Leppoista eloa meren rannalla

jormas: Tästä(kin) olen kirjoittanut monta kertaa. Nimittäin Meri-Teijon Mathildedalista. Kun kerran voin kirjoittaa ikävistäkin aiheesta monta juttua, niin toki niin voin tehdä mukavienkin asioiden kanssa.

Aikoinaan näin Hesarista ilmoituksen, jossa paikallinen kiinteistönvälittäjä myi reippaan 200 hehtaarin merialuetta tuhannella eurolla. Ilmoitus oli aika ajoin yhä uudestaan ja viimein se tarttui minunkin haaviini, joten soittelin Saloon Olli Lehdelle Kiinteistökolmioon. Vaan eipä tonnilla saanut satoja hehtaareja merta, vaan pienen murto-osan osuuden. Mutta me ostimme sellaisen tai oikeastaan kaksi. Tai oikeammin Elämän tähden ry osti, mutta me rahoitimme. Ja ihmettelimme kuinka olemme pärjänneet tähän saakka, kun meillä ei ole ollut omaa merta.

Omaa merta omalta rantatontilta kuvattuna

Mutta aiheeseen liittyvä lysti ei tähän loppunut, vaan soittelin Olli Lehdelle varmastikin kaupan jälkeen kahden, kolmen vuoden ajan. Että myy meidän Matkakodille rannasta paikka, kun sinulla sitä on vaikka kuinka kaltaisillemme köyhille jaettavaksi.

Ja viimein yhtenä keväänä mies sanoi, että nyt on mitta täynnä Soini soittelujasi ja teen rantaan reippaan kymmenen autopaikan kokonaisuuden ja katsotaan meneekö ne kaupaksi. Ostimme ensimmäisenä rannimmaisen ja neljä muuta ostajaa seuraavat, kunnes alueelle ilmaantui sveitsiläis-suomalainen sijoittaja, joka osti loput ja koko satamakokonaisuuden. He ovat nyt sijoittaneet perushankinnan lisäksi alueeseen eräänkin euron. Kaikki laiturit uusittiin viime kesänä ja talven aikana päivänvalon näki mm. upouusi klubirakennus. Myös polttoaineen jakelu on ilmestynyt satamaan jne. Tässä linkki merelliseen paratiisiimme: http://www.mathildanmarina.fi/. Joka tapauksessa paikka on nyt jo hieno ja paranee koko ajan.

Samaiset sijoittajat ostivat myös Lehden myymät autopaikat kahta lukuun ottamatta. Nämä vierekkäiset paikat ovat nyt Elämän tähden ry:n. Toisen koko on 3 x 8 metriä ja toisen 3 x 6 metriä. Uskon, että ne ovat valtakunnan pienimmät merenrantatontit.

Viime talvena tasasimme paikan Matkakodillemme

passeliksi ja nyt tänään olemme paikalla ensi kertaa.

Elämässäni olen suorittanut monta hankintaa, joissa moni ei ole juuri järkeä nähnyt. Tämä on yksi niistä ja yksi parhaista. Kun osaltamme kaikki on valmista, olisi rantapaikallamme ollut ottajia satamayrittäjän ja naapurikiinteistöjen omistajine lisäksi. Rahalla emme paikastamme kuitenkaan luovu. Tiedän, että se on liikaa sanottu, sillä lähes kaikella maailmassa on hintansa. Satamaparkillammekin. Mutta saadakseen sen meiltä, maksuvälineenä pitäisi ehkä olla jotain muuta kuin euroja tai ylipäätään rahaa.

Helsinki-päivä

päivis: Sovimme, että tänään vietetään Helsinki-päivää. Tai minä kerroin muutama päivä sitten, että menemme Ruoholahteen syömään kasvisravintolaan, joka on tehty merikonteista. Kun lupasin vielä tarjota lounaan, Jormalla ei oikein ollut siihen nokan koputtamista. Lupasi vain, että mennään Vespalla.

Toinen Helsinki-päivän kohteista oli Helsingin kaupunginmuseo, joka avautui uudelleen joskus viime keväänä. Sitä kuvailtiin muun muassa kivana hengailupaikkana. Silloin Jorman suusta lipsahti sanat: "tuolla minäkin voisin käydä". Kuten kerran aiemmin kirjoitin, olen opetellut tarttumaan hetkeen, carpe diem. Niin tein tässäkin kohtaa.


Ei olla Sorttiasemalla vaan
matkamuistokojulla kauppatorilla.
On ainakin valikoimaa tämän
lajin muistoja haluaville.

Minulla oli siis mielessäni nuo kaksi kohdetta, joista viimeksi mainittuun lisäsin vielä käynnin kauppatorilla. Niinpä hypättiin Vespan kyytiin, mutta Jormalla oli reitin varrelta mietittynä muutakin katsottavaa. Ajettiin HSY:n uudelle Sorttiasemalle Vantaan Ruskeasantaan. Oli hieman erilainen käynti kuin vuosia sitten, silloinkin skootterilla, "luontoretki" Ämmässuon kaatopaikan korkeimmalle kukkulalle.

Katsastimme siis Sorttiaseman, josta huomasimme puuttuvan vain muovin vastaanottopisteen. Sille on varmaan olemassa hyvä syy. Jätteen vastaanottopisteethän sykähdyttävät meitä kovasti, sillä niin usein ihmiset hylkäävät romunsa luontoon, vaikka samalla vaivalla ja pienellä rahalla niistä pääsisi asiallisesti eroon. Eräänkin kerran olemme kuskanneet toisten jättämiä sohvan raatoja ja muuta jätettä asianmukaisempaan paikkaan.
Ennen Senaatintorin kulmaan ajoa kävimme vielä tsekkaamassa Sininauhaliiton tyhjillään olevan toimitalon Metsälässä. Myös se oli Jorman lisäys Helsinki-päiväämme.

Tiesin, että voisin jatkaa vaikka kuinka kauan matkamuistoista kirjoittamista. Niistähän tein edellisen bloginkin. Käynti kauppatorilla vahvisti vain ajatuksiani. Torilla oli pitkät rivit myyntikojuja täynnä toinen toistaan kamalampia ja ihanampia matkamuistoja. Matkamuistoista riittää vaikka minkä verran materiaalia kirjoittamiseen.

Näille Helsinki-matkamuistoille voin jopa peukuttaa.
Täältä olisin voinut ostaa jotain kaunista ja hyödyllistä itsellekin.

Emme katsoneet etukäteen kartasta, missä Ruoholahdenranta 8 tarkalleen on, joten merikonteista rakennetun ravintola Cargon sijaintia piti vähän haeskella. Löytyihän se lopulta ja ruoka näkyi kelpaavan myös Jormalle. Samalla suunnalla Ruoholahden vieressä olisi ollut vielä Lapinlahden vanha mielisairaala, jossa on nykyään monenlaista toimintaa ja tapahtumia. Lapinlahden Lähde.

Pitänee toteuttaa vielä toinenkin Helsinki-päivä, sillä myös Linnanmäellä olisi ollut mukava käydä. Ja vielä on kesääkin jäljellä.

Minäkö alkoholisti?

jormas: Silloin tällöin käyn sosiaalisessa mediassa keskusteluja toisesta elämäni suuresta intohimosta, alkoholista. Toinen on ollut alkoholittomuus, josta hankkimani omakohtainen kokemus ylittää jo nykyisin ajallisesti yhtäjaksoisen alkoholinkäyttövuoteni. Joskus sähköisissä keskusteluissa on jotakin, joka mielestäni on muillekin jaettavissa, joskin silloin on tekstiä muutettava sen verran, että siitä ei asianomaisen lisäksi muille keskustelukumppanini tunnistu. Tässä siis jo monet kerrat toistamiani viisauksia viinan kanssa ja ilman olosta ja elosta:

"Tämän kertaisesta vastauksestani Sinulle muokkaan myös huomisen blogikirjoituksen. Ehkä tietänetkin, että olen vaimoni Päiviksen kanssa kirjoitellut vuoropäivin blogeja yli viisi vuotta. Määränä se lähes 2000 kirjoitusta. Kaikkiaan blogitavan aloitimme 12. joulukuuta 2009. Joten lukemista siinä on vähäksi aikaa ja itselle muistelemista, sillä silloin tällöin niitä tulee luettua vuosien päästäkin.

Kirjoitat minulle: "Sinä vaan olit alkoholisti! Siitä oli kaukana alkoholin hallinta. Et nytkään, tosin et haluakaan, pysty ottamaan yhtä tai kahta huikkaa, vaan ne sinut vie... kuin stoorisi yhdestä huikasta ja toisesta miehestä.... Toistan vielä sinä et vaan hallinnut alkoa vaan se hallitsi sinua. Itse olen välimaastossa ja rimpuilen vahvuuteni kanssa tai heikkouteni. Nyt taistelen vahvuuteni kanssa hallitsenko vai en ja vielä olen voitolla."

Kuinka tuttua kirjoittamasi onkaan ja vuosikymmenten saatossa eräänkin kerran kuultua. Hyvin usein se onkin niin, että alkoholisoitunut konjakin juoja vertaa itseään kirkkaita viinoja juoviin, kirkkaita viinoja juova viinin lipittäjiin, he oluen juojiin ja viimein kaljaveikot korvikeaineiden käyttäjiin. Ovat mielestään parempia kuin kulloinenkin vertailukohde. Heikon itsetuntonsa kanssa he keskustelevat itsensä kanssa, että enhän minä suinkaan alkoholisti ole, koska ne ovat niin ja minä kuitenkin näin.

