jormas: Eilisestä päiviksen blogista oivalsin hänen harrastavan matkustamista monin eri tavoin, joista en ole juuri tiennyt mitään. Sillä olen niillä näemmä mukana vain, kun olen hänen vieressään. Jos silloinkaan, selvisi tänä aamuna.
Eilen päivis harrasti päivällä aikamatkailua maakunta-arkistossa, jossa hän mikrofilmien avulla matkusti joidenkin sukupolvien taakse menneisyyteen katsomaan mistä on suku peräisin. Mutta sitäkin vikkelämmin hän on kulkenut geenitekniikan avulla samoissa maisemissa, joista en ymmärrä edes termejä. Enkä sitä, että olemme sukulaisia. Jotain serkkutermiin liittyvää se lienee.
Luulin nukkuneeni yön vaimoni vieressä hänestä huolta pitäen ja toki niin teinkin. Mutta aamulla hän kertoi yömatkastaan, jota kuuntelin korvat höröllä ja silmät ammollaan. Sillä hän oli yön aikana tavannut jonkun rakennuksen pitkillä portailla Donald Trumpin. Siellä jossakin, arvatenkin Washingtonissa he olivat istuneet ja keskustelleet pitkään. Tosin keskusteluaihe oli valtameren yli kestäneellä takaisintulomatkalla kadonnut jonnekin. Ehkä se oli maailman tilanteisiin liittyviä salaisuuksia.
Päivis oli reissullaan ihmetellyt ja taputellut pressaa olalle, että kuinka näin hirveän mukavan ja tavallisen oloisen miehen kanssa oli helppo keskustella. Oli myös ajatellut miksi miestä haukutaan niin paljon ja miksi oli itsekin inhonnut häntä melko tavalla. Päivis oli vielä ajatellut, että tästä on mukava muille puhua ja ne eivät kyllä usko hänen tavanneen näinkin tuttavallisen oloisesti Yhdysvaltain presidentin.
Joten vaikka puoliso on tutun turvallisesti tuhisemassa parivuoteen toisella puoliskolla, saattaa osa hänestä liidellä jossain aivan muualla. Mutta kaikki on hyvin ja suon päivikselle oikein mielelläni monipuoliset matkailutavat, sillä onhan se yksi yhteisistä harrastuksistamme.
keskiviikko 20. kesäkuuta 2018
tiistai 19. kesäkuuta 2018
Sukututkimusta maakunta-arkistossa
päivis: Tänään kävin Jyväskylän maakunta-arkistossa ajatuksena selvittää äitini puolen isovanhempien tietoja. Kovin pitkälle en päässyt. Löysin vain kirkonkirjoista äidinäidin tiedot syntyneiden luettelosta. Löytyi tietysti myös äidinäidin isän ja äidin nimet. Jostain syystä nimet eivät ole edes tarinoiden kautta jääneet mieleeni.
Netti on nykyään melko oiva tapa tehdä sukututkimusta. Silti yleensä aina kehotetaan tarkistamaan asioiden todenperäisyys kirkonkirjoista. Minua netti ei edes olisi auttanut, sillä äidinäidin syntymästä on vasta vähän yli sata vuotta. Siksi tietoja ei vielä ole löydettävissä netistä, vaikka ne hyvinkin jo siellä voisivat olla. Luulen, että rajan takaisen Karjalan kirkonkirjojen tallennustilanne on paljon parempi. Mutta äidin puoleisia sukujuuri selvittääkseni pitääkin tutkia keskisuomalaisten seurakuntien kirkonkirjoja.
En ollut varma, saanko mikrofilmit käyttööni heti vai pitääkö ne tilata etukäteen. Jyväskylässä ne ainakin löytyivät suoraan hyllyiltä, joten asian äärelle pääsi samantien.
Mikrofilmikorttien käyttötaitoni näkyi olevan vähän ruosteessa. Näin päättelin, kun olin saanut siistin kansiollisen kirkonkirjoista kuvattua aineistoa. Meni jonkin aikaa, että löysin oikean mikrokortin ja sieltä Anna-mummuni syntymä- ja kastetiedot. Sen pitemmälle en sitten päässytkään.
Kirkonkirjoihin merkittiin entisaikaan aika tarkasti lapsen isän ammatti ja paikka, jossa perhe asui. Tässä tapauksessa isä-Emilin lisäksi mainittiin Marja-niminen äiti ja koti, joka heillä tuolloin, vuonna 1906, sijaitsi jossain Jyväskylän Kankaan tehtaan alueella. Vanhempien syntymäaikoja kirkonkirjat eivät tuossa kohtaa kerro. Löysin vain tiedon, että Emil on ollut 31-vuotias ja Marja 25-vuotias. Ja sehän ei ainakaan vielä tällä kertaa auttanut minua yhtään eteenpäin. Vai pitäisikö sanoa, että taaksepäin.
Yritin haarukoida, milloin Emil ja Marja ehkä olisivat menneet vihille, mutta tietoa siitä en löytänyt. Mutta en myöskään löytänyt Emilin syntymä- ja kastetietoja, vaikka hänen syntymävuotensa suunnilleen pystyinkin laskemaan. Ennen kuin palaan arkistoon, pitää katsoa, löytyisivätkö hänen syntymävuotensa kortit jo netistä. Anna-mummun äidin tietoja en edes alkanut penkoa, sillä hänen tyttönimestään ja syntymäkotipaikastaan minulla ei ole täyttä varmuutta. Kovasti toivon, että pääsisin jollain tavalla myös niiden jäljille. Omaa osaamistani edistääkseni liityin tänään yhteen Facebookin-sukututkimusryhmistä.
Netti on nykyään melko oiva tapa tehdä sukututkimusta. Silti yleensä aina kehotetaan tarkistamaan asioiden todenperäisyys kirkonkirjoista. Minua netti ei edes olisi auttanut, sillä äidinäidin syntymästä on vasta vähän yli sata vuotta. Siksi tietoja ei vielä ole löydettävissä netistä, vaikka ne hyvinkin jo siellä voisivat olla. Luulen, että rajan takaisen Karjalan kirkonkirjojen tallennustilanne on paljon parempi. Mutta äidin puoleisia sukujuuri selvittääkseni pitääkin tutkia keskisuomalaisten seurakuntien kirkonkirjoja.
En ollut varma, saanko mikrofilmit käyttööni heti vai pitääkö ne tilata etukäteen. Jyväskylässä ne ainakin löytyivät suoraan hyllyiltä, joten asian äärelle pääsi samantien.
Mikrofilmikorttien käyttötaitoni näkyi olevan vähän ruosteessa. Näin päättelin, kun olin saanut siistin kansiollisen kirkonkirjoista kuvattua aineistoa. Meni jonkin aikaa, että löysin oikean mikrokortin ja sieltä Anna-mummuni syntymä- ja kastetiedot. Sen pitemmälle en sitten päässytkään.
Kirkonkirjoihin merkittiin entisaikaan aika tarkasti lapsen isän ammatti ja paikka, jossa perhe asui. Tässä tapauksessa isä-Emilin lisäksi mainittiin Marja-niminen äiti ja koti, joka heillä tuolloin, vuonna 1906, sijaitsi jossain Jyväskylän Kankaan tehtaan alueella. Vanhempien syntymäaikoja kirkonkirjat eivät tuossa kohtaa kerro. Löysin vain tiedon, että Emil on ollut 31-vuotias ja Marja 25-vuotias. Ja sehän ei ainakaan vielä tällä kertaa auttanut minua yhtään eteenpäin. Vai pitäisikö sanoa, että taaksepäin.
 |
| Tuntuu mukavalta katsella kauniilla käsialalla kirjoitettuja tietoja oman isovanhemman syntymästä, vanhemmista ja kummeista. |
maanantai 18. kesäkuuta 2018
Kaiken maailman kauppiaita ja nettielämää
jormas: Aina silloin tällöin olemme päiviksen kanssa ihmetelleet mistä puhelimen välityksellä osataan myös meille kaupata yhtä jos toista. Aika usein myydään lehtitilauksia, vakuutuksia, aurinkopaneeleja, erilaisia kartoituksia, jolloin nämä puhelimitse palveluitaan kauppaavat tulisivat kotiimme. Eivät ole ovet heille auenneet, mutta joillakin on, sillä silloin tällöin saa mediasta tietää, kun joku, usein seniori-ikäinen on ostanut muutaman satasen jonkun jutun tuhansilla euroilla.
Olen käsityksessä, että erilaisia osoitetietoja myydään niitä tarvitseville ja ainakin minun tietoni ovat niiden joukossa. Tosin uskon, että käytännössä jokaisen henkilötiedot ovat jonkun kauppurin listoilla jollakin tavalla. Netti- ja sähköpostimarkkinointi on oma maailmansa. Siellä itselläni piikkipaikkaa pitävät erilaiset lainojen tarjoajat sekä netticasinot ynnä muut pelipaikat. On helppo ymmärtää, että näihinkin koukkuihin moni tarttuu ja jää. Näin ei ole käynyt minulle, vaikka lienenkin ikäni (68 vuotta) kohtuullisen otollista riistaa nuorille ja vikkelille.
Aivan oma lukunsa on Facebook, joka on kytkenyt palveluluihinsa Messenger-viestipalvelun, josta tulee aivan omanlaistaan tarjontaa. Voi muun muassa soittaa ilmaiseksi mistä maailmankolkasta kenelle tahansa. Koske olen ahkera netin käyttäjä myös ulkomailla, jossa nykyisin vietän puolet vuodesta, on se tuonut mukanaan ehkä omanlaistaan tarjontaa. Yhdessä vaiheessa huomasin olevani homo-miesten suosiossa, sillä olen varsin suruttomasti hyväksynyt kavereikseni ventovieraita, jotka eivät ainakaan heti näytä onnenonkijoilta. Silti joskus erehdyn, mutta ei toivotuista kavereista olen päässyt ainakin toistaiseksi suhteellisen helposti eroon
Tässä yksi tapaus, josta en heti päässyt kiinni, onko kyseessä mies vai nainen tai jotain muuta. Toki sitä en tiedä vieläkään. Tiedän vain profiilin, millä kyseinen Face-sivu on perustettu. Olin saanut aiemmin pari kertaa oletettavasti ulkomailta tulleen viestin, jossa luki vain "hello". Kun en mitään tehnyt, sain pari messenger-puhelua, joihin niihinkään en vastannut.
Viime yönä valvoin kolmen maissa, kun sain arvatenkin samalta lähettäjältä viestin "hello". Ja kun uni oli tipotiessään, kirjoitin vastauksen, että hello hello, sillä olin jo aiemmin mielessäni päättänyt, että jossain vaiheessa selvitän mitä viestien takana on tai voi olla. Varsin pian minulle selvisi että kyseellä oli ehkäpä filippiiniläinen nainen, joka ei kaupannut seksiä tai en ainakaan sitä ymmärtänyt. Vastasin hänelle monet kerrat Google.kääntäjän avulla ja alle tunnissa selvisi, että äiti on sairaalassa, kotona on kaksi lasta, lasten isä on lähtenyt kolme vuotta sitten ja oma isä kuollut. Rahapula on kuva, joten taloudellista apua hän minulta pyysi. Sen tunnin aikana hän ehti käydä sairaalassa hoitamassa äitiään, ruokkia itsensä ja lapsensa ja viedä heidät kouluun sekä keskustella kanssani. Laitan tähän pätkän viimeöisestä keskustelusta ja arvaan, etten ole ainut kenen kanssa tämä filippiiniläiseksi yksinhuoltajaksi itsensä esitellyt nainen keskustelee.
Olen käsityksessä, että erilaisia osoitetietoja myydään niitä tarvitseville ja ainakin minun tietoni ovat niiden joukossa. Tosin uskon, että käytännössä jokaisen henkilötiedot ovat jonkun kauppurin listoilla jollakin tavalla. Netti- ja sähköpostimarkkinointi on oma maailmansa. Siellä itselläni piikkipaikkaa pitävät erilaiset lainojen tarjoajat sekä netticasinot ynnä muut pelipaikat. On helppo ymmärtää, että näihinkin koukkuihin moni tarttuu ja jää. Näin ei ole käynyt minulle, vaikka lienenkin ikäni (68 vuotta) kohtuullisen otollista riistaa nuorille ja vikkelille.
