuin tuntui. Veneellä en tuonne
missään nimessä olisi halunnut lähteä. 

Pelkään, että kovat tuulet ovat ilmastonmuutoksen seurausta eivätkä ne varmasti ole vähenemässä. Päin vastoin. Tuuli olisi mielenkiintoinen asia, jos siihen ei tarvitsisi liittää kielteisiä asioita, joita mieleeni vääjäämättä hiipii. Ollaanko jossain vaiheessa tilanteessa, että tuulet ovat niin kovia, että vesillä ei voi enää liikkua? Jäävätkö Tallinnan- ja Ruotsin-lautat ikiajoiksi satamiin? Autioituvatko saarimökit? Onko joskus tulevaisuudessa turha edes kuvitella, että lentokoneet voisivat lentää turvallisesti?

Nytkin matkailuautoon tuuli tarttui välillä niin kovaa, että tuntui vain hyvältä tuurilta, kun satuin pitämään ratista kunnolla kiinni. Jos en olisi, olisiko tuuli voinut heittää meidät kumoon? Välillä jopa pelottaa kävellä ulkona, kun ei voi tietää, milloin joku lähistöllä oleva puu ei enää pysykään pystyssä vaan pahimmassa tapauksessa kaatuu päälle.

Ihan totaalisen kielteisiä ja pelonsekaisia ajatukseni eivät sentään ole. Osaan kyllä myös nauttia ja ihastella, kun välillä tuulikin ymmärtää tyyntyä. Yksi kauniimmista asioista, joita kesä tarjoaa, on tyyni järven pinta.

Blogi ilman nimeä

Jormas: Tämän taidan kirjoittaa vasta huomenna. Nyt kun olen Lappeenrannan korkeudella tulossa yöksi kotiin, ajattelen aiheen olevan allekirjoitukset. Siis mitä kenelläkin voi siellä lukea nimen lisäksi tai sen tilalla.

Ja aamu tuli ja elämänmittainen matka jatkuu.Tunnistan itsessäni taikauskoa tai mitä lie, mutta luulen sitä olevan jokaisella. Tavalla tai toisella. Lähes yöllä kun tulimme kotiin, oli minulla peukalot ja varpaat taikauskoon kuuluvalla tavalla, asianmukaisesti pystyssä. Sillä pikkulinnut olivat laulaneet peräti kuvan kera Suomen toiselle puolelle, että kotitiemme poikki on kaatunut koivu, joka ei siirry ilman sahausta minnekään. Mutta kas, kun saavuimme kotiimme, joku oli sen tehnyt ja oli mukava tulla kotiin, kun ei tarvinnut yötä myöten ryhtyä kotimetsuriksi. Uskon tämän olevan yksinomaan taikauskoni ansiota.

Sitten kirjoitusten allekirjoituksista ja niiden puutteista. Moni julkaisu sanoo, että niin sanotuilla lukijoiden palstoilla ei julkaista nimimerkillä mitään. Ja niin onkin, kun joku sanoo puutaheinää tai jotain yleisellä tasolla. Mutta kun on kyse jostakin henkilökohtaisemmasta, lukeekin silloin tällöin, että julkaisemme tämän poikkeuksellisesti nimimerkillä ja niin edelleen. Ymmärrän että nimimerkillä jonkun suojelemiseksi. Se ei ole minulle selvinnyt ketä milloinkin suojellaan. Juovuksissa puolisoaan hakkaavaa miestä, lyötyä tai jotain aivan muuta?

Naamakirja eli Facebook on maailman suurin julkaisualusta, jolla kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa. Usein haukkua muita. Joko oikealla tai väärällä nimellä. Silti pidän Facesta ja ymmärrän erinomaisesti miksi joku kirjoittaa sinne päivästä toiseen: "Join kahvia, heräsin tai menin nukkumaan". Facebook voi olla yksinäisen ainut keskustelukumppani.

Itse en kirjoita koskaan nimimerkin takaa, vaan seison tai makaan sen takana mitä olen sanonut. Joten lumikin tulee oikeaan tupaan jos on tullakseen. Välillä on, varsinkin kun hieman provosoi. Sen sijaan olen harrastanut kauan allekirjoituksen yhteydessä jotain, jonka tarkoitus on selventää tai kertoa jotain minusta, mikä en nimestä selviä. Mutta koska blogini tuntuvat alati venyvän ja vanuvan, kirjoitan ensi kerralla näistä "elämän koelentäjistä" ynnä muista. Ehkä sanasen käynti- ynnä muista korteistakin, joita onkin moneen lähtöön.

Sukumatkan loppu häämöttää

päivis: Yli kaksi viikkoa on jo oltu sukumatkalla. On tavattu Jorman puolen Hällströmien sukua, olen matkan aikana vähän syventynyt sukututkimukseen ja huomenna on Strandénien sukukokous, josta kiirehdimme kotiin Tuusulaan. Siellä odottaa, toivottavasti, kasvihuone täynnä punaposkisia tomaatteja ja muuta mukavaa purtavaa. Mutta ensin on todennäköisesti raivattava pois tieltä Soiniityntien poikki kaatunut koivu. Kukapa muu sen sieltä olisi pilkkonut ja siirtänyt pois tieltä.

Strandénien maailmaan olemme sujahtaneet täällä Kiteellä. Huominen sukukokous on Joensuussa. Illalla selailin taas paksua sukukirjaa ja yritin asettaa itseäni johonkin kohtaan Strandeniusten sukupuussa, mutta joskus se tuntuu varsin vaikealta. Asiaa ei yhtään helpota se, että ennen vanhaan oli tapana antaa varsinkin kai poikalapsille samoja nimiä, joita suvun vanhemmillakin oli ollut. Esikoispoika sai isoisän nimen ja seuraava peri isänsä nimen. Näin muistelen. Saattoi tapa mennä toisinkin.

Ja muutenkin nimivalikoima oli huomattavasti suppeampi kuin nykyään. Oli ehkä turvallista käyttää rajattua nimivalikoimaa. Jopa niin, että ihan pienenä kuolleen lapsen etunimen sai seuraava perheen samaa sukupuolta oleva lapsi.

Olemme valmistautuneet eilisestä saakka huomiseen kai kiteeläiseen tapaan nimetyllä rantatilalla, Römpsänperällä. Liekö ihan virallinenkin nimi. Tarinan mukaan tilan edellinen omistaja oli kuulu pontikan keittäjä, jonka tuotteita asiakkaat kävivät kyselemässä vielä senkin jälkeen kun poliisi oli hajottanut polttolaitoksen ja paikka oli vaihtanut omistajaa.

Eilen saunoimme tavallisessa puusaunassa, tänään oli savusaunan leppoisten löylyjen vuoro.

Meitä Strandéneja on täällä muutamia, lapsia ja aikuisia. Tosin vain minun sukunimeni on Strandén. Toiset kuuluvat siihen sukuhaaraan, joka 1930-luvulla muutti sukunimensä suomenkieliseksi. Ulkona tuulee kovasti ja Oriveden aallot ovat vaahtopäiset ja korkeat. Olemme saman järven rannalla, jonka äärellä myös 1600-luvulla eläneet Strandeniukset asustelivat.

