Koiramaailma, osa 2

Jormas: Eilen kirjoittaessani otsikon aiheesta osaa yksi, jäi jokunen juttu pyörimään päähäni. Vauhtia lisäsi, kun aamulla luin mielipidetiedustelun tulokset mitä lääkkeeksi koiraongelmaan, joka tulee osin suomalaisten mielestä irti olevista koirista.

Jäin tuumimaan miksi thaimaalaiset pärjäävät koiriensa kanssa, vaikka ne ovat vapaana ja näin näyttää olevan myös Itävallassa. Tosin paljon hillitymmin, mutta kuitenkin niin, että se ei suomalaisille istuisi. Ainakaan niille, jotka ovat sitä mieltä, että koira on parhaimmillaan koira, kun se on kahleissa ja kuonokoppa kuonon ympärillä.

Kun olin kakara myös iältäni, ei Suomessa ollut koirien kiinnipitopakkoa. Tai en muista tai ei sitä kukaan noudattanut.  Sen sijaan puhuttiin kylän koirista, jotka olivat irti ja joilla oli kotinsa jossain.

Muistan, kun vanhempani opettivat esimerkiksi, että älkää menkö silittimään Parkkosen Jeppeä, jos se tulee vastaan, sillä se saattaa puraista, jos on "sillä päällä". Mihin nämä opetukset ovat kadonneet? Että koira on koira eikä sen pidäkään oppia ihmisten tavoille?

Ennenkin oli tosiaan koirakouluja. Siellä opetettiin koiria ihmisten tavoille. Nyt on harkinnassa koira-ajokortit. Minusta se hyvä asia, jos ihmiset oppisivat sen myötä vähän koirien tavoille. On nimittäin mielenkiintoista seurata kuinka ihmiset kohtelevat koiriaan esimerkiksi koirapuistoissa. Siis siellä missä koira pidetään irti ja missä sen pitäisi saada olla koira.

Nyt koira-arki on osalla niin, että jos joku näkee jossain koiran irti, on Face pullollaan toinen toistaan tuomitsevampia kirjoituksia.

Vaan toisin oli ennen. Ihmiset pärjäsivät koirien kanssa, vaikka ne olivat irtikin. Ja Thaimaassa pärjäävät vieläkin. Ehkä olisikin hyvä järjestää koira-ajokorttikursseja siellä.

Jospa siellä opetettaisiin, että koira on parhaimmillaan silloin, kun se saa olla mahdollusimman koira.