Aivan oma lukunsa on Facebook, joka on kytkenyt palveluluihinsa Messenger-viestipalvelun, josta tulee aivan omanlaistaan tarjontaa. Voi muun muassa soittaa ilmaiseksi mistä maailmankolkasta kenelle tahansa. Koske olen ahkera netin käyttäjä myös ulkomailla, jossa nykyisin vietän puolet vuodesta, on se tuonut mukanaan ehkä omanlaistaan tarjontaa. Yhdessä vaiheessa huomasin olevani homo-miesten suosiossa, sillä olen varsin suruttomasti hyväksynyt kavereikseni ventovieraita, jotka eivät ainakaan heti näytä onnenonkijoilta. Silti joskus erehdyn, mutta ei toivotuista kavereista olen päässyt ainakin toistaiseksi suhteellisen helposti eroon
Viime yönä valvoin kolmen maissa, kun sain arvatenkin samalta lähettäjältä viestin "hello". Ja kun uni oli tipotiessään, kirjoitin vastauksen, että hello hello, sillä olin jo aiemmin mielessäni päättänyt, että jossain vaiheessa selvitän mitä viestien takana on tai voi olla. Varsin pian minulle selvisi että kyseellä oli ehkäpä filippiiniläinen nainen, joka ei kaupannut seksiä tai en ainakaan sitä ymmärtänyt. Vastasin hänelle monet kerrat Google.kääntäjän avulla ja alle tunnissa selvisi, että äiti on sairaalassa, kotona on kaksi lasta, lasten isä on lähtenyt kolme vuotta sitten ja oma isä kuollut. Rahapula on kuva, joten taloudellista apua hän minulta pyysi. Sen tunnin aikana hän ehti käydä sairaalassa hoitamassa äitiään, ruokkia itsensä ja lapsensa ja viedä heidät kouluun sekä keskustella kanssani. Laitan tähän pätkän viimeöisestä keskustelusta ja arvaan, etten ole ainut kenen kanssa tämä filippiiniläiseksi yksinhuoltajaksi itsensä esitellyt nainen keskustelee.
sunnuntai 17. kesäkuuta 2018
Suvun mustat lampaat
päivis: Vanha vitsi sukututkimuksesta kuuluu, että siinä vaiheessa lopetettiin tutkiminen, kun sukupuusta löytyi mustalaisia. Totta sanonnassa on sen verran, että sukujen mustalampaita ei mielellään nosteta esiin. Eilisessä Petter ja Elisabet Hällströmin jälkeläisten sukukokouksessakin paljon huomiota saivat muusikot ja muut sukuun kuuluvat ja kuuluneet musiikin harrastajat. Meneillään lienee myös suvun lääkäreitä koskeva tutkimus. Mutta missä ovat Hällströmien ja Strandénienkin konnat ja murhamiehet?
Kun eilisen sukukokouksen yhteydessä kukitettiin sukuseuran aktiiveja ja muita merkittäviä ihmisiä, mietimme Jorman kanssa, että vähintään jonkun TV-komedian aiheeksi sopisi sukujuhla, jossa poliisisaattueessa salin eteen tuotaisiin käsiraudoissa suvun pankkirosvot ja salakuljettajat. Ja tietysti heillekin annettaisiin kukkapuskat ja lämpimät halaukset.
Näinhän ei tosielämässä koskaan voisi tapahtua, mutta kun viime aikoina olen kuullut epävirallisemmin sukutarinoita, joihin liittyvät ennenaikaiset kuolemat väkivallan tai yllättävän sairauden johdosta sekä muuten elämän laitapuolelle liittyvät tapahtumat, voisi niiden avoimempi käsittely olla paikallaan. Saattaisivat jopa avata ja parantaakin joitakin edelleen elossa olevien mahdollisia traumoja, joita aikoinaan puhumatta ja selvittämättä jääneet asiat ovat aiheuttaneet.
Kun virallinen sukututkimus korostaa menestystarinoita ja niiden takana olevia sukulaisia, antaa se mahdollisesti ainakin osalle suvun jäsenistä viestin, että mainitsemisen arvoisia ovat vain ne, jotka ovat osoittaneet olevansa muuta väkeä taitavampia, lahjakkaampia ja ehkä rikkaampiakin. Pahitteeksi ei tunnu olevan, jos suvusta löytyy entisiä tai nykyisiä julkkiksia. Onhan se kieltämättä hienoa.
Suomen perustuslaissa tai ainakin raamatussa korostetaan ihmisten samanarvoisuutta. Siinä mielessä sukututkimuskin voisi saada ainakin lisää sisältöä, jos joka suvussa annettaisiin ääni myös kaikkein hiljaisimmille esivanhemmille ja varsinkin niille, joista on vielä tallella tarinoita. Niitähän yleensä ihan tavallisistakin ihmisitä riittää, kun vähän kaivetaan muistisopukoita.
Kun eilisen sukukokouksen yhteydessä kukitettiin sukuseuran aktiiveja ja muita merkittäviä ihmisiä, mietimme Jorman kanssa, että vähintään jonkun TV-komedian aiheeksi sopisi sukujuhla, jossa poliisisaattueessa salin eteen tuotaisiin käsiraudoissa suvun pankkirosvot ja salakuljettajat. Ja tietysti heillekin annettaisiin kukkapuskat ja lämpimät halaukset.
Näinhän ei tosielämässä koskaan voisi tapahtua, mutta kun viime aikoina olen kuullut epävirallisemmin sukutarinoita, joihin liittyvät ennenaikaiset kuolemat väkivallan tai yllättävän sairauden johdosta sekä muuten elämän laitapuolelle liittyvät tapahtumat, voisi niiden avoimempi käsittely olla paikallaan. Saattaisivat jopa avata ja parantaakin joitakin edelleen elossa olevien mahdollisia traumoja, joita aikoinaan puhumatta ja selvittämättä jääneet asiat ovat aiheuttaneet.
 |
| Tavallaan sukua nämäkin: Niilo ja Soinin perheen Kettu-koira. |
Suomen perustuslaissa tai ainakin raamatussa korostetaan ihmisten samanarvoisuutta. Siinä mielessä sukututkimuskin voisi saada ainakin lisää sisältöä, jos joka suvussa annettaisiin ääni myös kaikkein hiljaisimmille esivanhemmille ja varsinkin niille, joista on vielä tallella tarinoita. Niitähän yleensä ihan tavallisistakin ihmisitä riittää, kun vähän kaivetaan muistisopukoita.
lauantai 16. kesäkuuta 2018
Petter ja Elisabeth Hällström ja minä
jormas: Päivis on ilmeisen innostunut tutkimaan sukuhistoriaansa, joka aina joskus tempaisee minutkin mukaansa. Päivis tutkii historiaansa myös geneettisen sukututkimuksen avulla, joka perustuu Dna:han. Joka otetaan syljestä, tarkemmin posken limakalvosta ja on otettu minultakin.
Itseäni aihe ei ole tempaissut ehkä samalla tavalla mukaansa kuin monet muut. Yksi syy siihen lienee, että sukuni http://petterhallstrom.fi/ katsotaan lähteneen linkin takana olevasta Petter ja Elisabethista. Ikään kuin sitä ennen ei olisi ollut mitään. Minun intoni on nitistänyt jostain saamani tieto, että niin Petter kuin Elisabethkin olisivat molemmat olleet enemmän tai vähemmän huutolais- tai ottolapsia, joiden geeniperimä on jossain aivan muualla kuin suvussa, jonka kantavanhemmiksi heidät on istutettu.
Laitan alle kuvan isälinjan biologisesta suvusta, jota olen päässyt 1600-luvulle saakka. Elisabethia olen seurannut vielä parisataa vuotta kauemmas. Varmasti historiasta löytyy paljon mielenkiintoista, vaikka itseäni ei niinkään kiinnosta yhteiskunnan silmissä ansioituneet sukulaiset, vaan aivan muut. Muskettisotureita olen löytänyt. Haluaisin ehkä enemmänkin tietää kuinka paljon suvussa on murhamiehiä, muita lainrikkojia ja laitapuolen kulkijoita. Voivat vaan olla monen mutkan takana piilossa, sillä juuri heitä moni sukulainen piilottelee. Suvun mustia lampaita siis.
Itseäni aihe ei ole tempaissut ehkä samalla tavalla mukaansa kuin monet muut. Yksi syy siihen lienee, että sukuni http://petterhallstrom.fi/ katsotaan lähteneen linkin takana olevasta Petter ja Elisabethista. Ikään kuin sitä ennen ei olisi ollut mitään. Minun intoni on nitistänyt jostain saamani tieto, että niin Petter kuin Elisabethkin olisivat molemmat olleet enemmän tai vähemmän huutolais- tai ottolapsia, joiden geeniperimä on jossain aivan muualla kuin suvussa, jonka kantavanhemmiksi heidät on istutettu.
Laitan alle kuvan isälinjan biologisesta suvusta, jota olen päässyt 1600-luvulle saakka. Elisabethia olen seurannut vielä parisataa vuotta kauemmas. Varmasti historiasta löytyy paljon mielenkiintoista, vaikka itseäni ei niinkään kiinnosta yhteiskunnan silmissä ansioituneet sukulaiset, vaan aivan muut. Muskettisotureita olen löytänyt. Haluaisin ehkä enemmänkin tietää kuinka paljon suvussa on murhamiehiä, muita lainrikkojia ja laitapuolen kulkijoita. Voivat vaan olla monen mutkan takana piilossa, sillä juuri heitä moni sukulainen piilottelee. Suvun mustia lampaita siis.
perjantai 15. kesäkuuta 2018
Sukujen juurilla
päivis: Seuraavat kaksi viikkoa voivat sisältää enemmän sukujuurille menoa kuin pitkiin aikoihin. Tänään ajettiin Vaasaan Jorman isän puolen sukujuhlille. Kahden viikon Matkakotimatka päättyy loppukuusta Joensuuhun Strandénien sukukokoukseen ja näiden väliin saattaa vielä mahtua penkomista Jyväskylän maakunta-arkistossa, jotta voisin aloittaa äidinäitini suvun tutkimisen.
Sukujuurimatkamme alkoi todellisuudessa jo eilen, kun illalla ajoimme Ikaalisiin. Yövyimme Luhalahdessa mukavan perinnekylän rannassa. Aamulla kävimme entisen työkaverimme kanssa hänen lapsuuskodissaan, jota Juhani vaimoineen on vaalinut huolella. Sukujuurten huolenpitoa sekin.
Ilmoittautuminen Petter Hällströmin sukujuhlaan oli jonkinmoinen show. Ensin olisi pitänyt tietää, kenen naispuolisen Hällströmin (en tiedä miksi) sukuhaaraan Jorma kuuluu. Arvaus oli, että Elisabetin. Sitä sitten kahden suvun tutkijamiehen johdolla selvitettiin samoista sukukirjoista, joita meilläkin on neljä kappaletta. Kirjoja näkyy olevan enemmänkin ja asian selvittämistä varten piti siirtyä kirjasta toiseen ja vielä kolmanteenkin, jotta Elisabet-linja varmistuisi. Siitä kirjasta Jorma löysi myös kuvan isästään veljineen ja heidän isänsä.
Petter Hällströmin sukujuhlan mielenkiintoisimmaksi anniksi itselleni ajattelin perjantai-iltapäivän ohjelmassa olleen luennon geneettisestä sukututkimuksesta. Hieman jouduin pettymään, sillä olisin toivonut kuulevani jonkinlaista rautalankamallia muun muassa siitä, mitä geneettisen sukututkimuksen termit käytännössä tarkoittavat. Nyt kuulimme kyllä monenlaista faktaa aiheesta, mutta jotain jäi puuttumaan. Vaikka olen tehnyt dna-serkkutestinkin jo lähes vuosi sitten, edelleenkin olen melko pihalla monesta asiasta.
Huomenna olemme vielä Hällströmin suvun asioiden äärellä, kun sukututkimusasioiden käsittely jatkuu. En odota mitään erityistä, joten tiedä häntä, jos päivä on vaikka kuinka antoisa.
Yöpaikaksemme Matkakodille löysimme sukujuhlapaikan laajan parkkipaikan. Eli yövymme Vamian eli ammatillista koulutusta antavan laitoksen pihamaalla parkkipaikan mukavan varjoisalla kulmalla.