Leipä miehen tiellä pitää

jormas: Voi olla, että Thaimaassa liikun erilaisissa piireissä kuin Suomessa. Ja voi olla, että monet asiat ovat eri maissa eri tavalla. Suomessa on aika harvinaista löytää tai päästä keskustelemaan sellaisen ihmisen kanssa, joka käy kokopäivätyössä. vaikka palkka riittäisi ainoastaan arjen menoihin ja jokapäiväiseen leipään. Ja kun sellaisen kohtaan, hän ei kauaa työssä viihdy, vaan toteaa, että "saman saa soppalasta tekemättä mitään".

Thaimaassa ei ole kovinkaan helppoa saada Suomen lailla niin vastikkeetonta rahaa. ei siis ole soppaloita, vaikka sielläkään ei kukaan nälkään eikä janoonkaan kuole. Mutta sen eteen on enimmäkseen tehtävä jotain. Pysyäkseen tiellä, jossa pysyy parhaiten leivän avulla. Tunnen siellä paljon ihmisiä, jotka käyvät työssä selvitäkseen huomiseen ja elättääkseen perheensä ja itsensä. Vaikka on työ kuutena päivänä viikossa aamusta iltaan. Kuvioon ei kuulu eikä muutenkaan sovi, että huomenna ostan surffilaudan tai lennän joksikin viikoksi lomalla jonnekin päin palloa. Joku sen sijaan saattaa säästää tai lainata rahaa voidakseen tulla kesäksi Suomeen Lapin hillasoille poimimaan marjoja ja hyttysten syötäväksi. Jos hyvin käy, se voi antaa aivan uuden elämänmahdollisuuden. Mutta jos sattuu huono kausi, voi edessä olla kotimaassa vuosien velat itsellä sekä suvulla.

Onnea rahan kanssa ei saa eikä se kaikkia edes rauhoita, vaikka moni niin sanookin. Raha kuitenkin mahdollistaa järkevää ja järjetöntä ajankäyttöä sekä tekemistä. Tässä yksi esimerkki.

Eilen tulimme tällä erää mittaamme myöten täyteen Päivis Placea Laukaan Pitkäniemessä ja tuumasimme entäpä nyt, kun viikonloppuna aioimme olla Päiviksen suvun juhlissa Joensuussa. Selasimme siis nettiä sekä Googlen hakupalveluja. Ja huomasimme, että Pieksämäellä on Moilasen leipomo ja leipätehdas, josta saa aamupalaa ja taatusti tuoretta leipää jo seitsemältä aamulla. Joten ajoimme reippaan sata kilometriä tehtaan parkkipaikalle Matkakodillamme yöksi ja odottamaan aamua. Pelkät matkan polttoaineineen maksoivat sen verran, että thaimaalainen olisi kotimaassaan syönyt samalla rahalla viikon tai vieläkin kauemmin.

Aamulla katselimme Niiloa, kun se tärisi ja vapisi kojelaudalla, sillä sen näköpiiriin oli tullut kolme peltojänistä nauttimaan parkkipaikan aamuauringosta. Aamupala oli hintansa väärti ja monipuolinen. Kaiken kruunasi kipollinen tuoreita, suomalaisia mansikoita. Tänään toivomme, että Moilasen luomuleipä pitää koko meidän jengin tiellä.

Jalkapalloa kentän laidalta

päivis: Jalkapalloa on tullut viime ajat tuutin täydeltä. Tai joku sanoo fudista, toinen jalista ja voipa käyttää nimeä potkupallokin. Tosin viimeksi mainittu termi taitaa olla jo aika vanhansävyinen. Itselleni suuhun taitaa istua parhaiten sana jalkapallo.

Seurasin paljonkin jalkapalloa kun lapset olivat peli-iässä. Se oli sitä tavanomaista harrastavien lasten vanhempien elämää: vietiin treeneihin, seistiin kentän (tai talvella kaukalon) laidalla tilanteesta riippuen kannustamassa tai viettämässä sosiaalista elämää toisten harrastajalasten vanhempien kanssa. Pidin siitä, vaikka varsinkin jälkeenpäin olen kuullut paljon kielteistä siitä, että vanhemmat käyttävät suuren osan vapaa-ajastaan lasten harrastusten parissa.

Voi sentään. Kai vanhemmat voisivat huonomminkin aikansa käyttää. Voisivat istua kotona juomassa kaljaa tai tuijottamassa telkkaria. Noin niin kuin esimerkiksi. Kuka tietää, vaikka itsekin olisin löytänyt itselleni kyseisen kaltaisia harrastuksia, jos en olisi kuskannut lapsia sinne tänne. Mutta yhtään ei tunnu siltä, että lasten harrastusten parissa käytetty aika olisi ollut pois jostain paremmasta. Kenties itsekkäämmästä.

Googlekin muistuttaa päivittäin, mitkä kisat ovat parhaillaan meneillään.

Jalkapallon lisäksi olen kuskannut tai saatellut omaa jälkikasvuani harrastamaan ainakin kaukalopalloa, kesäteatteria, rytmistä kilpavoimistelua, balettia, jääkiekkoa ja taidekäsitöitä.

Pitkäikäistä ystävää kenestäkään harrastajalasten vanhemmasta en saanut, syystä tai toisesta. Uskon kuitenkin, että moni aikuinen löytää myös itselleen ystävän tai ystäviä kenttien laidoilta. Ihan niin kuin osa lapsistakin löytää omista joukkueistaan - tai on sitten löytämättä.

Paikkakunnalta muuton takia oikein kukaan silloisista tutuista ei ole enää tuttukaan. Jos nyt enää heitä tunnistaisikaan. Kun käyn Jyväskylässä, ihmettelen aina, miten vähän vastaan tulee edes jollain tavalla tutun oloisia ihmisiä. Jos joku tuleekin, niin yleensä sitä vain miettii, että mistähän tuon olen tiennyt tai tuntenut.

Hyvää tarkoittavat taivaanrannan maalarit

jormas: Hyvää tarkoittaviksi taivaanrannan maalareiksi kutsun tällä kertaa pyyteetöntä vapaaehtoistyötä tekeviä, joilla on paljon, mutta puuttuu "se jokin". Joka on tekemisen vaativuuteen liittyvä osaaminen ja ennen kaikkea pitkäjänteisyys liitettynä käytettävissä olevaan, omaan aikaan.

Tästä saimme viime kesänä Jokilaaksossa niin hyviä kuin surullisiakin makupaloja tai oikeastaan peräti kokemuksia. Vastasimme nimittäin kyllä ihmisille, jotka etsivät luontoon takaisin vapautettaville eläimille "sopeutumisvalmennuspaikkaa", jossa voisi harjoitella mitä vapaa luonto mahtaa vapauksineen ja vaaroineen olla.

Innolla teimme yhdessä siileille aitauksia siilikoteineen sekä metsä- ja peltojäniksille tiloja, joissa voi treenata ja haistella vapautta. Ja ajatella, että viikko tai pari, niin tuonne mennään. Näin niille selitin, vaikka ajattelinkin, että eiväthän ne minua ja kieltäni ymmärtää. Tai mistä minä sitäkään tiedän, että tajuaako jänis ihmisestä enemmän kuin ihminen jäniksestä.

Tietämättömyyden hintaa maksoimme niinkin, joka tosin selvisi vasta talven jälkeen, kun yksi rusakonpoikanen makasi aamulla kotikoppinsa ulkopuolella elossa, mutta liikuntakyvyttömänä. Joten se matkasi eläinlääkärin luokse, jonka tekemästä diagnoosista saimme Jokilaaksoon vain pienen palasen: "Ei selvinnyt". Lopputieto tuli tuhannen mutkan kautta talven jälkeen. Rusakkovauvat olivat liian pienessä aitauksessa ja niillä oli liikaa pelottavia asioita ympärillään. Joten joku hyppy hengenhädässä jonnekin oli katkaissut pienen jänön selkärangan. Surullista kuultavaa, vaikka kaikkien tarkoitus hyvä olikin.

Siilien valmentaminen luontoon ei sekään sujunut kuten ihmismieli oli tarkoittanut. Koteja niillä oli kaksi ja metrin korkuinen kanaverkkoaitaus ympärillä. Jonka alareuna oli kaivettu maan sisään ja yläreuna käännetty sisäänpäin kuin keskitysleireissä ja vankiloissa konsanaan. Kun siilejä ei pariin päivään näkynyt, luulimme niiden viettävän päiviään kopeissa ja liikkuvan yöaikaan. Viimein ei kadonnut ruokaakaan, joten kurkkasimme siilikotien sisään. Tyhjää täynnä. Ne olivat kiivenneet vankilastaan yi aitojen vapauteen. Hyvä niin. Monesti ajattelin, että jos ne ovat selviävät talven yli, niin näemmekö niitä keväällä. Ei ole näkynyt. Näitä sympaattisia maahanmuuttajia olemme kaivanneet Jokilaaksoomme asukkaiksi ylipäätään aina silloin tällöin.

Nyt kerrottuja kokemuksiamme voisi sanoa tähdenlennoiksikin, sillä mitään jatkoa ei tähän eläinten hyväksi tekemäämme yhteiskuntavastuun muotoon ei näköpiirissä.

Ehkä omalle mielelle, mutta myös eläinsuojelutyön tekemisistä saamme eniten Thaimaassa, kun omalla tavallamme jeesaamme koiria vailla ihmiskotia. Osa niistä on kulkukoiria, jotka eivät omalta reviiriltään kuitenkaan kulje minnekään ja osa on yhteisökoiria, jotka ovat kodikseen valinneet vaikka paikallisen kaupan edustan tai mopotaksipisteen.

Joskus ja itse asiassa säännöllisesti pentuja syntyy silloin olosuhteisiin, joissa aikuiseksi selviäminen on suhteellisen harvinaista. Suurin surmansuu on liikenne, jossa ei paljon koiranpentu paina. Kuvassa uuteen kotiin ja turvallisemmille vesillä on lähdössä yksi pentue äitinsä kanssa. Jonka edellisestä pentueesta selvisi aikuiseksi kaksi, molemmat osin ansiostamme, molemmat kolmijalkaisina.

Tästä en luovu

päivis: Jostain syystä minulle tulee aina mieleen Ylen muinainen ohjelmasarja "Tämän runon haluaisin kuulla", kun ajattelen jotain, josta en missään nimessä halua luopua. Tänään tuosta luopumisesta muistutettiin taas, kun huomasin netissä jonkun jutun, jossa listattiin 50 asiaa, joista pitää luopua välittömästi.

Jo ennalta arvattavasti luovuttavien asioiden luettelossa oli muun muassa parittomia sukkia, pieniksi jääneitä vaatteita, kulahtaneita kenkiä, vanhoja mausteita ja rikkinäisiä pyyhkeitä (vanhat pyyhkeet ovat kyllä usein ihan parhaita). Hukata kannattaa myös morsiusneitojen puvut (???), vanhat lääkkeet ja 43 muuta turhaa asiaa.

Itseäni ja ihmisiä kuuntelemalla olen päätellyt, että valokuvat ovat asioita, joista ihan viimeiseksi haluaisi luopua. Katselin eilen äitini vanhaa valokuva-albumia ja osittain oletettavasti hänen aloittamaansa, minulle tarkoitettua albumia. Totta, niistä ja niissä olevista valokuvista en halua luopua.

Tästä kuvasta tunnen kaikki, mutta usein vanhojen kuvien
joukossa on sellaisiakin, joissa olevista ihmisistä ei ole
enää mitään tietoa. Mutta kuka lie tuon kuvan on ottanut?
. 

Ennen valokuvia otettiin vain murto-osa siitä mitä nykyään otetaan. Kuvilla ei enää ole samanlaista arvoa kuin ennen. Toisaalta nykyään kuvia voi halutessaan jakaa tutuille ja tuntemattomille sosiaalisen median välityksellä.

Minunkin lapsuusvuosieni valokuva-albumiin on liimattu joitakin mustavalkoisia kuvia (niitähän kuvat olivat jonnekin 1960-luvulle saakka), jotka eivät välttämättä ole olleet ihan parhaasta päästä. Mutta kun joka kuvasta piti kuitenkin maksaa, mahdollisesti teknisesti hieman epäonnistuneetkin kuvat pidettiin tallessa. Nyt ne voi huoletta poistaa kameran kortilta tai puhelimesta.

Esineet, tavarat, muistot ja ajatukset

jormas: Maailmassa ei liene ainuttakaan esinettä, johon ei liittyisi muistoja tai sen tapaista. Monet niistä ovat menneet ajasta ikuisuuteen. Mutta jos esine on tallessa, se jakaa ja kerää koko ajan uusia muistoja, joilla on elämää rikastustuttavaa merkitystä. Tässä yksi pätkä yhdestä esineestä, joka elää ja kerää edelleen uutta kerrottavaa. Nyt minulle, mutta myöhemmin ehkä jollekin muulle.

Aikoinaan kotini oli monen vuoden ajan Puolimatkankoti Kalliomäessä. Kanssani asui myös koira, Sweet Sammy tai jotain, mutta jota Roopeksi kutsuttiin. Kerran yhteisössämme vieraili nuorisotyön tekemisen jengi, josta en muista yhtään enempää. En tiedä edes kuka kuvan kuksan omisti. Tiedän vain minulle kerrotun tarinan, kun löysin sen Kalliomäen pihakuusen juurelta.

Kuksan omistaja oli paistellut makkaraa pihamme laavulla kuksa jalkojensa juuressa, kun Roope oli iskenyt silmänsä ja hajuaistinsa siihen. Sekä nostanut koipensa sen päälle ilmoittaakseen, että tämä on reviirilläni ja kuuluu kalustoon tai jotain muuta mitä ei ihmisälli ymmärrä.

Joka tapauksessa kuksa sai omistajaltaan pitkän, tuohtuneen lennon kuusen juurelle, jonne se jäi ja josta sen löysin. Puisen astian matka jatkui kotini tiskikoneen kautta viimein matkassani Matkakodissamme. Luulen, että kauimmillaan se on kulkenut Turkissa saakka. Joka tapauksessa kilometreissä ehkä parikin kertaa maapallon ympäri.

Kahviastialla on sen käsin tehdystä kaiverruksista päätellen monta tarinaa, joita en tiedä, mutta joista olisi mukava kuulla. Maailma on pieniä ihmeitä täynnä ja tätä julkaistessa en voi tietää, vaikka joku tunnistaisi kuvan kuksan ja ottaisi asiakseen jakaa sen aiemmat tarinat.

