Yksinäisyyden poistajat

Näyttelijä ja imitaattori Jukka Puotila paljastaa eläkepäiviensä henkireiän oheisen kuvankaappauksen tekstissä: ”Vannoin, etten ikinä lähde sellaiseen mukaan”. Mutta toisin kävi ja työhulluksi tunnustautunut konkarinäyttelijä on oppinut elämään hetkessä.

Yksinäisyys oli minulle outo asia, kunnes jäin kokoaikaisesti leppoistamaan ja puolin sekä toisin luvattu yhteinen lopputaival tärkeimmän ja rakkaimman henkireikäni kanssa päättyi avioeroon. Päivis otti matkaansa Merikonttikotimme keittiön lusikkalaatikosta Muumimamman ja jäin Muumipapan kanssa Sinkkukodiksi muuttuneen Duokodin itse valitsemaani yksinäisyyteen.

Alussa se tuntui mukavalta ja vapaalta, kun kukaan ei ollut kotona säätämässä pienintäkään asiaa. Mutta jokaisen päivän aurinko laskee ja kuin varkain elämääni hiipi hiljainen säätäjä. Sen nimi oli yksinäisyys, jonka kanssa kyllä pärjäsin. Joku sanoo myös asian vierestä pitävänsä yksin asumisesta, joka ei ole lainkaan sama asia. Yksinäisyys on jotain sellaista, kun koti ei tunnu kodilta vaan asunnolta tai ainoastaan nukkumapaikalta. Puuttuu kodin sielu. Oli sama suljinko oven sisä- tai ulkopuolelta, koin olevani yksin, elämän tarkoituksen hukanneena enkä kokenut kuuluvani minnekään enkä kellekään.

Oli turha odottaa, että joku tulisi kolkuttamaan ovipieleen, että "hei, muistatko minut? Mutta ei sen väliä, tulin pitämään seuraa ja kysymään mitä mahtaa elämääsi kuulua?" Ehkä yksinäiyyttä ei voi tai edes yrittää paeta. Se seuraa kuin Repe Helismaan ja Tapsa Rautavaaran tämän linkin Musta kissa..

Jokilaaksossa saattaa mennä viikkotolkulla, etten näe ihmistä. Siihenkin jollain lailla oppii tai ehkä oikeammin tyytyy ja turtuu, sillä ihminen on tarkoitettu toisten yhteyteen, jonka Jukka Puotilakin on käsittänyt. Yksinäisyyden poistajia on hyvistä huonoihin ja moneen lähtöön lenkkipoluista alkoholiin ja tanssiparketeista elämän ennenaikaiseen päättämiseen tavalla tai toisella.

En muista mikä minut viime kesänä johdatti entisen Shellin nykyiseen Kahvila Hyrylään, jossa kokoontuu aamuisin kymmenpäinen aikuisten miesten joukko, jolle joku on antanut nimen "Munallisten Marttakerho". Toisen arjen yksinäisyyden poistajan löysin myöhäisen lumen ansiosta. Kun tulin puolen vuoden reissulta Thaimaasta, oli tuhannen litran vedennoutosäiliöni kinosten takana ja kokovartalopesuveden noutamiseen olisi lähinaapurin kartanon auramiehen pitänyt tulla uudelleen.

Sitä pohdin aikani ja muistin Hyrylän uimahallin, jossa en ollut käynyt vuosiin. Sinne lähdin etupäässä pesulle ja katsomaan mitä muuta eläkeläinen voi saada noin kolmella eurolla. Huomasin saunojen, altaiden ja pukuhuoneiden olevan mitä parhaita sosiaalisen kanssakäymisen paikkoja sekä yksinäisyyden poistajia.

Siihen vaivaan omat ja tärkeimmät ovat muutamat chat-ystävät, joita tapaan harvakseltaan. Kiitos Iiris, Raimo, Hannu, Ritva, Timo ja muutamat muut. Joukon kirkkain tähti on seniorisydämeni valinta Morakot alias Tata monen tuhannen kilometrin päässä. Jonka aamuinen soitto ja illan hyvän yön toivotukset Messengerillä ovat välillä kuin koko elämäni.

Yksinäisyyden poistajia on moneen menoon, mutta harva niistä tulee kotiovelle, vaan on lähdettävä liikkeelle, vaikka yhtä huonoa valintaa taitaa saada nykyisin kotiinkuljetettunakin.

Eilen aurinko kysyi minulta hattarattomalta taivaalta: "Huhuu Jormas, täällä vihdoin ollaan, mitä aiot tehdä sen suhteen?" Vastasin okei, aloitetaan siitä, että puran lumitaakan osittain rikkoman pienen Vihreän huoneen katosta loputkin. Sitten menen entiselle Satoturpeelle, jonka kasvihuoneisiin kärräsin turvepaaleja 60-luvulla ja istutin koko firman ensimmäiset ruusuntaimet.

Pirilän Kukkataloksi muuttuneesta paikasta ostin pari rapalperipuskan alkua ja puolitoistametriset luumupuuntaimet, jotka istutan katosta vapautuneeseen kasvihuoneesen. 60-vuotislahjaomanapuuni syöneille rusakoille ilkuin: "Ähäkutti. Kohta näen lähtikö henki jyrsimiltänne puilta. Jos näin kävi, istutan uudet seinien sisään luumupuiden viereen."