Minulle kymmenen vuoden ryyppykausi oli retki itseeni. Viinan avulla voin elää itseni kanssa, sillä en pärjännyt tai minulla ei juuri ollut hyvä olla selvinpäin. Olin siis jo silloin niin vaikea luonne, etten pärjännyt itseni kanssa. Elämästä puuttui myös jotain, jota etsin pullosta.
Kolmekymppisenä olin tullut tienhaaraan. Ja hyvästelin pitkäaikasen matkakuppanini, Turmiolan Tommin. Tiemme erosivat hyvillä mielin.
En tiennyt mitä haluan elämältä enkä tiennyt mikä on oikein. Mutta tiesin mitä en halua ja mikä ei ole kohdallani oikein. Olin löytänyt Tommin avulla uuden tien, johon eivät päihteet sopineet. Halusin kokea kaiken tielleni osuvan uudelleen kirkkaana ja aidosti.
Kun tuokion kesäyönä, Aatamin asussa kuuntelen hiljaisuutta ja istun Niilo-koiran kanssa Jokilaakson laiturilla, koen, ettei minulta puutu mitään. Minulla on siinä hetkessä kaikki, minulla on äärimmäisen hyvä olla ja koen olevani osa maailmankaikkeutta. Siinä tuokiossa on minun raittiuteni.
Olen myös oppinut tuntemaan syvää surua. Luulen, että jotain sellaista mitä ei kukaan voi ymmärtää. Siitäkään en luopuisi mistään hinnasta. Osaan ja haluan itkeä oman koiran haudalla vuodesta toiseen selvinpäin. Myös siinä on minun raittiuteni.
Sillä surussani olen myös iloinen. Ymmärrän, että näin on tarkoitettu ja olen kiitollinen kaikista kokemistani tunteista.
On hyvin murheellista, etten voinut antaa läpi elämän kantavaa iloa ja turvaa elämänkumppaneilleni. Näissä epäonnistumisissa on suurimmat suruni, vaikka matkaan mahtui paljon kaunista iloakin. Eroissa ei ole raittiuttani eikä niin ollut tarkoitettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti