Seven Seas lähempänä kuin koskaan

päivis: Tänään saimme tulevan Thai-kotimme myyntipuolen yhteyshenkilöltä, Johnilta, viestin, jossa hän totesi, että pääsemme asumaan Seven Seasin condoomme heti, kun maksut on maksettu. Sitä ennen tietysti pitää olla sitä mieltä, että asunto vastaa odotuksiamme. Ettei meillä ole mitään korjausvaatimuksia. Jorma matkustaa tarkastamaan asunnon parin viikon kuluttua. Pidän jo nyt peukkuja pystyssä, ettei mitään moitteen sijaa ilmene.

Äskettäin saimme myös tiedon, että asunto on himpun verran suurempi kuin on ilmoitettu. Himpun verran tarkoittaa, että se on todella vähän suurempi. Mutta kuten kauppakirjassa todetaan, lisäalasta maksetaan lisää ja jos asunto on pienempi kuin piti, hintakin laskee. Kuka sitten lieneekään mittaillut huoneiden pinta-aloja niin, että on havainnut asuntomme olevan 0,15 neliötä sovittua suurempi. Mahtavaa!

Sattumalta löysin melkein kolme ja puoli vuotta sitten kirjoittamani blogin niiltä ajoilta, kun pitkä odotuksemme alkoi. Siinä on samalla vähän kertausta siitä, miten olemme Jorman kanssa yhdessä asuneet. En malta olla lisäämättä tuota blogikirjoitusta tähän:

"Voi olla, että Seven Seas -condosta kirjoittaminen karkottaa osan blogimme lukijoista. Toivottavasti ei, sillä tarkoitus ei ole leveillä. Asunnon ostaminen Thaimaasta on sekä jonkinlainen korvaus epämääräisistä asumisen vuosista ja toistaiseksi siis vielä noin kahden ja puolen vuoden jännityksen paikka sen suhteen, tuleeko tuolla Caiyapruek Soi kolmosella koskaan valmista.

Olemme eräänkin kerran ottaneet tuntumaa tulevaan Thai-kotiimme
Seven Seasin showroomissa. Tässä Jorma istuskelee "tupakeittiössä".
Lammas ei kuulu hintaan, mutta muut kuvan huonekalut kuuluvat.

Epämääräisillä asumisen vuosilla tarkoitan niitä noin kymmentä vuotta, jotka asuimme yksiköissä, joiden asukkaat ovat päihde- ja sosiaalihuollon asiakkaita. Ensimmäiset vuodet asuntomme ei edes kaikkien mittapuiden mukaan täyttänyt asunnon vaatimuksia, sillä kotimme ja useammankin työntekijän työtilat oli eristetty toisistaan vain verholla.

Seuraava asuntomme oli toisessa, vastaavanlaisessa yksikössä edellisen omistajayhdistyksen toiminnanjohtajan varsin hulppean kokoisessa neuvotteluhuoneessa. Siinä oli jo luksuksenkin makua, sillä pääsimme asunnostamme suoraan alapuolella olevalle uima-altaalle. Mutta asunnoksi kotiamme ei oltu rakennettu.

Noina vuosina asumiseemme liitettiin termi sosiaalinen talonmies. Asumiseen kuului siis myös tietynlaisia velvollisuuksia, jotka eivät varsinkaan yöllisine herätyksineen olleet aina kaikkein mukavimmasta päästä. Tosin viimeiset vuodet asuimme jo aivan hyvätasoisessa asunnossa, jonka superpitkä parveke oli aika ainutlaatuinen.

Kaksi talvea on nyt asuttu matkailuautossa ja ensi syksystä lähtien merikonttikodissa. Yli 30 asteen pakkasella matkailuautossa asumisessa ei ole aina hurraamista. Merikonttikodissa en ole vielä koskaan asunut, joten sen ilot ja surut paljastuvat vasta syksyn ja ensi talven mittaa. Toivon ja uskon kuitenkin, että asuminen on varsin mukavaa. Erityisesti takan saaminen kotiin on loistojuttu. Melkein mikään ei ole mukavampaa kuin takan edessä istuskelu ja liekkien tuijottelu."

Nyt on Merikonttikodissakin (huom! nimi on isolla M-kirjaimella) asuttu jo kolme vuotta. Jossain vaiheessa Merikonttikodista kenties tulee kesäkotimme ja Seven Seasin condostamme talvikotimme. Sen aika näyttää.

Thaitalvikotimme

jormas: Joidenkin mielestä kirjoitan pääosin puuta heinää tai ainakin sellaista minkä lukemiseen ei kannata kortilla olevaa aikaa tuhlata. Pääosin kirjoitan omaksi iloksi, vaikka iloitsen myös jokaisesta lukijasta ja palautteesta. Millaisesta tahansa. Blogi on yksi tapa tallentaa muistoja, sillä tekstin lisäksi mukana on käytännössä aina myös valokuvia. Usein omia, itse ottamia, mutta myös silloin tällöin ilman lupaa milloin mistäkin netin kuvapankista kaapattuja, joita joitakin saa käyttää ilman erillistä lupaa ja joitakin ei. Tämä onkin yksi asia, jota en ymmärrä, sillä esimerkiksi Googlen kuvapankissa on hyvin paljon itse ottamiani tai minusta otettuja kuvia, joiden julkaisemiseen minulta ei ole kysytty mitään. Ei ottajana eikä kuvan kohteena. Jotta kuinka Google voi julkaista niitä ilman lupaa, mutta vastaavasti taas minä en voi tehdä samoin Googlen kuvapankin julkaisemille kuville. Mutta ei se minua häiritse, vaikkakin ihmetyttää.

Viikonlopun sateiden jälkeen voi Pikkulammessamme ottaa alla 10 asteisessa vedessä savikylpyjä

Syksy tekee tuloaan myös Jokilaaksoon, kuten myös ajankohta, jolloin Thaikotimme valmistuu. Sen valmistumista ja rakentamista olemme seuranneet ja jännittäneet yli kolme vuotta. Jännittävää se on ollut siksikin, että apua ei juuri suomalaisilta alan yrittäjältä paikan päältä löytynyt, vaikka osaamista olisi jaettavaksi saakka. Asiantuntemustaan he jakavat omien tai itsellä välitettävänä oleviin kohteisiin. Muistan kun alkuvaiheessa kysyimme mielipidettä määrättyyn kohteeseen. Vastaus oli, että minä en siihen rahojani uskaltaisi laittaa. Ja kun perään kysyimme Seven Seas-kohteestamme, oli vastaus, että vielä vähemmän siihen kohteeseen.

Olimme siis käytännössä ehkä elämämme haastavimman hankinnan kanssa yksin. Koska silloin tällöin silmiin on vuosien varrella osunut kohteita, jotka ovat jääneet kesken, tiesimme sen olevan mahdollista myös meidän tulevan talvithaikotimme kohdalla. Itse asiassa usein kirjoituksemme kohteena ollut Sweetheart asuu koiravanhempiensa kanssa juuri sellaisessa kohteessa, joka jäi kesken, vaikka osassa asunnoista oli huonekalutkin jo sisällä.

Alussa saimme joskus viestin tai pari, että "ajelin kohteenne ohi ja ei ollut enää työmiehiä, joten taitaa olla mennyt konkurssiin tai pankin hoteisiin koko rakennushanke". Kun vastasimme, että "olisiko saattanut olla sinällään suhteellisen harvinainen thaimaalainen juhlapäivä, jolloin juuri kukaan ei tee töitä", niin vastaus oli, "ai niin, sorry, niin taisikin olla". Joskus jäi maku, että olisikohan kyseessä kateus tai muuten vaan halu tuottaa pahaa mieltä. Mutta ihmiset ovat erilaisia ja hyvä niin. Itsekin lähettelin ja lähettelen viestejä Jomtien-Pattayalta joillekin suomalaisille, jotka jännäävät kohteensa valmistumista. Viestini ovat aina positiivisia ja uskoa valavia, vaikka joskus rakennustyömaalla ei näkynyt ristin sielua irrallaan olevia koiria lukuun ottamatta.

Mutta, jos haluaa saada uuden ja nimenomaan haluamansa asunnon, on otettava riskejä. Sillä mitä pitemmälle kohde on valmistunut, sitä varmemmin itseä kiinnostava huoneisto on myyty. Sillä niin omituinen ei ole makumme, että haluaisimme juuri sellaisen, jota kukaan muu ei. Hankintamme teimme ennen kuin ensimmäistäkään lapionpistoa oli tehty saadaksemme 1500 asunnon kokonaisuudesta juuri sen ainoan, joka oli ja on mielestämme meille se kaikkein paras. Siis niistä, jotka ovat balanssissa mielemme lisäksi myös kukkaromme sisällön kanssa.

Nyt olemme Merikonttikodistamme käsin virtuaaliasuneet talvikodissamme Siaminlahden kupeessa yli kolme vuotta ja edelleen se tuntuu oikealta. Aivan oma lukunsa on, kun nyt voimme viedä virtuaaliminämme lisäksi myös fyysisen minämme elämään uudesta kodissamme. Vuoden päästä aiomme viettää ensi kerran koko talven Thaimaassa. Jokilaaksossa olemme tehneet paljon sen eteen, että se voisi olla turvallisesti puoli vuotta talviunillaan ilman ihmisen kostetusta. Apinakiikussani aion vanhana muistella mitä kaikkea on tullut tehtyä enkä surra sitä, että olisi pitänyt tehdä......

Onnestain on puolet sinun - vai miten se menikään?

päivis: Jorma kirjoitti eilen onnellisuudesta. Olen tuohon blogikirjoitukseen liittyvät onnen tunteet kuullut ja lukenut erilaisissa yhteyksissä useammankin kerran. Joissakin olen ollut osallisena tai vähintään silminnäkijänä. Tiedän, että Jorma kirjoitti aidoista kokemuksista.

Google löytää 0,41 sekunnissa noin 609 000 tulosta hakusanalle onnellisuus.

Ihmisiltä kysytään silloin tällöin, mikä on heidän elämänsä onnellisin hetki. Asiaan tuntuu kuuluvan, että onnellisimmaksi hetkeksi sanotaan lasten syntymä. En kiistä asiaa, mutta tuskin ihmiselämä niin latteaa on, etteikö joistakin muistakin asioista voisi sanoa, että silloin on ollut onnensa kukkuloilla.

Pitkään työttömänä olleelle täydellinen onnen hetki voi olla työpaikan, ja varsinkin kunnollisen työpaikan saaminen. Onnellinen on varmasti myös se, joka saa diagnoosin, jossa joku vakava sairaus todetaan parantuneeksi.

Koska ainakin kaikki lottoajat toivovat päävoittoa, luulisi niiden, jotka sen nappaavat, olevan ikionnellisia. Kenellepä eivät miljoonat eurot ja niiden mahdollistama uusi elämä kelpaisi.

Onnen voi löytää myös asioista, joita joku toinen ei osaa arvostaa tai ymmärtää ollenkaan. Jos esimerkiksi voittaa pelkonsa, joka rajoittaa tavallista arkea, onnen tunne on epäilemättä melkoinen.

Hyvän urheilusuorituksen jälkeen kultamitalistia ei katsota hitaasti, vaikka hän tirauttaisi kunnon itkut. Misseistä puhumattakaan. Varsinkin missien itkua taidetaan oikein odottaa. Esimerkiksi tangokuninkaat ja -kuningattaret ovat saattaneet tehdä vuosia työtä sen eteen, että viimeinkin tärppäisi. Ja kun se hetki lopulta koittaa, ei ole mikään ihme, että pääsee itku. Onnen itku.

Koen itseni usein onnelliseksi, kun voin seurata eläinten puuhia. Kanit ovat
suosikkiseurattaviani. Ja tietysti Niilo, joka tässä taistelee jalkapallon kanssa.

Onnea voi silti varmasti tuntea paljon pienemmistäkin asioista, mutta silti niin, että todella kokee juuri sillä hetkellä olevansa onnellinen. Jorma puhuu usein raittiina olemiseen liittyvistä pienistä hetkistä, jolloin voi kokea, että mitään oleellista ei puutu.

Wikipedia tarjoaa onnellisuuden määritelmäksi läpitunkevaa tunnetta siitä, että elämä on hyvää. Ehkä se on hyvin lähellä tuota Jorman useasti toistamaa ajatusta. Muinaiset kirjoittajat korostivat Wikipedian mukaan ihmisen hyveellistä elämää onnen lähteenä. "Omien tekojen lisäksi ihmisen onnellisuuteen vaikuttaa myös se, miten muut kohtelevat häntä. Myös oma ja läheisten ihmisten terveys ja riittävä toimeentulo lisäävät ihmisen onnellisuutta."

Onnellisuuden etsintäkuulutus

jormas: Tämän päivän Hesarissa oli etsintäkuulutus, jossa peräänkuulutetaan ihmisiä, jotka ovat tehneet ratkaisun, joka on tehnyt heistä onnellisemman. Tartuin siihen ja osallistun tällä tarinalla:

Isäni oli etelä-pohjalaisen maalaistalon yksi puolesta kymmenestä pojasta. Joka lähti armeijaan vapaaehtoisena. Ehkä pakoon raskaita maalaistalon töitä, mutta myös arvatenkin onneaan etsimään. Hänen veljensä kertoivat myös rauhattomasta sielusta. Isäni Veino Ihanto ei niin raskasta työpäivää tehnyt, ettei hän sen päälle lähtenyt vielä Jurvan kylille.

Armeijasta isä siirtyi suoraan Suomen sotiin ja jäi niiden päätyttyä armeijan leipiin. Mutta senkään jälkeen hän ei malttanut jäädä eläkkeelle, vaan meni Amer-Tupakka Oy:n palvelukseen. Rintamalle jäi osa terveydestä ja isäni joutui suhteellisen pian aidosti eläkkeelle jäätyään Kiljavan sairaalaan. Mieleen jäi viimeinen hetkeni hänen vuoteensa vierellä, kun hän sanoi: "Olisin minä toivonut eläkepäivieni olevan toisenlaisia, koittakaa pärjätä."

Siinä päätin, että vaikka minulla ei olekaan mitään tietoa mikä on omalla kohdallani oikein, niin en tee samalla tavalla. En halunnut kuolla työni ääreen, sillä itsekkäästikin ajatellen, miksi silloin keräisin omia eläkerahojani koko aikuisikäni. Mutta läheltä piti, ettei käynyt kuin isälleni, sillä kymmenen vuotta sitten sain sydäninfarktin Vantaan Ikeassa. Laittoivat vielä pitkälleen kovalle puupenkille odottamaan sinivilkkuista kyytiä Meilahteen, vaikka talo oli täynnä toinen toistaan parempia vuoteita. Ehkä luulivat, että maallinen vaellukseni päättyy siihen ja suoli tyhjenee kalliille patjoille. Mutta näin ei käynyt ja selvisin sepelvaltimotaudilla ja parilla pallolaajennuksella.

Tapaus vauhditti Kiljavan sairaalassa isäni kuolinvuoteella tekemääni päätöstä ja jäin osa-aikaiselle eläkkeelle heti, kun ikäni sen salli. Sain oivan jaksotuksen, kuusi viikkoa töitä ja kuusi viikkoa eläkkeellä. Ensimmäisen kuusiviikkoisen vietin Kolumbian Bokotassa yli kolmenkymmenen katulapsen kanssa samassa isossa salissa. Kun he kokoontuivat vuoteeni viereen aikuisen ihmisen kaipuusta pomppimaan vatsani päällä ja nyppimään partakarvoistani, koin olevani suunnattoman tarpeellinen ja rakastettu tekemättä mitään. Aamuisin lapset kerääntyivät ympärilleni vertaamaan käsivarsiaan olisivatko ne tulleet yön aikana yhtä vaaleiksi kuin omani.

Toisella kuuden viikon eläkejaksolla makasin Siaminlahden rannalla Jomtien- Pattayalla aurinkovarjon alla ja yritin ajatella elämästä myös nurjalla mielellä. Sillä seuranani oli suhteellisen tyhjät taskut, koska osa-aikaeläkkeelle jääminen oli pienentänyt neljäsosalla kuukausiansioitani. Mutta vaikka yritin ajatella kuinka kielteisesti, en voinut sille mitään, että koin saaneeni vähintään roppakaupalla lisää elämänlaatua ohentuneen rahamassini tilalle.

Kokoaikaisella eläkkeellä olen nyt ollut kolme vuotta, vaikka olisin voinut jatkaa ilman eri sopimusta Sininauhasäätiön toimitusjohtajana vielä viisi vuotta. Näinä vuosina en ole oikeastaan harmitellut kuin yhtä asiaa. Sitä, että mikä voima ja mitkä markkinamiehet sekä -naiset olivat onnistuneet myymään minulle enemmän tai vähemmän rahanperässä juoksemisen vuosikymmeniksi.

Näin oli käynyt, vaikka minulla ole ollut elämäni aikana kuin kaksi intohimoa, joista kumpikaan ei ole raha eivätkä naiset. Vaan viina ja viinattomuus. Itselleni oli hilpeää elää melkoinen pätkä elämästä jatkuvassa sumussa. Mutta vielä hilpeäpää on ollut kokea elämä kaikkine suruineen ja iloineen niin, että ei ole tarvetta eikä halua muuttaa sitä keinotekoisesti mihinkään suuntaan. Puen sen joskus sanoiksi niin, että kun olen viimein oppinut itkemään päivätolkulla oman koiran haudalla selvin päin, niin sitä en päihteisiin vaihda.

Vaikka elämästä tähän ikään mennessä tiedän melko tavalla, vain kahdesta asiasta tiedän tarpeeksi voidakseni sanoa olevani ammattilainen. Aina sosiaalineuvoksen arvoon saakka. Mutta oppiarvoillani en tänä päivänä kelpaisi edes vaatimattomimmankaan tukiasumisyksikön yövalvojan apulaiseksi. Edelleen joku ottaa hihasta tai sosiaalisessa mediassa tai jollakin muulla tavalla kiinni, että etkö jeesaisi, kun minulla tai läheiselläni on vaikeuksia päihteiden kanssa. Ja että en minä ilmaiseksi pyydä, vaan maksan mielelläni. Tähän vastailen omaan tapaani, että sehän vain sopii. Mutta millä ajattelit maksaa, sillä minulle ei voi rahalla maksaa mitään, koska olen lopettanut rahan vuoksi tekemisen kokonaan? Välillä menee melkoinen tovi sopivan maksuvälineen löytymiseen. Joskus se voi olla pyytäjän ylimääräinen käynti vanhainkodissa, joskus kolikon tai parin antaminen niille, joilla ei ole rahaa mihinkään ylimääräiseen ja joskus se on yhteinen sauna- tai lounashetki. Mutta useimmin ei mitään.

Elämäni onnellisuuden kannalta parhaat ratkaisut ovat olleet päihteiden käytön lopettaminen, eläkkeelle jääminen ja etten tee mitään rahan vuoksi. En edes tätä kirjoitusta.

Kansainväliset asunnonmetsästäjät

päivis: En nyt suoranaisesti ole jäänyt koukkuun ulkomaankanavilla pyörivään International House Hunters -ohjelmaan, mutta välillä paremman puutteessa seuraan sitä. Kun on katsonut muutaman asunnonetsimistarinan, tietää melko hyvin, miten seuraavat jaksot etenevät.

Kaava on sama. Tai lähes ainakin. Yleensä on pariskunta, joka etsii itselleen jostain ulkomailta vuokra- tai omistusasuntoa. Joskus harvoin asunnon tarvitsija on yksineläjä, jolla asunnonetsintäseurana on joku kotimaasta mukana tullut ystävä. Kolmantena pyöränä kuviossa on paikallinen kiinteistön- tai asunnonvälittäjä.

Välittäjän tehtävänä on etsiä kolme asuntoa, joissa vieraillaan vuorollaan ja käydään läpi hyvin samankaltaiset keskustelut. Moititaan tai kehutaan keittiötä, makuuhuoneita ja olkkaria. Milloin asunto on liian kaukana keskustasta, milloin liian lähellä. Portaita asunnoissa on lähes poikkeuksetta paljon. Etsijät ovat antaneet hintakriteerit, joissa yleensä ei täysin pysytä. Joku asunnoista on aina ylihintainen ja joku on arveltua halvempi. Melko usein parit päätyvät ylihintaiseen asuntoon.

Ajatus ilmeisesti on, että katsoja yrittäisi arvata, minkä asunnon House Huntersit lopulta valitsevat. Kaikki aina hylkäävät ensin yhden katsotuista kodeista ja vääntävät sitten hetken aikaa asiasta, kunnes tekevät jonkin kompromissin. Yleensä oma arvaus menee nappiin. Joskus taas plussien ja miinusten jälkeen ei voi ollenkaan keksiä, minkä asunnon perheet valitsevat.

Kuvakaappaus tämän iltaisesta International House Hunters -ohjelmasta.
Tässäkin vaimo on kotona ja mies hankkii elannon.

Ohjelma vahvistaa myös käsitystä siitä, mikä naisen asema on, kun pariskunta lähtee ulkomaille. Eläkeläiset ovat asia erikseen, mutta työikäiset muuttavat toiselle puolelle maapalloa lähes poikkeuksetta miehen työn perässä. Useimmat naisista ovat kotirouvia, jotka selvästi hakevat uudelta asuinpaikaltaan mahdollisuutta päästä shoppailemaan ja istuskelemaan uuden kotikaupungin kahviloissa, vaikka kertovat, ettei heillä ole lainkaan tuloja. Asunnon ja asuinpaikan valinnassa eivät miehen toiveet paljoa paina. Se on tietysti vähän hämmentävää.

Ohjelmassa voi välillä myös tehdä arvioita parisuhteen laadusta. Vaikka joka jaksossa parit laitetaan ainakin jossain kohtaa kävelemään käsikättä, toiselle heitetyt kommentit antavat vihjeen siitä, että ehkä kannattaisi sittenkin pysytellä kotimaassa, sillä avioero saattaa olla vain ajan kysymys.

Power Vantaan Tammisto, kyllä minä niin mieleni pahoitin...

jormas: Matkapuhelinlaitteissa olen ollut vannoutunut nokialainen jo ennen Communicatoria. Tätä polkua seurasin Lumioiden myötä Windows Phonen käyttäjäksi. Kunnes tulin tien päähän. Aasinselän katkaisi, etten voi edelleenkään lukea Windows-puhelimilla Elisan sähköisiä kirjoja.

Joten päädyin Huawein Honor 8 dual sim älypuhelinversioon ja sen myötä orastavaksi, pitkäaikaiseksi asiakkaaksi Vantaan Tammiston uuteen Power-myymälään. Palvelu ostosta tehdessäni oli loistavaa, samoin tuote. Varsinkin palvelua kiittelin vielä kassalla, jonka senkin palvelu oli kuten pitääkin.

Oli hyvä mieli ja lähdin laitteineni asennushommiin, sillä kotikäyttäjäksi aika pitkälle selviän omin avuin. Mutta nyt meni sormi suuhun ja en onnistunut asentamaan kaikkien hallitsemieni sähköpostiosoitteiden asetuksia. Joten palasin myymälään.

Minua palvelut asiakaspalvelija oli ruokatunnilla ja tarpeitani tuli kyselemään aasialaisen näköinen nuorimies. Kirjoitan asian näin, sillä hän ei suostunut sanomaan nimeään edes sitä erikseen pyytäessäni. Se on yksi syy tähän julkiseen palautteeseeni. Myöhemmin kysyin lounastamasta tulleelta Kimmo Maukoselta, että miksi joillakin myyjillä on rinnassaan nimi ja toisilla ei? Kuulin, että jotkut eivät halua nimensä näkyvän. Ajattelin että sepä ihmeellistä, sillä itse olin antanut asiakastietojärjestelmään omat tietoni osoitteesta lähtien. Totesin, että nimen salaamisen ymmärrän,
jos täällä myytäisiin esimerkiksi varastettua tavaraa, huumeita tai pimeää viinaa.

Joka tapauksessa minua "palvelut" aasialaisennäköinen katseli pitkin nenänvartta, että voihan hän katsoa puhelimeni asetuksia, vaikka se ei heidän asiakaspalveluunsa kuulukaan. Aikansa hän pulasi uuden laitteeni kanssa todeten, että minulla on sellainen sähköpostipalveluiden tuottaja (Nebula), joka ei toimi näin uusissa laitteissa. Sanoin, etten usko asian olevan näin ja onko hänen mielestään muuta mahdollisuutta kuin purkaa kauppa? Hän totesi yksioikoisesti, että mene kassalle hoitamaan asia, sillä tässä niitä ei pureta.

Kävelin kassalle ja kerroin asiani. Sinällään oikein hyvän palvelun antanut kassahenkilöstö (3 henkilöä) kaatoi sekin ensin kylmää vettä niskaani todeten, että koska puhelin ei ole enää alkuperäisessä pakkauksessa, heillä ei ole velvollisuutta purkaa tai perua kauppaa. Ilmeisesti aivan toisin kuin esimerkiksi Gigantissa?

Mutta lisäsivät edelleen ystävällisesti, että eikö sinulle tarjottu ovensuussa olevaa asennuspalvelua? Että sieltä löytyy varmasti tähän joku ratkaisu. Asennuspalvelupisteessä selitin asian kolmannen kerran ja sain vastauksen, että katsotaan ja laitetaan laite kuntoon. Palvelu oli sielläkin loistavaa ja asetukset saatiin kohdalleen, vaikka siinä jokunen tovi menikin. Työtä katsoessani oli minun helppo ymmärtää miksen onnistunut omin voimin.

Kun lopuksi kävelin vielä kerran myymälän läpi, jäin vaihtamaan sanasen syömästä palanneen myyjän kanssa ja purin tapahtuneen omasta näkökulmastani. Hän pahoitteli asiaa ja keskustelun yhteydessä sain sivusta huomata, että aiheesta oli jo käyty sähköisesti sisäistä keskustelua, johon "henkilökunnan välisiin" minulle ei luonnollisesti ollut mahdollisuutta osallistua. Joten tämän aasialaisen näköisen "asiakaspalvelijan" versio tapahtuneesta jäi minulta näkemättä ja kuulematta.

Siksi myös minä haluan jakaa oman versioni ja päädyin purkamaan tapahtuneen avoimen blogini kautta. Sitä olemme pitäneet kohta viisi vuotta joka päivä, joten kirjoituksia ja lukijoitakin on melkoinen määrä. Tässä toinen syy julkiseen palautteeseeni.

Linkitän tämän blogini myös Power-myymälän asiakassivuille ja mahdollisesta vastauksesta riippuu muutanko blogikirjoitustani tai poistanko sen peräti kokonaan vai linkitänkö palautteeni myöhemmin myös Facebook-sivuillemme. Muuten se on joka tapauksessa hakupalvelujen kautta vuosia kaikkien luettavana.

Tähän loppuun kertaan vielä mieltäni kaihertamaan jääneet asiat:
1. Miksi asiakkaalla ei ole oikeutta saada asiakasta palvelleen myyjän nimeä edes pyynnöstä?
2. Miksi vasta kassahenkilöstö osasi/halusi ohjata minut asennuspalveluun?
3. Outo, vaikkakin lainmukainen on arvatenkin koko ketjun omaksuma käytäntö tuotteen palauttamisesta tai kaupan purkamisesta. Jos ostan tuotteen kotiin toimitettuna netin kautta, on minulla palautusoikeus, mutta jos ostan sen myymälästä, kauppaa ei pureta sen jälkeen, kun olen avannut tehdaspakkauksen.
4. Valitettavaa on, jos yksi henkilökuntaan kuuluva voi pilata koko kaupan maineen, sillä kilpailu on kuluttajan etu. Mutta yksikin tehtäväänsä sopimaton työntekijä ei ole kauppiaan etu.

Kun nuorimies saa valkoisen paidan ja kravatin, se ei ole kaupalle hyväksi, jos hän ylentää itsensä katsomaan pitkin nenänvartta yhtäkään maksavaa asiakasta. Tältä osin minulta irtoaa myös hieman ymmärrystä, sillä kun olin 15-vuotias, minäkin tiesin kaiken. Mutta maan päälle palaamiseen on liikkeen kannalta muitakin paikkoja kuin opetella sitä kantapään kautta kauppiaan rahoilla asiakaspalvelussa.

Ollako vegaani vai eikö olla?

päivis: Puhe eläimistä ja eläinten oikeuksista liittyy usein ruokaan. Vaikka oma kasvissyöntini ei olekaan alkanut pelkästään eettisistä syistä, koen että omatuntoni on edes jonkin verran puhtaampi, kun ainakaan minun syömäni ruoan vuoksi yksikään neli- tai kaksijalkainen ei joudu teuraaksi.

Rakastan kuitenkin ehkä liikaa erilaisia maitotuotteita voidakseni tuosta vaan ryhtyä vegaaniksi. Tosin esimerkiksi vegaanisia juustomaisia ja maitomaisia tuotteita on saatavilla jo aivan tavallisistakin ruokakaupoista. Muun muassa kaurajuomaa käytän melko usein maidon korvikkeena ruoanlaitossa. Ihan helppo vaihtoehto ne eivät kuitenkaan ole, sillä erilaiset kaura-, manteli-, soija- tai kookospohjaiset juomat ovat ainakin kaksi kertaa kalliimpia kuin vaikkapa luomumaito.

Mielelläni hankkisin luomuna muitakin maitotuotteita kuin pelkästään maitoa tai jogurttia. Luomutuotannossa kun ainakin uskottelen itselleni, että myös eläinten hyvinvointiin kiinnitetään enemmän huomiota kuin tavanomaisella maitotiloilla. Luomujuustoja on tarjolla jonkin verran, mutta kun käytämme kuitenkin vähempirasvaisia juustoja, niitä en ole ainakaan vielä löytänyt luomutuotettuina.

Vegaanit ovat yleensä hyvin ehdottomia sen suhteen, että mitään sellaista, jonka synnyssä eläimet ovat millään tavalla olleet tekemisissä, ei pidä laittaa suuhunsa. Yksi sellaisista elintarvikkeista on hunaja. Se ei kuulu oikeaoppisen vegaanin ruokavalioon. Itse en hunajan tuotannosta oikein löydä eläinten riistoa, joten oikein mielelläni lisään aamusmoothiimme hunajaa nyt kun viimeinkin olen oppinut pitämään siitä.

Eilen olin työasioissa Nastolassa Pajulahden urheiluopistolla, jossa pyyntöni saada kasvisruokaa ymmärrettiin ainakin osittain niin, että olisin vegaani. Illallisella sain valmiiksi väkerretyn salaattilautasellisen, joka kieltämättä oli maukas kaikkine siemenineen ja pähkinöineen. En kuitenkaan malttanut olla lisäämättä lautaselleni leipäjuustoa, jota oli tarjolla muille ruokailijoille. Mutta eipä lämminkään vegaaniruoka, jonka myös sain valmiina lautaselle annosteltuna, tuottanut pettymystä.

Pajulahden linjaukset olivat aivan oikeat, jos vertaa niitä ehdotuksiin, joita edelleen silloin tällöin kuulee, kun kysyy, löytyykö ruokalistalta kasvisruokaa. On jotenkin uskomatonta, että keittiöpuolen ammattilaiset erehtyvät ehdottamaan kasvissyöjälle kanasta tai kalasta valmistettuja annoksia.

Ihan ammattilaiselta ei kuulosta sellainenkaan ravintolan työntekijä, joka on sitä mieltä, että liha-ateria muuttuu kasvisruoaksi, jos asiakas vaivautuu noukkimaan annoksestaan pois siihen kuuluvat lihapalat. Tätäkin on sattunut muutaman kerran. Puhumattakaan siitä, että moni kuvittelee kinkku-juusto-sämpylän olevan juustosämpylä sen jälkeen, kun siirtää sämpylän päältä kinkkusiivut lautasen reunalle.

Joskus häpeän olla ihminen

jormas: päivis kirjoitti eläinten oikeuksista ja ylipäätään siitä kuinka toisten eläinten on ihmisten mielestä hyväksytympää olla kiinni kuin toisten. Jatkan samasta aiheesta. Jos olisin kasvissyöjä, olisi minun vaikea löytää riittävästi perusteita pitää ylipäätään mitään eläintä kiinni. Mutta se raha ja tehokkuus, ne kai ainakin osin ohjaavat tätäkin asiaa.

On navetoita, joissa eläimet eivät voi liikuttaa kuin päätään ylös - alas syödäkseen ja juodakseen. Taitavat olla usein niin sanottua lihakarjaa silloin. Mutta saattaa se olla maitoa tuottavalla lehmälläkin huonoimmillaan samalla tavalla. Toisessa päässä ovat vapaat lehmät ja kai siinä välissä luomumaitoa tuottavat. Siatkin röhkivät kovin erilaisissa olosuhteissa ja ruualla. Sillä sektorilla taitaa toisessa päässä olla villisiat, joita on nähty jo Suomessakin. Virossa käyvät niitä Suomestakin metsästämässä. Nämä metsämiehiksi itseään nimittävät, joiden joukossa on nykyisin myös metsänaisia. Kanojen ja ylipäätään siipikarjan erilaiset elinympäristöt olisivat oman bloginsa arvoinen asia. Kissamaailmassakin olisi tarinaa vaikka kuinka, sillä se nauttii Suomen luontoon kuulumattomana poikkeuksellista lainsuojaa.

En tiedä mihin luokkaan kuuluu laittaa eläimet, joiden elämisen ainut tarkoitus on turkki, jonka joku hankkii päälleen kohtuullisen isolla nipulla rahaa. Vaikea ajatella, että silloin kyseessä olisi edes hyötyeläin. Minkit, naalit, ketut, supit ja monet muut elävät pientäkin pienemmissä häkeissä ja syövät kaikkea sitä mitä kohtalotoverista jää jäljelle, kun se on tapettu turkin vuoksi. Näiden eläinten tarkoitus ei ole olla edes ihmisen ruokaa, vaan lyhyen elämän ainut tarkoitus on ihmisen turhamaisuus.

Aivan oma lukunsa ovat marsut, kesyrotat, hiiret, häkkilinnut, kanit, monet muut pikkujyrsijät ja niin edelleen. Joista osa ei tiedä vapaudesta mitään ja osa tietää, sillä osa syntyy vankeudessa ja osa vapaudessa. Häkkilintumaailmassa oma lisänsä ovat kirjekyyhkyt, jotka vapauden saatuaankin lentävät kymmenien kilometrien päähän häkkiinsä takaisin. Ihmismielessä huvittavia ovat myös Thaimaan rannoilla pienten tyttöjen ja poikien pienissä häkeissä kantamat pienet, varpusennäköiset linnut. Joita turistit ostavat vapaaksi muutamalla kolikolla. Linnut lentävät vapauteen ja ties minne, mutta luulen, että jossain olevaan kotipaikkaansa, jonka arvaan olevan ihmisen tekele sekin. Matkatakseen taas tyttöjen ja poikien mukana pikku häkeissään seuraavana aamuna turistirannoille.

Outoa on myös, että eri maailman kolkissa ja kulttuureissa koirien kiinni- tai vapaanapitämiseen suhtaudutaan kovin eri tavalla. Enemmistö maailman koirista elänee kuitenkin edelleen vapaan koiran elämää. Länsimaiseen kulttuuriin kuuluu pitää koirat kiinni. Kaupungeissa on jopa koirapuistoja erikseen pienille ja isoille koirille. Portin ulkopuolella saattaa olla peräti mitat kumpaan on koira päästettävä. Ei vapaaksi vaan aitaukseen.

Mutta vaikka seurakoira-sana kalskahtaa väheksyvältä, on koira monen ihmisen yksinäisyyden ainut poistaja. Sen tehtävän suon niille mielihyvin. Hienoa olisi, jos ne saisivat länsimaissakin elää vapaana.

Ehkä niin sanotun hyötykäyttökoiran yksi irvokkaimmista tehtävistä ja osoituksena ihmisen kaistapäisyydestä ovat miinakoirat. Ensin ihminen miinoittaa alueen, jotta miinaan menisi ihminen tai ei menisi koko alueelle ja sitten laitetaan koira etsimään ihmisen toisilleen asettamia pommeja.

Tämä blogi on hyvä päättää pariin lainaukseen Jenni Haukion oivasta kolumnista, jossa hän kertoi mielipiteensä Särkänniemen delfiineistä.

Tekstissä Haukio kuvaili, miten älykäs nisäkäs delfiini on. Eläin pystyy ratkomaan pulmia, käyttämään työkaluja ja ymmärtämään käsitteitä. Vapaudessa pullonokkaiset vedenelävät voivat uida jopa 160 kilometriä vuorokaudessa ja sukeltaa yli 60 metrin syvyyteen.

- Vuonna 1985 näitä ihmisen parhaita ystäviä pyydystettiin Meksikonlahdelta viisi yksilöä, joista sittemmin tuli hyvin tuttuja suomalaisille. Kun tällaiset eläimet siirrettiin niiden luonnolliseen elinalueeseen verrattuna kalamaljan kokoiseen betonialtaaseen, ei tapahtunutta tämän päivän ymmärryksellä voi pitää minään muuna kuin silmittömänä epäoikeudenmukaisuutena, Haukio kirjoitti.

- Mutta maailma arvoineen ja asenteineen, tietoineen ja ymmärryksineen oli tuolloin, yli 30 vuotta sitten kokonaan toisenlainen. Särkänniemen delfiinit ovat sekä surullinen että lohdullinen esimerkki siitä, kuinka nopeasti tai toisaalta tuskallisen hitaasti eläinten oikeuksien tiedostamisessa on edetty.

Haukio päätti kolumnin kysymykseen siitä, olemmeko me ihmiset koiran parhaita ystäviä.

Eläinten oikeuksista

päivis: Särkänniemen delfiinit ovat olleet pari päivää otsikoissa ja muutenkin keskustelun kohteena. En ole juuri otsikoita tai uutispätkiä enempää seurannut ilmeisen vilkasta mielipiteiden vaihtoa. Tietääkseni samalla on käyty myös keskustelua eläinten oikeuksista ja siitä, mikä niille on parasta. Ihmisen mielestä.

Delfinien siirto oli varmasti loppuun asti harkittu. En myöskään mitenkään tuomitse sitä, että siirtotapahtuma pyrittiin tekemään vähin äänin. Voin kuvitella, että erilaiset ääriryhmät olisivat voineet panna paikan päällä pystyyn jonkinasteisen shown. Nyt siirto-operaatioon osallistuneet saivat kai suhteellisen rauhassa tehdä työnsä.

Kaikenlainen eläinten huono kohtelu, tai jo pelkkä huonon kohtelun mahdollisuus, tuntuu minusta pahalta. Asiat mietityttävät usein, ja joskus olen myös puuttunut, jos olen esimerkiksi havainnut ravintolan ulkopuolelle pitkäksi aikaa pakkasella jätetyn koiran. Televisiosta näkee turhan usein esimerkkejä siitä, miten kekseliäs ihminen on eläimiä kaltoin kohdellessaan.

Jorma äsken kehotti funtsimaan, miksi ihminen katsoo joidenkin eläinten olevan niitä, jotka pidetään kiinni ja jotkut taas voivat elää täysin vapaana ilman pantaa, remmiä, aitaa tai häkkiä. Thaimaassa koirat ovat enimmäkseen irrallaan, vaikka useimmilla saattaakin olla panta kaulassa ikään kuin merkkinä siitä, että ne kuuluvat jollekin. Meillä koirat taas lainkin mukaan on pääsääntöisesti pidettävä hihnassa. Kissoja taas sama kiinnipitosääntö ei koske.

Thaimaalaiskoirien leppoisat iltapäivätorkut liiketalon edustalla.

Vaikka Thaimaassa kotikadullamme olevan ravintolan vetonaulana olevat kaksi papukaijaa ovatkin varsin viehättäviä, ei niitä tervehtiessä voi huvituksen lisäksi olla samalla tuntematta pahaa mieltä siitä, että niiden elämä on päivästä toiseen lyhyessä ketjussa keikkumista. Välillä tekisi mieli vain mennä ja katkaista kahleet! Yhtään parempaa ei taida häkkiinkään vangitun linnun elämä olla. Niitä kohdatakseen ei tarvitse edes mennä kotimaata kauemmaksi. Häkkimarsuista ja -hamstereista puhumattakaan.

Akvaariot ovat myös usein säälittävää katsottavaa. Ihan kuin kuviteltaisiin, että kaloja voi kohdella miten vain. Julkisilla paikoilla olevien akvaarioiden vesissäkin on usein korjaamisen varaa. Kalojen puolesta en ole huomannut eläinaktivistien pitävän meteliä. Mutta kuka nyt pienistä kaloista piittaa? Tosin uusimpien tutkimusten mukaan kalatkin tuntevat kipua. Suunnilleen viime vuosiin asti on kuviteltu, että kalat ovat tuntoaistittomia. Itse olen tuon tiedon jälkeen alkanut katsoa kalastusta aivan uusin silmin. Eikä kalakaan maistu ihan samalle kuin ennen.

Hyrylän katukulttuuria, osa 4

jormas: Aikanaan oli enemmänkin arkikielessä maininta Perä-Hyrylä, jossa asuin itsekin. Meidän jengi kokoontui käytännössä jokainen kesäilta ja yökin Amer-Tupakkaa, Bostonia vastapäätä olevalle sähkölinjalle Tuusulantien varteen. Siellä istuimme kaikki illat. Osalla meistä oli mopot ja osalla ei. Nimiäkin muistan ison kasan, joista tässä osa: Peltolan Pena, Ahoniemen Anita, Mäkisen Jokke ja Jami, Makkosen Sirja, Erikssonin Eero, Ihalaisen Laura, Tuomisen Vesku, Haapasen Arja, Ylisaaren Lexi, Erikssonin Merkka, Niskasen Keijo, Savolan Maarit, Soinin Jorma, Hiltusen Ritva, Seliwerstovin Kaiski, Sininasalon Anneli, Maarasen Pekka ja monet, monet muut.

Mielikuvamainonta osattiin ennenkin

Iso osa meistä joi lähes joka lauantai puoli pulloa viinaa. Puolen litran pullo ostettiin usein kimpassa jonkun kanssa. Lähin viinakauppa oli Keravalla, mutta juuri koskaan juotavia ei haettu sieltä. Sen hintaan kun lisäsi kyytikulut ja hakupalkkion, tuli juotava käytännössä saman hintaiseksi kuin pimeä pullo. Sitä paitsi moni tai ainakin joku sai viikonloppurahansa vanhemmilta vasta lauantai-illan alussa, jolloin Alkot eivät olleet enää avoinna.

Joten janomme tyydyttivät tummahameiset ja -housuiset, joita ei silloin sanottu tummaihoisiksi eikä romaneiksi vaan mustalaisiksi. Minä edustin vastaavasti  heidän valkolaiskielessään valkolaista. Heitä asuikin useissa torpissa vähän siellä täällä pitkin Hyrylää. Varsinkin viikonloppuisin mökkiensä lisäksi he päivystivät Hyrylän keskustassa olleen kentän lähituntumassa.

Kun juomat oli haettu, minäkin mopolla monet kerrat, asiantuntemuksella tutkittiin kierrekorkkiin kiinnitettyä rengasta. Että oliko pullo niin sanotusti päihin isketty, eli vedellä ohennettu. Olimme tietävinämme, että se tai hän myi usein blandattua viinaa ja taas sillä ja sillä oli aitoa kamaa.

Oikeastaan minkäänlaiset rikokset tai edes pahanteko eivät kuuluneet Perä-Hyrylän linjalla aikaansa viettävän nuorison arkeen eikä juhlaankaan. Usein linjalta lähdettiin Sjöblomien kotitilan, Korvenrannan takana olevalle Winqwistin ladolle, jossa aika meni usein aamuyöhön saakka.

Meitä pykälää vanhempi luokka oli silmissämme sitten tosi kovaa porukkaa, joilla oli metsässä korsut ja kaikki. Toki sellaisen rakentamisen mekin aloitimme saamatta sitä koskaan valmiiksi.

Silloin kesä ja elämä jatkuivat ikuisesti eikä kenenkään mieleen tullut, että meillä itse kullakin päivien määrä on rajallinen. Ensimmäinen kouriintuntuva muistutus itselleni taisi olla näistä vuosista jonkun vuoden kuluttua, kun yksi jengimme keskeisistä hahmoista, Niskasen Keijo (Näsä) ajoi vaalean porrasperäisen Volkkarinsa muistaakseni linja-auton kanssa nokakkain jossakin Oulun seutuvilla. Näsä ei siihen kuollut, mutta elämä muuttui laakista. Hän vietti monta vuosikymmentä, kuolemaansa saakka, Tuusulanjärven rannalla Tuuskodossa, jossa kävin silloin tällöin häntä morjenstamassakin.

Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia

päivis: Ihmisten sanotaan olevan samanarvoisia. Näinhän voi tietysti uskotella, mutta todellisuus lienee ihan jotain muuta. Tulin kesällä huomanneeksi, ettei edes hautausmaalla toteudu ihmisten tasa-arvoisuus.

Kävin kesällä äidin puolen isovanhempieni haudalla, jossa huomasin hautakiven edessä punaisen lapun. Menin tietysti heti katsomaan, mikä tuo lappu oli. Sen värikin jo paljasti, että mitään hyvää ei ollut odotettavissa. Lapussa olevasta vuoden 2014 päivämäärästä huolimatta oli selvää, että seurakunnan tylyltä tuntunut ilmoitus oli tuotu haudalle vasta äskettäin, koska muut, äitienpäivänä haudalla käyneet omaiset eivät lappua vielä silloin olleet nähneet.

Soitin heti lapussa olevaan seurakunnan numeroon ja sain hautaustoimen ihmiseltä hieman ontuvan selityksen, miksi asiat ovat menneet niin pitkälle, että mummun ja vaarin sekä heidän vauvana kuolleen lapsensa hautakivi aiotaan poistaa, jotta hauta voidaan ottaa uuteen käyttöön. Vaarinkaan kuolemasta sentään ei ole kuin runsaat 20 vuotta. Sain kuitenkin lupauksen, että kiven poistouhka peruuntuu, jos maksan 200 euroa. Hautarauha oli näin turvattu joksikin tietyksi ajaksi eteenpäin.

Samalla selvisi tuo hautausmaalla lepäävien ihmisten eriarvoisuus. Kysyin tietysti huolestuneena, mitä mahtaa tapahtua samalla hautausmaalla olevien muiden läheisteni vanhoille haudoille ja hautakiville. Viimeiset hautajaiset niiden äärellä on pidetty yli 50 vuotta sitten. Sain huojentavan ja samalla hämmentävän vastauksen: nämä haudat ovat ainaispaikkoja. Niistä ei tarvitse edelleenkään maksaa.

Episodi hautausmaalla muistui mieleeni, kun eilen luin Hesarin mielipidesivuilta eläkkeellä olevan miehen vuodatusta siitä, ettei hän perusterveeksi arvioituna onnistu pääsemään terveyskeskuksen labraan ikäisilleen miehille varsin tarpeelliseen kokeeseen. Terveenä hän ei kertomansa mukaan pääse myöskään lääkärin vastaanotolle. Suhtauduin hieman epäillen asian todenperäisyyteen, mutta en voinut samalla olla vertaamatta itseäni miehen väittämään tilanteeseen.

Ennen kesälomia minä sain useamman muunkin työkaverini tapaan omalta työterveyshoitajaltamme kutsun 1,5 tuntia kestävään terveydenhoitajan tapaamiseen. Ennen ajankohtaa piti käydä työterveysaseman labrassa verikokeissa. Lähete oli valmiina odottamassa. Aikaakaan ei tarvinnut varata. Kokeiden tulokset, joita oli pitkä lista, käytiin läpi kesäloman jälkeen pidetyssä tapaamisessa. Puhetta terveydentilastani ja terveyskäyttäytymisestäni riitti lähes tuon varatun puolitoistatuntisen ajan, vaikka mitään akuuttia vaivaa ei tarvinnutkaan puida.

Jos ihmiset eivät hautuumailla ole samanarvoisia, niin eivät kyllä terveydenhuollossakaan. Eläkepäivien lähestyessä varsinkin tuon jälkimmäisen tiedostaminen hieman huolestuttaa.

Pitääkö kissojen olla irti vai kiinni?

jormas: Yksi varmoista intohimojen herättäjistä keskustelupalstoilla on olla sitä mieltä, että kissojen pitää olla irti tai kiinni. Niinpä jälleen kerran päivieni ratoksi jaoin mielipiteitäni palstalla, jossa joku etsi kissaansa, jonka oli entiseen tapaansa päästänyt yöksi ulos. Sain muutaman erimielisen kanssa aika elämän aikaiseksi.

Arvostan keskusteluissa niitä, jotka eivät ala keuhkoamaan alatyylin sanoilla peitelläkseen tietämättömyyttään. Kyseisessä aihepiirissä niitäkin tuntuu olevan melkoisesti. Koska lain mukaan kissan ei tarvitse olla kiinni tai kytkettynä koirien tapaan, on myös mielipiteiden kirjo aiheesta melkoinen.

Itse olen päätynyt siihen, että niiden, jotka ovat sitä mieltä, että kissan tulisi saada olla vapaana, olisi hyväksyttävä niiden metsästys samoilla pelisäännöillä kuin hekin metsästävät kissansa avulla usein myös läpi vuoden rauhoitettuja eläimiä. Näin ajattelen siksi, että omistaja on vastuussa kaikista omistamansa eläimen tekemisistä.

Pihakanimme poikasista vain yksi oli kullanvärinen. Se ei selvinnyt aikuiseksi

Ampuma-asemetsästyksen ohella ansapyynti lienee suosituin metsästyksen muoto, jota määrätyin edellytyksin voi harrastaa myös taajamissa. Tällä tarkoitan seutuja, joissa on vähemmän kuin 150 metriä lähimpään taloon. Se lienee jonkinlainen määritelmä ampuma-aseen käytölle. Tosin jousiaseen kohdalla määräykset ovat hieman toiset. Jos kissoja pyydystettäisiin esimerkiksi ansapyynnillä taajamissa, on muistettava, että kissa on esimerkiksi loukutettuna vielä oikein loistavasti elossa. Mitä pyydystetylle kissalle tulisi tehdä sen jälkeen, on aivan oma lukunsa, josta käyn mielelläni keskustelua.

Minulla on aina ollut paljon eläimiä ja olen hyvin eläinrakas. Kissa ja välillä useitakin on kuulunut tähän joukkoon. Koska olen käytännössä asunut koko elämäni omakotitalonomaisissa olosuhteissa, ovat kissani olleet aina irti. Mutta keväällä tapahtui jotain, joka sai minut kyseenalaistamaan omaa suhtautumistani kissan vapaana pitämiseen ja otin asioista selvää.

Eläintemme joukkoon kuuluu myös pihakaneja, jotka asuvat Tuusulan Myllykylässä, kahdeksan hehtaarin pikkutilallamme lampien ja Tuusulanjoen varrella. Merikonteista tehdyn kotimme alla tarkemmin sanottuna. Sinne kaniäiti synnytti kuusi poikasta, joista vieressä olevan Myllykylän taajaman kotikissat ovat nyt tappaneet puolet. Tämän olen voinut todeta kameravalvontamme kuvista.

Juridisestihan on tapahtunut niin, että koska kissat eivät pihapiirissämme luvatta olemista lukuun ottamatta ole juurikaan rikkoneet lakia, jäin pohtimaan asiaa ja ottamaan siitä myös selvää. Että onko tosiaan niin, että kissa on niin lain suojaama, että sille ei voi tehdä mitään ja kylän katit voivat käydä tappamassa pihakanimme. Mutta voi sille, jos haluaisin, sillä kissan vapaaksi päästänyt omistaja syyllistyy metsästysrikkomukseen, kun hän tappaa kissansa avulla riistaeläimiä, tässä tapauksessa pihakanejamme niiden rauhoitusaikana. ja alueella, jossa hänellä ei ole lupaa metsästää, vaikka olisi metsästyskorttikin.

Minun on siis mahdoton hyväksyä että lähitaajaman naapuri saa harrastaa laitonta metsästystä pihapiirissämme ja tappaa kissan avulla kesyt pihakanimme, mutta vastaavasti minä en saisi tehdä kissalle mitään. Olen siis tullut siihen tulokseen, että kissa, joka ei kuulu Suomen luontoon viettiensä vuoksi, kuuluu pitää Suomessa kiinni.

Vanha sananlasku sanoo, ettei niin suurta härkää, ettei salvaaja ole suurempi

Se on käynyt myös selväksi, että kissojen omistajien joukossa on hyvin vastuullisia ja hyvin vastuuttomia. Jotkut pitävät kissansa kiinni ja jotkut eivät välitä muiden tai luonnon eläimistä juurikaan, kun vain oma kissa on ja elää vapaana hyvin. Mutta nyt olemme saaneet Myllykylän Jokilaakson pihapiiriin mäyrän ja kettujen lisäksi myös ilveksen pentuineen, joten voi olla, että kissat katoavat meidän pihaltamme.

Nyyssänniemen Camping ja Ernos

päivis: Matkakodilla tehty työmatka Keski-Suomeen on tarjonnut mahdollisuuden yöpyä muun muassa Keuruulla Nyyssänniemen leirintäalueella. Nyyssänniemeen liittyy nuoruusmuisto, joka on hauska ja ikimuistoinen, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna vähän nolo. Mutta otan riskin ja muistelen.

Melkoisesti on kulunut aikaa siitä, kun edellisen kerran yövyin Nyyssänniemessä.
Tai silloin oli tarkoitus yöpyä. Yö kuluikin Ernos-yhtyeen keikka-autossa.

Olimme ystäväni Riikan ja serkkuni Marjon kanssa Nyyssäniemessä teltan kanssa. Keuruulle meidät oli houkutellut paikkakunnalla keikkaileva Ernos. Olen aikoinaan fanittanut Ernoja (tai jotkut sanoivat Ernoksia) vähintään yhtä paljon kuin myöhemmin Alvar Aaltoa.

Olimme siis liftailleet Keuruulle. Erjojen esiintymispaikkaa en muista tarkemmin, mutta jossain sopivan liftimatkan päässä leirintäalueelta keikka kuitenkin oli. Silloinhan liftattiin ihan kaikkialle. Tuli ilta, oli keikka ja jossain vaiheessa puolenyön jälkeen keikka oli ohi. Oli selvää, että Ernot lähtevät kotiinsa kohti Helsinkiä. Me Riikan kanssa jo eräänkin Ernos-keikan nähneinä olimme tulleet tutuiksi Erno Lindahlin ja kumppaneiden kanssa. Ja emmekös vaan keksineetkin tuppautua kyytiin. Naissolistit, Kati ja Marjo-Riitta eivät ainakaan tuolla Keuruun keikalla olleet mukana. Siksi kai meille löytyi tilaa.

Saattoi olla Ilari Hannula, joka hyppäsi puikkoihin ja vanhan keikka-auton nokka käännettiin kohti eteläistä Suomea.

Tämä Ernos-kuva löytyy netistä, mutta paperisenakin se on minulla vielä tallessa.

Muistan vielä elävästi, miten rämistelimme halki nukkuvan, kesäisen Suomen. Vaikka vauhti ei päätä huimannut, Helsingissä olimme ehdottomasti aivan liian pian. Muistaakseni aikoinaan ambulanssina palvellut auto parkkeerattiin jonnekin Museokadun tienoille, josta joskus myöhemmin jollain paremmin etukäteen suunnitellulla Helsingin-reissulla bongasimme sen Riikan kanssa uudelleen.

Oli varhainen aamu, kun tulimme perille pääkaupunkiin. Mitäpä me Helsingissä olisimme tehneet, kun teltta ja muutkin tavarat jäivät Keuruulle Nyyssänniemeen. Liftaamaan emme kuitenkaan valvotun yön jälkeen jaksaneet lähteä. Rahaa saattoi olla juuri sopivasti sen verran matkassa, että kykenimme ostamaan junaliput Keuruulle. Silloin ei vielä ollut Jämsästä Jyväskylään menevää oikorataa, joten Jyväskylän-junat kulkivat Keuruun kautta. Luultavasti matkustaminen oli muutenkin nykyistä halvempaa. Se selitti mahdollisuuden käyttää junaa.

Kun seuraavan kerran tapasimme Ernot jollain keikalla, Erno Lindahl tuli kysymään meiltä ystävällisesti, että pääsimmekö mukavasti Helsingistä kotiin. Siihen aikaan muusikotkin olivat todellisia herrasmiehiä. Ainakin Ernot.

Syysrastit 2016

jormas: Monen vuoden jälkeen Sininauhaliiton järjestämät Syysrastit palasi Keski-Suomeen. Kyseessä on kristillisen päihdetyön joukkotapaaminen, johon osallistuu niin työntekijöitä kuin asiakkaitakin. Itsekin olen reipas viisitoista vuotta sitten ollut ideoimassa vuosittain toteutettua tapahtumaa ja ollut myös mukana joka kerta. Joka kerta olen myös järjestänyt tietokilpailun. Jos joku kaipaa kaikkiin tai vaikkapa yhteenkin kysymykseen vastausta, ne saa minulta: Tässä tämänvuotiset kysymykset:

1. Mies oli matkalla kaupunkiin ja häntä vastaan tuli kärryt, joita veti kaksi hevosta ja ohjasi kaksi miestä. Lavalla oli seitsemän naista, joilla jokaisella oli kori. Jokaisessa korissa oli kissa ja jokaisella kissalla oli 3 pentua. Kärryjä seurasi toiset kärryt joita veti yksi hevonen ja ohjasi yksi mies. Kärryjen lavalla oli 13 possua. Kuinka monta elävää olentoa oli matkalla kaupunkiin?

2. Maiju Lassila oli kuuluisa kirjailija. Mitä erikoista hänessä oli?

3. Mainitse 3 Suomen nykyistä kuntaa, joiden nimi on almanakassa esiintyvä miehen nimi.

4. Ei tango vaan tange on latinaa, mutta mitä se on silloin suomenkielellä?

5. Kuka on luonut Viivin ja Wagnerin?

6. Eräs perhe lähti kaupunkiin ja heidän kotiin murtauduttiin. Talossa oli puhuva papukaijan ja varkaan mättäessä tavaroita säkkiinsä, papukaija sanoi: ”Jeesus näkee sinut”. Varas hätkähti, mutta kun ketään ei näkynyt, hän mätti lisää tavaraa säkkiinsä. Sitten kuului taas: ”Jeesus näkee sinut.” Varas pelästyi, lähti juoksemaan ja puski ovea, joka aukesi. Oven takana oli iso muriseva koira. Mitä tämä mahtoi tarkoittaa?

7. Kuka keksi, että joulupukki asuu Korvatunturilla?

8. Mutta miksi amerikkalainen joulupukki tulee savupiipusta?

9. Missä järjestysluvussa on miehen ja naisen nimi?

10. Mikä on kukon jalassa ja Pohjanmaalla?

11. Pyöreässä talossa tapahtui murha. Asukkaita kuulusteltiin. Isäntä sanoi olleensa tietokoneella, lapset vastasivat leikkineensä, siivooja siivonneensa nurkkia ja emäntä tehneensä ruokaa. Kuka heistä valehteli?

12. Useimmissa kuukausissa on 30 tai 31 päivää . Kuinka monessa on 28. päivä?

13. Mikä hedelmä tulee Floridanleikkeeseen?

14. Entä mitä hedelmää käytetään Lindströminpihviin?

15. Minkä lajin nopeusennätys Lasse Mårtensonilla on vuodelta 1955?

16. Paimenella on 17 lammasta. Kaikki muut paitsi 9 kuolee. Montako lammasta paimenelle jää?

17. Y K K N V K S. Mikä kirjain tulee seuraavaksi?

18. Mikä tuli olutpulloon Suomessa vuonna 1976?

19. Kuka on USA:n pääministeri?

20. Kumpaan suoleen ruoka saapuu ennen, ohut- vai paksusuoleen?

21. Mistä Pääsiäissaari on tullut kuuluisaksi?

22. Minkä värinen on päärynän kukka?

23. Minkä sanan suomalaiset kirjoittavat lähes aina väärin?

24. Mikä on Euroopan suurin sisävesien saari, jos ympäröivän veden ei tarvitse olla samalla korkeudella?

25. Mikä on Suomen suurin saari, jos ympäröivän veden tarvitsee olla samalla korkeudella?

26. Mikä on Suomen suurin saari, jos sitä ympäröivässä vedessä ei saa olla kanavaa?

27. Ullakolla on lamppu, johon yksi kolmesta alakerrassa olevista katkaisijoista on kytketty. Kaksi muuta katkaisijaa eivät toimi. Ullakolle saa nousta vain kerran, eikä alakerrasta näe ullakolle. Mikä katkaisijoista sammuttaa ja sytyttää valon? Miten ratkaiset ongelman?

Katukulttuuria löytyy myös Laukaasta

päivis: Jorma on kirjoitellut jo kolme blogia hyryläläisestä katukulttuurista. Välillä juttu on tosin rönsynnyt henkilökohtaisempiinkin muisteloihin. Minullakin saattaisi olla vanhoja muistoja kulttuurista, jonka etuliitteeksi ei kuitenkaan sovi katu-sana. Palokassa, nykyisessä Jyväskylän lähiössä, kun ei nuoruusvuosinani ollut katuja. Ei juurikaan edes asfaltoituja teitä. Katuvalojakin oli vain harvakseltaan.

Koska tällä hetkellä olen kirjoilla Laukaassa, ajattelin, että voisin kirjoittaa huomioistani, jotka koskevat Laukaan keskustan katukulttuuria. Jos nyt sieltä sellaista voi löytää. No tietysti löytää, jos vähän käyttää mielikuvitusta.

Katukulttuurin olemassaolosta Laukaassa kertoo ainakin kaksi asiaa: paikallisten joutilaiden miesten läsnäolo ja vuodesta 1995 saakka töhrimättä säilynyt, Arwidssonintien varrella oleva silloisten lukion toista luokkaa käyneiden oppilaiden maalaama seinämaalaus. Tai maalaus seinämässä. Seinä se ei ole, mutta aidaksikaan sitä ei voi kutsua. Graffitiksikin se on ehkä liian selkeälinjainen.

Niin kutsuttuja alan miehiä Laukaan keskustan katukulttuuriin on kuulunut niin kauan kuin olen asiaan ymmärtänyt kiinnittää huomiota. Alkon myymälä ja joutilas miesjoukko ovat yhdistelmä, joka kuuluu lähes jokaiseen pienenkin kunnan keskustaan. Mutta ilmiö on havaittavissa myös esimerkiksi Helsingin Hakaniemessä, jossa Ympyrätalon kulmilla (tai ei ympyräisellä talolla voi olla kulmia) viihtyy samanlaista kansaa kuin Laukaan keskustan Alkon liepeillä.

Laukaakin saattaa ainakin osin kuulua muuttotappiokuntien joukkoon. Kunnan keskustassa enemmistö päiväsaikaan liikkuvista on vanhempaa väkeä. Ikäihmisten joukossa tietysti kulkee myös lastenrattaita lykkiviä kotiäitejä. Jyväskylän läheisyys miellyttää monia lapsiperheitä, joten muuttotappion suhteen totuus voi olla jotain muutakin.

Varsinaisesti Laukaan keskustan visuaalisen kulttuurin muodostaa elintarvikeliikkeiden luoma väri- ja muotomaailma. On kaikilta itseään kunnioittavilta paikkakunnilta löytyvä sinipunakeltainen Lidl. Vieressä on hieman toisia ruokakauppoja korkeammaksi rakennettu vihreä S-market ja vanhaa maalaisten osuuskauppaa ja saksalaista myymälätyyliä karsastavia palveleva sinivalkokeltainen K-Market. Lidliltä piirrettävän, 300 metriä pitkän suoran janan toisesta päästä löytyy vielä sininen Siwa, jonka pitäisi kai jollain juoksulla muuttua oranssiksi K-Marketiksi. Sen tulevaisuudesta en tosin tiedä, koska naapurissa jo on edellä mainittu K-Market. Mutta kyllä kai Laukaan pääraitille kaksi K-kauppaa mahtuu?

Kun elintarvikekauppoja on Laukaan keskustaan siunaantunut noinkin runsaasti, on selvää, että yksi selkeä katukulttuurin piirre on muovista ostoskassia kantava kuntalainen. Vähitellen, toivon mukaan, myös kestokassit alkavat olla osa laukaalaista katukulttuuria. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole näköpiirissä, että tältä osin trendi olisi muuttumassa ympäristöystävällisempään suuntaan.

Hyrylän katukulttuuria, osa 3

jormas: Olin jo tulossa tarinoineni hyvää vauhtia toisessa osassa Riihikalliosta kohti Hyrylän keskustaa, kun muistin, että pitää palata takaisin. Sen sai aikaan ravintola Matka-Tuoppi Riihikalliossa, jonka unohdin kokonaan. Joka saattoi saada Hyrylässä toisena a-oikeudet, jos varuskunnan upseeri- ja aliupseerikerhoja ei oteta huomioon. Ensimmäinen taisi olla Kesti-Grilli.

Monessa kuppilassa minulla oli oma kolpakko

Matka-Tuoppi avasi 60-luvulla ovensa nykyisen Riha-Centerin paikalla. Talon omisti sama taho kuin aikoinaan Hyrylässä, Säästöpankin talossa olleen huonekaluliikkeenkin. Saattoi olla nimeltään Hyrylän Kaluste. Tarina kertoo anniskeluoikeuksia tavoitelleen myös tilojen omistaja. Sen vuoksi sopimuksen päättymisajankohdan lähestyessä ravintoloitsija Hartikaisen pariskunta rakensi lähes yötä päivää uusia, entistä ehompia tiloja viereiselle tontille. Totta tai tarua, mutta ei ehkä savua ilman tulta.

Matka-Tuopin, niin uuden kuin vanhankin sekä tiloissa myöhemmin toimineen Camellin ja sen takana olleesta pikku-Ellistä riittäisi tarinoita kirjaksi saakka. Taisipa se olla nimeltään ravintola Pata-Akka ja Lordkin välissä. Portsaritkin olivat aivan omaa luokkaansa, kuten tietty kaikissa muissakin ravintoloissa.

Alkuperäisen Matka-Tuopin tiloissa toimi sittemmin Kinnusen mattoliike. Sen omisti Hannu, joka on Raivion Skavabölen pojat -elokuvassakin seikkailevan Taikurin poika. Kun Hartikaisen Villellä hirtti joskus ryyppy päälle, hän saattoi lompsuttaa mattoliikkeeseen luokseni. Sillä näkäräiset maistuivat minulle silloin enemmän kuin laki määrää. Ville kaivoi yhden pikkutakin taskusta kaksi lasia, toisesta jääpussin ja kolmannesta Ballantine´s wiskipullon ja sanoi: "Kuules Jorma. Kun minä otan viinaa, olen kävelevä baarikaappi."

Aikoinaan sain Kinnusen mattoliikkeestä kenkää, johon osasyyllinen on toisen hyryläläisen ravintola Kesti-Grillin pitäjän, Niemen Mirkun poika, Tenkka. Jolla muuten oli aikoinaan Formula V -kilpa-autokin. Sitä joskus koeajettiin Hyrylän asfalttiteillä, kun Volkswagenin legendaarinen asentaja Ehon Jukka sääti sitä. Työkseen Tenho eli Tenkka ajoi rekkaa ja ilmestyi kerran tequilapullon kanssa työpaikalleni Hannun ollessa Järvenpään sisustusmessuilla. Aamupäivän kääntyessä iltapäivään, oli joku liikkeessä käynyt asiakas mennyt messuille ja sanonut Kinnusen Hannulle: "Sinulla taitaa olla itsepalvelumyymälä Riihikalliossa, kun myyjä makaa sammuneena mattorullien päällä."

Matka-Tuoppi oli yksi Hyrylän merkittävimmistä kohtaus- ja ajanviettopaikoista, jossa on saanut alkunsa monta lyhyempää ja pitempää rakkaustarinaa, kuten myös avioeroakin. Kaiken sen lomassa otettiin paukkuja ja tapeltiin välillä sisällä ja välillä pihalla. Yksi huvitus valomerkin jälkeen kesäöisin oli Keravan maauimala, jonne mentiin joukolla yöuinnille aitojen yli. Poliisitkin sen tiesivät, mutta koskaan emme rikkoneet paikkoja eikä virkavalta keskeyttänyt kertaakaan yöuintejamme ja -ilojamme.

Harmaahaikaroita onkin kaksi

päivis: Jorma kirjoitti eilen tunnistusongelmasta, joka koski riistakameran kuviin tallentunutta lintua. Näimme sen omin silminkin ja uimaan mennessä olemme linnun nyt nähneet useammankin kerran seisoskelemassa Strandön sillan rungolla. Kuinka emme muistaneetkaan, että saman, suuren ja harmaan linnun näimme myös melko tarkkaan vuosi sitten. Ja silloin päädyimme siihen, että lintu on harmaahaikara.

Tänä aamuna tajusimme, että lintuja onkin kaksi. Hienosti nousivat sillalta ilmaan ja lensivät peräkkäin ties minne. Ilmankos sillalla oleskelleella näytti olevan vaaleampi kaula kuin riistakameralla selfieitä ottaneella lajitoverillaan. Meillä on siis Jokilaaksossa harmaahaikarapariskunta!

Tällaisen Vasenius Gallerian kuvan löysin vuosi sitten, kun harmaahaikara
kävi meillä ensimmäisen kerran. Nyt niitä on siis jo kaksi.

Perheuutisia ei tämän enempää ole kerrottavana, sillä haikaran pesää ei tiluksilla ole näkynyt, eikä meillä varmasti ihan kelvollista pesäpaikkaa taitaisi olla tarjollakaan. Mietimme, että aivan Merikonttikotimme vieressä on kyllä rinnakkain kaksi sähkötolppaa, mutta mahtaisivatkohan ne kelvata haikaraperheen yhteisen kodin perustuksiksi.

Kuten Jorma eilen kirjoitti, pihapiirissä piipahtelee hämmästyttävän paljon erilaisia luontokappaleita. Vaikka ilveksen näyttäytyminen onkin metsästäjäpiireissä melkoisen harvinainen tapaus, en silti ole ilveksen läsnäolosta suuremmin riemuissani. Olin jo uskotellut itselleni, että ilveksiä ei kesällä ole Jokilaaksossa käynyt. Mutta niinpä vain riistakamera paljasti, että edellisestä käynnistä ei ole kuin pari viikkoa.

Mutta onhan niille meillä vatsan täytettäkin. Jos kanit ovat liian pientä purtavaa, kauriista ja peuroista riittää syötävää kunnon aterian verran. Juuri tänään näin kolmen kauriin loikkivan Soiniityntien poikki. Kulkivat samaa reittiä, jossa olen kauriita tavannut monet kerrat ennenkin. Helppo saalis ilvekselle, luulen.

Jokilaakson uusi asukas?

jormas: Ajattelin tänään tehdä kolmannen osan Hyrylän katukulttuuriblogiin, mutta päätinkin julkaista jonkun riistakameramme ottaman kuvan pihapiirimme eläimistä. Tällä kertaa kuvien ulkopuolelle jäävät ketut, supikoirat, biisamit, jänikset, kyyhkyset, fasaanit, haukat, lepakot ja monet muut.

Innoituksen tämän kertaiseen blogiin ja pääosan saa eilinen, pihaamme ilmestynyt harmaahaikara tai kurki, sillä varmaan tunnistukseen ei asiantuntemuksemme riitä. Voi olla, että kyseessä on haikara, sillä Jokilampiemme vastarannalla on Strandöhön menevä keskeneräinen silta, jolla on aamu-uinnille mennessämme istunut parina aamuna kookas lintu. Joka saattaisi olla kuvissa olevan puoliso, sillä kiikarilla katsottuna se on mielestämme mm. valkopäisempi. Mutta jos joku linnun tunnistaa, ottaisimme tiedon mielellään vastaan.

Kun aamulla selailin kuvia, oli niihin tarttunut myös koko kesän katseilta piilossa ollut ilves, joka on kovasti laihan oloinen. Vaikka kanikantaamme rokottaa monien villieläinten ohessa myös viereisen kylän kissat sekä virukset ja ties mitkä taudit, on "äitee Mustiksen" lisäksi tällä hetkellä pihapiirissä kolme poikasta. Kuvan sorsilla alkaa tiukat paikat, sillä montaa siiveniskua ei Jokilaakson ulkopuolella tarvitse ottaa, kun vastassa voi olla metsämies haulikkoineen ja koirineen. Kauriit ja peurat jatkavat jo vakiintunutta menoaan.

 

 

 

 

Olinkohan tyhmä kun otin vapaaehtoisen eläkevakuutuksen?

päivis: Kanssani lähes saman ikäinen työkaveri huomasi tänään jonkun tiedotteen kaksipäiväisestä kurssista, jossa on mahdollista perehtyä lähestyviin eläkevuosiin. Hetken olimme jo ilmoittautumassa kurssille, joka tosin toteutetaan vasta ensi keväänä. Kun työkaveri jatkoi lukemistaan, ymmärsimme, että taidamme olla jo vähän yli-ikäisiä. Ainakin ensi kevääseen mennessä. Meidän, noin vuoden päästä eläköityvien olisi pitänyt keksiä mennä vastaavalle kurssille jo noin pari vuotta ennen eläkkeelle jäämistä.

Työkaveri tosin ennätti jo ennen tuosta kahden vuoden suosituksesta luettuaan todeta, etteipä hän kyllä ainakaan lähde. Siinä taisi minullakin mennä tilaisuus viettää pari päivää Tampereella kylpylässä, mahdollisesti työnantajan laskuun.

Kyllähän itselle sopivaa tapaa jäädä eläkkeelle on tullut moneen kertaan mietittyä. Osa-aikaeläkkeellä olo on sitä paitsi antanut hyvän mahdollisuuden testata, miltä eläkeläisen elämä tuntuu. Hyvältä on tuntunut, toistaiseksi ainakin.

Alan pikkuhiljaa näyttääkin eläkeläiseltä.

Joskus aikoja sitten freelancerina ajattelin, että eläkkeeni tulee olemaan niin pieni, etten koskaan voi jäädä pois työelämästä. Kun yhtenäinen työvuosien putki Sininauhassa on ennen eläköitymistä jatkunut noin 15 vuotta, jotain sentään jää käteen. Sen lisäksi olen maksanut jo monen vuoden ajan vapaaehtoista eläkevakuutusmaksua. Olen kyllä tiedostanut, että maksamillani kuukausierillä tuleva lisäeläkkeeni ei kovin kummoiseksi liho. Sen sijaan jotain jäi huomaamatta - tai ymmärtämättä.

Päivä tai pari sitten sain Mandatumilta kirjeen, jonka sisältöä en ihan heti suostunut uskomaan. Sen ymmärsin, että voisin jo nyt alkaa nostaa vapaaehtoiseen eläkevakuutukseen perustuvaa eläkettäni. Koska olen vasta osa-aikaeläkkeellä, en sitä tietenkään tee. Kirje ei minulle kuitenkaan kertonut, että joudunko edelleen maksamaan kuukausimaksuja, jos en ala nostaa eläkettä. Tuli nimittäin tunne, että voisinhan sen reilun sadan euron kuukausimaksun sijoittaa johonkin muuhunkin.

Mandatumin kirjeen pommi oli veroprosentti, jonka vapaaehtoisen eläkevakuutuksen mukaisesta eläkkeestä joutuu maksamaan. Eläkettä verotetaan pääomatulona. Ja sen vero on 30 %. Siis reippaasti korkeampi kuin jos eläkettä verotettaisiin ansiotulona.

Koin, että olen tullut petetyksi. Tai ehkä olen ollut vain tyhmä ja ymmärtämätön. Kun toinen, vasta työuransa alkupuolella oleva työkaverini kuuli vapaaehtoisen eläkevakuutuksen verotuskäytännöstä, hän, ehkä aivan syystäkin, parahti, ettei kyllä enää halua maksaa eläkevakuutusta. Eri asia on, miten noista sopimuksista edes voi päästä eroon, kun kerran on erehtynyt laittamaan nimensä sopimuspapereihin.

Hyrylän katukulttuuria, osa 2

jormas: Toissa päivänä kirjoitin blogin Hyrylän katukulttuurista ja yritin haastaa muitakin mukaan keskusteluun. Olemattomalla menestyksellä. Facebook-sivuillakin julkaistu kirjoitus sai joitakin linkityksiä sekä tykkäyksiä ja kommentin pari. Joukossa jokelalainen, joka sanoi, ettei osaa Hyrylää.

On siis keskityttävä omin nokkineni etupäässä aikaan, jonka olen elänyt. Tällä kertaa aloitan Perä-Hyrylästä. Se ei minulle siellä itsekin asuneena ole koskaan selvinnyt mistä se lähempänä Helsinkiä on saanut nimensä. Näin kuitenkin on varsinkin isossa maailmassa, josta alla todisteena yksi kuvankaappaus.

Aivan Perä-Hyrylän perukoilla oli muun muassa 50-luvulla kioski, jossa vanhempieni huijaamana sain syödä niin monta tötteröjäätelöä kuin yhteen pötköön jaksoin. Palkkiona siitä, että pääsin Tuusulan Yhteiskouluun pistemäärällä 68. Kioski oli eteläisen Hyrylän kaljaveikkojen yksi kokoontumispaikoista. Siellä he kioskin taakse, laudasta väsätyn pöytäryhmän ympärillä joivat Presidentti-kaljaansa. Miehet olivat meidän natiaisten mielestä jotenkin pelottavia, mutta joka tapauksessa kovaa jengiä, josta vanhemmat kehottivat pysymään visusti erossa. Honkakankaan Manu, Ehon Arska, Harsusen Väiski ja monet muut olivat jengiä, jotka osasivat ja uskalsivat ottaa viinaa jopa suoraan pullosta.

Kioskilta puoli kilometriä Hyrylän suuntaan asuivat Erikssonit. Pienessä talossa Tuusulantien varrella, lähellä Amer-Tupakkaa oli monta lasta. Sisällä puutalossa ja pihalla oli aina elämää kesyine variksineen. Se oli Perä-Hyrylän kovimman nuorison yksi kantapaikoista. Me seurasimme meitä vanhempien edesottamuksia, joissa varsinkin Jawa-moottoripyörineen riitti ihmettelemistä vanhemmallekin väelle. Hahmoja olivat Erikssonin veljesten lisäksi ainakin Parkkosen Jupi, Linqwistin Tarkku ja hänen veljensä Ruotsinkyläntieltä, Winqwistin vai Linqwistin Vekkuli, joilla taisi olla kauppakin jossain vaiheessa, Ylisaaren Pera, Kurvisen Tane, Honkakankaan Aarno. Perässä tuli seuraava sukupolvi Parkkosen Masoineen ja Honkakankaan Allanineen.

Oma lukunsa oli nykyisen Koirakouluntien päässä ollut Isohyppis, eli hyppyrimäki, jonka teimme talkoilla. Itse en voinut laskea siitä kuin salaa, koska en uskaltanut ilman sauvoja ja vanhemmat mäkimiehet kielsivät mäenlaskun sauvojen kanssa. Oli heidän mukaansa vaarallista. Siellä pidettiin myös mäkikisoja. Yliveto, meidän aikamme kylän mäkimies oli Erikssonin Kalle, jolla oli remmisukset. Kuuluttajalla oli peltinen megafoni ja olikin rehvakasta kuulla siitä oma nimensä. Meillä oli myös oma lehti, joka saattoi olla aina uniikkikappale, sillä en muista sitä koskaan painetun tai kopioidun missään. Yksi sen tekijöistä oli Parkkosen Jussi, joka oli omalla laillaan nuoriso-ohjaaja vailla vertaa. Parkkosen pihalla järjestettiin myös urheilukilpailuja. Ja saunakamarissa nyrkkeilymatseja, joissa moni saikin lättyynsä.

Oma, varsinainen jengini kokoontui Linjalla "Bostonia" vastapäätä. Varsinkin ukkosen aikaan oli rehvakasta istua muuntamon alla ja pullistella tytöille. Joista osaa veti puoleensa Koivikon brittipyörillä ajaneet pojat. Niiltä hengailuajoilta sai alkunsa jokunen avioliittokin, jotka ovat edelleen iskussa. Mutta me olisimme hakanneet koivikkolaiset, jotka varjostivat meidän gimmojamme, jos olisi uskallettu. Selän takana haukuttiin niitä nutuiksi.

Sarpion isokivi on nähtävyys, mutta niin olisi ollut meinäkin kivemme

Meidän toinen kantapaikka oli lähes Amerin hiekkakuopan reunalla ollut Iso Kivi, jonka säilyttämistä maan omistanut Sjöblom aikansa pohti. Ja murskasi sepeliksi. Kyseinen hiekkakuoppa oli talvisin mäkiä täynnä, sillä suksilla tultiin alas joka rinteestä.

Kolmas kantapaikka oli Winqwistin lato, jonka pahnoille hämärän laskeuduttua hipsivät mopoineen ja fillareineen ne nuoret, jotka osasivat ja uskalsivat tehdä jotain vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ja me pykälää aremmat mukana ja perässä sivusta seuraamaan. Samaa jengiä oltiin kuitenkin, johon kaikkine kasvukipuineen oli hienoa kuulua ja kasvaa mukana enemmän aikuiseksi.