Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 27. tammikuuta 2018

Paimenpoika

jormas: Kun Mikko Alatalo julkaisi kappeleen Ihmisen ikävä toisen luo, häneltä kysyttiin onko laulujen sanoilla merkitystä. Mikko vastasi, että "tottakai. Ne ovat maallisten ihmisten huokauksia ja rukouksia sinne jonnekin".

Viimeistään siitä lähtien olen lukenut ja kuunnellut sanoituksia herkin aistein. Omassa eläinrakkaus-sarjassani ylivertaisia ovat olleet Sylvian joululaulu ja Varpunen jouluaamuna. 

Mutta tämän päivän sydäntäni liikuttavia on muitakin. Tässä yksi, jonka kahta keskimmäistä säkeistöä suden ja paimenpojan kohtaamisesta en ole koskaan kuullut.

Tekijä on Immi Hellén, joka on tehnyt laulun tai runon, kun isäni ja äitini eivät edes tunteneet toisiaan.

PAIMENPOIKA

Jäi toiset aamulla nukkumaan, kun otin konttini naulaltaan ja kiiruhdin karjoteille.
Mä kutsuin Herttaa ja Helunaa, ne seurasi torveni toitantaa, ja metsä soitteli meille.

Mä tunnen polkuja paljonkin, jo kesän karjaani paimensin, en konsaan eksynyt vielä.
Mä tiedän ruohoiset syöttömaat ja ahonrintamat marjakkaat ja rannat siintävät siellä.

Kun eilen rauhassa karja söi ja pikku vuonaset leikkiä löi, ma poimin muuranta suosta.
Niin susi syöksähti laumahan, se sieppasi suuhunsa karitsan ja aikoi tiehensä juosta.

Sen kanssa ma silloin taistelin, sen kidasta pienoisen pelastin ja annoin sen äidillensä.
Se susi kättäni haavoitti, vaan olkoon se sille anteeksi, se oli kai nälissänsä.

On armas sunnuntaiaamu tää, se mielessä muistot herättää –nyt toiset on kirkkotiellä.
Mä etsin kirjani kontistain, sen äitivainaalta muistoks sain, hän on jo tallella siellä.

Nyt metsä kirkkoni olla saa, voi täälläi palvella Jumalaa, mun urkuni kauniit, soikaa!
Mun kirkkoni katto on korkeella, ja ystävä yksi on seurana, joka muistavi paimenpoikaa.

Ei kommentteja: