Tavarapaljous

päivis: Edellisellä Thaimaan-matkallamme maltoin shoppailla suhteellisen vähän, päinvastoin kuin yleensä. Honda Zoomerin, 110-kuutioisen kevytmoottoripyörän ostamista ei nyt lasketa mukaan. Yleensä tulee osteltua bikinejä, mutta nyt huomasin, että niitä on jo liiankin kanssa. Bikinit ovat kulutustavaraa, joten jossain vaiheessa niistäkin suurin osa on loppuun käytetty ja tulee aika ostaa uusia. Mutta sen aika ei ollut vielä nyt, eikä kyllä seuraavallakaan reissulla alkuvuodesta.

Muitakaan vaatteita en pahemmin hankkinut. Kaappiin taisi ilmestyä vain yksi hame ja kaksi puseroa. Muutama vanhempi vaate päätyi räteiksi.

Epäilin, että kotikulmilla Pattayalla ja Jomtienilla kaupat ovat alkaneet käydä jo niin tutuiksi, että aikaa on mukava viettää muutenkin kuin shoppaillen. Tällä kertaa emme käyneet edes venäläisten romukaupaksi nimeämässämme liikkeessä.

Tavaran sijaan voi hankkia vaikka
valokuvia ja jakaa niitä Instagramissa.

Tarpeettoman tavaran omistaminen mietityttää nykyään entistä enemmän. Kävin maanantaina Helsingin keskustassa, enkä tuntenut minkäänlaista hinkua pyöriä kaupoissa. Mukavaa oli sen sijaan katsella jouluvaloja, jotka tosin nekin tuntuivat melko yhdentekeviltä.

Olen joskus löytänyt netistä sivuston, jossa kannustetaan vähentämään tavaraa. Sieltä löytyivät muun muassa minimalismipelin säännöt. Julkaisin ne silloinkin blogissa, mutta että olisin "pelannutkin" tuota peliä. No enpä tietenkään. Ehkä tämän asian kanssa tulee toimittua vähän samalla tavalla kuin ruokareseptejä kerätessä. Talteen pitää ottaa, mutta juuri mitään ohjetta ei tule oikeasti kokeiltua.

Tässä ovat uudestaan minimalismipelin säännöt, jotka muokkasin sellaisiksi, että peliä voi pelata yksinkin. Alkuperäisillä säännöillä pelissä pitäisi olla pari, jonka kanssa samalla kilpaillaan voitosta. Minulle riittäisi yksinpeli, kunhan vain pääsisin alkuun.

1. Aloita kuun 1. päivä luopumalla 1 esineestä.
2. Esineen tulee olla ulkona talostasi ja elämästäsi keskiyöhön mennessä.
3. Voit myydä, lahjoittaa tai lajitella roskiin.
4. Toisena päivänä esineitä poistetaan 2, kolmantena 3 ja niin edespäin.
 
Löysin äsken netistä pelaajan, joka oli helposti onnistunut vähentämään kodistaan 465 tavaraa ja peliä jatkettuaan tuplasi vielä tuon määrän. Pelaamisen alkaessa määrä oli tuntunut paljolta, mutta lopulta se ei sitä ollutkaan.

Hyvää itsenäisyyspäivää

jormas: Tänään itsenäisyyspäivänä Vaatehuoneen Simolla olisi aihetta sanoa: "Ysiysi". Sillä niin monta itsenäisyyden vuotta Suomi on elänyt. Silti tänä päivänä kun kuuntelee ja lukee ihmisten arjen kitinää milloin mistäkin, tuntuu että on varsin harvinaista törmätä suomalaiseen, joka on kaksi päivää peräkkäin täysin tyytyväinen oloonsa ja eloonsa. Kummallista. Eikö totta?

Toisaalta, jos ei suurempaa valittamisen aihetta ole kuin Saara Aallon saama julkisuus, voisi asioiden ajatella olevan aika hyvin. Mutta kun samaan aikaan saa Imatralla surmansa järjettömän väkivallanteon tuloksena kolme juhlista palaavaa ihmistä jatkoksi moneen muuhun järjettömään surmatyöhön, on ihmisessä jotain oleellisesti vialla ja rikki.

Jos kuljen Pattayan yössä ja saan lättyyni, on siihen selvä syy. Jos en ole soittanut suutani, joku haluaa mukanani kulkevat rahat ja arvoesineet. Siellä minun on vaikea kuvitella joutuvani muuten väkivallan teon uhriksi.
Mutta toisin on kotimaassani. Kun kuljen viikonloppuna yksin Helsingin yössä, saatan saada turpiini parikin kertaa pelkästään siksi, että se on joidenkin mielestä hauskaa ja kuuluu ikään kuin asiaan. Suomessa on käsittämätöntä väkivaltaa väkivallan vuoksi. Mutta mikä meidän on? Sitä en tiedä.

Eilen alan ammattilainen analysoi televisiossa reippaan parikymppisen nuoren miehen tekemiä Imatran surmatöitä. Korvaani särähti ammattilaisen sanomana yksi asia. Hän ei juurikaan tuntunut pitävän surmatyötä sinällään ihmeellisenä. Vaan totesi, että ihminen on sellainen, joka kykenee ja tappaakin toisia ilman sen kummempia syitä. Pysähdyin ajattelemaan varsin tylyä, mutta totuudenmukaista mielipidettä.

Itsenäisyyteen ja itsenäisyyspäivän pohdintaani tämä liittyy siten, että pohdin asiaa kansallispäivänämme. Isäni oli sodat käynyt, sanoisinko jermu ja äitini lotta. Heidän ja kaikkien sotaan osallistuneiden tekoja arvostan suuresti. Mutta sitä miksi suomalaisen kansallispäivä, jota juhlimme itsenäisyyspäivänä, on niin kovin sotapainotteinen ja väkivaltaa ihannoiva? Emmehän me ole edes saaneet itsenäisyyttämme sotimalla, vaan varsin rauhanomaisesti.
Tosin itsenäisyyspäivästä emme kansanakaan ole aikoinaan olleet kovinkaan yksimielisiä. Moni ajatteli, että itäisestä naapuristamme irtauduimme todellisuudessa vasta tappamalla toinen toisiamme sisällissodassa ja sen päätyttyä. Myös itsenäisyysjulistuksemme oli omassa eduskunnassamme kaikkea muuta kuin yksimielinen.

Vaikka aineellinen ja henkinen hyvinvointi eivät ole ollenkaan sama asia, on valitettavan yleistä ajatella näin. Kun inhoamallamme naapurilla tai tutullamme, jolle meillä on jäänyt jotain hampaankoloon, menee huonosti ja elämä muutenkin näyttää hänelle nurjan puolensa, olemme aitoja ja hiljaa itseksemme vahingoniloisia.

Luulemme, että minulle kaikki ja nyt heti, niin siitä onni ja auvoisuus alkaa. Mutta se ei mene niin. Vaan niin, että mitä enemmän jaamme itseltämme ja itsestämme, sitä paremmin voivat muut ja sen myötä me itsekin.
Kylmiä kirpaleita jakamalla sinne tänne myrkyttyy oma mieli ja luulen, että kirpaleet eivät jakamalla edes lopu. Mutta sen on elämä opettanut, että mitä enemmän jaamme muille lämpöisiä pörrröjä, sitä enemmän niitä näyttää itselläkin olevan.

Tämän kaiken "hyvää päivää kirvesvartta"-kirjoituksen myötä, elämisen arvoista itsenäisyyspäivää. Yritetään olla ihmisiksi, mitä se sitten itse kullekin tarkoittaakaan.

Sukupolvien välinen kuilu

päivis: Yksi mielipuuhistani on ratikassa matkustaessa kuunnella ihmisten keskusteluja. Nimenomaan ratikassa. Junassa ehkä puhutaan vähemmän, bussista puhumattakaan. Tänään ajoin seiskan ratikalla keskustaan ja ymmärsin taas kerran, mitä tarkoittaa sukupolvien välinen kuilu.

Viereeni istahti kaksi ehkä parikymppistä ihmistä, nainen ja mies. Juttelivat niitä näitä keskenään, kunnes puhe kääntyi pikkujouluihin. Nainen kertoi jostain kaveristaan, joka oli ollut -20-luvun henkeen toteutetuissa pikkujouluissa. Tätä kuunnellessa ennätin hetken nähdä mielessäni polkkatukkaisia naisia tanssimassa charlestonia. Mitään muuta en siihen hätään keksinyt -20-luvusta. Polkkatukat, suora mekko vähän alle polvien ja tosiaan, charleston.

Mutta kun tarina jatkui, huomasin olevani kokonaan väärällä vuosisadalla. Nimittäin, savukoneita ei ihan varmasti ole ollut olemassa 1920-luvulla. Pikkujouluissa niitä kuului olleen, joten -20-luku tarkoittikin tulevaisuutta. Minä tietysti vanhemman sukupolven edustajana elin menneessä. Ihan ensimmäisenä ei tosiaankaan tullut mieleen, että pikkujoulun teemana oli kuviteltu 2020-luku. Nuoren sukupolven sen sijaan on paljon helpompi elää tulevaisuudessa, ettei -20-luvusta puhuttaessa ole tarve lisätä numeroiden 20 eteen yhtään mitään.

Taustalla näkyvä valtioneuvoston linna, joka alun perin rakennettiin Suomen
senaattia varten, on seissyt paikallaan jo lähes kaksi vuosisataa,

Mitä tästä nyt sitten opin? No ainakin sen, että tässä vaiheessa "uutta" vuosisataa pitää olla tarkkana, kun puhutaan vaikka kymmenluvusta, Että ei ihan suoraan jäisi oletukseen, että tarkoitetaan vuosikymmentä, jolloin Suomi itsenäistyi. Ja tosiaan, 2020-lukukin on jo niin lähellä, että ihan hirvittää.

Tuusulaan pormestari

jormas: On kunnanvaltuutettuja ja kunnanvaltuutettuja. Toisille uran huippuhetkiä on kulkea oman kylän raittia rinta rottingilla kumarrellen sinne tänne, ettei vaan yksikään ääni karkaisi. Ja sopivan tilaisuuden tullen muistuttaa, että "öhöm, no hei hei, minä olen kunnanvaltuutettu!" Joillekin harvoille luottamusasema on vain yksi työkalu hoitaa meidän kaikkien yhteisiä asioita. Onneksi heitäkin on. Heitä kaipaan lisää, kuten myös niitä, jotka eivät ole kunnanosavaltuutettuja vaan aivan koko kunnan päättäjiä.

Kolmen kylän kunta asettaa omat haasteensa. Kun kunnan yksi kylä on saamassa jotain, liittoutuvat kahden ilman jäävän taajaman kunnanosavaltuutetut yhteen torppaamaan sinällään hyvän hankkeen. Jyväskylän maalaiskunta oli tästä oiva esimerkki. Kun ei päästy sopuun mihin tehdään jäähalli, päätettiin tehdä kolme. Yksi Tikkakoskelle, yksi Vaajakoskelle ja yksi Palokkaan. Ja ensimmäisestäkin tuli rahojen puutteessa niin pieni, että sisään mahtuu luistelijat, mutta eivät kunnolla katsojat.

Pormestari-keskusteluja seuratessani on tullut monesti mieleen, että olisiko paras tapa, jos rakennuksella tarvitaan timpuria, aloittaa siitä kuinka ja kuka hänet valitsee. Oleellista ei olisikaan millainen ja mitä töitä tekemään timpuri valitaan, vaan kuinka hänet valitaan.

Nyt ei näytä kelpaavan, että esivalinnan tekevät kuntalaiset kunnallisvaaleissa. Tuusulan kunnan ykkösbossin valinnan kanssa on tasan sama tilanne kuin voisi olla mainitussa timpurin valinnassakin. Siis ei lainkaan rakentamisen saati työn kannalta paras mahdollinen. Kun kerran yhdessä on päätetty, että pormestari tulee ja että hänet valitaan valtuutettujen keskuudesta, pitäisi pormestarin tuolin jalan sahaaminen lopettaa siihen ja puhaltaa viimein yhteen hiileen. Nyt keskitytään näköjään siihen, että tuoli olisi mahdollisimman epämukava ja epäkelpo istuttavaksi jo ennen kuin edes tiedetään kuka siihen viimein istuu.

Kinastelu luottamushenkilöiden kesken jatkuu sosiaalisessa mediassa ja paikallislehtien palstoilla. Ja toinen aivolohko ihmettelee samanaikaisesti yhä alenevaa äänestysprosenttia.

Kun yhdessä kuntalaisten antamilla valtakirjoilla on päätetty antaa kuntalaisille valta tehdä pormestarin esivalinta, niin keskityttäisiin nyt siihen, että valtuutetuiksi haluavien joukossa on myös pormestariksi tarjolla sellaisia, joille tärkeintä ei ole olla valtuutettu eikä edes pormestari. Vaan, että pestit ovat vain työkaluja hoitaa Tuusulan asioita mahdollisimman hyvin. Sillä kaiken tämän keskinäisen juupas eipäs torailun ja nokittelun keskellä olisi oikeita töitäkin.

Miten oppisin ymmärtämään Facebookia?

päivis: En ole ollut kovin innokas Facebookin käyttäjä. Olen pitkään ollut Jorman kanssa yhteisellä sivulla, jonka nimi oli vielä vähän aikaa sitten Soini Strandén (Virtuaalihenkilö). Käytännössä sivun käyttäjä oli Jorma. Minä vain silloin tällöin saatoin laittaa sinne jonkun kommentin tai kävin tykkäämässä toisten päivityksistä. Kun Jorma jollain keskustelupalstalla suututti jonkun, sain välillä lukea Facebookista tyyliin "mitä sinä Strandén luulet tietäväsi".

Nyt sivu on yksin Jorman. Ehkä näin tapahtui hieman minun painostuksestani. Minulla on tässä ohessa kyllä ollut omakin Facebook-sivu, jonka jouduin (todella jouduin) avaamaan, jotta ylläpitäjänä pääsin päivittämään töihin liittyvää sivustoa.

Omat sivut avattuani ajattelin ensin, että en pyydä ketään kaveriksi, mutta hetken päästä huomasin, että ei tarvitsekaan. Kaveripyyntöjä alkoi tulla heti kun olin ensin itse laittanut jonnekin jonkun kommentin. Näin sen luulen tapahtuneen. Enkä alkuun edes kehdannut olla hyväksymättä kaveripyytäjiä. Joku aivan ventovieraskin ihminen päätyi kaverikseni. Myöhemmin olen jopa pyyhkäissyt muutaman kaverin pois.

Päätin, että laitan näille henkilökohtaisille sivuilleni vain sellaisia päivityksiä, jotka jotenkin koskettavat itseäni tai sitten niissä on joku muu minulle istuva asia. Yhtään kissa- tai koiravideota en sinne ole jakanut, vaikka joskus ihan mielelläni toisten lataamia hauskoja koiravideoita katselenkin. Mutta eipä ole kovin montaa kaveriakaan lukemassa päivityksiäni.

En ole ihastunut Facebookiin, koska en ymmärrä sen logiikkaa. En löydä sieltä asioita, joita pitäisi löytää. Esimerkiksi en nyt löydä millään ryhmiä, joihin kuulun. Liityin juuri yhteen uuteen ryhmään, jolle pääsin uudelleen sen ansiosta, että huomasin sivuni ylälaidasta ilmoituksen, että minut oli hyväksytty kyseiseen ryhmään. Ehkä pääsen sinne myöhemmin uudelleen, kun yritän pitää mielessäni, mikä ryhmän nimi on.

Ja mikä homma olikaan päivittää sivun yläreunassa olevat kuvat. Kansikuva ja profiilikuva. Päivittämisen mahdollistavaa kameran kuvaa kun en aina saa näkyviin.

Töihin liittyvän Facebookin kanssa taas tuli ongelma, kun entiseen tapaan Etusivulta ei enää auennutkaan samoja sivustoja kuin aikaisemmin. Lopulta vastaavat toisten järjestöjen sun muiden päivitykset löytyivät, kun klikkasi Tarkastele sivusyötettä - Julkaisuja joista olet tykännyt sivunasi. Ihan looginen ajattelu ei ehkä olisi tuossa riittänyt löytämään sitä, mitä halusin. Tosin "oikealle" Etusivulle päästyäni huomasin, että näytölle tuli aivan oudon paljon saamenkielisiä Facebook-päivityksiä.

Onks tietoo?

jormas: Keski-Uusimaassa ja sosiaalisessa mediassa on käyty keskustelua kovastikin siitä, kun kunta päätti myydä vuokra-asuntojaan yksityiselle sijoittajalle. Itse en näin olisi tehnyt. Silti ajattelin pitää suuni kiinni ja kynän penaalissa. Mutta mieli muuttuu, sillä huomasin, että asialla tehdään nyt myös vaalityötä. Ja kerätään irtopisteitä. Niin toki pitääkin, sillä kukapa muu kissan häntää nostaa jne..

Kun olin kunnanvaltuutettuna politiikassa mukana, oli jonkinlainen ohjenuorani, että olen mukana vain sellaisissa päätöksissä, jotka olen valmis tekemään, vaikka ne koskisivat itseänikin. Nyt ajattelen, että jos kunnanvaltuutetut olisivat asuneet myymissään taloissa, niin olisivatko he myyneet kotinsa? En usko. Vaan uskon, että kohde ei olisi tullut edes myyntilistalle. Minusta ei ole oikein, jos mittaa kuntalaisten valitsemana valtuutettuna itselle eri mitalla kuin kuntalaisille.

Joten päätin tehdä paikallislehteen vastineen, joka julkaistiin tänään. Mutta koska Tuusulan kunta kuuluu kaikille kuntalaisille eikä vain lehden tilaajille, jaan kirjoitukseni myös täällä.

Onks tietoo?

Vaalit lähestyvät ja politiikan tekeminen on alkanut myös lehtien palstoilla. Arvostamani kunnanvaltuutettu Pasi Huuhtanen jakoi 30.11. lukijoille Keski-Uusimaassa "Oikeita tietoja Haukkamäen myynnistä". Hän korosti, että lehden uutisessa iloisesti on unohdettu miljoonan velka ja kuinka hänen ansiostaan asian pöydälle jättö nosti hintaa 88 000n euroa. Hän mainitsi myös, että jos asunnot olisivat jääneet kunnalle, olisi vuokria pitänyt nostaa huomattavasti enemmän kuin kaupan ehdoissa.

Mutta vaikka yksityinen sijoittaja antaa vuokralaisille 2 vuoden irtisanomissuojan ja sitoutuu vuokrankorotuskattoon, aikoo hän luonnollisesti tehdä sijoituksestaan tuottavan.
Joten pata kattilaa soimaa, sillä vastaavasti Pasi unohti kertoa tai ei ehkä edes tiedä kuinka yksityinen sijoittaja aikoo silti tehdä yhteiskunnan ja vuokralaisten rahoilla rakennetuilla taloilla bisnestä.

Vai voisiko olla peräti niin, että jos tämä viisaus olisi istunut valtuustosalissa, ei tuusulalaisten koteja ikään kuin ennenaikaisena joululahjana olisikaan myyty markkinavoimille? Ehkä kuntalaisten etujen mukaista olisi ollut käyttää kyseistä kiinteistösijoittajaa kuntalaisten omaisuuden ostajan sijasta ainoastaan valtuutettujen sijoituskonsulttina.

Jorma Soini, sosiaalineuvos
Tuusula

Kuvituskuvia

päivis: Tänään on taas sellainen blogivuoropäivä, ettei tunnu millään irtoavan aihetta, josta kirjoittaisin. Kävin jo selaamassa joulukuun alun blogikirjoituksia eri vuosilta, jos sieltä olisi löytynyt joku tuunattava teksti. Olihan siellä sitä sun tätä. Vielä neljä vuotta sitten asuttiin matkailuautossa. Olin näköjään kirjoitellut Niilon silloisesta ruokavaliosta, Yrjölän puurosta. Mutta mikään ei oikein innostanut.

Sitten pysähdyin vuosien takaiseen valokuvaan. Päätin, että teen blogin, johon etsin joitakin minulle mieluisia kuvia. Marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 2012 otin tämän talvisen kuvan Ateneumin suuntaan Mikonkadun OP:n jostain yläkerroksista. Taisi olla viimeisiä kertoja, kun olin työkseni tekemässä asuntokauppoja.

 

Tämä on suosikkikuvani jo vuosien takaa. Siinä pari suomalaista
asunnotonta viettää aikaansa Tukholman kadulla.

 

Kuvassa on aita, joka reiästä voi nähdä pari suomalaista ystäväämme
Thaimaassa. Ollaan HiCoffin uima-altaan äärellä.

 

Pari vuotta sitten tuli kovasti lunta. Siltä päivältä on muutama tunnelmallinen
otos Merikonttikodista ja Jokilaakson pihapiiristä.

Pidän nykyään vaaleanpunaisesta. Väriä on tullut kuvattua erilaisissa yhteyksissä.

Tässä kuvattiin ehkä venäläistä pariskuntaa hieman erilaisia hääkuvia varten.

 

Ruuastako ajopeliin menovettä kauppareissulle?

jormas: Olin samassa seminaarissa päiviksen kanssa. Pikku purtavaakin oli tarjolla ja sitä saattoi jäädä ylikin. Toivottavasti sille löytyi muuta käyttöä kuin kulkuneuvojen biopolttoaineeksi.

Kun ensi kerran kuulin, että ruuan tähteistä tehtäisiin polttoainetta, en voinut uskoa sitä todeksi. Ajattelin että ennen kuin minulla on jahtimakkaran siivu, banaani tai paprika ruokapöydässä odottamassa suuhun laittoa, on takana melkoinen logistiikkaketju. Ajatelkaapa itse hetkinen vaikka banaanin matkaa puun taimenesta jostakin Afrikan kupeesta poimimisineen, lajitteluineen, kuljetuksineen ja mitä kaikkea tuotantoketju pitäkään sisällään Pohjolan perukoille aamiaispöytään Chiquita-tarroineen ja televisio ynnä muine mainoksineen. Että eikö lopputuotteelle ole muuta keksintöä, kuin tämän hunajaa maksaneen prosessin jälkeen polttaa "ylikypsä" tuote jossakin autossa jälleen melkoisen prosessin jälkeen savuna taivaalle.

