Sosiaalinen kanssakäyminen ja vuorovaikutus

Vuorovaikutus on kahden tai useamman ihmisen tai tapahtuman välinen suhde, jossa osapuolet vaikuttavat toisiinsa. Suomen kielen sana vuorovaikutus kuvaakin hyvin ihmisten välistä keskustelua. Hyvä vuorovaikutus voi syntyä myös eläinten ja miksei muunkin luonnon kanssa. 

Jos minkäänlainen sosiaalinen verkosto ei vastaa omia tarpeita, saattaa kokea yksinäisyyttä. Se on usein aivan eri asia kuin yksin oleminen, joka voi olla toivottu olotila. Yksinäisyyden kokemuksia löytyy myös porukasta ja ehkä jokaiselta. 

Yksinäisyydellä on merkittävä vaikutus psyykkiseen hyvin- ja pahoinvointiin, jotka altistavat mielialaoireille. Pitkään jatkuessa yksinäisyys alkaa heikentää itsetuntoa ja vaikeuttaa uusien ihmissuhteiden luomista. Jos ei löydä eikä oivalla elämän mielekkyyttä kuin tekemisen kautta, voi esimerkiksi työttömänä tai eläkkeellä tarpeettomana ja hyödyttömänä olemisen kokemuksista tulla ylivoimaisen raskas matkakumppani. Varsinkin ikääntyessä, kun ystävät siirtyvät kukin vuorollaan ajasta ikuisuuteen ja eniten tuttuja on kirkkomaalla. 

Syitä yksinäisyyteen on monia muitakin. Kyse voi olla pitkään jatkuneesta vaikeudesta muodostaa ihmissuhteita. Se voi johtaa noidankehään, jossa kielteinen minäkuva vaikeuttaa tai peräti estää luomasta uusia tuttavuuksia. Muutto uudelle paikkakunnalle, harrastuksen lopettaminen, parisuhteen päättyminen tai lapsettomuus voivat nekin johtaa pysyvään yksinäisyyteen. Joka on harvoin vain omaa syytä eikä varsinkaan merkki, että sinussa tai minussa olisi jotain vikaa.

Lähes aina kyseiselle olotilalle voi tehdä jotain. Silloin on lähdettävä liikkeelle tavalla tai toisella. Voi matkata sähköisesti sosiaalisen median saloihin ja tuoda itsensä näkyväksi tai läsnäolevaksi nimellään tai nimimerkillä. Voi myös eläytyä kirjojen, lehtien, television tai radion tarinoihin tai lähteä osin mielikuvitusmaailmasta fyysisesti "ihmisten ilmoille". Sinne missä on muita ihmisiä.

Niin tein itse, kun huomasin puhuvani yhä useammin pesäpöntön kirjosiepoille ja lampien viitasammakoille. Sillanpielen valkoisilta, kevään pajunkissoiltakin kyselin onko sinusta tulossa vai joko olet tyttö- tai poikapaju? Ne ovat usein keltaisia ja tyttöpajut vastaavasti enemmän vihertäviä. Ehkä niitä on nykyisen trendikkäästi myös muunsukupuolisia 😅. 

Aivan erakoitunut en silti ollut, vaikkei se kaukana ole edelleenkään. Ehkä on hyvä, että olin ja olen aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Siitä osa ovat juuri nämä päiväkirjanomaiset blogikirjoitukset. Niitä kirjoitin avioliitossa vuoropäivin vaimoni kanssa, mutta nyt jo vuosia yksin joka päivä.

Kun vielä jossain mutkassa osaomistuskoira Niilo muutti vallan kahteen muuhun kotiinsa, on Jokilaaksossa yksinäisyys alati kolkuttelemassa ovipielissä. Kun en juuri enää saa Niilosta valokuvia tai muita kuulumisia, hiipui myös hänen sosiaalisen median epävirallinen fanikerhonsa. Mutta ei kokonaan. Vieläkin joku afrikkalainen lapsi kyselee somessa Niilosta. Erityisesti iloitsen yhdestä suomalaisesta Siilistä, joka aika usein tiedustelee kuulumisia ja iloitsee harvoista koirakuvista, joita saan ja jaan. 

Sosiaalinen media tuokin oman lisänsä sosiaalisiin suhteisiin. Parhaimmillaan se luo lisää mahdollisuuksia yhteydenpitoon ja verkostoitumiseen. Kääntöpuolena se altistaa vertailulle, epärealistisille odotuksille, somevihalle ja saattaa peräti lisätä yksinäisyyden kokemusta.

Monella kaverimäärä somessa on suuri, mutta läheisiä ihmissuhteita on siitä huolimatta vähän. Näin on itsellänikin. Nettikavereista nähdään monesti parhaita paloja, mikä luo vääristyneitä käsityksiä ja saattaa saada oman elämän näyttämään tylsemmältä tai ongelmallisemmalta kuin onkaan tai muilla. Toisaalta vaikeiden hetkien jakaminen voi toimia vertaistukena samassa tilanteessa kamppaileville ja mahdollistaa tuen saamisen someyhteisöstä.

Blogiani aamulla aloittaessani ajattelin sen olevan yhden aamun juttu, mutta toisin näyttää käyvän. Huomenna, äitienpäivänä taidan jatkaa siitä mitä minulle tarkoittaa, kun lähdin Jokilaakson luonnon keskeltä sinne missä on muitakin ihmisiä. 

Euroviisut

Euroviisut on televisioitu vuodesta 1956, mutta mustavalkotelevision aikaan sitä enimmäkseen kuunneltiin radiosta. Eurovision laulukilpailu on maailman suosituimpia ei-urheilulähetyksiä.

Suomi osallistui niihin ensi kertaa viisi vuotta myöhemmin Laila Kinnusen Valoa ikkunassa -kappaleella:

"Yön vaipan alle on jo jäänyt maa

On tullut aika valot sammuttaa

Vain varjot vakavina paikallaan

Nyt käyvät uneksimaan

On valo jäänyt pieneen ikkunaan

Ken valvoo ajatukset seuranaan?

Hän omaa ystäväänsä kaivaten

Näin laulaa toivoen:

"Valon säteiden tie

Minut muistoihin vie!

Lyhty ikuinen on

Muisto kuihtumaton

Kautta hiljaisen yön

Taakse tähtösten vyön

Laulu hänelle soi

Jos kuulla hän voi

Nyt syttyy kaunis uusi tähtönen

Jo laulajakin huomaa loiston sen

Nyt armas laittoi valon ikkunaan

Mua kuulee kaivatessaan

Jää valo alle aamun koittavan

Pää uneen vaipunut on laulajan

Hän luokse ystävänsä kiitäen

Käy siivin unien."

Laulu sanoineen on saanut sielussani erityisen paikan. Ehkä syy on kaipaus ja haikeus unimaailmoineen, jonne joskus lapsena pakenin pahuutta tai isältä saamaani selkäsaunaa. En kuulunut minnekään ja koin olevani erilainen kuin muut. Lättänenäinen kapiaisen kakara, jolle oli ylivoimaista tulla toimeen itsensä ja ympäröivän maailman kanssa ilman päihteitä.

Elämänkokemuksen karttuessa löysin yhä paremmin itseni. Sen sijaan Laila kadotti valon ikkunastaan eikä enää löytänyt tähteään taivaalta. Vanhassa asemarakennuksessa koiransa kanssa asunut, aikoinaan Suomen iskelmätaivaan ehkä kirkkain tähti oli kuollessaan 60-vuotias. Hänet löysi menehtyneenä naapurin mies, joka tapasi auttaa Lailaa kauppa-asioiden hoitamisessa.

Myös euroviisumaailma on muuttunut. Nyt keskustellaan biisien lisäksi siitä vilkkuiko Suomen edustajan shortien välistä kivespallit ja kuinka saataisiin Israelin edustaja vastuuseen Gazan pommituksista. 

Hyvää matkaa Riitta

Monet kerrat ja monena vuonna monet Jomtien Pattayan kävijät ovat varanneet meno-paluu lipun etelän lämpöön. Mutta jokaiselle on varattu myös yhdensuuntainen matka vielä kauemmas. Sen käyttämisen aika tulee jokaiselle. Viime tiistaina oli Sinun lentosi Ride.

Koen, että meillä oli lyhyenläntä, mutta hyvä ja etäinenkin ystävyys sekä sielujen sympatia. Varsinkin toimiessasi yhtenä Pattaya Suomi-Seuran parhaista puuhanaisista Soi Welcomella. Jos joskus oli hetkeni nurjansorttinen, alati hersyvä huumorisi ja tarttuva naurusi sekä temperamenttisi korjasi monet ja monen kävijän aamut ja niitä seuraavat päivät.

Oli useita asioita, joissa pääsi ei palellut ilman Thaimaan taivaan aurinkoakaan. Olit kuin kotonasi niin nais- kuin äijäseurassa ja olit myös yksi harvoista suomalaisnaisista, jotka viilettivät vasemmanpuoleisessa thailiikenteessä skootterillaan kuin olisivat ikänsä kulkeneet Jomtienilla kaksipyöräisellä.

Poikasi Kallen ja hänen puolisonsa lisäksi opin tuntemaan myös Sinulle hyvin tärkeän mustavalkoisen kissasi, jonka nimen olen painanut niin syvälle alati hatarammaksi tulevan pääni lokerikkoihin, etten löydä sitä tähän tervehdykseeni. Ehkä suot sen anteeksi? Kun seurasin kuinka siitä huolehdit, olkoon tässä nimeltään värinsä vuoksi Sylvester, ajattelin eläinrakkaana, että juuri tuollaista elämää tarkoitetaan kissan päivillä.

Kokoaan suuremmasta sydämestäsi jaoit monelle, josta osansa saivat kuvan thaimaalaiset lapset. Vieraanvaraisuutesi oli samassa sarjassa. Sitä sain Päiviksen kanssa maistaa niin Thai- kuin kauniissa Järvenpään Suomikodissasikin.

Vaikka vielä käyttämättömässä lipussani on määränpäänä "tuntematon", on kaikilla lupa uskoa ja luottaa siihen, että osoite on sama jokaisessa vastaavassa yhden suunnan ticketissä. Joten hyvää matkaa ystäväni 💞. Kun pääset perille ja jos siellä on mahdollisuus varata paikkoja, niin katsotko ja varaat yhden pienen sopen tuokioksi jostain läheltäsi?

Kuinka ollakaan, tänään on myös Jeesuksen taivaaseenastumisen muistopäivä. Vilkutan Sinulle Ride ja suren Jokilaaksossa puolitangossa olevan Suomenlipun ja palavan kynttilän kanssa 😭. 

Ja vielä kerran Jokilaakso, osa 5

Yöllinen ystäväni vuosikymmenten takaa herätti puoli kaksi kutsuen kuun loppupuolella isänsä hautajaisiin Keski-Suomeen. Arkun päälle hankin miehen viimeiselle matkalle Irwinin ja Veksin rentun ruusun, jos sen jostain saan, sillä maitohorsmaa ei taida hevin kukkakaupoista löytyä. Matkalauluksi Patelle toivoin Reijo Taipaleen Satumaata.

Nukkumatti otti puhelun aikana käypäset enkä ollut enää saada Mattia kiinni, vaikka sillä oli unihiekkakuorma mukana. Pääsin kuitenkin vielä toviksi lavan reunalle heräten yhtä aikaa auringon kanssa aamuun viiden maissa.

