Seitsemän veljeksen vaellusreitti, osa 5

Vaellusreitti kulkee Kehä 3 alta

Nyt on kaksi kaupunkia takana, Helsinki ja Vantaa. Matkaa olemme taivaltaneet hieman reilu 30 kilometriä. On ollut laillaan mukavaa ja mielenkiintoista. Kummankaan kaupungin alueella ei missään ole ollut pienintäkään mainintaa reitistä. Kummallista.

Reitin lähtöpaikka Rautatientorilta, Aleksis Kiven patsaalta on aivan ehdoton valinta. Joukkoliikenneasemat ovat kaikki aivan lähellä, samoin Keskuspuiston alku.

Se oli valitettavaa, että Helsinki oli valjastanut koko alueen olutteltoille ja vain heidän ehdoillaan. Sinne sisään aitaukseen jäi kansalliskirjailijamme.

Ja Kehäradan päältä

Vantaalla olisi reitille varmasti paljonkin annettavaa, mutta jonkun pitäisi ottaa asia omakseen. Lähestulkoon koko Vantaan osuus kuljetaan kevyen liikenteen väyliä tai ajotien sivussa. Tämä pienellä varauksella. Koska reitin Vantaan ja Helsingin osuuksia ei ole mistään saatavissa, on pitänyt kulkea arpaa heitellen. Nimittäin teitä mistä valita, on paljon. Vantaanjoen tuntumassa olisimme ehkä voineet valita toisinkin.

Toisena vaelluspäivänä oli tarkoitus jatkaa aamulla Vantaankoskelta kohti Tuusulaa, mutta mieli muuttui yön aikana. Päätimmekin ajaa huoltoautollamme Myllykylään ja kävellä sieltä Vantaankoskelle.

Tuusulassa reitin uusi linjaus on merkitty netistäkin saatavaan karttaan. Ensi tuntuma Etelä-Tuusulassa antoi esimakua siitä, että mitään muuta ei reitin eteen luonnossa ole sitten tehtykään. Vantaan rajalta lähtevällä Tuusulan osuudella ei käytännössä ole kaikilta osin edes polkua saati pyörällä kuljettavaa väylää. Tämä jo1700-luvulla käytössä ollut, suojeltu tieohja alkaa tai päättyy Kuutamotielle.

Etelä-Tuusulassa reittiä ei helpolla edes löydy

Pitää omata kohtuullisen kelvolliset jalat ja kelpo suunnistustaito, sillä muuten ei väylää edes löydy. Ilman gps-paikantimella toimivaa maastokarttaa emme olisi selvinneet metsässä samoamaamme parin kilometrin matkaa Tuusulanjoen tuntumassa.

Ensi yön olemme tutussa paikassa, kodissamme Jokilaaksossa http://www.elamantahden.fi/. Katsastamme postin, kastelemme kasvihuoneen hyötykasvit, käymme Jokilammissamme iltauinnilla ja yövymme Duokodissamme.

Aamulla matkaa jatkuu ja saattaa olla, että silloinkin kävelemme ikään kuin takaperin. Ja tulemme jostakin Nahkelan ja Nurmijärven suunnalta toiseksikin yöksi kotimaisemiin.

Meiltä muuten löytyy aika usein satunnaiselle kulkijalle yöksi ainakin sateensuoja, jos Seitsemän veljeksen vaellusreitillä kulkiessa ei löydy paikkaa, johon päänsä kallistaa. Rahaakaan ei tarvitse olla, sillä meillä ei sillä voi maksaa yösijaa eikä mahdollista saunaakaan.

Seitsemän veljeksen valleusreitti, osa 4

Selfie A. Kiven kanssa jäi ottamatta.

Lomamatkan voi tehdä näinkin. Aamulla veimme Matkakodin ja henkilöauton Vantaankoskelle kosken partaalle Kuninkaantielle. Sieltä kävelimme lähimmälle bussipysäkille mennäksemme Helsingin keskustaan Aleksis Kiven patsaalle, josta Seitsemän veljeksen vaellusreitti alkaa. Alku olikin sujuva, mutta kun pääsimme Rautatientorille, jouduimme vähän kakistelemaan. Aleksis ja koko tori oli aidattu ja aidan sisällä oli oluttelttaa vieri vieressä odottamassa janoisia kesävieraita.

Emme siis päässeet ottamaan selfietä kirjailija Kiven kanssa. Paikalla ollut vartija toivotti kyllä meidät tervetulleeksi klo 12, jolloin portit ja kaljahanat olisivat auenneet. Emme jääneet odottamaan, joten vaelluksemme kohti Vantaankoskea alkoi noin klo 10.30.

Alkumatka kohti Keskuspuistoa oli meille kovin tuttu. Samoja väyliä olemme usein kulkeneet jalkaisin ja pyörillä, kun vielä asuimme Mäkelänkadulla. Ja tässä vaiheessa jalka nousi vielä kevyesti. Metsäisillä väylillä oli mukava taivaltaa, vaikka välillä täytyi turvautua satelliitteihin paikantaaksemme itsemme. Keskuspuistossa reittejä risteilee moneen suuntaan, eivätkä opasteet aina riittäneet opastamaan ainakaan meitä oikeaan suuntaan. Kertaakaan emme kuitenkaan kuvitelleet olevamme eksyksissä.

Mustikoita oli puisto pullollaan, mutta marjastajia näimme vain muutaman. Sinne jäävät marjat mätänemään metsiin. Olisikohan Aleksis pysähtynyt nauttimaan mustikoista, jos olisi kulkenut samaa reittiä kohti Nurmijärveä tai sieltä Helsingin suuntaan? Mietimme, miten siihen aikaan matkustaminen ylipäätään onnistui. Minkä verran piti oikeasti kulkea kävellen? Mahtoivatko kirjailijan kengät hiertää, kun tuolloin ei vielä ollut mukavia lenkkikenkiä pitkiä matkoja taivaltavien kulkua helpottamaan.

Kahvihammasta kolotti reilun tunnin vaelluksen jälkeen. Ohitimme ensin Maunulan majan, joka oli kiinni. Olisi infon mukaan auennut vasta neljän aikaan iltapäivällä. Liian myöhäinen ajankohta meille. Seuraava kahvittelupaikka olisi ollut Pirkkolan puistossa. Sieltä löysimme jäähallin, mutta jos siellä olikin kahvila, auki se ei ainakaan ollut. Ei siis kahvia vieläkään. Jorma sen sijaan jakoi vesipullonsa sisällön samaan aikaan paikalle tupsahtaneen, puolittain saksanpaimenkoiran kanssa.


Lähiviljaa kasvaa helsinkiläisellä vehnäpellolla Keskuspuiston reitin varrella.

Ei hätää. Kartassa oli reittimme varrella vielä yksi kahvikupin kuva. Paikka oli Paloheinä. Vaan kuivaa oli sielläkin. Jäähallin ovella oli lappu, jonka mukaan kahvila aukeaisi muutaman päivän päästä. No, ei Seitsemän veljeksen vaellusreitille ole tultu kahvia ryystämään, mutta mistä Paloheinässä pääsee takaisin Keskuspuiston reitille? Parkkialueen rakentaminen oli siellä hieman vaiheessa, joten reiteille kulkua oli vaikeahko hahmottaa. Piti tuumata ja kurkotella taas satelliittien puoleen.

Haltiala löytyi kuitenkin ja sieltä osasimme Pitkäkoskelle, jossa Helsinki muuttui Vantaanjoen kohdalla Vantaaksi. Kartalla kahvikupin kuvia ei enää ollut tarjolla, mutta vastaan tuli silti rakennus, jossa kyltin mukaan sijaitsee kesäkahvila. Mutta mitä tekee kesäkahvilan pitäjä kesällä? Lomailee tietysti. Kuppila oli kiinni, joten ensimmäisellä etapillamme emme päässeet pitämään kahvitaukoa.

Kun Silvolan tekojärvi oli ohitettu ja pääsimme viimein Kuninkaantielle, jalat olivat jo hyytelöä. Ei kauheasti auttanut, vaikka aktivointiranneke riemuitsi aktiivisesta päivästä ja askelmittari kertoi ennätyslukemia. Viimeiset kaksi kilometriä olivat jo lähes tuskaa. Mutta olihan takana yli 20 kilometriä. Se on aika paljon meille, ikäihmisille. Ehkä olisi ensimmäisenä päivänä pitänyt tyytyä vähän lyhyenpään kävelyyn.

Perillä kello näytti noin puoli neljää. Nälkäkin jo vaivasi. Mutta päätepisteessä Vanhan Viilatehtaan iltaravintola oli auki. Sieltä saimme ruokaa ja myös ne koko päivän kaivatut kahvit jäätelön kanssa.

Reittivalintamme perustuivat sanallisiin kertomuksiin Seitsemän veljeksen vaellusreitistä sekä Helsingin ja Vantaan polkupyöräreittikarttoihin.

Seitsemän veljeksen valleusreitti, osa 3

Huomenna on lähtöpäivä. Onneksi näin, sillä tänään näyttää vettä satavan oikein kunnolla. Vaikka sateisinkin sääennuste neljästä jota seuraamme, sanoi tälle aamulle, että "siellä täällä kevyttä sadetta". Mutta aikoihin emme ole luottaneet sääennustuksiin. Ne ovat todella arvauskeskuksia ja ennustuksia, jotka lisäksi muuttuvat vuorokaudenkin aikana monta kertaa. Toki hellesääkään ei liene kävelyyn paras vaihtoehto, vaikka varsinkin siihen olemme tottuneet, sillä talvisin kävelemme Thaimaan Pattayalla lähes joka päivä lämpötilan ollessa 30 asteen molemmin puolin.

Seitsemän veljeksen varllusreitin yksi linjaus oli kuumaisemissa,
Seepsula Oy:n Senkkerimäen kiviainesaseman maiden läpi

Yhdessä vaiheessa suunnittelimme toteuttavamme vaelluksemme kuvan traktoriksi rekisteröidyllä ajoneuvolla, joka ei ole mönkijä. Mukava nimi sille on kömpijä, vaikkakin me tunnemme hyötyajoneuvomme Kuuautona.
Sen kanssa olemme kulkeneet paljonkin Seitsemän veljeksen vaellusreitin sillä Tuusulan osuudella, joka kiertää Metsäntutkimuslaitoksen mailla. Sinnekään ei tietty olisi asiaa moottoriajoneuvolla ilman maanomistajan lupaa.

Keräämme metsistä roskia ja muuta jätettä, sillä vastuulliset ihmiset näkevät melkoisesti vaivaa saadakseen viedyksi luontoon akkuja, kodinkoneita, autonrenkaita ja niin edelleen. Hämmästyttävää se on siksi, että mainitsemiamme tuotteita saa viedä ilmaiseksi moneenkin vastaanottopaikkaan ympäri valtakuntaa. Aivan oma lukunsa on jokaisen luontoon ajon estävän puomien seutu, jonne kertyy ihmisten sinne tuomaa jätettä aivan uskomaton määrä ja kirjo.

Yhden kerätyn kuorman kanssa Tuusulasta kyselimme, että olisiko tapauksessamme kunnalla mahdollisuus osallistua vapaaehtoiseen luonnon siistimiseen panostamaamme yhteiskuntavastuuseen, jotta voisimme viedä luonnosta keräämämme roskat jonnekin niille kuuluvaan paikkaan ilman jätteiden käsittelymaksua. Kohtuullisen irvokasta vastauksen sanamuodossa oli, että ei ole kunnalla tällaista PALVELUA, vaan kuntalaisen on kiikutettava muiden jätteet muiden mailta omalla kustannuksellaan naapurikaupunkiin ja maksettava vielä jätteenkäsittelymaksutkin. Me naiiviudessamme luulimme itse palvelevamme kuntaa ja kuntalaisia.