Kun elämää on arvatenkin enemmän takana kuin edessä, funtsii yhä enemmän mennyttä kuin tulevaa. Sitä paitsi tulevaa ei voi muistella. Jotkut sanovat sitä vanhuudeksi tai ainakin vanhenemiseksi. En myönnä! Joka tapauksessa kun olin kakara, ruuan tähteitä syötiin ensin seuraavana päivänä ja vielä sitäkin seuraavana. Sitten niitä tarjottiin koiralle ja välillä kissallekin. Ja maalaistalossa osansa saivat ainakin joulupöytää odottavat siatkin. Mitä tämän jälkeen jäi yli, päätyi likasankoon. Joka roudattiin kompostiin muutaman päivän välein ja sekoitettiin pihalta leikatun heinän ja puuceessä syntyneen tuotoksen kanssa. Viimein aikansa muhinut energiapesä meni faijan toimesta kärryillä ja joskus ämpäreilläkin perunapellolle, marja- ja omenapuille sekä kasvimaalle. Saattoipa äiti saada pienen osan kukkasilleenkin.

Samaa harrastamme Jokilaaksossa mekin eikä voi sanoa, että juurikaan jalostetummassa muodossa. Kompostoitava biojäte ja kahden ekokäymälän tuotokset menevät kahden-kolmen kompostointivaiheen jälkeen kasvihuoneeseen antamaan kasvuvoimaan kaikelle sille, jonka sitten pitkin kesää ja seuraavaa syksyä syömme.

Aikoinaan ja edelleen pidin elämää siitä, että aikuisten naisten suurin yksittäinen syy alkoholisoitumiseen oli, että keskiolut tuli maitokauppoihin. Olen edelleen samaa mieltä. Eräänkin äidin ruokakassissa alkoi kotiin kulkeutua jokunen olut, joita hän sitten siemaili keittiönjakkaralla istuessaan ja kodin askareita sekä ruokaa tehdessään. Alkoholismin siemen oli kylvetty.

Saman sarjan huonoja käytäntöjä on ollut, että enää ei ruuan käyttämistä ratkaise onko se pilaantunutta vai ei. Vaan se mikä päivämäärä on elintarvikepakkauksessa. Surullista tuhlausta ja kaikkea muuta kuin vastuullista kuluttamista.

Kuin eilisen näen äitini keittiön jakkaralla haistelemassa onko maito tai joku muu pilalla. Jos haistelun tulos jää epävarmaksi, oli seuraavana maistelu, jonka perusteella päätettiin mitä maidolle tehdään. Onko siitä viiliksi, piimäksi tai jonkin muun ruuan jatkeeksi. Tai lipittäisikö sen talon kissa vai koira. Jos ei mikään näistä toiminut, oli osoite likasanko ja siitä sitten ajallaan pihan perällä olleeseen kompostiin.

Mutta yhtä elävästi muistan äitini Elannon keskioluesta alkoholisoituneena samaisen keittiön jakkaran vieressä oksentamassa likasankoon. Se oli surullista. Kannetun likasangon tuotos pysyi siellä minne se kannettiin, mutta alkoholista pääsemiseksi kannettu vesi ei kaivossa pysynyt. Puuttui riittävä tahto elämän muutokseen ja äitini ruukku meni kaivolle kunnes särkyi lopullisesti.

Mutta vaikka maailma ja kehitys menee eteenpäin, se ei tarkoita, että aina mentäisiin edes oikeaan suuntaan. Vaikka en suoralta enkä vääriltä käsiltäkään kykene heti sanomaan mikä olisi elintarvikepakkausten päivämäärien vaihtoehto, tiedän sen, että varsinkaan kenenkään vastuullisen kuluttajan ei kuulu uskoa niitä sokeasti. Sillä niissä on ainakin minulle yksi muukin outous. En ole koskaan päässyt selvyyteen miten erotan pakkauksesta, jossa on vain päivämäärä, onko se viimeinen myyntipäivä vai viimeinen käyttöpäivä.

Hävikkiruokaa kotiin

päivis: Tänään olin ruoka-apua käsittelevässä seminaarissa, jossa sana hävikkiruoka tuli mainittua moneen kertaan. Hävikkiruoalla on suuri rooli esimerkiksi niin sanottujen leipäjonojen ruokatarjonnassa, mutta hävikkiruoka ei päädy yksistään vähissä varoissa olevien nälkää häätämään. Myös kaupoissa on tarjolla ruokaa, joka löytää tiensä joko asiakkaan ostoskoriin jollain alennushintalapulla varustettuna, tai jos huonosti käy, kaupan biojäteastiaan.

Tämän päivän seminaarissa törmäsin myös mobiilisovellukseen, joka auttaa lounas- ja muista ravintoloista päivittäin yli jäävää ruokaa päätymään vielä jonkun illalliseksi tai kenties seuraavan päivän lounaaksi.

Innostuin seminaarin aikana lataamaan omana puhelimeeni ResQ-palvelun, josta iltapäivällä huomasin, että samalla kadulla on kahvila, jossa olisi edulliseen hintaan tarjolla "monipuolinen ja gluteeniton kasvislounas". Pitihän sitä kokeilla. Sain seitsemällä eurolla 800 gramman annoksen pääasiassa tuoreista kasviksista, juustosta ja pähkinöistä kasatun annoksen, johon kuului lisäksi siivu talon omaa leipää.

Annos oli valmistettu samana päivänä ja säilytetty kylmässä. Mielestäni tein melko hyvät kaupat, vaikka en ruokaa vielä syönytkään, vähän vasta maistelin. Luulen, että syötävää riittää ainakin parin päivän eväiksi.

Ostamani kasvisannos on todella tuhti ja monipuolinen.

Illalla huomasin vielä saapuneen sähköpostin, jossa todettiin näin: "Onneksi olkoon! Liityit juuri yhteen niistä kerhoista, joihin oikeasti kannattaa kuulua: sellaiseen, jossa syödään hyvin, mutta pidetään myös ympäristö ja kukkarosi mielessä. Polleampi tyyppi saattaisi kuvailla tilannetta sanoilla "win-win". Ja koska olet jo täysivaltainen ResQ Clubilainen, on ensimmäisen annoksesi pelastaminen ihan oikeasti näin näppärää..." Tosiaan, sovelluksessa ruoka-annosta ostaessa asiakas päättää, montako myynnissä olevaa annosta hän haluaa ostamalla "pelastaa".

Lisäksi sain sähköpostiin kuitin ostoksestani, jonka olin sovelluksen kautta maksanut luottokortilla.

Usein varsinkin lounasajan päättymisen aikoihin tulee mieleen, että olisi mukava ostaa kotiin vietäväksi vaikka kasvispihvejä, joita suurella todennäköisyydellä jää yli. Ehkä pitäisi vain rohkeasti kysyä, onko mahdollinen jämäruoka myytävänä. Ehkä tämä kuluvan vuoden alussa Helsingissä käyttöön otettu ResQ tai joku muu vastaava sovellus laajenee pienistä kahviloista ja ravintoloista myös suurempiin lounaspaikkoihin.

Spirit house

jormas: Minä vähän jatkan Thaikotimme yhteisön rakennuksiin kuuluvasta Henkien talosta. Sillä löysin oivan kuvan kuinka Seven Seasin koirat ovat ottaneet sen myös omaan käyttöönsä. Koska maan filosofiaan tai uskontoon kuuluu, että eläimessä voi olla jonkun kuolleen omaisemme henki ja elämä, ei eläinten päiviä päätetä Thaimaassa lainkaan samoilla kriteereillä kuin esimerkiksi Suomessa. Siksi kai koiratkin saavat olla enemmän missä haluavat. Vartijat niitä puolitehoisesti ja kai vähän turistienkin vuoksi hätistelevät silloin tällöin. Vähän siis samaan tapaan kuin Niilo ajaa pihakanejamme vain silloin kun me olemme läsnä.

Olen silloin tällöin sopivissa kohdissa kysellyt ja muutenkin selvitellyt Henkien talon henkien elämää. Että onko talo tehty hyville vai huonoille hengille vai hengille yleensä. Tai onko henkiä edes hyviä ja huonoja. En tiedä. Käsitykseni kuitenkin on, että hengille viedään päiviksenkin mainitsemia ruokia ja virvokkeita siksi, että ne pysyisivät heille tehdyissä asumuksissa eivätkä innostuisi lähtemään majoistaan häiritsemään ihmisten elämää.

Uskonto tai usko on thaimaalaisella arjessa enemmän läsnä kuin vastaavasti Suomessa. Siitä alan kirjanoppineen käyvät jatkuvaa keskustelua onko buddhalaisuus uskonto tai filosofia. Yksi kristinuskoon nähden oleellinen ero ainakin on. Kristinuskon Vapahtaja sanoi ja julistikin olevansa Jumalan poika. Sen sijaan omaisuutensa myynyt prinssi Siddhartha Gautama, josta tuli Buddha (herännyt tai valaistunut), sanoi olevansa ihminen.

Kuuluisassa Kalamasutrassa hän sanoo, ettei mitään tule uskoa ”vain siksi että niin on usein sanottu tai niin on tapana uskoa – – vain koska niin huhutaan tai niin sanotaan pyhissä teksteissä – – vain päättelyn tai olettamusten pohjalta – – tai sen ajatuksen perusteella, että tämä munkki on opettajamme." Ja onhan kristityissäkin itseni lisäksi muitakin epäilijöitä. Ehkä eniten itse epäilen ihmiseen pesiytyneitä kadotuksen enkeleitä tai sanansaattajia. Jotka lupaavat hammasten kiristysten lisäksi ehkä 1250 asteen ikuista lämpötilaa tuonelassa.

Mutta henkien lisäksi myös Buddha on läsnä käytännössä jokaisen thaimaalaisen arjessa ja juhlassa. Suomi-Seuran talolla Jomtienilla olen joskus katsellut, kun paikalliset naiset ostavat esimerkiksi katukaupustelijalta arvan tai pari, hyppäävät skootterinsa selkään ja ajavat Jomtienin ja Pattayan välissä olevalle Buddhavuorelle viemään asian sinne jonnekin. Joka halutessaan tai tarpeelliseksi nähtyään voisi antaa arvalla maallista rikkautta. Tai kuinka moni thaimaalainen polvistuu aamulla ennen päivän askareita rukoilemaan pyhänä pitämänsä Henkien talon eteen. Thaimaassa on monta kaunista tapaa.

Seven Seas ja henkien talo

päivis: Saimme kutsun osallistua Seven Seasin pääportin sivustalla olevan rakennelman avajaisseremoniaan. Valitettavasti olemme kuitenkin tänään täällä Suomessa, joten seremonia jäi näkemättä.

Vasta nyt tuli selvitettyä, kun kutsu saapui sähköpostiin, mikä tarkoitus lähes kaikkien talojen yhteydessä olevilla temppelimäisillä rakennelmilla on. Sen toki olemme nähneet, että niille tuodaan selvästikin lahjoina kukkia, ruokaa ja juomia. Myös suitsukkeiden polttelu kuuluu asiaan. Saimme nyt siis myös nimen näille rakennelmille. Spirit house. Hengen talo, joka todennäköisesti tarkoittaa kuitenkin useammallekin hengelle varattua asumusta.

Henkien talon seinälaatassa on oheinen teksti, jota thai-kieltä taitamattomana ei ymmärrä.

Näimme, kun Seven Seasin henkien taloa rakennettiin, mutta keneltäkään ei tullut kysyttyä, mikä se tarkalleen ottaen on. Saatoimme vain ohi kulkiessa peukuttaa, kun suuri joukko hyvin asiantuntevan oloisia rakentajia valmisteli rakennusta. Vähintään yhtä suuri joukko talon omaa väkeä seurasi vierestä rakentamisen etenemistä.

Nyt tiedämme, että henkiä varten pitää rakentaa oma asumus, jotta ne eivät tule talon sisälle tekemään pahojaan. Ruoka, juoma ja muut lepyttelytarvikkeet ovat tarpeen, jotta henget viihtyvät talossaan. Hyvin usein näkee, että henkien talon eteen myös pysähdytään rukoilemaan tai ohi kulkiessa taloa ja sen oletettuja asukkaita myös tervehditään.

Seven Seasin henkien talo rakennettiin kohtaan, jossa talon koirat mielellään makoilivat. Ne näyttivät suhtautuvan rakentamiseen tyynen rauhallisesti ja palasivat paikalle sen jälkeen, kun talo näytti ainakin meidän silmissämme valmiilta. Henkien talon tasanteilla kaikessa rauhassa makailevat koirat kertovat samalla jotain thaimaalaisten suhtautumisesta koiriin. Ehkä koirilla jopa on jokin rooli henkien vartijoina. Kuka tietää.

Oheisessa kuvassa spirit house on vielä rakenteilla. Moniin muihin henkien taloihin verrattuna rakennelma on todella upea. Mutta näin ilmeisesti kuuluukin olla. Mitä hienompi on varsinainen talo - tässä tapauksessa kahdeksan kerrostalon, klubitalon, allasalueiden ja saarien kokonaisuus - sitä mahtavampi pitää henkien talonkin olla.

Uusi alkoholilaki

jormas: Valtakuntaamme ollaan saamassa entistä löysempi ja vapaampi alkoholilaki, joka esimerkiksi tuo vahvat oluet ja lonkerot maitokauppoihin. Kuppilat saavat jatkossa myydä viinaa velaksikin vaikka mukaan ja niin edelleen. Uuden löysän lain puolesta liputtavat sanovat, että edistystä tapahtuu länsimaiseen suuntaan. Mutta kaiken apinointi muilta mailta ole edistystä. Eikä varsinkaan parempaan suuntaan. Mutta vaikka ei olisi mitään rajoituksia, myös kitinää löytyy aina. Kun juottola  tai joku muu anniskelupaikka on jatkossa auki ilman erityislupaa puoli kahta kauemmin, pitää paikalla olla kaksi järjestyksenvalvojaa. Nyt tämä kuulemma tappaa pienyrittäjiä. Kuinka niin?

Aikoinaan menestyksekkään juomisen jälkeen päätin aloittaa viinanmyynnin, niin opettelin Las Palmaksessa osin omistamassani Cafeteria Helsingissä.

Jos olisin jatkanut tai laajentanut bisnestäni Suomeen, niin nyt pitäisi laittaa järjestysmieskurssille pubini se osa henkilökunnasta, joka myy alkoholia aamuyöstä. Mikä tässä on niin vaikeaa?

Korjaavan päihdetyön yksikössä pitää jopa yövalvojalla olla kohtuullisen mittainen koulutus, jotta hän pystyy valvomaan, kun alan mies tai nainen nukkuu humalaansa pois. Ehkä enemmänkin pitäisi tehdä pätevyysvaatimusten eteen niille työntekijöille, jotka ylipäätään vauhdittavat päihdeongelman muodostumista myymällä viinaa.

Suomessa on lihavuuden lisäksi kaksi suurta vitsausta. Toinen on alkoholi ja toinen on tupakka, joiden johdosta tulleisiin sairauksiin ynnä muihin ongelmiin käytetään satoja miljoonia euroja yhteisiä rahojamme. Kuitenkin yhdessä valitsemiemme päättäjien suhtautuminen kahteen viimeksi mainittuun vitsaukseen on aivan päinvastainen.

Tupakan suhteen tehdään valtavasti töitä, että sen polttaminen olisi vaikeampaa, ellei peräti mahdotonta. On savuttomia työpaikkoja ja kerrostaloja, jotka kieltävät polttamisen omaa parveketta ja piha-aluetta myöten. On helppo sanoa, että tupakointi autossa tai kotona vaikuttaa haitallisesti kaikkiin paikalla oleviin. Olen samaa mieltä ja kansanterveyden kannalta suunta on ehdottoman oikea.

Entäpä sitten viina? Kansakunta tekee hartiavoimin töitä sen eteen, että joisimme yhä enemmän ja enemmän. Siinä ei näytä painavan kuin oma juominen ja yhä vapaamman alkoholikulttuurin suosiminen. Kun hyvin monessa lapsiperheessä alkoholia käytetään jokainen viikonloppu humaltuakseen, niin kuka saisi silloin perheen lasten äänen kuuluviin? Tai edes kysyisi heidän mielipidettään, saati ottaisi sen huomioon? Kun perheen vanhemmilta kysyy, että onko juomisestasi haittaa kenellekään, saa usein yksiselitteisen vastauksen, että ei. Mutta kun saman perheen lapsilta kysyy, että paljonko haluaisit vanhempiesi juovan, saa aivan liian usein vastauksen: "Hölmö! Ei tietenkään yhtään!" Lapsetko ovat väärässä?

Minusta omalle mielelle hyödyksi tai ainakin virkeydeksi on olla vastarannan kiiski. Sekä ajatella asioista toisin kuin enemmistö, sillä se ei ole varsinkaan aina oikeassa. Moni meistä sanoo, että koirat haukkuvat ja karavaani jatkaa kulkuaan. Ja ensimmäisistä vankkureista on paras näköala. Mutta niissä istumiseen on oltava enemmän tai vähemmän tuulimyllyjä vastaan taisteleva Don Quijote. Sekin olen mielelläni.

Suljettujen ovien trauma

päivis: Meillä on Merikonttikodin sisällä vain yksi väliovi. Sen takana on kylppäri. Ei voi oikein sanoa että vessa, koska meillä ei ole vesivessaa. Saman asian meillä ajaa Mulltoa-merkkinen kompostoiva ekokäymälä. Suihkun ja Mulltoan lisäksi kylppärissä on myös yhdistetty pesukone ja kuivausrumpu.

Kylppärin punainen ovi on liukuovi, joka aukeaa keskeltä kahteen suuntaan. Kun menen kylppäriin ja vedän oven kiinni, Niilon on ihan pakko saada se auki. Eilen se taas työnsi kuononsa ovien rakoon sen verran, että pääsi toteamaan, että olen oven takana ja tallessa. Totesimme Jorman kanssa, että Niilolla taitaa olla suljettujen ovien trauma.

Siinä yhteydessä mieleeni muistui yksi suljettuun oveen liittynyt traumaattinen kokemus. Tapauksesta on jo yli 20 vuotta aikaa. Menin silloin Saksassa vessaan, jossa oli tukeva metalliovi. Jäin tai luulin jääneeni vessassa lukkojen taakse, ja kuvittelin hetken aikaa olevani ikään kuin avaruuteen ammutussa raketissa. En osaa ollenkaan arvata, miksi sijoitin mielessäni itseni rakettiin, mutta hetken aikaa tuntui, että tästä ei ole enää paluuta.

No tässä olen nyt, joten saksalaisella perusteellisuudella rakennetun oven lukko kuitenkin aukesi ja pääsin tukalaksi kokemastani tilanteesta pois. Varsinaista suljetun paikan kammoa tuo tapaus ei minuun jättänyt, mutta silloin tällöin tulee mieleen, että jospa hissin ovi ei aukeakaan. Tai kuten tänään, kun kuljin minulle vieraissa tiloissa, joissa piti käyttää kulkukorttia. Joistakin ovista pääsi sisään ilman korttia ja joissakin piti käyttää korttia. Kun huomasin, että joihinkin oviin oma korttini ei käynyt, tosi nopeasti tuli mieleen, että olikohan takana ovi, josta pääsee ilman korttia vai jäänkö ehkä jumiin paikkaan, josta en pääse pois mistään ovesta. Sellainenkin kokemus minulla on, sekin vuosien takaa Peurungasta.

No, nykyään ei ole niin suurta hätää, vaikka jäisikin lukkojen taakse. Melkein aina mukana kulkee kännykkä, jolla voi soitella apua paikalle, jos niin huonosti käy, etteivät ovet aukene.



Tällä Hyrylän torilla sijaitsevalla lavalla ei ole mitään tekemistä edellisen
kirjoituksen kanssa. Paitsi että tilassa ei ole ovia. Ehkä siksi tuo punanuttuinen
joulupukkikin on päässyt lavalle esiintymään.

Avoin kysymys Töölön ala-asteen vanhemmille

jormas: Olin Sininauhasäätiön toimitusjohtaja, kun päätimme tehdä Mannerheimin Lastensuojeluliitolta ostamastamme kiinteistöstä tuetun asumisen yhteisön. En ole katunut sitä koskaan, sillä jokainen tarvitsee muiden joukossa sopen, lämpimän paikan, johon voi tehdä itselleen kodin.

Hankkeella oli myös kiivaat ja tuliset vastustajansa, joista iso osa oli Töölön ala-asteen oppilaiden vanhempia. Muistan vuosien takaa kuin eilisen koululla pidetyn keskustelutilaisuuden, jossa ilman liioittelua koin, että jos ihmisillä olisi ollut valta, he olisivat lynkanneet minut. Niin vihamielistä oli suhtautuminen. Yksipuolinen viesti oli, että vieressä olevaa koulua käyvien lapsien saamista vaikutteista ei seuraa mitään hyvää. Heistä oli ehdottoman ja yksiselitteisen väärin, että Sininauhasäätiö haluaa tarjota naapurissa kodin niille, jotka eivät selviä elämässään ilman apua.

Yksi koko hankkeen rakentamisen läpi kantanut oli pois lähtiessäni portaissa minua käsipuolesta tarttunut iäkäs nainen. Hän katsoi minua lämpimästi ja myötäeläen silmiin ja sanoi: "Koita jaksaa, eivät kaikki töölöläiset ole tällaisia."

Alla Hesarista Juho Jokisen juttu Töölön ala-asteelta. Ja sen jälkeen avoin kysymys kaikille lasten vanhemmille:

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Kiusaamisvillitys Töölössä: Ala-asteen oppilaat yrittävät saada opettajat raivostumaan – ”Josko saisi hyvän pätkän filmattua”
Oppilaat ovat myös esiintyneet Instagram-kuvapalvelussa opettajan nimellä. Epäillyistä identiteettivarkauksista on ilmoitettu Helsingin poliisille.

Alakoululaiset ovat kannustaneet toisiaan kiusaamaan opettajia Töölön ala-asteen koulussa Helsingissä. Niin sanotussa Ope ragee -haasteessa ideana on saada opettaja menettämään malttinsa, videoida tilanne ja julkaista tallenne sosiaalisessa mediassa.

Töölön ala-asteen koulun rehtori Jutta Olsoni tiedotti ilmiöstä koulun 4.–6.-luokkien oppilaiden vanhemmille Wilma-viestijärjestelmän kautta viime perjantaina. Olsoni kommentoi maanantaina HS:lle, että kyse on vain pienen piirin harjoittamasta toiminnasta. Tilanteeseen haluttiin kuitenkin puuttua ripeästi, ja koulu myös kannustaa kaikkia vanhempia keskustelemaan jälkikasvunsa kanssa käyttäytymisestä sosiaalisessa mediassa. ”Opettajat ovat huomanneet parin viime viikon aikana, että tietyt oppilaat yrittävät tietoisesti ärsyttää heitä”, Olsoni sanoo.

Oppilaat ovat esimerkiksi jatkaneet leikkitappeluita opettajan silmien alla heti sen jälkeen, kun heitä on kielletty nujakoimasta. Opettajia on myös nimitelty samassa yhteydessä. ”Kännykät ovat sitten olleet jo valmiiksi videomoodissa, josko saisi hyvän pätkän filmattua.” Tiettävästi oppilaat ovat lietsoneet toisiaan Whatsapp-viestiryhmissä ärsyttämään opettajia. ”Minä en kuulu niihin ryhmiin, mutta käsittääkseni se on mennyt juuri näin”, Olsoni toteaa.

Töölön alakoululaiset ovat saattaneet ottaa vaikutteita lahtelaisessa yläkoulussa lokakuussa sattuneesta välikohtauksesta, josta kehkeytyi mediakohu ja opettajan irtisanomiseen johtanut tapahtumasarja. Koulun oppilas oli ladannut Youtube-videopalveluun videon, jolla näkyy, kuinka opettaja menettää itsehillintänsä. ”Ope ragee” tarkoittaakin opettajan raivoamista.

Töölön ala-asteen koululla on tullut viime aikoina esiin myös tapauksia, joissa isommat oppilaat ovat esiintyneet Instagram-kuvapalvelussa opettajan nimellä. Epäillyistä identiteettivarkauksista on ilmoitettu Helsingin poliisille.

Rikosoikeudellinen vastuu alkaa Suomessa vasta 15-vuotiaana, mutta vahingonkorvausvastuu ei tunne alaikärajaa. Identiteettivarkaudesta saattaa myös koitua merkittävää mainehaittaa uhrille. ”Lapset eivät osaa aina ajatella, minkälaisia seuraamuksia voi tulla”, Olsoni toteaa. Rehtori Olsonin kokemusten mukaan yhä nuoremmat operoivat yhä notkeammin sosiaalisessa mediassa. Aikuisten voikin olla vaikea pysyä netti-ilmiöiden ja villitysten perässä. ”Vaikuttaa siltä, että ikärajoillakaan ei ole enää oikein merkitystä. Tuntuu, että lapsilla on tilit jo joka paikkaan [sosiaalisessa mediassa].”

Edes alakoululaisten kännykän käyttöä ei Olsonin mukaan voi – eikä edes haluta – kieltää täysin koulussa, koska mobiililaitteista on myös monenlaista hyötyä. Pelisääntöjä pyritään nyt kuitenkin kirkastamaan Töölössä niin koulussa kuin oppilaiden kotonakin. ”On vähän ikävää, jos lasten tai aikuisten täytyy olla arjessaan koko ajan varpaillaan, joutuuko johonkin kuvaan tai filmille.”

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Samoja keskustelutilaisuudessa kokemiani armottomuuden piirteitä löydän Hesarin uutisen lapsista. Mutta vieressä olevan Ruusulankadun yhteisöä kotinaan pitävien piirteitä en lapsista löydä. Mutta entäpä lasten vanhemmat, löydättekö te? Vai päteekö tässäkin Olavi Tähtelän minulle sanoma viisaus: "Menin itseeni, tuli ahdasta, lähdin pois."

Valoa pimeään

päivis: Kirjoitin pari päivää sitten heijastimista, joten nyt voin jatkaa valosta. Tosin sitä ennen kirjoitin myös jotain kaamoksesta. Valosta ajattelin kirjoittaa oikeastaan siksi, että otin äsken Niilon kanssa kuntopolkua kiertäessäni matkapuhelimen kameralla kuvan, jossa katuvalo valaisi hauskasti pimeää metsäpolkua. Halusin laittaa kuvan tänne blogiin, joten piti keksiä, mitä kuvan ympärille kirjoittaisi.

Niilon on jossain tuolla kuvassa, vaikka
sitä ei pimeän keskeltä erotakaan.

Kuvasta tosin ei tullut yhtä hyvä kuin olisin toivonut. Jostain syystä kuvassa oleva valaistu alue on kaiken lisäksi aivan vihreä, vaikka todellisuudessa kuntopolun värimaailma oli ennemminkin ruskeansävyinen.

Valosta puhuttiin kotimatkallakin autoradiossa. Moni tuntuu kärsivän alkutalven pimeydestä, johon apua neuvottiin hankkimaan kirkasvalolampusta. Lampun teho on paras, jos sitä käyttää aamuisin. Jos taas illalla laittaa kirkasvalolampun päälle, saattaa käydä niin, että uni ei tule silloin, kun pitäisi. Kaamosmasennusta voi lampun lisäksi torjua myös harrastamalla liikuntaa sekä syömällä ja nukkumalla säännöllisesti.

En muista itse koskaan kärsineeni kaamosmasennuksesta, mutta niin monen olen kuullut asiaa valittelevan, että kai siinä jotain perää on. Ihan niin kuin siinäkin, että kevät ja valon lisääntyminen se vasta koville ottaakin. Sitäkin voi olla vaikea uskoa, jos ei itse ole kokenut kevätvalon aiheuttamaa alakuloa.

Tarvittiin ehkä pientä painostusta, että sain kotipihaan lisää valoa. Taivaalta kun sitä ei lumen muodossa ainakaan ihan lähiaikoina ole luvassa. Taisin kirjoittaa aikaisemmin, että pihassa on niin pimeää, että aamulla autoon mennessä pitää kulkea lähes käsikopelolla. Jorman hankkiman pihavalon ansiosta jatkossa on hieman helpompaa löytää katoksen alla piileskelevä Smart. Tosin Bauhausista hankittu valopuu valaisee vain pihan puolta. Muistojen merikontin toisella puolella oleva autokatos on edelleen kuin dark side of the moon.

Sininauhakonsernin paluu?

jormas: "Kiviniemen Aarne on saanut kenkää."  Tällainen viesti kilahti eilen aamupäivällä puhelimeeni. Tunsin hyvää mieltä ja helpotusta, mutta myös vahingoniloa. Vahingonilon syy oli Sininauhaliiton ja Sininauhasäätiön operatiivisen johtaja Kiviniemen henkilökohtaisuuksiin mennyt päätös, jolla hän jätti maksamatta minulle sopimuksen mukaisen ja lupaamansa korvauksen päivälleen vuoden tekemästäni työstä Sininauha Oy:n toimitusjohtajana. Mielestäni päätöksen syy oli itsensä ylentäminen, ilkeys ja halu kyykyttää, sillä Aarne toimi silloin myös kyseisen osakeyhtiön hallituksen puheenjohtajana. Sen lisäksi siis, että käytti omistajan valtaa. Kiviniemi ei edes suostunut keskustelemaan olisiko korvaus oikeus ja kohtuus, vaan totesi ainoastaan, että "en ole luvannut". Oli sana sanaa vastaan, jossa tosin siinäkin olisin voinut pärjätä. Mutta asia ei ole minulta unohtunut ja siihen palaan. Vaikka ilkeydestä ei saa kuin mieltä myrkyttävää vahingoniloa, suon vastavuoroisesti nyt itselleni annoksen tätä mielenmyrkyttäjää.

Aarnen päätös jättää maksamatta vuoden työstä, teki minulle henkilökohtaiseksi Kiviniemen vision tuhota koko Sininauhakonserni. Toki se oli sitä muutenkin, sillä päihdetyön aito kutsumus ei lakkaa, vaikka palkkapussi lopettaa tulemisen. Aiheesta olen kirjoittanut 11 osaa blogipalstallamme nimellä: "Sininauhakonserni in memoriam". Kirjoitusten julkaisupäivät ovat: 22.4., 28.4., 4.5., 14.5., 24.5., 7.6., 9.6., 23.6., 5.7., 8.8. ja 11.9.