Sukujuurimatkamme alkoi todellisuudessa jo eilen, kun illalla ajoimme Ikaalisiin. Yövyimme Luhalahdessa mukavan perinnekylän rannassa. Aamulla kävimme entisen työkaverimme kanssa hänen lapsuuskodissaan, jota Juhani vaimoineen on vaalinut huolella. Sukujuurten huolenpitoa sekin.
 |
| Vamian ammattioppilaitoksen sisäänkäynnillä Petter Hällströmin suvun jäsen, Jorma, suvun vaakuna ja välissä tuima tupakoinnin kieltävä kyltti, joita löytyy kymmenittäin ulkoalueelta. |
Ilmoittautuminen Petter Hällströmin sukujuhlaan oli jonkinmoinen show. Ensin olisi pitänyt tietää, kenen naispuolisen Hällströmin (en tiedä miksi) sukuhaaraan Jorma kuuluu. Arvaus oli, että Elisabetin. Sitä sitten kahden suvun tutkijamiehen johdolla selvitettiin samoista sukukirjoista, joita meilläkin on neljä kappaletta. Kirjoja näkyy olevan enemmänkin ja asian selvittämistä varten piti siirtyä kirjasta toiseen ja vielä kolmanteenkin, jotta Elisabet-linja varmistuisi. Siitä kirjasta Jorma löysi myös kuvan isästään veljineen ja heidän isänsä.
Petter Hällströmin sukujuhlan mielenkiintoisimmaksi anniksi itselleni ajattelin perjantai-iltapäivän ohjelmassa olleen luennon geneettisestä sukututkimuksesta. Hieman jouduin pettymään, sillä olisin toivonut kuulevani jonkinlaista rautalankamallia muun muassa siitä, mitä geneettisen sukututkimuksen termit käytännössä tarkoittavat. Nyt kuulimme kyllä monenlaista faktaa aiheesta, mutta jotain jäi puuttumaan. Vaikka olen tehnyt dna-serkkutestinkin jo lähes vuosi sitten, edelleenkin olen melko pihalla monesta asiasta.
Huomenna olemme vielä Hällströmin suvun asioiden äärellä, kun sukututkimusasioiden käsittely jatkuu. En odota mitään erityistä, joten tiedä häntä, jos päivä on vaikka kuinka antoisa.
Yöpaikaksemme Matkakodille löysimme sukujuhlapaikan laajan parkkipaikan. Eli yövymme Vamian eli ammatillista koulutusta antavan laitoksen pihamaalla parkkipaikan mukavan varjoisalla kulmalla.
torstai 14. kesäkuuta 2018
Nettietiketti ja somekäytös
jormas: Saattaa olla, että kirjoitin aiheesta jokin aikaa sitten. Niin tai näin, yritän olla toistamatta kertaalleen sanomaani. Toisaalta tämä(kin) blogikirjoitus saisi aivan yhtä hyvin jäädä vaille julkaisua.
Eilen törmäsin taas kerran vastenmieliseen ilmiöön. Ihminen, joka on hyväksynyt minut face-kaverikseen, kirjoitti homoseksuaalisuuden olevan syntiä, johon vastasin, että näin ei ole. Vaan siitäpä riemu nousi, joka päättyi siihen, että hän poisti ensin seinältään viimeisen vastaukseni ja minä loput, koska kokonaisuus hämärtyi. Sitten hän kirjoitti sivuilleni jotain, jonka poistin lukematta. No, nyt ei olla enää kavereita hänen mielestään arvatenkaan millään tasolla. Jos on koskaan oltukaan.
Kuten aloitin, tämä blogikaan ei ehkä ansaitsisi julkaisemista, mutta aina silloin tällöin huomaan, että sivujen ylläpito laittaa jonkun ryhmästä jäähylle tai poistaa kokonaan. Joten ilmiö on suhteellisen yleinen. Usein kyseessä ovat henkilöt, jotka purkavat hyvää, mutta ennen kaikkea pahaa mieltään ja oloaan somessa henkilökohtaisuuksiin menevillä haukkumisilla arvosteluilla. Jota lukevat myös tuntemattomat ihmiset. Lisäksi he usein ajattelevat, että oma face-seinä on jotenkin pyhä, jolla saa itse kirjoittaa mitä sylki tai kuiva suu tuottaa, mutta lukija ei saisi sanoa siellä mitään kritisoitavaa.
Ajattelen toisin. Sillä jos joku jakaa luettavakseni mitä haluaa, pidätän itselläni oikeuden sanoa siihen mitä haluan ja tarpeelliseksi koen. Mutta tämä ei sovi kaikille ja silloin vastaansa voi saada henkilökohtaisuuksiin menevän ryöpytyksen. Kunnes soppa on selvä ja matot molempien vintillä ovat perusteellisempaakin oikomista vailla. Mutta aina jotain takkiin tarttui, sanoi Nata oltuaan ties kuinka monennen kymmenennen kerran päihdeleirillä etsimässä selvää tulevaisuutta tai edes huomista.
Joidenkin kavereinani olevien tapaa olla ja elää netissä ihailen jollakin tasolla, vaikka haluankin olla somessakin sellainen kuin muutenkin olen. Käyttäytymisessäni haluan tunteen näkyvän niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta joskus joillakin kipinöi vailla mitään tolkkua, sillä on mahdoton etukäteen tietää missä on kenenkin kipukynnys ja missä palaa kenenkin käämit. Joskus kyllä arvaan miten käy ja provosoin silti tai juuri siksi. Riippuu henkilöstä ja asiasta, mutta myös tähtien asennosta. Useimmiten olen asialinjalla, vaikka tunteet vievät joskus vallan ja kirjoittaessani pihisen kiukusta tai kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Ja niin on oikein hyvä.
Eilen törmäsin taas kerran vastenmieliseen ilmiöön. Ihminen, joka on hyväksynyt minut face-kaverikseen, kirjoitti homoseksuaalisuuden olevan syntiä, johon vastasin, että näin ei ole. Vaan siitäpä riemu nousi, joka päättyi siihen, että hän poisti ensin seinältään viimeisen vastaukseni ja minä loput, koska kokonaisuus hämärtyi. Sitten hän kirjoitti sivuilleni jotain, jonka poistin lukematta. No, nyt ei olla enää kavereita hänen mielestään arvatenkaan millään tasolla. Jos on koskaan oltukaan.
Ajattelen toisin. Sillä jos joku jakaa luettavakseni mitä haluaa, pidätän itselläni oikeuden sanoa siihen mitä haluan ja tarpeelliseksi koen. Mutta tämä ei sovi kaikille ja silloin vastaansa voi saada henkilökohtaisuuksiin menevän ryöpytyksen. Kunnes soppa on selvä ja matot molempien vintillä ovat perusteellisempaakin oikomista vailla. Mutta aina jotain takkiin tarttui, sanoi Nata oltuaan ties kuinka monennen kymmenennen kerran päihdeleirillä etsimässä selvää tulevaisuutta tai edes huomista.
Joidenkin kavereinani olevien tapaa olla ja elää netissä ihailen jollakin tasolla, vaikka haluankin olla somessakin sellainen kuin muutenkin olen. Käyttäytymisessäni haluan tunteen näkyvän niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta joskus joillakin kipinöi vailla mitään tolkkua, sillä on mahdoton etukäteen tietää missä on kenenkin kipukynnys ja missä palaa kenenkin käämit. Joskus kyllä arvaan miten käy ja provosoin silti tai juuri siksi. Riippuu henkilöstä ja asiasta, mutta myös tähtien asennosta. Useimmiten olen asialinjalla, vaikka tunteet vievät joskus vallan ja kirjoittaessani pihisen kiukusta tai kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Ja niin on oikein hyvä.
keskiviikko 13. kesäkuuta 2018
Suppaisinko kotilammella?
päivis: Joskus pari kolme vuotta sitten opin tietämään, mitä sana suppaaminen tarkoittaa. Niihin aikoihin tuo harrastuskin luultavasti löi itsensä läpi. Suppaajalla on lainelautaa muistuttava laite, jonka päällä joko seistään tai ollaan kontillaan. Vedessä edetään melomalla. En tiedä, miten se oikein kontallaan ollessa tapahtuu. Itse ainakin seisoisin.
Suppaaminen vaikuttaa hauskalta. Ainakin jos veden pinta on tyyni ja sää on lämmin. Vesikin saa mielellään olla lämmin.
Viime kesänä olin jo melkein suppaamassa, kun huomasin, että työnantajalta saamillani Smartumin liikuntaseteleillä voi Gustavelundista vuokrata suppilaudan. Mutta, mutta. Viime kesä oli mitä oli ja hieman totuutta muuttaen voin sanoa, että säät olivat niin kehnot, että suppaaminen jäi.
Nyt olen katsellut kotilampeamme sillä silmällä, että siellä voisi supata. Mikäli olisi lauta. Tästä ajatuksesta ei ole tietysti pitkä matka siihen, kun kuulee juttuja, miten jotkut ovat halunneet sitä sun tätä ja sitten kun ovat saaneet, mielenkiinto on hiipunut. En ainakaan ihan heti keksi itseltäni vastaavaa kokemusta. Ehkä siis suppailisin, jos olisi se lauta ja mela.
Äsken näin telkkarissa mainoksen, jossa tarjottiin suppilautaa ilmeisesti tarjoushintaan. Kuinkahan tuohon nyt reagoisi? Sanoin heti Jormalle, että jos olisin edelleen töissä, niin varmasti ostaisin. Lauta kuitenkin maksoi useita satasia. Ja olen sitä paitsi tehnyt jonkinmoisen päätöksen olla ostamatta mitään.
Mutta olenko rehellinen, kun samaan hengen vetoon totean, että nyt siihen ei ole varaa, kun eläke on niin pieni. Sitähän olen tässä viime syksystä asti hokenut. Toki se onkin pieni, mutta en minä silti kädestä suuhun elä. Sukan varressa on puskuriksi tarkoitettuja euroja. Puskusria tietysti käytetään vain tiukan paikan tullen. Olisiko suppilaudan ostaminen sellainen?
Suppaaminen vaikuttaa hauskalta. Ainakin jos veden pinta on tyyni ja sää on lämmin. Vesikin saa mielellään olla lämmin.
Viime kesänä olin jo melkein suppaamassa, kun huomasin, että työnantajalta saamillani Smartumin liikuntaseteleillä voi Gustavelundista vuokrata suppilaudan. Mutta, mutta. Viime kesä oli mitä oli ja hieman totuutta muuttaen voin sanoa, että säät olivat niin kehnot, että suppaaminen jäi.
 |
| Tuolla lammella voisi mukavasti suppailla ainakin tyynellä säällä. |
Äsken näin telkkarissa mainoksen, jossa tarjottiin suppilautaa ilmeisesti tarjoushintaan. Kuinkahan tuohon nyt reagoisi? Sanoin heti Jormalle, että jos olisin edelleen töissä, niin varmasti ostaisin. Lauta kuitenkin maksoi useita satasia. Ja olen sitä paitsi tehnyt jonkinmoisen päätöksen olla ostamatta mitään.
Mutta olenko rehellinen, kun samaan hengen vetoon totean, että nyt siihen ei ole varaa, kun eläke on niin pieni. Sitähän olen tässä viime syksystä asti hokenut. Toki se onkin pieni, mutta en minä silti kädestä suuhun elä. Sukan varressa on puskuriksi tarkoitettuja euroja. Puskusria tietysti käytetään vain tiukan paikan tullen. Olisiko suppilaudan ostaminen sellainen?
tiistai 12. kesäkuuta 2018
Minä ja musiikki
Jormas. Monesti olen yrittänyt tehdä itselleni selväksi mitä musiikki minulle merkitsee. Määrätyllä tavalla epämääräisesti siitä lienee jotain vuosikymmenten saatossa auennutkin. Kuten se, että musiikki ja laulujen sanat ovat olleet tärkeitä pienestä pitäen. Siinä erityisesti suomankielinen, kevyt musiikki, joka osin selittynee kehnolla englanninkielen taidollani. Mutta on siinä muutakin.