Joka tapauksessa kovia kokenut astia tuo mieleeni monta hetkeä Kalliomäestä. Kuten nuoren afrikkalaisen pojan, joka nukkui pihan kodassa yön suomalaislasten kanssa. Jotka sanoivat illalla, että ole tarkkana yöllä, jos käyt ulkona tarpeillasi, sillä siellä voi tulla karhu vastaan. Afrikkaispoika vastasi iloisesti, että ei huolta, olen leikkinyt lapsena leijonien kanssa. Aamulla lapsijoukko sanoi, että leijonan kanssa leikkinyt nukkui kuin tukki ja muut ajattelivat koko yön leijonia ja karhuja.

Juhannus alkaa olla ihan tavallinen viikonvaihde

päivis: Huomasin blogitilastoja katsoessani, että pari lukijaa oli löytänyt vuoden 2015 blogikirjoitukseni, jossa murehdin yksinäisten juhannuksen viettoa. Marmatin siitä, että aina puhutaan vain yksinäisten joulusta, vaikka juhannus voi yksinäiselle olla vähintään yhtä ahdistava ajankohta. Juhannuksena kun vielä oikein odotetaan, että silloin tavataan ystäviä ja ollaan iloisella mielellä. Mitä, jos sen sortin ystäviä ei ole, joiden kanssa voi näin tehdä?

Totesin blogissa, että jouluna sentään on lupa käpertyä sisälle ja itseensä. Juhannus taas on jotenkin huomattavasti sosiaalisuutta edellyttävämpi vuotuisjuhla.

Oman matalan profiilin juhannukseni kohokohta
taisi olla metsämansikoiden maistelu.

Aikaisemmin kauppojen sulkeutumisen myötä kaupungit ovat aattona iltapäivällä autioituneet.

Kauppojen aukiolon vapautuminen on selvästi tuonut helpotusta yksinäisen, mutta varmaan muidenkin juhannukseen. Eilinen juhannusaattokin oli kaupassa kävijän näkökulmasta ihan normipäivä. Väkeä oli kassajonoissa ihan niin kuin muinakin perjantaipäivinä.

Kaupassa luuhaaminen ei tietysti kauheasti auta, jos juhannuksenakin puuttuvat ne ystävät, joiden kanssa voisi saunoa ja uida, syödä lettuja ja mansikkakakkua, grillata, veneillä, polttaa kokkoa ja juoda. Tuotahan se normijuhannuksen hauskanpito kai suunnilleen tarkoittaa.

Ainakin tänä juhannuksena puhuttiin paljon kaupunkijuhannuksesta. Yleensähän kaupunkijuhannus on jossain uutispätkissä tarkoittanut kokon polttoa Seurasaaressa. Tällä kertaa oli menty jopa Espooseen kuvaamaan ja haastattelemaan kahvilan terassilla istuvia kaupunkilaisia. Ja eilen, aattona, näytettiin Helsingin kauppatorin kupeessa ulkouimalan vähän viluisen oloisia uimareita.

Itselläni juhannukseen on usein liittynyt juhannuskokkojen bongaus. Tällä kertaa juhannusajelu jäi tekemättä, eikä Nurminen-järven rannoillakaan näkynyt ainuttakaan kokon polttajaa. Eiköhän tässä silti pärjätä.

Aktiivimalli ja elämäntapatyöttömän eheyttäminen

jormas: Ensin vähän taustaa. Vuosien varrella on tullut tutuksi ja ystäviksi monikin. Heitä on yhteiskunnan eri luokilta ja muutenkin laidasta laitaan. Iso osa heistä on ollut silti vain mandaattiystäviä, jotka ovat veljeilleet tai laittaneet joulukortin asemani tai muodon vuoksi. Laskelmoiden, että jos tuostakin jotain hyötyisi. Kansanedustajiakin monia ehkä äänen toivossa. Mutta kun vaihdoin työelämän leppoistajaksi, katosivat he elämästäni. Ehkä luulivat, etten enää äänestäkään. Vain yksi jäi tai oikeastaan pariskunta, Pekka Haavisto ja hänen puolisonsa Antonio.

Pekan pysyminen enemmän kuin joulukorttiystävänäni, lienee suurin yksittäinen syy, miksi innostuin selvittämään itselleni ymmärrettävällä tavalla mistä homoudessa on kysymys. Kyytiäkin selvitystyössä on tullut varsinkin keskusteluissa Aito Avioliittoryhmässä. Jossa kyseenalaistamiseni vuoksi kiivaimmat Jumalan "soturit" ja "soturittaret" vaativat poistamistani koko ryhmästä, kun ilmiselvästi heidän mielestään puolustin jokaisen ihmisen oikeutta rakkauteen ja sen ilmaisemiseen tasa-arvoisesti.

Ryhmässä sain jatkaa ehkä joidenkin kristittyjen prätkäkavereitteni ansiosta, jotka sanoivat minun olevan muutakin kuin kaikkien ja kaiken hyväksyjä. Tuutin täydeltä sain postiini myös erilaisia linkkejä artikkeleihin eheytymiskursseista ja niiden tuloksista. Vaikka toisenlaisiakin tarinoita oli ja on, en niitä jakanut, sillä kaivoon kannetulla vedellä on harvoin pysyvää tulosta. Minulle eivät kuitenkaan riittäneet kivien heittelijöiden tulkinnat Jumalan sanomisista ja sanomatta jättämisistä ja muita perusteluja ihmisen oikeuksien polkemiseen ei tietooni tullut. Se on yksi merkittävä syy siihen kuinka suhtaudun nykyisin asiaan.

Olen elänyt kymmenen vuoden siivun, jolloin ansiotyöelämäni oli olematonta. Toki töitä tein silloinkin. Pääosin yöaikaan ja sellaista, joka ei olisi päivänvaloa kestänytkään. Linnatuomioilta tämän osalta pelastivat yötyökaverivalinnat, joiden ominaisuuksiin ei alankielellä sanottuna kuulunut vasikointi.

Lähes pahinta mitä kyseisen kymmenen vuoden aikana minulle voi tapahtua, olivat työvoimatoimistosta tulleet työpaikkatarjoukset. Ne häiritsivät elämäntapatyöttömyyttäni. Toki töistä en kieltäytynyt silloinkaan, mutta työpaikan vastaanottamisessa minulla oli aivan muut kriteerit kuin työpaikan tarjoajalla. Jos katsoin, että työ tai työpaikka on sellainen, ettei siellä voi juoda tai ruokatunnilla ei saa edes olutta lähibaarista tai -kaupasta, ei tullut minusta firman työntekijää. Ja kun tuli, suhteet eivät yleensä kestäneet kovinkaan montaa sammumista milloin minnekin työpaikan nurkkaan.

Joten kun sanon, että aktiivimalli on yksi parhaista elämäntapatyöttömien eheytysmalleista, tiedän mistä puhun ja paljon enemmän kuin moni siitä kielteisesti puhuva tai muuten kaltaiseni, mutta joka ei kykene olemaan rehellinen sille mitä kasvopeilistään näkee.

Sukumatka ja juhannus

päivis: Viime viikon torstaina alkanut sukumatkamme on toistaiseksi pysähtynyt Laukaaseen. Yhtään omaa sukulaistani en vielä ole tavannut, mutta senkin aika on ennen kuin matka huipentuu kuun lopussa Joensuuhun Strandénien sukukokoukseen.

