Halloween ja Pyhäin(miesten)päivä

jormas: Pyhäinpäivä on kristillinen, pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistopäivä. Samaan aikaan juhlitaan myös Halloweenia, joka lienee alkuaan muinaisten kelttien talven alkamisen päivä, samhain, jolloin vainajahenkien uskottiin liikkuvan. Hyvä päivä joka tapausessa ajatella elämän tarkoitusta, uskoo mihin tahansa tai ei mihinkään.

Elämän maanpäällisen vaelluksen yksi juttu ovat luonnollisesti lapset. Sillä ilman niitä ei ihmiselo tällä pallolla jatku. Elämä ylipäätään ei liene alkanut ihmisestä eikä varmasti myöskään ihmiseen pääty. Ehkä siksikään, että vaikka Jumalan valittuja olisimmekin, hulluudessamme, itsekkyydessämme ja vallanhalussamme tapamme toisiamme enemmän kuin mikään muu elävä olento. Siinä sivussa tuhoamme yhteistä palloamme kuin se olisi tärkein tehtävämme. Ihminen ei näe omaa saati muiden napaa kauemmas. Jos aina sinnekään saakka.

Mutta mikä on eläkekeläisen, vapaan sektorin kansalaisen elämän tarkoitus, kun hänen ei ainakaan rahaa ansaitakseen tarvitse olla mukana juuri missään turhassa ja tarpeettomassa? Muuttuuko se iän ja itsensä tarpeelliseksi kokemisen myötä? Aika tarkkaan kolme vuotta sitten kirjoitin blogiimme, että elämän tarkoitus on löytää polun pää, joka johtaa jonnekin, joka ei lopu koskaan. Näin edelleen välillä uskon, mutta melkein aina haluan uskoa. Mutta, jos näin on tarkoittettu, se ei silloin olekaan itsekästä. Vaan niin käy joka tapauksessa. Kaikkien osana on ikuisuus. Jollakin ehkä paratiisissa ja jollakin ehkä kadotuksessa.

Eläkeläisenä on aikaa tuumailla yhtä jos toista merkityksellistä ja merkityksetöntä. Elämäni suurimmat kolhut koen saaneeni tunnustavina kristittyinä itseään pitävien taholta. Siinä määrin, että kovin suurta hinkua ei enää tai vieläkään heidän kanssaan samaan paikkaan ole. Ei varsinkaan ikuisuutta viettämään. Mutta jotenkin nämäkin asiat ovat balansissa ja lutviutuneet elettäväksi osana tätä ainoaa, minulla olevaa elämää. Missä ja missä olomuodossa omaa ikuisuuttani sitten vietänkään, en aio enkä halua tehdä sitä katkerin mielin. Sillä itselleni se on huomattavasti suurempi asia kuin, että minkä vuosimallin auto minulla kulloinkin on.

Tämän kaiken, välillä arpisen arjen keskellä olen ajatellut, että ehkäpä minun olisi hyvä olla päiviksen kanssa Ontuvan Erikssonin vieressä Taivaan portilla. Punaisen linkin takana oleva Tapsa Rautavaaran ja Repe Helismaan laulu puhuttelee sanoineen minua kovasti. Istuisimme Repen ja Tapsan vierssä ja tukkimiehen kirjanpidolla katsoisimme ketä tuttuja ja tuntemattomia menee portista sisään tai käännytetään takaisin.

Samalla selviäisi, onko sielläkin ovimies, joka katsoo minua kuin aikoinaan ravintola Matkatuoppiin tai Kaiffariin pyrkiessäni. Että löytyykö taivaalliselta ovimieheltä samaa armoa kuin maalliselta portsarilta? Joka sanoi, että tulepa jormas huomenna paremmassa kunnossa takaisin. Tai jos oikein meuhkasin, niin sanoi, että sovitaan nyt yksipuolisesti niin, että kuukauteen et naamaasi täällä näytä.

Tälläinen on tänään pohdintani Taivaasta ja taivaallisesta ovimiehestä. Mutta Halloween karkeloiden ja Pyhäinpäivän mietteissä olen löytänyt sieltä jostakin uudenkin paikan, jota
sieluni paraikaa selvittelee. Vähän samaan tapaan kuin kaukoputkilla taivaalle tiirailevat löytävät uusia taivaan kappaleita. Löytöni on Linnunradan ylisin. Ei siis vain ylinen vaan kaikista ylisin. Jotta onko se sama juttu kuin paratiisi tai portin pieli tai kokonaan oma paikkansa? Tai millainen on tuonelan portti? Että kun maallinen tuhkamme jää ikiajoiksi Jokilaaksoon Ison kiven juureen leppäkertun vartioimaksi, niin missä ja millainen on päiviksen ja minun Linnunradan  ylisin?

Eläkepäivät Thaimaassa

päivis: Olen ollut vähän yllättynyt siitä, miten ensimmäiset osa-aikaeläkeläisviikot ovat vierähtäneet. Minulla oli aluksi lieviä paineita siitä, että päivien varalle pitäisi olla jotain etukäteen suunniteltua tekemistä. Jotain olikin, mutta kun olin muutamana päivänä tuumaillut rantatuolissa tabletti kourassa asioita, jotka hämmästyttävällä ja vähän häiritsevälläkin tavalla muistuttivat töissä oloa, tuntui, että samanlaiselle tekemiselle ei enää olekaan tarvetta. Päätin lopettaa päivien vieton suunnittelun.

Tosin aamuisin teemme aina jonkinlaisen suuntaa antavan suunnitelman. Tänään päätimme ajaa Pattayalle ja vähän vain kuljeksia siellä. Niin teimme vailla sen tarkempaa päämäärää. Tuli vähän shoppailtua, mutta ei niin paljon, että mitään tarvitsisi katua.

Ennen Pattayalle menoa katsastimme sekä tulevan kotimme että "oman koiraperheemme". Jorma ajoi rohkeasti Seven Seasin työmaa-alueelle. Siellä tapasimme joksikin yhteyshenkilöksi (en tiedä minkä tahojen välillä hän piti yhteyttä) itsensä esitelleen mukavan miehen, joka yhden puhelun soitettuaan vei meidät katsomaan asuntoamme. Aika alkutekijöissään se vielä oli, vaikka lattiat on jo laatoitettu, kylppäri samoin osittain ja keittiön kaapiston rungot olivat myös paikoillaan. Samoin kuin makuuhuoneen ovi ja ulko-ovi.

Koirat olivat selvästikin saaneet jo Gerryltä päivän aterian, koska niille ei kelvannut kuin muutama tarjoamamme nappula. Mutta yhtä iloisina ne taas viilettivät paikalle, kun kuulivat moottoripyörän äänen. Koiraperheen kanssa hylätyllä rakennustyömaalla asustelee nykyään pariskunta, joista mies on yleensä aina paikalla. En tiedä, tekeekö hän kovastikin suunnitelmia riippukeinussa maatessaan. Tänään myös rouva makoili omalla lepotuolillaan ja huiskutteli meille iloisesti.

Eläkeläisen elämää voi viettää Thaimaassa vaikka tutustumalla ennestään
tuntemattomiin hedelmiin. Sattumalta tuossa kuvassa on myös banaaneja,
mutta suurin osa muista kuvan hedelmistä vaatii vielä opettelua.

Eilen päätimme kävellä rannalle nro 33 ja sen teimme. Matkalla tuli sadekuuro, jota jäimme kaikessa rauhassa pitämään paikalle osuneen katoksen alla. Eikä silloinkaan tuntunut yhtään siltä, että aika kuluu hukkaan. Oli mukava istuskella ja kuunnella sateen ropinaa miettien, että jokohan kohta voisi siirtyä aurinkovarjojen alle.

Tutulla rannalla on usein tuttuja ihmisiä, joiden kanssa tulee töristyä sitä sun tätä. Jos ei ole ketään, juttelemme keskenämme tai vain olemme. Ajan kulumisen suhteen ei ole ongelmia. Välillä mietin, että olisikohan jouten oleminen yhtä helppoa myös Jokilaaksossa.

Sunnuntaiksi on suunnitelmissa saunaan ja uimaan meno. Pattaya Suomi-Seura on sopinut uudehkon saunan omistajan kanssa kuljetuksista Sukhumvitin ja junaradan taakse. Menemme sinne yhteiskuljetuksella tai tarvittaessa moottoripyörällä. Tiistaiksi olemme sopineet lähdöstä rannalle, jonne mennään porukalla lavataksilla. Tätä se eläkeläisen elämä siis tällä erää on. Aika rauhallista sanoisin.

Turjake, hänen hokara vaimonsa ja heidän hömelö koiransa

Turjake

jormas: Turjakkeesta sanotaan, että hän on partainen, takkuinen tai muuten epäsiisti olio ja turilas. Yhteys koiraankin löytyy, sillä mies voi olla turjake, mutta myös koirasta sanotaan, että koiran turjake. Sananahan tämä on luksusta ja ainutlaatuista, sillä tasa-arvon nimissä naiset vaativat kaikkea sitä itselleen, jonka historia on tavalla tai toisella istuttanut miehelle. Naisen turjake...heh. Mutta minulle tämä istuu hyvin. On muuten sanana sellainen, joka tarttui puolisoni päiviksen sanavalikoimaan oitis.

Hokara

Mutta entäpä sitten tämä hokara vaimoni. Hokara-sanaa käytti aikoinaan äitini ja jollakin lailla muistan missä yhteyksissä hän niin teki. Itsestäänkin sanoi joskus niin. Hokaran sanotaan olevan huonomuistisen ja päästään sekaisin.


Meänkielen sanakirja myös tuntee hokara sanan. Ja Oulun poliisi, joka julkaisi Facebookissa ohjeita viime kesänä kaupunkiin tulleelle festarikansalle: "Väkiä tullee ympäri Suomia juhulimaa ja …hauskaa pitämää. Me täälä Oulun polliisisa ollaan alvariinsa huolissaa juhulijoista ja siitä, että juhulien pittää sujua hyvi. Sen vuoksi päätettiin laittaa ohojeet, miten pittää käyttäytyä ja toimia, että vestivaalit sujjuu mahollisimman mukavasti. Suositellaa, että luvetta nuo kunnola läpi, niin muistatta. Toki joku hokara saattaa olla järkitonero, mutta hyvä jos suurin osa muistaa jne...." Koko ohjeen löytää punaista hokara-sanaa klikkaamalla.

Hömelö

Mutta miten tämä huonomuistisuus tai sekainen pää ilmenee päiviksestä? Esimerkiksi siten, että hän tuo minut autollamme kotiin, jatkaa sillä töihin ja laittaa autosta tekstiviestin, että häntä ei tarvitse hakea pysäkiltä.

Meistä monesta voisi sanoa, että hömelöitä mitä hömelöitä. Myös maailankuuluisuuteen nousseesta koomikosta, Ismo Leikolasta on sanottu, että hän on terävin hömelö ikinä. Mutta meidän yhteinen elämämme on hömelöä, hajamielistä ja sen vuoksi toheloa.

Osaomistuskoira Niilokin istuu tähän kastiin hyvin. Se tiesi nimittäin jo hyvin nuorena mitä palleilla tehdään, mutta ei kenen kanssa. Joten sille kelpasi tien poskessa liikennemerkki aivan yhtä hyvin kuin elävä olentokin.

Tämä kaikki yllä kirjoitettu olisi hyvä monen muunkin terveellä, humoristisella tavalla tiedostaa, sillä sen avulla voi antaa itselleen, puolisolleen ja muillekin paljon anteeksi.

Thaimaassa käteinen on kurssissa

päivis: Täällä Thaimaassa tekniikka on kulkenut vähintään samaa tahtia kuin meillä Suomessa. Tietotekniikka on mukana vähintään yhtä monessa asiassa kuin lännessä. Tosin useimmat maksut hoidetaan vielä käteisellä. Tavallisissa kaupoissa ostokset maksetaan käteisellä, vaikka ainakin suuremmissa ostoskeskuksissa on liikkeitä, joissa on myös maksukorttien lukulaitteet.

Jopa ostettavan asunnon osa-maksun voi hoitaa euroista bahteiksi vaihdetuilla seteleillä. Silloin voi tuntea itsensä hetken aikaa äveriääksi, kun maksaa muutaman tuhannen euron summan bahteilla. Sellaisesta määrästä euroja kun saa ihan sievän nipun Thaimaan valuuttaa. Suomessa maksutapahtuma pitäisi taatusti järjestää tavalla tai toisella pankin kautta. Mahdollisesti se täälläkin on suositeltavaa, mutta ei siis mitenkään pakollista.

Lavataksin maksukin tapahtuu yksinkertaisella tavalla: kun haluaa päästä pois kyydistä, pitää soittaa kelloa ja sen jälkeen kävellään useimmiten apumiehen ovelle, josta kuskille ojennetaan 10 tai 20 bahtin maksu matkan pituudesta riippuen. Usein kuskilla on apumiehen paikalla esimerkiksi oma rouva tai lapsi ottamassa maksun vastaan. Ei ole maksuautomaatteja eikä mahdollisuutta maksaa kortilla. Hyvin nopeasti turistitkin oppivat varaamaan tasarahan, jotta maksutapahtuma sujuu joutuisasti.

Erityisesti tätä maksamisen yksinkertaisuutta arvostan täällä. Suomessa jostain syystä tunnen olevani aina pulassa, kun käytän HSL:n maksuautomaattia maksaakseni arvokortilla juna- tai ratikkamatkan. Harvoin maksuautomaatti veloittaa matkani ensiyrittämällä. Joskus jopa pitää vaihtaa laitetta, ennen kuin matka on maksettu. Saattaa tietysti olla, ettei joka kerta vika olekaan minussa. Olen kuitenkin oppinut ottamaan syyn omille niskoilleni.

Päivittäin esiin aseteltavaan katuravintolaan pankkikorttien maksuautomaatit
eivät oikein istu. Tosin automaatteja ei näytä olevan pysyvämmän
laatuisissakaan ruokailupaikoissa.

Thaimaassa ei ole tullut mieleenkään yrittää maksaa ravintolassa kortilla. Jossain paremman tasoisissa paikoissa se varmaan onnistuisi, mutta käteinen on varma tapa hoitaa maksu. Sen ansiosta myös tarjoilijan on varmasti helpompi saada tapana oleva tippi.

Paikallisten puhelinkorttien hankinta näyttää täällä hoituvan helposti. Käteisellä tietysti sekin. Minä tosin en ole sellaista tarvinnut kuin yhden kerran ostamani tabletin nettiyhteyksiä varten. Puhelinkorttien ostajan ei tarvitse edes itse tehdä mitään. Kortteja saa esimerkiksi Seven Eleveneistä, joissa kassat näpyttelevät laitteisiin tarvittavat tunnukset. Siksi en tiedäkään mistä puhutaan, kun jotkut kertovat viettäneensä tuntikausia teleoperaattoreiden myymälöissä hoitamassa puhelinyhteyksiään.

Minulle heti kaikkea ja uutta ja enemmän

jormas: päivis kirjoitti eilen mielenkiintoisesta aiheesta, nimittäin lamasta. Sehän on lähes kaikille tuttu, ainakin sanana. Mutta montaa ihmistä se koettelee tavalla tai toisella muutenkin. Luulen, että sitä enemmän mitä enemmän on elämänsä rakentanut uskoen taloudellisen vaurauden tuomaan onneen ja autuuteen. Ja tietty, pahinta se lienee silloin, kun lainat jäävät maksamatta, joiden vakuutena on muu omaisuus ja takaajana ovat sukulaiset sekä ystävät.

Mutta miksi meillä pitää olla kaikkea aina vaan enemmän? Mitä meille tapahtuu, jos en vaihdakaan autoa uuteen, jos käytän muiden käyttetyiksi tekemiä vaatteita, jos kalustan kotini toisten hylkäämillä huonekaluilla, jos haen astiani kirpputorilta, jos juoksen elintarviketarjousten perässä tai syön muuten vaan halpaa ruokaa?

Jos en enää ostakaan kaikkea hetken mielijohteesta enkä aina edes silloin, vaikka kokisin jotakin tarvitsevani ja keskityn sen hankkimiseen, jota ilman en tule toimeen. Jos en pitäisikään tärkeänä, että lapset tai muut perivät niin ja niin paljon tai että pankkitilille jää hautaanpanonkin jälkeen nippu käyttämätöntä rahaa, jonka hankkimiseksi olen juossut vuosikaudet kieli pitkällä tai vyön alla. Jos pitäisinkin tärkeänä, että jätän jälkeeni mahdollisimman vähän. Ja senkin minkä jätän, jättäisin tavalla tai toisella yhteiskunnan yhteiseen käyttöön sen sijaan, että kaiken saisi joku, jolla muutenkin on kaikkea yllin kyllin.

Yllä kirjoitettua pysähdyin ensimmäisen kerran pohtimaan reipas seitsemän vuotta sitten, kahdella ensimmäisellä kuuden viikon osa-aikaeläkejaksolla. Ensimmäinen suuntautui Bogotaan, jossa asuin kolumbialaisten katulasten kanssa samassa salissa ja koin olevani suunnattoman tarpeellinen tekemättä mitään. Kuinka lapset kerääntyivät joka ilta vuoteeni ympärille, pomppivat vatsani päällä ja nyppivät partakarvoista silmissään suunnaton aikuisen ja rakkauden kaipuu. Kuinka he aamulla tulivat vertaamaan paljaita käsivarsiaan olisiko niistä tullut yön aikana yhtä vaaleita kuin omani.

Toisella kuuden viikon reissulla makasin Pattayan auringon alla rantatuolissa juoden sodaa välillä 30 asteisessa vedessä pulahdellen. Vaikka kuinka väänsin ja yritin löytää kielteisiä puolia, koin että minulla oli niissä hetkissä kaikki. Mitään ei puuttunut. Tätä ihmettelen silloin tällöin edelleen. Vaikka varmaa oli, että osa-aikaeläke oli nirhaissut tuloistani 1/4, koin että olin saanut vähintään saman verran elämänlaatua lisää. Harmittelin vain sitä mitä nytkin. Että mikä helppo-Heikki tai markkina-Matti oli onnistunut lanseeraamaan minulle vuosikymmeniksi ajatuksen, että onni on enemmän asuinneliöitä ja hevosvoimia, suurempi tilipussi ja kalliimmat vaatteet.

Vaikka olenkin osaltani ollut keräämässä meikäläisittäin merkittävän omaisuuden parille, kolmelle kolmannen sektorin toimijalle, ei minulla koskaan ole riittänyt motivaatio (tai taito) oman rahapussini täyttämiseen. Silti sinnekin on jotain jäänyt. Loppuelämäni käytän niillä roposilla yhteiskuntavastuuta kantaen ensisijaisena työrukkasena Elämän tähden ry. Ehkä kokisin elämäni suurimman ja viimeisen pettymyksen, jos kuolisin rikkaana tai ylipäätään, että minulta jäisi jälkeeni käyttämättömiä euroja.

Esko Valtaojaa ymmärrettäisiin Thaimaassa

päivis: Jos käyttäisi kulunutta sanontaan, niin tänään voisi ehkä todeta, että monelta meni aamukahvi väärään kurkkuun Ilta-Sanomia ja ilmeisesti myös Aamulehteä lukiessa. Ainakin nämä lehdet uutisoivat entisen tähtitieteilijäprofessori Esko Valtaojan kommentteja Suomen nykyisestä lamasta. Valtaoja puhui Tekniikan päivillä Tampereella.

Oli loistava veto pyytää avaruustähtitieteeseen erikoistunut henkilö puhumaan tiedon ja teknologian vaikutuksesta maailmanhistoriaan. Aivan liikaa järjestetään erilaisia pippaloita, joissa tutut ja turvalliset alan puhujat jauhavat aina vaan yhtä ja samaa. On tervettä päästää välillä ääneen myös asioiden kyseenalaistajia. Valtaoja nimenomaan kyseenalaisti. Näin ainakin asian ymmärsin.

Ilta-Sanomien mukaan hyvinvoinnin kasvu on Esko Valtaojan mielestä ollut viime vuosisadan suurin uutinen. Hän pitää sitä tärkeämpänä kuin esimerkiksi sotia. "Silti ihmisten huomio kohdistuu lamakausiin, uutiset rummuttavat kurjuutta ja suuri osa suomalaisista pitää maailmantilannetta synkempänä kuin se onkaan", Valtaojan kerrotaan todenneen.

Valtaojaa voi tietenkin myös kritisoida siitä, että hänellä on parempi kyky nähdä suurempia kokonaisuuksia ja pitemmiltä aikaväleiltä kuin sillä, jolta tämän hetken lama on vienyt työpaikan ja ehkä sen mukana paljon muutakin. Sellaista ei kauheasti lämmitä väite, että Suomi on todellisuudessa "vaurastunut hillittömästi". Kun hain puheena olevan lehtijutun tietokoneelta, saman sivun laidassa oli myös uutinen Rovion lähes 200 työntekijän vähentämisestä. Nokian jälkeen juuri Rovion kaltaiset yritykset ovat olleet niitä, joiden menestyksen on haluttu kuvaavan koko maan tilaa. Jopa niin, että pikkulasten vanhemmille on syötetty ajatusta, että lapsilla on tiedossa hyvä elämä, jos vain oppivat koodaamaan jo päiväkoti-ikäisinä tai viimeistään koulun ensimmäisillä luokilla.

Täällä Thaimaassakin lama näkyy omalla tavallaan. Kun euroalueen ihmisillä menee huonosti, turistien määrä ainakin täällä Euroopasta katsottuna kaukaisessa maassa vähenee. Myös Venäjällä on omat ongelmansa ja ruplan kurssi suhteessa Thaimaan bahtiin on noin puolet siitä, mitä se oli vielä vajaat kaksi vuotta sitten. Venäläisten lähes katoamisen katukuvasta huomaa helposti.

Welcome-hotellin tienoo on hiljentynyt, mutta sisällä valmistaudutaan ainakin
äänistä päätellen jossain tulevaisuudessa siintäviin, parempiin vuosiin.

Mutta onko täällä pantu hanskat tiskiin ja vaivuttu epätoivoon? Ei tosiaan, mikäli rakentamisen tahdista voi jotain päätellä. Voi tietysti olla, että alkavia rakennustyömaita on vähän vähemmän kuin olisi, jos turisteja olisi entiseen malliin, mutta silmämääräisesti katsottuna uskaltaa silti väittää, että ainakaan rakentamisen osalta täällä ei podeta lamaa. Äsken kävelimme naapurissa sijaitsevan Welcome-hotellin ohi. Sieltä kuului sellainen poraamisen ääni ja vasaran kalke, ettei se voi kertoa muusta kuin, että "lamaa" pidetään vain sopivana tilaisuutena valmistautua edessä oleviin parempiin aikoihin. Saman ilmiön voi todistaa Jomtienin rantakadulla. Siellä rakennetaan kovaa vauhtia uutta ja uljasta väylää tulevien vuosikymmenten turistien ja varmaan paikallistenkin jalankulkijoiden tepasteltavaksi.

Kaikesta thaimaalaisten mollaamisesta huolimatta - sitä harrastavat ainakin monet suomalaiset - täällä on varmasti samanlaista kykyä nähdä asioita pitemmän aikavälin perspektiivistä, kuten meille nyt on opettanut emeritus Valtaoja. Eikä ihme, sillä Thaimaan valtion katsotaan syntyneen yhtä aikaa ensimmäisen kuningaskunnan kanssa. Ja siitähän ei ole kuin vaivaiset 777 vuotta tai jotain sinne päin.

Koiran ja vähän muutakin elämää

jormas: Aika usein olen kirjoittanut eläimistä ja kiintymyksestäni niihin. Se on ollut monellakin tavalla uuden opettelua, sillä uusia eläimiä ja niiden, mutta myös vanhojen uusia tottumuksia ja tapoja löytyy koko ajan lisää. Aivan oma lukunsa ovat inhokkieläimet, joita luulen olevan meillä kaikilla. Niistä ei ehkä kavereitani tule koskaan, vaan työmaakseni riittää niiden sietäminen, etten ole liiskaamassa kaikkea mahdollista jalkojeni tai kämmenteni alle. Ja että tarvittaessa siirrän kyykäärmeen muualle jatkamaan elämäänsä, enkä ole paniikinomaisesti ottamassa siltä nirriä pois.

Yksi tämän hetken mukavimmista thaiarkemme osista on kulkurikoirapariskunnan tarina ja elämä. Edellä mainitun nimensä kyseiset kulkukoirat saivat tällä reissulla. Löysimme ne keskeneräiseksi jääneen kerrostalon raunioista. Kolmaskin jäsen kommuuniin kuului. Se oli hyvin sairaalloinen ja arka musta koira, joka arvatenkin on päässyt sinne missä kipua ei ole.

Toki kaikki kolme koiraa olivat nälkiintyneitä, kun aloimme ruokkia niitä päivisin. Välillä kävelimme reippaan kilometrin, parin matkan, mutta yhtä usein ajoimme sinne moottoripyörällämme koiranruokapussin kanssa. Ja olipa meille vesipullokin niitä varten erillisine juoma-astioineen mukana.

Selkäkyttyräni yläpuolella kuvassa isäntä

istuu seinättömän olohuoneensa tuolissa

Pian kulkurikoirapariskunta oppi tuntemaan moottoripyörämme äänen ja varsinkin koiraisäntä tuli jo portille vastaan. Sillä on aivan poikkeuksellinen, ulinanomainen tapansa kertoa päivän tapahtumista, ettei suunvuoroa saa. Me kuuntelemme tarkkaavaisina aina koko tarinan ja luonnollisesti myös kysymme tarkennuksia, jos jotain on jäämässä meille epäselväksi.

Eikä mennyt aikaakaan, kun löysimme niiden pennut pensaikosta. Kaikkiaan niitä saattoi olla kahdeksan. Suurta huolta kannoimme, että kuka niistä kaikista huolehtii, kun lähdemme Suomeen. Näin löysimme Hawaiin Gerryn. Hän onkin huolehtinut kulkurikoiraperheestä oivalla tavalla.

Kun nyt tulimme Pattayalla, oli lähestulkoon ensimmäinen tehtävämme mennä katsomaan mitä kuuluu kovastikin rakkaaksi tulleeseen koiramaailmaan. Vanhat pennut olivat menneet kuka minnekin. Joku ehkä koirien taivaaseen, mutta joku varmasti on saanut uuden kodinkin. Mutta uusia oli tullut tilalle, tällä kerralla kymmenkunta, joista kolme on jäljellä. Ne ovat saaneet pannat kaulaan, kuten vanhemmatkin. Panta tai nauha kaulassa on täällä merkkinä siitä, että kyseessä ei ole kulkukoira. Se parantaa mahdollisuuksia elää koiran elämää eikä joutua naapurimaiden ihmisten ruokapöytään, sillä koirien salakuljetus ruuaksi on täällä tuottoisa bisnes. Muuten koira vailla omistajaa ei ole täällä minkään arvoinen. Paitsi silloin, kun turisti ajaa sen kuoliaaksi. Silloin koiralle löytyy vaikka kuinka monta paikallista omistajaa ja sen arvo on enemmän kuin minkään rotukoiran.
Mutta takaisin meidän adopriokoiraperheeseen. Siinä koiralasten tulo on loppunut, sillä koiraemännän osaksi tuli sterilisaatio, kun Gerry ystävineen vei sen eläinlääkärille. Siitä(kin) kuvia on Gerryn Facebook-sivuilla. Niihin kustannuksiin oli oikein mukava osallistua.

Mutta sen lisäksi, että kulkurikoiraperhe on saanut vakituiset ruokkijansa, on se saanut myös kodin. Sillä kerrostalon raunioihin on muttanut myös paikallisia ihmisiä asumaan, jotka ovat adoptoineen koiraperheen kolmine pentuineen. Nyt ne juoksevat kaikki luoksemme, kun ajamme pyörällä pihaan. Ja koiraisännällä on asiaa yhtä paljon kuin ennenkin. Omalla laillaan on mukava ajatella, että tässä, kuten monessa muussakin tapauksessa koirat ja ihmiset elävät aivan samoissa olosuhteissa. Mutta hetkinen, sillä niinhän se on Suomessakin. Kuten esimerkiksi kuvan osaomistuskoira Niilomme.

Eläkkeellä oloa opetellessa

päivis: Miten elää eläkeläisen elämää? Miten olla tekemättä mitään ja tehdä kuitenkin? Ja kun joka tapauksessa takaraivossa säilyy muistutus siitä, että olet "kuudenkympin ja kuoleman välissä". Miten käyttäisit elämäsi viimeiset vuodet kokien, että olet edelleen hyödyksi? Joko itsellesi tai muille. Tarvitseeko edes olla hyödyksi muille? Pitääkö vielä eläkkeellä ollessakin ihmisestä ottaa irti kaikki, mitä on otettavissa?

Pitääkö potea huonoa omaatuntoa, jos ei hakeudukaan eläkepäivillä vapaaehtoistyöhön tai peräti jonnekin palkkatyöhön? Tai jos ei olekaan kiinnostunut ottamaan lapsenlapsiaan hoitoonsa. Monen kohdalla eläke voi olla totuttuun elintasoon nähden niin pieni, että työelämästä ei edes ole mahdollista irtautua eläkkeellä ollessakaan. Mutta että ylipäätään voidaan puhua eläkkeelle jäämisestä, pitänee asua jossain maapallon hyvinvointisektoreista. Sitä Suomi edelleen sentään on, vaikka uutiset toisinaan yrittävät todistaa jotain muuta.

On surullista, jos elämä on kulkenut eläkevuosia odotellessa, mutta sitten kun ne koittavat, terveys tai joku muu syy estää toteuttamasta sen, mistä on haaveillut: matkustamisesta, harrastuksista tai jonkun ihan uuden asian aloittamisesta. Tai edessä eivät olekaan eläkevuodet, vaan tuleekin ennenaikainen kuolema.

Jos työelämässä ajan kuluminen tuntuu joskus hitaalta, eläkeläisenä sama aika on karkaavinaan käsistä. "Juurihan vasta jäin eläkkeelle. Nytkö täytän jo 75?" Eläkeläisten valittamalle kiireelle nauretaan usein. Yksi selitys väitetylle kiireelle on se, että eläkeiässä asiat eivät enää suju niin joutuisasti kuin nuorempana. Kaikki tekeminen vaatii enemmän aikaa kuin ennen.

Aika ei eläkkeellä ollessakaan pysähdy, vaikka joskus se siltä saattaa tuntuakin. Näin käy varsinkin, jos toimettomien tuntien varalle ei ole suunnitellut mitään. Ennen saatettiin ajatella, että eläkeläisen aika kuluu keinutuolissa kiikkuen. Työvuotensa päättäneellä ei ikään kuin olisi muuta virkaa kuin vähän katsoa muiden perään. Käytännössä kai aika harva voi tai haluaa tyytyä tähän. Silti edelleen puheissa usein vilahtaa keinutuoli-vaihtoehto.

Eläkkeelle jäämistä on hyvä harjoitella. Yhä harvempi voi niin tehdä, koska osa-aikaeläkkeelle jäämisen mahdollisuutta on hilattu kaiken aikaa yhä korkeammalle. Tällä hetkellä aikaisin osa-aikaeläköitymisen ikä on 61 vuotta. Osa-aikaeläkkeen mahdollisuutta ei kuitenkaan ole markkinoitu varsinaisten eläkevuosien opetteluna. Annetun infon mukaan se tarjoaa mahdollisuuden keventää viimeisiä työvuosia. Siinä ei kuitenkaan oteta huomioon sitä, että vain osa meistä tekee esimerkiksi fyysisesti raskasta työtä. Silloin keventäminen on paikallaan. Tosiasiassa moni osa-aikaeläkkeelle jäävä valitsee tämän vaihtoehdon voidakseen käyttää jo työikäisenä aikaansa mieleisellään tavalla. Samalla se suo mahdollisuuden valmistautua kokoaikaiselle eläkkeelle jäämiseen. Jos tuohon mahdollisuuteen vain osaa tarttua.

Me suomalaiset tiedämme liikennesäännöistä kaiken

jormas: Bangkokin valtaväylä Sukhumvit Road on maailman pisin katu. Lähes 500 kilometriä pitkänä se ulottuu Kambodzan rajalle asti. Matkan varrelle mahtuu kaikki mahdollinen Pattayan villistä yöelämästä Siaminlahden paratiisisaariin. Meille Pattaya-Jomtienilla kyseinen katu on kovastikin tuttu, jota usein käytämme lyhyilläkin matkoilla. Mutta myös silloin, kun menemme moottoripyörällämme saarille, kuten Koh Sametille ja Koh Changille.

Liikennekulttuuri on Thaimaassa toisaalta huimaa, mutta taas toisaalta se näyttää hurjemmalta kuin onkaan. Suomalaisittain katsottuna ehkä suurin ero tulee siitä, että suomalainen risteykseen tullessaan katsoo tuleeko oikealta eikä edes katso muualle, vaan syöksyy risteykseen. Koska hänellä on lain mukaan etuajo-oikeus tai muilla vähintään väistämisvelvollisuus.

Olen melkoisesti reissannut maailmalla niin, että olen ajanut liikenteessä vähän joka puolella maailman kolkkia. Suomalaista, yhtä umpiluista liikennekäyttäytymistä en ole muualta löytänyt. Suomalainen menee minne tahansa oman henkensä kaupalla, jos lain mukaan sinne saa mennä.

Sama ajattelu täällä olisi suhteellisen varma tapa päästä osalliseksi liikenneonnettomuutta. Kun noudatettavia liikennesääntöjä on vähän, se saa aikaan, että risteyksessä on ikään kuin hiljainen neuvottelu, että kukahan menisi seuraavaksi.

Täällä on myös yleinen käytäntö, että kaksipyöräiset eivät jonossa odota, vaan puikkelehtivat liikennevaloissakin aina nelipyöräisten joka puolelta jonoon ensimmäisiksi. Tätä kokeilin Suomessakin. Ja sain aikaan valtaisan torvien soittokonserin, kun kateelliset autoilijat eivät voineet mitenkään hyväksyä, että kaksipyöräinen moottoriajoneuvo ohittaa heidät jonossa. Eikä sitä hyväksynyt poliisikaan, vaan antoin minulle sakot.

Pattayalla tai oikeastaan Jomtienilla on valmistunut Second Road, Kakkoskatu, joka on rantaväylän ja Sukhumvit Roadin välissä. Ja koska väylä on 4-6 kaistainen, ovat nopeudet sen mukaiset. Nyt se on saanut nopeuksia hiljentämään Suomessa jo kovastikin tutun, ensimmäisen kiertoliittymänsä. En edes tiedä miten väistämisvelvollisuudet täällä toisinpäin kierrettävässä ja vasemmanpuoleisella liikenteellä kuuluisivat mennä, mutta kaikki tuntuvat väistävän kaikkia. Paitsi turistit, jotka ovat sitä mieltä, että kiertoliittymässä ajetaan kuin kunkin kotimaassa.

Mutta varoa pitää, sillä yhden etäisen, laadukkaan ystäväni kanssa aamulla hieman chattailimme ja hän kertoi paristakin suomalaisesta kaveristamme, jotka olivat joutuneet pyörillään liikenneonnettomuuteen. Toisen oli kerrotun mukaan juuri mainitsemassani kiertoliittymässä teilannut kuorma-auto katukivetyksen reunaan ja toinen oli väistänyt kukkoa ja käyttänyt hiekkaisella asfaltilla liian tomerasti moottoripyöränsä etujarrua.

Itse ole täällä nyt ajanut moottoripyörällämme 10 000 km ilman onnettomuuksia. Tässä vaiheessa vaimoni päiviksen opin mukaan koputan maalaamatonta puuta. Myös minulle ennen omaa pyörää tapahtui liikenneonnettomuus, jonka jälkimainingeissa toimin aivan eri tavalla kuin minua oli neuvottu.

Olin mainitulla Sukhumvit Roadilla pysähtynyt odottamaan liikennevalojen vaihtumista, kun perääni tömähti skootteri kohtuullisen iäkkään mummon ajamana. Takaboksini ja mummon hedelmät ynnä muut ostokset vain pomppivat pitkin valtaväylää.
Minulle olivat viisaat opettaneet, että heti pitää soittaa turistipoliisi tai vastaava paikalle. Ja pyrkiä sopimaan tapahtuma, sillä minulle annetun opin mukaan täällä on turisti, fal(r)angi aina syyllinen. Se tosin ei taida olla aivan niin, vaan niin, että se maksaa, jolla on rahaa. Siis kaltaiseni mamut.
Mutta takaisin tilanteeseen. Minä annetun opin sijaan en tehnyt mitään muuta kuin hain takaboksini ja naksautin sen rikkoutumattomana takaisin paikalleen ja seurasin miten tilanne kehittyy. Niin tämä mummeli vaan nousi kanveesista ja asfaltin pinnasta kuin tuhkasta konsanaan keräilemään ostoksiaan. Minä taisin vähän jeesatakin. Jotenkin hän sai myös pyöränsä pystyyn ja käyntiin, jolla sitten nilkutti matkoihinsa sanomatta sanaakaan tai katsomatta minua kertaakaan.

Kuntosalilla Thaimaassa

päivis: Tornion-Markulta saatu vinkki Thai-kodistamme sopivan matkan päässä olevasta kuntosalista oli oiva. Paikka löytyi Soi Bat Boonin varrelta suunnilleen samasta kohtaa, josta Jomtienin saunalle vievä katu lähtee. Eilen Jorma meni saunalle ja minä salille. Päivämaksu oli vaivaiset 160 bahtia (noin 4 euroa). Sillä saa käyttää mielin määrin kolmeen kerrokseen sijoitettuja, melko uusia laitteita. Kiinteistö, jossa Beargym-niminen kuntosali sijaitsee, on rakennettu sinä aikana, kun me olemme täällä viettäneet aikaamme eli voi sanoa, että sali on lähes uusi.

Kuntosalikäynnistä viestiteltyäni sain vastaanottaa kysymyksen, että onko siellä ehkä paljonkin homoja. Tiedä niistä. Pari naista, muutama tatuoitu äijä, loput vähät ihan tavallisen oloisia ja eri-ikäisiä miehiä. Suurin osa luultavasti venäläisiä. Tuli jatkokommentti, että tuo nimi Bear kun viittaa gay-kulttuuriin. Minulla on kai ollut liian stereotyyppinen käsitys homojen ulkonäöstä. Jokaisen suomalaisen pitäisi tietysti muistaa ainakin maailman tai ainakin puolen maailman kuulu Tom of Finland. Hänen piirroksissaan homomiehet ovat tietenkin jotain ihan muuta kuin ensimmäisenä mieleeni tuleva kuva heikäläisistä. Enempi siis ovat saliporukkaa muistuttavia.

Uudella kotisalillani oli paljon enemmän laitteita kuin mitä olen tähänastisella kuntosalikokemuksellani onnistunut näkemään. Tai ainakin kokemus niistä puuttuu. Suurin osa oli sitä paitsi sellaisia, ettei niiden käyttäminen onnistuisi minulta. Ei aikakaan ilman suurempia säätämisiä. Koin olevani ihan liian pieni. En ole mikään teknomusiikin ystävä, mutta taustalla melko hiljaisena soinut tekno sopi hyvin tuohon miljööseen. Ei siis kuulunut euroviisuja - mikäli salilla nyt joku homotausta olisi. Ja miten kuuluisikaan. Nythän ollaan Aasiassa!

Monta uutta laitetta pääsin niiden vieraudesta huolimatta kokeilemaan, koska useimmissa oli käyttöohje englanniksi ja varmistukseksi vielä kuvan kanssa. Myös lihakset, joihin laitteilla saattoi vaikuttaa, oli merkitty hyvin. Niin kuin tuosta vieressä olevasta kuvasta näkyy.

Seuraavana päivänä eli tänään saatoin todeta, että varmasti tein minulle uusia liikkeitä ihan ohjeiden mukaisesti, sillä sieltä sun täältä löytyi mukavalla tavalla aroilta tuntuvia lihaksia.

Kokemus Beargym-clubista oli niin myönteinen, että ei ole mitään syytä luopua hyvin alkaneesta harrastuksesta. Sitä paitsi salin jälkeen oli tosi mukava mennä uimaan ja löylyttelemään Jomtienin saunalle. Ja ihan vaan oleilemaan, kuten eläkkeellä ollessa sopiikin tehdä.

Kriisivuoden viimeinen päivä ja hääpäivä

jormas: Joku viisas tilastonikkari tai muuten vaan ennustaja on sanonut, että avioliiton kriisein vuosi on seitsemäs. Joten siinä valossa sitten jännitimme uima-altaalla löhöten kyseisen vuoden viimeiset tunnit kriisin tuloa. Ei tullut. Mutta toisaalta olen horoskooppimerkiltäni härkä ja sen onnenluku on seitsemän. On se kyllä valehtelijankin luku.

Lähes koko päivä tosiaan maattiin Jomtien Saunan uima-altaalla välillä höyry ja välissä suomalaisessa saunassa sekä kylmissä altaissa pulahdellen. Paitsi aamupäivän päivis oli kuntosalilla, josta kertonee itse lisää, jos haluaa.

Söimme myös altaalla, päivis mitä lie ja minä meksikolaisia chickenwingsejä ranskalaisten kera. Ja kyytipojaksi Fantaa. Oli hyvää. Luut viemme huomenna kulkurikoirillemme, kun menemme moottoripyörällämme Pattayan puolelle.

Iltapäivällä hipsimme nykyisen Thaikotimme vieressä sijaitsevan Atlantis condokokonaisuuden ravintolaan syömään hääpäivän herkut. Hyvää oli sekin. Alue reilun tuhannen asukkaan kanssa on aika paljon samanlainen kuin meille tuleva Seven Seas. Joka toivottavasti joskus valmistuu. Täällä on syytä olla tyytyväinen silloin, kun porukka on töissä. Sitä on meidän tulevan kotimme työmaalla pyörinyt kiitettävällä tavalla.

Päivän päätteeksi kävimme ottamassa Atlantiksen sisäalueella selfiekuvan. 

Eläkepäiviä Thaimaassa

päivis: Osa-aikaeläkettä ei oikein osaa pitää eläkkeellä olona, koska muutaman viikon päästä edessä ovat taas työviikot. On kuin olisi lomalla. Kun osa-aikaeläke tarkoittaa minun tapauksessani 60 prosentin työaikaa, seuraava "loma" on tavalliseen työtahtiin verrattuna suhteellisen lähellä. Mutta nyt ollaan kuitenkin vasta ensimmäisen kuuden viikon eläkejakson alkupäässä. Ensimmäinen eläkeviikko on takana ja vajaat viisi viikkoa edessä päin.

Olen päättänyt, että Thaimaassa pitää eläkeläisenä tehdä muutakin kuin vain istuskella aurinkovarjon alla meren rannalla tai oman kotitalon altaalla. Kieltämättä sekään ei ole hullumpi vaihtoehto, mutta jotain tekemistä eläkkeellä ollessa pitää olla. Vielä en osaa sanoa, mitä se tarkalleen tarkoittaa. Pitää tietysti ottaa huomioon, että osan tulevista osa-aikaeläkeviikoista ja myöhemmin eläkkeestä vietän kotimaassa. Taksihommiakaan en ole unohtanut, vaikka korttia varten hankitut opit ovatkin vähän päässeet ruostumaan.

Tänään oli aika leppoisa eläkepäivä. Ajelimme Honda Phantomilla Pattayan puolelle. Ensin poikkesimme tsekkaamassa vihjeen kuntosalista, joka löytyi läheltä tuttua Jomtienin saunaa. Paikka näytti hyvältä. Päivämaksukaan, noin neljä euroa, ei ole paha.

Matkan varrelle osui myös jokunen moottoripyöräliike. Olen ajatellut ostaa oman pyörän, kun Seven Seas joskus valmistuu. Valintani on kohdistunut vielä tällä hetkellä 110-kuutioisena myytävään Honda Zoomeriin. Ensi vuoden mallin pitäisi olla jo 125-kuutioinen. Kuten kuntosalin, pyöränkään hinta ei ole paha. Tosin lisäkuutiot saattavat vähän nostaa hintaa.

Varsinaisesti läksimme Pattayalle käydäksemme kaupassa, jota kutsumme kiinalaisten romukaupaksi. Kuten kuvasta näkyy, siellä on loputtomiin kippoja, kuppeja ja muuta rompetta myynnissä. Kauppaa on laajennettu lähivuosina ja valikoima sen kun laajenee. Kiinalaisten romukauppa ja venäläisten romukauppa ovat kaksi paikkaa, jotka ainakin minulle ovat "must", kun täällä käydään.

Omat koirat piti tietysti myös käydä katsomassa. Kutsumme niitä omiksemme, koska tavallaan löysimme ne hylätyn rakennustyömaan pihapiiristä ja neuvoimme paikan Gerrylle. Hän leideineen käy nyt päivittäin ruokkimassa ja juottamassa koiraperheen. Viimeisimmästä pentueesta taitaa jäljellä olla enää vain yksi. Oletamme, että Gerry on löytänyt pennuille kodit. Ainakin hän on Facebookissa kehunut pentujen vanhempien hyväluonteisuutta. Siinä ei todellakaan ole yhtään liioittelua. Nyt pentujen tulo on loppu, sillä Gerry käytti äitikoiran viime viikolla steriloitavana. Tästä olemme erityisen ilahtuneita.

Kuvitushuvitus

Mukava, kun kamera kulkee mukana laitteessa, jolla voi soittaakin. Punaista Gerryä kuvan tekstissä kannattaa klikata ja katsoa kymmenminuuttinen paikallisesta ystävästämme, joka tosin on tullut Thaimaahan pallon toiselta puolen Hawaiilta.

Joidenkin huusholleissa on epäsiisteys vallalla vaatimattomuuden lisäksi

Gerry vei viime reissulla löytämämme kulkurikoiraperheen äidin steriloitavaksi

Näytät etana sarviasi tai et, joka päivälle on luvassa myös poutaa

Katukuvaan ovat ilmestyneet ensimmäiset kiinankieliset mainostekstit

Näillä härveleillä vinsseineen kambodzalaiset kalastajat vetävät veneensä vedestä saaliineen

Asianmukainen tietoiskuteksti, joka istuu myös suomalaiseen maaperään

Se ei selvinnyt onko BigCeessä myytävillä tuotteilla mitään tekemistä Suomen kanssa

Jani Leinonen ja Ronald McDonald

päivis: Tämän kertaisen blogin aihe on uni, jonka näin. Ihmisten tarinat omista unistaan ovat joskus aika uuvuttavaa kuultavaa tai luettavaa, joten ehkä on sopivaa vähän taustoittaa omaa untani. Toisaalta syy miksi kirjoitan tänne uneni, johtuu yksinkertaisesti siitä, että haluan muistaa sen joskus myöhemminkin. Useinhan unien kanssa käy niin, että vaikka ne herättyään muistaisi hyvin, jonkun ajan päästä uni on täydellisesti kadonnut mielestä.

Unessani oli Ronald McDonald, tuo kuulu hampurilaishahmo. Mutta miksi Ronald tuli uneeni, siihen uskon syynä olevan kotikatumme Seven Elevenin myymälän kassalla näkemäni ranskalaispussi. Kun näin, että ranskalaisia myydään nyt samaan tapaan pakattuina kuin chipsejä, ajatuksiini tuli väkisinkin taiteilija Jani Leinonen ja hänen ilmiselvä vihansa monikansallisia firmoja, epäeettistä pikaruokaa ja ehkä juuri McDonaldsia kohtaan.

En olisi Leinosta ehkä ajatellut pussin nähtyäni, ellen olisi aikoinaan henkilökohtaisesti tavannut Jani Leinosta ja hänen taiteilijakollegaansa, Riko Sakkista. Molemmat herrat kävivät luonamme, kun vielä molemmat olimme Jorman kanssa Sininauhasäätiön palveluksessa. Leinonen ja Sakkinen kuratoivat vuoden 2013 Hyvinkään taidemuseon kesänäyttelyä, jonka nimenä oli Asunnottomuusmessut. Samaan aikaan Hyvinkäällä vietettiin myös Asuntomessuja.

Leinonen ja Sakkinen saivat kauttamme materiaalia näyttelyyn. Tuolloin keskustelimme myös mahdollisuudesta viedä Merikonttikoti museon pihalle, mutta toisin kävi. Olimme sen kanssa Asuntomessuilla. Tuosta tapaamisesta siis Leinonen jäi mieleen ja siksi innostuin käymään myös aiemmin tänä vuonna Kiasmassa, jonne Leinonen oli pystyttänyt muun muassa Tottelemattomuuskouluksi nimeämänsä näyttelyn.

Tottelemattomuuskoulusta mieleeni jäi video, jossa esitettiin, miten McDonaldsin ranskalaiset säilyvät lähes loputtomiin. Ne on siis mitä ilmeisemmin käsitelty jollain säilymistä edistävällä aineella. Niin varmaan ovat myös Seven Elevenin myymät ranskanperunat.

Uneni alkoi näkymästä valkoiseen kerrostaloon, joka oli maalattu kirkkaanpunaisella ja vahvasti kiiltävällä maalilla. Näki, että maalia oli todella paksu kerros talon pitkällä seinällä. Seinä oli tasaisen punainen, mutta perustusten kohdalta maalausjälki oli huolimaton. Talon pääty vasta suttuiselta vaikuttikin, mutta kun sitä katsoi vähän kauempaa, saattoi nähdä, että päätyyn oli hahmoteltu samalla punaisella värillä Ronald McDonaldiksi tunnistettavan hahmon kasvot.

Kuvan henkilöt, jotka poimin netistä, eivät olleet unessani. Tämä on
siis vain kuvakaappaus aiheesta Ronald McDonald ja lapsi.

Äkkiä istuinkin rekan nupissa eli ohjaamossa. Ja kukas rekkaa hetken päästä lähestyikään pikkulapsi sylissään? Tietysti ilmielävä Ronald. Tulivat vauhdikkaasti ja jostain syystä ohjaamossa oli niin ahdasta, että olin aivan liiskaantua Ronald McDonaldin ja hänen sylissään kaiken aikaa keikkuneen lapsen alle. Siihen uni päättyi.

Kun kirjoitin, että Jani Leinonen vihaisi erityisesti McDonaldsia, ajatus perustui Kiasman näyttelyn lisäksi hänen muutaman vuoden takaiseen tempaukseensa, jossa Leinonen kavereineen varasti Ronaldia esittävän patsaan Ruoholahden McDonaldsin edustalta. Ronaldista tehty kopio päätyi giljotiiniin. Koko episodin tarkoituksena oli vaatia pikaruokafirmaa vastaamaan kysymyksiin ruoan alkuperästä ja etiikasta. Kun vastauksia ei tullut, Leinonen kavereineen toimi kuten al-Gaida tai Isis.

Finnair, OnniBus ja Thaimaan Suomalainen

jormas: Paikallinen digilehti Thaimaan Suomalainen on uutisoinut ainakin kolme kertaa hanketta, joka boikotoisi Finnairia, koska sen muualta tulevat, Helsingin kautta lennettävät Bangkokin-lennot ovat joissakin tapauksessa halvempia. En ymmärrä hanketta, sillä onhan moni muukin tuote muualta ostettuna halvempi. Jopa aikoinaan Nokian puhelin.

Samoin on kotimaassani tutun englantilaisfirman, OnniBussin laita, joka kuljettaa halvalla ihmisiä linja-autoillaan paikasta toiseen. Että jos joku on ostanut Jyväskylästä Helsinkiin halvan lipun, niin matkan varrelta pitäisi lippu Helsinkiin jättää ostamatta, koska se on kalliimpi kuin Jyväskylästä. Näinkö hänen pitäisi tehdä, vaikka OnniBussin vaihtoehto olisi hänelle edelleen ylivoimaisesti mukavin tai halvin?

Jos joku OnniBussin ja Finnairin lisäksi suomalaista liikuttaa, niin se on kateus. Välillä tuntui Rannilan peltikattomainosta "käyp katteeksi" seuratessa, että jos suomalainen ostaa pihaansa keinun, käy hän salaa naapurin tontilta katsomassa miltä se näyttää.

Miten minun lentovalikoimani tai kotimaamme talous siitä paranisi, jos jätän käyttämättä kotimaan yhtiön tarjoaman, ainoan suoran lentoyhteyden Suomesta Thaimaahan? Odotanko sitä, että sekin vaihtoehto siirtyy Tukholmaan?
Tämä suomalaisen, päivittäin kaljaa lipittävän päätoimittan kirjoitus ja lehti kertoo Ukraina Airlinesin vaihtoehdosta yhdellä välilaskulla Kiovassa. Olen kokeillut ja toimii hienosti. Mutta jos jatkolento on ukrainalaisille kalliimpi Kiovasta, niin toki saman logiikan mukaan solidaarisuussyistä boikotoimme sitäkin ja pysymme varmuuden vuoksi vallan kotona.

Nyt samainen toimittaja kirjoitti tavanneensa aikoinaan Larryn se ja sen, joka oli sanonut, että moisesta toiminnasta Englannista olisi poltettu British Airwaysin koneet kentälle. Tämän uskon, sillä kyseisen saarivaltion jengihän tulee Suomeenkin hillumaan jalkapallon perässä. Sitä rauhoittamaan tarvittiin peräri veljeni Reijo. Joka pääsi sen vuoksi televisioon saakka.

Ymmärrän kyllä suomalaiseen kateuteen istuvan oivasti ahdistuksen ja kaikkinaisen pahoinvoinnin, jos samassa koneessa istuu yksikin, joka on saanut lentolippunsa halvemmalla. Muuten en osaa boikottihanketta selittää itselleni enkä muille.

Tämän kaiken olisin kirjoittanut suoraan alussa mainitun lehden palstoille, mutta pyynnöstäni huolimatta en ole saanut sinne tunnuksia mielipiteen ilmaisua varten.

Pieniä huomioita Thaimaasta

päivis: Thaimaassa monet asiat ovat ihan omalla mallillaan. Esimerkiksi liikennekulttuuri on joltain osin erilainen kuin meillä Suomessa. Kaoottiselta vaikuttava liikenne sujuu kuitenkin joustavasti, varsinkin, jos on liikkeellä kaksipyöräisellä. Autot juuttuvat usein ruuhkiin ja jalkaisin liikkuvat taas joutuvat väistelemään moottoriajoneuvoja. Jalankulkijaa ei täällä kunnioiteta. Suojatiet ovat lähinnä vitsi.

Ajoneuvoja on Thaimaan kaduilla välillä huiskin haiskin. Poliisi valvoo
liikennettä ja luultavasti täällä moottoriajoneuvoilla liikkuvat turistit
pääsevät poliisin puhutteluun huomattavasti useammin kuin kotimaassaan.

Luin pari päivää sitten viime kesänä ilmestynyttä Pattaya People -lehteä. Siinä on aina mielenkiintoisia esimerkkejä paikallisista tavoista. Sattahipissä, Pattayalta joitakin kymmeniä kilometrejä etelään päin, apinoiden kerrottiin lähteneen kuumuuden ja kuivuuden ajamina liikkeelle metsistä ja luonnonpuistoista. Niissä ne yleensä käyttäytyvät asiallisesti, mutta kyliin tultuaan ne ovat olleet aggressiivisia erityisesti lapsia ja vanhuksia kohtaan.

Kun meillä uhkaavasti käyttäytyvistä eläimistä parhaimmillaan - tai pahimmillaan - maksetaan tapporaha, täällä pedot tai muuten vain häiritsevät villieläimet steriloidaan. Päivän tahti on ollut kymmenen urosapinan kiinniottaminen ja sterilointi. Sen jälkeen ne on vapautettu takaisin luontoon. Keino ei toimi ihan nopeasti, mutta ajan kanssa apinalaumoja saadaan tietysti tuolla keinolla harvennettua.

Pattaya People -lehdellä, kuten muillakin täkäläisillä tiedotusvälineillä, on ikävä tapa uutisoida esimerkiksi itsemurhat. Ei riitä, että kerrottaisiin jonkun hypänneen kymmenennestä kerroksesta varmaan kuolemaan tai että joku on ottanut itsetuhotarkoituksessa myrkkyä. Kerrotaan myös henkilön nimi ja ikä, ja jos itsemurhaaja on turisti, myös hänen kansallisuutensa mainitaan. Heinäkuun lehdessä muun muassa kerrottiin saksalaismiehen hirttäytymisestä. Lehti oli saanut poliisilta tarkan kuvauksen miehen edellisiltaisesta juopottelusta vaimon kanssa, riidasta ja siitä, miten vaimo oli aamulla löytänyt puolison hirttäytyneenä. Kuvamateriaaliakin yleensä tapahtumapaikalta saadaan julkaistavaksi.

Kun tulimme alkuviikosta tänne, kuljimme tietysti maahantulotiskin kautta. Siinä esitetään maahantuloilmoitus ja näytetään passi. Tulo kirjataan rajavartioston (?) tiedostoihin ja tulijasta otetaan myös valokuva. Virkailijan tehdessä omaa osuuttaan, tulin vilkaisseeksi lappua, jossa oli minulle uutta informaatiota Buddhan päistä. Voi olla, että määräys on ollut voimassa jo ikiajat, mutta minulle tieto oli uusi. Tosin en ole Buddhan päiden kanssa ollut tekemisissä, joten asia ei ole niin sanotusti koskettanut.

Määräys kuului suunnilleen näin: Buddhan päitä ei saa ostaa, niitä ei saa käyttää sisustuselementteinä, Buddhan päitä esittäviä kuvia ei ole lupa hankkia, eikä päätä saa myöskään tatuoida iholle. Ehkä kieltolappuun liittyi joku pienellä präntätty poikkeus, sillä Googlesta löysin tiedon, että pienet Buddhan päät ovat ehkä suosituin matkatuliainen Thaimaasta. Pienellä tarkoitetaan enintään vähän yli kymmensenttisiä päitä. Buddhan päät, ainakin vähän suuremmat, saattavat siis jollain juoksulla olla keräilyharvinaisuuksia Thaimaan ulkopuolella. En kuitenkaan suosittele hankkimaan suurta päätä, jos sellaisen jostain onnistuisi löytämään.

Thaielämää

jormas: Kyllä vain, erakkokolibri hyväksyi pesänsä, vaikka olemme siirrelleet sitä eestaas. Näyttää siltä, että sille tai ehkä niille sopii myös se, että istumme niiden kodin alla aamusella ja iltasella tunnin pari. Lintu nököttää viereisellä sähkölangalla parvekevuoroaan odottaen, kunnes katoamme päiviksen kanssa sisätiloihin. Parvekkeemme on kuvan ylimmässä kerroksessa keskellä.

Rantakatumme on tosiaan melkoisessa myllerryksessä. Tietysti se on hieno asia, sillä luvassa on entistä komeampaa. Yksi kantapaikkamme rannalla on paikka numero 33, joka sekin oli paikallaan. Tosin pitäjä oli vaihtunut. Paikallisia poliiseja pyörii myös rannalla mittanauhojensa kanssa. Tuolit eivätkä aurinkovarjot saa näköjään olla senttiäkään yli oman alueen, sillä muuten virkavalta koppaa varjon mukaansa. Se ei vielä selvinnyt saako sen lunastaa takaisin itselleen jostakin vai onko varjo iäksi menetetty valtiolle tai peräti poliisimiehen henkilökohtaiseksi suojaksi.

Puheenjohtajamme sivuvaunuskootterilla
kulkee ruoka koululle joka arkipäivä

Tänään pulahdimme myös ensi kerran tällä reissulla meriveteen. Muutos Jokilaakson Jokilampiin olikin melkoinen, sillä lähtiessämme rikoimme jäitä päästäksemme uimaan. Täällä veden lämpö on arviolta joku aste alle kolmekymmentä. Yhtä kirkasta tai likaista kuin Suomenkin vedet avomerellä. Sillä erotuksella, että sinilevä taitaa olla täällä tuntematon riesa. Sen tilalla on meduusoja, jotka pahimmillaan voivat viedä hengen. Tosin pariin vuoteen ei niitäkään ole sattunut silmiin, vaikka suurimmillaan ne saattavat olla näissä vesissä metrin verran halkaisijaltaan.

Seuralta toimitamme myös viitenä päivänä viikossa Suomalaiselle koululle kouluruuan, joka tietenkin on hyvä asia. Joskus näitä täkäläisiä touhuja seuratessa tulee pohtineeksi suomalaisittain tärkeitä hygieniapasseja ynnä muuta ruokaan liittyvää terveyden näkökulmasta. Täällä on tien- ja katujen varret pullollaan kaiken maailman ruuanmyyjää ja -valmistajaa. Lämpöä on 30 asteen molemmin puolin. Luulen että ruokamyrkytykset ynnä muut vastaavat eivät ole täällä sen yleisempiä kuin Suomessakaan.

Kotoutuminen Thaimaahan

päivis: Jorma jo kirjoitteli eilen tulostamme Thaimaahan. Koti Jomtien Soi Welcomella oli ennallaan, mutta olimme myös saaneet parvekkeelle pienen pienen alivuokralaisen. Gekkoja ei ole vielä näkynyt. Niihin törmää usein varsinkin makuuhuoneessa (käsken niiden pysyä katossa) ja rappukäytävässä.

Eilinen päivä kului paikalleen asettumisessa: Jorma haki moottoripyörän Vievtalayn tallista, minä vettä ja vähän aamupalaa Seven Elevenistä. Y Mishi, venäläistyylinen suosikkiravintolamme, oli paikoillaan kotikadun varressa. Siellä söimme myöhäisen lounaan vajaalla kuudella eurolla per henkilö.

Kotikatu oli jonkin verran hiljentynyt. Osa liikkeistä on sulkenut ovensa, mutta myös uusien turistien odottelua oli nähtävissä. Ruplan kurssi tosin ei enteile hyvää turistibisneksen osalta. Se saattoi olla jopa huonompi kuin viimeksi täällä ollessamme eli alkuvuodesta.

Matkaväsymys taisi vähän painaa, sillä aikaisesta nukkumaan menosta huolimatta heräsimme aamulla vasta joskus yhdeksältä paikallista aikaa. Tosin Suomessa kello oli silloin viiden paikkeilla, joten voi kai sanoa, että heräsimme kuten muulloinkin, varsinkin arkiaamuina. Tämä päivä oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että tänään minulle on maksettu ensimmäinen osa-aikaeläke pankkiin. Näin ainakin Ilmarinen ilmoitti. En ole tarkistanut tililtäni. Mutta sen kunniaksi ostin meille jäätelöä, jota äsken söimme hedelmien ja kahvin kanssa. Kahvi oli aamulla keitettyä lämmitystä, joten sen osalta kaikki on ennallaan.

Aamukävelylle lähtiessämme ajatus oli mennä rannalle numero 33. Mutta kotoa parisataa metriä meren rantaan käveltyämme huomasimme heti, että suunnitelma pitää panna uusiksi. Olimme unohtaneet, että tänään on keskiviikko ja edelleen on voimassa sotilashallituksen alkuvuodesta antama määräys, että rannat on keskiviikkoisin pidettävä vapaina rantatuoleista ja kaikenlaisesta palvelusta. Se ei viimeksi meille selvinnyt, onko tällä päätöksellä tarkoitus mahdollistaa rannoilla työtään tekeville vapaapäivä. Käytännössä se kai kuitenkin useimpien kohdalla tarkoittaa pienempiä tuloja.

Surffikoulun kohdalla on aina ollut ohikulkijoiden käyttöön tarkoitettuja
alkeellisia kuntoilulaitteita. Valikoima oli ehkä vähentynyt. Taljoista
yksi nousi suhteellisen kevyesti, vaikka kuvasta ei näin ehkä voisikaan
päätellä. Yksi tämän reissun suunnitelmista liittyy kuntosaliharjoitteluun.
Sain jo vinkin yhdestä kuntosalista. Luulen että niitä löytyy vielä lisää.