Lämpömittari näytti sisällä 23 ja ulkona  -1,7 astetta. Mieleni viivähti Jokilaakson sitruunaperhosissa. Että ei ole helppo kasvutarina niilläkään kasvaa aikuisiksi ja perhoslasten vanhemmiksi. Jos on aste tai pari pakkasta, lähtee henki paleltumalla. Ja kun mittari kesän kurkistaessa kipuaa plussan puolelle, saattaa kirjosieppo, pääskynen, lepakko tai joku muu pistää poskeensa.

Toinenkin uusi kevätpuuha oli, sillä kyllästyin joka kevät korjaamaan Pienen, vihreän huoneen kattoa, jonka lumitaakka osin romahdutti nyt kolmannen kerran peräkkäin. Kun jäniksen jyrsivät lahjaomenapuuni kuoret nälkäänsä, otin koko kasvihuoneen katon pois ja istutin jänisten herkut uusine luumupuineen seinien sisään. Mausteeksi ulkopuolelle olin jo aiemmin istuttanut pari, kolme pensasmustikkapuskaa, joita täydensin nyt rapalperien aluilla. Entiset olivat tulleet mustaherukkapensaan alla tiensä päähän. Voi olla, että samassa kuormassa Pirilän kukkatalolta tuomani mansikka-amppeleiden marjat eivät ehdi punaisiksi, kun siipiveikot ja -veikottaret pistelevät ne poskiinsa. Ei se minua haittaa, sillä kaikki elävä tarvitsee ravintonsa. 

Uutta keväässä on myös varastetun kumiveneen tilalle hankkimani intiaanikanootti, joka on malliltaan pikku Hiawatha. Hänen taitaa tosin olla tehty eläinten vuoista ja meidän lasikuidusta. Sillä jo kertaalleen meloinkin hätyyttäen vahingossa tulevan joutsenäidin pesästään. En tiennyt niiden siirtäneen synnytys- ja haudontaosastonsa veden vallasta uuteen paikkaan kuivalle maalle. Akunkin tilasin jokin aika sitten vuodeksi, mutta Hiawatha heimoineen oli kadonnut. Joten "Ugh" toistaiseksi inkkareista.

Ruohonleikkuri palasi Koneliike Oleniukselta talven jälkeen työmaalleen huollettuna ja korjattuna. Jos kelit lämpenevät, leikkaan ensi viikolla osan nurmea ensi kerran ja alan samalla valmistella pormestariperheen Pupulle kesäistä apilalounasta.

Keväällä ja pitkin kesääkin on mukava kävellä Jokilaakson "viidakkopolkuja" oksasakset kädessä raksien sieltä täältä ilmestyneitä oksia ja risuja, joita on luonnonsuojelualueen ehtojen mukaankin lupa karsia väyliltä. Sekin on tarkkaa hommaa kuin sanonko mikä? Sillä eilen olin astua aivan ruskean lintuäidin päälle, kun se hautoi maassa olevassa pesässään neljää munaansa.

Jokilaakso taas kerran, osa 4

Kuten aiemmin kirjoitin, pyrin pitämään elämän Jokilaaksossa loivaliikkeisenä, että olisi mahdollisimman vähän tässä ja nyt tekemisiä ja jonkin verran lähipäivinä tai -viikkoina puuhaa.

Mutten suinkaan ole ainut kiireetön, sillä aamutuimaan kuuntelin Radio Novasta, kun juontajat Minna ja Kimmo ja kai vähän tuottaja Markuskin muistelivat yli kymmenen vuoden takaa kaivuri-Jukkaa, joka ajoi kaivinkoneellaan Hangosta Kuusamoon.

Kai julkisuudesta intoutuneena minikaivurikauppias ja kuljettaja Jukka järjestivät valtakunnassa kisan kuka istuu kauimmin ohjaamossa. Kun kuudesta istujasta ympäri valtakuntaa enää kaksi oli jäljellä, hyttielämää takana puoli vuotta eikä loppua näkyvissä, vihelsivät järjestäjät pelin poikki. Molemmat saivat yli 30 000 euron kaivurin. Ehkä huvittavinta oli juontajien pohdinta minkänlaiset mahtavat olla perheellisen kotiolot, kun istuu mieluummin yksin kaivurissa yhtä soittoa kuukausikaupalla? 😅

Jokilaakso sopii kiireettömälle ja kiireelliselle, sillä 8 hehtaarin alueesta saa helposti myös työleirin. Itse olen valinnut kiireettömän eläjän vaihtoehdon, jossa on puuhaa vain sopivina annoksina.

Merikontikoti on nukkunut koko elämänsä kuukausien talviunet ja keväällä herättelen sen kesään, kun palaan muuttolintujen tapaan kaukomailta. Etäkameravalvonnan avulla kutsumattomien vieraiden vahtimisen lisäksi jännitettävää on pitkin talvikelejä pysyvätkö sähköt päällä. Muuten ei siitäkään ole haittaa, sillä virta palaa aikanaan, mutta jos sulake palaa, se ei itsestään korjannu ja voi saada aikaan mittavankin vesivahingon.

Kun keväisen joen tulvavesi on asettunut uomaansa ja pääsen rantaan ainakin suunnilleen kuivin jaloin, työnnän laiturin portaineen veteen. Sitten asettelen kesää varten tarvikkeet pesuaineista pesuharjaan ja pyyhkeestä istuimiin odottamaan aamun, päivän, illan sekä kesäyön uimisia ja puhdistautumisia Jokilammissa.

Uusi puuha tuli, kun Kiertokapula tyhjensi sillanpielen roska-astian puolen vuoden tauon jälkeen ja tyrkkäsi postilaatikkoon ukaasin, että tienreunojen oksat pitää karsia 5 metrin korkeuteen. Hetken mietin ja soitinkin firmaan. Että onko auto tai kuljettaja vaihtunut vai oksat kasvaneet? Ja jatkoin, että yksityistien pientareiden puiden oksiminen ilman lupaa ei taida olla hyvä ehdotus, koska minulla on tiehenkin vain käyttöoikeus. Tähän oikein ystävällinen asiakaspalvelija, että enkö voisi kysyä lupaa oksimiseen? Vastasin etten oikein, sillä maanomistaja on muistisairaana jossain ja henkilötietolain vuoksi sijaintia ei saa kertoa juuri kenellekään.

Ymmärrystä riitti ja Kiertokapula sanoi kirjanneensa asian osoitteeni kohdalle tiedostoon ja lisäsi, etten ottaisi asiasta kovin suurta murhetta. Tuntui mukavalta, josta innostuneena menin Puuiloon, ostin parinkympin oksasahan ja karsin väylän omine lupineni puhtaaksi vaadittuun korkeuteen.

Jokilaakso taas kerran, osa 3

Jokilaaksossa on monta lampea, joista yhdelle olimme antaneet nimen Pikkulampi. Selvisi, että Pikkulampi onkin Purolampi. Joka on saanut nimensä siihen laskevasta purosta, minkä enemmän tai vähemmän virallinen nimi on Skålbäck. Nimen lienee aikoinaan suomentanut Maljapuroksi Henrik Åhman. 

Hän kertoi sen synnystä näin: "Lähellä Tuusulantietä, Maantiekylässä on niin sanottu Lemminkäisenlähde. Joka kauan sitten "räjähti" ja etsi uuden uoman, jolloin syntyi puro ja sen jälkeen maillemme lampi. Metsämiehet ja muutkin ammensivat metsäpurosta vettä janoonsa. Vesi oli niin kirkasta, että puroa alettiin kutsumaan Skålbäckiksi eli Maljapuroksi."

Maantiekylässä on myös Kuninkaanlähde, jonka senkin vesiä virtasi Tuusulanjoen lisäksi Jokilaakson lampeen. Nykyään Helsinki ottaa lähteestä vettä pohjavesilaitoksineen enkä tiedä riittääkö sitä enää meille. Tai riittikö koskaan 😅.

Monesti istuin puuttomilla savipientareilla yhteiskunnan tekemien tulvavesien tasausaltaiden rannoilla. Oivalsin päivä päivältä paremmin, että luonnonsuojelualueen voi luonnostaan syntymisen lisäksi ehkä myös tehdä. Silloin mitä parhain työkaverini olisi luonto monipuolisine elämineen, kun vain annan siihen mahdollisuuden ja tilaa. 

Muistelen, että Tuusulanjoen kunnostus alkoi vuonna 2002. Joesta oli tarkoitus tehdä melontakelpoinen ja rannoille piti tulla yli puolenkymmentä uimapaikkaa. Yhden kerran olen melonut joen Päiviksen kanssa Koskenmäen matonpesupaikalta Myllykylään, Soiniityntien sillanpieleen. Hieno matka. Luulen, että tehdyistä uimapaikoista on käytössä säilynyt vain Jokilaakson luonnonsuojelualueemme vastarannalla oleva, jossa itsekin uin silloin tällöin poliisikoirienkin kanssa kesäisin.

Yli 20 vuoden ajan luonto on tehnyt ohjatusti työtään, jota valvon pitämällä muun muassa roskientuojat pois tai siivoamalla heidän jälkiään. Matkoihinsa karkotan myös moottorikäyttöiset kaksipyöräiset, jotka välillä ilmestyvät milloin mistäkin, oli polkuja tai ei. Hitaasti paljaat savimaat peittyivät vihreästä ja kukkivista kasveista. Yhä enemmän linnut ja muut eläimet löysivät pesäpaikkoja ja lepakotkin saviset pesäpönttönsä Carunan aluetta halkovan sähkölinjan puupylväistä.

Isommatkin kasvis- ja lihansyöjät kulkevat Jokilaaksossa. Kun viime keväthangilla kävelin lammen rannan latupohjaa, löytyi vierestä kalutut peuran sääriluut. Välillä ikkunasta katsoo ilves, välillä lumessa kulkee saukko tai kesällä supikoira jälkikasvunsa kanssa. Kettuja on siellä täällä ja jäniksiä syömässä pihan omenapuita.

Tiedän Jokilaakson luonnonnelämästä vain pienen pintaraapaisun. Ja sen, että vuosi vuodelta luonto on rehevämpää ja monipuolisempaa, vaikka joukossa on ei toivottuja mamuja eli vieraslajeja; niin kasveja kuin eläimiäkin. Toistaiseksi tilaa on kaikille, vaikka ihminen haluaa Luojan lailla säätää tätäkin. 

Joka tapauksessa kesällä 2022 Jokilaakso hyväksyttiin ympäristökeskuksen johtajan Leena Sjöblomin esityksestä luonnonsuojelualueeksi. Mukava yksityskohta on, että minulle alueen myi Sjöblom ja luonnonsuojelualueen hyväksymisen valmisteli ja esitti hyväksyttäväksi Sjöblom. Eivät kylläkään ole edes kaukaista sukua.

Jokilaakso taas kerran, osa 2

Jokilaakson luonnonsuojelualueen syntyyn on vaikuttanut moni asia, joita on perusteltua sanoa sattumien summaksi. Eräänlaiseksi lähtölaukaukseksi voi ajatella, kun paikallinen "monialayrittäjä" Antti Koski myi vuokraamaltaan alueelta savista maata multana, jota se joillakin mittareilla varmasti olikin. Itse mies sen sijaan katosi mystisellä tavalla ikuisiksi ajoiksi jättäen jälkeensä henkilöauton Helsingin Sofialehdon huoltoasemalle. Tuusulan Myllykylään jäi pari, kolme saviveden sekaista, pienehköä kuoppaa ja alue painui vuosiksi prinsessa Ruususen uneen. Luonnon ottaessa aluetta yhä enemmän huomaansa.

Kunnes paikallinen kiviainesyrittäjä loi katseensa Jokilaakson takana sijaitsevaan Rydybackan kallioon, josta saisi murskattuna ihmisten moneen tarvitsemaa kiviainesta. Mutta puuttui tieyhteys ja Sjöblomien omistama Anttilan Sora hankki omistukseensa Jokilaakso ja Jaakkola nimiset tilat.

Nyt oli maat tieyhteyttä varten, mutta kallionmyyjän kellon kilkatus oli hiljentynyt tai muuttunut eikä Rydybacka ollutkaan enää ostettavissa. Ehkä osin senkin vuoksi Ison tien toiselle puolelle syntyi Seepsula Oy:n kiviainestehdas ja aiemmin tieyhteyttä varten hankitut maa-alueet jäivät aiottua tarkoitusta vaille.

Kun en halunnut tunnesyistä vaihtaa rahaan vanhempieni rakentamaa synnnyinkotiani, aloin etsiä vaihtomahdollisuutta johonkin muuhun missä muut eivät nähneet järkeä. Niinpä vaihdoin äitini tyttönimen mukaan nimensä saaneen syntymäkotini 8 hehtaarin suojättömaahan, josta muodostin yhtenäisen Jokilaakso-tilan. 

Mutta muitakin visioita oli ollut ennen minua, sillä sinne oli myönnetty kaksi ja myöhemmin kolmaskin omakotitalon rakennuslupa, jota poikani ei käyttänyt. Joten annoin kaikkien lupien vanhentua. Jos Marko olisi rakentanut perheineen Jokilaaksoon, olisi hän perinyt tyttärensä kanssa koko alueen.

Mutta kohtalo kuljetti tälläkin kertaa toisin minua ja aluetta, jonne vaimoni Päiviksen kanssa rakennuttamassamme Duokodissa ajattelimme viettää elomme ehtoon. Avioero löi pirstaleiksi yhteisen vanhuuden ja jäin yksin osin osaomistuskoira Niilon kanssa Jokilaakson merikontteihin luonnon keskelle.

Yhteiskunnallakin oli tarpeensa. Se halusi tehdä alueelle Tuusulanjoen maisema- ja tulva-altaat. Annoin luvan, sillä elämänkokemus on osoittanut, että jos valtio haluaa jotain ottaa yksittäiseltä kansalaiseltaan, se usein Suur-Suomea lukuunottamatta niin myös tekee. Monet kerrat istuin kaivettujen, paljaiden savivesialtaiden reunoilla ajatellen ja visioiden, että mitä teen tai tahdon tästä tulevan.

Juuri nyt 05.05.2024 kuuntelen kello 10 Mäntsälän kirkosta alkanutta jumalanpalvelusta ja ajattelen poikaani perheineen Mäntsälässä, josta heidän hankkimansa koti "selätti" yhden unelman Jokilaaksossa.

Vaikka sydämessäni asuu ikuinen alakulo, lymyää sen sokkeloissa myös rakkaus ja syvä kiitollisuus. Että vanhempani tekivät minut ja Luoja on antanut hyvän elämän sekä rakkautta muillekin jaettavaksi. Vajavaisuuteni ja ehkä syntisyytenikin ovat tehneet rakkaudestani kuitenkin puutteellisen ja arvoituksia täynnä olevan. Välillä koen, että sitä pystyvät ottamaan vastaan vain Luojan luomat eläimet. Sinulle Päivis iso kiitos, että kävit Niilon💞 kanssa eilen luonani Jokilaaksossa.

Jokilaakso taas kerran, osa 1

Jokilaakso on 8 hehtaarin pientila, osin suojättömaalla Tuusulanjoen varrella. Siinä on vanhempieni perintö, sillä vaihdoin sen aikoinaan isäni ja äitini rakentamaan syntymäkotiini Hyrylän Korpintiellä.

Kun vuosia myöhemmin jouduin myymään 200 m² käsinveistetyn Syrjäntakasen hirsihuvilan Keuruun Haapamäen Syrjänlammen rannalla, päätin lahjoittaa Jokilaakson pienelle Elämän tähden -yhdistykselle. Halusin tehdä luonnonsuojelualueen, jota kukaan ei hevin laita lihoiksi, vaan pikkutila jatkaa ainutlaatuisena elämäänsä siirryttyäni ajan toiselle puolelle. Se tuntui ja tuntuu oikealta, sillä vanhempani eivät sotineet rahan vuoksi vaan isänmaan puolesta.

Keskellä Jokilaaksoa on hehtaarin määräalalle rakentamamme ja rakennuttama Merikonttikoti ja -sauna muine sinisine kontteineen sekä elinikäisine asumisoikeuksineen. Mielelleni sopivat, ainutlaatuiset puitteet ovat maailmaani täydelliset ja rakastan Sinkkukodiksi muuttunutta Duokotia sekä luontoa sen ympärillä. Toivon, että eräänä päivänä on Päiviksen aika jatkaa siitä mihin Jokilaakso osaltani jää.

Elämäni leppoistamisjakso ei ole tehnyt minusta aloittamiskyvytöntä vaan aloittamisrajoitteisen. Jos lauantaina mietin, että pitäisikö tai olisiko tarvetta käydä 350 metrin päässä postilaatikolla, niin saatan kävellä Ison tien varteen keskiviikkona. Oikeastaan laatikolla käyntiä säätelee enemmän sen yläpuolella olevan kukka-amppelin kasteleminen. Vielä on kesän päiväkakkarat tai mitä ne tulevat olemaankaan istuttamatta, ja jääkaappikin täynnä ruokaa, joten saapa nähdä milloin on postilaatikon vuoro.

Jokilaakso näyttää kaatuneine puineen, risuineen, pitkine heinineen sekä ryteikköineen ja työkaluineen siellä täällä hieman rempallaan olevalta, jota se ei ole. Pidän siitä, kun mahdollisimman moni askare on tehtävä tällä tai ensi viikolla tai joskus muulloin. Palkkatyössä oli tehtävä usein silloin, kun oli sen aika, miellytti tai ei. Nykyisin ja jo vuosia olen ajatellut, että älä tee sitä tänään äläkä huomenna, jos voit teettää sen ylihuomenna toisella tai on näköpiirissä, että aika hoitaa asian.

Kerron esimerkin, jonka kerroin aiemminkin. Kun menin talven jälkeen Konttisaunaani, ei vesipumppu lähtenyt käyntiin. Ajattelin, että ehkä pumpulla on pumpun sielu ja haukuin sen julkaisukelvottomilla voimasanoilla lyttyyn, kiipesin parvisänkyni pehkuihin ja jatkoin Nukkumatin valtakuntaan. Aamulla hipsin saunan suihkun alle ja kas, pumppu hörähti käyntiin kuin vikaa ei olisi koskaan ollutkaan ✌️🤣.

Olemisen sietämätön keveys

Olemisen sietämätön keveys on tšekkiläisen kirjailijan Milan Kunderan menestysteos. Romaani sisältää runsaasti filosofisia termejä ja pohdintaa. Kunderan mukaan ”oleminen” on ”sietämättömän kevyttä”. Tätä kirjassa usein esiintyvä saksankielinen lause ”Einmal ist keinmal” pyrkii selittämään. Lausahdus tarkoittaa, ettei kerran tehty asia oikeastaan merkitse mitään. Ja kun ihmisella on elettävänään vain yksi elämä, ei hänen teoillaan lopulta ole merkitystä tai painoarvoa. Samalla kun elämä on merkityksettömyydessään ”kevyttä”, ihminen ei kestä ajatusta oman elämänsä turhanpäiväisyydestä, mikä tekee elämästä sietämätöntä.

Tätä on minunkin elämäni, josta olen monesti kirjoittanut. Kesäpäivän kohokohta saattaa olla laskea seitsenpistepirkon ja leppäkertun mustia täpliä. Se kaikki on opettanut elämään tarpeettomana sekä hyödyttömänä. Tai ainakin sellaisena, etten ymmärrä elämisen tarkoitusta, vaikka olen päässyt eroon hyödyllisyyden taakasta.

Elän siis olen. Eilisen sisältö oli, että tein talvella hankitulla intiaanikanootilla neitsytmatkan. Ensin kärräsin sen Soiniityntien sillanpieleen, työnsin Tuusulanjokeen, hyppäsin kyytiin ja meloin Jokilaakson luonnonsuojelualueen Jokilammille. Saatoin vähän häiritä siellä kotiaan pitäviä vesi- ja muitakin lintuja. Mukaan luettuna joutsenpariskunnan, joka on myöhäisen kevään vuoksi joutunut etsimään uuden lämpäreen pesälleen.

Tuusulanjoki, kuten sen lammetkin ovat savi- ja mutapohjaisia. Varsinkin keväisin vesi on sen mukaista. Kun julkaisin Facebookissa kuvia melontamatkastani, ei ystäväni Thaimaassa kommentoinut, että onpa mukavaa. Vaan: "Mun syntymäpitäjässä taitaa olla sitä luntakin pikkusen enemmän. Ei siellä kevätvedet kuitenkaan ole ruskeat. Noi Etelä-Suomen jokivedet on pikkusen savisempia kuin Karjalan hiekkamailla virtaavat, puhtaan kirkkaat joet." Toivon miehen ottavan ketun lailla suustaan happamat pihlajanmarjat ja viettämään silloin tällöin aikaa savi- ja mutakylvyissä virkistäviä juomia naukkaillen 😅.

Joskus elämäni tyhjänpäiväisyydessä ei hevin löydy kirjoittamisen aihetta. Vaikka aivan hyvin voi kirjoittaa ilman aihettakin. Tänään on sellainen päivä. Yritin aloittaa aamua positiivisesti ja menin Munallisten Marttakerhoon aamupuurolle. Sitä suuhun lusikoidessani sain kuulla vastapäätä istuneelta, joka ei taida koskaan olla vääässä, että oli portsarin vika, kun kansanedustajana toimiva, virkavapaalla oleva poliisi Vormanen osoitteli humalassa aamuyöstä Helsingin kadulla taskuaseellaan ihmisiä ampuen myös maahan. Oli lisäksi sitä mieltä, että tottakai ase oli mukana siksi, että sitä tarvittaessa käytetään.

Itse kasasin kamppeeni, hain ruokaa ja patterillisen alkoholitonta Lapin Kultaa sekä ajoin takaisin Jokilaaksoon parantamaan mieltäni ja puhumaan linnuille. Ymmärrän niiden terapeuttista otetta paremmin kuin mieleni pahoittanutta Vormasen fanittajaa.

Vielä Hyrylän Prijutista

Yritin viritellä huonolla menestyksellä Tuusula-aiheisessa someryhmässä keskustelua tai saada edes vastauksia mikä pysäytti Prijutin peruskorjauksen. Mutta kävi kuten joskus aiemminkin ja kunnan luottamus- sekä virkahenkilöistä muodostuva tai muuten kuntaan päin kallellaan oleva ylläpito ei aina julkaise kirjoituksiani.

Joten pysyn taas aikani erossa kirjoittamisen osalta kyseisiltä foorumeilta. Piti etsiä muita väyliä, joten soitin pormestarille. Häneltä sain vastauksia ja kopiot päätöksistäkin. Valitsemamme valtuutetut olivat yksimielisesti päättäneet laittaa Prijutin myyntiin muutamien muiden kiinteistöjen kanssa.

Rakennuksen elo on turvattu asemakaavassa, jonka suojasta en ole kuitenkaan varma, sillä en välty ajatukselta, että Hyrylän seudulla on hävittämisvimman alla kaikki tai ainakin moni mikä vivahtaa venäläisiltä.

Sileäksi on pantu valtakunnan toiseksi kauneimmaksi sanottu ortodoksikirkko, josta muistutuksena on maassa vain kivilaatta. Luonto "hoitaa" myös entisen varuskunta-alueen toisella laidalla olevaa hautausmaata, jonka luurankoja sanotaan pudonneen sorankaivuun yhteydessä nykyisen Urheilukeskuksen katsomorinteestä. Pari vuotta sitten oli Hyrylän Elannon, ortodoksipappilaksi rakennetun ravintola Päämajan vuoro.

Se oli minulle erityisen rakas, sillä äitini asui yläkerran hellahuoneessa työskennellessään alakerran Elannossa myyjänä. Pienessä äitini kodissa lienen saanut myös alkuni. Isäni oli vastaavasti Venäjän vallan aikana rakennetuissa Hyrylän varuskunnan rakennuksissa aliupseerina.

Hänen antamien elämänohjeiden mukaan minun piti kavahtaa kolmea asiaa; ryssiä, jehovia ja mustalaisia. En ole ohjetta noudattanut, ja vähän kuin heimoveli Santeri A, alias Santtu, alias Jukka Ahlgren tanssi pyynnöstäni juuri vihityn Päivis-vaimoni kanssa häävalssin Sininauhasäätiön Kaikkien aikojen juhlissa Mutterimajalla Hyrylässä.

Isäni sisällä ollutta ja ymmärrettävää ryssävihaakaan en itsestäni löydä. Enkä osaa kavahtaa jehovia, vaikka joidenkin uskonveljien ja -sisarten mukaan osani on kuumempi osasto Taivasten valtakunnassa.

Hyrylän seudulla on vahva venäläinen paikaIlishistoria ja kulttuuriperintö Rantatien Onneloineen, josta kaikesta olen sangen ylpeä. Vaikka Suomen suuriruhtinaskunnan käsite oli syntynyt jo 1500-luvulla siksi, että Ruotsin kuninkaan arvonimiin sisältyi vuodesta 1577 myös Suomen suuriruhtinaan arvo.

Hallinnollisena ja valtiollisena käsitteenä suuriruhtinaskunta sai merkitystä kuitenkin vasta Venäjän vallattua maamme Suomen sodassa vuosina 1808–1809. Suuriruhtinaskunta syntyi vuonna 1809 Porvoon maapäivillä eli Porvoon valtiopäivillä. Korkeimman vallan hallitsija, Suomen suuriruhtinas, oli Venäjän keisari, hallitsijasukuna Romanov-suku.

Mitä tapahtui Prijuutin kunnostukselle?

Prijuutti on Tuusulan keskustan tuntumassa sijaitseva 1855–56 rakennettu hirsirakennus. Tämä koko keskisen Uudenmaan ensimmäinen kauppa perustettiin Hyrylään hyvälle paikalle valtamaantien laitaan. Vuosina 1908–1967 rakennus oli venäläisen hyväntekeväisyysyhdistyksen kesäsiirtolana. Ensin se oli yhdistyksen lastenkodin kesäpaikka, sitten vanhustenkodin kesälomapaikka. Tämän lisäksi Prijuutti on ollut taiteilija-ateljeena vuosina 1976-2003.

Sen jälkeen monta vuotta tyhjillään ollut Tuusulan kunnan omistama rakennus näytti vuosi vuodelta alakuloisemmalta, kunnes lähes kymmenen vuotta sitten kuvioihin tuli yhdistys ja joukko vapaaehtoisia. Prijuutista alkoi kuulua vasaran pauke sekä sirkkelin ja moottorisahan ääniä. Kunta osaltaan sitoutui hankkeeseen taloudellisen tuen muodossa, joka kylläkin oli aivan liian vähän, vaikka se perustuikin kustannusarvioon. Ehkä se oli tarkoituksellakin alakanttiin, jotta saatiin kunta mukaan ja päästiin alkuun. 

Kaikki näytti hyvältä sekä Prijuutin tulevaisuus valoisalta. Vuosia seurasin töiden edistymistä käyden silloin tällöin kannustusmielinkin paikan päällä. Kun tulin joku viikko sitten joutsenten kanssa lähes samaa matkaa talven jälkeen syntymäkuntaani, huomasin Prijuutissa kaiken tai ainakin jotakin oleellista muuttuneen. Alakulo oli palannut, tekemisen äänet hiljentyneet ja tekijät poistuneet. Hiljaisen hirret, lautakasa pressun alla ja aikansa elänyt vesisäiliö olivat jääneet odottamaan tekijöitä.

Kyselin muun muassa Tuusulan Facebook-ryhmässä mitä on tapahtunut? Kukaan ei näytä kertovan, vaikka lukijoiden joukossa on monia, jotka työnsä tai luottamustoimensa vuoksi tietävät. Mutta se vain lisää omaa mielenkiintoani. Ehkä joku veti maton alta, kunnostusinto tai voimat loppuivat. Taidan sen selvittää ja kerron. 

Tuusulassa tai ainakin Hyrylän ympäristössä on vimmalla hävitetty vanhoja rakennuksia ja sen myötä korvaamatonta paikallishistoriaa. Ehkä se on yleisemminkin voimakkaasti kasvavan kunnan ongelma. Yhä vähemmän on silti heitä, joille kunta merkitsee jotain enemmän tai on syntymäkunta. Ei ole eikä synny säilyttämisen tarpeen tunnetta, eikä arvokkaita muistoja eikä mitään muutakaan itselle merkityksellistä historiaa. Pitkässä juoksussa ja isossa ikkunassa se on huono asia, sillä Tuusulasta tulee helposti enenevässä määrin vain paikka missä asutaan aikansa eikä esimerkiksi välitetä ympäristöstä eikä sen siisteydestä, sillä juuret ovat muualla.

Aivan liian paljon hävitetään sellaista, mikä tekee asuinkunnasta kotikunnan. Rahan mahti näyttää voimansa. Nuoret ja vikkelät, joilla on tulevaisuus edessä ja päivien määrä rajaton, eivät osaa arvostaa mennyttä aikaa. He eivät ymmärrä miksi vanhemmat käyvät katsomassa lapsuuden mummolaa tai Karjalan evakko elinaikanaan yhä uudelleen Venäjän puolella synnyinseudulla.

Rauhattomuuden aikoina olisi hyvinkin tärkeää kokea asuinkunta kotikuntana ja Suomi kotimaana. Sillä sen kadotessa, saattaa kadota myös tarve puolustaa isänmaata ja se on vain paikka paikkojen ja maa maiden joukossa ilman kiintymystä. 

Yksinäisyyden poistajat

Näyttelijä ja imitaattori Jukka Puotila paljastaa eläkepäiviensä henkireiän oheisen kuvankaappauksen tekstissä: ”Vannoin, etten ikinä lähde sellaiseen mukaan”. Mutta toisin kävi ja työhulluksi tunnustautunut konkarinäyttelijä on oppinut elämään hetkessä.

Yksinäisyys oli minulle outo asia, kunnes jäin kokoaikaisesti leppoistamaan ja puolin sekä toisin luvattu yhteinen lopputaival tärkeimmän ja rakkaimman henkireikäni kanssa päättyi avioeroon. Päivis otti matkaansa Merikonttikotimme keittiön lusikkalaatikosta Muumimamman ja jäin Muumipapan kanssa Sinkkukodiksi muuttuneen Duokodin itse valitsemaani yksinäisyyteen.

Alussa se tuntui mukavalta ja vapaalta, kun kukaan ei ollut kotona säätämässä pienintäkään asiaa. Mutta jokaisen päivän aurinko laskee ja kuin varkain elämääni hiipi hiljainen säätäjä. Sen nimi oli yksinäisyys, jonka kanssa kyllä pärjäsin. Joku sanoo myös asian vierestä pitävänsä yksin asumisesta, joka ei ole lainkaan sama asia. Yksinäisyys on jotain sellaista, kun koti ei tunnu kodilta vaan asunnolta tai ainoastaan nukkumapaikalta. Puuttuu kodin sielu. Oli sama suljinko oven sisä- tai ulkopuolelta, koin olevani yksin, elämän tarkoituksen hukanneena enkä kokenut kuuluvani minnekään enkä kellekään.

Oli turha odottaa, että joku tulisi kolkuttamaan ovipieleen, että "hei, muistatko minut? Mutta ei sen väliä, tulin pitämään seuraa ja kysymään mitä mahtaa elämääsi kuulua?" Ehkä yksinäiyyttä ei voi tai edes yrittää paeta. Se seuraa kuin Repe Helismaan ja Tapsa Rautavaaran tämän linkin Musta kissa..

Jokilaaksossa saattaa mennä viikkotolkulla, etten näe ihmistä. Siihenkin jollain lailla oppii tai ehkä oikeammin tyytyy ja turtuu, sillä ihminen on tarkoitettu toisten yhteyteen, jonka Jukka Puotilakin on käsittänyt. Yksinäisyyden poistajia on hyvistä huonoihin ja moneen lähtöön lenkkipoluista alkoholiin ja tanssiparketeista elämän ennenaikaiseen päättämiseen tavalla tai toisella.

En muista mikä minut viime kesänä johdatti entisen Shellin nykyiseen Kahvila Hyrylään, jossa kokoontuu aamuisin kymmenpäinen aikuisten miesten joukko, jolle joku on antanut nimen "Munallisten Marttakerho". Toisen arjen yksinäisyyden poistajan löysin myöhäisen lumen ansiosta. Kun tulin puolen vuoden reissulta Thaimaasta, oli tuhannen litran vedennoutosäiliöni kinosten takana ja kokovartalopesuveden noutamiseen olisi lähinaapurin kartanon auramiehen pitänyt tulla uudelleen.

Sitä pohdin aikani ja muistin Hyrylän uimahallin, jossa en ollut käynyt vuosiin. Sinne lähdin etupäässä pesulle ja katsomaan mitä muuta eläkeläinen voi saada noin kolmella eurolla. Huomasin saunojen, altaiden ja pukuhuoneiden olevan mitä parhaita sosiaalisen kanssakäymisen paikkoja sekä yksinäisyyden poistajia.

Siihen vaivaan omat ja tärkeimmät ovat muutamat chat-ystävät, joita tapaan harvakseltaan. Kiitos Iiris, Raimo, Hannu, Ritva, Timo ja muutamat muut. Joukon kirkkain tähti on seniorisydämeni valinta Morakot alias Tata monen tuhannen kilometrin päässä. Jonka aamuinen soitto ja illan hyvän yön toivotukset Messengerillä ovat välillä kuin koko elämäni.

Yksinäisyyden poistajia on moneen menoon, mutta harva niistä tulee kotiovelle, vaan on lähdettävä liikkeelle, vaikka yhtä huonoa valintaa taitaa saada nykyisin kotiinkuljetettunakin.

Eilen aurinko kysyi minulta hattarattomalta taivaalta: "Huhuu Jormas, täällä vihdoin ollaan, mitä aiot tehdä sen suhteen?" Vastasin okei, aloitetaan siitä, että puran lumitaakan osittain rikkoman pienen Vihreän huoneen katosta loputkin. Sitten menen entiselle Satoturpeelle, jonka kasvihuoneisiin kärräsin turvepaaleja 60-luvulla ja istutin koko firman ensimmäiset ruusuntaimet.