Kirjoitin aikaisemmin Hällströmien sukujuhlasta Vaasassa, jossa paikalla oli Jorman kanssa yhteisiä sukujuuria omaavia ihmisiä. Kaukaisimmat olivat saapuneet Yhdysvalloista saakka. Ainuttakaan Jorman tuntemaa sukulaista paikalla ei ollut. Juhlan jälkeen tapasimme kuitenkin Jurvassa asuvia Soineja.

Jyväskylään tultuamme kävin maakunta-arkistossa, josta löysin vähän tietoa omista Jyväskylän seudun sukujuuristani. Siitäkin käynnistäni kirjoitin blogin ja äsken huomasin, että se oli kiinnostanut yli 400 lukijaa. Johtui varmaan siitä, että olin laittanut blogiin hyvän otsikon tai sitten sopivat tunnisteet. Pari kommenttiakin sain. Niitä tulee harvemmin, joten olen niistä kovin iloinen.

Jyväskylän maakunta-arkistosta sain vihjeen käydä myös SSHY:n eli Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen nettisivuilla, joista löytyy kuvattuja kirkonkirjojen sivuja enemmän kuin minulle ennestään tutusta HisKi:stä eli Suomen Sukututkimusseuran historiakirjoista.

Jos liityn SSHY:n jäseneksi, näkisin enemmänkin sivuja kuin nyt. Näin pitänee tehdä, mutta toistaiseksi yritän katsoa, löytäisinkö jo nyt kaikille vapaista sivuista tietoa äitini puolen esivanhemmista. Selailuani vain hieman haittaa Laukaan hidas nettiyhteys, mutta en millään malttaisi odottaa siihen asti, että olemme taas Tuusulassa parempien yhteyksien äärellä.

Melko satunnaisten ja kovinkin haparoivien sukututkimustuokioideni seurauksena olen aina välillä yrittänyt kuvitella, minkälaista joskus 1700- ja 1800-luvulla eläneiden esivanhempieni ja heidän perheidensä elämä oli.

Nyt kun valmistaudutaan juhannukseen, olisi tietysti kiva tietää, miten sitä pari kolme vuosisataa sitten vietettiin. Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto on siihen tietysti toiminut oivana oppaana. Mutta mitä tekivät minun esivanhempani? Keräsivätkö hekin kukkia tyynyn alle ja uskoivat näkevänsä unessa tulevan puolisonsa tai mitä tietoa kasvien keräämisellä haettiinkaan?

Siltä osin asiat eivät kyllä ole yhtään muuttuneet, jos on uskominen sanoma- ja muita lehtiä. Vuodesta toiseenhan ne edelleenkin opastavat meitä keräämään kukkia ja tekemään juhannustaikoja. Minulle kyllä riittää juhannuksen ajan säätiedotusten seuraaminen. Puolisokin kun on jo löytynyt ja ihan ilman taikoja.

Jurvassa saattoi etukäteen eläytyä juhannustunnelmiin. Hevoshaan laidalla
kasvoi monenlaisia kesäkukkia ja hevonen sekä jo parhaat vuotensa nähnyt
maalaistalo johdattivat ajatukset menneisiin aikoihin.

Matkailu avartaa

jormas: Eilisestä päiviksen blogista oivalsin hänen harrastavan matkustamista monin eri tavoin, joista en ole juuri tiennyt mitään. Sillä olen niillä näemmä mukana vain, kun olen hänen vieressään. Jos silloinkaan, selvisi tänä aamuna.

Eilen päivis harrasti päivällä aikamatkailua maakunta-arkistossa, jossa hän mikrofilmien avulla matkusti joidenkin sukupolvien taakse menneisyyteen katsomaan mistä on suku peräisin. Mutta sitäkin vikkelämmin hän on kulkenut geenitekniikan avulla samoissa maisemissa, joista en ymmärrä edes termejä. Enkä sitä, että olemme sukulaisia. Jotain serkkutermiin liittyvää se lienee.

Luulin nukkuneeni yön vaimoni vieressä hänestä huolta pitäen ja toki niin teinkin. Mutta aamulla hän kertoi yömatkastaan, jota kuuntelin korvat höröllä ja silmät ammollaan. Sillä hän oli yön aikana tavannut jonkun rakennuksen pitkillä portailla Donald Trumpin. Siellä jossakin, arvatenkin Washingtonissa he olivat istuneet ja keskustelleet pitkään. Tosin keskusteluaihe oli valtameren yli kestäneellä takaisintulomatkalla kadonnut jonnekin. Ehkä se oli maailman tilanteisiin liittyviä salaisuuksia.

Päivis oli reissullaan ihmetellyt ja taputellut pressaa olalle, että kuinka näin hirveän mukavan ja tavallisen oloisen miehen kanssa oli helppo keskustella. Oli myös ajatellut miksi miestä haukutaan niin paljon ja miksi oli itsekin inhonnut häntä melko tavalla. Päivis oli vielä ajatellut, että tästä on mukava muille puhua ja ne eivät kyllä usko hänen tavanneen näinkin tuttavallisen oloisesti Yhdysvaltain presidentin.

Joten vaikka puoliso on tutun turvallisesti tuhisemassa parivuoteen toisella puoliskolla, saattaa osa hänestä liidellä jossain aivan muualla. Mutta kaikki on hyvin ja suon päivikselle oikein mielelläni monipuoliset matkailutavat, sillä onhan se yksi yhteisistä harrastuksistamme.

Sukututkimusta maakunta-arkistossa

päivis: Tänään kävin Jyväskylän maakunta-arkistossa ajatuksena selvittää äitini puolen isovanhempien tietoja. Kovin pitkälle en päässyt. Löysin vain kirkonkirjoista äidinäidin tiedot syntyneiden luettelosta. Löytyi tietysti myös äidinäidin isän ja äidin nimet. Jostain syystä nimet eivät ole edes tarinoiden kautta jääneet mieleeni.

Netti on nykyään melko oiva tapa tehdä sukututkimusta. Silti yleensä aina kehotetaan tarkistamaan asioiden todenperäisyys kirkonkirjoista. Minua netti ei edes olisi auttanut, sillä äidinäidin syntymästä on vasta vähän yli sata vuotta. Siksi tietoja ei vielä ole löydettävissä netistä, vaikka ne hyvinkin jo siellä voisivat olla. Luulen, että rajan takaisen Karjalan kirkonkirjojen tallennustilanne on paljon parempi. Mutta äidin puoleisia sukujuuri selvittääkseni pitääkin tutkia keskisuomalaisten seurakuntien kirkonkirjoja.

En ollut varma, saanko mikrofilmit käyttööni heti vai pitääkö ne tilata etukäteen. Jyväskylässä ne ainakin löytyivät suoraan hyllyiltä, joten asian äärelle pääsi samantien.

Mikrofilmikorttien käyttötaitoni näkyi olevan vähän ruosteessa. Näin päättelin, kun olin saanut siistin kansiollisen kirkonkirjoista kuvattua aineistoa. Meni jonkin aikaa, että löysin oikean mikrokortin ja sieltä Anna-mummuni syntymä- ja kastetiedot. Sen pitemmälle en sitten päässytkään.

