Björn Wahlroos

jormas: Äänestäminen eroaa lotosta siten, että siinä voi valita vain yhden väärän numeron. Sen voi myös toistaa kestoloton tapaan vaaleista toiseen. Tuttuja ovat myös tuntemukset, että äänestää ketä tahansa, sama meno jatkuu.

Toisaalta kansalla on ehkä liiankin selkärankaiset päättäjät. Nimittäin aikoinaan valtakunnanoikeus päätti, että ministeri Juhantalo on sopimaton kansanedustajaksi. Tämän johdosta Juhantalo ilmoitti, että hän ei aio erota. Joten eduskunta erotti hänet. Mutta mitä teki kansa? Äänesti hänet takaisin. Niin tai näin, mutta tämä oli vastuullisuuden sijaan vastuuttoman kansan teko, sillä juuri kukaan ei kiistänyt, etteikö Juhantalo olisi yrittänyt tehdä väärin verorahoilla.

Kansan kyllästymistä päättäjiin ja äänestämiseen kuvaa myös, että joku voi Iiro Viinasen tapaan saada valtaisan kannatuksen ja suosion, vaikka hän lupasi vain kurjuutta ja hammasten kiristystä. Suoraselkäistä siinä oli, että äänestäjät, minä mukana koin, että Iiro oli ainut rehellinen, joka taivaalta kuun lupaamisen sijaan sentään sanoi suoraan mitä on luvassa.

En pidä itseäni viisaana ja olenkin monesti sanonut, että suutarin on syytä pysyä lestissään. Tarkoitan, että jos Arkadianmäellä istuisi 200 Jorma Soinia, olisivat asiat vielä huonommalla tolalla. Joten itselleni olenkin asettanut tavoitteeksi päästä edes kerran kyseisen rakennuksen saunaan ja arvatenkin siellä olevaan uima-altaaseen. Voi olla, ettei tämäkään tavoite toteudu.

Mutta entäpä sitten ne 200, jotka valitaan vajaan kuukauden kuluttua hoitamaan valtakuntamme asioita? Joukossa on aivan liikaa niitä, joille itsetarkoitus on olla kansanedustaja. Puuttuu ymmärrys, että se on ainoastaan yksi tapa hoitaa yhteisiä asioita. Liian moni on kuin muurari, jolle tärkeintä olisi olla muurari eikä muuraaminen. Tosin vertaus on siksi huono, että en ole koskaan tavannut niin tyhmää muuraria, jolle työssä tärkeintä ei olisi muuraaminen.

Usein tuntuu siltä, että kyseisen kahdensadan ihmisen päähän on omasta mielestä tiivistynyt kaikki viisaus, jota ylipäätään on olemassa. Näin koen koska en juurikaan ole tavannut kansanedustajaa enkä liioin ehdokastakaan, joka ei tietäisi kaikkea ja sanoisi esittämääni kysymykseen: "Tuota en Jorma tiedä, mutta etsitään yhdessä siihen vastaus." He ovat kuin armoitetut saarnaajat, joille taivastie ja tuonpuoleinen valtakunta ovat selvää pässinlihaa ilman pienintäkään epätietoisuutta. Tästä seuraa, että päättäjällä ei ole tarvetta kuunnella muita. Riittää, että on kerran neljässä vuodessa kuuntelevinaan. Myönnän, että poikkeuksiakin on, mutta siitä huolimatta valtakuntamme asiat ovat kuralla. Vaalikeskusteluissa onkin syy aina muissa puolueissa, mutta ei omassa eikä itsessä.

Tästä seuraa, että liian harva kuulee mitä esimerkiksi Wahlroos sanoo, koska kaikki tarmo menee sanojan haukkumiseen. Hän nimittäin oli Arto Nybergin ohjelmassa haastateltavana, jonka jälkeen olen päivän, parin ajan seulonut erilaisia nettikeskusteluja, mitä mieltä olemme Björnistä. Vain harva kirjoittaa siitä mitä hän sanoi. Ehkä kuulun itsekin tähän joukkoon, sillä tämän pikkusieluisuuden löydän itsestänikin silloin tällöin. Ja kateuskin kolkuttelee usein kulman takana, kun framille sattuu joku, joka kylpee rahassa. Outo juttu sinänsä, sillä en kadehdi lainkaan niitä, jotka näyttävät ja ovatkin onnellisia, ellei heillä ole mukavasti rahaa.

Mutta koska olen monta kertaa laskenut lompakkoni muutamat eurot törmätessäni raharikkaaseen ja huomannut, että hän ei ole nyysinyt vaurauttaan pussistani, on kateuskin pysynyt aisoissa ja pystyn kuuntelemaan niitäkin, joilla on rahaa.

Kuuntelin siis ensimmäisen kerran tarkalla korvalla Wahlroosia ja pakko oli myöntää, että hän puhui hyvin viisaasti. Kun Arto kysyi häneltä, että kuka nyt tänne kylmän pohjolan perukoille korpeen tulisi mitään investoimaan, jotta saisimme muun muassa työpaikkoja, oli vastaus kerrassaan oiva. Miksei tosiaan tulisi? Onhan meillä täällä paljon hyvää koulutusmahdollisuuksineen, sosiaaliturvineen, terveyden- ja päivähoitoineen jne. Ja kaikki tämä väljyyden ja puhtaassa ilmassa puhtaan  luonnon keskellä.

Mutta kaikki on kiinni työn ja tekemisen hinnasta, taloudesta, sanoi Wahlroos. Koska kulttuuriimme ei kuulu palkkojen alentaminen, jää jäljelle alentaa työn verotusta ja saada näin valtakuntamme houkuttelevammaksi investoinneille ja ylipäätään ulkomaalaiselle ja miksei kotimaisellekin sijoittajalle. Ja kun pankki ei maksa talletuksille tällä hetkellä juurikaan korkoa, on tarve laittaa rahat liikkeelle. Näin juuri, sanoo viisas jormaskin. Ja kuin pisteenä iin päälle, Nalle sanoi jo vuosia puhuneensa kansalaispalkan puolesta. Olen sitten tyhmä tai viisas, en ymmärrä keneltä kyseinen ajattelu veisi jotakin.

Kansalaispalkasta kylläkin olen sitä mieltä, että vastikkeeton raha on myrkkyä. Mutta voisihan kansalaispalkkaankin kuulua velvoitteita opiskelusta lasten ja vanhustenhoitoon. Tai vaikkapa marjanpoimintaa, sillä suomalaisesta mustikasta lähes puolet menee Kiinaan. Ja tätä vauhtia loput Ruotsiin, joka jalostaa niistä korkealaatuisia marjatuotteita.

Mutta näitäkin suurempi ongelma on myöntää oma tyhmyytensä tai edes tietämättömyytensä. Että kaikki jos mikään viisaus on tai ei olekaan omassa päässä. Minä luulen, että Wahlroosin kaltaiset ihmiset eivät kovinkaan paljoa käytä aikaa sen pohtimiseen kuinka sanoa, että tulisi kuulluksi tarkoittamallaan tavalla.

Tässä tapauksessa luulen, että on päättäjien aivan omaa tyhmyyttä olla kuulematta. Mutta miksi sellainen kuuntelisi, jolle tärkeintä on olla kansanedustaja eikä  yhteisten asioiden hoitaminen? Kun lisäksi huonossakaan tapauksessa ei tarvitse uida samassa liemessä kansan kanssa?

Harva raharikas on vaurautensa kerännyt viemällä leivän jonkun suusta. Miksen siis kuuntelisi sitä talouden pidossa, jonka pankkitili suorastaan tursuaa seteleitä?

Karjala takaisin

päivis: Meillä kauhisteltiin, kun taannoin Krimin valtauksen vuosijuhlissa Moskovassa huudeltiin Suomen ja Puolan liittämistä Venäjään. Moni taisi sen jälkeen jopa kääntyä kannattamaan Natoon liittymistä, ettei näin vain pääsisi tapahtumaan. Huutelut on myöhemmin tulkittu pienen ryhmän provosoinniksi. Todellisena uhkana tuota ei pidetä.

Minulla on isän puolelta karjalaiset sukujuuret. Olen aika myönteisesti suhtautunut Suomessa esitettyihin vaatimuksiin Karjalan palauttamisesta takaisin Suomeen. Olisihan se tosiaan kiva mennä lähes omistajan ominaisuudessa isänisän rakentamaa kotia katsomaan tai toteamaan, onko se enää edes tallella. Taloa, jos sitä enää olisi, tuskin kuitenkaan voisi vaatia takaisin, sillä siitä on aikoinaan maksettu jonkinlainen korvaus. Olen omin silmin nähnyt kuitin, jonka löysin melkeinpä sattumalta Jyväskylän maakunta-arkistosta.

Karjalan palauttamisen suhteen olen nyt kuitenkin päättänyt tarkistaa mielipidettäni.

Kovin suuri erohan ei ole sillä, jos meillä vaaditaan Karjalaa takasin tai joku keksii vaatia Puolaa ja Suomea takaisin osaksi Venäjää. Jos meillä pelätään palauttamistamme itäisen naapurin alaisuuteen, mitähän nykyiset Karjalassa asuvat mahtavat tuumia, kun tiedostavat meillä olevan, joskus jopa hyvinkin aggressiivisia vaatimuksia maa-alueiden suhteen.

Ihan äsken kuulin luultavasti ensimmäisen kerran, että suomalaisten vetäydyttyä Karjalasta, tilalle asutetuista suuri osa oli ukrainalaisia. Pakolla tietysti. Nykyisistä Karjalan asukkaista kuitenkin kai suurin osa on siellä syntyneitä. Jos sukujen historiassa on jo kertaalleen koettu pakkosiirto, tuskinpa he nyt olisivat kovin innokkaita lähtemään. Vai oikeastiko Suomessa ajatellaan, että otetaan takaisin vain Karjalan maat ja mannut ja häädetään sen nykyiset asukkaat ties minne?

Kuulin hyvän valtion määritelmän. Siinä yhtenä kriteerinä on, että annettaisiin rajojen olla sellaisina, joiksi ne nyt ovat vakiintunet. Eikä haikailtaisi niiden rajojen perään, jotka ovat olleet joskus ennen, kenties jopa satoja vuosia sitten. Lupaan siis olla vaatimatta Karjalaa takaisin, mutta täytyy tunnustaa, että vähän kyllä harmittaa, kun Suomi-neidolta vietiin toinen käsivarsi. Jos näin ei olisi käynyt, meilläkin olisi omasta takaa yhteys Jäämerelle.

Merikonttikodin sunnuntaiaamua

jormas: Merikonttikodissa asuminen tuntuu siltä miltä pitääkin. Se tuntuu kodilta, jossa on mukava olla ja jossa viihtyy koko perhe. Vaimoni päivis, osaomistuskoira niilo(s) ja minä. Puhumattakaan eläin- ja  miksei myös rikkaasta kasvimaailmasta, joka levittäytyy jokaisen ikkunan ja lasioven takana.

Yksi viikon mukavimmista hetkistä on sunnuntaiaamuisin, jolloin meillä kenelläkään ei ole juuri koskaan sovittua menoa mihinkään. Niilokin vaan oman aikansa vaan on ja nauttii rapsutuksesta, jota se on oppinut vaatimaan lähes jokaiselta, joka sen kanssa haluaa vaihtaa fiiliksiään. Sillä myös minä saan mukavia tuntemuksia Niiloa rapsuttaessani. Tosin pienikin uusi rapsahdus saa sen pinkaisemaan lasin taakse katsomaan, että mitä nyt? Samalla se jää usein tuijottamaan herkeämättä päivistä; että eiköhän lähdetä vähän kävelemääni, joka usein on Hevoshaan lenkki. Sitähän ei kesäisin voi kiertää, sillä siellä ovat Johanssonin hevoset ja silloin tällöin lampaatkin.

Erityisen mukavalta sunnuntaiaamuisin tuntuu vaan löhötä aamupalan jälkeen Fatboylla, joiden hinta näyttää olevan Vepsäläisellä 350 euron tietämissä. Laatua siis ainakin hinnaltaan. Niillä kuuntelemme radiota ja parannamme ilmaa päiviksen kanssa hänen selatessa sunnuntain Hesaria, jotka tuovatkin lisää keskusteluvirikkeitä aamuumme.

Pitemmittä puheitta ja sanoitta oikein hyvää kevään odotusta kaikille. Tästä on hyvä jatkaa kohti kesää, sillä kevätpäivän tasaus on takana ja aurinko on Etelä-Suomenkin taivaalla kauemmin esillä kuin piilossa.


Merikonttikoti on mittapuuni mukaan luksusta ja siellä asuu onnellinen perhe

Nolo tilanne

päivis: Jouduin todella noloon tilanteeseen eilen. Tulin bussilla töistä Helsingistä Vantaalle, jonne olin aamulla jättänyt auton. Nousin bussiin, maksoin arvokortilla ja painelin istumaan.

Ei oikean numeron valitseminen kovin vaikeaa
ole, mutta näköjään tässäkin voi erehtyä.

Ennen Vantaata kuljettaja pysähtyi pysäkille, vaikka kukaan ei ollut jäämässä pois, eikä tulossa kyytiin. Ihmettelin mielessäni pysähdyksen syytä, mutta ajattelin, että ehkä kuski oli huomannut bussin perällä jonkun häiriköivän, kun kuljettaja nousi penkiltään ja kääntyi katsomaan matkustajia. Tulikin tiukka ilmoitus "tämä on viimeinen pysäkki Helsingin puolella" ja seuraavaksi katse kohdistui minuun: "täällä on matkustajia, jotka ovat maksaneet vain ykkösvyöhykkeen taksan".

Hieman siinä kakistelin, että minuako tarkoitat. Taisin kysyä, että mitä minun olisi sitten pitänyt painaa. Siinä vaiheessa jo tajusin, että olen jostain syystä etäjaksoni jälkeen alkanut maksaa vain ykkösvyöhykkeen maksun. Silloin saa matkustaa yhden kaupungin sisällä. Tietysti olisi pitänyt painaa kakkosta, koska kaupunkeja oli matkan varrella kaksi: Helsinki ja Vantaa.

En edes viitsi ajatella, mitä bussin muut matkustajat tuosta episodista ajattelivat. Vaikutinko huijarilta vai vain ääliöltä? Ääliöltä vaikutti ehkä enemmän toinen kanssarikolliseni, juovuksissa oleva mies. Kun minä sentään kävin maksamassa uudelleen arvokortillani, mies valitti, ettei ole rahaa maksaa. Kuski jo hermostuksissaan oli heittämässä kiroilevaa ja kuskia haukkuvaa miestä ulos. Jostain taisi kuitenkin löytyä rahaa ja matkamme jatkui.

En kyllä yhtään ole osannut ajatella maksavani väärin, vaikka nyt tosiaan muistan selvästi, että ennen olen aina valinnut kakkosen. Enkä kyllä ikinä olisi arvannut, että kuljettaja seuraa, minkä painikkeen matkustaja valitsee. Ehkä tällä kuskilla oli silmä harjaantunut poimimaan tulijoiden joukosta ne, jotka valitsevat vain yhden kaupungin sisäisen matkan. Ehkäpä saman kuskin kyydissä töistään palaavat matkustajat ovat jopa tottuneet näihin pysähdyksiin. Ehkä se on ohjelmanumero, jota kaikki jännittyneinä odottavat. Että minkä näköinen kulkija tällä kertaa jää kiinni ja mitä alkaa sönköttää puolustuksekseen.

Keräilyharrastus

jormas: Maailmassa on keräilijöitä moneen lähtöön. Joillekin rahan keräämisestä on tullut itsetarkoitus. Kerätyillä rahoilla ei raaski ostaa mitään ja moni enemmän tai vähemmän varakas onkin mittapuuni mukaan kitsas ja nuuka. Joskus köyhänä pidetyn vainajan jäämistöstä saattaakin löytyä merkittäviä summia rahaa. On vaikea tietää tuoko rahan keräily ja rikkaana kuoleminen elinaikana onnea, jos raha ei ole väline hankkia jotakin vaan itsetarkoitus. Vesa Keskinenkin saattaa kerätä rahaa, mutta luulen, että hän ei kerää sitä säästääkseen, vaan käyttääkseen. Sen sijaan tulitikkuaskien etikettejä hän kerää ne säästääkseen.

Keräilijöitä on siis moneen lähtöön. Itsekin harrastan keräilyä. Nimittäin koirapuistoista koiranpaskojen ja sieltä täältä roskien keräilyä. Tätä en tee kuitenkaan säästääkseni löytämäni tuotteet ja läjät. Vaan, että ympäristö olisi meille kaikille hieman viihtyisämpi. Itse nimitän harrastustani yhdeksi tavaksi kantaa yhteiskuntavastuuta. Mukava harrastus siksikin, että alalla on sangen vähän kilpailua. Läheltä liippaa pullojen keräilijät, jotka silloin tällöin ovat jopa kateellisia reviireistään. Sinällään luonnon suhteen epäsiistien suomalaisten jäljiltä luontoon ei juuri jääkään sellaista, jonka voi vaihtaa rahaksi. Mutta roskia ja koirien kasoja ei voi, joten niiden parissa saa halutessaan rauhassa puuhastella.

Varsinkin kevätlumien sulaessa on erityisen antoisaa aikaa harrastukseni harjoittamiseen, sillä lumen alta paljastuu yhtä ja toista. Näitä kerätessä mielikin joskus pahoittuu, sillä koen, että ihminen näkee välillä tolkuttomasti aikaa ja vaivaa viedäkseen luontoon jotain sinne kuulumatonta. Hyvänä päivänä ymmärrystä murusen verran riittää niille jätteille, joita ei voi minnekään viedä ilmaiseksi. Näitä on sohvanraadoista betoninkappaleisiin ja öljy- tai muista liemitynnyreistä sekä kanistereista moponrunkoihin.. Ymmärrystäni eivät saa lainkaan autonrenkaiden, kodinkoneiden, käytettyjen akkujen luontoon kippaajat, sillä muun muassa niille on paljonkin keräyspisteitä, joihin ne voi viedä ilmaiseksi.

Viime syksynä kiinnitti huomioni Hyrylän kupeessa olevalla Sikokalliolla, hiihto- ja luontopolun vieressä ollut joustinpatja ja vanerinen hyllykkö. Jonka joku oli sinne melkoista vaivaa nähden vienyt. Sinisen hyllyn ja patjan aiheuttamaa kiukkua purin sosiaalisessa mediassa kysymällä asiaa muun muassa Tuusulan kunnalta. Että jos kuljetan roinan "Kuuautollani" ja omalla kustannuksella asianmukaisesti hävitettäväksi jonnekin jäteaseman kaltaiselle paikalle? Niin olisiko kunnalla mahdollista tulla vastaan siten, että minun ei tarvitsisi maksaa jätteiden käsittelymaksua? Tätä tivasin moneen kertaan monella foorumilla ja viimein sain kunnasta vastauksenkin. Että ei ole tällaista mahdollisuutta tulla vastaan ja roskat kunkin maalla ovat siellä maanomistajan vastuulla. Kiukutti silloin ja kiukuttaa vieläkin. Ja lupasin myös, että palaan asiaan, jos hyllykasa on kalliolta katoa.

Asiaa selvitin jo viime syksynä, kun oletettavasti kirjoituspöydän takaa virkahenkilö vastasi, että vastuu roskista on maanomistajalla. Selvisi, että moinen kasa on kunnan omalla maalla, jonka myös kuntaan ilmoitin. Kohta tai jo nyt ovat lumet sulaneet ja Kuuautostakin on aura otettu pois. Joten ensi viikolla karautan Sikokalliolle katsomaan onko kunta itse saanut mailtaan jätekasan pois, kun sille ei vapaaehtoisen kuntalaisen apu kelvannut.

Facebookiin ovat kunnan luottamushenkilöt perustaneet palstan julkisen palstan Uusia tapoja Tuusulassa: https://www.facebook.com/groups/1455068014707735/. Edellä kirjoittamastani aiheesta kirjoitin sielläkin ja joku kuntalainen taisi vastatakin kunnan toimintaa ihmetellen, että hän maksaa jätemaksut ja niin edelleen. Se ei silloin sopinut pieneen sieluuni eikä aivan istu vieläkään.

Nimittäin uusien tapojen opettelun voisi Tuusulassakin aloittaa itse kukin siivoamalla ensin omat sotkunsa. Tässä tapauksessa siis mainitun hyllykasan. Tulee mieleen isäni, joka sanoi silloin tällöin minua oikeille tavoille ojentaessaan, että "älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon". Jos isäni viisauden olisin omaksunut, olisi jokunen syrjäpolku jäänyt tallomatta ja moni itku itkemättä. Sillä monessa asiassa ei ole ollut elämän taipaleella kuin kaksi vaihtoehtoa. Tehdä tai itkeä ja tehdä. Minä en voinut näin kuitenkaan vain tehdä, vaan piti itkeä ja tehdä, koska mielestäni neuvo tuli niin sanotusti väärässä kulmassa. Olisikohan patjan ja hyllynraadon kanssa käynyt samoin?

Lääkärin ammatti

päivis: Sukulaistyttö valmistuu tässä kuussa lääkäriksi. Siitäpä tuli mieleen miettiä lääkärin ammattia. Kun ennen lääkäri oli auktoriteetti, jonka tekemään diagnoosiin luotettiin, nyt potilas on usein jo ennen lääkärin luokse menoaan diagnosoinut itse vaivansa syyt ja hakenut niille jo hoitokeinotkin. Lääkärin tehtäväksi jää potilaan mielestä lähinnä vain reseptin kirjoittaminen.

Lääkärin asemaan asettumalla on helppo kuvitella, miten vaikeaa voi olla kohdata potilas, joka on kaikessa rauhassa tietokoneensa äärellä arvuutellut erilaisia syitä ja nimikkeitä vaivoilleen. Ja jos lääkäri lähtee seuraamaan kaikkitietävän potilaan "tutkintalinjaa", voi olla, että diagnoosi voikin mennä täysin vikaan.

Olen joskus itse käynyt lääkärissä vaivoineni, joiden syyn olen kuvitellut tietäväni, vaikka en kovin innokas diagnoosien googlettaja olekaan. Olenkin huomannut arvostavani suuresti lääkäriä, joka löytää vaivoille syyn, jota itse en ole ollenkaan osannut epäillä.

Lääkärin ammatti on varmasti nykyään vaikeutunut senkin vuoksi, että potilaalla ja lääkärillä ei välttämättä ole ollenkaan yhteistä kieltä. Ja ihan oman jännityksensä lääkärin ja potilaan kohtaamiseen tuo se, jos lääkäri ei hallitse kunnolla suomen kieltä. Aika monella varsinkin eteläisen Suomen terveysasemalla on nykyään lääkäreitä, joiden nimikin jo kertoo hieman eksoottisemmasta taustasta.

Muistan vuosien takaa hyvällä terveyskeskuslääkäriä, jota kaikki tuntuivat arvostavan kovasti. Ei hän varmaan sen taitavampi lääkäri ollut kuin saman aseman kollegansakaan. Yksi erityinen piirre hänessä kuitenkin oli: kaikki kertoivat, ettei tällä lääkärillä koskaan ollut kiire. Hänellä tuntui olevan aina aikaa potilaalleen.Vuoroaan odottavat tiesivät sen, eivätkä valittaneet, vaikka aikatauluissa ei pysyttykään. En tiedä, millä ilveellä hän kai jo silloinkin tiukat vastaanoton aikataulut selätti. Veikkaan, ettei sama rauha ja kiireettömyys enää onnistuisi, ei terveyskeskuksessa, mutta eipä varmaan yksityisellä terveysasemallakaan.

Merikonttikoti

jormas: Kuten päivis kirjoitti, elämää Merikonttikodissamme on kesällä takana kaksi vuotta. Ja viiden vuoden rakennusluvasta on käytetty kolme vuotta.
Testaamisessa ja kehitystyössä asumismuotomme kanssa olemme siis päässeet vähintään hyvään alkuun. Testaaminen luonnollisesti jatkuu omakohtaisesti niin kauan kuin Duokodissa asumme. Ja samalla kun itse ikäännymme, tulee testattavaksi sekin miten asumismuoto soveltuu senioreille, joita kutsutaan myös ikäihmisiksi.


Kuva ei ole Duokodistamme vaan netistä otettu ilman lupaa

Koska kotimme on aidosti liikuteltavissa siten, että jos aamulla nostamme sen täysperävaunullisen rekka-auton kyytiin, on se vuorokauden sisällä asumiskunnossa käytännössä missä tahansa Suomen kolkassa. Joten emme tosiaankaan ole sidottu Jokilaaksoomme. Tällä hetkellä käymme kuitenkin neuvotteluja Tuusulan kunnan kanssa, jos voisimme jatkaa testaamista samassa paikassa, sillä Jokilaakso on siihen oiva paikka monellakin tavalla.

50 m2 kotimme on eristetty sisäpuolelta SPU-eristeellä, joka onkin osoittanut hyväksi ratkaisuksi. Parin, kolmen vuoden ajan olemme käyneet myös aika tavalla kunta- ynnä muita viranomaisneuvotteluja asumismuodon juurruttamiseksi Suomeen. Siis sellaisen, joka olisi enemmän kuin kesäkäyttöön tarkoitettu, mummonmökkimäinen siirtolapuutarha-asunto, mutta vähemmän kuin vankoille perustuksille tehty omakotitalo.

Tähän saakka saatujen kokemusten perusteella voisi sanoa, että eniten hämmennystä aiheuttaa merikonttimainen ulkonäkö. Vaikka on mitä materiaalia kuvineen mukana neuvotteluissa ja esittelyissä, näyttää valitettavan usein siltä, että mukana on myös Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä ja hänen kaatopaikan reunalle sijoitettu peltihökkelinsä. Tästä visiosta on liian monen kovin vaikea päästä eroon, jota kuvaa hyvin päiviksen eilisessä blogissa mainitsema monen kysymys, että "onko teillä ikkunoita".

Samoin on laita tämänkin kuvan kanssa

Jos jatkamme koekäyttöä, kehitystyötä ja asumista Tuusulan Jokilaaksossa, on seuraava vaihe tehdä 25 m2:n toinen kerros yhdestä kontista ja vuorata se ulkoapäin esimerkiksi lehtikuusirimoituksella. Sillä tavalla saisimme myös sisäleveyttä ainakin 30 cm lisää ja aivan toisen ulkonäön. Ehkä silloin tulee vuorattua myös nykyinen alaosakin.

Ajatus on samalla testata aurinkopaneeleja asunnon kokoon nähden merkittävällä määrällä. Ehkä teemme myös kaivon ja mahdollisten uusien asetusten mukaisen jätevesien käsittelyjärjestelmän.

Kotina merikontti

päivis: Kesällä tulee kaksi vuotta siitä, kun muutimme asumaan Merikonttikotiin. Tai Duokotiin, kuten kahdesta 12-metrisestä merikontista rakennettua kotiamme alussa kutsuimme. Asumaan pääsimme Hyvinkään Asuntomessujen päätyttyä elokuussa 2013.

En oikein tiedä, mistä pitäisi kirjoittaa, jos aikoo avata lähes kahden vuoden kokemuksia asumisesta. Kovin paljon merikontissa asuminen ei nimittäin eroa tavallisesta asumisesta, sillä kodissamme on samat mukavuudet kuin missä tahansa kaksiossa. Ja saunakin löytyy pihalla olevasta pienemmästä merikontista.

Meillä on siis tosiaankin ikkunoita kodissamme. Sehän aikoinaan oli yleisin kysymys, joka minulle esitettiin, kun joissain yhteyksissä mainitsin ihmisille, että aiomme muuttaa merikonteista rakennettavaan taloon. Ikkunoita on varmaan jopa enemmän kuin monessa muussa noin 50-neliöisessä asunnossa. Ja ulko-oviakin meillä on kolme. Nekin ovat lasia. Ovien lisäksi meillä on kaksi lattiaan asti ulottuvaa pystyikkunaa ja toisessa kontissa koko pääty on lasia. Niilo-koiran on helppo vahtia ulkona liikkuvia kaneja, sorsia, joskus karanneita koiria, peuroja, pihaan eksyviä autoja ja tietysti erityisesti viime aikoina myös ilveksiä.


Niilo vahtii paitsi kaneja, sorsia ja
ilveksiä, myös Mulltoan
kompostoivaa ekokäymälää.

Mulltoan ekokäymälää ei sentään tavallisista asunnoista löydy. Tosin Mulltoa mainostaa sen olevan Ruotsissa aika yleinen vaihtoehto vesivessalle. Voihan se olla näin. Tai sitten ei. Ihan helppo vaihtoehto kompostoivaksikin kehuttu ekokäymälä ei ole. En sen hienouksiin ole vielä oikein oppinut. Alustan tyhjennyksessä on tullut koettua yhtä sun toista. Milloin tuuletusta ei ole ollut tarpeeksi tai sitten on ollut liikaa. Välillä tulee tyhjennyksen yhteydessä nykäistyä laitteen letku irti väärästä päästä ja hetken päästä lattialle on valunut ruskea kuralätäkkö. Kompostoinnin ansiosta pytyn astian sisällys on aika siedettävää, joten homman kyllä hoitaa ilman pahempia ällötyksen tuntemuksia.

Pitkin talvea - sen mitä sitä olemme kotimaassa viettäneet - olemme jaksaneet onnitella itseämme siitä, että päätimme hankkia tänne takan. Sen ansiosta olemme säästäneet luultavasti satoja euroja, kun emme ole tarvinneet sähköä asunnon lämmittämiseen. Yleensä riittää, että poltamme pesällisen puita kaksi kertaa päivässä. Puita meillä riittää vuosikausiksi. Pihassa on iso röykkiö tukkeja, joita varmaan ensi kesänä yritämme taas sahailla ja pilkkoa polttopuiksi. Poltettavaa on vielä entuudestaankin vaikka kuinka paljon.

Omakotitaloissa sanotaan pakkasen paukkuvan nurkissa, kun pakkasta on todella paljon. Vaan meillä pakkasta ei tarvitse olla kuin pari astetta, kun talo alkaa paukkua. Se ei tee sitä aina, joten jonkun muunkin asian pitää silloin olla sopivasti kohdallaan. Ehkä kyseessä on kosteus tai mikä lie paukkumisen saakaan aikaan. Onneksi Niilo ei paukkeesta piittaa. Takan kanssa se on sen sijaan joutunut tekemään kovasti työtä. Enää se näyttää vain inhoavan sitä.

Pikku valtakuntia ja valtiaita

jormas: Joskus tyhjyydessäkin voi olla sattuma. Tai ainakin niin kauan, kun osa maailmankaikkeudesta on meille salattua. Jota ne voivat olla ikuisesti. Tai ainakin niin kauan kuin ihminen tavalla tai toisella on olemassa. Joka sekin voi olla ikuista; tavalla tai toisella, muodossa tai toisessa. Mutta maailmankaikkeudessa on myös valtakuntia. Enemmän tai vähemmän todellisia.

 

Aikoinaan ajattelin, että luovun kaikesta mistä voin itsestäni luopumatta luopua. Etten jää kiinni enää paikkoihin, vaan olen, elän ja kuljen kantamalla kaiken mukanani omassa maailmankaikkeudessani. Tällä tiellä olinkin hyvässä vauhdissa sen jälkeen, kun jouduin luopumaan kaikista niistä fyysisistä, jotka ajattelin maallisen vaellukseni viimeisiksi puitteiksi. Tai ainakin niin kauan, kun selviän muiden joukossa ilman laitosta.

 

Ajattelin etsiä itseäni ja totuuttani ilman, että koen fyysisesti kuuluvani johonkin määrättyyn paikkaan. Mutta toisin kävi ja olemmekin luoneet Jokilaaksosta itsellemme maallisen vaelluksemme loppusijoituspaikkaa. Siellä kaikkien urbaanien äänten, mutta samalla luonnon keskellä ajattelen usein hiljaisuutta.

 

Joku sanoi minulle tämän henkisen matkan jossakin vaiheessa, että ulkoinen ympäristö muokkaa myös suhteutumistamme muihin ihmisiin. Tämä meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tai ei kokonaan koska jotain jäi elämään. Siihen havahduin ensimmäisen kerran, kun huomasin ärsyyntyväni satunnaisista ihmisistä, jotka kulkevat Jokilaakson mailla. Huomasin, että jos asuisin edelleen Mäkelänkadun asuinyhteisössä, ei moinen lähelle tuleminen saisi mitään reagointia minussa aikaiseksi. Joten olosuhteet muuttavat ärsyyntymisen kipukynnystä milloin mihinkin suuntaan.

Päädyin siihen, että meistä jokainen haluaa muodostaa oman pikku valtakuntansa, luoda siihen sääntöjään ja olla sen kuningas tai kuningatar. Vaikka en aiheesta vielä osaa oikein kirjoittaa, kiinnostaa se minua tavattomasti, sillä aamulla nettiä selaamalla en löytänyt ainuttakaan aihetta, joka olisi edes jollakin tavalla ollut lähestymistavallaan samantapainen.

 

Minun henkinen valtakuntani muuttuu koko ajan. Niin fyysiseltä kuin muultakin olemukseltaan. Suvaitsevaisuus onkin yksi tärkeimmistä tavoitteistani. Jotta voisin hyväksyä, ettei itse asiassa ole minun asiani millään lailla edes ottaa kantaa ovatko miehet keskenään parisuhteessa vai eivät.

 

Huomaan myös häiriintyväni liikennekäyttäytymisestä, sillä valtakunnassani silläkin on omat sääntönsä. Minä saan ajaa ylinopeutta ja liikennevaloissa vanhoilla vihreillä, mutta en katso suopeasti, jos joku muu tekee samoin. Valtakuntani hallitsijana minulla on siis eri säännöt. Omaa mahdollista vakuutuspetostakin katselen suopeammin silmin kuin muiden. Itse saan kailottaa kännykkääni mitä haluan muiden kuulleen, mutta jos muu tekevät samoin, saatan siitä ärsyyntyä.

 

Pukeutuminenkin, on se millaista tahansa, on itselleni sallittua milloin mitenkin, mutta muut eivät saa tehdä automaattisesti samoin. Tässä asiassa huomaan tekeväni myös rajaloukkauksia. Sen huomaan esimerkiksi häissä ja hautajaisissa. Minulla on hyvinkin selkeä käsitys siitä kuinka kenenkin vainajan hautajaisissa on syytä pukeutua. Se on miehellä tumma puku ja sillä siisti. Solmioneulaakin paheksun hautajaispuvussa, kalvosinnapeista puhumattakaan. Häissä olen hieman armahtavaisempi. Joku pukeutuja saattaa saada silmissäni hyväksynnän, vaikka hän mielestäni olisikin aivan pellen näköinen.

 

Mutta meillä jokaisella on oma valtakuntamme, jossa valtaa muilla on vain itse antamani rajallinen määrä. Minä päätän mitkä kasvit tai eläimet ovat hyväksyttyjä ja mitkä eivät. Ikävä kyllä näin käy joskus ihmistenkin kanssa.

 

Aivan oma lukunsa ovat pikku valtakuntiensa valtiaat, jotka eivät malta pysyä oman hallinta-alueensa puitteissa, vaan haluavat laajentaa koko ajan. Heitä ärsyttää kaikki mahdollinen. Ärsyttää kun joku tekee mitä tahansa ja ärsyttää, vaikka joku ei tekisi mitään.

 

Kun sanon, että ärsyttää aivan kaikki, tarkoitan myös sitä. Olen ollut huomaavinani, että silloin aika usein on kyse ihmistä, jotka saavat elinvoimansa pahoinvoinnista. Omasta ja muiden. Ja kun ja jos on kykenemätön laittamaan oman henkilökohtaisen valtakuntansa asioita paremmalle tolalle, menee kaikki aika muiden asioiden märehtimiseen ja arvosteluun. Joku voisi sanoa tätä toisten tunkioiden tonkimiseksi. Monelle on myös tuttu termi montako kukkoa mahtuu kanallaan.

Mutta kuten alussa kirjoitin, aihe kutkuttaa minua ja edelle kirjoittamani on vain hetken pulputus ilman harkintaa. Mutta aiheeseen palaan varmasti tavalla tai toisella.

Takatalvea odotellessa

päivis: Olisi varmaan ihan kuoleman synti olla käyttämättä hyväksi viime aikojen aurinkoisia päiviä. Ja kenties niitä on vielä tulossa pari lisää. Siihen asti kun takatalvi iskee. Niin kai säätiedotteissa on lupailtu. Tosin uskoni sääennusteisiin ovat enimmäkseen olleet epäuskon puolella. Mukavaa olisi, jos ennustajat olisivat tässäkin asiassa väärässä.

Eilen ja tänään Jorma houkutteli minut jääkävelylle. Jos vain olisi arvattu, että Keski-Suomessa järvet ovat vielä umpijäässä, olisin ilman muuta ottanut luistimet matkaan. Laukaan Nurminen järvellä olosuhteet luistelulle ovat lähes erinomaiset.

Jorma ei oikein arvostanut kiljahduksiani, kun jää allamme murisi ja paukkui. Jää kyllä vaikutti vielä turvallisen paksulta, mutta se oli täynnä ristiin rastiin meneviä halkeamia, joita välillä ilmestyi lisää.

Jään lisäksi kävelimme tänään pitkin hankia, jotka myös kestivät hyvin painoamme.

Käynteihin Laukaassa liittyy tätä nykyä jonkin verran haikeutta. Paikka pitäisi saada myytyä, sillä kaikkea ei voi pitää. Koti Thaimaassa on valmistumassa ja kun emme kuitenkaan ole mitään kroisos pennosia, jostain pitää luopua. Asuntokauppojen osalta tosin nyt ei taida olla ihan myyjän markkinat.

Viereisessä kuvassa Jorma seisoo itse rakentamallamme laiturilla. Samantapainen laituri on suunnitteilla Jokilaaksoonkin Pikkulammelle. Se on tarkoitus toteuttaa tulevana kesänä. Kaksi pystytolppaa siellä on jo juntattuna lammen pohjaan.

Ihmisen olisi hyvä kokea olevansa hyväksytty ja tervetullut

jormas: Eläkeläinen kun olen, on aikaa ja halujakin maailman menon ja ilmiöiden seuraamiseen. Pitää Sudokun täyttämisen ohessa aivojakin vireänä.

Kärkkäästi tulee myös otettua kantaa yhteen jos toiseenkin asiaan. Ja mikä on kirjoittaessa, kun ei tarvitse välittää kuin siitä, että jos joudun sanomisistani raastupaan ja häviän siellä, niin kestääkö rahkeet sen. Ehkä se kuitenkaan ei ole näin, sillä varsinkin yksilötasossa en halua loukata julkisesti ketään. Mutta vastaan kyllä kärkkäästi, kun joku onnistuu provosoimaan niin, että palaa hihat tai poltan muutan vaan käämini. Joka tapauksessa eläkkeellä ollessa ei ole huolta siitä mitä sanoisi työnantaja.

Viime aikoina on mieltäni askarruttanut rasismi ja sen tapaiset ilmiöt. Ehkä malja kuohui nyt yli sen vuoksi, kun samana päivänä eri raiskauksista sai tuomioita niin syntyperäisiä suomalaisia kuin tänne muualta muuttaneitakin. Sanomattakin on selvää kummat saivat julkisuuden huomion.

Tuntui siltä, että muualta tulleiden tekemisistä syntyperäiset suomalaiset (tai osa meistä) haluaisivat laittaa teoista vastuuseen kaikki, joiden kotimaa ennen Suomeen tuloa on ollut joku muu. Raiskaus tekona on yksi alamittaisimmista, jonka ihminen voi tehdä. Kuitenkaan nämä sosiaalisen median ja lehtien palstojen  enemmän tai vähemmän alamittaiset anonyymituomitsijat eivät näe napaansa pitemmälle. Eivätkä aina sinnekään. He eivät ole valmiita silloin kantamaan vastuuta viemään itseään tuomiolle silloin, kun jonkun alamittaisen teon ovat tehneet kantaväestöön kuuluvat suomalaiset. He eivät pyydä  tuomiota, että osana alkuperäistä suomalaista väestöä olen vähintäänkin esimerkin antajana ja kasvattajan vastuussa tästäkin teosta.

Joskus tuohduttaa niin, että häpeän olla ihminen, vaikka tiedänkin, että minulla itsellänikään olisi muille jaettavaa eniten alamittaisuudestani.

Asian johdosta innostuin hieman penkomaan.  Että saavatko maahanmuuttajat kantaa osan suomalaisuuden jostakin ei toivotusta ilmiöstä, joka on ollut olemassa jo ennen heitä. Joten luin tarinan jos toisenkin kuinka karjalaiset evakot ovat kokeneet aikoinaan joidenkin muiden suomalaisten suhtautumisen.

Ja jälleen kerran häpesin itseäni tai ehkä sitäkin enemmän suomalaisuutta. Jonkun kunnan päättäjien suurin ylistetty ansio saattoi olla, kun he onnistuivat asemalla toimimaan niin, että evakkojuna ei sen kylän kohdalla pysähtynyt: "Painukaa ryssät takaisin sinne mistä olette tulleetkin", kaikui varmasti monen junassa olleen, uutta kotia ja elämää etsivän korvissa kauan.

Entäpä silloin, kun lähetimme sotalapsiamme Ruotsiin? Miten toivoimme läntisen naapurimaamme suhtautuvan heihin? Entäpä silloin, kun  moni lähti Ruotsiin leveämmän leivän ja työpaikan perään?  Siinä sivussa lähtijöitä nimittäin oli iso kasa muitakin. Niitä, jotka menivät Suomenlahden toiselle puolelle paremman sosiaaliturvan vuoksi ja tarkoituskaan ei ollut tehdä työtä. Niitä löytyy Ruotsista vieläkin. Jos joku kypsään ikään ehtinyt makaa kadulla viinasta tiedottomana, hän on melkoisella varmuudella suomenkielen taitoinen.

Kotona Suomessa liian moni kantasuomalainen on hengissä pitävän sosiaaliturvan kyllästämiä ja kaikki työt eivät edes kelpaa meille. Joten kun ne joka tapauksessa on jonkun hyvä tehdä, niin mikä neuvoksi?

Paljon aikaani ulkomailla viettäneenä ja viettävänä ymmärrän oivallisesti, että jos et opi kyseisen maan kieltä etkä tapoja eikä sinulla ole omasta takaa elantoa, niin siitä ei hyvää seuraa.

Joten suomalaisessakin mamu-systeemissä on paljonkin korjaamisen varaa. Voisi olla hyvä lopettaa pakkoruotsista puhuminen ja panostaa siihen, että jokainen, joka aikoo asettua Suomeen olisi opeteltava maan kieli vähintään tyydyttävällä tavalla. Mutta miten sen sitten tekisimme, sillä eilen sanoivat tiedotusvälineet, että maahanmuuttaja saattaa joutua jonottamaan kielenopiskelupaikkaa toista vuotta?

Tulvan taju osa 2

päivis: Muistelin muutama päivä sitten, että minulla olisi Laukaan-kodin kirjahyllyssä Peter Höegin Lumen taju -niminen kirja. Olen Laukaassa, mutta eipä ole hyllyssä tuota kirjaa. Sen sijaan täällä on toinen kirja, jota jostain syystä luulin Höegin kirjaksi. Kirjailijan etunimi, Peter, on sama, mutta sukunimi on Handge. Alkaa samalla kirjaimella kuitenkin.

Laukaan kirjahyllyssä olevan kirjan nimi on Puhtaan kokemisen hetki. Ehkä sen voi jotenkin selittää muistuttavan kirjaa, jonka nimi on Lumen taju. Tulvan kanssa niillä kummallakaan tuskin on mitään tekemistä. Ovatpahan vain jonkinlaista ajatuksen virtaa lumet, tulvat ja puhtaat hetket. Ja joku otsikko blogilla kuitenkin pitää olla.

Olen ennen ostanut ehkä turhankin usein kirjoja, joita ei ole tullut luettua. Luulenpa että Handken kirjalle on käynyt samoin. Ehkä yritän nyt lukea sen, sillä viime vuoden Finlandia-voittaja, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, jonka ostin lukeakseni sen, unohtui Tuusulaan.

Handken kirjan takakannessa todetaan, että kirjaa on verrattu Kafkan Muodonmuutokseen. Luulenpa nyt ymmärtäväni, miksi kirja on jäänyt lukematta tai ainakin kesken. Mutta ei kai lukemisen aina pidäkään olla helppoa. Tosin on ikävä lukea, jos hetken luettuaan huomaa, ettei muista yhtään mitään lukemastaan. Niin ainakin minulle helposti käy, jos kirjassa ei ole riittävästi imua.

En ole noita Finlandia-palkittuja mitenkään säännöllisesti lukenut. Moni on jäänyt väliin. Yhden aikaisemman Finlandia-voittajan toisen kirjan luin Thaimaassa ollessani. Se oli Johanna Sinisalon Linnunaivot. Löysin tuon loistavan kirjan Pattaya Suomi-Seuran kirjastosta aivan sattumalta. Teksti sai aikaan täydellisen ahmimiskokemuksen. Kotimaahan palattua menin melkein ensi töikseni Tuusulan pääkirjastoon, josta löytyi toinen Sinisalo, Lasisilmä. Se ei ollut yhtä mukaansa tempaava kuin Linnunaivo, mutta pidin silti lukemastani.

Kerran ostin venäjänkielisen, itäistä kansankulttuuria käsittelevän kirjan. Olin juuri silloin opiskellut työväenopistossa venäjän kieltä. Ajattelin intensiivialkeiden antavan jonkinlaisen pohjan alkaa kääntää tietokirjaa. Miksiköhän kirja jäi kääntämättä? Aika helppo arvata.

Tikusta asiaa

jormas: Joskus ja itse asiassa aika useinkin on blogin äärellä olo, että ei ole ainuttakaan aihetta saati asiaa mistä kirjoittaisi. On ikään kuin tyhjä olo. Kuitenkin maailma on täynnä asioita, joista voi kirjoittaa. Eikä kukaan estä kirjoittamasta asian vierestä. Mutta ainakin itse koen, että pitäisi olla jotain sanottavaa. Ehkä joskus onkin ja sinällään harvinainen palaute on mieluista luettavaa riippumatta sen laadusta. Kirjoittamisen laaturiman kyllä laitan aivan itse; minne tai mille korkeudelle sen sitten milloinkin laitankaan. Sillä mitä se muille kuuluu mitä kirjoitan tai kirjoitanko lainkaan? Varsinkaan, jos en mene henkilökohtaisiin loukkauksiin. Sitäkin joskus tulee ymmärtämättömyyttään harrastettua, sillä ei ole kirjoittajan päätettävissä, mistä kukin loukkaantuu tai vetää herneen nenäänsä.

Parikin kertaa tämän aamun aihetta pohtiessani, on mielessä pyörinyt, että sitähän voisi kirjoittaa vaikka tulitikusta. Tai vähän laajemmin tikusta. Voisi tehdä tikusta asiaa. Tänä aamuna Googlea penkoessani huomasin, että tikusta on niin paljon tarinaa, että yhteen meidän mittaiseen blogiin niistä mahtuu vain pikku raapaisu. Mutta seuraavassa aiheesta jotain.

Joku saattaa seistä rannalla liikkumatta, tyhmä ilme kasvoillaan kuin tikku paskassa, vaikka kaveri on hukkumassa järveen. Toinen taas ei sorkkisi sitä itseään edes tikulla.

Sitten voi tehdä tikusta asiaa, johon taitaa liittyä Maiju Lassilan tarinakin "Tulitikkuja lainaamassa". Sillä reissulla meni jokunen tovi ja asiaakin oli ainakin yhden suomalaisen elokuvan verran.

Muistelen, että kakarana leikittiin sellaista leikkiä kuin "kymmenen tikkua". Siinä tikut aseteltiin jonkun polkaistavan keinulaudan päälle ja yksi etsi muita piiloista. Ja jos leikissä oleva onnistui pomppaamaan laudalle kesken etsinnän ja tikut lensivät mikä minnekin, saivat jo kiinni jääneet lähteä livohkaan. Aikaa uuden piilon löytymiseen oli kunnes etsijä oli kerännyt tikut takaisin laudalle. Leikki taisi olla sukua, "Sen ja sen nimet kirjoissa ja kirjan kannet kiinni" leikille

Monelle on tuttu termi, ettei ole itse tai toinen laittanut tikkua ristiin koko asian puolesta. Joskus termiä käytetään silloin, kun asia ei ole tekemisen arvoinen tai sitten aivan päinvastoin. Asia voi olla tai tullut niin vaikeaksi, etten joku tee mitään sen eteen.

Ainakin yhden sukupolven ajan yksi eniten lapsia varoitelluista aiheista oli, että tulitikuilla ei saa leikkiä. Tulipalon sytyttäjäkin toi mieleen tulitikut. Jouluiset talikynttilät sytytettiin nimenomaan vain ja ainoastaan oikeaoppisesti tulitikuilla. Ja näin tekivät jotkut vannoutuneet piipunpolttajatkin, joiden piipullista ei saanut edes sytyttää bensiini- ja vielä vähemmän kaasusytyttimellä. Partiolaisten ja monen eränkävijän varusteisiin tulitikut taitavat kuulua edelleen.

Tulitikuilla on tehty monen monta toinen toistaan vaikeampaa älytehtävää. Niitä on käytetty mitä erilaisimmissa askartelutehtävissä, niistä on kasattu torneja ja pinoja sekä purettu niitä muita tikkuja  liikuttamatta tikku kerrallaan. Joten kyllä varoituksista huolimatta oli ja on vieläkin myös hyväksyttyjä tulitikkuleikkejä.

Suomessa on ollut useampiakin tulitikkutehtaita ja tulitikkurasioiden etiketin olivatkin aikoinaan postimerkkien kaltainen keräilykohde. Viimeinen taisi olla Jyväskylän maalaiskunnan Vaajakoskella. Tuusulan Jokelassakin oli oma tulitikkutehtaansa. Sen sijaan tulitikkukasvi ja tulitikkukala ovat edelleen olemassa.

Aivan oma lukunsa ovat tulitikkujen lailla maailmanlaajuisesti tunnetut, puiset hammastikut. Luulen, että puisia hammastikkuja ei ole onnistunut mikään syrjäyttämään edelleenkään, vaikka on olemassa ties mitä muovisia valmisteita kuten hammaslankojakin.

Kuvan metallinen hammastikkukotelo tai -rasia oli aikoinaan esimerkiksi Helsingin jakamissa muisto- tai lahjaesineissä. Saattaisi olla keräilytavaraakin, joten tervetuloa Kivikylän kerma hieromaan kanssani vaihtokauppoja.

Tikut ovatkin poikineet monta tarinaa, joille voi nauraa, olla nauramatta tai suhtautua jotenkin muuten. Tässä yksi Hikipediasta poimittu:

"Tulitikku on erittäin harvinainen tulentekoväline. Tulitikku keksittiin vuonna 2004. Tulitikku koostuu kahdesta erillisestä osasta, jotka on liitetty yhteen: tikkuosasta (Valmistettu Amazonin uhanalaisista puista), sekä seos-osasta. Ensin Amazonilla kaadetaan 13 puuta yhtä tikkua varten. Sitten puista irrotetaan parhaimmat palat ja sitten puista saatu priima-aines hitsataan yhteen. Seos tikun päähän valmistetaan niin, että ensin tikun pää kastetaan koskenkorvaan, ja sen jälkeen tikkua pyöritellään norsun ulosteessa, joka onneksi onkin ilmaista kehitysmaissa.

Normaali tulitikku on noin 14,7 senttimetriä pitkä, ja ne yleensä katkeavat syttymättä. Tulitikkuja on saatavilla myös Limited edition -versioina, jotka ovat:

• Super thin (pituus normaali, erittäin ohut)
  
• Mini size (Koko 2,5 senttimetriä, erityisesti uudenvuoden juhliin)
  
• King size: (Pituus noin 14,2 metriä)

Tulitikun saa paremmin syttymään, jos ensin lämmittää sitä noin kaksi ja puoli tuntia auringossa. Talvella temppu ei toimi, joten silloin pistetään sormet ristiin ja rukoillaan, että nuotio syttyy.

Mikäli tulitikku ei kuitenkaan meinaa syttyä ja takkakin pitäisi saada sytytettyä pikapuoliin, kannattaa vaikka sytkärillä lämmittää tulitikun päätä niin se syttyy helpommin."

Kevään merkki: Kompostori lämpenee

päivis: Tänä päivänä olen nähnyt useitakin kevään merkkejä. Ensimmäinen niistä taisi osua silmään, kun näin muutaman teinitytön pelaavan palloa T-paidoissaan. Piti ihan tarkistaa puhelimen sääsivulta, paljonko ulkona oli asteita. Näytti kuutta plusastetta. Vaikka aurinko paistoikin kirkkaalta taivaalta, ehkä päällysvaatteiden riisuminen oli vähän ennen aikaista.

Kuvassa ei näy, mutta kyllä kompostista
hieman jo nousi lämmintä höyryä.

Yksi varma kevään merkki on kompostorin lämpeneminen. Kompostorin kyljessä oleva lämpömittari näytti vähän päälle 30 astetta. Se on siis käynnistynyt talven jäljiltä. Tosin luulen, ettei kompostori oikein ennättänyt tänä talvena jäätyäkään. Emme ole kovin taitavia kompostorin kanssa. Se saa olla aika rauhassa. Vähän pöyhimme silloin tällöin ja lisäämme kuiviketta. Kahden hengen taloudessamme suuri osa biojätteestä on kahvinporoja, jotka eivät ehkä ole kaikkein parasta kompostin materiaalia.

Kolmas kevään merkki oli paremminkin kokemus kuin näköhavainto. Kiersin Niilon kanssa tänä keväänä ensimmäistä kertaa kuntopolun. Paikoin polulla oli edelleen jäätynyttä lunta, jossa näkyi vielä heikosti latu-uran rippeitä. Ei ollut ihan helppoa kulkea lumisilla kohdilla, sillä tapansa mukaan Niilo innostui välillä kiskomaan. Kävely vaati huomattavasti suurempaa keskittymistä kuin sulan maan aikana. Mutta niinpä vain saimme vajaan kahden kilometrin pituisen lenkin kierrettyä.

Vähän liian lyhythän tuo kuntopolun lenkki on. Aktivointirannekkeeni mukaan en lenkin jälkeenkään ole tänään kävellyt kuin noin 7600 askelta. Suositeltava määrä päivittäisiä askelia olisi 10 000.

Kun tulimme Niilon kanssa lenkiltämme kotipihaan, niin kukahan se taas olikaan siellä? No ilves tietysti. Se alkaa kohta olla lähes jokapäiväinen vieras. Niilokin tuntui suhtautuvan siihen niin kuin olisi lähes normaalia, että ilves päivystää pihalla. Haukkui sentään muutaman kerran, kun käskin. Perään olisi kuitenkin lähtenyt. Ei näköjään koira ymmärrä, minkälainen saalis se ilvekselle olisi.

http://www.murha.info/

jormas: päivis innostui kirjoittamaan tulvista ja siinä ohessa sivusi myös rikoksia, jotka liittyvät jotenkin Jokilaaksoomme. Tuli sisäinen pakko jatkaa samasta aiheesta, sillä Jokilaakson Joki- ja Pikkulampemme ovat saaneet alkunsa, kun Kosken Antti kaivoi sieltä enemmän tai vähemmän mutaa ja myi sitä enemmän tai vähemmän multana. Antti tai hänen yrityksensä on tietojeni mukaan omistanut nykyisen kotitilamme. Silloin tällöin, kun sieltä kaivelemme tai tutkimme tutkimattomia syvänteitä, on mielessä, että törmäämmekö miehen luihin tai johonkin muuhun häneen liittyvään.

Myös me ja Elämän tähden ry on osa
Jokilaakson historiaa ja nykyisyyttä

Poimin netistä pari tarinanpätkää, jossa Antin käänteistä mielestään jotain tietävät ovat  kirjoittaneet aiheesta. Niin tai näin, Jokilaaksolla on mielenkiintoinen ja jännittäväkin historiansa, josta joskus kirjoitan lisää. Alla kuitenkin Kosken Antista.

Lähde on: http://www.murha.info/.
"Toukokuussa 1985 katosi Helsingissä liikemies Antti August Koski. Kadotessaan hän oli 60-vuotias. Hänen epäillään joutuneen henkirikoksen uhriksi. Kosken ilmoittivat kadonneeksi hänen kaksi poikaansa, jotka tekivät katoamisilmoituksen Keravan poliisille 26.6.-85.
Koskella oli tila Tuusulan Ruotsinkylässä ja asunto Helsingissä Hämeentiellä. Antti Koski tunnettiin tarmokkaana liikemiehenä, joka pyöritteli ajoittain suuriakin rahasummia. Hän oli mukana mm. autokaupassa ja maanrakennusalalla. Bisnesmiesten keskuudessa Kosken tiedettiin myös lainaavan rahaa - tosin korko oli aivan toista luokkaa kuin pankeilla... Liiketoimiensa luonteesta johtuen Kosken tuttavapiiriin lukeutui sangen sekalaista väkeä. Koski itse kuitenkin vaikutti herrasmieheltä; pukeutui huolitellusti ja ajoi tyylikkäillä autoilla. Hänen tiedettiin pitäneen mukanaan hyvinkin suuria rahasummia, jos kaupat ja ns. suhdanteet sellaista vaativat. Jotain kuitenkin tapahtui toukokuussa 1985...

6.7.-85 Antti Kosken auto, valkoinen Mazda RX-7, UTH-701, löytyi Mäkelänkadulta Helsingistä. Joku oli tuonut sen yli kuukausi aikaisemmin Sofianlehden Unionin pihaan. Huoltoaseman henkilökunta oli kummastellut kun kukaan ei näy välittävän kalliista autostaan vaan se lojuu heidän pihallaan. Auton tuojan tuntomerkit sopivat Antti Koskeen, mutta miksi hän olisi tuonut sen huoltamon pihaan 5-6 vuorokautta katoamisensa jälkeen. Tuoja ei siis välttämättä ollut Koski itse. Miksi auton kuljettaja puhdisti auton lattiamatot ja tyhjensi tuhkakupin. Halusiko hän peittää ja/tai hävittää joitain jälkiä?

Aluksi Koskesta tuli vihjeitä milloin mistäkin. Eräs baarinpitäjä Espanjasta väitti, että Koski kävi hänen baarissan keväällä 1986. Todennäköisesti juttu ei pidä paikkaansa. Poliisien mukaan Antti Koski ei todennäköisesti enää tuolloin ole ollut hengissä.

Kosken tilit ovat olleet käyttämättä katoamisensa jälkeen. Yksi mahdollisuus on kuitenkin ryöstö, sillä kuten sanottua, hänellä oli useinkin suuria summia mukanaan. Tai ehkä joku loukkuun joutunut velallinen haki kostoa.
Eräs mysteeri on Kosken katoamisen jälkeen löytynyt käyntikortti, joka löytyi jostain hänen reittinsä varrelta. Siihen oli kirjoitettu haparoivalla käsialalla sana "apua".
Antti Kosken tuttavapiiriin kuului myös sittemmin ns. kultasurmista tuomittu japanilainen Yoshio Tani.

Antti Kosken aviovaimo löydettiin vuonna 1982 kuolleena naapuritalon edessä olevasta kaivosta. Kuolema tulkittiin tapaturmaksi. Koski oli tuolloin vielä virallisesti naimisissa mutta asui eri osoitteessa. Vaimo Tuusulan Ruotsinkylässä sijaitsevassa tiilitalossa ja Antti siinä likellä puutalossa. Noiden kiinteistöjen lähellä oli aukea, jossa Antti Koskella oli tapana pitää esillä myytäviä autoja. Samalla tontilla tehtiin myös maa- ja multakauppaa.

Tammikuussa 1985, vajaat puoli vuotta ennen katoamistaan Antti Koski oli keskittynyt perustamaan uutta automyyntipistettä Tuusulan Hämeenkylään. Firman nimi oli A.Kosken Auto Oy. Antti Koskella oli myös yhteistyötä noihin aikoihin Helsingin Porthaninkadulla autokauppaa harjoittaneen henkilön kanssa.

Katoaminen on todennäköisesti henkirikos ja ehkä yksi mahdollinen motiivi on tuo Kosken suorittama rahanlainaustoiminta, jossa hänen kerrottiin olevan melkoisen häikäilemätön. Luottoja antaessaan hän vaati varmat vakuudet ja saattoi silmää räpäyttämättä realisoida jonkun tyhjäksi, jos maksut eivät tapahtuneet kuten oli sovittu. Hänellä oli myös vihamiehiä, joista yhden kerrotaan asuneen Tuusulassa.

Kosken auto löytyi heti poliisitiedotusta seuraavana päivänä 6.7. Silminnäkijät muistavat, että auto tuotiin löytöpaikalleen Helsingin Mäkelänkadun varressa olevalle huoltoasemalle joko 25. tai 26.5. klo 14. Auton tuojan tuntomerkit viittaavat Antti Koskeen itseensä, mutta kuten tuossa aiemmin jo mainitsin, niin auton matot oli puhdistettu ja tuhkakuppi tyhjennetty huoltamon pihalla - kuin jälkiä olisi siivottu.

Vai katosiko Antti Koski vapaaehtoisesti? Kaikki rahavarat ovat olleet käyttämättöminä katoamisen jälkeen. Toki, hänellä oli mahdollisesti rahaa muuallakin kuin pankeissa, huhuttiin vippilompakoista säilytyslokeroissa. Ei taida tämä tapaus enää selvitä, mutta varmasti joku tietää.

Alibi-lehden aikoinaan lupaama 5000 markan vihjepalkkio lienee yhä lunastamatta..."

Tulvan taju

päivis: En tiedä, miksi minulle tuli mieleen Jokilaakson tulvaa ajatellessani tanskalaisen Peter Höegin vuonna 1992 julkaistu dekkari nimeltä Lumen taju. Ajatuksillani tulvasta ei ole mitään yhteistä Höegin kirjan juonen kanssa. Tosin, en ole koko kirjaa lukenutkaan, vaikka muistelen, että se löytyisi Laukaan-kodin kirjahyllystä. Sen sijaan luin netistä kuvauksen kirjan juonesta ja siinä ollaan kyllä ihan jossain muualla kuin tuusulalaisissa tai edes Tuusulan kaltaisissa maisemissa.

Höegin kirjan aiheina ja teemoina mainitaan muun muassa ahneus. Mitäpä tuohon sanoisi? Kelpo tulvamme tuskin on ahneuden tuotetta, vaikka ihminen usein ahneuksissaan tuhoaakin luontoa. Hakkaa esimerkiksi Amazonin sademetsää maan tasalle vimmatulla vauhdilla. Kontrolloida paikallista tulvaamme sen sijaan on yritetty. Tuusulanjoen veden korkeutta on seurattu vuodesta 1959 ja vuonna 2005 jokeen asennettiin automaattinen veden korkeuden seurantalaite. Soiniityntien sillan pielessä olevasta, kiinteästä vedenkorkeusasteikosta voimme itsekin seurata veden pinnan muutoksia.

Jokilaakson tilan alueella on myös 2000-luvun alkupuolella tehty lampien kunnostustöitä. Niiden tarkoituksena on ollut tulvahuippujen tasoittaminen. En tiedä, ovatko tasoittuneet, sillä tällä hetkellä Jokilampikin tulvii niin, että se on jo täyttynyt yli äyräitten.

Pikkulammessakin vesi on noussut, muta se ei sentään uhkaa taustalla
näkyvää Merikonttikotiamme. Kuva on otettu Rabbit-islandilta.

Höeg käsittelee kirjassaan myös lavastettuja rikoksia. Tulvaa ei voi yhdistää rikoksiin, joita Jokilaaksossa on tehty. Eivätkä ne ole myöskään olleet lavastettuja. Ennen kuin asetuimme asumaan tänne, Pikkulammen rannalla olevaan kotaan murtauduttiin lukuisia kertoja. Viimeisen kerran, kun joku murtautui sisään panemalla säpäleiksi koko kodan oven, tein poliisille rikosilmoituksen myös ympäristörikoksesta. Siitä ei tietenkään mitään seurannut, mutta tein ilmoituksen poliisin ehdotuksesta. Joku tai jotkut olivat nimittäin tuoneet ja hylänneet pihapiiriimme vanhoja sohvia ja nojatuoleja.

Sen sijaan ympäristörikoksesta ei tullut ilmoitettu silloin, kun joku oli tuonut purkujätteensä sillan pieleen. Ne eivät olleet Jokilaakson tilan puolella, mutta olisi ollut ikävä näky, jos kipsilevyt ja kattotiilet olisi jätetty niille sijoilleen. Jätettä oli pakettiautollinen ja Sorttiasemalla piti vielä maksaakin, että pääsimme niistä eroon. On raivostuttavaa, miten jotkut katsovat oikeudekseen kuskata jätteensä toisten omistamille maille.

Olemme täällä tavanneet monenlaista peräkärryn kanssa ajelijaa myöhemminkin, mutta eiväthän he tietenkään ole olleet tuomassa tänne jätekuormaansa. Eipä tietenkään. Kunnon kansalaiset. Paras selitys taisi olla, kun joku väitti olevansa menossa Helsinki-Vantaa-lentokentälle pihamme kautta.

Luontosuhdetta tulva hyvinkin vaatii tarkistamaan. Sitä jotenkin ajattelee, että veden kuuluu pysyä uomassaan. Mutta tulviessaan joki menee juuri sinne, mihin se parhaiten pääsee. Tulvan edessä itsensä tuntee aika pieneksi ja voimattomaksi, vaikka mistään katastrofista Tuusulanjoen tulvassa ei olekaan kyse.

Jos Peter Höegin kirja käsittelee myös länsimaista kulttuuria, saman tekee tulvakin. Se tuo tullessaan milloin minkäkinlaisia ihmisen luomia tuotteita. Milloin tulee styroxia, milloin muovisia leikkikaluja. Viimeksi näin siltaan takertuneen kasvitöhnän seassa nuuskarasian.

Enpä tiedä, voinko tulvan osalta tuntea ulkopuolisuutta, jota Lumen taju -kirjassa todetaan kuvattavan. Ennemminkin koen olevani osa luontoa, jolle emme nyt, emmekä juuri muulloinkaan voi mitään. Ehkä emme edes halua. Jokilaakso on viehättävä juuri sellaisena luonnon rämeikkönä, jona sen olemme oppineet tuntemaan.

Leikkauslista

jormas: Minusta ei ole koskaan ollut kunnon porvariksi eikä liioin kommunistiksi. Olen poiminut oikealta ja vasemmalta ja milloin mistäkin omaan arvomaailmaani palasia, jotka ovat istuneet minulle.
Aatemaailmaltani olen kuulunut Vihreisiin niin kauan kuin niitä on sillä nimellä valtakunnassamme ollut. Vihreissä oli alussa nimittäin jotain, joka veti minua puoleensa. Se oli vaikuttaminen ilman puoluetta. Mutta niin vaan kävi, että Vihreisiin syntyi tai kasvoi porukka, joka halusi perustaa puolueen. Siinä ei juuri demokraattinen päätöksenteko painanut, vaan kyseinen jengi ilmoitti kokouksissa vähän oikaisten, että tästä on turha edes äänestää, sillä me perustamme puolueen joka tapauksessa ja mukaan tulevat ne, jotka sen hyväksi kokevat. Ja kun puoluetta sitten perustettiin, taisi niitä parhaimmillaan olla kolmekin kappaletta. Oli niin sanotut linkolalaiset ja paloheimolaiset sekä tämä nykyinen, henkiin jäänyt.

Ehkä suurin menetys tapahtui siinä, että varsinaiset maailmanparantajat ja suuret idealistit keräsivät kamppeensa, sillä heille omista jutuista kiinni pitäminen oli enemmän kuin puolue. Itsekin vastustin puoluetta loppuun saakka, mutta niin vaan kävi, että siellä sisällä olin ja olen minäkin. Työkaluina puolueen sisällä minulla olivat muun muassa Vihreät vaivaiset, Jyväskylän maalaiskunnan Vihreät ja Vihreät Niityt. Joista vaivaiset elävät ja muut lepäävät laakereillaan, jos niilläkään.

Mutta puolue ylipäätään on valtakunnassamme kansan tahto, joka ilmenee, että eduskuntaan hyvin harva pyrkii puolueen listojen ulkopuolelta. Joku tähän sanoo, että se on rahasta kiinni, sillä ilman isoja summia ei eduskuntaan pääse. Mutta ei se niin ole. Siitä on oivia esimerkkejä esimerkiksi Liisa Kulhia ja Jussi Halla-aho. Jonka vaalityö taisi keskittyä blogissa omien ajatusten julkaisemisiin. Pitää siis olla sanottavaa ja mielellään siinä muodossa, että se kansan mielen mukaista.

En ole kotonani Vihreissä, joskaan en varmasti missään muussakaan puolueessa. Ajattelen, että ihminen, joka juuri ja juuri raahautuu huomiseen ilman köyden sovittamista kaulaansa, tarvitsee apua ja elämäniloa mitä suurimmassa määrin. Se on minulle tärkeää. Mutta mille puolueelle se on tärkeää, sitä en ole oivaltanut enkä löytänyt. Se katosi myös Vihreistä Ville Komsin ja hänen kaltaistensa myötä.

En ollut koskaan ymmärtänyt ammattiliittojakaan, sillä olen ajatellut, että työmies ja -nainen on palkkansa ansainnut ja sen hän myös ilman liittojakin saa. Mutta ehkä ammattiliitoilla ja kolmikantasopimisella, jossa siis ovat mukana työnantaja- ja työntekijäliiton sekä valtio, onkin jotain sellaista, jota en ole koskaan oivaltanut, kun en ole kokenut niitä tarvitsevanikaan.

Nyt nimittäin kuuntelin, kun valtakuntamme pääministeri raotti salaisuuksien arkkuaan rahvaalle eli kansalle; että mistä leikattaisiin. Etunenässä olivat etuisuudet, jotka moni on itse maksanut työtä elämänsä tekemällä, eli eläkkeet. Sitten oli ansiosidonnaiset ynnä muut, joista niistäkin palkanmaksajat maksavat liittojen jäsen- ynnä muine maksuina ison osan. Siis kaikesta niistä leikataan, joita ei voi lakkoillenkaan puolustaa. Vai oletteko kuulleet, että eläkeläiset menisivät lakkoon ja uhkaisivat lopettaa eläkkeellä olonsa? Tai työttömien lakko, jossa panoksena on työttömänä olemisen lopettaminen?

Minusta kokoomus teki virheen valitessaan puolueensa puheenjohtajaa. Sillä vaikka kuinka olisi herrojen ja rouvien puolue, ei hyvää seuraa, jos pitää kansaa tyhmempänä kuin se omasta mielestään onkaan. Olla kuuntelevinaan nöyrän näköisenä, mutta ylimielisesti on paketti, johon kansa vastaa tympeytenä ja äänestämisenkäyttäytymisellä. Se on lääke, jonka edessä ylimielinenkin nöyrtyy. Ellei sitten ole äänestäjää tyhmempi. Ikävä kyllä tämän tajuamiseen täytyy näemmä ensin hävitä vaalit. Se on harmi, sillä Kokoomuksessakin on hyviä ehdokkaita. Kuten esimerkiksi http://www.ruutsjoblom.fi/ ja https://www.facebook.com/santeri.ahlgren?fref=nf.

Pakolla ruotsia ja muita kouluaineita

päivis: Kirjoitin joskus aikaisemmin, että minulla on aamuisin lehteä lukiessa noin vartin kestävä ADHD-kohtaus. Usein siihen liittyy uskomus, että olisin jotenkin luovuuteni huipulla noina hetkinä. Ainakin kuvittelen silloin voivani ratkaista milloin mitäkin ongelmia.

Tänään ADHD iski jo silmät avattuani, kun aloin puhua Jormalle ruotsia. Keskustelumme (minä ruotsiksi, Jorma suomeksi) kesti noin kolme minuuttia ja huomasin, että ratkaisin sen aikana kantani pakkoruotsiin. Aikaisemmin en ole osannut päättää, pitääkö kaikkien opiskella ruotsia vai ei. Eduskunta oli minua nopeampi ilmaistuaan torstaina oman kantansa pakkoruotisia kohtaan.

Nyt huomasin ajattelevani, ettei sellaista kuin pakkoruotsi edes ole olemassa. Tai jos on, niin joidenkin mielestä matematiikan, äidinkielen, liikunnan, kuvaamataidon ja monen muun kaikkia koskevan kouluaineen nimen eteen pitää myös laittaa sana pakko. Kuinkahan moni koululainen tuskaileekaan inhokkiaineestaan, että "onko pakko mennä tunnille"?

Vain oppivelvollisuuteen voi liittää sanan pakko. Jokaisen täytyy seitsemänvuotiaasta alkaen tahkota tavalla tai toisella kouluaineiden kimpussa siihen saakka, kun perusopetuksen oppeja on tullut päntättyä lain vaatimalla tavalla. Kouluun ei kuitenkaan ole pakko mennä, jos opit voi hankkia jollain muulla tavalla.

Omana kouluaikanani ei vielä ymmärretty puhua pakkoruotsista. Oli itsestään selvää, että toista kotimaista kieltä opiskellaan. Miksi se nyt on niin vaikea käsittää? Tuskin muidenkaan kielten opiskelun syitä sen kummemmin perusteltiin. Ehkä vähän toisen maailmansodan tapahtumat vaikuttivat siihen, että saksan kielen sijaan suositummaksi vieraaksi kieleksi tuli englanti. Mikähän saksan tilanne tällä hetkellä mahtaa olla? En muista kuulleeni jonkun opiskelevan saksaa, ei ainakaan peruskoulussa.

Nyt ollaan paljon tarkempia kielivalintojen syiden suhteen. Kun liityttiin Euroopan Unioniin, ainakin minun lasteni lähikoulussa ymmärrystä ranskan opiskelulle löytyi helpommin kuin venäjän opiskelulle. Loputtoman laajoja kielivaihtoehtoja koulut eivät tietysti taloudellisista ja oppilasmääristäkään johtuvista syistä voi toteuttaa. Siksi varmaan esimerkiksi viroa ei taideta missään koulussa opettaa, vaikka sekin olisi varmasti ihan hyödyllinen kieli osata. Monen mielestä ehkä jopa hyödyllisempi kuin ruotsi. Ja kuulostaakin niin hauskalta. Virossa ei sitä paitsi enää oikein pärjää suomen kielellä, koska ohi on se aika, jolloin Virossa kaikki länsimainen hapatus opittiin Suomen television välityksellä. Ja samalla oppivat väkisinkin suomea.

Suomen kaksikielisyys on hyvä perustelu sille, että kaikkien on
opiskeltava molempia kieliä. Myös ruotsia äidinkielenään
puhuvat opiskelevat pakkosuomea.

Ruotsin opiskelun turhuutta perustellaan usein sillä, että suomalaiset puhuvat kuitenkin ruotsalaisten kanssa englantia. Miksiköhän näin käy? Ettei vain taas palattaisi siihen tuttuun suomalaisten heikkoon itsetuntoon. Pelätään avata suuta ruotsiksi, vaikka kieli ehkä jollain tavalla olisikin hallussa? Tai väen vängällä halutaan puhua englantia, jotta oltaisiin ikään kuin samalla lähtöviivalla länsinaapurin kanssa.

Jos suuri osa suomalaisista lapsista ja nuorista kokee ruotsin opiskelun pakoksi, olisiko syytä keskittyä opetusmenetelmiin sen sijaan, että meuhkataan kielen mahdollisesta turhuudesta? Vahvasti epäilen, että jos minkä tahansa kouluaineen laittaisi suurennuslasin alle, jokaisesta löytyisi kohtia, joiden voisi väittää olevan oppilaalle, ja varsinkin koulun jälkeistä aikaa ajatellen, täysin turhia.

Jokilaakso

jormas: Jokilaakso on monella tavalla ainutlaatuinenkin paikka, sillä se on lentomelun, voimalinjojen, kiviainestehtaan, asutuksen, liikenteen, veden. metsän, niittyjen  ja villin luonnon rajamailla. Merikonttikotimme siellä on tulva- ja lentomelualueella, se kuuluu Tuusulanjoen ansiosta rantarakentamisen piiriin ja Jokilaaksossa ei ole asemakaavaa. Sitä ei siis ole kaavoitettu omakoti- tai miksikään muuksikaan rakentamisen alueeksi. Tämän kaiken johdosta Jokilaaksoon ei esimerkiksi Tuusulan kunta voi myöntää vakituiseen asumiseen tarkoitetulle rakennukselle pysyvää rakennuslupaa.

Tilamme vieressä on valaistu kuntopolku ja talvisin hiihtolatu. Niittyjen  ja metsikön välistä vilkkuun kylän taajaman valot iltasella ja öisin. Myllykylä vieressä onkin kuin mikä tahansa omakotitaloalue sillä erotuksella, että sinnekään ei saa lentomelun vuoksi juuri kodeille rakennuslupaa. Sinällään merkillistä, sillä lentokoneita suurampaa ääntä on kyläläisillekin tarjolla muun muassa liikenteen muodossa. Se onkin melko vilkasta ja kasvaa koko ajan, sillä reitti Myllykylän läpi on oikotie moneen suuntaan. Joukkoliikenteen osalta olemme kuitenkin sivuraiteilla. Tai ei oikeastaan niilläkään, sillä raiteitakaan ei ole. Linja-autoista on jäljellä pysäkit ja väärään aikaan väärään suuntaan menevät  harvinaiset joukkoliikenneautot. Väärä aika ja suunta tarkoittaa, että jos on menossa Helsingin suuntaan aamulla töihin ja päivän päätyttyä takaisin, ei se Myllykylästä linja-auton avulla onnistu.

Mutta meidän Jokilaaksossamme luonto toivottuine ja ei toivottuine maahanmuuttajakasveineen ja eläimineen on oma lukunsa. Ikkunamme alla saattaa saukko laskea Pikkulammen jäälle mäkeä ja toisella puolella voi tepastella ilves pitkin kotimme seinän vierustaa. Kissa ei juuri ole meistä moksiskaan, sillä eilen iltapäivällä kävelin sitä kohti, että kumpi väistää. Ehkä kymmenen metrin päässä ilves päätti väistää, kääntyi verkkaisesti ympäri ja löntysti metsän siimekseen. Ja ilmestyi kotimme toiselle puolelle vartin päästä uudelleen.

Vielä pitää joutsenten odotella, jotta voi tehdä pesän

Myös joutsenet ovat tulleet kuten sorsatkin. Kun naapuriniitylle on muuttanut kymmenpönttöinen mehiläisyhdyskunta, odottelemme sinne ensi kesänä myös karhua hunajavarkaisiin. Mehiläiset näyttävät keräävän ison osan hunajasta paukkubalsamista, joka valtaa alaa vuosi vuodelta lisää. En oikein sitäkään osaa murehtia, sillä ainakin toistaiseksi suurin menettäjä näyttää olevan nokkonen.

Vaikka luonnosta jotain ymmärrän, en esimerkiksi tiennyt metsäkauriin varoitusäänestä yhtään mitään, vaikka sitä olemme useana hämäränä kuunnelleetkin.
Joten tässä olkaa hyvä: https://www.youtube.com/watch?v=w0w0K3nf-us. Metsäkaurista, peuraa tai fasaania harva vihaa, vaikka nekin ovat maahanmuuttajia.

Pihassamme tepastelee usein kettu kuten myös supikoirat. Tosin nyt vähemmän todennäköisesti ilvesten ansiosta.  Sijansa meillä on vesimyyrällä eli piisamilla kuten myös käärmeillä. Pihaa pitävät kotinaan myös monien vihaamat villikaniinit, jotka arvatenkin ovat suurin syy ilvesten vierailuille.

Kun muutimme Myllykylään aikoinaan, kertoivat kyläläiset kalliolouhoksilla eläneestä ja elävästä villikoiralaumasta, joista rohkeimmat saattoivat heidän mukaansa kopata aamiais- tai muusta ruokapöydästä palasen pari, jos emännältä on jäänyt ovi tupaan kesäpäivänä auki, kun hän on ripustamassa pyykkiä. Kun näistäkin tarinoista ottaa ajan patinan ja vähän muutakin pois, jää jäljelle mitä ilmeisemmin supikoirajoukko tai -lauma tai jotain sinne päin.

Piisamillakin on oma elämänsä

Olemme hankkineet myös oikeaoppisia, savisia pesäpönttöjä lepakoille, sillä ne ovat myös osa Jokilaakson rikasta kasvi - ja eläinluontoa. Pöntöt ovat odottaneet asukkaita jo pari kesää, joten ehkä ne ensi kesänä saavat ensimmäiset lepakkoasukkaansa. Lintujakin on haukoista variksiin, pöllöistä kyyhkysiin  ja kirjosiepoista pääskysiin. Joukkoon mahtuu myös jotain, joita en tunnista. Näitä käyvät kylän kissatkin silloin tällöin jahtaamassa. Sudenkorentoja ja perhosia on kesäisin taatusti harvinaisuuksiin saakka. Aivan oma laumansa ovat sammakot, joita kaikkia ei edes pysty väistelemään määrättyinä aikoina, kun ne siirtyvät metsäpuroistamme Jokilammille ja Tuusulanjoelle.
Jokilaakson sillankupeessa elelee myös vuollejokisimpukka, jolle piti käydä huonosti, kun jokea tehtiin melontakelpoiseksi. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että simpukka voi entistä paremmin.

Tarinointia Jokilaaksosta voisi jatkaa kirjan verran ja ehkä sen joskus teemmekin. Mutta yksi on joukosta poissa, siilejä meillä ei näy. Niitä kaipaamme  ja toivotamme  tervetulleiksi.

Unelmakodeista kolmen vuoden takaa

päivis: Katsoin tästä jo vuosikausia Jorman kanssa kirjoittamastamme Elämän tähden ry:n blogista, mitä olen kirjoittanut tasan kolme vuotta sitten. Olin katsellut telkkarista ohjelmaa, jossa puhuttiin unelmien kodeista ja eri vuosikymmenten vaihtuvista käsityksistä, mikä on hyvää asumista. Loppupäätelmänä totesin, että ainakin sodan jälkeiset rintamamiestalot ovat antaneet hyvän vastineen ihmisten unelmille. Tietysti oli kyse varallisuudestakin, köyhän piti tyytyä vähempään, mutta periaatteessa rintamamiestalon saattoi rakentaa juuri sellaiseksi, mitä perhe kodiltaan odotti. Eikä suunnittelussa paljon tarvinnut päätään vaivata: valmiita piirustuksia oli joka lähtöön.

Tuon dokumentin mukaan lähempänä tätä aikaa ovat ekologiset asuinalueet, jotka toisaalta eivät ole kaukana siitä, mitä rintamamiestalo aikoinaan ja edelleenkin tarjoaa asukkailleen. Ekotaloissa jotkut asiat ovat ehkä vasta testiasteella, mutta niin kuin sodan jälkeisinä vuosina, ekotaloissakin näkyy olevan tärkeää, että asukkailla on yhteys maahan. Viljelypalstat kuuluvat asiaan niin kuin entisaikoina kuuluivat omat hyötypuutarhat perunapeltoineen.

Merikontti on merikontti, mutta sisältä se on kuin mikä tahansa asunto.

Joskus 1970-luvun tietämissä Asuntohallitus toi markkinoille koetalot, jotka muistuttivat aika tavalla Merikonttikotiamme. Kantikkaat koetalot eivät olleet menestys. TV-dokumentissa syyksi arveltiin, ettei kantikkaissa taloissa ollut oikein mitään tuttua. Muistan Hyvinkään vuoden 2013 Asuntomessuiltakin, miten julkisivultaan täysin merikontilta näyttävä kotitalomme oudoksutti monia.

Myös 1960-luvun palkkien varaan rakennetut dominotalot menivät joiltakin yli hilseen. Pitkäaikainen tuollaisen talon asukas sen sijaan ylisti ideaa, jossa esimerkiksi lapseton pari saattoi aloittaa pienemmällä asunnolla ja laajentaa samaa periaatetta käyttäen sitä mukaa, kun perhe kasvoi. Kun oli onnistunut hankkimaan mieleisensä tontin, ei ainakaan perheen kasvamisen takia ollut tarve muuttaa muualle.

 

Yhtä aikaa Merikonttikotimme kanssa Järvenpään Mestariasunnot alkoi rakentaa yhdestä 12-metrisestä merikontista Sinkkukotia. Se valmistui myöhemmin tarkoituksenaan tarjota jossain vaiheessa väistötila asukkaalle, jonka asunto on remontissa. Tällainen tilanne on Järvenpäässä tullut eteen, kun vanhusten palvelutalossa sattui tulipalo. Sieltä yksi asukkaista on nyt tilapäisesti asutettu Wärtsilänkadun varrelle sijoitettuun Sinkkukotiin.

Muut ovat omituisia

jormas: Huitelimme Tallinnassa alkuviikon ja oli mukavaa. Tosin tuntuu, että jos siellä ei ole mitään erityistä tekemistä, niin tulee aika aika nopeasti pitkäksi. Toista sekin oli ennen, kun join viinaa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Ei tullut aika pitkäksi, vaan se loppui aina kesken.

Silloin tällöin innostun laittamaan Facebookiin, Instagramiin, blogiin tai jonnekin muualle sosiaaliseen mediaan ottamiani valokuvia. Niin nytkin. Ja koska kaikki tai ei kukaan kaikkialla käy, tällään kuvat höystettynä teksteillä myös tänne.


Kanivankila

Kanirouva ja hänen maahanmuuttajapuolisonsa Tallinnassa ostoksilla

Hieman tahtia pysäköintiin

Missä on lumi, kyselevät valjakkokoirat

Nimetön

päivis: Joskus näkee taidenäyttelyissä teoksia, joiden nimi on Nimetön. Niin on nyt tämän päiväinen bloginikin, jolle en näitä sanoja kirjoittaessani ole vielä keksinyt edes aihetta. Mutta kun kuitenkin keksin sanan nimetön, niin samalla mieleen tuli parin päivän takainen Hesarin uutisjuttu, jossa oli vertailtu helsinkiläisten lasten saamia nimiä. Olivat huomanneet, että eri puolilla kaupunkia lapsille annetaan vähän erilaisia nimiä. Suunnilleen samat nimet kuitenkin toistuivat, mutta hieman eri järjestyksessä.

Helsingin ydinkeskustan pienet Stellat ja Maxit kuvaavat haastatellun nimiasiantuntijan mukaan sitä, että vanhemmat haluavat lastensa nimillä viestiä kansainvälisyyttä. Jo Sörnäisissä, noin viisi kilometriä keskustasta, suosiossa ovat vanhat suomalaiset etunimet kuten Onni ja Siiri.

Ja kun Helsingissä on eniten Leo- ja Sofia-nimisiä alle kymmenvuotiaita lapsia, muualla maassa vastaavasti eniten on Eetuja ja Emmoja.

Ruotsissa ja Britanniassa on tutkittu vanhempien nimivalintoja suhteessa sosioekonomiseen asemaan. Britanniassa alemmissa sosiaaliluokissa lapsille mielellään annetaan hienostelevia nimiä, joilla arvellaan pyrittävän turvaavan lasten sosiaalinen noste. Suomessa asiaa ei ole tutkittu, mutta meilläkin viitteitä tähän kuulemma on. Olisivatkohan esimerkiksi Vanessa, Jessica ja Luca juuri noita nimiä? Ainakin Itä-Helsingissä noita nimiä on suhteellisen monilla lapsilla. Samat nimet eivät sen sijaan muissa kaupunginosissa ole hittilistalla.

Tuosta Itä-Helsingistä nimiasiantuntija sen sijaan sanoo, että siellä asuminen ei vielä kerro mitään ihmisen sosioekonomisesta taustasta. Joten ehkä nimienkään suhteen ei kannata tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Vähän huvittava yksityiskohta itähelsinkiläisiä tyttöjen nimiä kuitenkin koskee. Niiden todetaan olevan prinsessamaisempia kuin muualla pääkaupungissa. Kuinkahan monta Estellea, Victoriaa tai vaikka Madeleinea Vuosaaressa tai Kontulassa mahtaakaan asua?

Tytöille on 2000-luvulla annettu kaikkiaan yli 12 500 eri nimeä, pojille vain noin 8 900. Vuosittain lapsia syntyy Suomessa noin 55 000. Tyttöjen nimikirjon todetaan johtuvan siitä, että tyttöjen nimillä leikitellään enemmän kuin poikien nimillä. Sen ajatellaan viittaavan sukupuolirooliin liittyviin odotuksiin. Pojat mielletään jo vastasyntyneinä tuleviksi vastuunkantajiksi, joten myös nimeen suhtaudutaan vakavammin kuin tyttöjen kohdalla.

Almanakassa kerrottiin olevan paljon nimiä, joita kukaan ei ole saanut ensimmäiseksi nimekseen 50 vuoteen. Kuinkahan mahtaakaan jatkossa tapahtua nimen Väinämöinen suhteen, kun Hesari paljasti, että se on tasavallan presidenttimme toinen etunimi?

Uusia ihmiselle annettavia nimiä kuulemma testataan usein ensin lemmikeillä. Tällaisia ovat jutun mukaan esimerkiksi Luna, Bella, Jeri ja Remu. Vastaavasti varsinkin koirat tuntuvat saavan nykyään ihmisen nimen. Kun käymme Niilo-koiran kanssa koirapuistossa, yhtä aikaa siellä tosiaan saattaa olla vaikkapa Väinö, Martta ja Bertta.

Nauru pidentää ikää, jos ei naura kuollakseen

jormas: Silloin tällöin olen kuullut, että onni on tässä ja nyt ja se seuraa mukanamme. Että on turha etsiä kulta-aarretta sateenkaaren luota tai onnen satunaasta tai luulla, että ruoho olisi naapurin tontilla vihreämpää.

Meillä onkin olemassa arkeen ja juhlaan toinen toistaan oivallisempia sanontoja, jotka tulee kuitattua liian usein ajan kuluttamina fraaseina, joilla ei sen kummempaa merkitystä ole.

Mutta on niillä. Minullakin pitäisi olla paljonkin annettavana elämän viisauksia muille, koska olen päässyt niin sanotusti kypsään ikään. Mutta lieneekö se niinkään, sillä joidenkin kohdalla sanotaan ajan ajaneen hänen ohitseen Joku toinen taas kehottaa seuraamaan aikaansa ja joidenkin toteamus kuuluu, että hän eli aikaansa edellä. Joku vastaavasti on perässä hiihtäjä tai muuten vaan peränpitäjä ellei peräti perässä vedettävä kivireki. Se ei kuitenkaan liene sama asia kuin kulkea jonkun jalanjälkiä. Sitä taas ei tehne omien polkujen kulkija. Pidän hyvänä elämänohjeena myös sitä, että koirat haukkuvat, mutta karavaani jatkaa kulkuaan ja ensimmäisistä vankkureista on paras näköala.

Parityöskentelyä

päivis: Seurasin Tallinnan-laivalla tanssivaa paria. Tuli mieleen, että siinäpä on tekemisen laji, jossa kummankin täytyy olla kaiken aikaa tietoinen toisen aikomuksista. Jos alkaa kovasti sooloilla, toisella on vaikeuksia seurata perässä tai tulee tallottua varpaille. Pienistä eleistä pitää osata tulkita, mikä toisen seuraava liike on.

Tallinnan-laivalla tuli mietittyä, miten monessa asiassa olisi hyvä
hallita tavat, joilla paritanssija ottaa toinen huomioon.

Työelämässäkin on varmaan paljon tehtäviä, joita tehdään pareittain niin tiiviisti, että tekijöiltä tarvitaan samanlaista hereillä oloa kuin paritanssijoilta. Ehkä kirurgin tai hammaslääkärin avustajan pitää tuntea samalla tavalla toisen työtavat ja osata tunnistaa pienestäkin eleestä, mitä instrumenttia seuraavaksi tarvitaan. Poliisin kai myös pitää olla samalla aaltopituudella parinsa kanssa, muuten kiperissä tilanteissa voi syntyä hankaluuksia. Vastaavia ammatteihin liittyviä esimerkkejä löytyisi kai vaikka millä mitalla.

Vanhempien olisi myös syytä olla vähintään samalla puolella, kun lasta kasvatetaan. Mutta monessa perheessä arkea on kai se, että äiti kieltää ja isä lupaa tai toisin päin. Paritanssikaan ei silloin kuvaannollisesti taida onnistua.

Aika monen palveluammatissa olevan toivoisi myös olevan niin kuin paritanssin toinen osapuoli. Asiakkaat tietysti ovat mitä ovat, mutta aika moni kohtaamistilanne esimerkiksi kaupan kassan ja asiakkaan välillä on kassan kommunikointitaidoista ja -haluista kiinni. Stockmannin myyjät ovat perinteisesti edustaneet joukkoa, joka osaa ottaa asiakkaan huomioon. Nykyään monessa muussakin liikkeessä panostetaan asiakaspalveluun ainakin siinä vaiheessa, kun asiakas käy maksamassa ostoksensa. Kassakuitin ohella tavaroitaan pakkaava saa usein hyvän illan tai viikonlopun toivotukset.

Ehkä paritanssikurssi olisikin toimiva työkalu, kun erilaisiin pareittain tehtäviin töihin tai asiakaspalvelutehtäviin koulutetaan uusia ammattilaisia. Joskus kun tuntuu siltä, että ihmisillä ei enää luontaisesti ole taitoa huomioida toista ihmistä. Jos tarvitaan toisen huomioimisen osaamista, palveluammatissa ei ainakaan haittaa olisi siitäkään, että osaisi hoitaa hommansa pilke silmäkulmassa. Huumori auttaa ihmeen monessa palvelutilanteessakin.