Tangoissa liehuvat muistoni, osa 6

"Työn määränpäänä olkoon, että jok'ainoa Suomen lapsi äidinkohdusta lähtien ja kautta koko kasvunaikansa saa oikeutetun osansa siitä hellyydestä ja huolenpidosta, joka yksinään voi laskea pohjan nuorten kehitykselle hyviksi ja hyödyllisiksi kansalaisiksi.” Carl Gustaf Emil Mannerheim kutsui näillä sanoilla kansalaisia lasten oloja parantavaan työhön. 

Sininauhasäätiö osti Töölön kaupunginosasta Ruusulankatu 10 kiinteistön Mannerheimin Lastensuojeluliitolta. Ilman keskinäistä luottamusta hallintojohtaja Seppo Ristilehdon kanssa Kujankatiksi nimeämäni yhteisön kodit sadalle kodittomalle eivät olisi koskaan nähneet päivänvaloa eivätkä yön kuuta. Aikaa ensimmäisestä neuvottelusta kului 10 vuotta. Kuin eilisen muistan, kun puristimme Sepon kanssa toistemme käsiä ja lupasimme silmiin katsoen, että kumpikaan ei hyppää kesken pois. Se oli paljon enemmän kuin mitkään nimet papereissa. 

Seppo oli tavoitteellinen ja poikkeuksellisen inhimillinen johtaja. Hänen myötävaikutuksellaan sain Mannerheimin Lastensuojeluliiton kunniaviirin, jossa valkoinen lintu ruokkii pesäänsä kolmea poikastaan. Hopealaatassa on kiitossanat sekä päivämäärä 29.04.2011. Kyseinen viiri lienee ainut, jonka olen koskaan pyytänyt. 

Kun elämisen, olemisen ja asumisen yhteisö viimein valmistui Töölön kaupunginosaan, en ollut avajaisiin kutsuttujen joukossa. Matkalle oli kadonnut myös Kujankatti ja tilalle oli tullut julkisuuden nimeämä "Ruusulankadun asuntola". Vähän pettynein mielen juhlapäivänä ajattelin "Mauri on työnsä tehnyt, Mauri saa mennä". Joku lohdutti, että yritä Jormas ymmärtää sen olevan vain kateudesta voimansa saavaa Soiniallergiaa.

Perimätiedon mukaan Soini olisi tullut minulle isoisäni tai hänen isänsä ottamana Soini-nimisestä talosta, Jurvan Kentankylästä. Jossa tarinan isovanhempien mukaan oli sukuni Kenttia liiankin kanssa. Piti erottua joukosta. Tavallaan olen myös kotoisin Järvenpäästä, jonka muodosti viisi kyläkuntaa: Kentankylä, Tupenkylä, Kesti, Järvenpää ja Rannankylä. Eikä Jurvakaan ole enää oma kunta, vaan osa Kurikkaa.

En ehkä verenperintönä kuitenkaan ole kuvan sukuviirin Hällström, vaikka kantaisänäni pidetty lautturisuvun jälkeläinen Petter Hällström (1702-1781) saapui ison vihan jälkeen vuoden 1721 tienoilla Suomeen ruotsalaisen upseerin sotilaspalvelijana.

Sillä jostain ongin tiedon tai ymmärsin väärin, että suvussa olisi ollut huutolaispoika, kuten tahollaan kaukainen kantaäitinikin, ruotsalainen Slotte. Tunnetasolla pidänkin kiinni ehkä mielikuvitustarinastani kahdesta orpolapsesta, jotka rakastuivat löydettyään toisensa Tanskan Helsingörin ja Ruotsin Helsingborgin välisen salmen lautalla.

Petter Hällströmin isä, kuten minäkin kuulumme erääseen Etelä-Skoonessa, Ruotsissa, Helsingborgin kaupungissa asuvaan Traeben-nimeä (Puujalka) kantavaan, myöhemmin osin aatelissukuun, jonka miespuoliset jäsenet olivat monessa polvessa lauttureina Helsingborgin ja Helsingörin välillä olevan salmen yli kulkevalla valtareitillä.

Itse kannan ylpeydellä nykyistä Soini-nimeä. Se istuu hyvin, sillä läpi vuosikymmenten moni on tuntenut minut paremmin Soinina kuin Jormana, Veinona tai Juhanina. Eikä suku- tai etunimiä ollut Kalevalassakaan, vaan oli Kullervo, Ilmarinen, Kihawanskoinen, Väinämöinen, Oikarinen sekä Soini.

Päätän tällä erää tähän 7-osaisen muisteluni, jotka aloitin kirjoituksella "Elämän tähden ry:n logo ja tarkoitus". Jo silloin kerroin kyseisen logon aiheiden olevan visioimiani, kuten pöytästandaarikin. Niitä on tätä kirjoittaessani kaksi, joilla molemmilla on osoitteensa ja joihin taidan hankkia laatat järjestysnumeroineen.