Pirilän Kukkataloksi muuttuneesta paikasta ostin pari rapalperipuskan alkua ja puolitoistametriset luumupuuntaimet, jotka istutan katosta vapautuneeseen kasvihuoneesen. 60-vuotislahjaomanapuuni syöneille rusakoille ilkuin: "Ähäkutti. Kohta näen lähtikö henki jyrsimiltänne puilta. Jos näin kävi, istutan uudet seinien sisään luumupuiden viereen."

Kolmas sektori, osa 4

Oletan, että Stean ja Rayn avustuksissa kolmannelle sektorille on sama ehto, eikä niitä saa käyttää yhteiskunnan lakisääteiseen toimintaan, joita kunnat ostavat tai kilpailuttavat. Varsin ymmärrettävää, sillä esimerkiksi yrityksillä ei ole mahdollisuutta samoihin avustuksiin. Silti kolmas sektori saa kilpailuetua, sillä se voi avustusten avulla hioa ja kehittää myytävät tuotteensa kilpailukykyiseksi.

Onkin ihmeellistä, että kolmas sektori ei aina pärjää kilpailussa, vaikka yhdistyksen tai säätiön säännöissä on erikseen maininta "tarkoitus ei ole tuottaa voittoa". Vastaavasti yritysten perusidea on tuottaa voittoa. Molemmilla on paljon pelissä. Kolmannella sektorilla aatteen palo ja pienyrittäjällä leipä sekä oman yrityksen palo. 

Raha merkitsee aivan liikaa muun muassa sektoreilla, joissa tuotetaan verorahoilla ihmisen hyvinvointiin, terveyteen ja sairauteen liittyviä palveluja. Ikäänkuin kaikki olisi mahdollista ja peräti hyvä mitata maallisella mammonalla. Nyt kun valtio kiristää velkaisen maamme kukkaron nyörejä, on kolmas sektorikin parahtanut, sillä säästötoimet kohdistuvat sinnekin. Toisaalta sen ymmärrän ja toisaalta en. Joissakin tapauksissa oudolla tavalla olen hieman hyvilläni, sillä joskus huono ja tarpeetonkin palvelu saattaa elää hyvällä markkinoinnilla (ja suhteilla) paremmin kuin hyvä ja tarpeellinen tuote huonolla markkinoinnilla.

"Hallituksen mukaan tuen maksaminen lopetetaan EU käytänteiden mukaisesti. EU:lla on periaate, joka estää jäsenvaltioita pidättämästä itselleen oikeutta maksaa sosiaaliturvaetuuksia vain valtion omalla alueella asuville henkilöille. Tämä etuuksien ”maastavietävyys” ei kuitenkaan koske kaikkia sosiaaliturvaetuuksia."

Joskus tapahtuu sellaista käytäntöjen karsimista tai muuttamista, joissa näen vain kateuden. Juuri tällaisena pidän yllä olevaa päätöstä katkaista kansan- ja työttömyyseläke suomalaisilta, jotka ovat kirjoilla esimerkiksi Espanjassa. Tosin näinhän asia on ollut jo iät ja ajat, jos on esimerkiksi Thaimaassa yli puolet vuodesta.

Aikani kuluksi ja mielenkiinnon vuoksi pengoin aiheesta kirjoitettua. Säännökset eivät eläkkeen katkaisua edellytä, vaan kyseessä on pikkusieluisuudesta nouseva tulkinta, josta ei hevin säästöjä löydy, vaikka valtiomme maksaakin osan espanjalaisessa lääkärissä suomalaisten käynneistä tai peräti sairaalajakson.

Lisäksi lähes samaan hengenvetoon välillä oudosti käyttäytyvä kotimaani estää toisella kädellä yli puolen vuoden matkalta itse maksetun kotimaisen matkavakuutuksen. Joka taatusti on säästöä matkan kestosta riippumatta siihen nähden, että päätöksen tai eläkkeen katkaisun vuoksi maahan palaava hoidattaa tulevaisuudessa reumaansa tai katkennutta raajaansa Suomessa.

Vaikka hyväksynkin osallistumiseni yhteisiin säästötalkoisiin eläkkeeni lisäraippaverolla, joka oli jo aiemmin vastaavaa palkkatyötä korkeampi, on vaikea niellä reippaan 1000 euron bruttotulolaiselta eläkkeen maksamisen katkaisu siksi, että hänen on vaivoineen tai muuten vaan mukavampi elää eteläisemmän Euroopan auringossa kuin Suomen talvessa lumineen ja pakkasineen.

Mittareillani mitattuna kuulun kuitenkin hyväosaisiin enkä aivan helposti saati varsinkaan tosissani marmata omasta osastani. Tyytyväisyys ja onni on hyvin usein asennekysymys, sillä:

Kolmas sektori, osa 3

Elämäni suurimpia sisältöjä avioliittojen ja Markopoikani lisäksi oli yli kolmenkymmenen vuoden ajan katulähetys- ja sininauhatyö. Jyväskylän Katulähetys ja Sininauhasäätiö kasvoivat aikanani omilla sektoreillaan valtakunnallisestikin merkittäviksi tekijöiksi niin vapaaehtoistyössä kuin myytävien palveluiden tuottajinakin.

Harrastuksena olin korvia myöten myös vammaistyössä eri muotoineen ja toimijoineen 20 vuotta. Voin siis ajatella olevani ainakin jonkinlainen kolmannen sektorin ymmärtäjä ja kokemusasiantuntija. Vaikken ollut päästä Kynnys ry:n ehdokaslistoille eduskuntavaaleissa koska alkoholismi ei ole "sillä lailla" sairaus, vamma tai edes vaiva. Joten en voinut olla oikea vammainen. Joskus pohdinkin kuka tai mikä sitten olen, kun en ole terve tai sairas enkä vammainen.

Päihdetyössä olin mukana luomassa montaa hyvää hanketta ja työrukkasta valtakuntaan, jotka kaikki eivät ole kadonneet leppoistamisaikananikaan soiniallergian vuoksi. Yksi on päihdetyön päiväkeskukset ja toinen erilaiset kuntouttavan työn tai tekemisen muodot kannustin- ja aktivointirahoineen. Puhuttiin yhdeksän euron miehistä ja naisista, jotka täyttivät päiväänsä tekemällä vaikka mitä aamusta iltaan tai muutaman tunnin.

Muistan, kun markkinoin ajatusta kunnille: "Rouva X tai herra Y ei tee mitään järkevää ja yhteiskunta elättää silti, sillä se on laki, maan tapa ja käytäntö. Nyt avullamme he voisivat virkata vaikka patalappuja, värkätä kottaraisen pöntön tai pari viikossa. Voittoa tulisi entiseen ei mihinkään verrattuna patalappuja sekä pönttöjä tai muuta hyödyllistä. Lisäksi aika kuluisi päiväkeskuksissa, joka olisi pois juomakentältä, pahanteosta tai vain joutenolosta.

Ajatuksia ja hyviä visioita ei ollut vaikea myydä kunnille. Vaikeus oli niiden kauppaamisessa avustuksista päättäville. Muistiin on syöpynyt ensimmäinen markkinointimatkani Isoon kaupunkiin. Kuinka odotin sisäänpääsyä Helsingin Hakaniemen Ympyrätalossa sosiaaliministeriön tarkastaja Ellisaaren oven takana. Hän ei kutsunut edes sisään, vaan sain esittää asiani pikaisesti seisaaltaan oviaukosta, sillä Jaakolla oli tärkeämpää tekemistä kuin joku sarkahousuinen, maiharitakkinen maalta, kai hänen silmin susirajan tuntumasta 😅.

Palasin Keski-Suomeen tyhjin käsin. Pitkään pysyivät ovet ja avustusrahakirstut kiinni myös Raha-auromaattiyhdistyksessä. Kunnes opin osin nöyrtymään tai näyttämään siltä. Minä, joka olin kolunnut kujat ja juoppokämpät sekä monet vammaisjärjestöt en tiennyt mitä kenttä tarvitsee, vaan tietous oli kirjakielessä, oppiarvoissa ja konttorihuoneissa, korkeiden kerrostalojen seinien sisällä sekä kirjoituspöytien takana. Silloin ei kokemusasiantuntijuus ollut kurssissa.

Opettelin Mikkihiiren tapoja, jolla on pieni suu, mutta suuret korvat. Niillä kuuntelin mitä herrat ja välillä rouvatkin ovat valmiita rahoittamaan rahapelien tuotoilla tai verorahoilla. Monen hankkeen syvin ydin ei ollutkaan kentän tarve, vaan rahoittajan näkemys. Joka oli yhtä usein metsässä kuin kohdallaankin.

Yksi kohdallaan olleista oli, kun Raha-automaattiyhdistys kaipasi pääkaupunkiseudulle vikkeläliikkeistä asuntojen hankkijaa asunnottomille, joka tuottaisi myös elämisen tukipalveluja. Siihen aikaan Y-säätiö osti ja vuokrasi vain asuntoja ja kunnat saivat etsiä tukipalvelut muualta. Mikkihiirikorvat olivat alussa Sininauhan ja Katulähetyksen ehkä merkittävimmät tukijalat. Eikä se huono tapa ole joka paikan suuna ja päänä olemisen vaihtoehtona edelleenkään. 

Kansallinen veteraanipäivä ja kolmas sektori, osa 2

Kansallinen veteraanipäivä on Suomessa sotaveteraanien kunniaksi 27. huhtikuuta vietettävä juhla- ja yleinen liputuspäivä. Yhdysvaltain vastaava on 11. marraskuuta, Ruotsin 29. toukokuuta ja Norjan 8. toukokuuta. Suomessa sitä vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987 Lahdessa osana Suomen itsenäisyyden 70-vuotisjuhlavuotta. Ehdotuksen teki pääministeri Kalevi Sorsa ja asia vahvistettiin valtioneuvostossa puolustusministeri Veikko Pihlajamäen esityksestä. 

Kuvassa suomalaisjoukot nostavat lipun kolmen valtakunnan rajapyykille Lapin sodan päätyttyä 27. huhtikuuta 1945. Samalla päättyi Suomen osuus toisessa maailmansodassa, joka jäi Suomen viimeisimmäksi sotapäiväksi. Loputkin Saksan 20. vuoristoarmeijan sotilaista vetäytyivät kello 13.30 mennessä Kilpisjärveltä Norjan puolelle rajaa. 

Kansallista veteraanipäivää ei vietetä voitonjuhlana, vaan sillä on kaatuneiden muistopäivääkin rauhanomaisempi luonne. Veteraanipäivään liittyy oleellisella tavalla kolmas sektori, sillä sitä on myös Lotta Svärd -järjestö, joka perustettiin maaliskuussa 22.-23.3 1921. Perustamista edelsi monimuotoinen tapahtumien vyyhti, kun voimakastahtoiset naiset linjasivat järjestön toimintaperiaatteita. Tilanne kärjistyi siinä määrin, että lopulta järjestö perustettiin kaksi kertaa.

Vuosikymmenten saatossa huippuunsa organisoidusta järjestöstä kehittyi väkilukuun suhteutettuna maailman suurin naisten aseeton maanpuolustusjärjestö, joka liitettiin osaksi liikekannallepanojärjestelmää 1930-luvun alussa.

Veteraanipäivänä Jokilaakson juhlapaikalla liehuu
Mannerheimin Lastensuojeluliiton juhlaviiri. 

Sotavuosien 1939–1944 aikana lotat toimivat lukuisissa erityyppisissä maanpuolustusta tukevissa toimissa ja vapauttivat noin 25 000 miestä sotilaallisiin tehtäviin .Järjestö lakkautettiin Moskovan välirauhan ehtojen perusteella Liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksesta vuonna 1944.

Mutta järjestö elää tänäkin päivänä. Lotta Svärd Säätiö haastoi muun muassa joku vuosi sitten kaikki yksinäisyyden poistamiseen veteraanipäivänä käynnistämällään kampanjalla. Sillä kannustettiin kansalaisia tekoihin veteraanien yksinäisyyden vähentämiseksi. Säätiön toiminnanjohtaja Anne Nurminen totesi silloin: "Yksinäisyys on vakava yhteiskunnallinen ongelma ja ollut läsnä jo ennen koronaa. Kaikki voivat tehdä jotakin sen vähentämiseksi. Etenkin veteraanisukupolvi kärsii yksinäisyydestä juuri nyt erityisen paljon."

Veteraanityö, niin miesten kuin naistenkin tekemänä on oiva osoitus kolmannen sektorin tarpeellisuudesta. Tuusulalle asia on erityisen läheinen Lottamuseon ja Helsingin ilmatorjuntarykmentin ansiosta. Sen paikalle on jo vuosien ajan rakentunut Rykmentinpuisto monine toimintoineen ja rakennuksineen.

Kolmas sektori, osa 1

Tänään on kulunut 38 vuotta Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Se oli murheen päivä, jonka hintaa maksaa moni perhe loppuelämänsä. Nykyään suljetussa kaupunginosassa sanotaan joidenkin eläinten voivan oikein hyvin ja tomaattienkin olevan salaa palanneen mummon mökin ikkunan alla suurempia ja punaisempia kuin missään muualla.

Joku päivä sitten kirjoitin joku päivä kirjoittavani siitä, kun itse valitsemamme asioittemme hoitajat päättivät leikata osin minunkin veroina kustantamia valtion avustuksia kolmennelta sektorilta. Ennen se ei ollut näin, vaan potti kerättiin Raha-automaattiyhdistykseltä ja maksajina olivat rahapelien pelaajat. Sitten valtio lopetti koko puljun ja kauhoo nyt hillot suoraan pohjattomaan kassaansa paikatakseen budjettisäkkinsä reikiä. Tilalle syntyi sosiaali- ja terveysministeriön STEA-avustukset, joita yleishyödylliset yhteisöt voivat hakea terveyttä ja sosiaalista hyvinvointia edistävään työhönsä. Avustuksia voi saada yleiseen tai kohdennettuun toimintaan, investointeihin sekä kehittämis- ja käynnistämishankkeisiin ja muihin tarkoitukseltaan sekä kestoltaan rajattuihin hankkeisiin.

Avustuskelpoisia ovat yhdistysrekisteriin rekisteröidyt yleishyödylliset yhdistykset ja säätiörekisteriin rekisteröidyt säätiöt, joiden tarkoituksena on terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin edistäminen Suomessa. Avustusta sen sijaan ei myönnetä yksityishenkilöille, valtion virastoille, kunnille, seurakunnille, ammatinharjoittajille, yhtiöille tai osuuskunnille.

Kun virka- ja luottamushenkilöt luulevat tehneensä aukottoman järjestelmän, löytyy jostain joku joka löytää aukon. Hyvä esimerkki on Y-säätiö, joka valitsi ensimmäiseksi operatiiviseksi johtajaksi varovaisella asiamies-nimityksellä valtion virkamiehen. Mies viihtyikin toimitusjohtaksi muuttuneessa pestissä eläkeikään saakka. 

Y-säätiö teki ja tekee yhä erinomaista työtä, joka olisi kuulunut koko ajan kuntien ja kaupunkien tehtäväksi, jotka ovat viime kädessä vastuussa kuntalaistensa ihmisarvoisesta asuttamisesta. Y-säätiö on kerännyt etupäässä Raha-automaattiyhdistyksen avustuksilla ja muilla tuilla 20 000 asunnon miljardiomaisuuden. Ilmeisen mainio keksintö kiertää työrukkasen avulla ehtoa, sillä Ray- tai Stea-avustuksia ei myönnetä kunnille. 

Y-Säätiö perustettiin joulukuussa 1985 useiden yhteiskunnallisten tahojen toimesta. Mukana oli kaupunkeja ja vähintään siteeksi muutakin; Suomen Kuntaliitto, Espoon kaupunki, Helsingin kaupunki, Tampereen kaupunki, Turun kaupunki, Vantaan kaupunki, Kirkkohallitus, Rakennusliitto ry, Suomen Mielenterveysseura ry, Suomen Punainen Risti, Rakennusteollisuus R T ry sekä Alko Oy.

Mutta on kolmatta sektoria ja kolmatta sektoria sekä valtiolle olemattomia hillotolppia. Leikkuri leikkaa nyt maan rajojen ulkopuolella asuvilta suomalaisilta kansaneläkkeen ja jonkun syrjäisen kylän "ystäväntuvan" koko rahoituksen, joka käytännössä lopettaa koko toiminnan. Ehkä nyt narskuttelen päivän hampaitani sekä tuumin osan ensi yötä ja yritän kirjoittaa siitä huomenna.

Tangoissa liehuvat muistoni, osa 6

"Työn määränpäänä olkoon, että jok'ainoa Suomen lapsi äidinkohdusta lähtien ja kautta koko kasvunaikansa saa oikeutetun osansa siitä hellyydestä ja huolenpidosta, joka yksinään voi laskea pohjan nuorten kehitykselle hyviksi ja hyödyllisiksi kansalaisiksi.” Carl Gustaf Emil Mannerheim kutsui näillä sanoilla kansalaisia lasten oloja parantavaan työhön. 

Sininauhasäätiö osti Töölön kaupunginosasta Ruusulankatu 10 kiinteistön Mannerheimin Lastensuojeluliitolta. Ilman keskinäistä luottamusta hallintojohtaja Seppo Ristilehdon kanssa Kujankatiksi nimeämäni yhteisön kodit sadalle kodittomalle eivät olisi koskaan nähneet päivänvaloa eivätkä yön kuuta. Aikaa ensimmäisestä neuvottelusta kului 10 vuotta. Kuin eilisen muistan, kun puristimme Sepon kanssa toistemme käsiä ja lupasimme silmiin katsoen, että kumpikaan ei hyppää kesken pois. Se oli paljon enemmän kuin mitkään nimet papereissa. 

Seppo oli tavoitteellinen ja poikkeuksellisen inhimillinen johtaja. Hänen myötävaikutuksellaan sain Mannerheimin Lastensuojeluliiton kunniaviirin, jossa valkoinen lintu ruokkii pesäänsä kolmea poikastaan. Hopealaatassa on kiitossanat sekä päivämäärä 29.04.2011. Kyseinen viiri lienee ainut, jonka olen koskaan pyytänyt. 

Kun elämisen, olemisen ja asumisen yhteisö viimein valmistui Töölön kaupunginosaan, en ollut avajaisiin kutsuttujen joukossa. Matkalle oli kadonnut myös Kujankatti ja tilalle oli tullut julkisuuden nimeämä "Ruusulankadun asuntola". Vähän pettynein mielen juhlapäivänä ajattelin "Mauri on työnsä tehnyt, Mauri saa mennä". Joku lohdutti, että yritä Jormas ymmärtää sen olevan vain kateudesta voimansa saavaa Soiniallergiaa.

Perimätiedon mukaan Soini olisi tullut minulle isoisäni tai hänen isänsä ottamana Soini-nimisestä talosta, Jurvan Kentankylästä. Jossa tarinan isovanhempien mukaan oli sukuni Kenttia liiankin kanssa. Piti erottua joukosta. Tavallaan olen myös kotoisin Järvenpäästä, jonka muodosti viisi kyläkuntaa: Kentankylä, Tupenkylä, Kesti, Järvenpää ja Rannankylä. Eikä Jurvakaan ole enää oma kunta, vaan osa Kurikkaa.

En ehkä verenperintönä kuitenkaan ole kuvan sukuviirin Hällström, vaikka kantaisänäni pidetty lautturisuvun jälkeläinen Petter Hällström (1702-1781) saapui ison vihan jälkeen vuoden 1721 tienoilla Suomeen ruotsalaisen upseerin sotilaspalvelijana.

Sillä jostain ongin tiedon tai ymmärsin väärin, että suvussa olisi ollut huutolaispoika, kuten tahollaan kaukainen kantaäitinikin, ruotsalainen Slotte. Tunnetasolla pidänkin kiinni ehkä mielikuvitustarinastani kahdesta orpolapsesta, jotka rakastuivat löydettyään toisensa Tanskan Helsingörin ja Ruotsin Helsingborgin välisen salmen lautalla.

Petter Hällströmin isä, kuten minäkin kuulumme erääseen Etelä-Skoonessa, Ruotsissa, Helsingborgin kaupungissa asuvaan Traeben-nimeä (Puujalka) kantavaan, myöhemmin osin aatelissukuun, jonka miespuoliset jäsenet olivat monessa polvessa lauttureina Helsingborgin ja Helsingörin välillä olevan salmen yli kulkevalla valtareitillä.

Itse kannan ylpeydellä nykyistä Soini-nimeä. Se istuu hyvin, sillä läpi vuosikymmenten moni on tuntenut minut paremmin Soinina kuin Jormana, Veinona tai Juhanina. Eikä suku- tai etunimiä ollut Kalevalassakaan, vaan oli Kullervo, Ilmarinen, Kihawanskoinen, Väinämöinen, Oikarinen sekä Soini.

Päätän tällä erää tähän 7-osaisen muisteluni, jotka aloitin kirjoituksella "Elämän tähden ry:n logo ja tarkoitus". Jo silloin kerroin kyseisen logon aiheiden olevan visioimiani, kuten pöytästandaarikin. Niitä on tätä kirjoittaessani kaksi, joilla molemmilla on osoitteensa ja joihin taidan hankkia laatat järjestysnumeroineen. 

Tangoissa liehuvat muistoni, osa 5

Jyväskylän Katulähetyksen lisäksi merkittävimmmät työni liittyvät Sininauhaliittoon, -säätiöön ja Sininauha Oy:hyn, joissa olin operatiivisena tai puheenjohtajana, välillä molempia. Elämäni leppoistamisjaksolle jäin Säätiöstä, joka ei saanut aikanani eikä jälkeenkään pöytästandaaria aikaiseksi. Ehkä siksi, vaikken muista milloin Osuuspankin viirin sain, se on saanut sininauha-aikojen muistoissa merkittävän osan.

Olympiavuonna tuli käyttöön osuuskassojen pyöreä liikemerkki, jonka keskellä maamies kylvi siementä peltoon. Hän taisteli aikaa vastaan kauan, ennen kuin kylväjä osoittautui aikansa eläneeksi. Häntä seurasi pystyyn nostettu prosenttimerkki. Huumoriakin kansan syvistä riveistä sekä yli 2 miljoonalta omistaja-asiakkailta löytyi. Joku sanoi Tunturi-mopedilla ajavan, SMP:n kansanedustaja Eino Poutiaisen olevan merkissä puun takana.

Osuuspankki osaltaan rahoitti montaa Sininauhasäätiön investointia. En muista oliko Helsingin Mikonkadun konttorin pankkimiehen nimi Sellberg, mutta joka tapauksessa hän kutsui minut kerran lounaalle pankkitalon ylimpään kerrokseen. Siellä oli isoon saliin katettu keskelle yksi pöytä, johon meille tarjoiltiin lounas. Aterioinnin lomassa Sellberg kysyi, että tiedätkö Soini mikä on Sininauhasäätiön suurin riski? Kun en tiennyt, sanoi hän: "Se olet sinä. Rahoituksemme teille on maannut pitkälti puhelahjojesi, johtamistapasi ja luottamuksen varassa. Kuka hoitaa asiat jälkeesi, kun joskus lopetat?" Hämmästelin ja olin imarreltu. 

Kuinka oikeassa hän olikaan, olen ajatellut silloin tällöin. Sininauhasäätiö sukelsi jälkeeni syvälle myyden miljoonilla omaisuuttaan monen operatiivisen johtajan ja hallituksen toimesta päästäkseen takaisin pinnalla. "Parhaimmillaan" hallitukset olivat jopa siunanneet Sininauhaliiton tärkeimmän työrukkasen erottamisen sääntömuutoksineen Sininauhakonsernista. Silloin ymmärsin, ettei ole hyvä, jos hallitus ei ole tehtäviensä tasolla tai on muuten kumileimasin ja operatiivinen johtaja on sitä suurempi. Sillä kriisin sattuessa hallituksen valinnoilla, päätöksillä sekä osaamisella on ratkaiseva merkitys.

Vaikka vahingonilo ei vahvimpia puoliani olekaan, en ole välttynyt välillä salaa ja sisäänpäin hymyilemästä. Nykyinen johtaja sen sijaan saa kunnioitukseni ja kiitokseni. Oletan hänen ja ehkä viimein hallitustenkin ymmärtäneen, ettei entisen juopon pesti ollutkaan niin sanotusti vasemman käden juttuja.

Tangoissa liehuvat muistoni, osa 4

Wikipedia sanoo näin: "Sininauhaliiton syntyyn vaikutti Sininauha-aate, jonka juuret ovat 1800-luvun lopun Yhdysvalloissa. Sininen nauha merkitsi kantajilleen sitoutumista raittiuteen, joka perustui kristilliseen vakaumukseen. Ajatus sinisestä nauhasta kristillisen raittiuslupauksen merkkinä levisi Suomeen ja Sininauhaliitto perustettiin muutama vuosi kieltolain kumoamisen jälkeen, 1936. Yhdistyksen tarkoituksena oli alun perin "kristillisellä pohjalla toimia ehdottoman raittiuden edistämiseksi erityisesti omistaen huomiota juoppoudesta kärsivien auttamiseen.”

Sininauhaliiton varhaisen työn ydintä olivat kristillinen raittiusjulistus, ehkäisevä raittiustyö sekä raittiuskoti. Raittiuskoti, päihdeongelmaisten asuntola, luovutettiin vuonna 1957 Sininauhaliiton perustamalle Raittiuskotisäätiölle, nykyiselle Sininauhasäätiölle.

1970-luvun lopulla alkoi kehitys, jonka myötä Sininauhaliitosta muodostui kristillistä päihdetyötä tekevien järjestöjen keskusliitto vuonna 1983. Jäsenyhteisöt ovat siirtyneet 1980-luvun hoitokotikeskeisyydestä asumisen palveluihin, päiväkeskuksiin ja työllistämistoimiin. Emojärjestönä Sininauhaliitto on kasvanut 1980-luvun muutaman hengen toimistosta noin kolmenkymmenen hengen organisaatioksi, joka toimii jäsentensä edunvalvojana ja tukijana, yhteiskunnallisena vaikuttajana ja viestijänä, kehittäjänä, kouluttajana, arvioijana ja tutkijana."

Sininauhaliiton viirin sain 24 vuotta sitten täyttäessäni 50, mutta olen Wikipedian kanssa eri mieltä suomalaisen sininauhaliikkeen synnystä. Se juuret ovat mielestäni täällä: "Kansainvälinen Sininen Risti International Blue Cross- IBC (v.2016 asti International Federation of Blue Cross- Fédération Internationale de la Croix-Bleue) on kansainvälinen noin 40 maassa toimiva päihdetyön järjestö. Kristilliseen arvopohjaan perustuva Blue Cross liike on perustettu Sveitsissä 21.9.1877. Liikkeen isä on Pastori Louis-Lucien Rochat, joka aloitti työn alkoholistejen parissa. Mottona ”For the wounded of Alcohol and Society”. Kansainvälinen liike perustettiin 1886 vastaamaan Afrikassa olevien lähetystyöntekijöiden tarvetta etenkin alkoholiongelmista kärsivien yksilöiden ja yhteisöjen tukemiseksi."

Nykyään IBC tekee maailmanlaajuista vaikuttamistyötä päihdepolitiikan ja ennaltaehkäisevän työn kehittämiseksi ja toimii verkostona hyvien käytäntöjen jakamiseksi ja päihdehaittoja huomioivan kehitysyhteistyön kehittämiseksi. Kansainvälisen Sinisen Ristin pääsihteeri on  Sininauhaliiton puheenjohtajanakin jälkeeni toiminut Anne Babb.

Tangoissa liehuvat muistoni, osa 3

Myös Suomen Katulähetysliiton viirin sain 50-vuotislahjaksi. Viirissä on valkoinen, taivaalla loistava Kointähti, joka kuvaa Kristusta sekä öljylamppu. Arvid von Martensilla on ollut oma visionsa merkkiä suunnitellessaan, jota en lähde paljoakaan toistamaan.

Sen sijaan kerron kyseisestä tähdestä jotain muuta. Lucifer on latinankielinen sana, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”valonkantajaa”. Antiikista lähtien Jeesuksen lisäksi Lucifer on siis tarkoittanut Kointähteä eli Venusta. Nimitys kuvaa Venuksen nousua loisteena taivaalle ja lankeamista taivaan rannan taa. Luciferin ajatellaan nykyään usein olevan yksi Saatanan monista nimistä.

Kristillisen perinteen mukaan Lucifer oli ensimmäinen arkkienkeli, kunnes hänestä tuli liian ylpeä ja vallanhaluinen, mikä johti kapinaan Jumalaa vastaan. Taivaallisen sodan jälkeen Jumala karkotti Luciferin, jolloin hänestä tuli paholainen, langennut enkeli, ja hänen seuraajistaan demoneita.

Itse aikoinaan modernisoin katulähetyslogon. Pyöristin hieman öljylamppua sekä muutin Kointähden keltaiseksi tehdäkseni pesäeron paholaiseen. Mutta jälkeeni tulleet maalliset päättäjät palauttivat tähden valkoiseksi. Ketään ei kiinnostanut edes tietää miksi vaihdoin väriä. Perustellusti voinkin ajatella, että taivaalla on valoa näyttämässä edelleen Vapahtaja ja Paholainen samassa persoonassa. Näinhän se tosin on Jumalan kuviksi luoduilla ihmisilläkin, hyvä ja paha käsi kädessä. 

Jälkeeni toiminnanjohtajaksi tullut Erkki Arvaja kirjoitti:  "Jyväskylän Katulähetys on sekä Sininauhaliittoon että Suomen Katulähetysliittoon kuuluva, Jyväskylän seudulla toimiva, muita Suomen katulähetysyhdistyksiä laajempi katulähetysyhdistys. Se on voittoa tavoittelematon päihdetyöyhdistys, jonka toiminnassa yhdistyvät kristillisen sanoman levittäminen ja sosiaalinen auttamistyö. Päihdeongelmaisten lisäksi se auttaa ihmisiä, joita koettelee esimerkiksi asunnottomuus, työttömyys, perheiden hajoaminen tai vankilassa olo ja vaikeus sopeutua normaaliin elämään vankilan jälkeen." Jyväskylän Katulähetyksen viirin sain lahjaksi niin ikään 50-vuotispäivänäni. Lyhty ja Kointähtikin ovat samat kuin Liiton viirissä.

Arvid von Martensin äidinkieli oli ruotsi ja hän toivoi nimeksi Nattmission eli Yölähetys. Viemään oljylampun kanssa valoa kadun kansan keskuuteen, jossa on läsnä ikuinen pimeys. Vaikka taivaalla loistaa Vapahtaja Kointähtenä antamassa toivoa. Samoin kävi kannattamalleni, Viirteen Pekan ehdottamalle nimelle Suomen Katulähetys- ja Vankilatyöntekijöiden liitto. Ehkä muistan nimen oikein, ehkä en. Mutta jostain arkistosta tämäkin ehdotus löytynee, sillä siitä äänestettiin Katulähetysliiton vuosikouksessa.

Tangoissa liehuvat muistoni, osa 2

Viirissä olevan synnyinkuntani Tuusulan vaakunan suunnitteli kaksi vuotta syntymäni jälkeen Olof Eriksson. Yläosan aseenlukko kertoo pitäjän perustamisvaiheista, mutta muistuttaa myös sotilasperinteistä. Alaosan laakerinlehvä punaisine marjoineen kuvaa kunnan rikasta kulttuuriperinnettä; varsinkin kultakauden taiteilijoiden muodostamaa taiteilijayhteisöä.

Oikeastaan en saanut pöytästandaaria henkilökohtaisesti, vaan Sininauhaliitto, sillä  21.10.2007 pidettiin Tuusulan Mutterimajalla "Kaikkien aikojen juhlat". Päivämäärä on kaiverrettu myös pöytästandaarin hopealaattaan. Juhlimme silloin Sininauhasäätiön 50-vuotista taivalta sekä tasavallan presidentin minulle myöntämää sosiaalineuvoksen arvoa. Sen lisäksi Mutterimaja siunattiin käyttöön. Kruununa koko juhlalle astelin Päiviksen kanssa avioliittoon, kun pastori Aarme Kiviniemi vihki meidät ainutlaatuisessa Mutterimaja-yhteisössä.

Silmäätekeviä oli juhlissa pilvin pimein Sauli Niinistöstä kadun kansaan.  Eeki Mantereen Tuhansien tähtien hotellí soi ja "Kulkurin häävalssimme" vasta vihityn, kauniin vaimoni kanssa tanssi pyynnöstäni Manne TV:stä tuttu Jukka Ahlgren, alias Santeri A.

20 vuotta kotikuntanani olleen Jyväskylän maalaiskunnan pöytästandaarin olen vastaavasti saanut kunnalta henkilökohtaisena lahjana täyttäessäni 50 vuotta. Viirissä oleva tunnus on saanut aiheensa kunnan nimestä ja alueen teollisuudesta, joihin viitataan punaisella pohjalla olevilla tähkillä ja hammaspyörän puolikkaalla. Tapio Vallinojan suunnitteleman vaakunan kunnanvaltuusto hyväksyi 8. joulukuuta 1953. Se muuttui epäviralliseksi kotiseutuvaakunaksi 2009 maalaiskunnan liityttyä Jyväskylän kaupunkiin. Viirin ajattelen saaneeni mitättömästä mukanaolosta kunnallispolitiikassa sekä Jyväskylän Katulähetyksen kunnalle aikanani myymistä palveluista.

Jyväskylän Katulähetyksen merkittävin yhteistyökumppani oli Jyväskylän kaupunki. Se perustui, tottakai hyviin palveluihin ja vuosien saatossa pala palalta rakennettuun keskinäiseen luottamukseen. Sitä kuvastaa hyvin silloisen apulaiskaupunginjohtaja Ahti Vielman tuki, kun haimme kahden pienkerrostalon lainoille kaupungin takausta: "Jos kyseessä olisi mikä tahansa vastaava toimija, olisi vastaus ei. Mutta aikanasi Katulähetys on aina asiansa hoitanut, joten tulen esittämään hallitukselle takauksen myöntämistä." Mielenkiintoista on sekin, että ilman Elämän tähden ry:n perustamista Katulähetyksen kokous olisi todennäköisesti kaatanut hankkeen.

Jyväskylän viirin sain 27.08.2008, mutta varmuudella en muista miksi juuri tuolloin. Ehkä jäin silloin Sininauhoista ainakin osin eläkkeelle. Saamassani pöytästandaarissa on sauva, jonka ympärille on symmetrisesti kietoutuneena kaksi käärmettä, jotka katsovat toisiaan. Näistä juontavat juurensa nimitykset Hermes-sauva ja Merkurius-sauva.

Hermesin myytti kertoo yhdestä Kreikan mytologian monipuolisimmasta jumalasta. Hän oli yksi aktiivisimmista ja levottomimmista jumalista. Tästä syystä häntä pidettiin myös useiden toimintojen, kuten kaupan, oveluuden, rajojen ja sitä ylittävien matkailijoiden, varkaiden ja valehtelijoiden suojelijana. Lisäksi Hermesin tehtävänä oli ohjata kuolleiden sieluja alamaailmaan sekä saattaa jumalten sanaa. Kuinka hyvin se sopiikaan Katulähetykselle.

Tangoissa liehuvat muistoni, osa 1

Eilen kirjoitin muistelevani tänään kymmentä pöytäviiriäni ja Suomen lippua, joilla kaikilla on suuri merkitys, sillä ne ovat osa henkilöhistoriaani. Aihetta on kyllä enemmän kuin yhden blogin verran. 

Valmistaja sanoo tuotteistaan näin: "Pöytästandaari on pöydällä pidettävä poikkitangossa roikkuva kaksinkertainen kangas, johon on painettu yhteisön tunnus. Pöytäviirejä teettävät mm. kunnat, kaupungit, yritykset, yhdistykset, puolueet, tapahtumat sekä sukuseurat ja joskus myös yksityiset ihmiset.

Pöytäviiri on arvostettu ja klassinen lahja, jolla voi juhlistaa merkkipäiviä ja osoittaa kunnioitusta vieraille ja kunniajäsenille. Viirejä annetaan usein myös kiitoksena ansiokkaasta palveluksesta. Viiri voi olla kokonaan värillinen tai esimerkiksi vain logo valkoisella pohjalla. Pöytästandaari on useimmiten varustettu valkoisella taustalla, mutta se voi olla myös värillinen tai sisältää tekstiä tai kuvia.

Standaari on käsityönä valmistettu, kaunis lahja, jonka arvo säilyy. Perinteiseen pöytästandaariin kuuluu laadukkaasta satiinista kaksipuoleiseksi käsityönä valmistettu viiri, niklattu 43 cm pitkä metallitanko ja jalusta, joka voi olla marmoria tai metallia. Viirissä on ylhäällä ripustusnyöri ja sen reunoja voi kiertää lisäksi koristeena standaarin väreihin sopivaa nyöriä tai hapsunauhaa. Alareunassa voi olla mallista riippuen lisäksi tupsuja. 

Vaikka aion kertoa muutamana päivänä kuvan muistoista vasemmalta lähtien, poimin joukosta ensimmäisenä Markku-serkultani 50-vuotislahjaksi saamani, oikealla olevan siniristilipun. 

Keväällä 1918 Suomen lippuasiaa käsiteltiin eduskunnassa ja erilaisten vaiheiden jälkeen perustuslakivaliokunnan ehdotuksesta hyväksyttiin 28.5.1918 ehdotus sinivalkoisesta ristilipusta. Laki lipusta julkaistiin kaksi päivää myöhemmin. Lakiin on sen jälkeen tehty pieniä muutoksia, mutta lippu on pysynyt samana. Lippuluonnoksen vuodelta 1918 laativat taiteilijat Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen.

Uskon joskus vähän horjuvankin isänmaallisuuteni tulleen sydämeni perusasiaksi vanhempieni geeneistä. On hyväksi kokea tulleensa jostakin ja kuuluvansa johonkin eikä vain olevansa mistään kotoisin. Vaikken Suomen sotia kokenutkaan, tunnen vahvasti olleeni jo silloin mukana vanhempieni geeneissä. Tähystämässä sieluni silmin äitini kanssa Hyrylän ortodoksikirkon kellotapuleissa vihollisen lentokoneita ja isäni mukana itärintamalla. Osa rakkaimmista lapsuusmuistoista onkin Santahaminasta, jonne matkasin Hyrylästä  kantahenkilökunnan kanssa armeijan kopppiautolla monta kertaa talvisinkin puukaminan lämmössä, lopuksi pitkin kääntyvää Hevossalmen siltaa.

Kuinka ihailinkaan isääni, kun kaikki saaressa morjestivat häntä. Vasta myöhemmin selvisi, että varusmiesten kuului tervehtiä upseereja ja aliupseereja 😂. Mutta se ei hämärtänyt kunnioitustani vanhempiani kohtaan, jotka minun, pikkumiehen mielessä olivat virheettömiä ja tiesivät kaiken, vaikken aina ymmärtänytkään. Minä vain uskoin ja luotin. Tätä kaikkea serkkuni lahjan lisäksi Suomen lippu minulle merkitsee. 

Elämän tähden ry:n logo ja tarkoitus

Eräänä aamuna kilkuttelin Tuusulan Koskenmäellä graafikko Sari Rinteen kodin ovikelloa ja sanoin terve. Sitten jatkoin: "Meillä on pieni, puhtaasti vapaaehtoistyötä tekevä, poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton yhdistys. Sen tehtävä on ihmisten, eläinten sekä kasvien hyvinvoinnin edistäminen ja elämänlaadun parantaminen, vaikka kasvien maininta säännöistä unohtuikin."

Sitten jatkoin, että rahaa ei juuri ole, kuten ei ollutkaan, mutta tarvitsisimme kauniin logon, joten olisiko sinulla mahdollisuutta auttaa meitä? Tähän Sari: "Toki, sillä teette hyvää työtä." Siinä samassa livahti ulos lapinkoira Supo ja perässä kotikissa Mikko. Kun saimme ne takaisin sisään, istuin kahvikupin kanssa Sarin viereen ja grafiikkaohjelman ääreen kertoen tarkemmin.

Sari on tekemänsä logon lisäksi jättänyt lähtemättömän jälkensä Jokilaaksoon muutenkin. Hänen lahjoittamansa karhunvatukan taimet ovat viimeiset ihmisen istukset ennen kuin alue sai luonnonsuojelualueen statuksen. Ehkä ensi kesänä syöksyn vihreyden sekaan katsomaan ovatko mustat vatut kotiutuneet ja onko joskus peräti marjojakin odotettavissa. 

Logoja piti tehdä ja tehtiinkin kaksi osin käänteisillä väreillä. Toisessa on sinisessä vedessä uiva musta joutsen ja vastaavasti toisessa valkoinen Suomen kansallislintu, joka asuukin perheineen yhdistyksen Jokilammilla Jokilaaksossa, Tuusulanjoen varrella. Musta joutsen on mamuakin harvinaisempi, mutta kuitenkin joskus maassamme nähty. 

Sitten logossa, piti olla toisiaan kädestä pitävä pariskunta ja valkoinen kansalliskukkamme kielo vihreine lehtineen. Elämän tähden on kirjoitettu vihreälle nurmelle ja taivas on valkoinen, sillä se kuvastaa lumisadetta. Silti logossa mollottaa keltainen kuu tai aurinko.

Viikko sitten sain viimein aikaiseksi valmistuttaa SeriSipilällä logosta kuvan viirin, johon olen oikein tyytyväinen. Joku toinenkin siitä pitää, josta osoituksena on saamani viesti. 

Jos yhdistyksemme pöytästandaari ei liehu Jokilaakson pihan juhlapaikalla, on se Merikonttikodin ylimmällä hyllyllä muiden vastaavien joukossa. Niillä jokaisella on itselleni suuri merkitys, sillä ne ovat osa henkilökohtaista historiaani. Ehkä kerron niistä huomenna.

Pidän vedestä

Nykyinen Thaikotini maan eteläosassa, kapinoivien maakuntien naapurissa on 30 kilometriä merivedestä. Koska Phatthalung ei ole turistiseutua, ei sieltä löydy myöskään Pattayan kaltaisia saunakokonaisuuksia uima-altaineen ja divaaneineen. Niinpä en puoleen vuoteen uinut kuin kahdesti. Enkä niitäkään Thaimaassa, vaan Malesiassa, jonne tein yli puolentoistatuhannen kilometrin, kolmen viikon moottoripyörämatkan PeeCeeX:läni laatuseurassa. Oli mukavaa, joskin tien päällä matkanjohtajalla oli koko ajan liian kiire minulle ja pyörälleni.

Vesisateet tulivat viime talvena Thaimaassa tutuiksi enemmän kuin Suomessa ikinä. Lämpimistä sateista opin hieman pitämäänkin. Usein muistelin äitiäni, joka tapasi sanoa, että "kyllä kesä kastelemansa kuivaa". Juoma- ja pesuveden lisäksi pidän uimavedestä, jota Jokilaakson Suomen kesässä riittää lammissa ja joessa. Ehkä varhaiset esi-isäni ovatkin tulleet vedestä, vaikken uimari olekaan. Kunhan pulahtelen. 

Viime kesän In-juttu, vaan ei 105 oli yksin ja Morakotin kanssa aamu-uinnit Jokilaaksossa ja Hyrylän seudun muissa uimapaikoissa. Tata sometteli, ihmetteli Suomea ja piteli pyyhettä. Siitä hipsittiin Munallisten Marttakerhoon puurolle. Tätä tein yksinkin silloin, kun vein Morakotin heti aamusta mustikkametsään.

Viime kesä oli sielulleni hienoa aikaa, jota elämä on kieltämättä nykyisin. Suven löytöjä olivat Urheilukeskuksen uimapaikka sekä Kahvila Hyrylän aamupuurot seuroineen. Tosin samalla lammella olen oppinyt uimaan liki 70 vuotta aiemmin.

Reipas kuukausi sitten laskeuduin puolen vuoden Thaimaan jakson jälkeen naapurikaupunkiin Vantaalle, josta matkasin lähes samaa matkaa joutsenpariskunnan kanssa Jokilaaksoon. Ajattelin jatkaa samoissa vesielementeissä mihin syksyllä jäin, mutta toisin on käynyt. Hurahdin kylän uimahalliin, jossa olin käynyt ehkä kymmenen vuotta aiemmin. Yllätyin myönteisesti leppoistamisikäisten lipun hinnasta. 3 euroa ja 20 senttiä on hyvin kohtuullinen. 10 kerran sarjalippu on vielä 4 euroa halvempi. Se käy myös Järvenpään ja Keravan uimahalleissa sekä saman kaupungin maauimalassa. Vieläkin halvempi vaihtoehto Tuusulan uimahalliin on määrätyin rajoituksin. Koko vuoden lippu yli seitsemänkymppiselle tuusulalaiselle maksaa 27 euroa.

Halpaa sanon minä. Eikä se pidä sisällään ainoastaan 25 metrin altaan käyttöä. Vaan hintaan kuuluu kylmä- ja terapia-allasta monine erilaisine, hierovine suihkuineen. On myös telineitä ja liukumäkeä moneen vesiliukuun ja hyppyyn. Saunojakin löytyy perinteisistä höyrysellaiseen. Puhumattakaan seurasta, jota sitäkin löytyy vaikka mihin keskusteluihin ja maailman parantamisiin.