Jo ennen kouluaikoja muistan "Piiri pieni pyörii, lapset siinä hyörii" ja monet muut. Aivan oma lukunsa on Suvivirsi, josta vieläkin tulee mieleen koulun kevätjuhlat ja todistusten jako. Vaikka todistukseni ei koskaan häävi ollutkaan, koulun päättyessä tuntui, että päivieni määrä on rajaton, kesä jatkuu ikuisesti ja koskaan ei sada. Kun tätä muistelin puolivuosisataa myöhemmin Meilahden sairaalan sydänvalvomossa, silloin viimeistään selvisi, ettei se ole totta. Enkä voinut enää siinä illuusiossa jatkaa taivaltani.
Aivan oma lukunsa ovat joululaulut, joihin liittyi joulun tai kai lähinnä joulupukin ja lahjojen odotukset. Mutta oli siinäkin muuta. Jotenkin jo lapsena minulla oli joulussa aina läsnä yksinäisyys. Usein se tulee minulle edelleen mieleen Jouluyö juhlayö -laulusta, mutta myös Sylvian joululaulusta ja Varpunen jouluaamuna. Yksinäisyys, suru ja kaihomieli.
Laulujen sanat ovat sävelen lisäksi tärkeitä. Kun Mikko Alatalon biisi Ihmisen ikävä toisen luo nousi hitiksi, häneltä kysyttiin, onko laulujen sanat tärkeitä. Mikko vastasi, että "ovat ne. Sillä kantakuppilan levyautomaatti on monelle ainut psykologi, jota suomalainen suostuu kuuntelemaan". Tähän on helppo yhtyä kuunnellessa Tapsa Rautavaaran Isoisän olkihattua, Junnu Vainiota, Juicea, Irwiniä ja monia muita. Oma lukunsa minulle on myös Päivi Paunun, Lönkan missiksikin kutsutun, Majatalo mieleen usein palaa......
Klassinen musiikki on jotain aivan muuta, vaikka siinäkin on kappaleita ja esityksiä, jotka onnistuvat liikuttamaan jotain syvää sisälläni. Yksi niistä on tässä.
Pitkään itseltäni oli sen sijaan kateissa, kuinka jäsentäisin mitä sävelet minulle merkitsivät. Tunnistin vain, että ne herkistävät jotain syvää sisälläni välillä kyyneliin saakka. Silloinkin, vaikken sanoista ymmärtäisi ensimmäistäkään. Tähän mieltäni askarruttavaan asiaan löysin jokin päivä sitten vastauksen, joka auttaa minua eteenpäin. Musiikki on ääneksi muunnettua tunnetta.
Jo ennen kouluaikoja muistan "Piiri pieni pyörii, lapset siinä hyörii" ja monet muut. Aivan oma lukunsa on Suvivirsi, josta vieläkin tulee mieleen koulun kevätjuhlat ja todistusten jako. Vaikka todistukseni ei koskaan häävi ollutkaan, koulun päättyessä tuntui, että päivieni määrä on rajaton, kesä jatkuu ikuisesti ja koskaan ei sada. Kun tätä muistelin puolivuosisataa myöhemmin Meilahden sairaalan sydänvalvomossa, silloin viimeistään selvisi, ettei se ole totta. Enkä voinut enää siinä illuusiossa jatkaa taivaltani.
Laulujen sanat ovat sävelen lisäksi tärkeitä. Kun Mikko Alatalon biisi Ihmisen ikävä toisen luo nousi hitiksi, häneltä kysyttiin, onko laulujen sanat tärkeitä. Mikko vastasi, että "ovat ne. Sillä kantakuppilan levyautomaatti on monelle ainut psykologi, jota suomalainen suostuu kuuntelemaan". Tähän on helppo yhtyä kuunnellessa Tapsa Rautavaaran Isoisän olkihattua, Junnu Vainiota, Juicea, Irwiniä ja monia muita. Oma lukunsa minulle on myös Päivi Paunun, Lönkan missiksikin kutsutun, Majatalo mieleen usein palaa......
Klassinen musiikki on jotain aivan muuta, vaikka siinäkin on kappaleita ja esityksiä, jotka onnistuvat liikuttamaan jotain syvää sisälläni. Yksi niistä on tässä.
Pitkään itseltäni oli sen sijaan kateissa, kuinka jäsentäisin mitä sävelet minulle merkitsivät. Tunnistin vain, että ne herkistävät jotain syvää sisälläni välillä kyyneliin saakka. Silloinkin, vaikken sanoista ymmärtäisi ensimmäistäkään. Tähän mieltäni askarruttavaan asiaan löysin jokin päivä sitten vastauksen, joka auttaa minua eteenpäin. Musiikki on ääneksi muunnettua tunnetta.
maanantai 11. kesäkuuta 2018
Syyllistymisen armolahja
päivis: Joillakin ihmisillä kai on taipumus syyllistyä vähän asiasta kuin asiasta. Kuulun epäilemättä siihen sakkiin. Sanotaan myös, että vain ne ovat syyllisiä, jotka kokevat tuon syyllistymisen tunteen. Ei se kyllä ihan aina niin mene.
Sain tänään käräjäoikeuden lautamiehille lähetetyn sähköpostin, jossa yhtenä asiana oli mahdollisesti joillekin lautamiehille unohtuneet kulkukortit. Kortilla pääsee istuntopäivänä tiloihin, joiden kautta menemme istuntosaliin. Oikeustalolta mukana lähteneet kulkukortit kehotettiin palauttamaan mahdollisimman pian.
Koska minulla on tuo taipumus syyllistymiseen, olin melkein jo lähtökuopissa palauttamaan korttia, jonka tietenkin uskoin unohtaneeni käsilaukkuuni, sen sisäpuolella olevaan vetoketjulliseen taskuun. Luin sähköpostin parvella, jonne olin kiivennyt ottamaan päiväunet. Maltoin kuitenkin, enkä heti lähtenyt tarkistamaan laukkuani. Päiväunista ei tietenkään tullut mitään, mutta sen sijaan mietin tapoja ja ajankohtia, miten voisin palauttaa tuon kulkukortin.
Olin aikeissa mennä huomenna piirtämään elävää mallia lähelle oikeustaloa, mutta samalla en oikein voisi hoitaa tuota palautusta. Piirtäminen alkaa klo 18 ja oikeustalolla ei taatusti ole enää niihin aikoihin ketään. Eikä oikein houkuta ajatus mennä sinne ennen neljää, jolloin kortin voisi palauttaa, mutta sen jälkeen pitäisi odotella pari tuntia, että pääsisin piirtämään. Sitä paitsi olen unohtanut ilmoittautua museolle, jossa tuo piirtäminen tapahtuu. En siis ole luontaisesti edes menossa sinne suunnalle.
Huomenna sen sijaan olen menossa Hakaniemeen puoli yhdeksi. Jormalla on myös meno kaupunkiin niihin aikoihin, joten pääsen hänen kyydissään Helsinkiin. Keksin, että lähdemme hyvissä ajoin, jotta voimme ajaa ensin oikeustalolle (väärään suuntaan tietysti, mutta onhan kortti saatava palautettua) ja sieltä Helsinkiin. Se tuntui sopivan Jormallekin. Olin hetken aikaa huojentunut, mutta sitten muistin taas, että olen unohtanut sen kortin laukkuuni. Ja sen perään on kyselty, vaikkakin kyselyn saivat kaikki muutkin lautamiehet, joita lienee kymmenittäin.
Jossain määrin tuskaisena syyllistyttyäni kortin unohtamiseen kapusin lopulta alas parvelta ja menin käsilaukulleni huomatakseni, ettei siellä ole mitään unohtunutta korttia. Pääasia tietysti oli, että onnistuin ihan omasta vapaasta tahdostani jälleen kerran ottamaan syyt niskoilleni.
Sain tänään käräjäoikeuden lautamiehille lähetetyn sähköpostin, jossa yhtenä asiana oli mahdollisesti joillekin lautamiehille unohtuneet kulkukortit. Kortilla pääsee istuntopäivänä tiloihin, joiden kautta menemme istuntosaliin. Oikeustalolta mukana lähteneet kulkukortit kehotettiin palauttamaan mahdollisimman pian.
Koska minulla on tuo taipumus syyllistymiseen, olin melkein jo lähtökuopissa palauttamaan korttia, jonka tietenkin uskoin unohtaneeni käsilaukkuuni, sen sisäpuolella olevaan vetoketjulliseen taskuun. Luin sähköpostin parvella, jonne olin kiivennyt ottamaan päiväunet. Maltoin kuitenkin, enkä heti lähtenyt tarkistamaan laukkuani. Päiväunista ei tietenkään tullut mitään, mutta sen sijaan mietin tapoja ja ajankohtia, miten voisin palauttaa tuon kulkukortin.
Olin aikeissa mennä huomenna piirtämään elävää mallia lähelle oikeustaloa, mutta samalla en oikein voisi hoitaa tuota palautusta. Piirtäminen alkaa klo 18 ja oikeustalolla ei taatusti ole enää niihin aikoihin ketään. Eikä oikein houkuta ajatus mennä sinne ennen neljää, jolloin kortin voisi palauttaa, mutta sen jälkeen pitäisi odotella pari tuntia, että pääsisin piirtämään. Sitä paitsi olen unohtanut ilmoittautua museolle, jossa tuo piirtäminen tapahtuu. En siis ole luontaisesti edes menossa sinne suunnalle.
Huomenna sen sijaan olen menossa Hakaniemeen puoli yhdeksi. Jormalla on myös meno kaupunkiin niihin aikoihin, joten pääsen hänen kyydissään Helsinkiin. Keksin, että lähdemme hyvissä ajoin, jotta voimme ajaa ensin oikeustalolle (väärään suuntaan tietysti, mutta onhan kortti saatava palautettua) ja sieltä Helsinkiin. Se tuntui sopivan Jormallekin. Olin hetken aikaa huojentunut, mutta sitten muistin taas, että olen unohtanut sen kortin laukkuuni. Ja sen perään on kyselty, vaikkakin kyselyn saivat kaikki muutkin lautamiehet, joita lienee kymmenittäin.
Jossain määrin tuskaisena syyllistyttyäni kortin unohtamiseen kapusin lopulta alas parvelta ja menin käsilaukulleni huomatakseni, ettei siellä ole mitään unohtunutta korttia. Pääasia tietysti oli, että onnistuin ihan omasta vapaasta tahdostani jälleen kerran ottamaan syyt niskoilleni.
sunnuntai 10. kesäkuuta 2018
Merikonttisauna, osa 4
jormas: Viimein olemme päässeet saunastamme kertovan blogisarjan viimeiseen osaan. Tosin kerrottavaa olisi varmasti toinen mokoma. Totta ja tarua.
Ensimmäisessä kuvassa on muisto yhdeltä Irwinin kiertueelta Rentun ruusun aikoihin. Miehestä ja yhteisistä kokemuksista riittäisi kerrottavaa helposti yhden kirjan verran, joten voi olla, että palaan aiheeseen vielä joskus. Sen verran kuitenkin, että olen kulkenut kappaleen matkaa monenkin artistin sekä muun esiintyjän matkassa ja Irwin on yksi parhaista. Ei siksi mitä hän osasi eikä siksi mitä hän ei osannut. Vaan aitouden vuoksi, sillä hän oli myönteisessä mielessä pesunkestävä renttu ilman rooleja. Ehkä se musiikin lisäksi oli suurin syy hänen suosioonsa. Kansan, varsinkin ravintolayleisön oli helppo samaistua häneen ja kokea kuuluvansa samaan joukkoon. Antti on taipaleellani ollut ainut, jota yleisö ei buuannut alas eikä vaatinut rahojaan takaisin, vaikka Irwin ei olisi tehnyt mitään muuta kuin nostanut tuopin muiden kanssa.
Toisessa kuvassa on saunan jääkaapin sisältöä, joka on lievästi sanottuna juomavoittoinen. Toinen merkille pantava on, että juomat ovat alkoholittomia Jokilaakson hengen mukaisesti. Kuusenkerkkäjuomaa, kivennäisvettä, kuohuviiniä, olutta jne. Joukkoon on eksynyt pari alkoholijuomaakin, jotka arvatenkin ovat jääneet joistakin Jokilaakson kesäpirskeistä. Juomista sen sijaan puuttuu tusinan verran pulloja. Aitoa israelilaista rypäleviiniä, joka on kirkkomme virallinen, alkoholiton ehtoollisviini. Tarkoitus oli aikoinaan pitää ehtoollisjumalanpalveluksia Sininauhasäätiön omassa kirkossa eli sakraalitilassa Hämeentiellä. Mutta toisin kävi. Kun heivasin bossina, pastori Kiviniemi myi kirkon. Papista, joka myi kirkkonsa, olisi siitäkin vähintään pakinan verran.
