Koiran ja vähän muutakin elämää

jormas: Aika usein olen kirjoittanut eläimistä ja kiintymyksestäni niihin. Se on ollut monellakin tavalla uuden opettelua, sillä uusia eläimiä ja niiden, mutta myös vanhojen uusia tottumuksia ja tapoja löytyy koko ajan lisää. Aivan oma lukunsa ovat inhokkieläimet, joita luulen olevan meillä kaikilla. Niistä ei ehkä kavereitani tule koskaan, vaan työmaakseni riittää niiden sietäminen, etten ole liiskaamassa kaikkea mahdollista jalkojeni tai kämmenteni alle. Ja että tarvittaessa siirrän kyykäärmeen muualle jatkamaan elämäänsä, enkä ole paniikinomaisesti ottamassa siltä nirriä pois.

Yksi tämän hetken mukavimmista thaiarkemme osista on kulkurikoirapariskunnan tarina ja elämä. Edellä mainitun nimensä kyseiset kulkukoirat saivat tällä reissulla. Löysimme ne keskeneräiseksi jääneen kerrostalon raunioista. Kolmaskin jäsen kommuuniin kuului. Se oli hyvin sairaalloinen ja arka musta koira, joka arvatenkin on päässyt sinne missä kipua ei ole.

Toki kaikki kolme koiraa olivat nälkiintyneitä, kun aloimme ruokkia niitä päivisin. Välillä kävelimme reippaan kilometrin, parin matkan, mutta yhtä usein ajoimme sinne moottoripyörällämme koiranruokapussin kanssa. Ja olipa meille vesipullokin niitä varten erillisine juoma-astioineen mukana.

Selkäkyttyräni yläpuolella kuvassa isäntä

istuu seinättömän olohuoneensa tuolissa

Pian kulkurikoirapariskunta oppi tuntemaan moottoripyörämme äänen ja varsinkin koiraisäntä tuli jo portille vastaan. Sillä on aivan poikkeuksellinen, ulinanomainen tapansa kertoa päivän tapahtumista, ettei suunvuoroa saa. Me kuuntelemme tarkkaavaisina aina koko tarinan ja luonnollisesti myös kysymme tarkennuksia, jos jotain on jäämässä meille epäselväksi.

Eikä mennyt aikaakaan, kun löysimme niiden pennut pensaikosta. Kaikkiaan niitä saattoi olla kahdeksan. Suurta huolta kannoimme, että kuka niistä kaikista huolehtii, kun lähdemme Suomeen. Näin löysimme Hawaiin Gerryn. Hän onkin huolehtinut kulkurikoiraperheestä oivalla tavalla.

Kun nyt tulimme Pattayalla, oli lähestulkoon ensimmäinen tehtävämme mennä katsomaan mitä kuuluu kovastikin rakkaaksi tulleeseen koiramaailmaan. Vanhat pennut olivat menneet kuka minnekin. Joku ehkä koirien taivaaseen, mutta joku varmasti on saanut uuden kodinkin. Mutta uusia oli tullut tilalle, tällä kerralla kymmenkunta, joista kolme on jäljellä. Ne ovat saaneet pannat kaulaan, kuten vanhemmatkin. Panta tai nauha kaulassa on täällä merkkinä siitä, että kyseessä ei ole kulkukoira. Se parantaa mahdollisuuksia elää koiran elämää eikä joutua naapurimaiden ihmisten ruokapöytään, sillä koirien salakuljetus ruuaksi on täällä tuottoisa bisnes. Muuten koira vailla omistajaa ei ole täällä minkään arvoinen. Paitsi silloin, kun turisti ajaa sen kuoliaaksi. Silloin koiralle löytyy vaikka kuinka monta paikallista omistajaa ja sen arvo on enemmän kuin minkään rotukoiran.
Mutta takaisin meidän adopriokoiraperheeseen. Siinä koiralasten tulo on loppunut, sillä koiraemännän osaksi tuli sterilisaatio, kun Gerry ystävineen vei sen eläinlääkärille. Siitä(kin) kuvia on Gerryn Facebook-sivuilla. Niihin kustannuksiin oli oikein mukava osallistua.

Mutta sen lisäksi, että kulkurikoiraperhe on saanut vakituiset ruokkijansa, on se saanut myös kodin. Sillä kerrostalon raunioihin on muttanut myös paikallisia ihmisiä asumaan, jotka ovat adoptoineen koiraperheen kolmine pentuineen. Nyt ne juoksevat kaikki luoksemme, kun ajamme pyörällä pihaan. Ja koiraisännällä on asiaa yhtä paljon kuin ennenkin. Omalla laillaan on mukava ajatella, että tässä, kuten monessa muussakin tapauksessa koirat ja ihmiset elävät aivan samoissa olosuhteissa. Mutta hetkinen, sillä niinhän se on Suomessakin. Kuten esimerkiksi kuvan osaomistuskoira Niilomme.