Ensin mies ottaa ryypyn, sitten ryyppy ottaa miehen ja viimeksi ryyppy ottaa ryypyn. Syyt miksi juominen on aikoinaan alkanut ovat unohtuneet, jos ovat koskaan mielessä olleetkaan. Joka tapauksessa "ruukku menee kaivolle kunnes särkyy". Mutta jokaisen ruukun särkyminen ja henkisen pohjan löytyminen on yksilöllistä. Muutokseen johtavan riittävän arvovaltaisen diagnoosin voi tehdä ainoastaan asianomainen itse. Kuka missäkin tilanteessa.

Juo kolinaa tai konjakkia, olo on aamulla sama. Ja tauti myös. Mutta kuka on sitten alkoholisti? Siitä on kai taitettu peistä lähes yhtä kauan kuin moista ainetta on juotu. Yhtä totuutta ei liene tässäkään asiassa olemassa. Itselleni ei myöskään ole kovinkaan suurta merkitystä onko alkoholismi sairaus, totuttu tapa, synti tai sen seuraus vaiko jotain aivan muuta. Sen tiedän, että alkoholismin kanssa pärjää erinomaisesti juuri niin kauan kuin ei juo viinaa. Sillä alkoholismi ja alkoholisti ovat kaksi eri asiaa. Mutta kuin toisiinsa istuvat vakka ja kansi.

Yleistä on, että alkoholisti itse huomaa viimeksi oman tilansa. Tai ainakaan tunnustaa muille, vaikka yksinäisyydessään heikkona hetkenään sen itselleen myöntäisikin. Tai ainakin pitäisi mahdollisena. Yksi parhaista määritelmistä on, että ihminen on alkoholisti tai juo alkoholistimaisesti, kun juominen tuottaa jatkuvan ongelman asianomaisen jollekin elämän osalle. Juoja luulee saaneensa tyydyttävän vastauksen kysyttyään asiaa varmuuden vuoksi vain itseltään.´

Mutta siinä ei ole kaikki. Jos asiaa kysyy omilta lapsilta, voi saada vastauksen, että he haluaisivat, että isä tai äiti eivät joisi lainkaan. Silloin juominen mitä todennäköisemmin tuottaa tai on tuottanut lapsille jatkuvan ongelman. Aivan oma lukunsa on puoliso, joka varsinkin ennen liian usein tarkoitti sitä, että naiset sietivät puolisonsa juomista niin kauan kuin palkkapussi tuli kotiin. Toinen oma lukunsa ovat ystävät, kaverit, kylän miehet ja naiset sekä naapurit.

Lapsi voi huomata kärsineensä vanhempiensa juomisesta vasta tultuaan aikuiseksi. Vaikka en isääni alkoholistina pitänytkään, oli hänellä hyvinkin yksipuolinen tapa viettää vapaa-aikaansa. Olin aikuinen, kun yksissä Sininauhaliiton henkilökunnan joulujuhlissa purskahdin hillittömään itkuun, sillä kuin salamana kirkkaalta taivaalta mieleeni nousi, etten muistanut ainuttakaan joulua, jolloin isä olisi ollut selvinpäin. Äitini ei käyttänyt silloin alkoholia lainkaan, mutta isäni kuoleman jälkeen senkin edestä. Mutta mikä minä olin siitä sanomaan, sillä joimme molemmat käytännössä päivittäin. Tosin koska minä kävin myös kuppiloissa, ajattelin kirjoitukseni alun tapaan olevani jotenkin äitiäni parempi, joka joi vain kotonaan keskiolutta, jota Suomen viisaan alkoholipolitiikan ansioista oli tullut jokaiseen ruokakauppaan ja kioskiin."

Ruoka tai käyttöesine on hyvä matkamuisto

päivis: Olen kirjoitellut Muistojen merikonteistamme ja siinä yhteydessä en ole voinut olla ihmettelemättä kirpputorille päätyneitä matkamuistoja. Tai oikeastaan siinä ei ole mitään ihmettelemistä. Niistä halutaan selvästikin eroon. Miksi muuten ihmiset niin mielellään lahjoittaisivat niitä pois? Ihmetellä pitää vain sitä, miksi kukaan haluaa tuoda itselleen tai muille tuliaisina suolasirottimia tai muita kummallisia, matkakohteen nimellä varustettuja pikkutavaroita.

Sattumalta sunnuntain Hesarissakin käsiteltiin aihetta. Jutun mukaan ennen oli tärkeää, että matkamuistossa näkyi paikan nimi. Nykyään ostetaan muistoksi arkisempia tavaroita. Niiden ei aina edes ole tarkoitus säilyä pitkään. Ruoka tai juomat ovat korvanneet monet entisajan matkamuistot. Hesarin mukaan 2000-luvun ihannetuliainen on leipä. Allekirjoitan. Usein vaikka vain Jyväskylässä käydessä ostan mielelläni kotiin tuomiseksi paikallista leipää.



Tämän lasin alusen, vai mikä tuo lieneekään, ostin kauan sitten Pariisista. Samalla reissulla
hankin suolasirottimen, joka muodoltaan muistutti Eiffel-tornia. Eli paraskin tässä
ihmettelemään, miksi joku hankkii matkanmuistoksi suolasirottimen.

Yritin muistella, olenko joskus ostanut matkamuiston, jossa on lomakohteen nimi. Jotenkin tuntuu, että olen vuosikymmeniä sitten tuonut joltain matkalta mukanani viirin. Niitähän kerättiin kotimaan matkoilta ja viriteltiin seinille. Aika coolia oli, jos joukossa oli vaikka Norjasta ostettu viiri. Useimmille matkailu tarkoitti tuolloin lähinnä kesälomapäiviä sukulaisten luona. Ilmeisesti niiltäkin reissuilta mielellään tuotiin joku muistoesine.

Maatuska-magneetti on pieni ja söpö.

Meillä kotona oli 1950-luvun lopulla Neuvostoliittoon suuntautuneelta automatkalta hankittu samovaari, jota muistaakseni ei koskaan käytetty. Se ei varmaan enää ole edes tallessa. Tallessa on kuitenkin minulle ostettu kauniisti koristeltu samettilakki. Se on ehkä Neuvostoliiton itäisten kansojen käsityötä, vaikka emme Novgorodia pitemmälle päässeetkään. Ei siis mitään uutta auringon alla, kun Suomeen tuleva turisti ostaa Lappi-aiheisen matkamuiston Helsingin kauppatorilta.

Hesari kertoo, että myös seinälautaset ovat olleet suosittuja matkamuistoja. Niitä en muista koskaan ostaneeni, mutta monenlaisia pikkutauluja on tullut ulkomaanmatkoilta hankittua. Laukaan kodissa muutama on vielä seinälläkin.

Viimeisimmän matkamuistoni ostin Moskovasta lentokentältä. Kieltämättä Tampereella Lenin-museon museokaupastakin olisi tehnyt mieli ostaa yhtä sun toista. Moskovasta hankin esineen, joka on yksi Hesarinkin mainitsemista suosikkimatkamuistoista: jääkaapin oveen tarkoitettu magneetti. Halusin magneetin, koska siinä on perinteinen venäläinen matkamuistohahmo, maatuskanukke.

Lempäälän Ekotaloprojekti

jormas: Viides elokuuta 2012 kirjoitin Lempäälän ekotaloprojektista näin: "Eilen teimme automatkan Lempäälään. Jo pitkään ja oikeastaan ko. hankkeen alusta saakka olemme seuranneet lasialanliikkeen projektia, jossa on tarkoitus tehdä merikonteista 200 m2:n omakotitalo uima-altaineen kokonaan lasitetun pihan alle ja sisään.
Paljon oli tontilla tehty, mutta niinkin voisi sanoa, että kaikki, varsinkin rakentaminen on vielä käytännössä kokonaan edessä.
Kun kirjoitin, että olemme seuranneet hanketta alusta saakka, olisi oikeastaan pitänyt kirjoittaa, että niin luulimme ennen paikan päällä käyntiä. Tontilla olevasta infolapusta kävi nimittäin ilmi, että varsinainen rakentaminenkin on alkanut jo vuonna 2008 ja seuraavana vuonna kesällä olisi pitänyt olla valmista.
Nettisivujen ja -infon mukaan viivästys on johtunut vaikeuksista maanrakennusyrittäjän kanssa ja siksi kohde ole ehtinyt muun muassa nyt Tampereella olevien asuntomessujen oheiskohteeksi. Mutta kun nyt eletään jo vuotta 2012 eíkä hanke ole taatusti valmis vielä ensi vuonnakaan, olisi tukijoille ja yhteistyökumppaneille parempi antaa parempaa tietoa, sillä omakotitalohanke, erikoinenkaan ei viivästy pelkästään  maanrakennusurakoitsijan vuoksi montaa vuotta.


Paljon on matkaa jäljellä ennen kuin tämä kaikki on katettu
800 m2 lasituksen sisään ja saatu aikaan trooppinen ilmasto

Kun vuosi sitten katselin kyseisen Ekotalon nettisivuja www.ekotaloprojekti.fi/, näytti siltä, että takana on voimaa, niin taloudellista kuin osaamistakin riittävästi, mutta nyt kotisivut eivät anna kovinkaan luotettavaa kuvaa hankkeesta. Valitettavan usein käy, että monet, todelliset vaikeudet vievät innon ja moni innovatiivinen hanke jää kesken.
Toisaalta ylipäätään Suomessa on merikonttien jalostamisen ympärillä asunnoiksi ollut montakin ja monenlaista yrittäjää. Yhteistä heille kaikille on ollut syystä tai toisesta enemmän tai vähemmän epäonnsituminen.
Meillä Konttikotihanke on elänyt tavalla ja toisella 30 vuotta ja nyt ollaan pitemmällä kuin koskaan aiemmin. Mutta valmista ei ole meilläkään. Kaukana siitä, joten muiden kritisointi ilman, että itse olisi saatu omista visioista näyttöä puhetta ja suunnitelmia enemmän, ei ole aivan oikeutettua sekään. Mutta jos meillä mennään tälläkin kerralla metsään, aloitetaan taas alusta, sillä usko toteutukseen on elänyt koko ajan vahvana."

Seitsemäs heinäkuuta 2016 kävimme paikan päällä uudelleen. Koska yllä olevassa kirjoituksessa oleva ekotaloprojektilinkki ei enää toimi, laitan tähän linkin millaisesta merikonttikotihankkeesta oli kysymys. Ehkä otan lähipäivinä yhteyden puuhamiehiin kysyäkseni mikä on tehnyt ylipääsemättömät esteet hankkeeseen, sillä nyt siellä näytti ikävä kyllä tältä:

Tuunaajan paratiisi

päivis: Kirjoitin viimeksi Muistojen merikonteista. Tai siitä toisesta, johon olemme jo melkein saaneet paikoilleen kaikki Omia polkuja kulkevien kaupalta jääneet tavarat. Tänään tajusin, että olen koskettanut lähes jokaista hyllyihin asetettua tavaraa. Se, asettelu, on ollut minun pääasiallinen roolini kirpparia uudelleen järjestettäessä.

Olen siis tutustunut - voi kai sanoa - kaikkiin kirpputorin tavaroihin. Harras toiveemme on saada tavarat kiertoon. Siten ne saisivat uuden elämän, sillä käytännössä kaikki tai lähes kaikki Muistojen merikontteihin päätyneistä tavaroista ovat sellaisia, joita ei hennoisi laittaa roskikseenkaan. Niinhän ovat ajatelleet nekin, jotka ovat nuo kaikki tavarat meille aikoinaan lahjoittaneet.

Kun kuvainnollisesti käsissä on kirpputori, joutuu väkisinkin miettimään, mitä niille tavaroille pitäisi tehdä tai minkälaista uutta käyttöä keksiä, että ne voisivat jatkaa oloaan jossain muualla kuin kirpparin hyllyssä pölyttymässä. Kirpputorin sijainti haja-asutusalueella kaukana pääteistä ja bussiväylien tavoittamattomissa on kieltämättä vähän haasteellinen.

Yksi mahdollinen asiakaskohderyhmä voisivat olla tuunaajat, jotka varmasti keksisivät monille kirpparitavaroille kokonaan uutta käyttöä. Harmi kun itse en ole kovin kätevä käsistäni. Materiaalia ainakin olisi nyt tarjolla runsain määrin.

Tänään valitsin kirpparilta tavaroita, joita vien huomenna Hyrylän terran Konttikirpparille Smartin peräkontista myytäväksi. Minun vähäisellä kokemuksellani on lähes mahdoton arvata, mitkä tavarat kävisivät kaupaksi. Valitsin mukaan retroa, koska tiedän sen kiinnostavan nykyään joitakin ihmisiä. Osaisivatpa vain tulla paikalle ihastumaan. Ajattelin myös sisustajia, joille jotkin omalaatuisetkin tavarat kelpaavat koristeiksi. Ehkä vanhat alumiiniset kakkuvuoat sopisivat paremmin keittiön hyllyjä koristamaan kuin kakkujen paistamiseen.

Viimeksi Konttikirpparilla ollessani ensimmäinen kaupaksi mennyt tavara oli vanha koristeltu metallitarjotin, jossa vielä kaiken kukkuraksi oli reikä. Se oli selvästi edellisellä omistajallaan riippunut jossain koristeena. Siitä sain idean pakata kakkuvuokia auton kyytiin.

Harmillisin mutta samalla mielenkiintoisin tavararyhmä ovat matkamuistot, joista myös kirjoitin viimeksi. En osaa kuvitella mielessäni, miksi joku ostaisi Kyprokselta hankitun seinälautasen tai Lontoon koristeleimalla varustettuja snapsilaseja. No, ihmiset harrastavat kaikenlaista keräilyä. Sopii toivoa, että Muistojen merikonttien tavarat ja omituisten tavaroiden keräilijätkin kohtaisivat joskus toisensa.

Unisexiä ja eläinelämää

jormas: Luulen, että terveydelle on hyväksi olla kiinnostunut kaiken maailman ympärillä tapahtuvista asioista. Se pitää myös mieltä virkeänä, vaikkakin huomaan sortuvani välillä liikaa kielteisten ilmiöiden ruotimiseen. Ehkä niistä kirjoitetaankin enemmän. Toki mukaviakin poikkeuksia löytyy. Kuten tämän päivän Hesarista. Samalla aukeamalla oli nimittäin uutinen Vihdistä, jossa viiden hengen seurueessa oli saatu riitaa aikaiseksi sen verran, että yksi pääsi hengestään. Tämä ei tietenkään ollut mukavaa, vaan se, että kolminkertaisen palstatilan oli saanut mies, joka oli nukahtanut Savonlinjan linja-autoon, eikä herännyt edes Kampin terminaalissa, kun kuljettaja pisti pillit pussiin ja lähti arvatenkin kotiinsa. Onneksi matkamiehellä oli ollut älypuhelin matkassa, jolla hän oli pyytänyt apua Facebook-päivityksellä, että joku tulisi päästämään hänet pois.

MacCosen ottamassa kuvassa Niilo ja vapauden riemu

Ihmisten suhtautumista koiriin, omiinsa ja muiden, olen seurannut kai niin kauan kuin olen elänyt. Se on usein huvittavaa, mutta yhtä usein se ei ole huvittavaa. Varsinkaan silloin, kun jonkun luonnevikaisen ihmisen koira käy muiden ihmisten tai toisten eläinten kimppuun. Ehkä suurin ihmetyksen aiheeni on kuitenkin, että mistä moiset ongelmat syntyvät, kun esimerkiksi Thaimaassa ja arvatenkin muutenkin enin osa maailman koirista on ja saa olla aina irti? Onko osansa osin länsimaisella kulttuurilla, jossa ihmisen pitää hallita ja säätää kaikkea mahdollista?

Jokunen tovi sitten luin, että Helsingin Vanhankaupunginlahden Lammassaaressa on ollut vuosikausia laittomasti kylttejä, jotka kieltävät täysin koirien tuomisen Arabianrannan läheisyydessä sijaitsevaan saareen. Kyltit olivat saaren mökkiläisten pystyttämiä. Ne kaivettiin lopulta maasta huhtikuun lopulla, kun osa Arabian alueen Facebook-ryhmän jäsenistä päätti lähettää niiden virallisuudesta kyselyn Helsingin rakennusvirastolle. Kyseistä saarta muuten hallinnoi raittiusyhdistys Koitto ry.

Aivan oma lukunsa ovat seurakuntien ylläpitämät hautausmaat, joilla hyvinkin monella on koirien tuontikielto. Niistä on käyty oikeutta muistaakseni KHO:ta myöten, jonka päätöksellä kyltit ovat laittomia. Toki ymmärrän sen, että ei ole sopivaa, jos kyseiset nelijalkaiset nostelevat koipiaan milloin kenenkin haudan tai muistomerkin juureen. Se ei kuitenkaan riitä syyksi kieltää koirat kokonaan hautausmailta.

Onkin ollut mukava huomata, että esimerkiksi keravalaiseen ruokapaikkaan, Onnelliseen Kanaan ovat koiratkin tervetulleita. Niille on jopa oma ruokalistansa. Se onkin yksi Niilon kantapaikoista. Höllennystä tai kirjavuutta koirasääntöihin on havaittavissa välillä muuallakin, vaikka Hyrylän Puuiloon ei saa viedä koiria lainkaan. Tosin siellä oleva mukava henkilökunta kertoo, että aina välillä joku salakuljettaa koiran sisään. Näin oli laita aiemmin myös Hyrylän Kodin Terrassa. Nyt siellä on ulko-ovessa info, että koirat ovat tervetulleita "eläinosastolle". Mutta Niilon asteikossa rautakauppojen piikkipaikkaa pitää Bauhaus, jossa se viilettää työntämissäni ostoskärryissä vaikka kuinka kauan. Ja nauttii silminnähden siitä, kun ihmiset kehuvat ja silittävät sitä.

Aivan oma erityinen huvituksen aiheeni on ollut tasa-arvoisen avioliittolain myötä framille noussut keskustelu sukupuolineutraalista milloin mistäkin. Yksi uusi tulokas joukkoon ovat unisex-käymälät. Sananahan se ei tarkoita seksiunia, vaan unisex tarkoittaa molemmille sukupuolille sopivaa tai kohdistettua asiaa. Esimerkiksi unisex-vaatteita tai unisex-etunimiä voivat käyttää molemmat sukupuolet. Käymälänähän siinä ei ole mitään uutta, sillä jo lapsena meillä oli pihanperällä käymälä, jossa oli useampikin istuntopaikka. Ilman väliseiniä. Parhaimmillaan istunnossa saattoi olla miehiä ja naisia yhtä aikaakin. Unisex taitaa ehkä käymälöiden osalta olla jotain muuta kuin ryhmäsellainen.

Muistojen merikontin unohtuneet muistot

päivis: Olemme heinäkuun alusta saakka kyhänneet Tuusulan Jokilaaksossa jatkoa Omia polkuja kulkevien kaupan tavaroille. Hyrylän keskustassa olleen kirpparin nimi on edelleen tallessa, mutta uutta viritystä kutsumme myös Muistojen merikonteiksi. Kaikki kirpparille jääneet tavarat kun on nyt lähes kokonaan siirretty uusille paikoille pitkään merikonttiin. Ja jokaisella kirpputorille päätyneellä tavaralla on tietysti oma tarinansa. Vahinko vain, kun emme niitä muistoja ja tarinoita tunne. Välillä kyllä olemme varanneet oikeuden sepittää tarinoita omasta päästämme.

Tarkalleen ottaen merikontteja on kaksi. Toinen niistä on kirpputoria varten ja toinen on varattu omille tavaroillemme. Niihin liittyvät tarinat tietysti ovat muistissa, mutta ehkä niitä muistoja pitää ensin vähän jäähdytellä, ennen kuin tavarat päätyvät myytäviksi.

Kaupparaitin kauppaan jäi kirpparin loputtua melkoinen valikoima monen sorttisia laseja, mukeja, kahvikuppeja ja lautasia, kahvinkeittimiä, kukkavaaseja, vokkipannuja, tauluja, liuta epämääräistä lasitavaraa ja esimerkiksi useita jalkakylpylaitteita. Ja voi sitä kynttilänjalkojen määrää!

Kaupparaitilta tuotiin tietysti myös kaikki hyllyt, joihin tavaraa on nyt siis parin viikon ajan soviteltu periaatteella "tehdään sen verran kun tuntuu mukavalta". Kieltämättä on ollut mukavaa, mutta monta kertaa on myös tullut ihmeteltyä tavaroita, jota ihmisillä kodeissaan on.

Omia polkuja kulkevien kaupalle lahjoitetuista esineistä ehkä erikoisimpia ovat ihmisten ulkomailta tuomat tai saamat tuliaiset. Matkamuistojen ehdoton ykkönen on suolasirotin. Tai joissakin on varmaan säilytetty myös pippuria. Aika usein luultavasti ei ole pidetty mitään, joten suurinta osaa sirottimista on oletettavasti säilytetty koriste-esineinä.

Tulevaisuus näyttää, miten kauppa Muistojen merikonteissa käy. Kaupparaitillahan kirppari ei ollut mikään "suksee", mutta se ei Omia polkuja kulkevien kaupan varsinainen tarkoitus ollutkaan. Tärkeämpää oli tarjota ihmisille kohtaamispaikka. Saamastamme palautteesta päätellen sellaisena se lunastikin paikkansa ja moni vakituinen kävijä jäi kauppaamme kaipaamaan.

Suunnaton tavaramäärä saadaan kutakuinkin mahtumaan hyllyihin ja kirjahyllyihin, jotka olivat Kaupparaitillakin. Jorma keksi myös hyödyntää kontin katon rajassa olevat koukut, joiden kautta sai vedettyä narun. Nyt osa tekstiileistä ja muista tavaroista koristaa kontin kattoa.

Ideoimme jatkuvasti tapoja, miten saisimme tavaran kiertämään. Kirpputorihan on oiva keino saada tarpeettomiksi jääneille tavaroille uusi elämä, jatkoaika. Omia polkuja kulkevien kaupan lisäksi olemme aikaisemmin kokeilleet kirpputorimyyntiä vuokraamalla pöytäpaikan ainakin kahdelta eri kirpputorilta. Kaupalta jääneitä tavaroita on myös myyty ja myydään taas ensi sunnuntaina Hyrylän Terran parkkipaikalla pidettävällä Konttikirppiksellä. Kontti-sana tarkoittaa tässä yhteydessä auton peräkonttia. Pieneen Smart-autoon mahtuu kummasti myytävää tavaraa.

Olemme myös aloittamassa yhteistyötä mäntsäläläisen kirpparin kanssa. Nettikauppakin kiinnostaa. Aukioloaikoja Muistojen merikonteilla ei ole. Jos olemme kotona, olemme aina auki, kun joku ilmoittaa tulostaan etukäteen.

Musta Barbaari, muut tummaihoiset ja valkolaiset

jormas: Suomessa ovat hyllyiltä poistuneet Laku Pekka, Musta Pekka ja Neekerinsuukko. Arvatenkin osin siksi, että nimissä viitataan ihon tummaan väriin. Ehkä seuraavana mestauspölkylle laitetaan mustikka, sillä eiköhän siitäkin jotain löydy, jotta saadaan tilalle nimeltään vaikkapa neutraalimarja.

Kun olin kakara, neekeri oli neekeri, mustalainen oli mustalainen ja minä olin valkolainen. En nähnyt siinä mitään rasistista tai edes loukkaavaa, vaan sen havaitsemiseen tarvittiin monen talven vitivalkoiset lumet.

Tänä päivänä, kun Suomessa syntynyt, ihonväriltään yönmusta Nikander käyttää itsestään nimitystä Musta Barbaari, se onkin aivan jees. Netin mukaan James Nikander "on uskomattoman positiivinen ihminen, joka energiallaan ja aitoudellaan ottaa yleisön haltuunsa ja puhuttelee kuulijaansa". Mutta jos minä menen sanomaan ketä tahansa tummaihoista, varsinkin julkisesti mustaksi barbaariksi, saan kaivella hyvässä tai huonossa lykyssä lompakkoani useammankin kerran maksaakseni korvauksia.

Nikanderilta kiehui valkoinen maito yli, ja hän vaatii sunnuntaina julkaisemassaan Facebook-päivityksessä julkista anteeksipyyntöä Helsingin poliisilta siitä, miten poliisipartio oli kohdellut hänen siskoaan ja äitiään Helsingin keskustassa perjantaina.

Nikander kirjoittaa, että hänen siskonsa ja äitinsä olivat perjantaina viettämässä iltaa Helsingin keskustassa. Illan päätteeksi he olivat menossa taksijonoon, kun siviilipoliisit olivat Nikanderin mukaan pysäyttäneet heidät ja vaatineet passeja nähtäviksi. Nikander kertoo hänen siskonsa kieltäytyneen ja kysyneen, miksi heidän pitäisi näyttää passit.

Siviilipoliisit eivät kertoneet mistä syystä he pysäyttivät siskoni ja äitini, vaan pistivät röyhkeästi heidät (käsi)rautoihin ja äitini maahan. Nikanderin mukaan he eivät tehneet mitään ja vastaavasti poliisi sanoo, että se ei tässä yksittäistapauksessa kerro kuka on laitettu rautoihin ja miksi.

Itse vietän aikaani paljon ulkomailla. On itsestään selvyys ja monessa maassa sakon paikka, jos minulla ei ole passia mukana. Aivan yhtä selvä asia on, että minun on se näytettävä, jos viranomaiset sitä kysyvät. Eivät he tarvitse siihen mitään sellaista syytä, joka olisi kerrottava minulle, sillä ymmärrän sen muutenkin. En näytä paikalliseen väestöön kuuluvalta.

Nyt tässä esille nostamassani tapauksessa osa suomalaisista virkahenkilöistä onnistuu jälleen kerran pienentämään olemattoman itsetuntonsa pakkasen puolella sanomalla, että esimerkiksi ihonväri ei riitä syyksi kysyä henkilöllisyystietoja. Kun ja jos tämäkin pikkusieluisuus olisi oikeasti näin, se tarkoittaisi, että ensin on kysyttävä henkkarit ainakin tuhannelta valkolaiselta, että voi sen jälkeen tehdä saman yhdelle tummaihoiselle. Heidän osuutensa suomalaisesta väestöstä taitaa kyllä olla vieläkin pienempi.

Sanotaan, että kansanedustajiemme on hyvä olla läpileikkaus kansasta. Kansanedustaja Leena Meri (ps) sanoi Facebookissa Mustan Barbaarin alias James Nikanderin perheen poliisiselkkaukseen liittyvässä kommenttiketjussa: "Jos Suomessa on niin paha olla niin aina voi palata kotimaahansa."

En halua olla osa sitä kansaa, jota kyseinen kansanedustaja edustaa. Vaikka jokaiselta, joka ylipäätään jotain puhuu, pääsee suusta silloin tällöin sammakoita, niin voin olettaa, että jos kansanedustaja viittaa keneen tahansa henkilöön, on syytä tietää edes minkä maan kansalaisesta on kyse. Ekstraa tietenkin on, jos vielä tietäisi syntymämaankin. Mihin siis Leena Meren mielestä Nikanderin pitää palata, sillä hän on syntynyt Turussa?

Oma maa mansikka - muu maa mustikka

päivis: Tänään kävimme Jorman kanssa kiivaan aamukeskustelun aiheesta kansalaisuus. Juuri päättyneissä yleisurheilun EM-kisoissa kun kisaili muitakin kuin eurooppalaisia. Turkin eurooppalaisuuden voi ainakin osin kyseenalaistaa, mutta niin myös useiden Turkin riveissä urheilleiden turkkilaisuuden.

Turkin joukkueessa oli useita urheilijoita, joista käytettiin nimitystä ostourheilija. Turkin 12 mitallista suurin osa tuli esimerkiksi kenialaisten ostourheilijoiden ansiosta. Suomalaisena tietysti myös harmittaa se, että Oskari Möröltä jäi pronssimitali saamatta, kun 400 metrin aitojen voiton nappasi vuonna 2014 Turkin edustusoikeuden saanut kuubalainen aituri.

Emme aamukeskustelussamme varsinaisesti viipyilleet urheilijoiden kansalaisuusaiheessa, vaikka minä tuomitsinkin koko ostourheilijailmiön. Ajattelen, että asuinmaataan voi edustaa vain maassa syntynyt tai pitemmän aikaa asunut. Ostourheilijoille sen sijaan on annettu maan kansalaisuus nopealla aikataululla ja joissakin tapauksissa on havaittu, että urheilijat myös palaavat tärkeiden kisojen jälkeen takaisin omaan kotimaahansa.

Kesän ensimmäisiä mustikoita ja mansikoita riistakamera-selfiessä.

Yhtä nyreästi olen suhtautunut esimerkiksi ranskalaisen Gerard Depardieun Venäjän kansalaisuuteen. Tuo tunnettu näyttelijähän kiukutteli Ranskan päätöksestä kiristää rikkaiden veroja ja sai Putinilta Venäjän passin.

Jorma halusi haastaa minut ajattelemaan toisin käyttämällä esimerkkinä mahdollisuutta, että itse haluaisimme asua Thaimaassa ympäri vuoden. Enkö silloin tahtoisi hakea Thaimaan kansalaisuutta? Tosin sen saaminen taitaa olla melko vaikeaa. No ei, ei ja vielä kerran ei. En haluaisi.

Oli maa sitten mikä tahansa, Thaimaa tai Ruotsi, Espanja tai Yhdysvallat, en voisi kuvitella hakevani jonkun vieraan maan kansalaisuutta. Ymmärrän, että joissain tapauksissa arjen byrokratia voi olla hyvin hankalaa, jos vieraassa maassa on tarkoitus asua ja tehdä työtä vuosikaudet. Ja varsinkin silloin, jos ajatus on jäädä maahan loppuelämänsä ajaksi. Jos niin tekisin, Suomen passista en kuitenkaan luopuisi. Se vaan on jotenkin niin.

Onko Hannu pienoiskoptereiden henkiinherättäjä?

jormas: Minulla on oiva kaveri viereisessä kaupungissa, Hannu Kärkkäinen nimeltään. Hän osaa monia juttuja päihdetyön lisäksi. Keräilläkin hän osaa yhtä jos toista ja mieheltä löytyykin sähkökalu lähes joka lähtöön. Kun kerran olin hänen kanssaan kaupoilla jotain vehjettä ostamassa, totesi Hannu siihen tapaan, että tämän jälkeen näiden hankkiminen onkin sitten loppu. Ajattelin, että se on siinä sitten. Mutta ei, sillä Hannu jatkoi, että seuraavana ostan ilmakompressorin ja alan keräämään ilmalla toimivia koneita.

Jokin aika sitten kuulin, että hankintoihin on kuulunut myös pienoishelikopteri valokuvaus- ja kai videointiominaisuuksillakin. Joten kysyin mieheltä, että tuletko kuvaamaan joku päivä Jokilaaksoamme ja Merikonttikotiamme. Näin sovittiin ja sopivan poutapäivän sattuessa Hannu saapuikin härveleineen. Kaikki oli valmiina nousuun, mutta jokin esti sen. Kopterin valot vilkkuivat ja tekstiä tuli näyttöön muillekin jaettavaksi, sillä Hakaniemen siltojen kupeessa hankittu englanninkielen taitomme ei riittänyt infon täydelliseen ymmärtämiseen. Mutta aikamme asiaa setvittyämme selvisi, että olemme Vantaa-Helsinki lentoaseman kiitoratojen lentoalueella ja he ovat estäneet jollakin signaalilla kopterimme nousun valokuvauslennolleen.

Tuntui käsittämättömältä uskoa todeksi, että pienen Jokilampemme rannalle joku onnistuu lähettämään meiltä näkymättömän signaalin, jolla estetään kopterimme ylösnousu ja sen myötä myös lento. Mutta näin se oli. Kun Hannu meni härveleineen kotiinsa Vantaan Myyrmäen Myrriin, kone nousi siivilleen, kuten kuuluukin. Tai sitten ihmisen tekemään laitteeseen joku oli tehnyt sielun, jota Hannu ei onnistunut herättämään henkiin Messiaamme tapaan vieraalla maalla, mutta hengen miehenä kuitenkin kotikaupungissaan.

Kun kopteri oli luonnon keskellä Jokilaaksossa ja sen valot ynnä muut vilkkuivat kuin apua pyytäen, oli minulla ihmeellinen fiilis. Miksi mielestäni niin kovin yliluonnollinen, mutta sielukas lentäväinen ei pääse siivilleen? Se oli kuin puoliksi kuollut tai osittain rampa. Älyni ei riittänyt tämän käsittämiseen silloin eikä se riitä nytkään.

Tämän kaiken keskellä tuntuukin ihmeelliseltä, että osa, oletettavasti keskimäärin samalla älynmäärällä varustetuista lähimmäisistäni on minulle käsittämättömällä tavalla saanut valaisun ISOON asiaan. Sillä valaisulla osa tietää varmuudella Jumalan olevan ja yhtä suuri osa samalla varmuudella tietää, että Jumalaa ei ole. Näillä tiedoilla he jakavat osan vuohiin ja osan lampaisiin. Osan  taivaanrannan ylisille, osan manan maille ja loput multamaille tai savuna taivaalle. Nämä kirjanoppineet eivät kuitenkaan tiedä edes sitä miksi kopteri nousee siivilleen jossain ja jossain taas ei.

Ehkä viisasta onkin jättää tässä ISOSSA asiassa olematon ihmisviisaus sekä äly sivuraiteille, uskoa siihen mitä sydän sanoo ja jättää muiden ihmisten tieto ja ymmärrys vähemmälle. Ei arvottomaksi, mutta omaan, ihmisen arvoonsa.

Tangoa Seinäjoelta

päivis: En ole koskaan käynyt Seinäjoen tangomarkkinoilla. Harvemmin on tullut seurattua kisoja televisiostakaan. Tällä kertaa kuitenkin katsoin ensin tangokuningas-finaalin ja lauantai-iltana seurasin kuningatar-kisaa. Jotain kisan aikaisempaakin vaihetta seurasin ainakin toisella silmällä. Tapani mukaan eilen illalla pilkin välillä, mutta näin kuitenkin kahden viimeisen kilpailijan loppukirin. Lopputulos jäi vähän mietityttämään.

Torstaina tangokuninkaaksi valittiin laulaja, jonka esiintymisestä ja laulutavasta tuli mieleen Olavi Virta. Marco Lundberg on juuri sellainen laulaja, jollaiseksi hyvän tangokuninkaan mielellään kuvitteleekin.

Kakkoseksi jäänyttä miesten kisassa laulanutta näköjään tituleerataan tangoprinssiksi. Vasta äsken Ylen sivuilta huomasin, että Markku Uhlbäck on siis tangoprinssi. Voittajan ratkettua kakkoseksi jäänyt häädettiin mielestäni vain pois lavalta. En ainakaan huomannut, että kumpikaan kilpailun juontajista olisi puhunut tangoprinssistä. Uhlbäck ei ollut samanlainen perinteinen tangolaulaja kuin Lundberg. Jossain aikaisemmassa markkinoiden vaiheessa häntä verrattiinkin Jari Sillanpäähän. Arvelen, että monestakin syystä.

Uusi tangokuningatar on Erika Vikman ja kakkoseksi jäänyt Nina Åkerman on siis tangoprinsessa. Sitäkään titteliä en kuningatar-kisan tuoksinassa kuullut. Mutta tangokuningattaren valinta on syy, miksi ylipäätään kirjoitan Seinäjoen Tangomarkkinoista.

Itse koin, että Nina Åkerman olisi ehkä ollut sopiva kuningatar. Mutta kun tuomariston kuningatarehdokkaille antamat kruunut menivät tasan, tuomariston puheenjohtajan mielipide ratkaisi kisan. Mielipide oli minusta pöyristyttävä. Tuomaristoa johtanut Seinäjoen Tangomarkkinoiden taiteellinen johtaja Martti Haapamäki totesi valinnan sinetöidessään, että tangokuningattareksi nousi modernimpi esiintyjä, koska kuninkaan tittelin vei perinteinen tangolaulaja.

On ihan uskomatonta, että Haapamäki edes kehtasi sanoa tuon ääneen. Kuningattaren kruunusta kilpailleet eivät siis voittaneet tai hävinneet omilla avuillaan, vaan kuningattaren kruunun saaja ratkesi miesten kisan lopputuloksen perusteella.

Taidenäyttelyssä

jormas: Sanotaan, että kun jollekin antaa pikkusormen, se vie koko käden. Vähän tosiaan samaan tapaan kävi minulle, kuten päivis eilen blogissaan kirjoitti. Ei tarvinnut kuin hieman sanoa myönteisesti taiteesta, niin huomasin istuvani autossa kohti taidenäyttelyä ja museoita Tampereella. Vaan enhän minä koskaan ole taiteeseen suhtautunut kielteisesti, minua vaan sytyttää kovin harva taiteilija. Mutta niitäkin on. Esimerkiksi Kaj Stenvall ja Seppo Similä.

Uusin tuttavuus on nyt sitten Ron Mueck, joka ei ole koskaan opiskellut taidetta. Hänen vanhempansa taisivat olla nukentekijöitä, joka näkynee myös kyseisen taiteilijan töissä. Niissä on näköisyyden lisäksi erikoista se, että ne eivät ole koskaan ihmisen kokoisia, vaan isompia tai pienempiä. Taiteilija sanoikin jossakin, että normaalin kokoisia ihmisiä näemme joka puolella. Tässä pieni video hänen luomisprosessistaan ja alla itse kuvattuna valmiita töitä.

Nainen ostoksineen

Naamio

Tyttö

Lakanaan kääriytynyt mies

Äiti ja lapsi

Asetelma

Pariskunta lusikassa

Nuorukainen

Tartuin hetkeen

päivis: Muutama päivä sitten kirjoitin aiheesta carpe diem. Silloin olin vähän pettynyt siihen, kun ei ole ollut oikein mitään mihin tarttua - tai kun ei ole tullut tartuttua. Otin opikseni.


Tässä todistuskappale siitä, että olen saanut Jorman
raahattua taidemuseoon. Kuvauskohteena Jormalla
on Ron Mueckin loistava Pariskunta varjon alla.

Oikeastaan tämä tapahtui jo viikkoja sitten, kun taisimme katsoa televisiosta kulttuuriuutista Sara Hildénin taidemuseon uudesta Ron Mueck -näyttelystä. Tai vaihtoehtoisesti luimme näyttelystä Hesarin kulttuurisivuilta. Ne sivut Jorma yleensä kääntelee nopeasti. Nyt kuitenkin kuulin ihmeellisen lauseen (olimmepa sitten television tai kulttuurisivujen äärellä): "tuon näyttelyn minäkin voisin käydä katsomassa".

Kun ehkä noin viikko sitten huomasin Jorman viivähtävän poikkeuksellisen pitkään uudistuneesta Tampereen Lenin-museosta kertovan Hesarin jutun parissa, silloin ymmärsin että nyt on se hetki. Tartu tähän! Carpe diem.

Eilen, kun olimme lähdössä Laukaaseen, Smart-automme nokka käännettiinkin nelostien sijaan Hämeenlinnan väylälle ja kohti Tamperetta. Ilmoitin rauhallisesti, että kun kerran sanoit noin ja toimit näin, nyt poiketaan Hildénillä ja Lenin-museossa. Niin helposti se kävi.

Tässä todistuskappale nro 2. On käyty myös uudistetussa Lenin-museossa.

Tampereelta ajoimme vielä Keuruun kautta Jyväskylän suuntaan. Matkan varrella bongasimme tietysti Keuruun vanhan kirkon ja uudemman kirkon sekä UNESCO:n maailmanperintöluetteloon merkityn Petäjäveden vanhan kirkon. No niitä katselimme vain auton ikkunasta, mutta melkoinen kulttuuripläjäys eilinen kuitenkin meille oli.

Riippuvuus

jormas: Aina silloin tällöin pohdin riippuvuuksia. Yksi syy siihen on, etten ole koskaan ymmärtänyt miksi päihdehuollon merkittävät toimijat, kuten esimerkiksi A-klinikkasäätiö ja Sininauhaliitto tutkivat ja panostavat muutenkin melkoisesti peliriippuvuuteen. Tai nurjalla mielellä ymmärrän, sillä pääosin ne tutkivat nimenomaan rahapeliriippuvuutta, jota rahoittaa eniten Raha-automaattiyhdistys. Eli rahaa on tarjolla kyseiseen työhön melko tavalla.

Huomattavasti suuremman huomion ansaitsisi sellaisen peliriippuvuuden tutkiminen, josta ainakin osa tulee siitä, kun joku kokee itsensä yksinäiseksi, syrjäytyneeksi, syrjäytetyksi tai kiusatuksi. Yksilöimättä meillä on useita ihmishenkiä vaatineista teoista lukuisia esimerkkejä mitä voi ja tapahtuu, kun joku kokee olevansa todellisessa elämässään itsensä ja muiden silmissä nolla, mutta netissä ja nettipeleissä maailman paras voimamies tai -nainen ja itsevaltias. Mutta kun tätä riippuvuutta eivät aiheuta rahapelejä ja pelirahoja jakavat kaalimaan vartijat, ahvenanmaalainen Paf, mannersuomalainen Ray, Veikkaus eikä Hippos, niin se ei taida heitä suuremmin kiinnostaakaan.

Kun puhutaan riippuvuuksista, tulee usein mieleen niiden kielteiset vaikutukset. Puhutaan päihdeongelmasta, peliriippuvuudesta ja vaikka mistä, jotka tuovat elämäämme kielteisiä sävyjä. Olisiko käyttämätön voimavara, jos emme pyrkisikään eroon riippuvuuksista, vaan hoitomuotona yrittäisimme vaihtaa ne toisiin riippuvuuksiin? Niihin, joista juuri kukaan ei kärsi, vaan peräti päinvastoin. Voisiko olla riippuvainen terveellisestä syömisestä, liikunnasta, painonhallinnasta, hyvistä harrastuksista, opiskelusta, itsensä kehittämisestä ja niin edelleen?

Minulla on ollut elämässäni kaksi suurta intohimoa, joista kumpikaan ei ole ollut raha eikä vieraat tai tutut naiset. Intohimojani riippuvuuteen saakka ovat olleet ensin viina ja sitten viinattomuus. Molemmista olen nauttinut. Mutta jos en olisi vaihtanut päihderiippuvuutta riippuvuudeksi päihteettömyydestä, olisin jo ajat sitten ollut manan mailla tai taivaanrannan ylisillä. Siis jossakin siellä päin, jonne sanoo menevänsä se tai hän, joka sanoo ettei riipu kuin Kristuksessa. Mitä se sitten täällä maallisessa elämässä mahtaa tarkoittaakaan.

Minä ja monikulttuurisuus

päivis: Monikulttuurisuus on termi, jota luultavasti ei ollut olemassakaan vielä silloin, kun opiskelin Jyväskylän yliopistossa. Pääaineeni oli suomalainen ja vertaileva kansatiede. Eri kulttuureja tutkittiin lähinnä siltä pohjalta, että erilaiset inhimillisen elämän ilmiöt näyttäytyvät tietyissä paikoissa tietynlaisina. Pääosin opintoihin kuuluivat suomalaiseen, maa- ja metsätaloudesta sekä kalastuksesta kumpuavaan kulttuuriin liittyvät tavat. Ja kun oman maan ilmiöt oli tehty selväksi, kuten esimerkiksi saunan merkitys suomalaisuudelle, sitä verrattiin muiden kansojen ja kulttuurien saunoihin ja saunomistapoihin.

Hyvin tärkeää oli oppia tuntemaan Suomen eri alueille ominaiset elämisen tavat. Muiden kulttuurien tapoihin tutustuttiin sen verran kuin se oli tarpeen. Muut olivat muualla. Me täällä totuttuine tapoinemme. Suomessahan ei tarvitse mennä sataakaan vuotta taaksepäin, kun monen asian saattoi vielä selvästi jakaa joko itäiseksi tai läntiseksi. Asioiden ja tekemisen tavat oli aikojen saatossa saatu monin osin Venäjältä tai Ruotsista. Edelleenkin varmasti kaikkein tutuin esimerkki itäisen ja läntisen kulttuurin erosta on idässä käytetty sana vasta ja läntinen vihta. Ruokakulttuurissakin itäiset ja läntiset tavat saattavat edelleen olla löydettävissä, vaikka nykyaika tasapäistääkin ruokalautasemme pizzalla, pastalla ja hampurilaisilla asuinpaikastamme riippumatta.

Olisi mielenkiintoista aloittaa kansatieteen opinnot uudelleen. Sen verran erilaiseksi suomalainen arki on muuttunut, että kai kansatieteen on tieteenalanakin pitänyt jollain tavalla seurata kehitystä. Kansatiede-nimistä ainetta ei tosin enää edes näytetä opetettavan Jyväskylässä. Vilkaisu yliopiston sivuille paljastaa, että etnologian laitos, johon kansatiede ennen kuului, kertoo antavansa opiskelijoilleen valmiuksia paitsi museoalalle, mutta myös maahanmuutto-, yritys- ja järjestötehtäviin. Omilta opiskeluvuosiltani muistan tulevaisuuden näkymiksi lähinnä vain museouran tai tehtävät kuntien kulttuurihallinnossa. Aika moni päätyi kuitenkin viestinnän tehtäviin toimittajiksi. Kuten minäkin.

Johtuisiko muinaisista kansatieteen opinnoistani, etten oikein jaksa innostua monikulttuurisen Suomen ajatuksesta. En ainakaan sellaisena, jona se tänä päivänä näyttäytyy. Minusta on edelleen mukava huomata pieniä eroja eri paikkakuntien välillä, oli sitten kyse puhetavasta, rakentamisesta tai tavasta paistaa pannukakkua. Nuo perinteiset suomalaisen kulttuurin tavat katoavat pikkuhiljaa, jos liian hanakasti vannomme monikulttuurisuuden nimeen. Ehkä joidenkin mielestä vanhat tavat saavatkin mennä. Hiiteen lörtsyt ja ruislimput, murteet, pohjalaiset talonpoikaistalot, Suvivirsi ja karjalainen vieraanvaraisuus.

Thaimaan turistialueilla ei koskaan voi unohtaa missä ollaan. Buddhalaisuus,
perinteiset tavat ja aasialainen ruokakulttuuri ovat kaikkialla läsnä.

Etnologian laitoksen sivuilta poimin lauseen: "Kulttuurin avulla jokainen yksilö ja yhteisö järjestää maailmaa ja tekee siitä käsitettävän." Siis mitä sekavammaksi arkiset kulttuurin piirteet muuttuvat, sen hankalampi maailmaa on käsittää. Vaikka kauppiaat haistoivatkin muslimien ramadanin päättymisessä hyvän hetken tehdä bisnestä, joillakin tämän päiväinen juhlinta kauppakeskus-Itiksessä saattoi mennä yli hilseen. Kristilliseen arvomaailmaan ja kulttuuritaustaan tottuneille suomalaisille paastonsa päättäneille muslimeille osoitettu erityishuomio oli varmasti liikaa.

Sininauha-konserni in memoriam, osa 9

jormas: Tähän saakka olen kirjoittanut blogit yllä olevalla otsikolla 22.4., 28.4., 4.5., 14.5., 24.5., 7.6., 9.6. ja 23.6. Päivämäärät laitan blogikirjoitusteni alkuun siksi, että huomaan aika usein uuden lukijan törmäävän johonkin aiheen kirjoitukseen. Päivämäärät auttavat löytämään muutkin kokonaisuuteen liittyvät osat yli 1500 kirjoittamamme blogikirjoituksen joukosta. Kirjoitukset sinällään säilyvät julkisesti kaikkien luettavina vähintäänkin vuosikymmenet. Koko ajan kokoan kirjoituksia myös yhdeksi kokonaisuudeksi, jota olen pyynnöstä lähettänyt muille ja yhden kerran ilman pyyntöä Sininauhaliiton ja -säätiön hallituksen jäsenille.

Haluan jakaa julkisesti käsitykseni yhden Suomen kolmannen sektorin historian kaikkien aikojen merkittävimmistä kiinteän ja irtaimen omaisuuden, avustusten, toimintojen sekä vuokratuottojen kaappauksesta Sininauhaliiton sadan jäsenjärjestön hallinnasta. Sen on käytännössä toteuttanut jäsenjärjestöjen valitsema Sininauhaliiton hallitus, joka valitsi keskuudestaan myös Sininauhasäätiön hallituksen. Aivan oma, merkittävä osansa on molempien toimijoiden johtajalla, joka on ollut kokouksissa läsnä ja toiminut suurelta osin itseäänkin koskevien asioiden esittelijänä ja valmistelijana.

RAY ja ARA ovat olleet suuria rahoittajia, kun Sininauhasäätiö on kartuttanut itselleen merkittävän omaisuuden. Jossain vaiheessa otan esille molempien myöntämät investointiavustukset, sillä tiedän, että rahoittajille annettiin käsitys, että Sininauhasäätiötä hallinnoi Sininauhaliitto. Itse asiassa se oli usein esillä avustuksia myönnettäessä ja  vaikutti myös myönteiseen päätökseen. Uusien sääntöjen mukaan näin ei enää ole, joten Sininauhan hallitukset ovat sääntöjä muuttaessaan harhauttaneet myös rahoittajia.

Eilen olen jättänyt Valvontapyynnön / Kantelun Patentti- ja rekisterihallitukselle, vaikka en paljon sen varaan laskekaan. Ilman sitä en kuitenkaan pääse asiassa eteenpäin valitsemallani tiellä. Todennäköisesti selvitän myös hallitusten jäsenten henkilövastuut heidät valinneille ja muille Sininauhaliiton muodostaville jäsenille. Minua erityisesti ihmetyttää Sininauhaliiton ja -säätiön hallitusten jäsenten itselleen ottama valta, jonka mukaan he eivät tarvitse Sininauhaliiton jäsenten valtuutusta (Sininauhaliiton kokous), kun he luopuvat Sininauhaliitolla Sininauhasäätiön kautta olevasta kiinteän omaisuuden hallinnasta.

Carpe diem ja elämäntuska

päivis: Nyt on meneillään toinen viikko kuuden viikon loma- ja osa-aikaeläkejaksosta. Juhannus ja viime viikko menivät ainakin osittain töitä tehdessä, kun kaikkea tarpeellista en millään ennättänyt tehdä ennen juhannusta. Töitä piti tehdä myös siksi, että tuli sähköposteja ja puheluja, joihin oli vain ihan pakko reagoida.

Sen jälkeen en olekaan tuntenut otsikon mukaista elämäntuskaa. Siis noin kolme päivää olen nyt voinut olla stressaamatta työasioiden takia. Silti minua välillä, töissä ja lomalla, piinaa ajatus siitä, että joku asia olisi pitänyt ymmärtää tehdä jo vuosia sitten. Jos aikoo olla jonkin alan asiantuntija, pitäisi aloittaa ajoissa. Huono aika on huomata haluavansa tulla joksikin, jos eläkevuodet alkavat olla käsillä.

Saatan olla vähän ankara itselleni, ja samalla muillekin ikäihmisille, kun ajattelen näin. Mutta näin vain on, turha sitä on kieltää. Ahdistusta vain lisää se, kun keksii jonkun asian, johon voisi heittäytyä, mutta kun "rekkani meni jo", kuten silloin tällöin kuulee sanottavan.

Tänään luin uusimmasta Hesarin Kuukausiliitteestä nuorista tubettajista, joiden kuvaamia videoita jopa miljoonat ihmiset käyvät katsomassa. Tuli jotenkin turhautunut olo. Kuinkahan moni muu miettii, miksi silloin, kun itse oli nuori, ei ollut asioita, jotka olisivat mahdollistaneet johonkin täysin uuteen heittäytymisen? Omasta nuoruudestani muistan tytöillä johonkin erilaiseen ryhtymisen liittyneen lähinnä ulkomaille muuttamisen. Työn tai poikaystävän perässä.

Vai olenko sittenkin ihan väärässä? Olisiko kuitenkin ollut oikeasti mahdollista tehdä jotain sellaista, jonka olisi kokenut juuri itselleen oikeaksi? Olenko ehkä tuuliviiri, joka on hukannut lukuisat käden ulottuvilla olleet mahdollisuudet, kun niihin tarttumisen sijaan olen keskittynyt selittämään, miksi en ole tehnyt sitä tai tätä asiaa, enkä saa tehtyä myöhemminkään. Olisiko aikoinaan pitänyt ymmärtää, mitä carpe diem todella tarkoittaa? Jos sen ymmärtäisi, ei ehkä tarvitsisi niin paljon katua hukkaan heittämiään tilaisuuksia.

Riistakamerallakin olen suunnitellut ottavani selfieitä, joista voisi koota
valokuvanäyttelyn. Mutta kun mutta... Tässä Niilon kanssa vähän kokeillaan.

Jospa tätä elämäntuskaa kokiessa alkaisinkin kirjoittaa kirjaa (vaikka en edellisiä viittä tai kuuttakaan ole vielä saanut kirjoitettua), jossa opastaisin nuorta väkeä tarttumaan hetkeen. Olenhan kerännyt roppa kaupalla asiantuntemusta siitä, mitä mahdollisesti seuraa, jos ei seuraa omaa tähteään. Ja mikä ettei samaa oppia voisi jakaa vähän varttuneemmallekin väelle.

Jokilaakson Kanikonttori jatkaa eloaan

jormas: Viime keväänä nopeasti etenevä virustauti tappoi ison osan Helsingin villikaneista. Uutiset kertoivat, että sama tauti on levinnyt myös Espooseen. Me olisimme osanneet kertoa, että sama syy hävitti myös meidän ja Myllykylän kaniyhdyskunnan.

Netti ja muutkin tiedonjakajat pursuivat toinen toistaan osaavampia asiantuntijoita joukkosurman syistä, joten en edes yrittänyt tyrkyttää joukkoon omia mielipiteitäni. Yhteen asiaan en vastausta löytänyt, että miten tämä virusperäinen maksasairaus tai mikä lieneekään levisi, sillä annetut selitykset eivät istuneet minulle. En nimittäin löydä Helsingin ja Espoon kaneille mitään yhteistä tartuntapintaa Myllykylän kaniyhdyskunnan kanssa. Joten en myöskään usko, että kanit surmannut olisi levinnyt vain ja ainoastaan kanien välityksellä. Jos levisi lainkaan.

Joka tapauksessa Myllykylästä katosivat kaikki kanit. Paitsi yksi, Mustikseksi ristimämme, jonka suvun jäseniä on ollut perinteisen villikanin ruskean värisiä, mutta myös keltaisia, harmaita, valkoisia ja mustia. Olipa yksi poikanen oudon pörröinenkin, jonka ristimme Beatles-tukaksi.