Päätimme kävellä Seiskan altaalle eli sinne, jossa moottoripyörä seisoo silloin, kun olemme Suomessa. Hetken käveltyämme lähes tulkoon törmäsimme tietöihin. Jomtienin rantakadulla on meneillään suuri remontti, jossa ainakin jalankulkijoiden kulkemista on ymmärryksemme mukaan tarkoitus parantaa.

Osittain valmiista osuudesta saattoi päätellä, että Jomtienin rannasta halutaan tehdä samankaltainen kuin Pattayan ranta. Hienoa! Panimme myös merkille, että rannoilla kasvavien palmujen määrää on vähennetty kovalla kädellä. Huomenna, kun rantatuolit ja varjot ovat taas paikoillaan, pääsemme näkemään, miltä kokonaisuus näyttää. Nyt ainakin merimaisema oli kadun puolelta katsottuna hyvin nähtävissä. Sitä voi pitää sekä hyvänä että huonona asiana.

Thaikodissamme oli uusi asukas

jormas: Reipas yhdeksän tuntia lentokoneessa käy työpäivästä, vaikka ei mitään tekisikään. Minua ei ole pitkät lennot rassanneet koskaan, mutta ahtaassa istuimessa on kuitenkin hankalampi olla kuin Jokilaakson Duokodin korituolissa tai Päivisplacen Fatboyssa Laukaan Pikäniemessä.

Jo lennon aikana jännitimme onkohan entinen, tunnin parin välein kulkeva bussireitti Bangkokin lentokentältä Pattayalle voimissaan. Hinnaltaan se ei ole kallis, sillä 150 kilometrin taival ilmastoidussa bussissa maksaa alle kolme euroa. Kaikki oli tältäkin osin ennallaan, joten Pattayalla tai oikeastaan sen viereissä Jomtien kaupungissa olimme parin tunnin ajomatkan jälkeen.
Siitä sitten lavataksilla alle 5 kilometriä, josta saa käytännössä maksaa saman kuin äskenmainitusta linjaautokyydistäkin.

Meidän Thaikotimme oli sekin ennallaan , joskin sen parveke oli saanut uuden asukkaan. sillä kolibri oli väsännyt sinne pesänsä. Varovasti siirsimme sitä metrin sivuun, sillä pesä oli rakennettu parin rottinkituolin välissä olleeseen jouluvalojen sähköjohtoon. Mutta saapa nähdä miten linnun käy, sillä se tuli huuhuilemaan entiselle paikalle, että missäs koti on? Metrin siirto ei mahtunut sen pieneen päähän, joten iltatuimaan siirsimme linturaasun suurella vaivalla tekemän kodin entiselle paikalleen. Tulevat pari päivää kertoo kelpaako sekään enää.

Minne päänsä kallistaisi?

päivis: Olen nähnyt ihmisiä nukkumassa monenlaisissa paikoissa. Maailmalla lämpimissä maissa näkee usein nukkuvia ihmisiä monenlaisilla julkisilla paikoilla. Brasiliasta jäi erityisesti mieleen pankkien eteen viikonloppuisin majoittuneet asunnottomat. Ehkä paikka oli turvallinen ja pankkien katokset antoivat myös mahdolliselta sateelta suojaa.

Thaimaassa on tavallista ja sopivaa ottaa tirsat julkisilla paikoilla. Ihmisillä on ilmeisestikin syvä luottamus siihen, ettei kukaan tule häiritsemään tai viemään unten mailla olevan omaisuutta. Vähintään yhtä suurella luottamuksella koirat käyvät katujen varsille nukkumaan. Niille ei näytä tulevan pieneen mieleenkään, että joku ajaisi yli. Muutenkin koirat nukkuvat mielellään paikoissa, joissa on paljon ihmisvilinää. Niitä se ei haittaa.

Thaimaa on nyt erityisesti mielessä, sillä olemme lähdössä sinne. Tänne lentoaseman odotustilaan tullessa näin ehkä ensimmäistä kertaa suunnilleen aikuisen ihmisen mittaisia sukkuloita, joihin olisi voinut asettua nukkumaan omaa lentoa odotellessa. Helsinki-Vantaalla ne kuitenkin näyttävät enimmäkseen olevan tyhjillään tai lasten leikkipaikkoina.

 

 

Eläin- ja ihmisallergiaa

jormas: Eläkeläisenä, ei siis ensimmäisen eikä kolmannen sektorin, vaan vapaan sektorin kansalaisena on upeaa ja leppoisaa, jos sen niin päättää kokea ja rakentaa arkensa. Tosin arki ja pyhä ovat lähestulkoon yhtä ja samaa, kun kaupatkin ovat auki enemmän aina. Paitsi viinakaupat. Tosin niissä en enää juurikaan käy, sillä alkoholittomia viinejä ja oluita saa muualtakin.

Minulla oli töissä ollessani usein koira mukana. Luulen, että sekin piti siitä, sillä innolla se odotti aamulla, että pääsenköhän mukaan. Nykyinen osaomistuskoira Niilo on myös maaseutukodissa ollessaan melkein aina mukanani. Se viettää kanssani eläkepäiviä milloin missäkin. Bauhaus on se lempikauppa, sillä sinne ovat koiratkin tervetulleita. Kuten Omia polkuja kulkevien kaupallemme. Bauhausissa Niilo huristaa pitkin käytäviä ostoskärryissä ja on silmin nähden tyytyväinen, kun pääsee liikkumaan eikä itse tarvitse tehdä mitään. Kaupan päällisiksi ihmiset silittelevät ja kehuvat sitä.

Mutta kaikille työpaikoille ei voi viedä koiraa, sillä välillä tuntuu, että ei ole niin pientä työyhteisöä, jossa ei olisi joku työtoveri koiralle allerginen.

Itse harjoittelin aikoinaan vapaaherrana oloa ja pohdiskelin kuinka päivänsä täyttäisi mielekkäästi siten, että voisi olla eläkeläisenäkin muille jotenkin hyödyksi. Pohdiskelujen välissä ajattelin, että kun päivis-vaimo oli samassa työyhteisössä töissä kanssani, niin voisikohan ylipäätään työhön viedä koiran sijaan yksinäisen eläkeläisen mukanaan. Olisi hänelläkin, jos ei tekemistä niin ainakin seurattavaa, kun muut pakertavat palkkatyössä. Sitten muistin, että ei sekään varmasti kävisi minun kohdallani, koska vallalla saattaa edelleen olla soiniallergiaa siellä täällä.

Kuntosalilla

päivis: Vihjailin jälkikasvulle vuosi sitten täyttäessäni pyöreitä vuosia, että ottaisin mielelläni syntymäpäivälahjaksi muutaman laulutunnin. En päässyt lauleskelemaan, mutta nyt, vuoden päästä, syntymäpäivääni muistettiin lupauksella omasta kuntosaliohjaajasta, jonka neuvoja voisin saada kolme kertaa itse valitsemallani kuntosalilla.

Ensimmäisenä piti tietysti hankkia kuntosalivehkeet. Niitä etsiessäni törmäsin huonoon asiakaspalveluun, josta kerrottuani en tosin ole saanut kovin paljon tukea kiukustumiseeni. Olin urheilutarvikekaupassa, jossa katselin mahdollisia treenikenkiä, kun takavasemmalta viereeni ilmestyy tuhdisti meikattu ja mustaksi hiuksensa värjännyt naismyyjä. Kysymys minulle kuului: "katotaanko me emännälle lenkkikenkiä". Eipä katottu, eikä katottu mitään muutakaan siitä liikkeestä.

Sain kengät ja vähän muutakin saliharjoitteluun sopivaa varustetta liikkeestä, jonka asiakaspalvelu oli paremmin kohdallaan. Suurin osa hankinnoistani oli halvimmasta päästä, sillä ajattelin, että kuntosaliharjoittelu voi lopahtaa lyhyeen. Niin kävi tennisinnostuksellekin jokunen vuosi sitten. Kuntosalille tarkoitettuja kenkiä ja vaatteita kun ei oikein voi pitää muualla kuin kuntoaan treenatessa.

Kolme ohjattua kuntosalituntia on nyt takana. Sain mainiot opit kehonrakennuksen supersarjan tämän vuoden voittajalta, Artturi Kalliolta. Tunnit lihaksikkaan ja komeasti tatuoidun Artturin ohjauksessa kuluivat hujauksessa. Sen verran hämmentynyt uhkeasta (tässä tapauksessa miehestä voi todella sanoa näin) ohjaajastani olin, etten kehdannut kysyä, voisinko ottaa hänestä valokuvan. Netistä löytyy kuitenkin kuvia ja vähän tarinaakin Artturista. Tässä kohtaa huomaan olevani ilmeisen vanhanaikainen. Joku nuorempi olisi varmasti näpsinyt selfieitä Artturin kanssa ja jakanut niitä innolla Instagramissa.

Salikäynnit osuivat sopivasti ajankohtaan, jolloin minulla oli monenlaista vaivaa, joille olisi ollut hyvä tehdä jotain. Kuten esimerkiksi mennä kuntosalille vahvistamaan lihaksia ja tekemään harjoituksia, jotka lisäisivät kankeaksi käyneiden raajojen liikeratoja. Artturin neuvoilla tein yhtä sun toista liikesarjaa ensin yläkroppaan, seuraavalla kerralla alaraajoihin ja viimeisellä kerralla kohteena oli selkä. Täytyy myöntää, että harjoitus teki terää.

Tänään olin kuntosalilahjan antajan kanssa salilla, jossa yritin muistella Artturin oppeja, mutta innostuin muistakin harjoituksista. Ainakin nyt vielä tuntuu, että voisin mielelläni jatkaa salikäyntejä. Esimerkiksi tuo kuvassa näkyvä laite tarjosi mukavan haasteen. Ehkä saliharjoittelussa kiehtovinta onkin se, että jokaisen laitteen ja liikkeen kanssa voi haastaa itsensä tekemään aina vähän enemmän ja enemmän.

Merikonttikodista koti pakolaisille ja muille maahanmuuttajille

jormas: Tämän blogikirjoituksen jaan sähköpostitse joillekin kumppaneille, joille olen seitsemän vuoden ajan puhunut Merikonttikotien rakentamisen ja juurruttamisen puolesta Suomeen. Mainituilla kumppaneilla olisi jokaisella resursseja edelleen lähteä hankkeeseen mukaan yksin tai yhdessä.

Nyt asiaan on tarttunut Luona Oy, joka on osa Barona Groupia. Siihen kuuluu myös Sininauhasäätiönkin vuokralaisena aikonaan toiminut Forenom Oy. Luonan hallituksen puheenjohtajana toimii Paavo Voutilainen, joka on entinen Helsingin sosiaalijohtaja ja yksi niistä, joille aikoinaan esittelin Merikonttikoti-visiota ollessani Sininauhasäätiön työntekijä. Koska en ollut enää toimitusjohtaja, ei minulla ollut asemaa osa-aikakonsulttina viedä hanketta satamaan. Se on yksi palkkatyöhistoriani suuria pettymyksiä.

