Kodittomuus

Parissa blogikirjoituksessa olen sivunnut kiukkuista naista Hyrylän urheilukeskuksen uimalammella. Ensimmäisellä kerralla vain ihmettelin. Toisella kerralla tilanne oli sama, mutta silloin heräsi myös kysymys. Kun näin hänen päällään monta vaatekerrosta, ajattelin hänen olevan ehkä koditon ja asunnoton.

Tänä aamuna sain lisävahvistusta. Huomasin uidessani kohti rantaa, että joku nousi pensaan takaa. Ensin näkyi pörröinen pää ja sitten koko vartalo, kun hän lähti juoksujalkaa vetäen perässään pientä, pyörillä kulkevaa matkalaukkua.

Olen ollut elämässäni enemmän kuin neljännesvuosisadan asunnottomuuden kanssa tekemisissä ja tiedän sen ymmärtämiseen tarvittavan paljon muutakin kuin romantisoidun toteamuksen, että kengät ovat kulkurin koti tai, että asunnottomuus on oma valinta.

Helsingissä teimme kerran kuukausitolkulla töitä yhden naisen vuoksi ja eteen, joka kirjaimellisesti asui ilmanvaihtokanavan suuaukon edessä kadulla talvipakkasessakin. Monien, monien keskusteluiden ja suostutteluiden jälkeen onnistuin lahjomaan hänet Marlboro kartongilla katsomaan asuntoa Topi-Kattiin. Kun hän näki tullessamme automme etupenkiltä Hämeentie 62 käsintaotut metalliportit, niiden sisäpuolelle hän ei suostunut millään keinolla tulemaan. Totesi vihaisena ja peloissaankin porttien muistuttavan aivan liikaa vankisellien kaltereita.

Aidossa kodittomassa, joka maksaa kovaa hintaa vapaudestaan, on silti jotain hyvin ylevää ja karun kaunistakin. Kun pysähtyy itsensä kanssa, on terveellistä havaita, että yhä on olemassa ihmisiä, joita kukaan ei voi ostaa millään tavalla.

Näin ajattelin aamulla, kun katselin Urkan uimalammen naista, joka pakeni ihmiskontaktia juoksujalkaa. En voi ehkä koskaan tietää mikä kaikki on saanut aikaan sen, että hänellä on varmasti monikin asia toisin kuin minulla.

En tiedä sitäkään saanko koskaan aitoa kontaktia, jotta voisin edes yrittää auttaa häntä saamaan lämpimän paikan yli talven. Vaikkei tämä "Urkan uimalammen yksinäinen" voisi sitä kotinaan pitääkään, on Suomen talvi kylmä ja ilman lämmintä sijaa lähes satavarmasti kuolemaksi.

Suomessa, maailmanlaajuisesti erinomaisen sosiaaliturvan maassa kenenkään ainut vaihtoehto ei ole katu. Mutta järjestäyneessä yhteiskunnassa se tarkoittaa sopeutumista ja kompromisseja, sillä myös muilla on oikeutensa. Kerrostalossa varsinkaan ei voi asua miten tahtoo omilla säännöillään tai ilman sääntöjä maksamatta vuokraa.

Mainitsemani sosiaaliturva takaakin, että yhteiskunta antaa rahat ruokaan ja asuntoon. Se on kokonaan toinen juttu, jos joku ongelmiensa sekamelskassa katsoo saamilleen avustuksille tai muille tuille mielestään tärkeämpiä rahanreikiä.