Ensimmäisessä kuvassa on muisto yhdeltä Irwinin kiertueelta Rentun ruusun aikoihin. Miehestä ja yhteisistä kokemuksista riittäisi kerrottavaa helposti yhden kirjan verran, joten voi olla, että palaan aiheeseen vielä joskus. Sen verran kuitenkin, että olen kulkenut kappaleen matkaa monenkin artistin sekä muun esiintyjän matkassa ja Irwin on yksi parhaista. Ei siksi mitä hän osasi eikä siksi mitä hän ei osannut. Vaan aitouden vuoksi, sillä hän oli myönteisessä mielessä pesunkestävä renttu ilman rooleja. Ehkä se musiikin lisäksi oli suurin syy hänen suosioonsa. Kansan, varsinkin ravintolayleisön oli helppo samaistua häneen ja kokea kuuluvansa samaan joukkoon. Antti on taipaleellani ollut ainut, jota yleisö ei buuannut alas eikä vaatinut rahojaan takaisin, vaikka Irwin ei olisi tehnyt mitään muuta kuin nostanut tuopin muiden kanssa.
Toisessa kuvassa on saunan jääkaapin sisältöä, joka on lievästi sanottuna juomavoittoinen. Toinen merkille pantava on, että juomat ovat alkoholittomia Jokilaakson hengen mukaisesti. Kuusenkerkkäjuomaa, kivennäisvettä, kuohuviiniä, olutta jne. Joukkoon on eksynyt pari alkoholijuomaakin, jotka arvatenkin ovat jääneet joistakin Jokilaakson kesäpirskeistä. Juomista sen sijaan puuttuu tusinan verran pulloja. Aitoa israelilaista rypäleviiniä, joka on kirkkomme virallinen, alkoholiton ehtoollisviini. Tarkoitus oli aikoinaan pitää ehtoollisjumalanpalveluksia Sininauhasäätiön omassa kirkossa eli sakraalitilassa Hämeentiellä. Mutta toisin kävi. Kun heivasin bossina, pastori Kiviniemi myi kirkon. Papista, joka myi kirkkonsa, olisi siitäkin vähintään pakinan verran.
Kolmannessa kuvassa näkyy, yllätys yllätys hieman posliinisia taidetauluja. Mutta näkyy siinä hieman löylyhuonettakin ja toista laudetta. Jokilaakson saunassa istutaan siis vierekkäin ja vastakkain. Joskus kerrotaan tarinoita ja joskus ollaan hiljaa. Pääosin saunomme kaksin, mutta on sitä hieman harrastanut osaomistuskoira Niilokin. Tosin sen mieleen ei niinkään ole Jokilaakson sauna, vaan ykkössauna on Keski-Suomessa, tarkemmin Päivis Place. Siellä se haluaa välillä nauttia sille sopivista löylyistä meitä kauemmin. Uiminen kuitenkaan ennen tai jälkeen kylpemisen ei ole Niilon juttuja, vaikkei se vettä kavahdakaan.
Neljännessä kuvassa on jotain mitä ei kaikilla kiukaille ole. Saunassa asuu usein oma löylynhenki, joka kuiskii ikitarinoita menneiltä ajoilta ja vanhoista uskomuksista... Meillä se on Höyrylöyly eli Löylyn sielu, jota en esittele, sillä se löytyy täältä.
Neljännessä kuvassa on jotain mitä ei kaikilla kiukaille ole. Saunassa asuu usein oma löylynhenki, joka kuiskii ikitarinoita menneiltä ajoilta ja vanhoista uskomuksista... Meillä se on Höyrylöyly eli Löylyn sielu, jota en esittele, sillä se löytyy täältä.
lauantai 9. kesäkuuta 2018
Muistojen merikontti ja marittamisen vaikeus
päivis: Jos nyt joku ei tiedä, mitä marittaminen on (tiedän, että niitäkin ihmisiä on), niin esimerkiksi tätä se lyhyesti sanottuna tarkoittaa: luovutaan tavarasta, joka ei tuota enää iloa. Tämän keksi japanilainen ammattijärjestäjä Marie Kondo, jonka kirjoittamia kirjoja me suomalaisetkin olemme innolla lukeneet ja noudattaneet niiden ohjeita enemmän tai vähemmän tunnontarkasti.
Itse en ole yhtään maritus- tai KonMari-teosta lukenut, mutta ymmärrän, että kirjoilla on lukijakuntansa. Omat tietoni olen poiminut lähinnä Facebook-ryhmän kirjoittelua seuraamalla. Ja onhan aiheesta julkaistu eräskin lehti- ja nettiartikkeli.
Kenelläpä ei nykypäivänä olisi nurkat tavaraa täynnä. Kysyntää marittämisen opeille on. Moni on ehkä tietämättäänkin kaivannut vinkkejä siitä, miten liian tavaran kanssa tulisi toimia.
Marie Kondon opeille olisi nyt käyttöä, kun olemme yrittäneet tarttua haasteeseen raivata siistiksi toinen pihan kahdesta Muistojen merikontista, joka on täynnä meille Helsingissä asuessa jäänyttä tavaraa. Asunnossa olleiden kalusteiden, kirjojen, astioiden, kuuden matkailuauton talvirenkaan ja muun romppeen lisäksi varastoon päätyi myös työhuoneisiimme keräämiämme kierrätettyjä kalusteita. Onpahan ainakin kaappeja ja hyllyjä, joihin pikkutavaraa voi järjestellä.
Mäkelänkadun varasto tyhjennettiin vuosi sitten keväällä ja kaikki rompe vain tuupattiin 12-metriseen konttiin. Suurin osa tavaroista oli ollut varastossa jo vuosia ja kerännyt päälleen melkoisen pölykerroksen. Sekamelskaan on muutaman kerran yritetty kajota, kun on ollut tarve etsiä jotain, jota olisimme tarvinneet. Välillä paremmalla, joskus huonommalla menestyksellä.
Usein sanotaan, tai sanottiin jo ennen maritustakin, että sitä ei tarvitse, jota ei edes muista olevan olemassakaan. Allekirjoitan tuon, mutta toisaalta on mukavaa löytää jotain unohtunutta ja pitää sitä ikään kuin uutena tavarana. Tuon toisen Muistojen merikontin tavaroista minulla on jonkinlainen näkemys ja mielikuva, mutta jotain yllätyksiä luulen sen myös pitävän sisällään.
Maritushan ei tarkoita pelkästään paikkojen siistimistä. Periaatteeseen kuuluu, että tavaraa myös hävitetään niin että tuntuu. Nyt jo tuskailen, kun mietin, että mitä oikeasti sille kaikelle omalle roinalleni teen, kun viimein alan järjestää. Jorma tänään alkuraivasi, jotta tavaraan edes pääsisi käsiksi. Seuraavana on kai vuorossa pölyjen pyyhkiminen. Onneksi mitään aikataulua tälle ei ole laadittu. Meillä ei myöskään taida olla ihan yhtenevää näkemystä siitä, mitä säästetään ja mikä saa mennä.
Itse en ole yhtään maritus- tai KonMari-teosta lukenut, mutta ymmärrän, että kirjoilla on lukijakuntansa. Omat tietoni olen poiminut lähinnä Facebook-ryhmän kirjoittelua seuraamalla. Ja onhan aiheesta julkaistu eräskin lehti- ja nettiartikkeli.
Kenelläpä ei nykypäivänä olisi nurkat tavaraa täynnä. Kysyntää marittämisen opeille on. Moni on ehkä tietämättäänkin kaivannut vinkkejä siitä, miten liian tavaran kanssa tulisi toimia.
Marie Kondon opeille olisi nyt käyttöä, kun olemme yrittäneet tarttua haasteeseen raivata siistiksi toinen pihan kahdesta Muistojen merikontista, joka on täynnä meille Helsingissä asuessa jäänyttä tavaraa. Asunnossa olleiden kalusteiden, kirjojen, astioiden, kuuden matkailuauton talvirenkaan ja muun romppeen lisäksi varastoon päätyi myös työhuoneisiimme keräämiämme kierrätettyjä kalusteita. Onpahan ainakin kaappeja ja hyllyjä, joihin pikkutavaraa voi järjestellä.
 |
| Tästä pitäisi saada aikaiseksi paikka, josta turhat romppeet on poistettu ja esille on laitettu jotain sellaista, johon liittyvää voi kiikkustuolissa istuen muistella. Keinutuoli on vielä toistaiseksi tuolla perällä. |
Usein sanotaan, tai sanottiin jo ennen maritustakin, että sitä ei tarvitse, jota ei edes muista olevan olemassakaan. Allekirjoitan tuon, mutta toisaalta on mukavaa löytää jotain unohtunutta ja pitää sitä ikään kuin uutena tavarana. Tuon toisen Muistojen merikontin tavaroista minulla on jonkinlainen näkemys ja mielikuva, mutta jotain yllätyksiä luulen sen myös pitävän sisällään.
Maritushan ei tarkoita pelkästään paikkojen siistimistä. Periaatteeseen kuuluu, että tavaraa myös hävitetään niin että tuntuu. Nyt jo tuskailen, kun mietin, että mitä oikeasti sille kaikelle omalle roinalleni teen, kun viimein alan järjestää. Jorma tänään alkuraivasi, jotta tavaraan edes pääsisi käsiksi. Seuraavana on kai vuorossa pölyjen pyyhkiminen. Onneksi mitään aikataulua tälle ei ole laadittu. Meillä ei myöskään taida olla ihan yhtenevää näkemystä siitä, mitä säästetään ja mikä saa mennä.
perjantai 8. kesäkuuta 2018
Keskari Cruising
jormas: Jo monena vuonna olemme osallistuneet avoautojen tapahtumaan lehtitalo Keski-Uusimaan pihalla ja sen jälkeen Tuusulanjärven ympäriajoon. Viime vuonna tapahtuma peruuntui ensimmäisen kerran huonon ilman vuoksi. Olisiko siitä johtuvaa, että nyt tehtiin sitten osallistujaennätys. Kuviakin otin entiseen malliin. Mutta nyt yksi kysymys. Mikä auto on ensimmäisessä kuvassa? Kuvista viimeisessä on Martti osa-automme.
torstai 7. kesäkuuta 2018
Strandénien sukua
päivis: Kävin äsken tämän blogin tilastosivuilla ja huomasin, että joku oli juuri lukenut vuonna 2012 kirjoittamaani blogia Titanicista. Tarkemmin sanottua sen uppoamisesta, josta sinä päivänä, 14.4.2012, tuli kuluneeksi 100 vuotta. Yksi laivalta pelastuneista oli Juho Strandén, jonka taustoja olin kirjoittamani mukaan selvittänyt jonkin verran. Mahdollista sukulaisuuttakin hieman haarukoin.
Seuraavana vuonna, Strandénien sukukokouksen jälkeen olisin ollut paljonkin viisaampi Titanicista pelastuneen Juho (Janne) Strandénin ja oman sukuyhteyteni suhteen, sillä vuonna 2013 julkaistiin Ahti Kopperin laaja sukuselvitys nimeltä Strandénin suku. Paksu kirja pitää sisällään selvityksen Kiteen seurakunnan ensimmäisen lukkarin jälkeläisistä 1600-luvulta vuoteen 2013.
Kirjan mukaan Titanicilla Amerikasta kultaa vuolemaan lähteneen Juhon ja minun sukujuuret haarautuivat jo 1600-luvulla, jolloin lukkari Henrik Strandeniukselle syntyivät pojat Reko ja Henrik. Juho Strandén (Juho-nimisiä Strandéneita on muuten eri vuosisatoina ollut melkoinen liuta) polveutuu Henrikistä ja minun sukupuuni taas liittyy hänen 1660 syntyneeseen veljeensä Rekoon.
Vuonna 1755 kuollut Reko on myös ollut lautamies, kuten minäkin olen ollut ja olen taas uudelleen. Lautamiehiä suvussani näkyy sukukirjan mukaan olleen muitakin, mutta ei kylläkään varmaan yhtään naispuolista. Hauska yhdistävä asia omiin etäisiin esivanhempiini se kuitenkin on!
