Ehkä en riitä koskaan

Yksi elämäni surullisimmista päivistä on avioeroni Päivistä. Oikeasti kuitenkin teimme sen yhdessä.

On ihmisiä, jotka eivät muille kerro elämänsä varsinkaan vastamäkiä. En kuulu niihin. Olen iäti jakanut polkujani tutuille ja tuntemattomilla. Sillä olen huomannut, että juuri niillä asioilla, jotka toiset olettavat olevan salattuja, niillä he haluavat satuttaa ja juoruta kertoen omia totuuksiaan muiden elämistä. Niissä supi supi jutuissa tahdon oman versioni kulkevan mukana. Siksi puhun ja siksi kirjoitan.

Tähänastisen elämäni suurimpaa surua puran täällä ja muualla varmasti monesti ja monella tavalla. Niin kauniina kuin murheen päivinäni.

Mutta vaikka jokaisen synkän pilven takana on uusi synkkä pilvi, mahtuu väliin pilvipoutaa ja aurinkoa. Tällä hetkellä istun, kirjoitan ja suren, mutta sydämessäni seison kuitenkin.

Olen saanut elämäni, entistä käytetympänä ja entistä rosoisenpana takaisin. Siitä pidän ja pidän kiinni kynsin hampain, kunnes Big Boss viheltää koko maallisen pelini osaltani lopullisesti poikki.

Päivis oli suurin rakkauteni eikä minulla ole harmainta aavistusta mikä tappoi pienen, harmaan hiireni rakkauden.  Ehkä minunkin. Ehkä en saakaan koskaan tietää. Vaikka usein sanoin "päivien" päästä kuulin viimein totuuden, siihen pakettiin ei nyt kaipaani totuus koskaan kuulunut. Ehkä olin itse liian pieni, jolla oli liian suuret kulmikkuudet.

Tai ehkä Päivini kasvoi pieneen elämääni liian suureksi ja itsenäiseksi. Ehkä hän oli sitä koko ajan, mutten vaan huomannut. En osannut tehdä enää mitään oikein. Ehkä en osannut koskaan. Ehkä hän vain sieti minua.

Ehkä en ole osannut mitään niin hyvin, että vaikka se riittäisi itselleni, se riittäisi myös muille. Varsinkaan niille, joiden kanssa olen halunnut elämäni jakaa.

Vaikken helvettiin uskokaan, uskon, etten ole maailman napa, vaan jossain on jotain minua paljon suurempaa. Uskossani uskoin, että kaikki kristityt ovat ja haluavat olla rinnalla kulkijoita. Olin väärässä.

Joten, kun nyt minä, vain lapsena kastettu olen eronnut toisen kerran, joutuvat hekin tilaamaan uuden kuorman hiiliä sinne minne ovat minulle matkalipun varanneet. Apua en tästä laumasta sydämeni suurimpaan suruun etsi.

Edelleen elän, siis olen ja kerään elämäni palaset jälleen kerran. Ehkä en halua elää yksin, ehkä haluan, kuka sen tietäisi. Ehkä yritän etsiä niin turvattoman hiiren, joka haluaa kulkea, ei edelläni vikojani etsien, vaan rinnallani rakastaen. Vaikka olisin iso, kalju rotta. Minne sitten mahdollinen yhteinen tiemme johtaakaan.