Kolmas sektori, osa 3

Elämäni suurimpia sisältöjä avioliittojen ja Markopoikani lisäksi oli yli kolmenkymmenen vuoden ajan katulähetys- ja sininauhatyö. Jyväskylän Katulähetys ja Sininauhasäätiö kasvoivat aikanani omilla sektoreillaan valtakunnallisestikin merkittäviksi tekijöiksi niin vapaaehtoistyössä kuin myytävien palveluiden tuottajinakin.

Harrastuksena olin korvia myöten myös vammaistyössä eri muotoineen ja toimijoineen 20 vuotta. Voin siis ajatella olevani ainakin jonkinlainen kolmannen sektorin ymmärtäjä ja kokemusasiantuntija. Vaikken ollut päästä Kynnys ry:n ehdokaslistoille eduskuntavaaleissa koska alkoholismi ei ole "sillä lailla" sairaus, vamma tai edes vaiva. Joten en voinut olla oikea vammainen. Joskus pohdinkin kuka tai mikä sitten olen, kun en ole terve tai sairas enkä vammainen.

Päihdetyössä olin mukana luomassa montaa hyvää hanketta ja työrukkasta valtakuntaan, jotka kaikki eivät ole kadonneet leppoistamisaikananikaan soiniallergian vuoksi. Yksi on päihdetyön päiväkeskukset ja toinen erilaiset kuntouttavan työn tai tekemisen muodot kannustin- ja aktivointirahoineen. Puhuttiin yhdeksän euron miehistä ja naisista, jotka täyttivät päiväänsä tekemällä vaikka mitä aamusta iltaan tai muutaman tunnin.

Muistan, kun markkinoin ajatusta kunnille: "Rouva X tai herra Y ei tee mitään järkevää ja yhteiskunta elättää silti, sillä se on laki, maan tapa ja käytäntö. Nyt avullamme he voisivat virkata vaikka patalappuja, värkätä kottaraisen pöntön tai pari viikossa. Voittoa tulisi entiseen ei mihinkään verrattuna patalappuja sekä pönttöjä tai muuta hyödyllistä. Lisäksi aika kuluisi päiväkeskuksissa, joka olisi pois juomakentältä, pahanteosta tai vain joutenolosta.

Ajatuksia ja hyviä visioita ei ollut vaikea myydä kunnille. Vaikeus oli niiden kauppaamisessa avustuksista päättäville. Muistiin on syöpynyt ensimmäinen markkinointimatkani Isoon kaupunkiin. Kuinka odotin sisäänpääsyä Helsingin Hakaniemen Ympyrätalossa sosiaaliministeriön tarkastaja Ellisaaren oven takana. Hän ei kutsunut edes sisään, vaan sain esittää asiani pikaisesti seisaaltaan oviaukosta, sillä Jaakolla oli tärkeämpää tekemistä kuin joku sarkahousuinen, maiharitakkinen maalta, kai hänen silmin susirajan tuntumasta 😅.

Palasin Keski-Suomeen tyhjin käsin. Pitkään pysyivät ovet ja avustusrahakirstut kiinni myös Raha-auromaattiyhdistyksessä. Kunnes opin osin nöyrtymään tai näyttämään siltä. Minä, joka olin kolunnut kujat ja juoppokämpät sekä monet vammaisjärjestöt en tiennyt mitä kenttä tarvitsee, vaan tietous oli kirjakielessä, oppiarvoissa ja konttorihuoneissa, korkeiden kerrostalojen seinien sisällä sekä kirjoituspöytien takana. Silloin ei kokemusasiantuntijuus ollut kurssissa.

Opettelin Mikkihiiren tapoja, jolla on pieni suu, mutta suuret korvat. Niillä kuuntelin mitä herrat ja välillä rouvatkin ovat valmiita rahoittamaan rahapelien tuotoilla tai verorahoilla. Monen hankkeen syvin ydin ei ollutkaan kentän tarve, vaan rahoittajan näkemys. Joka oli yhtä usein metsässä kuin kohdallaankin.

Yksi kohdallaan olleista oli, kun Raha-automaattiyhdistys kaipasi pääkaupunkiseudulle vikkeläliikkeistä asuntojen hankkijaa asunnottomille, joka tuottaisi myös elämisen tukipalveluja. Siihen aikaan Y-säätiö osti ja vuokrasi vain asuntoja ja kunnat saivat etsiä tukipalvelut muualta. Mikkihiirikorvat olivat alussa Sininauhan ja Katulähetyksen ehkä merkittävimmät tukijalat. Eikä se huono tapa ole joka paikan suuna ja päänä olemisen vaihtoehtona edelleenkään.