Strandénin suku on kirjaksi painettuna melkoinen raamattu, mutta ei se kyllä hakkaa Jorman Hällströmien suvusta laadittuja selvityksiä. Sitä meiltä löytyy ainakin neljän kirjan verran. Sukukirjan kanteen on moneen kertaan painettu myös kirjaimet ABC, jonka veikkaan viittaavan Heikki Strandéniin, jonkinmoiseen ABC-ketjun isään. Ehkä ABC on sponsoroinut kirjan valmistumista ja on siitä hyvästä saanut kuulut kirjaimensa kirjan kanteen. Tai sitten kirjaimilla tarkoitetaan vain, että kyseessä on Strandénien oma Aapiskirja.
Strandénien suku ei liene hirvittävän suuri, mutta samaan sukuun kuuluvia on silti muunkin nimisiä. Syystä tai toisesta sukunimi Strandén ei ole kaikkia miellyttänyt, tai se on ruotsinkieliseltä vaikuttaessaan ollut hankala lausua ja kirjoittaa. Sekaannuksia syntyy edelleenkin ja välillä nimen joutuu luettelemaan kirjain kerrallaan. Ja tuo aksenttimerkki e-kirjaimen päällä. Se vasta ongelma onkin.
Sukukirjan mukaan Strandén-nimestä luovuttaessa on tilalle otettu seuraavia sukunimiä. Osa voi olla itse keksittyjä, luulen, mutta osa on ehkä vain muuten miellyttänyt uuden sukunimen ottajia. Omaan lähisukuuni kuuluvista tunnistan tuolta vain nimen Saurikoski: Ahvo, Ariranta, Asoranta, Hurmala, Kuusela, Peltonen, Rainila, Rainonen, Ranta, Rantarae, Rantola, Rantomäki, Rausela, Rauski, Saareisto, Saarenaho, Salokannel, Saurikoski, Seromaa, Soilevuo, Sorte, Suvikunnas ja Tyynelä.
Seuraavana vuonna, Strandénien sukukokouksen jälkeen olisin ollut paljonkin viisaampi Titanicista pelastuneen Juho (Janne) Strandénin ja oman sukuyhteyteni suhteen, sillä vuonna 2013 julkaistiin Ahti Kopperin laaja sukuselvitys nimeltä Strandénin suku. Paksu kirja pitää sisällään selvityksen Kiteen seurakunnan ensimmäisen lukkarin jälkeläisistä 1600-luvulta vuoteen 2013.Kirjan mukaan Titanicilla Amerikasta kultaa vuolemaan lähteneen Juhon ja minun sukujuuret haarautuivat jo 1600-luvulla, jolloin lukkari Henrik Strandeniukselle syntyivät pojat Reko ja Henrik. Juho Strandén (Juho-nimisiä Strandéneita on muuten eri vuosisatoina ollut melkoinen liuta) polveutuu Henrikistä ja minun sukupuuni taas liittyy hänen 1660 syntyneeseen veljeensä Rekoon.
Vuonna 1755 kuollut Reko on myös ollut lautamies, kuten minäkin olen ollut ja olen taas uudelleen. Lautamiehiä suvussani näkyy sukukirjan mukaan olleen muitakin, mutta ei kylläkään varmaan yhtään naispuolista. Hauska yhdistävä asia omiin etäisiin esivanhempiini se kuitenkin on!
Strandénin suku on kirjaksi painettuna melkoinen raamattu, mutta ei se kyllä hakkaa Jorman Hällströmien suvusta laadittuja selvityksiä. Sitä meiltä löytyy ainakin neljän kirjan verran. Sukukirjan kanteen on moneen kertaan painettu myös kirjaimet ABC, jonka veikkaan viittaavan Heikki Strandéniin, jonkinmoiseen ABC-ketjun isään. Ehkä ABC on sponsoroinut kirjan valmistumista ja on siitä hyvästä saanut kuulut kirjaimensa kirjan kanteen. Tai sitten kirjaimilla tarkoitetaan vain, että kyseessä on Strandénien oma Aapiskirja.
Strandénien suku ei liene hirvittävän suuri, mutta samaan sukuun kuuluvia on silti muunkin nimisiä. Syystä tai toisesta sukunimi Strandén ei ole kaikkia miellyttänyt, tai se on ruotsinkieliseltä vaikuttaessaan ollut hankala lausua ja kirjoittaa. Sekaannuksia syntyy edelleenkin ja välillä nimen joutuu luettelemaan kirjain kerrallaan. Ja tuo aksenttimerkki e-kirjaimen päällä. Se vasta ongelma onkin.
Sukukirjan mukaan Strandén-nimestä luovuttaessa on tilalle otettu seuraavia sukunimiä. Osa voi olla itse keksittyjä, luulen, mutta osa on ehkä vain muuten miellyttänyt uuden sukunimen ottajia. Omaan lähisukuuni kuuluvista tunnistan tuolta vain nimen Saurikoski: Ahvo, Ariranta, Asoranta, Hurmala, Kuusela, Peltonen, Rainila, Rainonen, Ranta, Rantarae, Rantola, Rantomäki, Rausela, Rauski, Saareisto, Saarenaho, Salokannel, Saurikoski, Seromaa, Soilevuo, Sorte, Suvikunnas ja Tyynelä.
keskiviikko 6. kesäkuuta 2018
Merikonttisauna, osa 3
jormas: Merikonttiin tehdystä saunastamme riittäisi juttua ja varsinkin muistoja kai pienen kirjan verran. Ja vaikka jotain unohtuukin, uutta mieleen jäävää tulee koko ajan kadonneen tilalle tuplaten lisää. Ensimmäisen kuvan kipsitaulun syntyperää en muista, mutta luulenpa sen olevan lahja joltakin ystävältämme. Toisaalta se voi on kulkeutunut meille mistä tahansa.
Toisessa kuvassa on lisää koristauluja, jotka on hankittu aikoinaan Apilanlehti Oy:ltä. En osaa sanoa onko tai tuleeko tauluilla olemaan joskus rahallista arvoa, vaikka niitä myyvä yritys on Pohjoismaiden johtava, laadukkaaseen posliiniin, lasiin ja sisustusesineisiin erikoistunut postimyyntiyritys. Meille sillä ei ole väliä, sillä sateenkaaren tuolle puolen, taivaanrannan ylisille eivät lähde mukaan taulut eivätkä setelit.
Seinällä on myös keinosilkille kaksipuolisesti brodeerattu lohikäärme, joka on tullut Jokilaaksoon kylpytakin selässä Thaimaan Pattayalta. Ehkä käännän kankaanpalasen joskus toisin päin, sillä hopeanvärisellä puolella itämainen käärmesymboli on värikkäämpi.
Viimeisessä kuvassa on taas vaihteeksi tauluja, mutta myös yötä päivää palava saunavalo, jonka kiikutin kotiimme omalla luvallamme Sininauhasäätiöltä. Saunan seinät päivis suti siniseksi kiireellä, sillä aikaa oli vain yön yli. Sillä aamulla tulivat saunakonttimme rakennustyön venäläiset rakennusalan ammattilaiset. Joista varsinkin toisesta Latfin Service Finland Oy:n toimitusjohtaja Pentti Pirinen löysi vain yhden huonon puolen. Sanoi hänen olevan aivan liiankin tarkka tekijä. Ja totta se onkin, sillä varsinkin löylyhuoneestamme on vaikea löytää pienintäkään virhettä.
tiistai 5. kesäkuuta 2018
Mitä tänään syötäisiin
päivis: Netti on tulvillaan (ehkä) hyvää tarkoittavaa informaatiota siitä, mitkä ruoat ovat tai eivät ole terveellisiä. Nyt siellä tarjotaan melkoisen kritiikittömästi tietoa 29 ruoka-aineesta, jotka voivat lyhentää elämää. Kuinkas sitä sanotaankaan? Ruisleipä on hitaasti tappava myrkky?
Nyt ei siis viimeisimmän tiedon mukaan kannata syödä esimerkiksi kuivahedelmiä niiden sisältämän sulfiittien vuoksi, koska sille osa ihmisistä on allergisia. Tofu, jota söin toissapäivänä, eilen ja tänään, on sekin uhkaavien ruoka-aineiden listalla. Ainakin suurina annoksian se voi aiheuttaa syöpää ja kilpirauhasen toimintahäiriöitä. Näin väitetään.
Syövällä pelottelukin näkyy kuuluvan asiaan, kun halutaan tehdä näitä listoja "vaarallisista" naposteltavista. Älä siis syö mikropopcorneja, äläkä kaupan salaattikastiketta. Äkkiseltään jutun kuvia katselemalla saa myös käsityksen, että säilykkeet ovat vaaraksi. Kun lukee kuvatekstin, siinä kerrotaankin, että osassa purkkiruoista on natriumglutamaattia, jonka tällä kertaa mainitaan saattavan aiheuttaa ripulia tai migreeniä. Natriumglutamaatti on mielestäni aina ennenkin ollut vältettävien lisäaineiden listalla, mutta ehkä jostain muusta syystä.
Jäätelökin on syytä unohtaa, sillä siinä on yleensä paljon rasvaa ja sehän ei ole ollenkaan hyväksi sydämelle ja verisuonille. Jos taas kuvittelee syövänsä kevyesti ja vetelee naamariin riisikakkuja, ei ole oikein sekään. Riisikakuissa kun on runsaasti natriumia ja lisäaineita. Näin ainakin nyt väitetään.
Ehkä iän lisääntyminen armahtaa ja sitä antaa itselleen luvan syödä milloin mitäkin terveydelle vaarallista. Kuten nyt esimerkiksi leipää, jonka päällä on kasvismargariinia ja juustoa. Sitä paitsi, monesti noiden varoittavien esimerkkien ja epäterveellisten ruokien listausten yhteydessä ei kerrota lainkaan, mihin mahdolliseen tutkimukseen väittämät perustuvat. Niin kuin ei tämänkän soopan yhteydessä, jota tässä nyt kai huonolla menestyksellä yritän referoida.
En malta olla mainitsematta ikään kuin loppukevennyksenä, että myös raparperin lehdet ovat vaaraksi niiden sisältämän oksaalihapon takia. Mutta kenellehän tuo varoitus on tarkoitettu? Toistaiseksi en ole törmännyt yhteenkään raparperin lehtiä syövään ihmiseen. Eivätkä ne taida eläimillekään kelvata.
Nyt ei siis viimeisimmän tiedon mukaan kannata syödä esimerkiksi kuivahedelmiä niiden sisältämän sulfiittien vuoksi, koska sille osa ihmisistä on allergisia. Tofu, jota söin toissapäivänä, eilen ja tänään, on sekin uhkaavien ruoka-aineiden listalla. Ainakin suurina annoksian se voi aiheuttaa syöpää ja kilpirauhasen toimintahäiriöitä. Näin väitetään.
Syövällä pelottelukin näkyy kuuluvan asiaan, kun halutaan tehdä näitä listoja "vaarallisista" naposteltavista. Älä siis syö mikropopcorneja, äläkä kaupan salaattikastiketta. Äkkiseltään jutun kuvia katselemalla saa myös käsityksen, että säilykkeet ovat vaaraksi. Kun lukee kuvatekstin, siinä kerrotaankin, että osassa purkkiruoista on natriumglutamaattia, jonka tällä kertaa mainitaan saattavan aiheuttaa ripulia tai migreeniä. Natriumglutamaatti on mielestäni aina ennenkin ollut vältettävien lisäaineiden listalla, mutta ehkä jostain muusta syystä.
 |
| Vaaraksi kai on myös tämä herkullinen salaattilautasellinen, varsinkin jos sen päälle lorauttaa tuhdin annoksen kaupan salaattikastiketta. |
Ehkä iän lisääntyminen armahtaa ja sitä antaa itselleen luvan syödä milloin mitäkin terveydelle vaarallista. Kuten nyt esimerkiksi leipää, jonka päällä on kasvismargariinia ja juustoa. Sitä paitsi, monesti noiden varoittavien esimerkkien ja epäterveellisten ruokien listausten yhteydessä ei kerrota lainkaan, mihin mahdolliseen tutkimukseen väittämät perustuvat. Niin kuin ei tämänkän soopan yhteydessä, jota tässä nyt kai huonolla menestyksellä yritän referoida.