Mutta malliasunnot, Sinkkukodin ja Duokodin saimme aikaiseksi Järvenpään Mestariasuntojen ja Samarian kanssa. Ilman kyseisten yritysten Veikko Simunaniemeä ja Ismo Valkoniemeä koeasuntojakaan ei ehkä oltaisi koskaan ainakaan meidän toimesta tehty. Tämän linkin takana on niistä juttuja. Valitettavasti näkemys tulevaisuuteen tältä osin ei ole toistaiseksi kantanut pitemmälle.

Moni toimija menettääkin tuhannen taalan paikan, sillä tämän päivän Hesari kertoo osan siitä mahdollisuudesta, jonka Merikonttikodit antaisivat, sillä varsinkin laadussa pärjäisimme edelleen loistavasti. Esimerkiksi ensimmäiset Sininauhaliiton jäsenjärjestöt tuottavat nyt asumis ynnä muita palveluita maahanmuuttajille, joten Sininauhakonserni joutunee heräämään hieman jälkijunassa myös tähän todellisuuteen.

Tämän linkin taakse kannattaa jokaisen asiasta kiinnostuneen kurkistaa ja katsoa videokin sekä pysähtyä vähän tuumaamaan. Luona Oy:n visio on tuoda konttiasuntoja Ruotsista tuhannelle Suomeen tulleelle ja tulevalle asukkaalle.

Mutta kuten sanottu, me pystymme yhdessä, mutta erikseenkin parempaan, sillä todellisuus tulee olemaan, että liian pienissä asunnoissa tullaan käytännössä asumaan pitämpäänkin. Se tuo aika liudan ongelmia muun muassa päihdetyön kenttään, mutta myös muille viranomaistahoille.

Itse uudistan tarjoukseni. Olen valmis tekemään valmiiksi tuotteeksi kumppaneiden kanssa Merikonttikodit todellisena vaihtoehtona ja huomattavasta laadukkaampana asumismuotona tarvittaessa palveluiden kera. Mutta minun mukana olo ei ole pääasia, vaan se, että tarttuisimme tähän haasteeseen.

Vierasta väkeä - vähän maahanmuuttajista ja turvapaikanhakijoista

päivis: Jos on edes hetkeksi syventynyt miettimään maapallon asioita, meneillään olevan kansainvaelluksen olisi hyvinkin voinut ennustaa jo vuosikymmenet sitten. Itse tosin olisin ehkä veikannut, että liikkeelle lähdetään ympäristökatastrofien johdosta. Ehkä sekin on vielä edessä.

On hyvä, että turvapaikanhakijoihin liittyvistä asioista käydään keskustelua. En muista milloin viimeksi olisi ollut vastaava aihe, joka tuntuu liikuttavan kaikkia. Tiistaina käytiin suuri pakolaiskeskustelu Ylen kakkoskanavalla. Arvioin sen sisällön heikonlaiseksi, joten katsoin ensin ykköseltä alkaneen Downton Abbeyn uuden kauden ensimmäisen jakson. Hankalia asioita sielläkin näköjään pohdittiin. Vasta sen jälkeen palasin takaisin viime viikkojen kuumaan perunaan.

Vaikka turvapaikanhakijoihin tai pakolaisiin liittyvästä aiheesta tunnutaankin jauhavan kaiken aikaa, lähes kyllästymiseen saakka, tuota jauhamista tarvitaan luultavasti vielä pitkään. Ehkä loputtomiin. Suhtautuminen vieraisiin tulijoihin on jotain sellaista, jota ei oikein voi sivuuttaa olankohautuksella. Ihmiset ovat joko puolesta tai vastaan. Aika moni on varmaan jotain siltä väliltä. Jos on vastaan, saa helposti rasistin leiman, vaikka kyse voisi olla pelosta liian vierailta tuntuvia ihmisiä kohtaan. Takana taitavat olla ne ajat, jolloin ulkomaalaisiin suhtauduttiin mielenkiinnolla ja uteliaina. Mitä pienempi paikkakunta, sen vähemmän ihmisillä on ollut kontakteja vierasmaalaisiin. Kakkosen pakolaisillassakin puhuttiin pelosta, mutta esitettiin myös kritiikkiä tuota puhetta kohtaan. En tiedä, miksi sitä ei olisi saanut painottaa. Jos pelottaa, niin hyvä on kertoa siitä.

Olen odottanut, että pakolaisiin ja turvapaikan hakijoihin liittyvissä asioissa julkisuuteen nostettaisiin enemmän psykologeja, kulttuurintutkijoita ja myös niitä, joilla on joko omakohtaista kokemusta tai tutkittua tietoa Karjalan siirtolaisten asettumisesta nykyisten Suomen rajojen sisälle. Heiltä voisi löytyä paitsi selityksiä, myös korjauskeinoja ilmiselvään muukalaisvihaamme ja -pelkoomme. Voisimme ehkä myös oppia jotain siitä, miten Karjalan evakot saatiin aikoinaan asutettua. Mitkä silloin olivat ne suurimmat kipupisteet ja miten ne hoidettiin.

Apua olisi siitäkin, jos joku selittäisi, miksi kaitakasvoisen somalin naama ärsyttää. Tai miten naisten tasa-arvoon tottunut voisi olla vihastumatta, kun vastaan kävelee päästä varpaisiin hunnutettu maahanmuuttajanainen. Kotipsykologin kokemuksella ehkä sanoisin, että kaikkeen tottuu ja muita et voi muuttaa. On siis muutettava omaa suhtautumistaan. Ellei sitten tosiaan halua pysyä omissa poteroissaan.

Aika moni kurkistaa nykyään omaan kukkaroonsa ja pohtii, minkä verran sieltä viedään, jotta kaikki maahantulijat saadaan elätettyä. Näinhän meille ainakin jatkuvasti asiaa kuvaillaan: Suomella on velvollisuus elättää tulijat. Pakolaisten työllistymiseen tuntuu uskovan vain pieni osa meistä.

Kysymys rahojen riittävyydestä on aivan aiheellinen. Turvapaikanhakijoiden jatkuvaksi jämähtänyt virta (vai onko se sitä?) sattui varmasti pahimpaan mahdolliseen aikaan, kun meiltä muutenkin vaaditaan nyt vyön kiristämistä Suomen kehnon taloudellisen tilanteen tasapainoon saattamiseksi. Yksi jos toinenkin pohtii, kustannetaanko uudet kulut säästöillä, joiden kohteena ovat vanhukset, lapset, opiskelijat ja keltä kaikilta nyt taas ollaankaan viemässä.

Mikään ratkaisuehdotus ei tunnu oikealta, kun niin moni asia pitää siinä yhteydessä ottaa huomioon. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia kuin ne ehkä vielä joku aika sitten näyttivät. Veikkaan, että Helsingin Kansalaistorillakin olisi aika väljää, jos nyt järjestettäisiin samanlainen Tervetuloa-tapahtuma kuin noin kuukausi sitten.

Minä olen tien kuningas....

jormas: päivis oli eilisessä blogissaan huolissaan ja vähän näköjään polttanut käämejäänkin polkupyöräilijöiden käyttäytymisestä liikenteessä. Sanoisin, että aiheesta. Mutta hänen käsityksensä tai selvityksensä väistämisvelvollisuuksista oli hieman puutteellinen, sillä näin se menee suojatien osalta.

Pyörätieltä tuleva pyöräilijä saa ajaa tien yli pyörätien jatketta pitkin, mutta hänen on väistettävä sekä oikealta että vasemmalta tulevaa ajoradan muuta liikennettä. Autoilijan tai motoristin puolestaan on väistettävä, kun hänellä on liikennemerkillä osoitettu väistämisvelvollisuus tai hän on kääntymässä pyörätien jatkeen yli. Tosin silloin kun pyöräilijä nousee satulasta ja taluttaa pyöräänsä, on hän jalankulkija ja tällöin ajoradalla liikkuvat väistävät suojatiellä kävelevää jalankulkijaa. Autoilijan ja motoristin väistämisvelvollisuus on helppo havaita, sillä se on merkitty etuajo-oikeutetun tien merkillä ENNEN suojatietä tai polkupyörälle tarkoitettua väylää.

Toinen kummajainen ovat kai maailman nopeimmiksi pyöräilijöiksi itseään luulevat, joiden pitää puikkelehtia autoilijoiden joukossa ajoradalla henkensä kaupalla, vaikka vieressä on jalankulku- ja pyörätieväylä. Itse aikoinaan luulin, että he ovat ajoradalla siksi, että pyörätien päällyste on huonompi, mutta haastateltuani näitä suhareita, olen tullut tulokseen, että asian laita ei ole näin. Vaan he ajavat autojen joukossa siksi, että heidän ei tarvitsisi varoa jalankulkijoita. No tietenkin tämä on jalankulkijoiden etu, joka tosin sekin häilyy sinne tänne, sillä nyt pyöräilijöitä on sekä jalankulkijoiden joukossa että ajoradalla.

Kolmas kummajainen ovat mopot, traktorit, lisääntyvät mopoautot ja traktorimönkijät, joilla saa ajaa maksimissaan 40 tai 50 km/h. Nämä ovatkin melko usein tien tukkona, johon oiva lääke olisi nostaa niiden nopeus samaksi kuin se on kulloisellakin taajama-alueella. Maksimissaan siis 60 km/h. Tässä kastissa oma lukunsa ovat tieliikennemönkijät, jotka ovat teknisesti ja turvallisuudeltaan aivan samanlaisia kuin traktorimönkijätkin, mutta koska he maksavat korkeampaa veroa ja vakuutuksia, saa niillä ajaa kuten moottoripyörilläkin. Maksimissaan Suomen teillä siis 120 km/h, sillä niillä saa ajaa myös moottoriteillä.

Sitten on matkailuautoja, joilla saa ajaa joko 80 tai 100 km/h. Eräänlainen kummajainen tämäkin, jonka syitä en ala tässä purkamaan. Linja-auto saa 50 matkustajan kanssa huristella 100 km/h, jos tiekohtainen nopeusrajoitus sen sallii. Samaa tietä samaan aikaan voi ajaa kuorma- tai pakettiauto, joka taatusti pysähtyy samassa ajassa ja matkassa kuin satasta ajava linja-autokin, mutta silti sen kattonopeus on 80 km/h.

Kummajaisia kaikki, jotka ovat enemmän tekemisissä verotuksen kuin liikenneturvallisuuden kanssa. Oiva parannus liikenneturvallisuuden kannalta olisi nostaa traktoreiden, mopojen ja mopoautojen ja traktorimönkijöiden nopeus tiekohtaiseksi 60 km/h saakka. Ja kuorma- sekä pakettiautot niin ikään tiekohtaisesti 100 km/h saakka. Oikeustajuani vastaan on, että valtio olemme me kaikki ja meidän antamalla valtakirjalla se kerää verorahoja ihmisten turvallisuuden kustannuksella.