Hyrylän katukulttuuria, osa 4

jormas: Aikanaan oli enemmänkin arkikielessä maininta Perä-Hyrylä, jossa asuin itsekin. Meidän jengi kokoontui käytännössä jokainen kesäilta ja yökin Amer-Tupakkaa, Bostonia vastapäätä olevalle sähkölinjalle Tuusulantien varteen. Siellä istuimme kaikki illat. Osalla meistä oli mopot ja osalla ei. Nimiäkin muistan ison kasan, joista tässä osa: Peltolan Pena, Ahoniemen Anita, Mäkisen Jokke ja Jami, Makkosen Sirja, Erikssonin Eero, Ihalaisen Laura, Tuomisen Vesku, Haapasen Arja, Ylisaaren Lexi, Erikssonin Merkka, Niskasen Keijo, Savolan Maarit, Soinin Jorma, Hiltusen Ritva, Seliwerstovin Kaiski, Sininasalon Anneli, Maarasen Pekka ja monet, monet muut.

Mielikuvamainonta osattiin ennenkin

Iso osa meistä joi lähes joka lauantai puoli pulloa viinaa. Puolen litran pullo ostettiin usein kimpassa jonkun kanssa. Lähin viinakauppa oli Keravalla, mutta juuri koskaan juotavia ei haettu sieltä. Sen hintaan kun lisäsi kyytikulut ja hakupalkkion, tuli juotava käytännössä saman hintaiseksi kuin pimeä pullo. Sitä paitsi moni tai ainakin joku sai viikonloppurahansa vanhemmilta vasta lauantai-illan alussa, jolloin Alkot eivät olleet enää avoinna.

Joten janomme tyydyttivät tummahameiset ja -housuiset, joita ei silloin sanottu tummaihoisiksi eikä romaneiksi vaan mustalaisiksi. Minä edustin vastaavasti  heidän valkolaiskielessään valkolaista. Heitä asuikin useissa torpissa vähän siellä täällä pitkin Hyrylää. Varsinkin viikonloppuisin mökkiensä lisäksi he päivystivät Hyrylän keskustassa olleen kentän lähituntumassa.

Kun juomat oli haettu, minäkin mopolla monet kerrat, asiantuntemuksella tutkittiin kierrekorkkiin kiinnitettyä rengasta. Että oliko pullo niin sanotusti päihin isketty, eli vedellä ohennettu. Olimme tietävinämme, että se tai hän myi usein blandattua viinaa ja taas sillä ja sillä oli aitoa kamaa.

Oikeastaan minkäänlaiset rikokset tai edes pahanteko eivät kuuluneet Perä-Hyrylän linjalla aikaansa viettävän nuorison arkeen eikä juhlaankaan. Usein linjalta lähdettiin Sjöblomien kotitilan, Korvenrannan takana olevalle Winqwistin ladolle, jossa aika meni usein aamuyöhön saakka.

Meitä pykälää vanhempi luokka oli silmissämme sitten tosi kovaa porukkaa, joilla oli metsässä korsut ja kaikki. Toki sellaisen rakentamisen mekin aloitimme saamatta sitä koskaan valmiiksi.

Silloin kesä ja elämä jatkuivat ikuisesti eikä kenenkään mieleen tullut, että meillä itse kullakin päivien määrä on rajallinen. Ensimmäinen kouriintuntuva muistutus itselleni taisi olla näistä vuosista jonkun vuoden kuluttua, kun yksi jengimme keskeisistä hahmoista, Niskasen Keijo (Näsä) ajoi vaalean porrasperäisen Volkkarinsa muistaakseni linja-auton kanssa nokakkain jossakin Oulun seutuvilla. Näsä ei siihen kuollut, mutta elämä muuttui laakista. Hän vietti monta vuosikymmentä, kuolemaansa saakka, Tuusulanjärven rannalla Tuuskodossa, jossa kävin silloin tällöin häntä morjenstamassakin.