Thaimaan kodissamme

jormas: Täällä ollaan Pattayan-Jomtien auringon alla, kuten monesti aiemminkin. Oli oikein mukava tavata tuttuja, sillä heitä, jotka laillamme tulevat tänne kerta kerran jälkeen vuodesta toiseen, on paljon. Kuka on vähemmän aikaa ja kuka kauemmin. Monet viettävät täällä koko talven, mutta aika usein hieman alle puoli vuotta, sillä se joidenkin tulkintojen mukaan SAATTAA olla aika, joka vaikuttaa suomalaiseen sosiaaliturvaan. Mutta  on heitäkin, jotka asuvat täällä käytännössä pysyvästi. Yllättävän moni suomalainen on tullut Ruotsista ja on peräti siellä kirjoilla.

Aamun ihmetyksen aihe oli parvekkeen seinältä kadonnut ilmastointilaite. Arvatenkin se on jonnekin Seuran puolesta siirretty, sillä eilen illalla sisäyksikkö puhalsi kyllä viileää Jompparin ilmaa entiseen tapaan. Joten tuskimpa sitä on varkaat vieneet, joita heitäkin aikoinaan luonamme vieraili, kun nukuimme ovat takana makuuhuoneessa. Silloin luotin vielä sokeasti, että suojelee, kun on joka puolella asutusta ja elämää sekä olemme keskellä suomalaisyhteisöä. Vaan ei ja yön aikana oli olohuoneen pöydältä kadonnut muun muassa päiviksen läppäri ja pari puhelintani. Mutta ei huolta, sillä vakuutusyhtiömme maksoi vahingon.

Tältä näyttää kotikatumme parvekkeelta. Talorivin päässä on meri

Nettiyhtteyksiä mellä on ollut wlanin kautta parikin, joista toinen on  mahdollistanut muun muassa makuuhuoneessa TV-kaistan kautta kaikkien suomalaisten kanavien katselun. Vaan nyt toinen puuttuu ja jäljellä on huonompi yhteys, joten täytyy tuumailla kuinka asian kanssa olisi hyvä elää ja menetellä.

Iltasella kävimme syömässä kotikadun papukaijaravintolassa, jossa molemmat siivekkäät jatkoivat eloaan ja oloaan puolen metrin kahleissa. Surullista ihmisten huvittamista tavallaan, mutta toisaalta ne lienevät jo niin tottuneita kahlelinnuiksi, että tuskin siitä kärsivätkään. Rapsutella niitä saa entiseen tapaan välillä ja välillä ei. Kaikki kiiltävä sormissa, ranteissa ja kaulassa niin ikään kiinnostaa näitä valkoisia papukaijoja entiseen tapaan.

Mukava oli huomata myös mopotaksimiesten kaksi koiraa, joista toinen tuli heti luokseni tervehtimään. Aivan kuin olisi tuntenut ja muistanut. Ja mikä ettei, sillä eräänkin makupalan olen niille antanut. Nytkin valitsin syömiseni luiden mukaan, jotta oli jotain annettavaa tuliaisiksi. Mukavaa.

Bussimatka kentältä kesti kauemmin kuin koskaan, yli kaksi tuntia, sillä maailman pisin katu Sukhumvit Road on ikuinen rakennuskohde. Mutta täällä ollaan ja kaikki on vallan mainiosti.