Jokilaakso

jormas: Jokilaakso on monella tavalla ainutlaatuinenkin paikka, sillä se on lentomelun, voimalinjojen, kiviainestehtaan, asutuksen, liikenteen, veden. metsän, niittyjen  ja villin luonnon rajamailla. Merikonttikotimme siellä on tulva- ja lentomelualueella, se kuuluu Tuusulanjoen ansiosta rantarakentamisen piiriin ja Jokilaaksossa ei ole asemakaavaa. Sitä ei siis ole kaavoitettu omakoti- tai miksikään muuksikaan rakentamisen alueeksi. Tämän kaiken johdosta Jokilaaksoon ei esimerkiksi Tuusulan kunta voi myöntää vakituiseen asumiseen tarkoitetulle rakennukselle pysyvää rakennuslupaa.

Tilamme vieressä on valaistu kuntopolku ja talvisin hiihtolatu. Niittyjen  ja metsikön välistä vilkkuun kylän taajaman valot iltasella ja öisin. Myllykylä vieressä onkin kuin mikä tahansa omakotitaloalue sillä erotuksella, että sinnekään ei saa lentomelun vuoksi juuri kodeille rakennuslupaa. Sinällään merkillistä, sillä lentokoneita suurampaa ääntä on kyläläisillekin tarjolla muun muassa liikenteen muodossa. Se onkin melko vilkasta ja kasvaa koko ajan, sillä reitti Myllykylän läpi on oikotie moneen suuntaan. Joukkoliikenteen osalta olemme kuitenkin sivuraiteilla. Tai ei oikeastaan niilläkään, sillä raiteitakaan ei ole. Linja-autoista on jäljellä pysäkit ja väärään aikaan väärään suuntaan menevät  harvinaiset joukkoliikenneautot. Väärä aika ja suunta tarkoittaa, että jos on menossa Helsingin suuntaan aamulla töihin ja päivän päätyttyä takaisin, ei se Myllykylästä linja-auton avulla onnistu.

Mutta meidän Jokilaaksossamme luonto toivottuine ja ei toivottuine maahanmuuttajakasveineen ja eläimineen on oma lukunsa. Ikkunamme alla saattaa saukko laskea Pikkulammen jäälle mäkeä ja toisella puolella voi tepastella ilves pitkin kotimme seinän vierustaa. Kissa ei juuri ole meistä moksiskaan, sillä eilen iltapäivällä kävelin sitä kohti, että kumpi väistää. Ehkä kymmenen metrin päässä ilves päätti väistää, kääntyi verkkaisesti ympäri ja löntysti metsän siimekseen. Ja ilmestyi kotimme toiselle puolelle vartin päästä uudelleen.

Vielä pitää joutsenten odotella, jotta voi tehdä pesän

Myös joutsenet ovat tulleet kuten sorsatkin. Kun naapuriniitylle on muuttanut kymmenpönttöinen mehiläisyhdyskunta, odottelemme sinne ensi kesänä myös karhua hunajavarkaisiin. Mehiläiset näyttävät keräävän ison osan hunajasta paukkubalsamista, joka valtaa alaa vuosi vuodelta lisää. En oikein sitäkään osaa murehtia, sillä ainakin toistaiseksi suurin menettäjä näyttää olevan nokkonen.

Vaikka luonnosta jotain ymmärrän, en esimerkiksi tiennyt metsäkauriin varoitusäänestä yhtään mitään, vaikka sitä olemme useana hämäränä kuunnelleetkin.
Joten tässä olkaa hyvä: https://www.youtube.com/watch?v=w0w0K3nf-us. Metsäkaurista, peuraa tai fasaania harva vihaa, vaikka nekin ovat maahanmuuttajia.

Pihassamme tepastelee usein kettu kuten myös supikoirat. Tosin nyt vähemmän todennäköisesti ilvesten ansiosta.  Sijansa meillä on vesimyyrällä eli piisamilla kuten myös käärmeillä. Pihaa pitävät kotinaan myös monien vihaamat villikaniinit, jotka arvatenkin ovat suurin syy ilvesten vierailuille.

Kun muutimme Myllykylään aikoinaan, kertoivat kyläläiset kalliolouhoksilla eläneestä ja elävästä villikoiralaumasta, joista rohkeimmat saattoivat heidän mukaansa kopata aamiais- tai muusta ruokapöydästä palasen pari, jos emännältä on jäänyt ovi tupaan kesäpäivänä auki, kun hän on ripustamassa pyykkiä. Kun näistäkin tarinoista ottaa ajan patinan ja vähän muutakin pois, jää jäljelle mitä ilmeisemmin supikoirajoukko tai -lauma tai jotain sinne päin.

Piisamillakin on oma elämänsä

Olemme hankkineet myös oikeaoppisia, savisia pesäpönttöjä lepakoille, sillä ne ovat myös osa Jokilaakson rikasta kasvi - ja eläinluontoa. Pöntöt ovat odottaneet asukkaita jo pari kesää, joten ehkä ne ensi kesänä saavat ensimmäiset lepakkoasukkaansa. Lintujakin on haukoista variksiin, pöllöistä kyyhkysiin  ja kirjosiepoista pääskysiin. Joukkoon mahtuu myös jotain, joita en tunnista. Näitä käyvät kylän kissatkin silloin tällöin jahtaamassa. Sudenkorentoja ja perhosia on kesäisin taatusti harvinaisuuksiin saakka. Aivan oma laumansa ovat sammakot, joita kaikkia ei edes pysty väistelemään määrättyinä aikoina, kun ne siirtyvät metsäpuroistamme Jokilammille ja Tuusulanjoelle.
Jokilaakson sillankupeessa elelee myös vuollejokisimpukka, jolle piti käydä huonosti, kun jokea tehtiin melontakelpoiseksi. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että simpukka voi entistä paremmin.

Tarinointia Jokilaaksosta voisi jatkaa kirjan verran ja ehkä sen joskus teemmekin. Mutta yksi on joukosta poissa, siilejä meillä ei näy. Niitä kaipaamme  ja toivotamme  tervetulleiksi.