Kirkonkirjoihin merkittiin entisaikaan aika tarkasti lapsen isän ammatti ja paikka, jossa perhe asui. Tässä tapauksessa isä-Emilin lisäksi mainittiin Marja-niminen äiti ja koti, joka heillä tuolloin, vuonna 1906, sijaitsi jossain Jyväskylän Kankaan tehtaan alueella. Vanhempien syntymäaikoja kirkonkirjat eivät tuossa kohtaa kerro. Löysin vain tiedon, että Emil on ollut 31-vuotias ja Marja 25-vuotias. Ja sehän ei ainakaan vielä tällä kertaa auttanut minua yhtään eteenpäin. Vai pitäisikö sanoa, että taaksepäin.

Tuntuu mukavalta katsella kauniilla käsialalla kirjoitettuja tietoja oman
isovanhemman syntymästä, vanhemmista ja kummeista.

Yritin haarukoida, milloin Emil ja Marja ehkä olisivat menneet vihille, mutta tietoa siitä en löytänyt. Mutta en myöskään löytänyt Emilin syntymä- ja kastetietoja, vaikka hänen syntymävuotensa suunnilleen pystyinkin laskemaan. Ennen kuin palaan arkistoon, pitää katsoa, löytyisivätkö hänen syntymävuotensa kortit jo netistä. Anna-mummun äidin tietoja en edes alkanut penkoa, sillä hänen tyttönimestään ja syntymäkotipaikastaan minulla ei ole täyttä varmuutta. Kovasti toivon, että pääsisin jollain tavalla myös niiden jäljille. Omaa osaamistani edistääkseni liityin tänään yhteen Facebookin-sukututkimusryhmistä.

Kaiken maailman kauppiaita ja nettielämää

jormas: Aina silloin tällöin olemme päiviksen kanssa ihmetelleet mistä puhelimen välityksellä osataan myös meille kaupata yhtä jos toista. Aika usein myydään lehtitilauksia, vakuutuksia, aurinkopaneeleja, erilaisia kartoituksia, jolloin nämä puhelimitse palveluitaan kauppaavat tulisivat kotiimme. Eivät ole ovet heille auenneet, mutta joillakin on, sillä silloin tällöin saa mediasta tietää, kun joku, usein seniori-ikäinen on ostanut muutaman satasen jonkun jutun tuhansilla euroilla.

Olen käsityksessä, että erilaisia osoitetietoja myydään niitä tarvitseville ja ainakin minun tietoni ovat niiden joukossa. Tosin uskon, että käytännössä jokaisen henkilötiedot ovat jonkun kauppurin listoilla jollakin tavalla. Netti- ja sähköpostimarkkinointi on oma maailmansa. Siellä itselläni piikkipaikkaa pitävät erilaiset lainojen tarjoajat sekä netticasinot ynnä muut pelipaikat. On helppo ymmärtää, että näihinkin koukkuihin moni tarttuu ja jää. Näin ei ole käynyt minulle, vaikka lienenkin ikäni (68 vuotta) kohtuullisen otollista riistaa nuorille ja vikkelille.

Aivan oma lukunsa on Facebook, joka on kytkenyt palveluluihinsa Messenger-viestipalvelun, josta tulee aivan omanlaistaan tarjontaa. Voi muun muassa soittaa ilmaiseksi mistä maailmankolkasta kenelle tahansa. Koske olen ahkera netin käyttäjä myös ulkomailla, jossa nykyisin vietän puolet vuodesta, on se tuonut mukanaan ehkä omanlaistaan tarjontaa. Yhdessä vaiheessa huomasin olevani homo-miesten suosiossa, sillä olen varsin suruttomasti hyväksynyt kavereikseni ventovieraita, jotka eivät ainakaan heti näytä onnenonkijoilta. Silti joskus erehdyn, mutta ei toivotuista kavereista olen päässyt ainakin toistaiseksi suhteellisen helposti eroon

Tässä yksi tapaus, josta en heti päässyt kiinni, onko kyseessä mies vai nainen tai jotain muuta. Toki sitä en tiedä vieläkään. Tiedän vain profiilin, millä kyseinen Face-sivu on perustettu. Olin saanut aiemmin pari kertaa oletettavasti ulkomailta tulleen viestin, jossa luki vain "hello". Kun en mitään tehnyt, sain pari messenger-puhelua, joihin niihinkään en vastannut.

Viime yönä valvoin kolmen maissa, kun sain arvatenkin samalta lähettäjältä viestin "hello". Ja kun uni oli tipotiessään, kirjoitin vastauksen, että hello hello, sillä olin jo aiemmin mielessäni päättänyt, että jossain vaiheessa selvitän mitä viestien takana on tai voi olla. Varsin pian minulle selvisi että kyseellä oli ehkäpä filippiiniläinen nainen, joka ei kaupannut seksiä tai en ainakaan sitä ymmärtänyt. Vastasin hänelle monet kerrat Google.kääntäjän avulla ja alle tunnissa selvisi, että äiti on sairaalassa, kotona on kaksi lasta, lasten isä on lähtenyt kolme vuotta sitten ja oma isä kuollut. Rahapula on kuva, joten taloudellista apua hän minulta pyysi. Sen tunnin aikana hän ehti käydä sairaalassa hoitamassa äitiään, ruokkia itsensä ja lapsensa ja viedä heidät kouluun sekä keskustella kanssani. Laitan tähän pätkän viimeöisestä keskustelusta ja arvaan, etten ole ainut kenen kanssa tämä filippiiniläiseksi yksinhuoltajaksi itsensä esitellyt nainen keskustelee.

Suvun mustat lampaat

päivis: Vanha vitsi sukututkimuksesta kuuluu, että siinä vaiheessa lopetettiin tutkiminen, kun sukupuusta löytyi mustalaisia. Totta sanonnassa on sen verran, että sukujen mustalampaita ei mielellään nosteta esiin. Eilisessä Petter ja Elisabet Hällströmin jälkeläisten sukukokouksessakin paljon huomiota saivat muusikot ja muut sukuun kuuluvat ja kuuluneet musiikin harrastajat. Meneillään lienee myös suvun lääkäreitä koskeva tutkimus. Mutta missä ovat Hällströmien ja Strandénienkin konnat ja murhamiehet?

Kun eilisen sukukokouksen yhteydessä kukitettiin sukuseuran aktiiveja ja muita merkittäviä ihmisiä, mietimme Jorman kanssa, että vähintään jonkun TV-komedian aiheeksi sopisi sukujuhla, jossa poliisisaattueessa salin eteen tuotaisiin käsiraudoissa suvun pankkirosvot ja salakuljettajat. Ja tietysti heillekin annettaisiin kukkapuskat ja lämpimät halaukset.

Näinhän ei tosielämässä koskaan voisi tapahtua, mutta kun viime aikoina olen kuullut epävirallisemmin sukutarinoita, joihin liittyvät ennenaikaiset kuolemat väkivallan tai yllättävän sairauden johdosta sekä muuten elämän laitapuolelle liittyvät tapahtumat, voisi niiden avoimempi käsittely olla paikallaan. Saattaisivat jopa avata ja parantaakin joitakin edelleen elossa olevien mahdollisia traumoja, joita aikoinaan puhumatta ja selvittämättä jääneet asiat ovat aiheuttaneet.

