Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Niilon henkiinjäämistaistelu

Jormas. Eilen hipsimme entiseen tapaan uimaan Jokilammillemme. Niilo myös, sillä silläkin oli tosi kuuma. Ei se uimista rakasta, mutta ei inhoakaan. Yhtä innokkaasti se lähtee laiturille joka kerta. Milloin kokemaan katiskaa, milloin uimaan, milloin morjenstamaan joutsenia ja milloin mitäkin tai muuten vaan.

Uimisen jälkeen kuivattelimme turkkejamme kaikessa rauhassa, kun Niilo parahti, kuin olisi yht'äkkiä tullut kuolemanhätä. Ehkä niin olikin, sillä se pinkaisi kolmella jalalla parinsadan metrin matkan Merikonttikotimme portaille odottamaan pääsyä sisään ja sairasvuoteelle. Se linkutti oven auettua sohvalle ja oli niin pieni, niin surkea ja niin sairas. Todellinen säälin kerjäläinen, ajattelin.

Tutkin jalan ja itseasiassa koko koiran. Puristelin sekä pengoin koko turkin, mutta ei vikaa missään. Ei pienintäkään. Mutta yksi jalka kuitenkin sojotti ilmassa. Kunnes pihaan tuli kaverini autolla, jonka Niilokin kuuli. Silloin se pinkaisi vauhtiin ja unohti olevansa millään lailla kipeä. Ajattelin, että se siitä sitten.

Mutta tänä aamuna se ei halunnut lähteä koko laiturille. Siitä tiesin, että Niilon eilinen kokemus oli täyttä totta. Joten menin yksin ja kyllä vain. Nyt sain minäkin jonkun siipiveikon tai -veikottaren pureman. Laiturin alustan oli vallannut epämääräinen ja vihamielinen joukko, joka oli yhdyskuntaa ilmiselvästi perustamassa. Kun piikkejä ei näkynyt Niilossa eikä minussa, eivät kyseessä liene pistävät heimolaiset, vaan jotakin muuta. Selvinneekö koskaan.

Jokilaakso on turvasatama ja -keidas monenlaiselle elämälle, kun ei tulla aivan iholle. Nyt tultiin, joten lähtö tulee siipeilijöille tavalla tai toisella. Esimakua ne saivat tänään iltapäivällä kuvan tuotteesta.

Ei kommentteja: