Nimby ja Keravan Savio tällä kertaa

jormas: Huomasin jälleen kerran, että nimby-ilmiö nostaa päätään. Ei siis minun taka- eikä kyllä millekään muullekaan pihalle. Tällä kertaa kyseessä  on Keravan kaupunginosa Savio, jonne ollaan perustamassa mielenterveyskuntoutujille asumisyksikköä. Siis puitteita, joihin voisi perustaa kodin, sillä asunto ja koti ovat aivan eri asioita. Asunnottomuuden parissa työtä yli kolmekymmentä vuotta tehneenä, tiedän taatusti ilmiön ja olen ollut sen kanssa tekemisissä monen monta kertaa. Mutta asiasta on turha kenenkään hurskastella, sillä jokainen löytää itsensä samasta veneestä, kun aikansa penkoo omaa korvien väliään. Käsi sydämelle siis. Jos kunnassa on kaksi identtistä päiväkotia ja toisessa on myös lapsia, jotka ovat saaneet vanhemmilta niin sanotusti verenperintönä hiv-positiivisuuden, niin onko sinulle täysin merkityksetöntä kumpaan laitat omat lapsesi? Ken tämän lukee, voi kuitata vertaukseni, että höh tai ei noin voi verrata, niin kyllä voi ja täytyykin, sillä yhteiskunta voi juuri niin hyvin tai huonosti kuin se kohtelee vähemmistöjään. Nimby-ilmiö on minulle hyvin vastenmielinen, sillä äitini oli lotta ja isäni monet sodat käynyt jermu. Hän soti samoja sotia, joissa Adolf Hitler toteutti omalla tavallaan "ei minun takapihalleni" periaatteita. Hänen vaihtoehtonsa oli kaasukammio. Kyse on yhdellä tavalla Björn Wahlroosin uudessa kirjassaan esiin nostamasta irti tai eroon enemmistödiktatuurista. Hän toteaa myös vanhan viisauden, että ei ole tavatonta enemmistön väärässä oleminen.

Keski-Uusimaa -lehdestä luin, että valittajien mielestä oikeampi paikka kuntoutujille olisi terveyskeskusten läheisyyteen, jossa palvelutkin olisivat paremmin läsnä. Ajattelun mukaan voitaisiin siis ajatella, että alamme tilastoida terveyskeskusten palveluiden käyttäjiä ja käyntikiintiön tultua täyteen, kyseinen henkilö siirretään asumaan terveyskeskuksen läheisyyteen. Jos tämä uhka olisi tiedossa myös valittajilla ja edellä mainittua syytä käytettäisiin heidänkin siirtämiseensä asumaan, sairauden tai aikoinaan iän mukanaan tuomien vaivojen vuoksi, sairaudenhoidon palveluiden läheisyyteen, saattaisivat vähintään valituksen perustelut muuttua.

Valituksessa lehden mukaan puhutaan myös turvattomuudesta. Mutta kun Suomessa ei aivan automaattisesti ihmisiä laiteta suljettuihin laitoksiin tai peräti upoteta kolera-altaaseen, niin miten ihmisten turvallisuus lisääntyy siitä, että hän asuu terveyskeskuksen vieressä ja kulkee samalla joukkoliikenteellä kuin muutkin, käy elokuvissa, samassa kaupassa kanssamme ja niin edelleen? Paraneeko siis valittajien mielestä turvallisuus syrjimällä tai jos ihminen käytännössä asuu kadulla tai kallistaa päänsä paikkaan, johon ei hyvällä tahdollakaan kykene tekemään pesää, jossa viihtyisi?

Niin mitä vaihtoehtoja sitten olisi mielenterveyskuntoutujilla saada koti? Korkein hallinto-oikeus on asiassa aikoinaan sanansa sanonut, kun se hyväksyi valitukset, jossa päihdeongelmaisten asumispalveluyksikköä oltiin perustamassa teollisuus- ja asuntoalueen laitamille, mutta teollisuusalueen puolelle. KHO vei silloin 50 asunnottomalta kodin, mutta palautti heille ihmisarvon. Valittajien perustelut oman asunnon arvonalenemista ynnä mahdollisista häiriöistä ja turvattomuudesta saivat ratkaisussa kylmää kyytiä, vaikka valitus sinällään menikin niin sanotusti läpi. Yksinkertaistettuna päätös oli, että kaikki ihmiset on asutettava alueille, jotka ovat tarkoitettu asumiseen. Ei siis teollisuusalueelle eikä mille tahansa muullekaan alueelle, vaan asuntoalueille.

Mutta mikä neuvoksi Keravalle, sillä vaihtoehdoton kritiikki on ainakin minulle myrkkyä? Miksi päädytään tekemään keskitettyjä asumisyksikköjä joillekin kohderyhmille, vaikka hajasijoittamalla ja integroimalla heidät niin sanottuihin normaaleihin asumisratkaisuihin kyettäisiin tekemään taloudellisesti järkevällä tavalla? Siksi, että Asunto Oy Marttilanrannan kaltaiset taloyhtiöt eivät ole valmiit ottamaan taloonsa ilman häädön vaihtoehtoa ensimmäistäkään tukipalveluita tarvitsevaa mielenterveyskuntoutujaa. Ja jos olisivat, elämme aiemmin mainitsemassani enemmistödikratuurissa ja kyseistä kodin saanutta asukasta kytättäisiin kuin Salattuja elämiä ja valitus lähtee kaikesta mahdollisesta. Ja ennen kuin huomaammekaan, taloyhtiö uhkaa asunnon haltuunotolla, jos kyseinen asukas ei muuta muualle. Hänen kohdallaan demokratia toteutuu valveutuneiden valittajien mielestä siten, että hän voi valittaa asiasta. Millä osaamisella ja voimavaroilla? Jos tässä vaiheessa hirttää kiinni, olen huono sanomaan mitä kukin tekee silloin, mutta yleisesti ottaen uskallan arvioida, että kenenkään turvallisuus ei moisesta lisäänny.

Styrox

päivis: Nyt kun on tullut oltua enemmän kuin koskaan veden äärellä ja erityisesti joen varrella, ei ole voinut välttyä huomaamasta, miten paljon styroksia luonnossa on. Varsinkin tulva tuo tullessaan styrox-silppua, jonka alkuperää voi vain arvailla. Soiniityntien sillan pielessä voisi harrastaa vertailevaa tutkimusta: kolmea tyhjillään ajelehtivaa viina- tai muuta virvoitusjuomapulloa kohti siltaan tarttuu vähintään kaksinkertainen määrä vaihtelevan kokoisia styroksin palasia.

Veden pinnalla kelluva styrox kertoo paitsi sen erinomaisuudesta, myös vaikeasta hävitettävyydestä. Tosin väitetään, että styroksia voi polttaa. Muistelen, että joskus olen nähnyt styrox-rovion, jonka äärellä ei kyllä olisi tehnyt mieli viihtyä. Jos muistikuvani on oikea, palavasta styroksista nousi musta ja sakea savu.

Veden mukanaan tuoma styroksin määrä kyllä kertoo, että kovin moni ei tarpeetonta styroksia ole halunnut poltella. Mutta eipä sitä tunnuta laitettavan kaatopaikkakuormaankaan, koska styrox-silppua leviää luontoon. Suuri osa tekee matkaa veden mukana, mutta varmaan tuulikin on styroksin tehokas levittäjä. Ainehan on niin kevyt, että se tarttuu helposti tuulen tuiverrettavaksi.

Kun pääsiäisen aikaan kävimme Meri-Teijossa, huomasin, että sielläkin meren rannoilla oli paljon styrox-roskaa. Kun samoilla rannoilla oli myös kalastusvajoja, pakko oli päätellä, että ainakin osa luontoon päätyvästä styroksista liittyy kalastusvälineisiin. Mitä lie kellukkeita styroxista valmistetaan ja ajan kanssa ne ehkä hajoavat yllä kuvatuin seurauksin.

Tänään Soiniityntien varrelta jonkun jälkeensä jättämiä pikaruokaroskia ja lasten vaippoja kerätessäni oli helppo uskoa, että aika iso osa styroksistakin jää luontoon ihan vain siksi, että ihmiset eivät välitä. Ja styrox on siinäkin suhteessa kiitollinen roska, että se tuulen mukana lentäessään ja veden matkassa kelluessaan huolehtii itse siitä, että on "pois silmistä, pois mielestä".

Kanoottikin on kulkuneuvo

jormas: Viikonlopun aikaan ilmestyi Jokilaakson sillan kupeeseen valokuvan osoittama auto. Hieman ennen sinne oli ilmestynyt kanootti, joka on jo kuvassa auton katolla. Perhe oli melonut Myllykylään Hyrylästä, siis lähes Tuusulanjärveltä. Matkaa ehkä kymmenen kilometriä. Kyselin kokemuksia silmin nähden tyytyväiseltä perheeltä. Oli ollut hulppea reissu, jonka oli erinomaisella tavalla mahdollistanut korkealla olevat kevätvedet. Tulvahuippu etelän joissa onkin ympäristöpuolen nettisivujen mukaan ollut juuri tällä hetkellä. Ensi keväänä vastaava reissu saattaa olla myös meidän ohjelmistossamme, sillä veneilyä muodossa tai toisessa emme ole jättäneet, vaikka myimmekin viive kesänä Vrijheid-veneemme. Se siirtyi pysyvästi makeaan veteen, Päijänteen maisemiin, jossa se toivon mukaan palvelee uutta omistajaansa vielä vuosikaudet. Vene on 10-metrinen, hollantilainen teräsvene, jolla teimme monta ikimuistoista reissua monessa eri vesistössä. Rekan lavetilla kuljetimme sitä monet kerrat vedestä toiseen. Ja asuimmekin yhden kesän Helsingin Tervasaaren kannaksella siinä. Usein illalla kannella iltakahveja juodessamme ajattelimme, että tästä ei paljon asunnon paikka edes rahalla parane.

Mutta nyt on hankintaharkinnassa kumikanootti, johon saisi pienen moottorin. Tulisi ainakin halvemmaksi liikutella sitä paikasta toiseen. Aiheeseen liittyen olemme päättäneet ostaa joko itsellemme tai Elämän tähden yhdistykselle osuuden merialueeseen Meri Teijosta. Kun raha ei ole minua koskaan innostanut intohimoisesti, vaikka olenkin ollut osaltani keräämässä työnantajilleni melkoisen omaisuuden, on intohimon puutteen vuoksi oma pussi ja pankkitili jääneet tyhjäksi. Elämässäni en ole riittävä intohimoisesti tehdyt juuri muuta kuin juonut viinaa. Joten kun ei ole rahaa ostaa maata, täytyy ostaa vettä, merialue tai osuus siihen, sillä niitä näyttää saavan paljon halvemmalla eikä tarvitse esimerkiksi siltä osin esimerkiksi leikata nurmikkoa.

Siunattu vesivahinko

Suurelle seinävaatteelle löytyi sopiva paikka
uuden käyttötarkoituksen saaneesta makuu-
huoneesta. Toinen Fatboy-säkkituoleista
näkyy päätyseinällä oikeassa reunassa.

päivis: Laukaan asunnon sisustus 1980-luvulta oli aiemmin vähän niin kuin olisi saunan pukuhuoneeseen tullut. Katot ovat lakattua paneelia, ne eivät ole paha, mutta olohuoneessakin pitkä seinä oli paneloitu ja vielä käsittelemättömällä puulla. Mutta sitten tuli siunattu vesivahinko, jonka seurauksena lähes kaikki meni uusiksi. Vesi tuhosi lattioita ja myös seinälevyjä. Päästiin paneelin lisäksi eroon karmeasta muovimatosta.

Vesivahinkoa ei tietenkään toivo kenenkään kohdalle. Ainakin meidän tapauksessamme se tarkoitti koko asunnon tyhjentämistä viimeistä kaappiakin myöten. Pihassa seisoi pari vuotta sitten toimistokontti, jonne kaikki huonekalut, tavarat ja astiat piti pakata. Remontissa meni muutama kuukausi, sillä urakoitsijalla oli kiireellisempääkin tekemistä kuin meidän kakkosasuntomme kunnostus.

Karmean paneelin tilalle saatiin hauska tapettiseinä ja kaikkien huoneiden lattioissa on tummanharmaa laminaatti. Saunakin kärsi vesivahingosta ja samalla tuli sekin uudistettua. Myös kiuas meni uusiksi, mutta melkein kymmenen vuotta sitten hankkimani keraamiset Kerkes-kivet siirtyivät vanhasta uuteen kiukaaseen. Niiden luvataan olevan lähes ikuiset.

Laukaan pikkuparitalossa on kolme huonetta, keittokomero ja sauna. Toinen makuuhuoneista sai remontin jälkeen uuden käyttötarkoituksen: täällä löhötään Fatboy-säkkituoleilla, tehdään töitä ja välillä torkutaan. Tällä reissulla toimme Mäkelänkadulta suuren afrikkalaisen seinävaatteen mukanamme ja viritimme sen muutenkin hieman afrikkalaishenkisen Fatboy-huoneen seinälle. Kangas peittää nyt melkein koko seinän lähes katosta lattiaan.

Liisa nukkui pois

jormas: Avioerostamme on jo kauan, mutta elin kanssasi kaksikymmentä vuotta täyttä elämää.
Nyt olet mennyt sinne, missä aikaa ei enää ole, vaan sen tilalla on iankaikkisuus.


Me molemmat pidimme Irwin Goodmanista. Hänen laulunsa sanoin, jää hyvästi Liisa:

"Niin monta virtaa on jäänyt taa ja monta vielä on seilattavaa Joskus tyyntä ja joskus niin myrkyisää on täytynyt ylittää Yksi virta vielä on edessä, joka kerran ylitetään Ja sen virran tummassa vedessä koko menneen elämän nään Sitä itse ei joudu ees soutamaan Vastarannalta tullaan noutamaan Yksi virta vielä on edessä, joka kerran ylitetään Ei päivää ennalta tietää saa Ei edes taivalta kuljettavaa Mutta kerran sen rannalle päättyy tie ja ylitse matka vie Yksi virta vielä on edessä, joka kerran ylitetään Ja sen virran tummassa vedessä, koko menneen elämän nään Sitä itse ei joudu ees soutamaan Vasta rannalta tullaan noutamaan Yksi virta vielä on edessä, joka kerran ylitetään Sen rantaa lapsesta kuljetaan Se kuohuu vaikka ei huomatakkaan Kaikki murheet ja riemut sen pintaan jää ja mennyttä elämää."

http://www.youtube.com/watch?v=O6ATGpKS8nw

Tuusulasta Laukaan lumille

päivis: Tuusulan Jokilaaksossa olemme saaneet seurata kevään edistymistä lumen sulamisen ja lintujen kevätpuuhien kautta. Tänään ajoimme Laukaaseen - ja jouduimme unohtamaan muutamaksi päiväksi Tuusulanjoen veden pinnan nousemisen jännittämisen - huomataksemme, että täällä on vielä lähes talvi. Lumet ovat kyllä paikoin hyvällä sulamisen alulla, mutta järvi on edelleen jäässä. Muistan että joku huhtikuu olen käynyt rannan sulassa uimassa, tänä vuonna se tuskin niin aikaisin onnistuisi.



Jokilaaksossa sorsapariskunta suunnittelee jo kodinperustamista. 



Mukavaa täällä silti on, vaikka lähdimmekin iltapäivällä sen verran myöhään, että oli jo ilta, kun pääsimme perille. Saunan sentään maltoimme lämmittää. Laukaaseen pyrähdimme osallistuaksemme Sininauhaliiton järjestöpäiville Peurungassa. Kerrankin paikan valinta osui ainakin meidän kannaltamme nappiin.

Tuusulanjoen veden pinnan lisäksi toinen mielenkiintoinen, mutta ei läheskään niin dramaattinen, Jokilaaksoon jäänyt seurattava on kompostori. Se jäätyi talvella ja tässä pari kolme viikkoa sitten yllättäen alkoi osoittaa heräämisen merkkejä. Nyt laitos käy jo varmaan täysillä. Lämpömittari näyttää noin 40 astetta, mutta paljon varmempi toimimisen merkki on kunnon höyry, joka laitteesta nousee, kun avaa kannen.

Ostimme viime syksynä jälkikompostointia varten toisenkin, hauskan maapalloa muistuttavan kompostorin, jonne lämpökompostorin sisältöä voi vähitellen alkaa siirtää. Kompostimullalle on jo mietittynä paikkakin, kunhan se nyt saa rauhassa tekeytyä ehkä ensi vuoden kevääseen: kasvihuone. Kasvihuone on jo melkein tilattu ja siitä varmaan riittää kerrottavaa useammassakin blogikirjoituksessa, kunhan nyt päästään siihen saakka että kapistus on oikeasti hankittu ja ennen kaikkea, että se on saatu kasattua. Siitä ainakin minä saan ihan uuden jännittämisen aiheen.

Sjöblom, Keski-Uusimaa ja Keltainen lehdistö

jormas: Keski-Uusimaa jatkaa Juhani Sjöblomin tölvimistä, joka virheellisine tietoineen on kyllä jo henkilökohtaisuuksiin menevää pottuilua. Mutta kuten kyseisessä lehdessä kirjoitin, en pärjää sen kautta sanailussa, sillä lehden toimittaja kirjoittaa mitä lystää ja jos vastaan, samainen lehti pohtii julkaiseeko se vastineen ja jos kyllä, niin missä muodossa. Joten oikeaksi katsomani oikaisut teen tästä lähin ainakin osin tänne blogiimme, vaikka lukijoita ei luonnollisesti Keskarin määrää olekaan. Mutta tarttuuhan kuitenkin joillekin esimerkiksi hakusanoilla Juhani Sjöblom tai Keski-Uusimaa.
No, mikä nyt sitten tämän päivän Keltaisen Keskarin kirjoituksessa on poskellaan? Muun muassa se, että arvon toimittaja kirjoittaa Juhanin lahjoittaneen Sininauhasäätiölle asunnottomuuden vastaiseen toimintaan reippaat 8000 euroa, kun hän on lahjoittanut pitkälti yli 20 000. Ja muille vastaavaa työtä tekeville järjestöille lähes saman verran. Eli arvatenkin vähintään saman verran kuin toimittaja tai minä saamme vuodessa liksaa handuun.

Keltainen lehdistö

Keltainen Keskari antaa kuitenkin kansalle sirkushuveja ja toimittajalle leipää. Sitä annetaan näköjään melkein millä hinnalla tahansa. Kun tölviminen on lisäksi paketoitu ikään kuin keltaisen lehdistön muotoon, näyttää toimittaja, arvatenkin edelleen erikoissellainen arvelevan, että silloin ei tarvitse tarkastaa kirjoittamiensa asioiden taustoja. Mutta kyllä tarvitsee, vaikka lehti alkaa Keltaisen Keskarin ansiosta saada yhä enemmän uutislehden sijaan juorulehden piirteitä.Erityisen alamittaiseksi kirjoituksen silmissäni tekee tällä kertaa kirjoituksen loppu. Siinä toimittaja liittää Sjöblomista kirjoittaessaan hyvin alentavaan sävyyn asiayhteyden ansiosta Riihikallion Kultahapsikerhon. Lehden (ei siis Eero Lehden, vaikka hän Keski-Uusimaan taitaa käytännössä omistaakin) linja tältä osin on hyvin alamittainen. Ne harvat kansalaiset, jotka tukevat tavalla tai toisella vapaaehtoisesti Tuusulan vanhustoimintaa puhumattakaan Kultahapsi- tai muistakaan kerhoista, ansaitsisivat kyllä jotain muuta kuin kuin moista kirjoittelua. Toimittaja näyttää ajattelevat, että saadakseen jatkaa henkilökohtaisuuksiin menevää mollaamista, saa alttarille uhrata mitä hyvänsä. Jopa tuusulalaiset vanhukset. Kirjoittamisen sijaan olisi ollut toimittajalta huomattavasti arvokkaampaa antaa kirjoittamiseen käyttämänsä aika Tuusulan kypsään ikään ehtineille vanhuksille yhteiskuntamme palvelijoille hieman arvokkaammalla tavalla. Samantapaisista, mutta luonnollisesti huomattavan verran isommista asioista sanoi aikoinaan pääministerimme Paavo Lipponen, että nahkurin orsilla tavataan.

Netissä on muuten mahdollisuus osallistua nimensä laittamalla seuraavan sisältöiseen adressiin:
MISSÄ ON KELTAISEN LEHDISTÖN MORAALINEN VASTUU?!

Suomalaiset ovat hyviä, rehellisiä ja suoraselkäisiä ihmisiä. Suomea pitää pystyssä valtava joukko ahkeria ja aikaansaavia, mutta nimettömiä ja kasvottomia kansalaisia.
Vain muutamat eri alojen erityislahjakkuudet nousevat nimineen ja kasvoineen koko kansan tietoisuuteen. Nämä poikkeusyksilöt peilaavat kuitenkin koko kansaa, tavallisen kansan joukostahan hekin esiin nousevat.
Keltainen lehdistö pitää yllä oletusta, että kansassamme on jotain pahasti pielessä.
Sen mukaan suomalaisten joukosta ei voi nousta todellisia sankareita eikä voittajia – jokaisen menneisyydestä nousee aina jokin rike, joka mitätöi henkilön kaikki saavutukset. Jos ei muuta, niin vähintäänkin hän jättänyt lapsuudessaan kirjaston kirjan palauttamatta.
Keltainen lehdistö tarjoaa turhien julkkisten tuhruisia tarinoita viihteeksi tavalliselle työtätekevälle kansalle, vaikka he olisivat ansainneet jotain paljon parempaa ja arvolleen sopivampaa. He ovat ansainneet lukea keskuudestaan esiin nousseiden ihmisten todellisia tarinoita ja todellisia saavutuksia. He ovat ansainneet lukea positiivisia, kannustavia ja innostavia juttuja, joissa on painavaa sisältöä.
Keltaisen lehdistön on lakattava aliarvioimasta Suomen kansaa. Sen on otettava vastuu valheellisista otsikoista, joilla lehtiä myydään sensaation nimissä. Me allekirjoittaneet tahdomme lehtien juttuihin tasoa, sisältöä ja totuutta. Me vaadimme toimittajilta moraalista vastuuta kirjoittamistaan jutuista. Ja me allekirjoittaneet aiomme boikotoida keltaisen lehdistön julkaisuja, kunnes julkaisujen toimittajat nousevat pohjamudistaan tavallisen suoraselkäisen suomalaisen tasolle.
Tämä adressi ei ole hyökkäys, vaan ennemminkin herätys. Eli kritiikistä huolimatta haluamme toivottaa sydämestämme KAIKKEA HYVÄÄ KAIKILLE, myös keltaisen lehdistön edustajille. Adressiin pääset tästä: http://www.adressit.com/keltainenlehdistokuriin"

Titanic 100 vuotta sitten

päivis: Huomenna tulee kuluneeksi 100 vuotta Titanicin uppoamisesta. En tiedä miten läheistä sukua laivasta hengissä selvinnyt Juho Strandén minun Strandénieni sukuhaaralle on, mutta aivan varmasti joku sukulaisuussuhde meillä on. Ainakin Strandénien sukuseuran sivuilla on todettu, että samaa sukua ovat kaikki.

Strandéneita sukuseuran kokouksessa vuonna 2007.

Kiteen Muljulasta kotoisin ollut Juho lähti kohti Amerikkaa muutamaa viikkoa alle 31-vuotiaana. Hän on kotoisinkin samoilta seuduilta kuin meidän sukuhaaramme, jonka kantaisä asui hänkin Kiteellä, nykyisessä Rääkkylässä.

Turmasta selvinneitä suomalaisia ei ollut kovin monta, vain 20. Netistä olen lukenut Juhon kertoneen myöhemmin, että hän oli herännyt jäävuoreen törmäämisen aiheuttamiin ääniin ja meni kannelle katsomaan, mitä oli tapahtunut. Siellä hän oli nähnyt, että ihmisillä oli jo pelastusliivit päällään. Juho oli tuolloin palannut takaisin kolmannen luokan matkustajien hyttiin, jonka hän jakoi toisen nuoren, Keski-Suomesta kotoisen olleen suomalaismiehen, Johan Niskasen kanssa. Yhdessä he olivat palanneet kannelle ja olivat onnistuneet pääsemään pelastusveneeseen. Jostain löysin kerran tiedonkin, että sen pelastusveneen numero oli 9, josta Juho ja hänen hyttikaverinsa pelastettiin.

Muutama viikko sitten Ilta-Sanomat tai Iltalehti julkaisi erillisen Titanic-liitteen, jonka ostin, koska kannessa luvattiin kattavasti tietoa Titanicista pelastuneista suomalaisista. Petyin sepustuksiin, sillä itse tiesin Juho Strandénista paljon enemmän kuin lehti. Se itse asiassa osasi kertoa vain Juhon olleen 31 ja kotoisin Kiteeltä.

Ehkä juuri tuossa liitteessä oli tieto, että pelastuneita miehiä hieman halveksittiin. Ajateltiin, että jos mies olisi uponnut laivan mukana, hänen tilalleen pelastusveneeseen olisi voinut nousta joku nainen tai lapsi. On ehkä vähän turha arvostella tapahtuneita jälkeen päin. Varmaan tilanne on ollut kaoottinen, ja voihan olla, etteivät nämä kaksi maalaispoikaa, tai nuorta miestä, hallinneet samoja käytöstapoja kuin laivan paremmissa luokissa matkustaneet.

Juho Strandén jäi ainakin muutamaksi vuodeksi Yhdysvaltoihin, mutta aivan äskettäin löysin netistä tiedon, että hän olisi palannut viljelijäksi Pohjois-Karjalaan. Ehkä jossain vaiheessa innostun taas vanhasta harrastuksestani, sukututkimuksesta, ja selvitän, minkä verran pitää palata ajassa taakse päin, että Juho Strandénin ja minun esi-isieni sukupuut kohtaavat toisensa.

Thaimaa

jormas: päivis kertoi kuinka olemme päässeet tällä kertaa osaksi tsunamiympyröitä, joten minä kirjoitan jonkun sanasen siitä miten olimme "tsunamiympyröissä" aiemmin. Kyse oli silloin joulun tapahtumassa, jossa tsunami vei ikuisuuteen satojatuhansia ihmisiä. Muistelen, että pelkästään Indonesiassa olisi tapahtumassa kuollut 170 000 ihmistä. Paljon joka tapauksessa. Me seurailimme tapahtuman uutisointia turvallisesti kotisohvalla Suomessa, kun jotain Thaimaan valtion virkamiestä, pääministeriä tai peräti kuningasta haastateltiin. Hän joka tapauksessa totesi haastattelussa, että muut maat ovat kärsineet huomattavasti enemmän kuin Thaimaa, joten toivomme valtioiden suuntaavan apunsa ensisijaisesti niihin maihin. Sen sijaan hän toivotti erityisen tervetulleiksi kolmannen sektorin avun tarjoajat.

Samassa ohjelmassa haastateltiin myös paikallisia asukkaita, jotka surunkin keskellä jaksoivat hymyillä. Onhan kyse hymyjen maasta. Heillä oli meille falangeille, turisteille vain yksi toivomus: "Tulkaa takaisin." Tähän me päiviksen kanssa tartuimme ja lensimme ensimmäisellä Suomesta katastrofialuelle Phuketiin ja Khao Lakiin suuntautuneella lennolla. Vuokrasimme kolmeksi viikoksi kaksi skootteria ja ajoimme taatusti koko saaren ja vähän muutakin ristiin rastiin sekä elimme paikallisten kanssa heidän arkeaan tuhon jälkeen. Oli kaupunkeja, joissa ei varsinkaan rannan tuntumassa ollut ainuttakaan ehjää rakennusta. Mutta aina jostain kuului sahauksen ääniä tai vasaran pauketta, kun ihmiset rakensivat kotiaan tai turisteille tarkoitettua kahvilaa ja muuta palvelupistettä saadakseen perheelleen leipää ja muuta välttämätöntä. Keskellä päivääkin löytyi aivan neitseellisiä rantoja kaupungin keskustassa eikä missään ollut ainuttakaan ainuttakaan ihmistä.Minäkin tausin uida Aatamin ja ehkä päiviskin vähän Eevan asussa kysyeisillä rannoilla. Itselleni kokemus oli ainutlaatuinen enkä usko pääseväni sitä kokemaan toista kertaa. Ehkä en haluasikaan.
Reissu oli muutenkin erikoinen, sillä päivis oli juuri ajanut Suomessa Kivikylässä skootterin lunastuskuntoon, joten pientä kynnystä hypätä kaksipyöräisen ajopelin selkään sen jälkeen, saattoi hieman olla. Ja vielä Thaimaan vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Mutta siellä vaan prätkämimmi-päivis karisti mahdolliset ajoestot Phuketin kaduille ja kujille. Arvostan sitä kuten sitäkin, että hän ajoi varsin kypsässä iässä stadissa kuorma-autokortin. Sen ansiosta esimerkiksi kohtalaisen mittaisella Euroopan ja vähän muunkin maanosan reissulla päivis ajoi lähes kymmenen metriä pitkällä Matkakodillamme 10500 kilometriä ja minä 500. Tarina reissusta löytyy tästä:

http://caravan--lehti-fi-bin.directo.fi/@Bin/ec3786b1df3e49c611f776f517d68cc5/1334318125/application/pdf/28829/Euroopanmatka2008_stranden.pdf

Tsunami

päivis: Eilinen Indonesian maanjäristys ja sen seurauksena annettu tsunamivaroitus aiheutti Aasian suunnalla paniikkia ja myös meillä Suomessa monelle varmasti nousivat karmivat muistikuvat mieleen. Varsinkin Thaimaassa vuoden 2004 tsunamin sattuessa oli paljon suomalaisia. Uutiset näyttivät ainakin Indonesiasta järkyttyneitä ihmisiä, joiden muistot edellisestä tsunamista eivät varmaan koskaan pyyhkiydy pois mielestä.

Tiedotusvälineet olivat ilman muuta heti valppaina välittämässä uutista ja kuvaa paikoilta, joissa tsunamia oli oikeasti syytä pelätä. Eräänkin kerran eri kanavat näyttivät, kuinka ilmeisesti pyörtynyttä naista kiikutettiin kadulle selviytymään järkytyksestään. Ja sehän meille uutisnälkäisille oli tärkeää infoa tapahtumapaikoilta?

Myös minä ja Jorma pääsimme osallisiksi tsunamitiedotuksesta. Hieman erikoisella tavalla tosin. Olemme kumpikin kertoneet joskus yhteystietomme Hesarin nettisivuilla olevaan ulkosuomalaistiedostoon. Katsoimme, että kerran Suomi-Seuran ulkosuomalaisparlamentissa Pattaya Suomi-Seuraa edustaneina ja muuten taas tänä vuonna edustavina, olemme tavallaan jossain määrin ulkosuomalaisia. Työt vaan häiritsevät pitempää oleskelua suosikkimaassamme, Thaimaassa.

Pattayan aallot ovat kesyjä tsunamiaaltoihin verrattuna.

Miten siis olemme olleet osallisina? Meille kummallekin tuli alta aikayksikön sen jälkeen, kun tsunamivaarasta alkoi tihkua tietoja, sähköposti Hesarin ulkomaantoimituksesta ja kyseltiin, olemmeko paikalla kokemassa tilannetta ja miten meihin saisi yhteyden. Valitellen vastasin, etten voi auttaa, koska olen Suomessa. Muutenkin Thaimaan-kotimme on maan turvallisella puolella, jossa varsin pieni Siamin lahti ei varmaankaan saisi kummoisiakaan tsunamiaaltoja aikaan. Tsunamin jäljet olemme kyllä nähneet vuoden 2005 helmikuussa. Matkustimme silloin Phuketiin ensimmäisellä lennolla tapahtumien jälkeen. Khao Lakista ei käytännössä ollut mitään jäljellä. Tuhoutuneet talot oli siinä vaiheessa jo jyrätty maan tasalle. Muualla näky oli paikoin kuin pommitusten jäljiltä.

Joskus pohtii, miksi maailma on niin epäoikeudenmukainen paikka. Miksi jollain pallonpuolikkaalla tuntuu olevan niin paljon vaarallisempaa kuin jollain toisella. Suomessa ainakaan emme joudu pelkäämään maanjäristystä, tulivuorenpurkausta, tsunamia, malariaa, emmekä edes valtaisia maastopaloja. Täällä Jokilaaksossakin "vaarallisin" luonnonmullistus on, jos Tuusulanjoen pinta sattuisi nousemaan puoli metriä. Silloin emme ehkä pääsisi kuivin jaloin omaan pihaan.

Työpäivä

jormas: päivis kannusti kirjoittamaan työasioista, kun hän kertomansa mukaan "kirjoittaa ruokahömppää, vaikka se kuuluukin hidastamiseen". Mutta se on kyllä totta, että tänään oli leipätyön kannalta ja kanssa oikein mielenkiintoinen päivä. Aamurutiinit olivat entisenlaiset lehdenhakuineen, joskin kevään mukanaan tuoma uusi, mielenkiintoinen ilmiö ja puuha on luonnon tarkailu. Vesilintuja meillä onkin täällä jo melkoinen määrä, mutta elämää tulee muuhunkin luontoon.
Mutta niihin töihin. Järvenpäästä startattiin pienen porukan kanssa Vihdin Selkiin ja kyllä vain, konttiaihioihin on laitettavissa hyvinkin kohtuudella lattian alapuolelle uretaania reippaat 200 mm sekä levyinä että vaahtona ja kattoon saman verran levyinä. Kun myös päädyt voivat olla 200 mm:n eristeillä ja pitkät seinät 100 mm, niin ollaan varmasti hyvin lähellä vaatimuksia. Ikkunoihin, oviin, varaavaan takkaan sekä lämmön talteenottamiseeen huomioita kiinnittämällä uskoisin täytettävän mahdollisen eristevajeen. Mutta varsinaista näkyvää edistymistä voi tulla vasta sen jälkeen, kun valmiiden suunnitelmien kanssa olemme päässeet neuvotteluyhteyteen rakennusvalvonnan kanssa. Sen johdosta tulikin pidettyä päivän mittaan pitkähkö palaveri arkkitehti Tiensuun kanssa ja hyvätä näyttää.

Toinenkin tärkeä hanke oli ohjelmassa Wärttinä 2:n suunnittelupalaverin muodossa. Järvenpäähän on siis tulossa hieno asumispalveluyksikkö, jossa monen muun asian lisäksi otetaan huomiaan juovien päihdeongelmaisten tarpeet. Arkkitehti oli tehnyt oivaa työtä ensimmäisten suunnitelmien muodosssa, mutta paljon on vielä työtä edessä ennen kuin asukkaat voivat muuttaa uusiin asuntoihin ja aloittaa niistä kotein tekemisen. Nimittäin asunto ja koti ovat kaksi eri asiaa.
Tonttikatselmustakin ehdin päivän mittaan käymään läpi myös Tuusulan osalta, sillä päihteellisen asumisyksikön tarve on Tuusulassakin ilmeinen.
Päivän ohjelmaan nousi myös tuleva hovioikeuden istunto toukokuun lopulla, jossa jatketaan Riihisäätiön yleishyödyllisyyden purkamista. Prosessissa olen mukana Patentti- ja rekisterihallituksen asiantuntijatodistajana.
Työpäivän päätti jokapäiväinen sähköpostikommunikointi sekä tällä kertaa lvi-osaajan tutustuminen Jokilaakson Sosiaalikonttiin. Tuntui oikein mukavalta saada alan pitkäaikaiselta osaajalta myönteistä palautetta. Sovimme myös, että ensi viikolla mitataan kosteudet, sillä seinärakenne tehtiin aivan toisin kuin kirjoista oppinsa saaneet suunnittelivat.

Makaronilaatikkoa mikrossa

päivis: Joskus aikaisemminkin olen kirjoittanut ruoanlaitosta mikrossa. Palaan aiheeseen, koska se on mielenkiintoisesti ristiriidassa sen kanssa, mitä on tullut luettu ja vähän koettuakin aiheesta hidastaminen. Sain pääsiäisen aikaan Elä hitaammin -kirjan päätökseen ja koin sen annin osin hyödylliseksi, osin hömpäksi, jonka voi jättää omaan arvoonsa.

Mikroaaltouunien kehittely on ilmiselvästi pohjautunut ajatukseen, että ihmiset ovat kiireisiä ja haluavat saada ruokansa nopeasti valmiiksi. Ainakin se on mahdollistanut einesruokateollisuuden kasvun, koska suurin osa ihmisistä varmasti käyttää mikroa ruoan lämmittämiseen. Tietysti moni lämmittää itse tekemiään ruokiakin. Mutta kai kaiken takana on kuitenkin pyrkimys hoitaa jokin asia pikaisesti.

Myös meillä mikroaaltouuni on lämmitysväline, mutta olen minä valmistanut Jormalle (minähän olen kasvissyöjä) jauhelihakastikettakin mikrossa. Se mikro tosin on hieman monitoimisempi kuin perusmikrot, mutta luulen että saman voisi tehdä tavallisellakin laitteella.

Matkakodin perusmikrolla tein ensimmäiset kananmunankypsennyskokeilutkin. Opittuani kypsentämään riisit ja makaronit mikrolla, keksin kokeilla, onnistuisiko makaronilaatikon valmistaminen mikrossa. Onnistuihan se.

Ostin kokeilujani varten Lékué-merkkisen turhakkeen.
Ruoan valmistus mikrossa onnistuu parhaiten ihan
tavallisella, korkealaitaisella lasiastialla.

Vaikka olen kuullut, että laatikkoruokaa varten makaroneja ei tarvitsisi keittää ennen uuniin laittamista, mikromakaronilaatikkokokeilussani otin varman päälle ja kypsensin ensin makaronit. Sehän tapahtuu niin, että korkeareunaiseen astiaan laitetaan pohjalle makaronit ja päälle vettä niin paljon, että makaronit ovat kunnolla veden peitossa. Kypsentää voi kymmenisen minuuttia. Kokeilemalla näkee, paljonko aikaa tarvitaan. Loppu hoituikin niin, että sekoitin kypsien makaronien (keitinvettä ei enää ollut juurikaan astian pohjalla) joukkoon maidon, muutaman kananmunan ja suolaa mausteeksi ja laitoin astian uudelleen mikroon. Maitoa en sen kummemmin mittaillut. Sitä oli suunnilleen sen verran, että makaronit juuri ja juuri peittyivät. Annoksen koosta ehkä hieman riippuu, miten pitkään ruokaa pitää kypsentää. Oma yhden hengen annokseni kypsyi valmiiksi kymmenessä tai 15 minuutissa.

Mikromakaronilaatikko ei saa pintaansa kaunista rusketusta, niin kuin uunissa tapahtuu, mutta maussa ei ollut moitteen sijaa. Itse asiassa en muista koskaan tehneeni niin pehmeää makaronilaatikkoa kuin tämä oli. Käytin täysjyväkierrepastaa. Kokki voi tietysti oman makunsa mukaan laittaa laatikon sekaan mitä lystää, niin kuin uunissa kypsentäessäänkin.

Norsuäiti

jormas: On tullut vietettyä leppoisaa pääsiäistä unohtamatta pitkäperjantain kärsimystietä ristille. Aiheesta on tehty paljon yhtä jos toistakin, muun muassa Mel Gibsonin elokuva. Se puhutteli minua aika tavalla ja itkin sitä katsellessani.
Sitten kävimme tosiaan Meri-Teijossa ajatuksena, jos ostaisimme osuuden merivedestä tai oikeastaan -alueesta. On oma hohtonsa laittaa joku euro sellaiseen missä ei ole mitään järkeä eikä liioin taloudellisessa mielessä tuotto-odotuksia. Tosin itseni kohdalla siinä ei ole ollut eroa onko ollut taloudellisia tavoitteita tai ei, sillä kaikki ne ovat menneet aina puhtaasti kiville ja niin sanotusti miinukselle. Kerran ostin parin tyypin kanssa omakotitalon, joka oli tarkoitus peruskorjata. Näin tehtiin, mutta yksin kannoin vastuun, kun kumppanini innostuivat entisille tavoilleen uskollisina juomaan viinaa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Kun tein talouden loppuselvitystä aikoinaan pankin kanssa, totesin, että sen talon pihamaalta olen syönyt elämäni kalleimmat mansikat. Toinen yhtä huisi juttu oli, kun ostin, niin ikään parin kaverin kanssa ravintolan Las Palmaksesta, Cafeteria Helsinki nimeltään. Siinäkin tein talouden loppuselvityksen yhteydessä havainnon, että kyseisessä kuppilassa on tullut syötyö tahänastisen taipaleeni kalleimmat ateriat. Kahden edellä mainitun bisneksen viimeiset maksuerät maksoin viime kesänä. Jobit kestivät yhteensä parikymmentä vuotta, sillä joku sisälläni ei antanut mahdollisuutta konkursseille. Aiheesta kehkeytyi itselleni paradoksi, sillä minulla ei ollut mitään vaikeuksia maksaa vippejä ja vekseleitä, joita tuli niin sanottuina juomavuosina otettua kuivan kurkun kostukkeiden saamiseksi. Sen sijaan, kun järjen piti olla päässä ja viinat juotuja, niin siinä olotilassa otettujen taloudellisten vastuiden hoitaminen on ollut huomattavasta kovempi juttu. Mutta nyt on kaikki hoidettu ja se on hyvä niin.
Mutta mitä sitten tekisimme lähes 300 hehtaarin vesialueella? Emme mitään, tosin alue pitää sisällään valtion omistaman, luonnontilassa olevan saaren.  Ehkä se voisi toimia Niilon ulkoilualueena, sillä laiskuuttani ei ole tullut satsattua riittävästi siihen, että kutsuhuuto saisi Niilon palaamaan kutsuttaessa aina luoksemme. Mutta saapahan olla enemmän koira. Siitä sain tänä aamuna oikein mainion esimerkin, sillä yöpakkanen oli tehnyt jääkatteen Jokilammille, joka kantoi laulujoutsenpariskunnan. Niilo nimittäin aamulenkillä ensimmäisen kerran rekisteröi linnut niin sanotusti maassa. Sen mielestä oli aivan mahdoton ajatus, että moiset mähkäleet voivat tepastella  hänen reviirillään ilman parempaa tutustumista. Jos Niilo olisi saanut asian päättää, se olisi juossut juuri niin kauas kuin jää olisi kantanut ja uimalla loput, joten flexi oli tarpeellinen kapistus, sillä uimareissu olisi tullut Niilon hakemisesta joutsenten luota myös minulle.

Jorma Soinin ystäväseuran yksi hengailujäsenistä, Kukka-Markku nimeltään, lähetti minulle kuvan Thaimaan Pattayalta lisäämään pääsiäisen ihmeellisiä tapahtumia.

Saukko ja muita kevään merkkejä

päivis: Ajeltiin tänään Meri-Teijoon ja vietettiin aikaa varsinaissuomalaisen luonnon helmassa. Selvä ero pääkaupunkiseutuun oli lumen määrässä. Salon suunnalla paikoin lunta ei ollut enää lainkaan. Varmaan ei talvellakaan ole ollut niin paljon kuin meillä.

Luontoon liittyvä pieni ihme oli samassa maisemassa olleet golfaajat ja golfkentän naapurimäen laskettelijat, joita hiihtohissi edelleen hinasi ylös rinteeseen ja omin voimiin tultiin alas. Koska luonnon lumi oli lähes sulanut ja tykkilumi pysyi vielä muutaman asteen lämpötilassa rinteessä, olosuhteet olivat molempiin harrastuksiin täydelliset.



Olettamamme saukon jälki rinteessä on jo painunut lumen sulaessa, mutta
lammen jäälle vanhan jäljen viereen ilmestyi uusi, aika tavalla
samanoloinen jälki, joka johti lammen toiselle puolelle sulaan.

Jokilaaksossa lumen sulaminen kestää vielä varmaan viikkoja. Lumen ansiosta olemme voineet seurata kaikenlaisia jälkiä, joista riemullisimmat kuuluvat ehkä saukolle. Tänään huomasin, että olettamamme saukko on saattanut tehdä uudet jäljet entisten rinnalle Pikkulammen poikki. Hyvin samanoloinen jälki joka tapauksessa on ilmestynyt lumen peittämälle jäälle.
Tulvatilannetta Tuusulanjoessa on sitäkin mukava taas seurata, sillä tulva näyttää laskevan kaiken aikaa. En ole viimeisimpiä ennusteita netistä tarkistanut, mutta jossain vaiheessa tulvahuipun ajankohta vain näkyi siirtyneen myöhemmäksi huhtikuun loppupuolelle. Sittenhän sen näkee.

Puutarhamessuilta hankitun lintukirjan ansiosta tunnistan nyt, että joutsenemme ovat laulujoutsenia, toisella lintulaudallä kävi eräänä päivänä pikaisesti töyhtötiainen ja jos lintukirjaan on uskominen, neljä peipposta piipahti myös pihassa. Paikallislehden mukaankin varhaisista peipposista on jo tehty havaintoja. Lisäksi tiedän kirjan opastamana, että joella uskentelee telkkäpariskunta. Harmi jos niille ei ole missään telkän pesää. Sellainen pitäisi ilman muuta saada seuraavalle vuodelle aikaiseksi.

Downshiftaaminen

jormas: päivis on kirjoittanut ansiokkaasti kiireestä ja sitten jostakin muodikkaasta downshiftaamisesta. Jäin oikein pohtimaan mitä se mahtaakaan olla, joten tässä teille muillekin tietämättömille hieman tietoa aiheesta. Kysymyshän on siis suomalaisittain leppoistamisesta.

jormas downshiftaa

Downshifting eli Downshiftaus on alun perin Yhdysvalloissa syntynyt aatesuuntaus sekä elämänasenne, jonka tarkoituksena on saavuttaa vähemmillä tuloilla mielekkäämpi elintaso. Suomessa siitä käytetään joskus myös termiä leppoistaminen. Downshiftingin yleistyminen elämänasenteeksi nuorten aikuisten keskuudessa voidaan nähdä voimakkaana vastaiskuna nyky-yhteiskunnan materialistista, suorittavaa mentaliteettia kohtaan.

Stressitason äärimmilleen venyttäminen sekä jatkuva parempaan pyrkiminen sekä loputtomat ylityöt ovat ominaisia nykypäivän yritysmaailmassa. Downshiftaaja näkee näiden asioiden johtavan ennen pitkään romahdukseen, sairastumisiin, perhesuhteiden rakoiluun sekä unettomuuteen. Keskeisenä ajatuksena on, ettei raha tuota ihmiselle onnellisuutta vaan sosiaalinen pääoma sekä perusasioiden toimivuus, joka luo turvallisuuden tunteen ja pohjan mielenrauhalle. Näin ihmiselle keskeisimpiä asioita nähdään työn sijaan olevan mm. perhe, ystävät, elämykset sekä niin henkinen kuin fyysinen terveys, joista downshiftaaja ei ole valmis luopumaan rahan tai statuksen tähden. Kyse on yksinkertaisimmillaan siis arvojärjestyksen uudistuksesta, jossa ihminen punnitsee, mitkä asiat hänelle todellisuudessa merkitsevät, ja alkaa käytännössä elää arvojensa mukaisesti. Tavoitteena on mielekkäämpi elämä sekä mielenrauha.

Downshiftaamisen vaikutuksista yhteiskuntaan tiedetään vielä toistaiseksi hyvin vähän, sillä termi on lanseerattu käyttöön vasta 2000-luvulla. Ilmiönä aate on kuitenkin hyvin vanha. Sen juuret ovat itämaisessa filosofiassa ja sen voidaan nähdä olevan ominaisempaa kehitysmaille kuin hyvinvointivaltioille. Länsimaissa pelätäänkin, että yleistyessään aate voisi johtaa kulutusyhteiskunnan rapistumiseen, elintason ja peruspalveluiden laskuun, työttömyyden rajuun nousuun ja perinteisten sukupuoliroolien vahvistumiseen. Ideologian perusajatus on kuitenkin, että aidosti hyvinvoiva yhteiskunta tulee menestymään ja vaikka ei tulisikaan, olisi siellä eläminen mielekkäämpää kuin suorituskeskeisessä valtiossa, missä yhteiskunnan hyvinvointi laitetaan ihmisen hyvinvoinnin edelle.

Ilmiö on ominainen Y-sukupolvelle eli vuosituhannen vaihteen jälkeen aikuistuvalle sukupolvelle, joka on varttunut vakaan taloustilanteen aikana. Sukupolvelle taloudellinen hyvinvointi on itsestäänselvyys ja avioerot ja burnoutit arkipäivää. Downshiftaaminen voidaan siis nähdä myös kapinana aikaisempaa sukupolvea vastaan tai vaihtoehtoisesti kiittämättömyytenä toimivaa yhteiskuntaa varten nähtyä työtä kohtaan. Aatteen toivotaan parhaassa tapauksessa poistavan työikäisten stressiä sekä vähentävän nuorten masentuneisuutta ja tarvetta paets olemassa olevaa todellisuutta.

Kiireettömyys, hidastaminen ja downshiftaaminen

päivis: Osaan aika tarkasti ajoittaa vuoteen 2006 sen, kun päätin jättää puheestani pois sanan kiire. Olin jo monet vuodet tehnyt töitä lähes hullun lailla ja vaikka työnteossa ei mitään vikaa ollutkaan, tuntui, että elämässä oli liikaa kiirettä. En varmaan ihan itse keksinyt sitä, että lopettamalla kiireestä puhumisen, voisin lakata myös tuntemasta kiirettä. Jostain ihmeen syystä tuo keino tepsi ja aidosti voin sanoa, että en enää koe kiirettä, vaikka välillä työtä on liiankin kanssa.

Joskus samoihin aikoihin käteeni sattui kirjakaupan loppuunmyyntikorista kirja, jonka nimi taitaa olla "Kuka komentaa kelloasi". Ostin kirjan työkaverillekin iltalukemisiksi, koska uskoin, että hänkin voisi hyötyä sen opeista. Kirjan viestinä oli muistaakseni ainakin se, että usein olemme itse pahimpia kiireemme aiheuttajia ja aikatauluttajiamme.

Downshiftaamisesta on tullut viime vuosien muoti-ilmiö, kun ihmiset eivät ole enää olleet tyytyväisiä työelämään. Downshiftaamisesta ensimmäisenä tulee mieleen alan vaihtajat, jotka hankkivat uuden ammatin, vaikka se ei taloudellisesti olisikaan kovin kannattavaa. Tuon päätöksen tehneillä todennäköisesti ei ole pankkilainaa maksettavana ja muutenkin saattavat olla taloudellisesti riippumattomia. Ihminenhän tulee tosiasiassa meillä Suomessakin hyvin pienellä toimeen, jos niin vain haluaa. Mutta se tietysti edellyttää, ettei ole lainojen lisäksi suuria määriä muita säännöllisiä maksuja hoidettavana. Oma intoni downshiftata luultavasti kaatuisi jo yksistään tämänhetkisten vakuutusmaksujen suureen euromäärään.

Arkea voi järkeistää vielä ainakin yhdellä tapaa: hidastamalla. Jorman matkassa meille tuli kirja, jonka nimi on Slow - Elä hitaammin! Tämä manifesti verkkaisen elämän puolesta vakuuttaa, että hektisessä työelämässä olevatkin voivat muuttaa elämäänsä kiinnittämällä huomiota aivan arkisiin asioihin. Ei ole pakko luopua nykyisestä palkkatyöstä, kunhan vain päättää muuttaa vanhoja tapojaan. Kirja, jonka kirjoittaja ei yllättäen olekaan jenkki vaan britti, antaa monenlaisia vihjeitä ja esimerkkejä elämänlaadun parantamiseksi. Hidastaminen ei sitä paitsi ole vain yksittäisten ihmisten puuhaa. Muun muassa Euroopasta löytyy kaupunkeja, jotka ovat sitoutuneet edistämään hitaampaa elämäntapaa.

Jotenkin lohdulliselta ja toisaalta hieman epäuskottavalta tuntui yksi kirjan lauseista: "Tällä hetkellä kasvattajat ja vanhemmat kaikkialla maailmassa ovat jälleen alkaneet antaa lapsille mahdollisuuden hidastaa vauhtia ja olla lapsia." Noinkohan? Ihan noin hyvin ei ole tainnut käydä kolumbialaistytölle, jonka nettitietojen mukaan kerrottiin synnyttäneen kymmenvuotiaana. Vaan kiinalaistyttöpä "pani paremmaksi": hän sai lapsen yhdeksänvuotiaana. Mutta ne ovatkin sitten jo ihan omia tarinoitaan.

Kesä tulee kohinalla

jormas: On ollut hulppeita kevätilmoja ainakin siitä lähtien, kun tulin Suomeen. Lumi väistyy ja luonto herää hiljalleen tai oikeastaan vauhdilla. Jokilampiemme joutsenet ovat saaneet sulaa vettä mahojensa alle, joten mikä on temmeltäessä. Muitakin vesilintuja ilmestyy maisemiin lisää päivittäin. Uutena löytönä Jokilaakson eläinmaailmassa olemme bonganneet myös saukon. Sehän on uhanalaisia eläimiämme, joita taitaa valtakunnassa olla kolmisentuhatta. Tai jos tarkkoja ollaan, niin saukko on pysynyt meiltä näkymättömissä, mutta sen jäljet liukumäkineen Pikkulampemme jäälle ovat ilmiselvästi tämän veitikan.
Aamuisin, kun haen postia joen toiselta puolelta reilun 300 metrin päästä, kuuluu yhä uusia lintujen ääniä. Vesilinnut joella ja lammilla sen sijaan tuntuvat pitävän ralliaan päivin ja öin. Tänään tein myös sillan Rabbit islandille, jotta voimme mennä sinnekin seuraamaan kevään tuloa.

Myös Konttikotihankkeemme on saanut lisää vauhtia ja uusia suunnittelijoitakin, joten usko hankkeeseen on säilynyt, vaikka eteneminen on ollut tuskallisen vaikeaa. Yli vuosi pelkkää suunnittelua, jossa kohde on suurimmillaankin vain puolensataa neliötä, on luvattoman kauan. Mutta Duo- ja Sinkkukodit valmistuvat ennen pitkää. Toivon mukaan perusteellinen suunnittelu tuo entistä paremman lopputuloksen. Tosin tässä vaiheessa on tullut roppakaupalla tietoa siitä, miten ei tule tehdä. Mutta sekin sopii minulle, sillä elämässäni ylipäätään, en edelleenkään tiedä kovinkaan paljon siitä mikä olisi itselle paras ja oikein vaihtoehto kussakin tilanteessa. Valoa arkeen ja välillä juhlaankin tuo tietoisuuden lisääntyminen siitä, mikä on ainakin itselleni ehdottoman väärin.

Perintönä köyhyys?

päivis: Yle Ykkönen mainosti näyttävästi dokumenttia, jonka aiheena oli köyhyyden periytyminen sukupolvelta toiselle. Näkyyhän tuo periytyvän, mutta aika omituisin eväin siinä asiaa lähestyttiin. Näytettiin lähes tunti sitä, kun perheenisä käy tupakalla parvekkeella, äiti ravaa kodin ja leipäjonon väliä ja saatiinhan dokumenttiin vielä yksi mielenterveysongelmainenkin, anoppi, jonka itsetuohoisen puhelun dokumentin tekijät olivat onnistuneet nauhoittamaan.

En oikein tiedä, mikä kyseisen dokumentin tarkoitus oikeasti oli. Perheellä asiat olivat niin kuin nuorella perheellä usein: äiti hoitaa lasta kotona, isä hakee töitä ja lopuksi saakin niitä. Tavaraa oli huushollissa nurkat väärällään, joten kyse oli joko saamattomuudesta asetella niitä kaappeihin tai rahaa on sittenkin ollut yllin kyllin ehkä vähän turhiinkin ostoksiin. Ihan tavallisiin ihmisiin verrattuna perhe oli siinä suhteessa poikkeuksellinen, että viikonlopun edellä tupaan tupsahti kaksi tomeraa naista, jotka veivät perheen juniorin jonnekin, jotta vanhemmat saavat viettää laatuaikaa keskenään. Köyhien laatuaikaa dokumentin mukaan oli ainakin sohvalla istuskelu ja valmistelut Alkon tuotteiden nautiskeluun. Mukaan ehätti myös toinen anopeista, se jolla köyhille tyypilliseksi ilmoitettua  mielenterveysongelmaa ilmeisestikään ei ollut.

Vaikea on ymmärtää, mitä asiaa tällaisten dokumenttien tekeminen palvelee. Jos tarkoitus on ollut herättää katsojissa myötätuntoa köyhiä kohtaan, ohjelma ei toiminut. Sitä paitsi perheen äiti kertoi lastenneuvolan terveydenhoitajallekin, että hän haluaa hoitaa lapsen itse niin kauan kuin se on mahdollista. Silloin pitäisi totuuden nimissä puhua ennemminkin itse valitusta köyhyydestä. On myös vaikea hahmottaa, miten perheen elämäntilannetta olisi jotenkin voitu ulkoapäin avittaa. Muutenkaan he eivät erityisen kärsiviltä näyttäneet. Ruokajonostakin palattiin silmät loistaen. Vihje köyhyyden periytymisestä tuli vain kerran esiin, kun perheenäiti kertoi, miten hänen oma äitinsä oli aikoinaan lapsensa nimissä tilaillut postimyynneistä kaikkea kivaa ja niitä laskuja tytär makseli edelleen. Tosin piti summia jo aika vähäisinä.

Olen joskus aikaisemminkin kirjoittanut ihailemastani kirjailija Tito Collianderista, joka omaa köyhää lapsuuttaan kuvatessaan kertoi, että vaikka rahasta tuolloin, viime vuosisadan alkupuolella, oli kova puute, aina perheessä korostettiin sitä, että köyhäkin voi elää arvokasta elämää. Sellaisia dokumentin kohteita varmasti Suomesta tänä päivänäkin löytyisi, mutta jostain syystä dokumentin tekijä onkin halunnut ohjelmallaan leimata ja ehkä tehdä vähän naurettavaksikin koko sen väestön osan, joka tulojen perusteella määritellään köyhäksi.

Suomessa jälleen

jormas: Eilen oli sitten tämän reissun viimeinen päivä ja ilta Pattayalla. Siihen liittyykin aika tavalla matkavalmisteluita, joista yksi on tietenkin pyörän vienti talvi- tai sanoisinko kesäteloille vai vaan teloille. Pressun alle seisomaan kumminkin. Koska sillä seuraavan kerran ajelen tai ajelemme, en tiedä. Mutta jos arvioita tekisin, sanoisin sen olevan ensi lokakuussa. Phantom-pyörä huilailee Jomtien suurimman Condon alakerran parkkihallissa pressun alla, josta sillä on vuokrattu ainakin vuodeksi paikka. Säilö on vartioinnin lisäksi siksikin erinomainen, että se sijaitsee sen linja-autoaseman vieressä, johon tulee ja lähtee Bangkokin kansainvälisen lentokentän bussi. Tällä kertaa kuitenkin menen kävellen takaisin Thaikotiimme, josta Markku minut aamulla viideltä hakee viedäkseen kentälle.
Mutta kodissakin on paljon lähtöpuuhaa. Kattoterassilta haen tuulettimen sisätiloihin, mutta jätän riippumatot entisille paikolleen odottamaan meitä.. Parvekkeen kalterit sekä terassin oven suljen riippulukoilla, haen pyykit pesulasta, tyhjennän jääkaapin, tiskaan tiskit, pakkaan matkalaukun, joka tosin on kooltaan käsimatkatavara. Se helpottaa kentällä asiointia melkoisesti, sillä bookkauksen koneeseen teen netissä ja voin kävellä suoraan passintarkastuksen kautta turvatarkastukseen. Mutta muutakin tekemistä on ennen lähtöä. Kotikutoiseen turvasäilöön laitan allaskortin, jolla pääsemme vuokranantajahotellin uima-altaalle, samaan paikkaan menee paikallisen pankin pankkikirja ja .-kortti, tavaratalon ostokortin sekä lounaskortit, moottoripyörän paperit, vakuutuskirjat ja monenlaista muutakin pikkusälää ja tilpehööriä.
Markku tuleekin aamulla ajallaan ja kyydissä on pari muutakin tuttua, joten jakajia kyytimaksulle onkin mukavasti ja meno sen myötä edullista. päiviksen ja minun päätöksemme satsata myös elämistä ja sen myötä elämisen laatua myös ulkomaille, on osa-aikaeläkepäätökseni jälkeen yksi parhaista. Vaikka luonteeni lieneekin sen verran yksinkertainen, että sen kanssa on tai ainakin voi olla kohtalaisen hyvä olla melkein missä tahansa, on Thaimaassa mukavaa. Mutta mukavaa on myös palata Suomeen ja olla täällä sekä elää ja aistia, kun kesä tuoksuineen tulee.´
Kone laskeutui vartin myöhässä ja matka meni oivallisella tavalla, sillä vieressä istui pitkän linjan Thaimaan kävijä, herra Perälä, joka osasikin kertoa paljon uutta thaimaalaisten arjesta sekä siellä että täällä Suomessa. päivis oli Niilo-koiran kanssa uskollisesti kentällä vastassa ja loppuja tähän kirjoittelen jo Tuusulan Jokilaaksossa ja edessä on ruisleipä sekä HK:n Sininen.

Pajunrepimisviikot

päivis: Kävin viikonloppuna Mökki-, omakoti- ja pihamessuilla. Taisipa siellä olla monenlaista sisustamiseenkin liittyvää. Messuilla oli muun muassa taitavien tekijöiden näytteitä siitä, mitä hyöty- ja koriste-esineitä pajusta saa aikaan. Aika monelle paju taitaa olla tuttu vain pääsiäiskoristeina pajunkissoineen ja värikkäillä höyhenillä tuunattuina virpomisvitsoina.



Repijöiltä säästyneitä pajunkissoja
Jokilaakson keväässä.

Elämme pääsiäisviikkoa, sitä edeltävää. Pajunrepimisviikkoja sen sijaan on vietetty jo monta viikkoa. Luulen, että aika moni on jossain elämänvaiheessaan alentunut tuohon repimiseen.

Myllykylänkin suunnalla kasvaa paljon pajupensaita, jotka ovat pullollaan pajunkissoja. Mihin ihminen vain jalallaan yltää tallaamaan, takuuvarmasti siellä on käynyt yksi ta kaksi repijää. Pajunkissojen hakeminen tuntuu aina olevan hyvin spontaania toimintaa, vaikka toisaalta ihmiset näyttävät tietävän, mistä niitä kannattaa hakea. Pajunkissojen perässä ei lähdetä niin kuin marjaan tai sienestämään. Ei missään nimessä varustauduta ainakaan saksin tai oksaleikkurein, jotta jälki olisi siisti. Pajunkissapajut pitää ehdottomasti repiä. Ja jotta jälki olisi mahdollisimman epäammattimaista, kaikki jotenkin epäkurantiksi osoittautuneet oksat pudotetaan käsistä siihen missä repijä sattuu seisomaan. Pajunkissojen repijän etiikkaan ei kuulu katsoa ja arvioida, vaan ensin revitään ja vasta sen jälkeen tehdään päätös, saako revitty oksa koristaa kodin pääsiäisvaasia keltaisten tulppaanien joukossa.