Tavallaan sukua nämäkin: Niilo ja Soinin
perheen Kettu-koira.

Kun virallinen sukututkimus korostaa menestystarinoita ja niiden takana olevia sukulaisia, antaa se mahdollisesti ainakin osalle suvun jäsenistä viestin, että mainitsemisen arvoisia ovat vain ne, jotka ovat osoittaneet olevansa muuta väkeä taitavampia, lahjakkaampia ja ehkä rikkaampiakin. Pahitteeksi ei tunnu olevan, jos suvusta löytyy entisiä tai nykyisiä julkkiksia. Onhan se kieltämättä hienoa.

Suomen perustuslaissa tai ainakin raamatussa korostetaan ihmisten samanarvoisuutta. Siinä mielessä sukututkimuskin voisi saada ainakin lisää sisältöä, jos joka suvussa annettaisiin ääni myös kaikkein hiljaisimmille esivanhemmille ja varsinkin niille, joista on vielä tallella tarinoita. Niitähän yleensä ihan tavallisistakin ihmisitä riittää, kun vähän kaivetaan muistisopukoita.

Petter ja Elisabeth Hällström ja minä

jormas: Päivis on ilmeisen innostunut tutkimaan sukuhistoriaansa, joka aina joskus tempaisee minutkin mukaansa. Päivis tutkii historiaansa myös geneettisen sukututkimuksen avulla, joka perustuu Dna:han. Joka otetaan syljestä, tarkemmin posken limakalvosta ja on otettu minultakin.

Itseäni aihe ei ole tempaissut ehkä samalla tavalla mukaansa kuin monet muut. Yksi syy siihen lienee, että sukuni http://petterhallstrom.fi/ katsotaan lähteneen linkin takana olevasta Petter ja Elisabethista. Ikään kuin sitä ennen ei olisi ollut mitään. Minun intoni on nitistänyt jostain saamani tieto, että niin Petter kuin Elisabethkin olisivat molemmat olleet enemmän tai vähemmän huutolais- tai ottolapsia, joiden geeniperimä on jossain aivan muualla kuin suvussa, jonka kantavanhemmiksi heidät on istutettu.

Laitan alle kuvan isälinjan biologisesta suvusta, jota olen päässyt 1600-luvulle saakka. Elisabethia olen seurannut vielä parisataa vuotta kauemmas. Varmasti historiasta löytyy paljon mielenkiintoista, vaikka itseäni ei niinkään kiinnosta yhteiskunnan silmissä ansioituneet sukulaiset, vaan aivan muut. Muskettisotureita olen löytänyt. Haluaisin ehkä enemmänkin tietää kuinka paljon suvussa on murhamiehiä, muita lainrikkojia ja laitapuolen kulkijoita. Voivat vaan olla monen mutkan takana piilossa, sillä juuri heitä moni sukulainen piilottelee. Suvun mustia lampaita siis.

Sukujen juurilla

päivis: Seuraavat kaksi viikkoa voivat sisältää enemmän sukujuurille menoa kuin pitkiin aikoihin. Tänään ajettiin Vaasaan Jorman isän puolen sukujuhlille. Kahden viikon Matkakotimatka päättyy loppukuusta Joensuuhun Strandénien sukukokoukseen ja näiden väliin saattaa vielä mahtua penkomista Jyväskylän maakunta-arkistossa, jotta voisin aloittaa äidinäitini suvun tutkimisen.

Sukujuurimatkamme alkoi todellisuudessa jo eilen, kun illalla ajoimme Ikaalisiin. Yövyimme Luhalahdessa mukavan perinnekylän rannassa. Aamulla kävimme entisen työkaverimme kanssa hänen lapsuuskodissaan, jota Juhani vaimoineen on vaalinut huolella. Sukujuurten huolenpitoa sekin.

Vamian ammattioppilaitoksen sisäänkäynnillä
Petter Hällströmin suvun jäsen, Jorma, suvun
vaakuna ja välissä tuima tupakoinnin kieltävä
kyltti, joita löytyy kymmenittäin ulkoalueelta.

Ilmoittautuminen Petter Hällströmin sukujuhlaan oli jonkinmoinen show. Ensin olisi pitänyt tietää, kenen naispuolisen Hällströmin (en tiedä miksi) sukuhaaraan Jorma kuuluu. Arvaus oli, että Elisabetin. Sitä sitten kahden suvun tutkijamiehen johdolla selvitettiin samoista sukukirjoista, joita meilläkin on neljä kappaletta. Kirjoja näkyy olevan enemmänkin ja asian selvittämistä varten piti siirtyä kirjasta toiseen ja vielä kolmanteenkin, jotta Elisabet-linja varmistuisi. Siitä kirjasta Jorma löysi myös kuvan isästään veljineen ja heidän isänsä.

Petter Hällströmin sukujuhlan mielenkiintoisimmaksi anniksi itselleni ajattelin perjantai-iltapäivän ohjelmassa olleen luennon geneettisestä sukututkimuksesta. Hieman jouduin pettymään, sillä olisin toivonut kuulevani jonkinlaista rautalankamallia muun muassa siitä, mitä geneettisen sukututkimuksen termit käytännössä tarkoittavat. Nyt kuulimme kyllä monenlaista faktaa aiheesta, mutta jotain jäi puuttumaan. Vaikka olen tehnyt dna-serkkutestinkin jo lähes vuosi sitten, edelleenkin olen melko pihalla monesta asiasta.

Huomenna olemme vielä Hällströmin suvun asioiden äärellä, kun sukututkimusasioiden käsittely jatkuu. En odota mitään erityistä, joten tiedä häntä, jos päivä on vaikka kuinka antoisa.

Yöpaikaksemme Matkakodille löysimme sukujuhlapaikan laajan parkkipaikan. Eli yövymme Vamian eli ammatillista koulutusta antavan laitoksen pihamaalla parkkipaikan mukavan varjoisalla kulmalla.

Nettietiketti ja somekäytös

jormas: Saattaa olla, että kirjoitin aiheesta jokin aikaa sitten. Niin tai näin, yritän olla toistamatta kertaalleen sanomaani. Toisaalta tämä(kin) blogikirjoitus saisi aivan yhtä hyvin jäädä vaille julkaisua.

Eilen törmäsin taas kerran vastenmieliseen ilmiöön. Ihminen, joka on hyväksynyt minut face-kaverikseen, kirjoitti homoseksuaalisuuden olevan syntiä, johon vastasin, että näin ei ole. Vaan siitäpä riemu nousi, joka päättyi siihen, että hän poisti ensin seinältään viimeisen vastaukseni ja minä loput, koska kokonaisuus hämärtyi. Sitten hän kirjoitti sivuilleni jotain, jonka poistin lukematta. No, nyt ei olla enää kavereita hänen mielestään arvatenkaan millään tasolla. Jos on koskaan oltukaan.

Kuten aloitin, tämä blogikaan ei ehkä ansaitsisi julkaisemista, mutta aina silloin tällöin huomaan, että sivujen ylläpito laittaa jonkun ryhmästä jäähylle tai poistaa kokonaan. Joten ilmiö on suhteellisen yleinen. Usein kyseessä ovat henkilöt, jotka purkavat hyvää, mutta ennen kaikkea pahaa mieltään ja oloaan somessa henkilökohtaisuuksiin menevillä haukkumisilla arvosteluilla. Jota lukevat myös tuntemattomat ihmiset. Lisäksi he usein ajattelevat, että oma face-seinä on jotenkin pyhä, jolla saa itse kirjoittaa mitä sylki tai kuiva suu tuottaa, mutta lukija ei saisi sanoa siellä mitään kritisoitavaa.

Ajattelen toisin. Sillä jos joku jakaa luettavakseni mitä haluaa, pidätän itselläni oikeuden sanoa siihen mitä haluan ja tarpeelliseksi koen. Mutta tämä ei sovi kaikille ja silloin vastaansa voi saada henkilökohtaisuuksiin menevän ryöpytyksen. Kunnes soppa on selvä ja matot molempien vintillä ovat perusteellisempaakin oikomista vailla. Mutta aina jotain takkiin tarttui, sanoi Nata oltuaan ties kuinka monennen kymmenennen kerran päihdeleirillä etsimässä selvää tulevaisuutta tai edes huomista.

Joidenkin kavereinani olevien tapaa olla ja elää netissä ihailen jollakin tasolla, vaikka haluankin olla somessakin sellainen kuin muutenkin olen. Käyttäytymisessäni haluan tunteen näkyvän niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta joskus joillakin kipinöi vailla mitään tolkkua, sillä on mahdoton etukäteen tietää missä on kenenkin kipukynnys ja missä palaa kenenkin käämit. Joskus kyllä arvaan miten käy ja provosoin silti tai juuri siksi. Riippuu henkilöstä ja asiasta, mutta myös tähtien asennosta. Useimmiten olen asialinjalla, vaikka tunteet vievät joskus vallan ja kirjoittaessani pihisen kiukusta tai kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Ja niin on oikein hyvä.

Suppaisinko kotilammella?

päivis: Joskus pari kolme vuotta sitten opin tietämään, mitä sana suppaaminen tarkoittaa. Niihin aikoihin tuo harrastuskin luultavasti löi itsensä läpi. Suppaajalla on lainelautaa muistuttava laite, jonka päällä joko seistään tai ollaan kontillaan. Vedessä edetään melomalla. En tiedä, miten se oikein kontallaan ollessa tapahtuu. Itse ainakin seisoisin.

Suppaaminen vaikuttaa hauskalta. Ainakin jos veden pinta on tyyni ja sää on lämmin. Vesikin saa mielellään olla lämmin.

Viime kesänä olin jo melkein suppaamassa, kun huomasin, että työnantajalta saamillani Smartumin liikuntaseteleillä voi Gustavelundista vuokrata suppilaudan. Mutta, mutta. Viime kesä oli mitä oli ja hieman totuutta muuttaen voin sanoa, että säät olivat niin kehnot, että suppaaminen jäi.

Tuolla lammella voisi mukavasti suppailla
ainakin tyynellä säällä.

Nyt olen katsellut kotilampeamme sillä silmällä, että siellä voisi supata. Mikäli olisi lauta. Tästä ajatuksesta ei ole tietysti pitkä matka siihen, kun kuulee juttuja, miten jotkut ovat halunneet sitä sun tätä ja sitten kun ovat saaneet, mielenkiinto on hiipunut. En ainakaan ihan heti keksi itseltäni vastaavaa kokemusta. Ehkä siis suppailisin, jos olisi se lauta ja mela.

Äsken näin telkkarissa mainoksen, jossa tarjottiin suppilautaa ilmeisesti tarjoushintaan. Kuinkahan tuohon nyt reagoisi? Sanoin heti Jormalle, että jos olisin edelleen töissä, niin varmasti ostaisin. Lauta kuitenkin maksoi useita satasia. Ja olen sitä paitsi tehnyt jonkinmoisen päätöksen olla ostamatta mitään.

Mutta olenko rehellinen, kun samaan hengen vetoon totean, että nyt siihen ei ole varaa, kun eläke on niin pieni. Sitähän olen tässä viime syksystä asti hokenut. Toki se onkin pieni, mutta en minä silti kädestä suuhun elä. Sukan varressa on puskuriksi tarkoitettuja euroja. Puskusria tietysti käytetään vain tiukan paikan tullen. Olisiko suppilaudan ostaminen sellainen?

Minä ja musiikki

Jormas. Monesti olen yrittänyt tehdä itselleni selväksi mitä musiikki minulle merkitsee. Määrätyllä tavalla epämääräisesti siitä lienee jotain vuosikymmenten saatossa auennutkin. Kuten se, että musiikki ja laulujen sanat ovat olleet tärkeitä pienestä pitäen. Siinä erityisesti suomankielinen, kevyt musiikki, joka osin selittynee kehnolla englanninkielen taidollani. Mutta on siinä muutakin.

Jo ennen kouluaikoja muistan "Piiri pieni pyörii, lapset siinä hyörii" ja monet muut. Aivan oma lukunsa on Suvivirsi, josta vieläkin tulee mieleen koulun kevätjuhlat ja todistusten jako. Vaikka todistukseni ei koskaan häävi ollutkaan, koulun päättyessä tuntui, että päivieni määrä on rajaton, kesä jatkuu ikuisesti ja koskaan ei sada. Kun tätä muistelin puolivuosisataa myöhemmin Meilahden sairaalan sydänvalvomossa, silloin viimeistään selvisi, ettei se ole totta. Enkä voinut enää siinä illuusiossa jatkaa taivaltani.

Aivan oma lukunsa ovat joululaulut, joihin liittyi joulun tai kai lähinnä joulupukin ja lahjojen odotukset. Mutta oli siinäkin muuta. Jotenkin jo lapsena minulla oli joulussa aina läsnä yksinäisyys. Usein se tulee minulle edelleen mieleen Jouluyö juhlayö -laulusta, mutta myös Sylvian joululaulusta ja Varpunen jouluaamuna. Yksinäisyys, suru ja kaihomieli.

Laulujen sanat ovat sävelen lisäksi tärkeitä. Kun Mikko Alatalon biisi Ihmisen ikävä toisen luo nousi hitiksi, häneltä kysyttiin, onko laulujen sanat tärkeitä. Mikko vastasi, että "ovat ne. Sillä kantakuppilan levyautomaatti on monelle ainut psykologi, jota suomalainen suostuu kuuntelemaan". Tähän on helppo yhtyä kuunnellessa Tapsa Rautavaaran Isoisän olkihattua, Junnu Vainiota, Juicea, Irwiniä ja monia muita. Oma lukunsa minulle on myös Päivi Paunun, Lönkan missiksikin kutsutun, Majatalo mieleen usein palaa......

Klassinen musiikki on jotain aivan muuta, vaikka siinäkin on kappaleita ja esityksiä, jotka onnistuvat liikuttamaan jotain syvää sisälläni. Yksi niistä on tässä.

Pitkään itseltäni oli sen sijaan kateissa, kuinka jäsentäisin mitä sävelet minulle merkitsivät. Tunnistin vain, että ne herkistävät jotain syvää sisälläni välillä kyyneliin saakka. Silloinkin, vaikken sanoista ymmärtäisi ensimmäistäkään. Tähän mieltäni askarruttavaan asiaan löysin jokin päivä sitten vastauksen, joka auttaa minua eteenpäin. Musiikki on ääneksi muunnettua tunnetta.