Kuten osassa 1 totesimme, on vaellusreitin historia tai juuret useamman kymmenen vuoden takaiset. Siihen nähden reitistä on kovin vähän tietoa, virallista ja epävirallista. Kun kyselimme asiaa niin Helsingin kuin Vantaankin infoista, oli tietäväisimmät vastaukset, että "olen kyllä kuullut sen jossakin".

Reittinähän Helsingin osuus on Keskuspuistossa, joten paljonkaan itse reitin eteen ei pääkaupungin tarvitsisi tehdä. Samoin on Vantaan laita, josta ei löytynyt käytännössä mitään tietoa koko reitistä, saati Vantaan osuudesta. Kun ajatellaan kuinka reitin nimen mukaisesti kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi on yhdistettävissä ulkomaalaistenkin retkimatkailuun, on kyseessä oivallinen hanke. Me osaltamme täytämme tiedon puutteen aukkoa jakamalla kokemuksemme kesälomamatkastame kaikille.

Seitsemän veljeksen vaellusreitti, osa 2

Olemme vähän huonoja valmistautujia, kun kyse on matkoista. Emme juurikaan tutustu kohdemaan tai -maiden tarjontaan. Yleensä vain menemme ja katsomme, mitä löytyy. Seitsemän veljeksen vaellusta varten olemme kuitenkin valmistautuneet hankkimalla karttoja, jotta pysyisimme oikealla reitillä. Tosin Helsingissä ja Vantaalla pitää mennä vähän näppituntumalla, sillä virallista reittiä ei kummastakaan kaupungista ole olemassa. Tai emme sellaisia ole ainakaan löytäneet.

Suunnilleen kuitenkin tiedämme, mistä vaelluksen on sen alkupäässä tarkoitus mennä. Olemme myös jo käyneet katsomassa, minne ensimmäisen päivän patikointi päättyy. Sopiva paikka löytyi Vantaankoskelta. Matkaa Aleksis Kiven patsaalta ensimmäiselle stopille on noin 20 kilometriä. Voi olla, että haukkaamme vähän turhan ison palan aloituspäivänä, mutta luultavasti kävely on kuitenkin suhteellisen helppoa, koska tässä vaiheessa ei vielä kuljeta metsäpoluilla.

Kun idea Seitsemän veljen vaellusreitin patikoimisesta syntyi, ajattelimme yöpyvämme hotelleissa (heh, emme vielä silloin käsittäneet, että matkan varrella ei ole kauheasti palveluita) tai vaihtoehtoisesti teltassa. Se ei kuitenkaan tuntunut kovin houkuttelevalta ajatukselta. Mutta yöpymisten ongelmaankin löytyi ratkaisu: Matkakoti.

Matkailuautossa yöpymiseen tosin tarvitaan myös henkilöautoa, joka on ikään kuin huoltojoukon käytössä. Mitään huoltojoukkoa meillä ei todellisuudessa ole, mutta hieman ajelemalla edestakaisin saamme Matkakodin aina sinne, minne päivän patikointi päättyy. Kun olemme ensimmäisen päivän aamuna jättäneet Matkakodin Vantaankoskelle ja hypänneet sieltä bussiin mennäksemme Helsingin keskustaan, takaisin tullessa Matkakoti siis odottaa meitä.

Toisena aamuna olemme ajatelleet kävellä noin kymmenen kilometrin matkan kotiin Jokilaaksoon, josta otamme henkilöauton ja ajamme hakemaan Matkakodin. Seuraavaa yöpymispaikkaa emme ole vielä ratkaisseet, mutta ainakin nyt tuntuu, että Jokilaaksoon on Vantaankoskelta hieman liian lyhyt matka. Matkakoti pitää siis saada joitakin kilometrejä meiltä eteenpäin.


Ratkaisematta on sekin, miten päivis selviää henkisesti siitä, että
mustikat kypsyvät kaiken aikaa, mutta ainakaan patikoidessa
ei ole aikaa pysähtyä marjoja poimimaan. Tai kuka tietää?

Palaamme siis vielä henkilöautolla Jokilaaksoon, josta kävelemme Matkakodille. Seuraavana aamuna pitää ensin ajaa matkailuautolla Jokilaaksoon, josta otamme henkilöauton ja ajamme sen ja Matkakodin sinne, mihin kolmannen päivän patikointi päättyy. Henkilöautolla palaamme kolmannen patikointipäivän lähtöpaikkaan.

Majoitusjärjestely eestaas-autoiluineen kuulostaa vähän monimutkaiselta, mutta esimerkiksi päivittäisiä ruokailuja ei ole vielä ajateltu ollenkaan. Niiden toteutus voi olla paljon autojen kuljettamista hankalammin järjestettävissä. Matkakodin jääkaappikaan ei ole kovin suuri, joten ruokavarastoa pitää varmaan täydentää useammankin kerran. Reitin varrelta ei ehkä helposti löydy ruokailupaikkoja, joten kävellessäkin mukana pitää olla eväitä, ettemme ainakaan nälän takia nyykähdä kesken matkaa.

Ruokailun suhteen lähdemme ajatuksesta, että se ei saa aiheuttaa liiaksi tekemistä. Ei siis ruoanlaittoa Matkakodissa päivän päättyessä, ei siis myöskään tiskivuoria. Kuinka se sitten käytännössä toteutuukaan, se jää nähtäväksi.

Seitsemän veljeksen vaellusreitti, osa 1

Viime talvena haaviimme tarttui tieto, että Seitsemän veljeksen vaellusreitti oli siirretty pois Tuusulan Jokilaaksomme mailta. Kyseisestä reitistä emme olleet kuulleet aiemmin mitään. Havainto sai meidät tutustumaan aiheeseen tarkemmin.

Tuleva, urbaani eräkotimme vaelluksen ajan

Teimme päätöksen, että seuraavana kesänä kävelemme koko reitin omalla urbaanilla tavallamme. Siitä lisää myöhemmin, sillä vaelluksestamme ja sen valmistelusta teemme blogimaisen päiväkirjan valokuvineen. Ehkä julkaisemme sen muuallakin, sillä netistä ei löydy yhtään tarinaa, joka kertoisi koko reitin kulkemisesta.

Yhden historian mukaan idea pääkaupunkiseudulla kulkevasta vaellusreitistä syntyi kesällä 1964, kun Akateeminen Urheiluliitto halusi jalostaa edellisenä talvena järjestämänsä Oulu-Helsinki-hiihdon kokemuksia pysyväksi reitiksi.
Jo seuraavana syksynä järjestettiin Seitsemän veljeksen vaellus, joka kulki Nurmijärven Palojoelta Helsingin Pirkkolaan.
Vaelluksen rinnalle kehitettiin Impivaaran juoksu, johon parhaimmillaan osallistui yli 2000 kuntoilijaa. Alkukilometrit taivallettiin kapeita polkuja pitkin yli kallioiden ja halki upottavien soiden.
Juoksu ja sen raskaus keräsivät mainetta ulkomaita myöten, mutta osallistujien toiveesta sen kulku siirrettiin tasaisille teille. Maastopyöräilyyn haastavat polut ja rapaiset taipaleet sopivat mainiosti.
Helsingin ja Hyvinkään välillä järjestettiin myös Seitsemän veljeksen hiihto. Huonoina lumitalvina hiihto piti typistää vain Hyvinkäällä kiertäväksi tai jopa peruuttaa. Lopulta hiihto lakkautettiin kokonaan.
Oulu-Helsinki-hiihto poiki myös Taaborin Hölkän, joka seurasi Nurmijärvellä Seitsemän veljeksen reittiä ja kurvasi Tuusulan kautta maaliin.
Myös Pääkaupunkijuoksu ylläpitää Impivaaran juoksun perinteitä, joskin se kiertää Helsingin Keskuspuistossa vain Pirkkolan ja Tuomarinkylän välillä.

Seitsemän veljeksen vaellusreitti alkaa Kansallisteatterin edustalla olevalta Aleksis Kiven patsaalta ja kulkee Helsingin Keskuspuiston, Vantaan, Tuusulan ja Nurmijärven kautta Hyvinkäälle. Reitti on 90 km pitkä, ja se kulkee suuren osan matkasta asutuksen tuntumassa. Reitti on parhaimmillaan Helsingin Keskuspuistossa, Nurmijärven pohjoisosissa ja Hyvinkäällä. Tuusulan osuudelle on löydetty uusi mukava linjaus, joka kulkee mm. Ruotsinkylän tutkimusmetsän eksoottisten puulajien katveessa.
Vaellusreitti soveltuu lyhyelle kylästä kylään tehtävälle päiväretkelle tai useamman päivän vaellukselle. Reitin varrella on nähtävyyksiä, taukopaikkoja sekä ruokailu-, peseytymis- ja majoituspalveluita. Vaellusreitti sopii patikointiin ja maastopyöräilyyn sekä osin myös hiihtoon. Reitti ylsi 10 joukkoon Vuoden Retkikohde 2014 -äänestyksessä, jonka tulokset julkistettiin GoExpo-messuilla vuonna 2014.

Kuvakulmia

päivis: Kirjoitin joku aika sitten blogin omista ammattihaavesekoiluistani. Sellaisiksi, siis sekoiluiksi, plus miinus parikymppisenä käytyjä mietteitä tulevista ura-ajatuksista varmaan voi nimittää. Eli pallo oli aika tavalla hukassa siinä vaiheessa. Kenties on ollut vielä myöhemminkin. Joskus huomaan edelleen miettiväni, mikä minusta tulee isona. Siitäkin huolimatta, että olen jo sellainen ja syytä olisi kai alkaa keskittyä siihen, mitä teen, kun jään eläkkeelle.

Oikeastaan on surullista havaita, että enää ei ole riittävästi ikää tekemään jotain sellaista, joka vaatisi ensin syvempää perehtymistä johonkin tekemisen aiheeseen ja tekemisen harjoittelua, jotta lopulta jossain vaiheessa  voisi sanoa olevansa alan ammattilainen. Ikä ja ikääntymisen tuomat viat ja vaivat alkavat jossain kohtaa estää elinikäisen oppimisen toteuttamista. Sille ei mitään mahda.

Minulla oli alun perin ajatuksena kirjoittaa valokuvaamisesta. Siihen tuo blogin otsikkokin viittaa. Kuvakulmaa ajattelin ihan visuaalisena asiana, kun Jorma vaihtoi pihassamme olevan riistakameran paikkaa ja huomasimme sen ottamien kuvien kuvakulmien olevan jotenkin aikaisempaa hauskempia. Omaa kameraakin voisi vaihteeksi kuvatessa pitää vähän alempana ja saada sillä tavalla ehkä vähän mielenkiintoisempia valokuvia. Otoksia uudesta kuvakulmasta.

Uusi kuvakulma riistakameralla kuvattuna.

Mutta sana kuvakulma ei liity pelkästään valokuvaamiseen (tai vaikka piirtämiseen). Kyllä elämää elettäessäkin tarvitaan kuvakulmaa. Nuorena, kun pitäisi päättää, mitä haluaa opiskella ja missä ammatissa toivoo työskentelevänsä ainakin tulevat vuodet, ihminen ei aivotutkijoiden mukaan ole siihen silloin edes kypsä. Siitäkin huolimatta, että jotkut itsevarmasti sanovat jo lapsena tienneensä, että haluavat lääkäreiksi tai opettajiksi. Suuri osa meistä olisi kai lakasinkoneen kuljettajia tai lentoemäntiä, jos lapsuuden ammattiunelmat todella konkretisoituisivat.

Jos elämän kuvakulmaa ei ihan päivittäin tai viikoittain olekaan tarve päivittää, on se ehkä syytä tehdä ainakin juuri eläkeikää lähestyessä. Ja myös silloin, kun vielä oikeasti on aikaa oppia jotain uutta, harjoitella sen tekemistä ja päätyä alan ammattilaiseksi. Ilman kuvakulman tarkistamista on vaarana, että jossain vaiheessa huomaa eläneensä elämän ilman elämää. Kaikki eivät ehkä sitä huomaa koskaan. He onnelliset?

Verilöyly, selkäsauna vai löylynlyömä

jormas:. Varsinainen intohimo saunominen ei minulle ole, mutta pidän siitä. Pari kertaa viikossa on nykyinen rytmi. Ensimmäiset kokemukset minulla on kertalämmitteisestä saunasta. Joka lämmitettiin ensin, sitten heitettiin häkälöylyt ja lopuksi tuuletettiin. Kiviä oli pari, kolme kertaa enemmän kuin jatkuvalämmitteisessä kiukaassa, joita onkin monenlaisia. Yleisimmät lämpenevät puilla tai sähköllä.

Savusauna on ehkä löylyiltään eniten mieleeni. Sametinpehmeää, savuntouksuista ja ihoa sekä mieltä hellivää. Iso osa saunomisen nautinnosta tulee kuitenkin tunnelmasta, jota varsinkin puulämmitteisessä rakennetaan monesti jo lämmittämisen aikana. Joka sekään ei ole eikä kohoa kaikkien kylpijöiden mieleisellä tavalla. Monella naisella ja lapsilla on muistissa puoliso tai isä, jonka saunapullo oli aina halkopinon välissä. Ja joka ei koskaan selvinnyt saunanlämmityksestä saati saunasta selvinpäin. Aika usein kävi niin, että jos lapset kylpivät ensin äitinsä kanssa, oli isä jo sammunut, kun tuli hänen vuoronsa. Mutta hyvä kertalämmitteinen sauna oli kuumana kauan, joten sammunut saunamieskin sinne ehti viimeistään aamulla parantamaan kohmeloaan. Silloin tällöin joku löytyy myös saunasta aamulla hengettömänä.

Olen itsekin tehnyt ja varsinkin suunnitellut saunoja ja kiukaita. Yläkuvan savusaunan hirret purimme aikoinaan Jämsästä yli sata-vuotiaan torpan seinistä. Ja kuljetimme ne Jyväskylään sekä teimme laatuporukan kanssa niistä laatusaunan. Josta kunnan rakennustarkastajan ensi kommentti oli, että pystytätte siten, että siitä on 50 metriä lähimpään rakennukseen, kun joka tapauksessa jokainen savusauna palaa joskus.

Kyseisen savusaunan kiukaan tein kokonaan itse ilman että siinä muurattiin mitään. Ladoin, lämmitin ja saunoin, purin, ladoin, lämmitin ja saunoin. Useamman kerran. Milloin oli kiviä liian vähän tai liikaa, milloin oli tulipesä väärän kokoinen, milloin tuli korvaavaa ilmaa liikaa tai liian vähän, milloin sauna ei tuulettunut kunnolla ja niin edelleen. Tänä päivänä tiedän, että osaan tehdä hirsisen savusaunan kiukaineen. Siitä ruosteessa olevasta taidosta olen ylpeä.

Voi olla että Jokilaaksoonkin teemme joskus erään- tai toisenlaisen savusaunan tavalla tai toisella. Mutta että saisin sellaisen mitä haluan, pitää tuumata vielä eräskin kerta. Sillä haluaisin, että se on pieni ja sen voi lämmittää sähköllä tai vaihtoehtoisesti ulkoapäin puilla. Siihen saakka kylvemme Jokilaaksossa merikonttiin tekemässämme kuvan saunassa Pikkulammen rannalla.

Kahta saunomiseen sanallisesti liitettyä asiaa en kuitenkaan halua kokea. Vaikka olisin löylynlyömä, en tahdo nähdä verilöylyä tai kokea selkäsaunaa.

Kissan- ja muut kellot

päivis: Kesäloma alkoi tai tarkalleen ottaen se tietysti alkaa vasta maanantaina. Sen kunniaksi ajattelin laittaa tänne blogiin vain kuvan kissankelloista, joita kasvoi kuntopolun varrella. Tai nimi pitää korjata luontopoluksi. Jorman vaatimuksesta. Myllykylän kuntopolku on sen verran ruohottunut ja metsittynyt, että sitä sopii paremmin kutsua luontopoluksi.

Luovuin ajatuksesta laittaa pelkkä kissankellon kuva, kun asia ei olekaan niin yksioikoinen. Nimittäin tuo nimi, kissankello. Olen tähän ikään asti ollut sitä mieltä, että yleisesti pelloilla ja tien vierillä kasvava kellokasvi on kissankello. Mutta sepä onkin harakankello. Kissankello sen sijaan on tuo harvinaisemmalta vaikuttava, kuvassa oleva kukka. Todellisuudessa kukat eivät kylläkään ole noin sinisiä. Jostain syystä ne vain nyt näyttävät tuolta, vaikka niiden väri on violetti. Jotkut taitavat kutsua sitä purppuraksikin.

Olen noita kukkia ihaillut Niilon kanssa luontopolkua kiertäessäni. Minusta nimenomaan näitä suuria ja pullean mallisia kukkia näkee huomattavasti harvemmin kuin niitä tavallisempia, oikealta nimeltään harakankelloja. Näitä on vain tietyssä paikassa polun varrella. Sekin jo kertoo minulle, että ne ovat harvinaisempia.

Mutta kun vähän googlettelin, en enää taida tietääkään, ovatko kaikki tavallisiksi kuvittelemani kellot sittenkään harakankelloja. Kun pitäisi tuntea myös hirvenkello, kurjenkello, peurankello, sammakonkello, ukonkello, varsankello, vuohenkello ja muutama muukin saman heimon tai alaheimon kasvi.

Mitähän mahdoinkaan tehdä koulun kasviopin tunneilla? Kasviopiksi tuota kouluainetta taidettiin siihen aikaan kutsua. Eivät kyllä tuollaiset kasvit muistu mieleeni edes nimeltä, saatikka sitten, että tietäisin, miten ne eroavat toisistaan. Mutta luojan kiitos, eipä noilla nimillä enää tarvitse päätään vaivata. Kouluajat ovat olleet ja menneet. Lopullisesti.

Sosiaalinen media ja minä

jormas: Toissa päivänä lupasin, että palaan sosiaalisen median vaikutukseen oman kokemuksen kautta jahka olen jo kertaalleen julkaisemani tekstin "siivonnut". Joten tässähän tämä.

Me asumme luonnon keskellä, jonne ensimmäiseltäkin yleiseltä tieltä on matkaa lähes puoli kilometriä, tarkemmin noin 350 metriä. Mutta siitä huolimatta pihaamme osuu silloin tällöin vieraita, joilla minut nähdessään on omastakin mielestä pallo enemmän tai vähemmän hukassa. Tämä on tarina yhdestä tällaisesta omien polkujensa kulkijasta, joka ansaitsee julkisuutta vähintäänkin turvapalveluja tuottavan yrityksen asiakkaiden, mutta ehkä myös yrityksen itsensä vuoksi. Tässä yksi syy tähän kirjoitukseen.

Nimittäin lähes läpipääsemättömään pajukkoon oli tiensä osannut henkilöauto, jota rekisteritunnuksen perusteella ei omista, mutta hallitsee henkilö, jolla numeropalvelutietojen mukaan on ihmisen turvaksi myytäviä palveluja ja laitteita myyvän yrityksen hallinnassa oleva puhelin tai ainakin numero. Joka ei vastannut parin päivän viiveelläkään soittooni eikä jättämääni soittopyyntöön. Tässä toinen syy kirjoitukseen.

Edellä mainitulle yritykselle sekä sen asiakkaille tämä asia kuuluu myös siksi, että löysin auton viime sunnuntaina mailtamme pajukon keskeltä lukitsemattomana. Täynnä turvapalveluihin liittyvää tarviketta ja osaa sekä pitkin autoa hujan hajan olevia asiakkaiden kanssa tehtyjä ja allekirjoitettuja sopimuksia. Valistunut veikkaukseni on, että yksikään ei olisi tehnyt sopimusta, jos hänellä olisi ollut käsitys kuinka sopimuspaperit on "arkistoitu" tai edes tilapäisesti maillamme lukitsemattomassa autossa. Vaikka auto ei luonnollisesti ollut keskellä metsää lukitsemattomana kauaa, kertoo se paljon huolellisuudesta. Tässä kolmas syy kirjoitukseen.

Alla selitän valokuvien sekä tekstien kera kuinka suuren työn kuljettaja oli tehnyt päästäkseen sinne, mistä ei enää päässyt eteen päin kuin jalkaisin. Sillä kun aikani venttailin ja soittelin auton torvea, niin sieltähän tämä "turvapalvelumies" tuli pitkin pajukoita metsän toiselta puolen kylältä ties mitä tarvikkeita ja osaa molemmat kädet täynnä. Kyseinen, oletettu arkemme turvaaja sanoi, että ei ole auton haltija ja voivansa vetää minua lättyyn, kun meuhkasin ja kysyin, että hyppääkö hän myös kaivoon, jos auton navigaattori niin kehottaa. Sanoi jättävänsä väkivallan teon tekemättä koska olen vanha, tyhmä mies, joka ei ymmärrä mistään mitään. Lättyyn lyömiseen suhtauduin tavoilleni uskollisesti ja herrasmiesmäisesti todeten, että eikö tämä tapaaminen riitä, vaan haluaako herra uuden tapaamisen raastuvassa. Tässä neljäs syy kirjoitukseen.

Vaikka en ole juuri pitänyt tapanani elvistellä menneisyydelläni, niin tilanteessa muistui elävästi mieleen ihan kelpo kaverini, joka steroideja aktiisesti popsivana älyn jättiläisenä koppasi minut tukevasti kainaloonsa laittaen 9-millisen ohimolleni ja kysyi: "Losautanko Soini tästä vai tästä siirtäen pyssyn omalle ohimolleen?" Totesin, että jos minut ammut, on saletti että minun vaikeuteni loppuvat siihen ja sinun alkavat. Pupu tai citykani kyllä ilmoitteli pöksyissäni olemassa olostaan. Huimina vuosinanikaan en ole ollut voimamies, mutta minulla on aina ollut pussissa sen verran hilloja, että olen tarvittaessa voinut ostaa sitä hulluutta, mikä on monella päässä. Joten poliiseja en ole tarvinnut kuin kuittaamaan ilmoituksen, jolla on silloin tällöin saanut vakuutusyhtiöltä jotakin.

Poliisilla ei ole halua tai aikaa enää niin sanotuille pikkujutuille muuta kuin liikenteen valvonnassa. Hyvä sekin. Tästä kuitenkin seuraa, että ihmisten oikeuden taju muuttuu tai vaihtaa ainakin paikkaansa. Kaikesta siitä mihin virkavaltakaan ei enää syystä tai toisesta puutu, tulee ikään kuin sallittua ja enemmän tai vähemmän laillista. Joka osaltaan saa aikaan, että yritysten, yksityiset ihmisten ja heidän omaisuutensa suojaamisesta leipänsä hankkivat toimijat saavat enemmän jalansijaa. Sekin voi olla hyvä asia. Maailma kuitenkin menee joiltakin osin yhä hullummaksi ja ainakin viikonloppuisiniltaisin sekä öisin pitää joukkoliikennevälineissä olla pääkaupunkiseudulla "turvemiehiä" takaamassa ihmisille turvallista matkustamista.

Voisi ajatella, että tämä liikennemerkki kertoo, että tie päättyy, sanoo karttaohjelma mitä tahansa

 

Seuraavan huomion voisi tehdä, kun joutuu nousemaan autosta avaamaan porttia

 

Ajoneuvolla ajo kielletty merkin alla oleva lisäinfo auttaa ymmärtämisessä

Mutta omia polkuja kulkevaa ei pysäyttänyt vielä tämäkään kettinki, vaan matka jatku
 autolla kunnes sillä ei enää päässyt eteen päin, vaan oli siirryttävä jalkamieheksi

Aamulla huomasin postimiesten ja -naisten iloksi laittamme kukka-amppelin tienvierestä kadonneeksi

Suunnilleen yllä olevan tarinan jaoin sosiaalisessa mediassa. Parin tunnin kuluttua soitti nöyrä auton omistaja, että hän saa työpaikasta kenkää, jos en mitenkään voi poistaa kirjoitusta. Lupasin tehdä sen, jos anteeksipyyntönä auton omistaja tai hänen autollaan maillamme kulkenut muukalainen tuo tyhjäksi jääneeseen koukkuumme kukka-amppelin. Sanan säilällä huiskimisessakin on minulla nimittäin rajani.

Alkuperäisessä kirjoituksessa mainitsin, että jätän toistaiseksi salaisuudeksi, onko minulla tallennettuna kamerakuvaa myös postilaatikolta. Siinä olikin kukan anastajalle pohtimisen paikka. Että tuoko vanhan vai ostaako uuden. Joka tapauksessa koukkuun ei ilmestynyt uutta kukkaa, vaan alkuperäinen. Jolla tämä maillamme omia polkujaan kulkenut naulasi itseensä silmissäni muiden meriittien joukkoon myös varkaan leiman. Jonka henkilötiedot saatan ilmoittaa poliisille, jos ja kun mailtamme jotain katoaa seuraavan kerran. Että tämä tyyppi on vienyt aiemminkin.

Me ja Merikonttikoti kaksi vuotta sitten Asuntomessuilla

päivis: Tasan kaksi vuotta sitten olimme Merikonttikodin kanssa Hyvinkään Asuntomessuilla. Kaivoin esiin yhden silloin kirjoittamistani blogeista, jossa kävin läpi tyypillisiä kysymyksiä, joita kodissamme vierailleet esittivät. Asuntomessujen organisaation vaikutuksesta kotimme nimi näytti silloin vaihtuneen Duokodista Merikonttikodiksi.

Onko tämä vitsi? Se oli ehkä hauskin kysymys, jonka silloin kuulimme. Tosin kysyjä ei blogikirjoituksen mukaan vielä ollutkaan käynyt sisällä talossa. Muutama kävijä kyseli lattialämmityksen perään. Arvelin silloin, että konttiin rakennettu asunto antaa ehkä mielikuvan siitä, että peltikuoren sisällä on talvella kylmä. Uskoimme silloin, että saimme kysyjät vakuuttuneiksi siitä, että lämmintä piisaa, kun lämmitysjärjestelmiä on vaikka muille jakaa: on ilmalämpöpumppu, varaava takka, säteilylämmittimet ja lämmöntalteenottojärjestelmä. Kahden talven kokemuksella tiedämme, että Merikonttikodissa ei palella kovimmillakaan pakkasilla.

Tässä olemme jo Hyvinkään Asuntomessujen jälkeen tuoneet
Merikonttikodin Tuusulan Jokilaaksoon.

Lämpöeristys kiinnosti samoin kävijöitä. Seinissämmehän on 10 cm SPU-levyä, lattiassa 23 cm ja katossa 20. Kerroimme myös, miten kolminkertaiset lasit ym. vaikuttaisivat lämpöarvon laskennalliseen lopputulokseen, jos vain laskentaohjelmat ymmärtäisivät, että omakotitalo voi olla 50-neliöinen.

Aika moni kävijä tuntui tietävän etukäteen messuilla olevasta Merikonttikodista tai ehkä he lukivat siitä viimeistään kaikille kävijöille jaettavasta TM Rakennusmaailmasta. Monilla kävijöillä oli myös omakohtaisia kokemuksia merikonteista ja niistä syntyikin mukavia keskusteluhetkiä.

Myös Mulltoan kompostoiva ekokäymälä kiinnosti ihmisiä. Suomessa kun ei ole totuttu siihen, että sisällä oleva vessa toimii ilman vettä. Monelle lupasin, että kirjoitan tänne blogiin myöhemmin käyttökokemuksia. Niin olen tehnytkin.

Kontin siirreltävyys herätti myös kysymyksiä ja osalle kysyjistä oli ihmetyksen aihe, että talo ylipäätään on palautettavissa kahdeksi kontiksi messujen jälkeistä kuljetusta varten. Ihmiset olivat kuitenkin myönteisesti yllättyneitä näkemästään. Kirjasin tuolloin blogiin, että viisastelevia besserwissereitä ei kovin montaa nähty, muutama kuitenkin.

Sosiaalinen media

jormas: Tälle päivälle olin kirjoittanut blogin, jonka vain nopeimmat ehtivät lukemaan. Sosiaalinen media näytti voimansa ja kirjoitus ajoi asiansa parissa tunnissa. Siltä osin asia on saanut päätöksensä, jos tapahtuneen anteeksipyyntönä tiemme varteen ilmestyy kukka-amppeli postinkantajien, mutta myös muiden iloksi. Aiheeseen ja kirjoitukseen palaan kylläkin myöhemmin, jahka olen sen muuttanut neutraaliksi, sillä rajansa on sanan säilälläkin huitomisessa.

Asumisessa tilantarve on kovin suhteellista

päivis: Taloussanomat-verkkolehti kyseenalaisti tänään "ahtaasti" asumisen. Lehdessä julkaistun artikkelin mukaan kehitys on menossa väärään suuntaan, kun ihmiset ovat yksinkertaisesti alkaneet haluta asua vähemmissä neliöissä tai vaihtoehtoisesti halutaan kalliille alueille, jolloin varat eivät riitä ulkopuolisten mielestä riittävän suuriin asuntoihin. Asuinalueesta on tullut joillekin tärkeämpi kuin kodin neliöt.

Emme ole enää tai vieläkään asumisväljyyden osalta lähellä Keski-Euroopan vauraita maita. Se pienestä kiinnostuneiden asumista kritisoivia tuntuu erityisesti harmittavan. Alkaneilla Vantaan Asuntomessuillakin esitellään jopa 11-neliöinen asunto, kun ympäristöministeriö pitää asunnon minimikokona 20 neliötä. Poikkeuslupa vaaditaan, jos haluaa vähemmän neliöitä.

Miksi joidenkin halu asua niin, että neliöitä per asukas on vähemmän kuin mitä normit määrittelevät, näyttää joutuvan asumisen asiantuntijoiden hampaisiin? On totta, että meillä on siirrytty vähitellen aina vain väljempään asumiseen, varsinkin jos verrataan muutaman vuosikymmenen takaiseen aikaan, jolloin jopa lapsiperhe saattoi asua yksiössä. Kaksioista ja kolmioista perheet ovat vähitellen muuttaneet asumaan niin, että lähes tulkoon jokaisella lapsella on oma huone ja vanhemmilla yhteinen makuuhuone. Jos suunta kääntyy pienempiin asuntoihin, sen voi tietenkin tulkita takapakiksi.

Väljyys asumisessa ei viehätä kaikkia. Joillekin jopa tämä tila saattaisi
riittää perheen kodiksi, kun kattokin näkyy olevan kovin korkealla.
Kuva: Antero Tenhunen, Vantaan Asuntomessut.

Mutta kenen asialla väljempää asumista vaativat ovat? Ehkä joskus muinoin oli aiheellista vedota terveyssyihin, kun asuntoihin vaadittiin lisää neliöitä tai kuutioitakin. Yksiössä asuvien riski tartuttaa toinen toisensa vaikkapa tuberkuloosiin tai muihin vakaviin sairauksiin oli tietysti hyvä syy puuttua asumisväljyyteen.

Kun nykyään eletään enimmäkseen keskellä suuria ihmisjoukkoja, ja matkustellaankin maailman ääriin, tarttuvat taudit leviävät muutenkin kuin perheenjäseniltä toisille. Asunnon neliöillä tuskin siis on ratkaisevaa merkitystä sen suhteen, minkä verran ihminen sairastaa. Ennemminkin syytä on kai kiinnittää huomiota muihin seikkoihin: asunnon mahdollisiin kosteusvaurioihin, huonoon ilmanvaihtoon tai vaikka allergisoiviin pintamateriaaleihin.

Miniasuntoihin ahtautuminen kuulostaa kieltämättä trendiltä. Ihan niin kuin tässä välissä on ollut trendikästä rakentaa valtavan kokoisia omakotitaloja, vaikka perheen vaatima tilantarve ei sellaista olisi edellyttänytkään. Tilastot ovat tietysti vähän siistiytyneet, kun joillakin on tilaa turhankin paljon. Tiedä sitten, onko jatkossakin trendikästä vähentää asumisen osalta kulutusta, tulla neliöidenkin suhteen vähemmällä toimeen ja ylipäätään välttää turhaa tavaraa, jota ihmiselle kummasti kertyy, jos kaappitila ja asuttujen neliöiden määrä kasvaa. Veikkaan, että pienesti asumisen trendi on tullut jäädäkseen. Rahat, pienet tai isot, pannaan mielellään muuhun kuin asuinneliöihin.

Elämän tähden ry ja Elämän tähden

jormas: Aikoinaan, saattoi olla vuonna 2011 markkinoi Pirkanmaan sairaanhoitopiiri uutta ilmettään, slogania ja logoa alla olevalla tekstillä:
"Pirkanmaan sairaanhoitopiirin sairaaloiden ilme uudistui kevään aikana. Jatkossa sairaanhoitopiirin sairaalat esiintyvät uuden liikemerkin alla teemalla "Elämän tähden". Pirkanmaan sairaanhoitopiirin näkyvin lippulaiva ja tärkein brändi on Tays eli Tampereen yliopistollinen sairaala. Uusi ilme otetaan käyttöön Taysin toimipisteiden lisäksi myös Valkeakosken ja Vammalan aluesairaaloissa, Ylä-Pirkanmaan terveydenhuoltoalueella ja Kuvantamiskeskuksessa.

Uuden liikemerkin muotokieli pohjautuu minolaisen kirjainmerkistön a-kirjaimeen. "Elämän tähti" viittaa muodollaan elämän monimuotoisuuteen ja sairaaloiden työhön elämän etulinjassa. Merkin ilmavuudella ja avoimuudella viestitään sairaanhoitopiirin halua avoimuuteen. Kaksivärisyys viittaa kehoon ja mieleen, moraaliin ja etiikkaan sekä järkeen ja tunteeseen. Merkissä käytetään kahta eri sinistä. Lisäksi sairaanhoitopiirin markkinoinnissa on käytössä muutamia uusia tukivärejä.

Keväästä lähtien näkyvä "Elämän tähden" –markkinointiviestinnän konsepti puhuttelee ihmisiä yhä enemmän asiakasnäkökulmasta. Potilas on sairaaloiden tärkein asiakas, joka kohdataan päivittäin arjessa. Hyvä ja onnistunut hoito motivoi sekä potilasta että terveydenhuollon ammattilaista. Työ tuottaa paljon iloa mutta toisaalta ammattitaitoa vaatii myös kohdata ihmisiä tilanteissa, joissa mitään ei ole enää tehtävissä."

Mutta paljon aiemmin, vuonna 1989 me perustimme Elämän tähden ry:n, jonka tarkoituksena nykyisten sääntöjen mukaan on ihmisten ja eläinten hyvinvoinnin edistäminen ja elämänlaadun parantaminen Suomessa ja ulkomailla.
Yhdistyksen tarkoituksena on myös muiden, yhdistyksen tarkoituksen mukaisesti toimivien yhteisöjen toiminnan tukeminen ja tunnetuksi tekeminen.

Tarkoituksensa toteuttamiseksi yhdistys voi:
- Hankkia omistukseensa tai hallintaansa virkistyskäyttöön sekä elämän laadun parantamiseen soveltuvia maa- tai vesialueita, kiinteistöjä, rakennuksia, muita tiloja ja omaisuutta.
- Perustaa, tuottaa tai ylläpitää yksityisiä sosiaali- ja terveyspalveluita, nuorisotoimintaa tai koulutuspalveluja.

Toimintansa tukemiseksi yhdistys voi ottaa vastaan lahjoituksia ja testamentteja sekä toimeenpanna asianmukaiset luvat saatuaan mm. arpajaisia ja rahankeräyksiä, järjestää myyjäisiä, ylläpitää kirpputoreja, käydä tavanomaista kioskikauppaa, harjoittaa konsultointia ja julkaisutoimintaa, rakentaa, vuokrata ja omistaa kiinteistöjä ja huoneistoja, irtainta omaisuutta sekä olla osakkaana erilaisissa yhtiöissä ja vastaavissa."

Meistä on mukavaa, että rekisteröity nimemme on muuallakin käytössä, joka arvatenkin on kyllä Pirkanmaallakin tiedossa. Jos jatkan arvuuttelua, ajattelen, että he ovat myös käyttäneet kohtalaisen määrän veronmaksajien rahoja saadakseen "uuden, pirkanmaalaisen liikemerkin". Edelleenkin ajattelen, että Hämeen suunnalla oltaisiin kyllä elämä nostettu, jos me olisimme vastaavasti ottaneet heidän tuotteensa nimen.

Samasta syystä, mutta toisinpäin, olisi siis ollut korrektia olla meihin vähintään yhteydessä, kun he ovat huomanneet saaneensa muualle rekisteröidyn tuotteen. Mutta tätä yhteydenottoa me jaksamme odottaa uskoen, että kyseessä on vain seudulle tyypillisestä, maan kuulusta ominaisuudesta. Nimittäin hämäläisestä hitaudesta.

Lanttupiirakkaa

päivis: Poimin usein erilaisia ruokareseptejä sieltä täältä. Nyt löytyi vanhaa Avotakka-lehteä selaillessa lanttukukkosten ohje. Aika outoa muuten, että sisustuslehdessä oli ruokaohjeita.Tuntui heti, että tuota pitää kokeilla. Joku aika sitten olin jo ottanut talteen ohjeen, jolla olisi voinut tehdä kasvisversion lanttukukosta. Se jäi odottamaan parempaa aikaa, mutta nämä kukkoset suorastaan pakottivat leipomispuuhiin.

Paitsi että minulla ei ole muffinivuokia, joten päätin tehdä lanttupiirakan. Sellainen syntyy ohjeen mukaan aika vähistä aineista: valmiista ruispiirakkataikinasta, lantusta ja sipulista. Lanttukuutiot ja sipuli kypsennetään ensin kohtuullisessa määrässä voita ja maustetaan siirapilla, suolalla ja valkopippurilla. Valkopippurin sijaan tosin käytin inkivääriä.

Monimutkaisemmassa lanttukukko-ohjeessa oli käytetty myös vuohenjuustoa. Koska sitä sattui löytymään jääkaapista, lisäsin täytteeseen myös juustoa. Pirkan ruistaikina oli riittoisaa, joten sain kaulittua piirakkaan vielä kannenkin.

Lanttupiirakan maku oli mahtava, mutta leikatessa se ei pysynyt kasassa, kuten kuvasta näkyy. Sehän nyt ei kauheasti haittaa. Ehkä joskus hankin sellaisia muffinivuokia ja kokeilen tehdä juuri ohjeen mukaisia kukkosia. Silloin ei tarvitse leikelläkään. Sen kun syö.

Eläinten ruokatottumuksia

jormas: Aikuiset espanjansiruetanat kuolevat Suomessa talvella, mutta munat ovat talvehtimiskykyisiä. Net syövät lähes kaikkia kasvilajeja, kuollutta kasvinainesta sekä kuolleita eläimiä, minkä vuoksi se on saanut kansanomaisen nimityksen tappajaetana. Kuolleiden lajitovereiden tai muiden raatojen syöminen ei kuitenkaan ole etanoilla erityisen harvinainen piirre.

Aikoinaan kävin päiviksen kanssa Intiassa. Siellä tallustelimme lähistöllä olevalle rannalle ja takaisin yhdessä lehmien kanssa. Elävästi jäi mieleen yksi matka yhden hyvinvoivan lehmän matkassa.
Matkalla oli kadun vieressä vihreää nurmea ja ruskea pahvilaatikko. Karjaeläin ei vilkaissutkaan heinäkasveihin, mutta sen sijaan se popsi suurella ruokahalulla pahvilaatikon viimeistä palasta myöten poskeensa. Sitä jaksoin ihmetellä vuosikaudet itsekseni ja silloin tällöin muidenkin kanssa.

Suorat reunatkaan eivät liene niiden mieleen

Mutta outoja eläinten ruokatottumuksia löytyy myös Jokilaakson pihapiiristä. Meillä on talvella siellä täällä muutama kodin kynnysmatto ovien ulkopuolella. Niitä countrykanimme tuntuivat jyrsivän suurella halulla. Vaikka muutakin ruokaa on talvetkin tarjolla puunrungoista kuivattuun heinään ja kaurasta auringonkukan siemeniin, niin jonkinlainen herkku näkyy olevan muoviset kynnysmattomme.

Ensin ajattelin, että ehkä oudohko ruokatottumus johtuu talven kieltämättä yksipuolisemmasta ruokavalikoimasta. Kun keväällä kaivoin kotimme alta talvisäilöstä neulehuopamatot muun muassa kesähuoneeseen, huomasin, että myös niitä oli popsittu hyvällä ruokahalulla. Nyt kesän myötä olen huomannut, että niin muovimatot kuin neulehuopakin kelpaavat myös kesälounaspöytään herkuksi. Ja vaikka matot painavat kaninäkökulmasta  jonkin verran, ovat ne niitä kiskomassa milloin minnekin.

Aamulla oli matto muokattu uuteen uskoon

Mutta kaniemme itse valitsema ruokaongelma muovin suhteen on ison maailman mittakaavassa kohtalaisen pieni. Tietenkin yksilötasolla se on saman kokoinen, sillä itse kullakin eläväisellä on vain yksi elämä.

Maailmassa tuotetaan vuodessa nimittäin yli 90 miljardia kiloa muovia, josta 10 prosenttia päätyy meriin. Lopulta 70 prosenttia tästä uppoaa ja tuhoaa merenpohjan elämää. Loput kelluu kerääntyen mereen jättimäisiksi lautoiksi. Pieni osa muovista tosin ajautuu myös rannikoille. Muovi ei kuulu luontoon, eikä mikään luonnon eliö kykene hajottamaan sitä. Ainoastaan aurinko pystyy hajottamaan muovikappaleet pieniksi molekyyleiksi. Mikään eliö ei pysty hajottamaan edes näitä molekyylejä ja ne tukkivat niitä syövien eläinten ruuansulatuskanavat.

Merten jätepyörteessä oleva muovi on jauhautunut hyvin pieniksi hitusiksi. Muovia arvioidaan olevan Tyynenmeren alueella kuusi kertaa enemmän kuin eläinplanktonia. Linnut luulevat muovia planktoniksi ja syövät sitä. Myös eläinplankton syö pieniä muovipalasia. Vuosittain arvioidaan muoviin kuolevan arviolta miljoona merilintua, ja saman kohtalon kokee noin 100 000 merikilpikonnaa sekä merinisäkästä, kuten hyljettä merileijonaa sekä delfiiniä. Kilometrien pituiset muovilautat uhkaavat myös merikilpikonnia ja albatrosseja, joiden vatsoista onkin löytynyt muovia suuria määriä.

Asuntomessumuistoja Merikonttikodissa

päivis: Asuntomessuihin suhtautuu nykyään eri tavalla kuin ennen. Nythän mekin tiedämme paremmin, mistä messutouhussa on kyse. Kotimme, Merikonttikoti tai Duokoti, kuten sitä aluksi kutsuimme, oli kaksi vuotta sitten Hyvinkään Asuntomessuilla esillä ennen kuin "talopaketti" tuotiin kahden rekan kyydissä tänne Tuusulan Jokilaaksoon. Jorma oli Hyvinkään messuilla paikan päällä joka ikinen päivä aamukymmenestä kuuteen asti illalla. Minä lähinnä viikonloppuisin.

Kun eilen uutisissa näytettiin alkavien Asuntomessujen viime kiireitä, tiesimme tasan tarkkaan, että lähes tulkoon kaikki esittelykohteet ja varsinkin pihamaat vaikuttavat olevan pahasti kesken. Mutta kuin huominen aamu (siis perjantai 10.7.) ja kello 10 koittaa, kaikki kohteet ovat valmiina vastaanottamaan messuvieraiden rynnistyksen. Näin se kuulemma on joka kerta.

Tässä tehdään viime hetken hommia kaksi vuotta sitten Hyvinkäällä.
Merikonttikotiin johtava luiska valmistui ennen avajaisia viimeisenä
iltana joskus kello 23 aikoihin.

Hyvinkäällä olimme itse todistamassa noita muutamaa viimeistä päivää ennen avajaisia. Kun muina päivinä messukohteiden rakentamisen piti päättyä johonkin tiettyyn kellonaikaan mennessä, viimeisenä päivänä työt saivat jatkua vaikka läpi yön, jotta kaikki varmasti saavat mökkinsä ja pihansa kuntoon ennen avajaisia.

Viime kesän Asuntomessut Jyväskylässä jäivät väliin. Silloin tuntui, ettei aihe oikein jaksanut innostaa. Omista kokemuksista Hyvinkäällä oli vasta niin lyhyt aika. Vuosi todella on lyhyt. Mutta nyt kun messut ovat tuossa lähes naapurissa, Vantaan Kivistössä, hieman tekee mieli mennä katsomaan, mitä asumisrintamalla nyt on tarjolla.

Suuret ökytalot eivät edelleenkään jaksa kiinnostaa, mutta sen verran olen tämän vuoden Asuntomessuista lukenut ja kuullut, että tiedän tarjolla olevan monenlaisia vaihtoehtoja. Niin asuntojen kuin sisustustenkin osalta. Työnikin puolesta asumisasiat tietysti kiinnostavat.

Kivistöllä on tarjolla muun muassa pieniä kerrostaloasuntoja. Hyvinkäällä ei tainnut olla edes rivareita. Vantaan kerrostaloihin on kuulemma haluttu houkutella erityisesti nuoria asukkaita, mutta myös pariskuntia, joilla omakotitaloasuminen voi olla jo taakse jäänyttä elämää. Näinhän monelle käy, kun omakotitalo autioituu lasten muuttaessa omilleen. Kyllä kiinnostaa. Luulisi seuraavan kuukauden aikana löytyvän joku sopiva päivä, jonka voi täysin pyhittää asumisen asialle.

Jokilaakson kanielämää

jormas: Aamuyöstä ja valoisan tullen kävin metsäveeceessä suunta etelään. Pihalla vietti yötään kymmenkunta countrykania. Niistä nimittäin osa näkee hyväksi olla aukealla koko yön korvat pystyssä. Ehkä siitä saakin jonkun sekunnin lisäajan, jos on joutumassa lihansyöjien ruuaksi, joita uhkia keskellä luontoa olevassa pihassamme riittääkin ilveksistä kettuihin ja haukoista huuhkajiin.

Joka tapauksessa kasvihuoneen suunnasta kuului yhtäkkiä isojen siipien kahahdus ja näin, kun kohtalaisen suuri petolintu nousi siivilleen suuntana mainitsemani Countrykaniaukio. Aivan silmänräpäyksessä koko piha oli tyhjä ja jokainen siinä yötään viettänyt tuntui tietävän minne suuntaan nyt on kadottava varsin vikkelästi. Aivan kuin niillä olisi useaan kertaan kyseisten tilanteiden varalle harjoiteltu pelastussuunnitelma. Jota ei varmaankaan ole, sillä osaomistuskoira Niilon kaneilla antaessa kyytiä, ne ryntäilevät milloin mihinkin suuntaan. Usein ihmistäkin kohti. Jotakin ihmisen järjen ulkopuolella olevaa tilanteissa kuitenkin on, sillä varikset, kyyhkyset eivätkä muutkaan kohtalaisen kokoiset linnut laukaise pelastussuunnitelmaa eikä sen mukaista käyttäytymistä.

Sinällään kanielämää on mukava seurata, sillä sukupolvesta toiseen ne näyttävät olevan ripauksen kesympiä kuin vanhempansa. Ehkä se meneekin niin, että ihmisten tapaan kaninuortenkin on kokeiltava rajojaan. Että kun vanhemmat kertovat jälkikasvulle, jotta tätä pitää varoa näin ja näin, niin pikkuisen pitää siirtää omia rajoja hieman sallivampaan suuntaan, kun opastava ja valvova silmä välttää.

Niilon käytös on myös huvittavaa. Kanit tuntuvat hyvin tarkkaan tietävä minne mikäkin Niilon juoksunaru tai riimu yltää, vaikka niiden paikkoja myös siirrellään. Joskus kanit paistattelevat päivää aivan rajamailla ilman näkyvää huolen häivää. Koira samoin tuntuu käsittävät, että tuonne en yllä kuitenkaan, joten turha on edes yrittää. Aivan toinen sävel on kellossa silloin kun päivis tai minä astumme sisältä pihaan. Silloin Niilon on juostava joka puolelle ja pidettävä huoli, että meidän silmissä ainakin näyttää, että hän kyllä huolehtii kotipihamme järjestyksestä. Varsinainen silmänpalvoja.

Sen mielenkiinto kaneja kohtaan on myös jollain lailla lisääntynyt. Pari iltaa sitten se katseli Duokodin ikkunan takaa niiden elämää. Koko koira tärisi ja se ei millään malttanut olla hiljaa. Sillä oli mielestään paljonkin asiaa, kun vaan jotenkin pääsisi sitä nyt pihalle selittämään.

Somistaja ja muita ammatteja

päivis: Kun olin keskikoulun viimeisellä luokalla, lukioon meno ei ollut ihan varma asia. Muistan lukion vaihtoehtona miettineeni somistajan ammattia. Sitä olisi voinut päästä opiskelemaan Jyväskylässä. Se oli ehkä suurin syy ajatuksiini. Toinen oli varmaan se, että uskoin somistajalta vaadittavan jossain määrin taiteellista lahjakkuutta. Oikeastihan jo noina vuosina haaveilin taiteilijan ammatista. Olin (lähes) vakuuttunut kyseisestä lahjakkuudesta. Valitsin lukion tai ehkä niukin naukin pääsin sinne, kun en sittenkään ollut varma tulevaisuudestani somistajana.

Opiskeluajatuksiani taisin kelailla mielessäni täysin yksikseni. Ainakaan siinä vaiheessa koulussa ei ollut tarjolla ammatinvalinnan ohjausta. Luulen. Äskettäin maahanmuuttajatytöt ryöpyttivät julkisuudessa lukion ammatinvalinnan ohjaajia, jotka eivät ole heidän mielestään tukeneet riittävästi tyttöjen halua hakeutua opiskelemaan lääkäriksi. Ohjaajat olivat sen sijaan neuvoneet hakeutumaan lähihoitajakoulutukseen. Tyttöjen mielestä maahanmuuttajina heitä ei tueta riittävästi pyrkimään korkeammalle. Tästäkin tehtiin siis vähän rasismilta haiskahtava asia. Ammatinvalinnan ohjaajat vastasivat toppuuttelevansa, jos näyttää, että nuoren kyvyt ja todistus eivät tue liian korkealle asetettuja tavoitteita.

Somistajan työstä tiesin sen verran, että he tekevät asetelmia näyteikkunoihin.
Stockmannin jouluikkuna on varmaan somistajien tunnetuin tuotos.
Näyteikkunoiden lisäksi somistajien työhön taitaa kuulua paljon muutakin.

Lukioaikana kävin tuollaisella ohjaajalla, joka teetätti jonkun testin. Muistan vielä kuvan rattaista, joiden pyörimissuunta piti ymmärtää. Kun yksi pyörii yhteen suuntaan, niin mihin muut sen jälkeen pyörivät. Taisin menestyä siinä, joten minulle ehdotettiin röntgenhoitajan opintoja. Siinä ilmeisesti olisi tarvittu hieman teknisiäkin hoksottimia. Ehkä olin myös höpissyt, että en verikammoisena voi ajatella sairaanhoitajan työtä. Siitä mahdollisesti ohjaajalle syntyi ajatus, että hoitoalalle tuo reppana pitää yrittää ohjata. Edelleen haaveilin kuitenkin taiteilijan urasta. Ihan tarkalleen ajattelin ryhtyä kuvanveistäjäksi. Tai näin ainakin muistan visioineeni yhdelle tutulle naapurin miehelle, jonka auton kyydissä istuin noin kuuden kilometrin mittaisen matkan. Kaikkea hassua sitä jääkin mieleen.

Ylioppilaaksi päästyäni pää olikin sekaisin ammattitoiveista. Ihan omaehtoisesti asetin itselleni riman aika matalalle tulevaisuuden haaveiden suhteen. Tai ei kai voi sanoa, että matalalle, mutta ei ainakaan kaikkein korkeimmalle. Ajattelin ryhtyväni puutarhuriksi, mutta se meni ohi. En myöskään haaveillut arkkitehdin ammatista, kuten usein tulen sanoneeksi. Sen sijaan kävin pyrkimässä rakennusarkkitehdin koulutukseen, johon en päässyt. Sitä ennen suoritin vuoden kestävän rakennuspiirtäjän koulutuksen, josta olisi saanut lisäpisteitä rakennusarkkitehtiopintoihin. Kun hankin vielä lisää pisteitä rakennusalalta ihan tavallisissa raksahommissa, olisin päässyt opiskelemaan rakennusmestariksi. Sellaiseen koulutukseen kai hain panikoidessani, että johonkin pitää päästä opiskelemaan, kun työt rakennuksilla olivat päättymässä.

Taiteilijan ura oli edelleen mielessä, mutta tietenkään en kuvitellut pääseväni Ateneumiin, kuten oppilaitosta ainakin tuolloin kutsuttiin. Tavoitetasoni oli Kankaanpään taidekoulu tai vaihtoehtoisesti vastaava paikka Limingassa. Kankaanpäätä varten jopa yritin piirrellä kuvia, joita kai oli tarkoitus lähettää kouluun, jotta joku raati olisi voinut tehdä oppilasvalinnan. Jotain ihmisprofiileja piirtelin, mutta jäivät kai lähettämättä, kun ainakin itselleni ja varmaan monelle muullekin täytenä yllätyksenä pääsin Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan taidehistoriaa. Vaikka minusta ei taidehistorioitsijaa tullutkaan, yliopisto-opinnoilla oli suuri merkitys myöhemmälle elämälle. Siitä varmaan kirjoitan joskus myöhemmin.

Some ja minä

jormas: Jo toissapäivänä minun piti kirjoittaa sosiaalisen median käytöstä, mutta jotenkin se lipsahti tarinaan mihin kaikkeen käytän taskussani kantamaani laitetta, jonka alun alkujaan piti olla vain matkapuhelin. Olen nimitäin huomannut, että isoa osaa ihmisiä tuntuu ärsyttävän älypuhelimen käyttö muiden nähden. Jossain määrin olen kuulunut heidän joukkoonsa, mutta olen päättänyt työstää asian itselleni sellaiseksi, että minua ei häiritse saati töki muiden kyseisen laitteen käyttö.

Mutta miksi se sitten ärsyttää? Voisiko yhtenä syynä olla, että esimerkiksi joukkoliikennevälineessä ärsyttää, kun saan huomata, että joku näprää laitettaan mielenkiinnolla, muta en tiedä mitä hän tekee. Pääsen ikään kuin toisen yksityisyyden kynnykselle, mutta en yhtään pidemmälle.
Jos en pääsisi kynnykselle, ei se myöskään ärsyttäisi, sillä en ole itseni huomannut juurikaan ärsyyntyvän, vaikka en tiedä mitä joku ajattelee. Sieltäkin suunnalta tosin ärsytystä löytyy, jos jostain syystä tulee mieleen, että hän ajattelee minua tai minusta jotain. Koen olevani outo olio apinahäkin ulkopuolella miettimässä mitä apina mahtaa minusta ajatella.

Moni joka tapauksessa käyttää nykyisin melkoisesti aikaa älypuhelimensa kanssa erilaisiin tekemisiin, joista vain yksi osa on sosiaalinen media. Se on kertakaikkisen hieno juttu sähköisen tiedonkulun historiassa. Radion ja television käyttö alkuaikoina on ollutkin yksipuolista tiedon jakamista ja vastaanottamista. Tosin niihinkin on voinut jo kauan soittaa ja sanoa mielipiteensä vaikkapa Kansan radioon. Myös Pekka Saurin Yölinjalla ohjelma oli suosittu, kun ihmiset soittelivat paljonkin ja puhuivat henkilökohtaisia murheitaan, joihin Pekka sitten omalla, älykkäällä tavallaan otti kantaa ja kuulijat elivät omien murheidensa kanssa mukana. Pekka teki ikään kuin kuulijoiden koteihin turvallisen tuntuisia kotikäyntejä eikä tullut niin sanotusti liikaa iholle.

Mutta nykyisin some on hieno juttu, joka on aidosti vuorovaikutteinen. Ihmiset eivät ole varmasti koskaan kirjoittaneet niin paljoa kuin nykyisin, vaikka luulin, että matkapuhelimen yleistyttyä katoaa kansalta koko kirjoitustaito tai ainakin -halu.

Saadakseen ylipäätään jonkun tiedon kaiken kansan ulottuville tarvittiin sanomalehtien lisäksi televisio- tai radiolähetykset. Olikin lähes kylän uutinen, kun joko tuttu pääsi niissä ääneen tavalla tai toisella. Ja onhan se aika harvinaista useimmille nykyisinkin. Mutta enää sähköiset tiedotusvälineet eivät ole vain valtion valvoma etuoikeus, kuten aikoinaan Yleisradio televisio- ja radiokanavineen oli. Vaan nykyisin lähes kuka tahansa voi istua kuvainnollisesti kannon nokassa tai toisella puolella maapalloa jonkun rauniokasan päällä ja tehdä haluamansa raportin kaikkien ulottuvilla mistä aiheesta tahansa.

Hyvää päivää kirvesvartta, jos sitäkään uutisoinnin maailman ykköskanava on omassakin suosiossani oleva Facebook. Jossa monen käyttäjän aamun kansalle tiedotettava ykkösjuttu on herääminen, päivän ensimmäinen uutinen on aamupalan sisältö. Illan maailmalle kerrottava pääuutinen on mitä aikoo katsoa televisiosta ja milloin on ajatus mennä nukkumaan. Näillä päivänpolttavilla uutisilla on lukijoita muutamasta satoihin ja joillakin tuhansiin. Alkuun yllä kertomani tuntui jotenkin typerältä, jota höystivät joidenkin itseään muita sivistyneempinä pitävät facebook- ynnä muut nettikaverit. Mutta olen mennyt itseeni ja huomaan olevani omalla tavallani aivan samanlainen.

Aivan oma lajinsa on saada aikaan kunnollista keskustelua, sillä sitä ei synny mistä aiheesta tahansa. Joskus kaltaiseni sokea kanakin (tai kukko) voi löytää jutun aiheen, johon mielipiteitä löytyy ympäri valtakuntaa ja vähän kauempaakin. Tärkeä ja mielipiteitä herättävä keskustelunaihe saattaisi olla, että onko hyväksi nukkua alasti, alusvaatteisillaan vaiko aivan nukkumista varten hankittu uniasu päällään. Ja kun aiheeseen lisäisi ilta- ja alapesun tarpeellisuuden lisäksi linkolamaisen mielipiteen ylipäätään ihmisen pesemisen tarpeesta, niin ehkäpä siitäkin jotain ajankulua syntyisi.

Kesälomakalenteri alkaa olla täynnä

päivis: Minulla alkaa kesäloma 20.7. Kesälomakalenteri alkaa täyttyä uhkaavaa vauhtia. En tiedä, miten kaiken suunnitellun saa mahtumaan kolmeen lomaviikkoon ja sen päälle kolmeen lomapäivään.

Jorma kirjoitti eilen, että aiomme kävellä Seitsemän veljeksen vaellusreitin. Se on ensimmäinen lomasuunnitelma, josta on tehty päätös jo joskus lopputalvesta. Sen tarkempaa suunnitelmaa sen osalta ei vielä ole olemassa. Aikaa patikointi kuitenkin vie, sillä reitin pituus on noin 90 kilometriä. Veikkaan, että meidän kunnollamme ja ehkä vähän hatarien karttojenkin takia päivämatkat ovat kohtuullisen lyhyitä. Aikaa menee varmasti yli viikko.

Samoin keväällä ilmoittauduimme lähtijöiksi, kun entuudestaan tuttu bussikuski kyseli porukkaa, joka osallistuisi Auschwitzin-matkalle. Kohteena on siis keskitysleiri, mutta minua matkassa kiinnostaa lähinnä se, että joku suunnittelee kaiken valmiiksi, kuski ajaa ja itse tarvitsee vain istua kyydissä ja katsella ohi kiitäviä maisemia. Yhden pitkän bussimatkan olemme Jorman kanssa Keski-Eurooppaan tehneet, tosin julkisella liikenteellä. Sen matkan tuoma kokemus oli, että jalkaan kannattaa laittaa lentosukat. Tosin nyt yhtäjaksoista istumista tuskin kertyisi niin paljon kuin tuolla reissulla.

Kuvataideviikolta voi löytää tällaista
taidetta (Pira Cousin: Ristimäki), mutta
myös esimerkiksi näyttelyhalliin
pystytetyn omakotitalon.

Jos matka toteutuu - se on vielä vähän arvoitus - aikaa siihen kuluu viikon verran.

Asuntomessuillakin tekisi mieli käydä. Sehän on nyt melkein kotinurkilla Vantaan Kivistössä. Luulen, että meiltä on sinne matkaa alla 15 kilometriä.

Tänään aamun Hesaria lukiessa kalenteriin tuli lisämerkintä. Keksin, että voisimme ajella matkailuautolla Mänttään, jossa ovat meneillään Mäntän kuvataideviikot. Ne järjestetään nyt 20. kerran. Mäntässä Serlachiuksen taidemuseo on jo sinällään nähtävyys, mutta kuvataideviikot tuovat paikkakunnalle uskomatonta lisäväriä pitkäksi aikaa. Erityisesti sen (lisävärin) haluaisin nähdä, eikä Jormallakaan tuntunut olevan mitään tuota ajatusta vastaan.

Mäntän sijaintia kartalla ajatellessa se tuntuisi olevan aika mukavasti matkan varrella, jos Mäntästä ajaisi Tuuriin ja Veljekset Keskisen ostosparatiisiin. Siellä, kuten Mäntän kuvataideviikoillakin olen käynyt jo 1990-luvulla. Keskisen kauppa tosin oli silloin vasta kehittymässä kaikkien tuntemaksi vetonaulaksi, ja Vesa Keskinenkin oli vielä silloin täysin tuntematon henkilö. Keskisellä käynneissä ei silloin ollut samaa nolouden tuntua, joka niihin tänä päivänä vääjäämättä liittyy. Huomattavasti pienemmässä kauppaliikkeessä oli silloin oikeasti hyviä tarjouksia. Sieltä ostin joka kerta muun muassa todella halpoja kotimaisia vahakankaita.

Kun matkan varrelle vielä sattuu sopiva kyläpaikka ja paluumatkalla voisi poiketa Laukaan kakkosasunnolle, lomapäivien ohjelma alkaakin olla aikalailla täynnä tekemistä. Asia erikseen on, minkä verran noista suunnitelmista todella toteutuu. Kenellekään kun emme tietenkään ole vastuussa siitä, teemmekö niin kuin nyt ajattelemme. Ehkä vain itseä nyppii, jos ensin päättää jotain ja sitten jättää tekemättä. Mutta ehkä tässä tapauksessa se nyppiminenkin on aika suhteellista.

Älypuhelin ja minä

jormas: Olen ahkera somen käyttäjä. Käytössä ovat Facebook, Instagram, Hangouts, Line, Whatsapp, Skype, Twitter, perinteiset tekstiviestit, sähköpostit, Googlet, hakukoneet venäläisestä Yandexista lähtien sekä internet muutenkin ja monet muut. Älypuhelimen käytöstä voisin helposti kirjoittaa yhden pitkän blogin.

Käytän sen nimi-, osoite- ja rekisterinumeron hakupalveluja, seuraan askelmittaria sekä kalorien kulutustani. Monien kotisivuilla, kuten Facebookissakin olen jokapäiväinen vieras. Kameroista seuraan Jyväskylän kävelykadun elämää ja kelikameroilla yleisemminkin teiden kuntoa varsinkin talvisin. Myös Jokilaakson elämää seuraan kameroiden välityksellä ja puhelimeni avulla missä milloinkin lienenkin.

Tekstejä kirjoittelen tekstinkäsittelyohjelmalla, jolla olen aloitellut myös kirjan kirjoittamista. Se tuskin valmistuu koskaan. Muiden kirjoittamia sähköisiä kirjoja ostan ja luen kirjapalvelujen kautta senkin edestä. Ja jos lainaan paperisen kirjan, varaan sen ja pidennän lainausaikaa kirjastoista älypuhelimellani.

Harvat matkalaskut, joita edelleen teen, teen puhelimeni välityksellä. Taulukkolaskentaa käytän moneen tarkoitukseen. Lähes kaikki laskut maksan samalla välineellä. kuten myös seuraan muita ostoksiani. Kun tankkaan Kuuauton, niin en ole kunnolla saanut tankkauspistoolia takaisin mittarin kylkeen, kun pankkiohjelma ilmoittaa, että veloitus on lähtenyt tililtäni. Näin käy myös kun ostan makkaralenkin. Joskaan sitä en osta polttoainepumpusta enkä muualtakaan menoveden jakeluasemalta.

Tästä aiheesta kirjoitan ehkä ylihuomenna

Pelejäkin pelaan laitteella paljon. Shakista tammeen ja pasiansseista muihin korttipeleihin. Myös Sudokuja täyttelen säännöllisesti. Sähköinen lehtien luku kuuluu tapoihini. Samaan sarjaan kuuluvat myös monet muut uutispalvelut. Televisiotakin katselen puhelimellani. Ykkössuosikkeja näyttävät olevan uutiset. Ohjelmatiedot ja tulevien televisio-ohjelmien arvostelut sekä varsinkin alkavien sarjojen taustatiedot ovat minulle kiinnostavaa luettavaa.

Säätietoja seuraan monen palveluntuottajan kautta, sillä jokainen tuntuu tietävän huomisen sään eri tavalla. Kalentereita minulla on laitteessa kaksikin, joista toinen on niin sanotusti pilvessä ja päiviksen kanssa yhteinen. Siellä on silloin tällöin iloinen yllätys, jossa päivis ehkä ilmoittaa, että maksaa häviämänsä lounaan silloin ja silloin ja pyytää minua valitsemaan paikan. Yhtä mieluinen ei vastaavasti ole viesti, kun päivis kysyy, että milloin itse maksan häviämäni vedon? Tai on se yhtä iloinen, sillä minulle on ykkösjuttu, että on pävis, jolle voin ostaa joskus lounaan ilman vedonlyöntiäkin.

Päivittäistä sähkönkulutustakin seuraan. Että paljonko maksaa saunan lämmitys tai eilinen huoneilman kylmennys, kun lämpö oli Duokodin sisällä ulkoilman mukainen +31 astetta. Puhelimessani ovat myös taskulamppu ja kello herätyksineen. Aivan oma lukunsa on Windows Phonen suhteellisen laadukas kamera erilaisine kuvankäsittelyohjelmineen. Kuvia tulee otettua enemmän kuin koskaan ja julkaisenkin niitä monella sähköisellä foorumilla. Onpa tullut joskus tehtyä kuvakirjakin netissä ja tilattuakin se samaa väylää myöten. Muutenkin teen ostoksia netin välityksellä yhä enemmän. Työn alla on ensimmäisen ruokakassillisen ostaminen netistä kotiin kuljetettuna.

Blogiamme kirjoitan silloin tällöin samalla laitteella. Tietenkin kirjoitan myös Facebookin jollekin palstalle joka päivä, vaikka ei olisi asiaakaan. Laskukonetta tai laskinta käytän sekä seuraan Thaimaan valuutan kurssia, sillä siitä riippuu paljonko Thaimaankotimme tulee maksamaan.

Toistaiseksi tarpeeton uusi hullutus itselläni on sinne lataamani maastokartat. Sieltä löytyy pienetkin polut, joita sitten ajelen Kuuautollamme ilman lupaa, koska niille ei ole lupaa mennä ilman maanomistajan suostumusta. Selitys on kylläkin valmiina, sillä jos maanomistajan tulee iholle, sanon, että kerään roskia, jota toki teenkin. Toinen jo käytetty selitys on karkuun päässyt Niilo-koira, jota etsin peilin edessä harjoiteltu huolestunut ilme kasvoillani. Jos Niilo onkin lavalla kyydissä omassa karsinassaan, sanon, että olin etsimässä koiraa, joka löytyikin, kuten näkyy. Ja jälleen peilin edessä harjoiteltu helpottunut ilme kasvoilla.

Maastokartta saattaa saada tässä kuussa hyödyllisemmänkin käytön, sillä kävelemme Seitsemän veljeksen vaellusreitin Helsingistä Aleksis Kiven patsaalta Hyvinkäälle omalla urbaanilla tavallamme. Siitä lisää myöhemmin.

Älypuhelimeni yhtä ominaisuutta käytän päivä päivältä vähemmän. Se on soittaminen ja puheluihin vastaaminen. Mutta hyvä, että sekin mahdollisuus on olemassa. Kaiken varalta, sillä eihän sitä koskaan tiedä, vaikka joku joskus soittaisikin.....

Melkein kuin pohjalainen umpipiha

päivis: Kansatieteen opinnot muistuivat taas mieleeni, kun Jorma keksi siirtää Matkakodin Merikonttikodin kulmille. Pihastahan tuli kuin perinteinen pohjalainen umpipiha. Tosin niihin ei rakennettu saunaa. Saunat tehtiin pihapiirin ulkopuolelle, koska entisajan saunat luultavasti tuppasivat usein palaa. Sijoittamalla sauna kauemmaksi turvattiin se, että tulipalon sattuessa asuin- ja muut rakennukset säästyivät.

Umpipihassamme on nyt viisi "rakennusta". Pitää laittaa lainausmerkit, sillä rakennuksista neljä on liikuteltavia. Matkailuauton lisäksi Merikonttikoti siirtyy mihin vain, kun pihaan kutsutaan kaksi rekkaa. Merikonttiin rakennettu sauna puolestaan mahtuu kuorma-auton lavalle, koska se on vain kuuden metrin mittainen. Kesähuoneemme on myös siirrettävissä. Sen runko on tosin ollut paikoillaan siitä asti kuin huone on pihaan pystytetty muutama vuosi sitten. Talven ajaksi siitä on irrotettu vain kangasosat eli katto, hyönteiset torjuvat seinät ja kahden sohvan tyynyt.

Ainut pihan pysyvä rakennus on kota, joka on tukevasti paikoillaan betonilaatan päällä. Mutta varmaan sekin olisi purettavissa ja rakennettavissa uudelleen johonkin toiseen paikkaan, jos niin olisi pakko tehdä.

Kuvassa vasemmalla näkyy kahdesta pitkästä merikontista rakennetun Merikonttikotimme toisen kontin päätyikkunat. Merikonttikodin ulkopuolella on terassi, jonne tältä etupuolelta pääsee luiskaa pitkin. Terassin toisella laidalla on rappuset. Merikonttikodin takana näkyy Matkakoti, johon kuuluva markiisi on auki ja näkyy kuvassa enemmän kuin itse Matkakoti.

Sinisenä kuin sininen taivas siintää Saunakontti. Siitä oikealle on kota, joka kuvassa on jäänyt varjoon ja pimentoon, eikä se oikein ole mahtunutkaan kuvaan. Aivan oikeassa reunassa näkyy kesähuoneen kankaisen katon kulma. Voilà - siinäpä on meidän umpipihamme kokonaisuudessaan!

Umpimielinen ja pikkusieluinen

jormas: Suomalaisia sanotaan sulkeutuneiksi ja joskus umpimielisiksi. Se onkin oiva sana, mitä se sitten kaiken kaikkiaan tarkoittaakaan. Sivistyssanakirjan mukaan umpimielinen on erakko, juro, syrjäänvetäytyvä, seuraa karttava, eristäytyvä, sulkeutunut, vähäpuheinen, vaitelias, jörö, jäyhä, vetäytyvä ja niin edelleen.

Mutta jos helsinkiläinen, jonka mielestä Suomi loppuu Kehä III:en ei ole umpimielinen, niin onko hän pikkusieluinen? Ja onko muualla Suomessa asuva avarakatseinen, kun hänen mielestään elämää on Kehän molemmin puolin? Suomi ei kuitenkaan lopu kehäteihin eikä maailma Ahvenenmaahan. Tämän on joutunut lähes jokainen huomaamaan, sillä EU:n myötä olemme havainneet olevamme vastuunkantajia vähän laajemminkin, sillä aina joku maa näyttää olevan vaikeuksissa oman taloutensa kanssa.

Nyt on framilla Kreikka, joiden taloudesta harva suomalainen haluaisi kantaa mitään vastuuta saati ottaa jotain maksettavakseen. Ymmärrettävää, sillä omankin valtakunnan taloudenpidossa on parantamisen varaa. Sen maksumiehiksi ja -naisiksi joutuukin nyt tavalla tai toisella koko kansa. Siitä on turha syyttää muita, sillä me olemme itse valinneet päättäjät Suomeen, EU:hun, euron ja yhdessä olemme hyväksyneet maat, jotka unioniin kuuluvat.

Vaikka Kreikan taloudenhoidossa onkin paljon korjaamisen varaa, on suomalaisella suulla maan haukkuminen jotenkin ala-arvoista. Että miksi maa on aikoinaan otettu jäseneksi jne. Kreikkahan on ollut EU:ssa paljon kauemmin kuin me. Joten kysymyksen oikeampi asettelu olisi, että miksi halusimme samaan paikkaan ja EU:n jäseneksi selkeällä ääntenenemmistöllä? Mutta jälkiviisaushan taitaa olla meille monelle lähes ainut viisauden laji, jonka avulla yritämme elvistellä pitkin kylän raitteja.

Minut Kreikan tilanne laittoi ensimmäisen kerran pohtimaan yhtä asiaa, jonka olin luullut olevan kopassani järjestyksessä jo ammoisista ajoista lähtien. Se on pienimuotoinen pimeä työ, jota on ollut sopivaa ainakin yrittää teettää tilanteiden mukaan itselleni sopivina annoksina. Perusteluna on ollut, että mitä se muille kuuluu mitä teen tai teetän rahoilla, joista olen jo vähintään kerran veroni maksanut. Ei ole tullut pieneen mieleenkään, että itse maksan tekemästäni työstä veron, mutta kaverin ei sitä tarvitse tehdä, jos hän tekee työn minulle rahoillani. Ajattelen, että se on minulle vähän halvempaa, joka onkin totta lyhyellä juoksulla. Mutta pitkä juoksuhan tässä nyt Kreikan esimerkin vuoksi onkin alkanut närästää lintukotoelämääni.

Varsin nyrpeä on ollut suhtautumiseni myös verottajan suuren suosion saavuttaneeseen vihjepuhelimeen. Jota nyt näyttää Kansaneläkelaitoskin harkitsevan itselleen. Että kärytetään pimeän työn tekijät ja teettäjät. Ajattelin, että se on kateellisten juttuja, joihin en ajatuksiani enkä käsiäni sotke.

Olen saanut käsityksen, että Kreikka on suhteellisen korruptoitunut maa, jossa varsinkin veronkierto kuuluu kansalaisoikeuksiin. Nyt on tullut maksun aika, huomaan, kun katson tavallista kreikkalaista, jonka itku ja huoli kuuluu television välityksellä Jokilaakson olohuoneessa saakka. Että kun he eivät saa nostaa pankista edes omia eläkkeitään eivätkä muitakaan rahojaan ja nälkä on tullut moneen taloon.

On tullut aika tarkistaa omaa kantaa verottajan ja Kelan kusettamiseen, sillä jos huonosti käy, siitä kansan ilosta saa maksaa pitkässä juoksussa jokainen. Myös ne, joilla ainakin joillakin mittarilla mitattuna menee minua huonommin.

Maapallolla asuu ihmisiä joka puolella ja meille kaikille on hyväksi, jos kannamme vastuuta kukin tavallamme kaikista eikä vain itsestä tai maksimissaan suomalaisista. Nyt mekin siis olemme laittamassa Kreikan taloutta paremmalle tolalle. Tätä tehtävää kanssamme hoitavat  ihmiset, jotka olemme tehtävään valinneet. Lopetetaan siis kitinät, sillä ei tavallisen kreikkalaisen asiat tule paremmin hoidettua, jos maa lähtee EU:sta omille teilleen. Se nimittäin ei ole niin, että mitä se meille kuuluu. Sillä kuuluu se ja niin olemme itse halunneet.

Tämän kertaisen blogini aloitin umpimielisyydellä ja päätän nurkkakuntaisuuteen. En halua olla  kylän mies tai nainen, joka on sitä mieltä, että asia on hoidettu, kun se on pois silmistä. Ja joka sen ajattelun tuloksena tuo yön hiljaisuudessa oman roskakuormansa Jokilaakson puomin taakse, kun ei peräkärrynsä kanssa pääse pihaamme saakka.

Köyhyydestä vielä vähän

päivis: Juutuin aiheeseen, koska edelleen luen äskettäin ilmestynyttä Juho Saaren Huono-osaiset-kirjaa. Ei se ihan heti olekaan käyty läpi, sen verran ajatuksen mukana olemista teksti vaatii. Luulenkin, että kirja tulee olemaan jatkossa yhteiskunnallisia tai sosiaalisia aloja opiskelevien pakollisten tenttikirjojen listalla.

Kiinnostuin Juho Saaren tyylistä ilmaista asioita, kun hän oli puhumassa Päihdepäivillä toukokuussa. Kritiikittömästi en Saaren ajatuksiin kuitenkaan voi suhtautua. Sen huomasin kun luin Hesarin Sunnuntai-sivulla ollutta köyhyys-juttua. Siinä Saari totesi köyhien käyttäytyvän joskus irrationaalisesti (puhekielelle käännettynä voisi sanoa vaikka että tyhmästi), jos heillä hetkellisesti on käytettävissä ylimääräistä rahaa.

Saarella oli oikein esimerkkejäkin tästä. Nainen, joka sai 20 euroa, meni ja osti Gloria-lehden (ei muuten maksa 20 euroa), vaikka rahan olisi voinut käyttää johonkin Saaren mielestä tärkeämpäänkin. Tai pitkäaikaistyötön osti vähän rahaa saatuaan rivarin pihalle grillin, vaikka oli ylivelkaantunut. Ja paha oli sekin, kun yksinhuoltaja osti ylimääräisellä 200 eurollaan koiran, vaikka koirasta jatkossa tietysti tulee vielä lisäkuluja.

Jäin ihmettelemään, että köyhyystutkijanko tehtävä on arvioida, mitä huono-osaisina pitämänsä saavat tehdä? Järjetön tuhlailu on asia erikseen, mutta jos ajatus on se, että köyhän pitää aamusta iltaan miettiä omaa köyhyyttään, siitä on varmaan vähän vaikea ponnistaa johonkin muuhun kuin köyhän rooliin. Voisihan yhtä hyvin väittää, että Gloria-lehteä lukiessaan nainen varmistui siitä, että hän haluaa päästä työelämään tai koulutukseen muodin alalla. Tai hän hankki lehdestä mallia pukeutumiseensa, jotta voi liikkua ihmisten ilmoilla häpeämättä. Vaatteethan köyhä tietysti muotiliikkeiden sijaan hakee kirpparilta. Halpuuden lisäksi se on sitä paitsi ekologista.

Jospa ylivelkaantunut on jo kaikki mahdolliset euronsa käyttänyt velkojen maksuun, eikö hänellä todellakaan ole joskus oikeutta satsata johonkin ylimääräiseltä vaikuttavaan? Yksinhuoltajan koira varmasti tuottaa suunnattomasti iloa yksinhuoltajan lisäksi hänen lapsilleen. Siihenkökään ei Saaren mielestä ole lupaa, koska hän nostaa tämän yhdeksi esimerkikseen? Eiköhän ole niin, etteivät varakkaampienkaan ostokset ole aina kovin rationaalisia, vaikka rahan kanssa ei tarvitsisikaan niukkailla.

Hesarissa julkaistut kommentit olisivat ehkä jääneet omaan arvoonsa, mutta kun samaan aiheeseen liittyvä asia tuli vastaan eilen illalla katsomassamme TV-elokuvassa, se jäi vaivaamaan. Fiktio on tietysti fiktiota, mutta jonkun ajatuksiin sekin perustuu. Elokuvan nainen kertoi kokemastaan köyhyydestä ja mainitsi ostaneensa joskus kimpun orvokkeja, vaikka niihin tuhlaantuneilla rahoilla oli tarkoitus ostaa leipää. Nainen jatkoi, että sitä leipää hän ei takuulla enää vuosien jälkeen muistaisi, mutta ostamansa kukkakimpun hän muisti edelleen.