Näytti siis siltä, että kanikanta Jokilaaksossa ja Myllykylässä kuolee Mustiksen mukana, sillä kanikaan ei lisäänny ilman kumppania. Yllätys olikin melkoinen, kun toissapäivänä lautakasan alta, betonipalkkien välistä ilmestyi päivänvaloon kolme aivan pientä rääpälettä. Jotka pienenkin rasahduksen vuoksi luikkivat takaisin turvapaikkaansa. Kokemuksesta tiedän, että päivä päivältä ne tulevat rohkeimmiksi, sillä niiden äiti, arvatenkin Mustis päästää ihmisen parhaimmillaan parin metrin päähän. Se on mallina poikasilleen.

Oletan, että syystä tai toisesta kanisurman tuoja ei tarttunut tähän ainoaan säilyneeseen, mustaan kaniin. Ajattelen, että poikaset olivat saaneet alkunsa ennen virusta, mutta eivät olleet sen iskiessä syntyneet. Tai sitten ne ovat perineet emonsa vastustuskyvyn. Geenejä värikkääseen jälkikasvuun on myös jäljellä sopiva annos, sillä ruskea ja mustan värin lisäksi ainakin parilta poikaselta löytyy otsasta valkoinen täplä.

Joten jos ne säilyvät pihapiirissämme kulkevilta saukoilta, supeilta, ketuilta, kissoilta, villiminkeiltä, ilveksiltä, vesikoilta jne., on niillä työmaata täyttää kaniyhdyskunnan jättämä aukko. Meidän ja osan myllykyläläisten iloksi, mutta myös osan riesaksi.

Sillä viime syksynä kun keskustelin kyläläisten kanssa, ajattelin, että kaikki myllykyläläiset vihaavat kaneja. Mutta sain asiaan uutta valoa. Paikallinen mies porttinsa pielessä verkkaiseen tapaansa kertoi, että kanien laita on vähän kuin aikoinaan sodassa olevilla suomalaismiehillä. Joihinkin taloihin oli nimittäin laitettu pihoihin määrättyjä merkkejä, joista tiesi missä on tarjolla yösijaa, pesemismahdollisuutta tai ruokaa. Tämä oiva, eläinrakas mies sanoi, että kylällä on kanien laita vähän samoin. Talot joihin kanit ovat tervetulleita, ovat laittaneet pihapiireihinsä kanien patsaita. Ja toden totta, kun sen jälkeen pihoja katselin, joissakin oli kanipatsaita elävien, pihassa juoksevien kanien lisäksi.

Häävieraina

päivis: Joku totesi hiljattain, että nykyään on vähemmän hääjuhlia kuin aikaisemmin. Eipä omalle kohdallekaan ole kovin usein tullut kutsua häihin, joten nyt kun sellaisen saimme, ilomielin ilmoitimme osallistumisestamme.

Oli mukava vaihteeksi laittautua juhlapäivän kunniaksi.

Tässä ei ole ehkä tarve sen yksityiskohtaisemmin kertoa, kenen häistä oli kyse. Hauskaa kuitenkin oli. Viihdyimme juhlissa yhdeksän tuntia. Vain omissa häissämme taisimme viipyä suunnilleen yhtä pitkään ja nehän taas olivatkin "Kaikkien aikojen juhlat". Niissä kyse ei ollut pelkästään meidän häistämme.

Ilta on siis jo pitkällä, kun kirjoitan tätä blogia.

Johanneksen kirkossa Helsingissä ja ravintola Kaisaniemessä vietettyjen häiden jälkeen juttelimme Jorman kanssa, että hääjuhlissa on paljon toivoa. Eikä tietenkään vain näissä häissä. On kahden ihmisen rakkautta, mutta myös pariskunnan lähipiiri saa osansa hyvästä mielestä. Uusi avioliitto antaa myös uskon jatkuvuuteen, joka parisuhteen lisäksi usein tarkoittaa myös lapsia ja uutta sukupolvea. Ja kuka tietää, miten monta uutta avioliittoon päättyvää parisuhdetta saa häissä alkunsa. Veikkaan, että niitä on melkoisesti, kun hääparin kaveripiiri kokoontuu yhteen ja tutustuu uusiin ikäisiinsä ihmisiin.

Jokaisen solmitun avioliiton tietysti toivoisi jatkuvan siihen asti, kunnes kuolema heidät erottaa. Näinhän ei tietysti ole. Aika moni liitto päättyy eroon. Mutta silti ihmiset jaksavat uskoa virallistettuun avioliittoon, oli se sitten solmittu kirkossa tai maistraatissa. Ja siihen tulevat lisänä vielä rekisteröidyt parisuhteet. Ihan kevyin perustein avioliittoa ei solmita. Tämän päiväinenkin hääpari oli varsin nuoresta iästään huolimatta seurustellut ja asunutkin yhdessä yhteensä kymmenen vuotta.

Morsiuskimpun heitto naimattomille naisille on hauska hääjuhlien traditio,
jossa kimpun saajalle kasaantuu leikilliset paineet olla seuraava morsian.

Häiden järjestelyt vaativat nykyään melkoisesti työtä, jos haluaa olla trendikäs. Oman ikäluokkani hääjuhlat, joita vietettiin kolmenkympin molemmin puolin, olivat aika vaisuja 2000-luvun juhlameininkiin verrattuna. Jostain syystä 1970- ja -80-luvuilla häät kai haluttiin hoitaa ilman sen suurempaa hössötystä.

Omia polkuja kulkevien kivijalkakauppa - kohtaamispaikka

Kaupan edustallinen lähinnä henkisen tekemisen vastuunkantajia

jormas: Eilen Poliisi Laineen talossa toiminut otsikon mukainen, oman sijansa Hyrylänraitilla lunastanut paikka tuli nykymuodossa tiensä päähän. Yksi tarkoituksista oli saada euroja lahjoitettujen tavaroiden myynnillä sen verran, että olisimme voineet tarjota hyryläläisille senioreille lisää mahdollisuuksia päästä omien seinien sisältä aistimaan ulos suomalaista kevättä ja kesää. Tämä ei ole vielä toteutunut, sillä vuosittain oli kaivettava omasta tai yhdistyksen pussista jokunen kolikko sähkölaskun tai muiden pakollisten kulujen kattamiseksi. Mutta monia muita toteutuneita, hyviä tai vähintään sitä tarkoittavia toimintoja oli kaupalla paljon, joista olemme kirjoittaneetkin ja kirjoitamme jatkossakin.

Odotettavissa vapaa-ajan puuhastelua

Lukuisia mukavia hetkeä moni vietti Kaupalla. Ja oikeastaan kaikkein kauneimmat ja parhaimmat palautteet saimmekin vasta, kun paikan sulkeminen nykymuodossaan oli tullut selväksi.

Suuren kiitoksen ansaitsevat monet, Tuusulan kunnan työllistämisyksiköstä lähtien, vaikka meille ei selvinnytkään, miksi kunta lopetti yhteistyön Elämän tähden ry:n kanssa. Kaikkien käytännön ja henkisen työn tekemisen vastuuta yli kahden vuoden aikana kantaneiden lisäksi erityiskiitoksen ansaitsee Seppo Sjöblom, joka antoi tilan korvauksetta käyttöömme hamaan tulevaisuuteen. Toimintaa olisimme nykymuodossa Sepon hiljaisen tuen ansiosta jatkaneet ilman kunnan kannaltamme ikävää päätöstä.

Kun aloitimme olivat lähes kaikki tavarat omiamme, jotka olimme lahjoittaneet annettavaksi tai myytäväksi niitä tarvitseville. Ja kun nyt nykymuodossa lopetimme, ei montaa meille tuttua ja usein rakastakin, muistoja täynnä olevaa esinettä ollut jäljellä. Tavaraa kuitenkin oli enemmän kuin aloittaessa, josta kiitos kaikille lahjoittaneille. Me etsimme niillä lupauksemme mukaisesti uudet kodit, näin uskon.

Kaupalta roudasimme viikon aikana kymmenen peräkärryllistä tavaraa, jotka laitamme kauniisti Tuusulan Myllykylän Jokilaaksoon hankkimaamme kahteen, Muistojen merikonttiin.

Monta kuormaa tavaraa odottaa uutta kotia

Kaupan ympärille rakentunutta toimintaa jatkamme siis jollakin tavalla. Kaikki ehdotukset ovat tervetulleita. Toistaiseksi Jokilaaksossa, Muistojen merikonteissa elämäänsä jatkava Omia polkuja kulkevien kauppa on avoinna aina, mutta ei koskaan, jos aikaa ei sovittu kanssamme etukäteen.

Yhteyden meihin saa kommentoimalla tätä blogia, soittamalla, laittamalla tekstiviestin tai sähköpostin. Yhteystiedot löytyvät blogi- ja kotisivuiltamme.

Ajattelemme, että Hyrylässä on monta senioria, joilla päivien merkittävin seuralainen on yksinäisyys ja sen myötä päivien muunkin sisällön puute.

Kuka tarttuisi haasteeseen ja tarjoaisi senioreille oman tai vaikka pikkubussi-taksilla kyydin Jokilaaksoon? Muistojen merikonttiin ja Omia polkuja kulkevien kauppaan. Ehkä joku löytäisi matkasta hyvän hetken arkeensa, kahvikupin, maljakon tai jotain piirongin päälle kotiinsa. Jos tuntuu siltä, että siitä ei kannata eikä ole oikein rahaakaan maksaa mitään, niin eihän se mitään haittaa. Vain se haittaa, jos joku saa Jokilaaksosta matkaevääksi pahan mielen.