En malta olla mainitsematta ikään kuin loppukevennyksenä, että myös raparperin lehdet ovat vaaraksi niiden sisältämän oksaalihapon takia. Mutta kenellehän tuo varoitus on tarkoitettu? Toistaiseksi en ole törmännyt yhteenkään raparperin lehtiä syövään ihmiseen. Eivätkä ne taida eläimillekään kelvata.
maanantai 4. kesäkuuta 2018
Merikonttisauna, osa 2
Jormas: Aiheen ensimmäinen osa löytyy tämän takaa. Kun ensimmäistä neljästä kuvasta pohdin, ei tule mitenkään mieleen edes etiäistä miten pienen pieni mietelause on Merikonttisaunamme jääkaapin oveen ilmestynyt. Joka tapauksessa siinä on useampikin syvä viisaus, joita olen itsekin yrittänyt vaihtelevalla menestyksellä sisäistää itselleni elämänohjeeksi. Ajattelemisen aihetta sisällössä on joka tapauksessa itse kullekin. Ulkonäöstä siis viis eikä tekemiselläkään ole kovinkaan suurta merkitystä sen rinnalla kuinka kohtelemme muita.
Toinen kuva tuo muistojeni uumenista raittiuteni alkuajat, jolloin päätin muun muassa vaihtaa viinan juonnin sen myymiseen. Ostin parin kaverin kanssa Kanarian saarilta ravintolan, jossa olen syönyt yhtenä omistajana elämäni kalleimmat lounaat. Aterioin sipulipihvini ynnä muut talon piikkiin ja niin paljon tuli takkiin bisneksessä, että nykyhinnoilla kyseisten lounaiden hinnaksi tulisi paljon enemmän kuin 1000 euroa kappale.
Saamapuolella oli sen huomaaminen, että alkoholin juomisen lisäksi minusta ei ollut sen myyjäksikään. Kun aamusella kohmeloinen alkoholisti tai muuten liikaa juova tuli hakemaan Cafeteria Helsingistä apua olotilaansa, tarjosin usein kyytipojaksi mahdollisuutta hoitoon. Ravintolabisneksen kannalta se ei ollut parasta mahdollista toimintaa. Sillä seuraavaan janoonsa seuraavana päiväni asiakkaasta oli tullut entinen asiakas, joka hakeutui paikkaan, jossa myytiin viinaa ilman hoitopaikkamahdollisuuksien infoa.
Kolmas kuva on saunamme oven sisäpuolelta. Jossa ei ole ikkunaa, vaan saranoilla messinkinen kehys peileineen. Josta näkee usein itsensä ja sen takaa jotain kauniisti kirjaimin sanottuna päivikseltä minulle tai minulta hänelle.
Idea luukusta tuli aikoinaan työhuoneestani Sininauhasäätiön bossina. Työsuojelutarkastaja oli kirjoittanut raporttiinsa, että työhuoneessa, jossa vietetään melkoisesti kirjoituspöydän takana aikaa, olisi syytä olla ikkuna. Hommasin katonrajaan entisen ilmastointihormin päähän laivan pyöreän ikkunan. Josta nähdäkseen ulos, oli kiivettävä jakkaralle tai vastaavalle. Mutta ikkuna oli, joka sai hymyn saattelema viranomaishyväksynnän.
Viimeisessä kuvassa on saunan valeampiaisten koti. Jonka meille virkkasi Thaimaassa ystäväksemme tullut Pirjo Koukkunen. Olimme jostain lukeneet, että valepesä pitää loitolla oikeat ampiaiset. Niin on myös käynyt ja kasvihuoneesta sekä löyöyhuonesta ovat siivekkäät pesäntekijät pysyneet loitolla. Joita miellä riittää, josta huolen pitää hyvin monipuolinen, monen hehtaarin luonnonkukkien kirjo.
Toinen kuva tuo muistojeni uumenista raittiuteni alkuajat, jolloin päätin muun muassa vaihtaa viinan juonnin sen myymiseen. Ostin parin kaverin kanssa Kanarian saarilta ravintolan, jossa olen syönyt yhtenä omistajana elämäni kalleimmat lounaat. Aterioin sipulipihvini ynnä muut talon piikkiin ja niin paljon tuli takkiin bisneksessä, että nykyhinnoilla kyseisten lounaiden hinnaksi tulisi paljon enemmän kuin 1000 euroa kappale.
Saamapuolella oli sen huomaaminen, että alkoholin juomisen lisäksi minusta ei ollut sen myyjäksikään. Kun aamusella kohmeloinen alkoholisti tai muuten liikaa juova tuli hakemaan Cafeteria Helsingistä apua olotilaansa, tarjosin usein kyytipojaksi mahdollisuutta hoitoon. Ravintolabisneksen kannalta se ei ollut parasta mahdollista toimintaa. Sillä seuraavaan janoonsa seuraavana päiväni asiakkaasta oli tullut entinen asiakas, joka hakeutui paikkaan, jossa myytiin viinaa ilman hoitopaikkamahdollisuuksien infoa.
Idea luukusta tuli aikoinaan työhuoneestani Sininauhasäätiön bossina. Työsuojelutarkastaja oli kirjoittanut raporttiinsa, että työhuoneessa, jossa vietetään melkoisesti kirjoituspöydän takana aikaa, olisi syytä olla ikkuna. Hommasin katonrajaan entisen ilmastointihormin päähän laivan pyöreän ikkunan. Josta nähdäkseen ulos, oli kiivettävä jakkaralle tai vastaavalle. Mutta ikkuna oli, joka sai hymyn saattelema viranomaishyväksynnän.
Viimeisessä kuvassa on saunan valeampiaisten koti. Jonka meille virkkasi Thaimaassa ystäväksemme tullut Pirjo Koukkunen. Olimme jostain lukeneet, että valepesä pitää loitolla oikeat ampiaiset. Niin on myös käynyt ja kasvihuoneesta sekä löyöyhuonesta ovat siivekkäät pesäntekijät pysyneet loitolla. Joita miellä riittää, josta huolen pitää hyvin monipuolinen, monen hehtaarin luonnonkukkien kirjo.
sunnuntai 3. kesäkuuta 2018
Roppakaupalla uusia serkkuja
päivis: Teetätin viime syksynä Family Finderin dna-testin, jonka tuloksena minulla on tällä hetkellä tiedossani lähes 6000 uutta "serkkua". Ja lisää tulee lähes päivittäin.
Dna-testauksen tuloksena amerikkalaisen tutkimuslaitoksen tietokannassa olevista tiedoista paljastuu geenisukulaisia, jotka ilmaistaan serkkuina. Suurin osa itsellenikin tulleista osumista on hyvin etäisiä sukulaisia, joiden kanssa jaan jonkun yhteisen esi-isän tai -äidin kenties satojenkin vuosien takaa. Lähimmät osumani ovat oma tytär, jonka innostaman testin teetätin, sekä täysin tuntematon mieshenkilö Viitasaarelta, jolla ainoana mahdollisena linkkinä sukulaisuuteemme on sama sukunimi kuin äidinäidilläni.
Mitä etäisemmästä serkusta on kyse, sitä varmemmin hän on kotoisin esimerkiksi Ruotsista, Yhdysvalloista tai Venäjältä. Kotimaan voi päätellä sukunimen perusteella tai sitten tiedoista, joita testatut ovat laatimiinsa sukupuihin merkinneet. Harmillista, että vain niin harvat ovat nähneet vaivaa sukupuidensa rakenteluun.
Olen aikoinaan harrastanut jonkin verran perinteistä sukututkimusta, johon verrattuna geenitutkimus on hämmentävän kimuranttia. Se tuntuu huomattavasti tieteellisemmältä ja yleensä minun onkin vaikea seurata aiheeseen liittyvää keskustelua, jota testin teettäneet käyvät omassa Facebook-ryhmässä.
Toistaiseksi olenkin suhtautunut serkkutestaukseen lähinnä viihteenä, jonka hauskuus tulee muun muassa siitä, että välillä osumien joukkoon ilmestyy tavalla tai toisella tuttuja ihmisiä. Onpa etäisten serkkujeni joukossa tätä nykyä muutama julkisuuden henkilökin.
Jotain kotimaamme pienuudesta kertonee se, että sukua näytämme olevan Jormankin kanssa, vaikka minkäänlaista tiedossa olevaa yhteyttä sukupuissamme ei ole. Lähisukumme ainakaan eivät ole asuneet ja eläneet samoilla paikkakunnilla. Jorma suvut ovat läntisestä Suomesta ja minun idästä ja lähinnä Keski-Suomen alueelta. Sen mitä nyt voin tällä hetkellä tietää.
Uusin hauskuus tuli, kun tytär tilasi tiedot omasta äitilinjan haploryhmästään. Käytännössä tiedot ovat samat kuin jos minä olisin ne tilannut. Tulos oli, että kuulumme Suomessa yleisimpään äitilinjan haploryhmään H eli "Helenan tyttäriin". Poikkeus tulee vain siitä, että kirjaimen H perässä on numero 24 ja sen perässä vielä a-kirjain. H24a-ryhmään kuuluvia löytyy vähemmän, joten se hieman rajoittaa uuden tiedon löytymistä.
Helenan tyttäret ovat enimmäkseen läntistä alkuperää. Tuon edellä kerrotun tiedon perusteella voi nyt siis uskoa tai vähintään väittää, että oman äitilinjani esiäiti joskus tuhat tai tuhansia vuosia sitten on elänyt Englannissa. Se, mitä reittejä ja missä porukassa hän on joskus rantautunut Suomeen, ei varmaan koskaan voi selvittää. Puhumattakaan siitä, että tuolle henkilölle löytyisi joskus nimi.
Dna-testauksen tuloksena amerikkalaisen tutkimuslaitoksen tietokannassa olevista tiedoista paljastuu geenisukulaisia, jotka ilmaistaan serkkuina. Suurin osa itsellenikin tulleista osumista on hyvin etäisiä sukulaisia, joiden kanssa jaan jonkun yhteisen esi-isän tai -äidin kenties satojenkin vuosien takaa. Lähimmät osumani ovat oma tytär, jonka innostaman testin teetätin, sekä täysin tuntematon mieshenkilö Viitasaarelta, jolla ainoana mahdollisena linkkinä sukulaisuuteemme on sama sukunimi kuin äidinäidilläni.
Mitä etäisemmästä serkusta on kyse, sitä varmemmin hän on kotoisin esimerkiksi Ruotsista, Yhdysvalloista tai Venäjältä. Kotimaan voi päätellä sukunimen perusteella tai sitten tiedoista, joita testatut ovat laatimiinsa sukupuihin merkinneet. Harmillista, että vain niin harvat ovat nähneet vaivaa sukupuidensa rakenteluun.
Olen aikoinaan harrastanut jonkin verran perinteistä sukututkimusta, johon verrattuna geenitutkimus on hämmentävän kimuranttia. Se tuntuu huomattavasti tieteellisemmältä ja yleensä minun onkin vaikea seurata aiheeseen liittyvää keskustelua, jota testin teettäneet käyvät omassa Facebook-ryhmässä.
Toistaiseksi olenkin suhtautunut serkkutestaukseen lähinnä viihteenä, jonka hauskuus tulee muun muassa siitä, että välillä osumien joukkoon ilmestyy tavalla tai toisella tuttuja ihmisiä. Onpa etäisten serkkujeni joukossa tätä nykyä muutama julkisuuden henkilökin.
Jotain kotimaamme pienuudesta kertonee se, että sukua näytämme olevan Jormankin kanssa, vaikka minkäänlaista tiedossa olevaa yhteyttä sukupuissamme ei ole. Lähisukumme ainakaan eivät ole asuneet ja eläneet samoilla paikkakunnilla. Jorma suvut ovat läntisestä Suomesta ja minun idästä ja lähinnä Keski-Suomen alueelta. Sen mitä nyt voin tällä hetkellä tietää.
Uusin hauskuus tuli, kun tytär tilasi tiedot omasta äitilinjan haploryhmästään. Käytännössä tiedot ovat samat kuin jos minä olisin ne tilannut. Tulos oli, että kuulumme Suomessa yleisimpään äitilinjan haploryhmään H eli "Helenan tyttäriin". Poikkeus tulee vain siitä, että kirjaimen H perässä on numero 24 ja sen perässä vielä a-kirjain. H24a-ryhmään kuuluvia löytyy vähemmän, joten se hieman rajoittaa uuden tiedon löytymistä.
Helenan tyttäret ovat enimmäkseen läntistä alkuperää. Tuon edellä kerrotun tiedon perusteella voi nyt siis uskoa tai vähintään väittää, että oman äitilinjani esiäiti joskus tuhat tai tuhansia vuosia sitten on elänyt Englannissa. Se, mitä reittejä ja missä porukassa hän on joskus rantautunut Suomeen, ei varmaan koskaan voi selvittää. Puhumattakaan siitä, että tuolle henkilölle löytyisi joskus nimi.
lauantai 2. kesäkuuta 2018
Merikonttisauna, osa 1
Jormas: Keväällä sanoin, että kirjoitan ja julkaisen kuvia enemmän tarkalleen sanottuna Tuusulan Ruotsinkylän Myllykylän Jokilaaksosta enemmän. Aloitin sen kirjoittamalla kolme tai peräti neljä blogia Soiniityntiestä, joka johtaa tien varrella tai oikeastaan päässä sijaitsevaan ainoaan pihaan, meidän kotiimme.
Nyt kirjoitan jonkun blogin Merikonttisaunastamme, sillä se saattaa olla valtakuntamme ainut merikontista tehty sauna. Ennen saunaa rakennuksessa oli suihku, joka toki on edelleenkin. Mutta siellä oli myös pesukone ja kuivausrumpu sekä muuta tekniikkaa, joiden avulla opettelimme millainen laitteiston tulee olla, jos ja kun joskus teemme kodin merikonteista. Merikonteista tehdystä kodissa ei silloin ollut Suomessa kenelläkään kokemusta varsinkaan muille jaettavaksi.
Kuten ensimmäisestä kuvasta voi päätellä sauna näyttää ulkoapäin merikontilta, kuten Duokotimmekin, josta myös kirjoitan varmasti jossain vaiheessa. Saunassa on teknisesti ajatellen kantovesi, jonka tuomme usein Senkkerimäestä, ravintola Sepelin seinästä 1000 litran säiliöllä.
Toisessa kuvassa on muun muassa sinisakarainen tähti tai joku muu taivaankappale sekä peili sen keskellä. Rakkaan muiston saimme mahdollisesti häälahjaksi, mutta joka tapauksessa tuusulalaiselta Marjut Jokiselta, joka oli ensimmäinen Sininauhasäätiön työntekijä Tuusulassa. Työhuone oli Möllerin talossa, jossa oli hänen vastaanottonsa ja kotinsa kunnanlääkärinä. Taulut vieressä ovat saaneet aiheensa Zacharias Topeliuksen saduista. Jonka isä muuten oli myös lääkäri.
Kolmannessa kuvassa on löylykauha, jonka olen tuonut kymmenen vuotta sitten Kolumbiasta, Sasaiman kylästä, jossa osin asuin ensimmäisen eläkejaksoni 10 vuotta sitten aidon viidakon laidalla katulasten lastenkodissa heidän kanssaan. Ja söin banaania aamulla, päivällä ja illalla kaikissa mahdollisissa muodoissa. Keitettynä, paistettuna kuivattuna, tuoreena ja niin edelleen. Sademetsän kupeessa käsin veistetty löylykauha sai nimekseen Cucharon. Joka on sille paikallisen kyläkauppiaan antama nimi. Luulen, että se tarkoittaa keittokauhaa. Oletan sen olevan joka tapauksessa maailman ainut, käsinveistetty kolumbialainen löylykauha.
Neljännessä kuvassa on niin ikään tauluja, joita on vielä enemmänkin saunallamme. Kuvan taulut ovat Kalevala-aiheisia, joten niissä on aimo annos suomalaista kulttuurihistoriaa. Mielenkiintoista on ajatella, että ovatko Topeliuksen tarinat satua ja Elias Lönnrothin Kalevala jotain muuta. Sitä ei ehkä moni tiedä, että alkuperäinen Vanha Kalevala on myös Karjalan tasavallan kansalliseepos.
Nyt kirjoitan jonkun blogin Merikonttisaunastamme, sillä se saattaa olla valtakuntamme ainut merikontista tehty sauna. Ennen saunaa rakennuksessa oli suihku, joka toki on edelleenkin. Mutta siellä oli myös pesukone ja kuivausrumpu sekä muuta tekniikkaa, joiden avulla opettelimme millainen laitteiston tulee olla, jos ja kun joskus teemme kodin merikonteista. Merikonteista tehdystä kodissa ei silloin ollut Suomessa kenelläkään kokemusta varsinkaan muille jaettavaksi.
Toisessa kuvassa on muun muassa sinisakarainen tähti tai joku muu taivaankappale sekä peili sen keskellä. Rakkaan muiston saimme mahdollisesti häälahjaksi, mutta joka tapauksessa tuusulalaiselta Marjut Jokiselta, joka oli ensimmäinen Sininauhasäätiön työntekijä Tuusulassa. Työhuone oli Möllerin talossa, jossa oli hänen vastaanottonsa ja kotinsa kunnanlääkärinä. Taulut vieressä ovat saaneet aiheensa Zacharias Topeliuksen saduista. Jonka isä muuten oli myös lääkäri.
Kolmannessa kuvassa on löylykauha, jonka olen tuonut kymmenen vuotta sitten Kolumbiasta, Sasaiman kylästä, jossa osin asuin ensimmäisen eläkejaksoni 10 vuotta sitten aidon viidakon laidalla katulasten lastenkodissa heidän kanssaan. Ja söin banaania aamulla, päivällä ja illalla kaikissa mahdollisissa muodoissa. Keitettynä, paistettuna kuivattuna, tuoreena ja niin edelleen. Sademetsän kupeessa käsin veistetty löylykauha sai nimekseen Cucharon. Joka on sille paikallisen kyläkauppiaan antama nimi. Luulen, että se tarkoittaa keittokauhaa. Oletan sen olevan joka tapauksessa maailman ainut, käsinveistetty kolumbialainen löylykauha.
Neljännessä kuvassa on niin ikään tauluja, joita on vielä enemmänkin saunallamme. Kuvan taulut ovat Kalevala-aiheisia, joten niissä on aimo annos suomalaista kulttuurihistoriaa. Mielenkiintoista on ajatella, että ovatko Topeliuksen tarinat satua ja Elias Lönnrothin Kalevala jotain muuta. Sitä ei ehkä moni tiedä, että alkuperäinen Vanha Kalevala on myös Karjalan tasavallan kansalliseepos.
perjantai 1. kesäkuuta 2018
Suomalainen saunakulttuuri
päivis: Suomi on saunojen maa, vaikka ihan kaikki eivät saunojia olekaan. Niin paljon meillä kuitenkin saunomista harrastetaan, että nyt suomalainen sauna halutaan lisätä Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.
Aineettomia kulttuuriperintöjä Suomessa ovat esimerkiksi kieli, tavat, perinteet ja kädentaidot. Saunominenkin. Saunassa me suomalaiset käymme Hämeen Sanomissa äskettäin julkaistun artikkelin mukaan noin 200 miljoonaa kertaa vuodessa.
Ihan samoilla sanoilla aineetonta kulttuuriperintöä ei kuvaile Kariina Siivonen Turun yliopistosta. Hänen mukaansa sillä tarkoitetaan tekemistä, taitamista, ajattelemista ja ymmärtämistä. Siivosen mukaan sen merkitys tulee myös vahvistumaan maailmalla. Uskotaan.
Tieteen termipankin mukaan taas aineettoman kulttuuriperinnön synonyymi on henkinen perintö. Taidetaan olla jo melko kaukana saunasta?
Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalla on Wikipedian mukaan ollut vuonna 2016 vajaat 350 asiaa. Tuota listaa en netistä onnistunut kuitenkaan löytämään. Enkä tietoa, joko listalla kenties on joitakin esimerkkejä suomalaisesta aineettomasta kulttuuriperinnöstä.
Suomi on kai aina halunnut profiloitua saunan kotimaaksi. Niin kuin Joulupukinkin. Joulupukin nyt vielä ymmärrän, mutta ei sauna minusta ole mitenkään suomalaisten yksinoikeus, vaikka meillä onkin vahva käsitys siitä, että muinoin kaikki suomalaiset syntyivätkin saunassa.
En oikein usko, että suomalaisilla on mitään oikeutta omia sauna omaksi keksinnökseen. Tai että vain suomalainen sauna olisi ainut ja oikea. Tosin nimenä sauna on levinnyt laajalti ympäri maailman. Mutta onko se kuitenkaan alkujaan suomalainen sana? Olen nähnyt sen verran intohimoisia venäläisiä ja monen muunkin maalaisia kylpijöitä, että pakko on uskoa sanankin olevan alunperin kotoisin jostain muualta kuin Suomesta. Mutta sehän ei poista tietenkään sitä tosiasiaa, että sauna on mitä ilmeisemmin suomalaisia kovastikin koskettava asia.
Oikeasti saunominen ei ole vain aineetonta kulttuuriperintöä. Yhtä hyvin voi sanoa ja väittää, että ylipäätään saunaan liittyy monenlaista kulttuuriperintöä. Löylykauhoista lähtien. Juuri eilen satuin käymään Kansallismuseossa, jossa jonkinlaisen Suomi 100 -näyttelyn yhtenä esittelyn aiheena olivat koululaisten käsitöinä tekemät löylykauhat. Samanlaisia kauhoja taitaa löytyä - tai ainakin aikoinaan löytyi - yhdestä jos toisestakin kodista ja kesämökeiltä. Aina ei vaan tule ajatelleeksi, että varsin yksinkertainenkin asia voi olla todiste oman kansan kulttuuriperinnöstä. Tässä tapauksessa kuitenkin aineellisesta.
 |
| Meillä saunomisen aineetonta kulttuuriperintöä vaalii myös Niilo-koira. |
Ihan samoilla sanoilla aineetonta kulttuuriperintöä ei kuvaile Kariina Siivonen Turun yliopistosta. Hänen mukaansa sillä tarkoitetaan tekemistä, taitamista, ajattelemista ja ymmärtämistä. Siivosen mukaan sen merkitys tulee myös vahvistumaan maailmalla. Uskotaan.
Tieteen termipankin mukaan taas aineettoman kulttuuriperinnön synonyymi on henkinen perintö. Taidetaan olla jo melko kaukana saunasta?
Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalla on Wikipedian mukaan ollut vuonna 2016 vajaat 350 asiaa. Tuota listaa en netistä onnistunut kuitenkaan löytämään. Enkä tietoa, joko listalla kenties on joitakin esimerkkejä suomalaisesta aineettomasta kulttuuriperinnöstä.
Suomi on kai aina halunnut profiloitua saunan kotimaaksi. Niin kuin Joulupukinkin. Joulupukin nyt vielä ymmärrän, mutta ei sauna minusta ole mitenkään suomalaisten yksinoikeus, vaikka meillä onkin vahva käsitys siitä, että muinoin kaikki suomalaiset syntyivätkin saunassa.
En oikein usko, että suomalaisilla on mitään oikeutta omia sauna omaksi keksinnökseen. Tai että vain suomalainen sauna olisi ainut ja oikea. Tosin nimenä sauna on levinnyt laajalti ympäri maailman. Mutta onko se kuitenkaan alkujaan suomalainen sana? Olen nähnyt sen verran intohimoisia venäläisiä ja monen muunkin maalaisia kylpijöitä, että pakko on uskoa sanankin olevan alunperin kotoisin jostain muualta kuin Suomesta. Mutta sehän ei poista tietenkään sitä tosiasiaa, että sauna on mitä ilmeisemmin suomalaisia kovastikin koskettava asia.
Oikeasti saunominen ei ole vain aineetonta kulttuuriperintöä. Yhtä hyvin voi sanoa ja väittää, että ylipäätään saunaan liittyy monenlaista kulttuuriperintöä. Löylykauhoista lähtien. Juuri eilen satuin käymään Kansallismuseossa, jossa jonkinlaisen Suomi 100 -näyttelyn yhtenä esittelyn aiheena olivat koululaisten käsitöinä tekemät löylykauhat. Samanlaisia kauhoja taitaa löytyä - tai ainakin aikoinaan löytyi - yhdestä jos toisestakin kodista ja kesämökeiltä. Aina ei vaan tule ajatelleeksi, että varsin yksinkertainenkin asia voi olla todiste oman kansan kulttuuriperinnöstä. Tässä tapauksessa kuitenkin aineellisesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)