Henkilökohtaisuudesta saamani polttoaineen jokaisen tipan olen tarvinnut, sillä vaikka harmaita eminenssejä ja muita tukijoita oli kentällä useita, harva näki tarpeelliseksi laittaa itseään julkisesti likoon. Osa myös pelkäsi muuten vaan, osa oman työpaikansa, osa maineensa ja osa järjestönsä puolesta. Olin julkisuudessa käytännössä yksin, vaikka moni tekikin veran alla työtä todella härskin kaappausyrityksen mitätöimiseksi. En ollut yksin ja kieltämättä ilahdutti, kun sain palautteita, että blogikirjoituksillanikin on ollut vaikutuksensa. Koin ja koen, että en elämöinyt turhaa. Vaikka käytännössä koko Sininauhasäätiön omaisuus on kerätty toimitusjohtaja-aikanani, koen että Sininauhan kannalta suurimman työn olen tehnyt nyt. Työsuhteeni päätyttyä.

Mutta vaikka asian tärkeä polttoaine oli henkilökohtainen, oli vihkipappini, Aarne Kiviniemen etujen ja ministeritason palkkojen kahmimiselle topin laittaminen todella merkityksellinen. Niin merkityksellinen, että sitä eivät hallituksen jäsenet kaikilta osin ehkä ymmärrä. Sillä moni järjestö, mutta myös jotkut kunnat etsivät tapaa päättää jäsenyys tai yhteistyö Sininauhakonsernin kanssa. Kuuluin itsekin järjestöineni niihin ja olin valmis, että mielestäni läpeensä mädäksi päässyt Sininauha saa kadota koko järjestökentältä. Mutta usein kannattaa nukkua huonoillakin unenlahjoilla yön ja vähän useammankin yli.

Sininauhaliiton uudella toiminnanjohtajalla, mutta myös konsernin muilla johtajilla on hallitustensa kanssa kädet täyttä töitä pitkäksi aikaa, sillä Kiviniemi ehti tehdä uskomattoman suuren vahingon koko kristillisen päihdetyön kentälle. Mutta raskaimmat päätökset on nyt tehty, kun hallitukset päättivät ensin Kiviniemen työvelvoitteen ennenaikaisesti Sininauhaliiton toiminnanjohtajana ja sen jälkeen hänen työsuhteensa Sininauhasäätiön toimitusjohtajana. Samassa tohinassa taisi päättää jokunen hallituksen luottamushenkilökin uransa Sininauhaorganisaatiossa. Hyvä niin, sillä yhtään lasta ei tainnut mennä tällä kertaa pesuveden mukana. Tehdyt päätökset ja toimenpiteet palauttivat uskoni Sininauhakonserniin. Tätä viestiä myös jaan.

Vaikka en juuri tiedä kuinka hallituksen jäsenet noteeraavat muiden mielipiteitä vai istuuko viisaus edelleen liikaa omissa päissä, jaan jos en viisautta, niin jo kohtalaisen mittaisessa elämässä hankittuja kokemuksia edelleen. Sillä Kiviniemen Sininauha-taipaleen päättämisessä ja syissä on edelleen hallituksilla salailun piirteitä. Näin ei pitäisi olla, sillä kentän luottamuksen palauttaminen Sininauhaliittoon edellyttää kaikin tavoin avoimuutta ja päätösten läpinäkyvyyttä myös syistä.

Sininauhaliiton uusi boss on minulle tuttu jäljistään ja tekemisistään, vaikka henkilökohtainen tartuntapinta onkin ohuenlainen. Olen myös kuullut, että Teemu Tiensuu on avoimuuden puolestapuhuja. Hienoa, sillä sitä vuosien salailun jälkeen erityisesti tarvitaan. Sen puolesta liputan. Avoimuus myös kipeissä asioissa on yksi syy blogeihini, joita on nyt tästä aiheesta täysi tusina.

Kun tätä kirjoitin, piirtyi silmieni eteen televisiosta bongaamani, suomalaisen kuulantyöntäjän kommentti, kun hän kuuli, että kollega oli kärynnyt vuosia kestäneestä streroidien käytöstä. Hän katsoi avoimesti urheilijan rehtiydellä kameraan ja sanoi: "Mätämuna on mennyt." Muiden harkintaan jätän liittyykö kuulamiehen sanoma mitenkään kirjoittamaani.

Hei heijastin heilumaan!

päivis: Pitää olla realisti. Suomen syystalvi on tätä: sataa vettä, ulkona ei näe kuin taskulampun valossa. Ainakaan meillä ei näe, koska lähimmät katuvalot ovat kaukana maantien varressa eivätkä kuntopolun valotkaan yllä valaisemaan meidän pihaamme. Ja jos taskulamppua ei satu matkaan, pitää mennä niin sanotusti käsikopelolla.

Tänään koko päivänä en nähnyt päivänvaloa, kun töihin lähtiessä oli pimeää ja samanlaista oli töistä palatessa. Töissä taas olin koko päivän sisällä, ja jos ulkona olisikin ollut valoisaa, ei se juuri sisätiloihin näkynyt.

Onneksi kotoa löytyi
työreppuun uusi heijastin.

Töistä tullessa havahduin Vehkalan asemalta autolle kävellessä, ettei minulla ole minkäänlaista heijastinta. Arvioin mielessäni, mahtoikohan lähestyvän auton kuljettaja nähdä minua ollenkaan, kun painelin pimeänä tien yli.

Onneksi työmatkalla ei nykyään toimiston muuton myötä tarvitse kävellä autoteillä kuin tuon Kehäradan aseman ulkopuolella. Eikä silloin ollenkaan, jos onnistun asemalla jäämään junasta niiden portaiden lähelle, joista pääsee aseman parkkipaikalle autotietä ylittämättä. Tänään valitsin portaat, joilta päädyin ylittämään autotien.

Suomalaisena ja autoa ajavana on oppinut ymmärtämään, miten tärkeää on tulla pimeällä nähdyksi. Meillä Suomessa onkin lähes noloa, jos jossain päin vaatetusta tai kasseissa ei ole minkäänlaista heijastinta heilumassa. Nykyään jo lakikin edellyttää, että jalankulkijan pitää näkyä pimeällä. Ihmisten lisäksi usein myös koirilla on heijastimia.

Thaimaassa, jossa pimeä tulee nopeasti auringon laskettua noin kuuden aikaan illalla, heijastimia ei näe. Siellä jos missä niitä kuitenkin tarvittaisiin. Katuvalot ovat usein melko kehnot ja varsinkin skootterit ja moottoripyörät pujahtelevat sieltä täältä. Jalankulkijoiden kannattaisi siksi ymmärtää tulla nähdyiksi.

Miksikö Thaimaassa ei sitten ole heijastimia, vaikka niille olisi tarvetta? Ehkä samasta syystä kuin ettei siellä ole astioiden kuivauskaappeja eikä pahemmin kävelysauvojakaan. Siis siksi, että ne kuten heijastinkin ovat molemmat suomalaisia keksintöjä. Heijastimen keksi pertteliläinen maanviljelijä Arvi Lehti 1940- ja 1950-lukujen taitteessa. Ainakin ikäiseni ihmiset muistavat hyvin lumihiutaleen muotoisen heijastimen, jonka Lehden poika mallisuojasi. Lumihiutaleheijastin on tuotesuunnittelija Kalervo Suomelan käsialaa 1970-luvun alusta.

Absolut vodka, absolutisti, alkoholisti vai jotakin siltä väliltä?

jormas: Tänä aamuna mietin lehteä lukiessa päiviksen kanssa, että tasa-arvo tulee joka paikkaan. Eikä ollenkaan pelkästään hyvissä asioissa, sillä viinan kanssa läträävät naiset siinä ja siellä mikä oli ennen meidän kaksilahkeisten onni ja riesa.

Niinpä vaikka eduskunnan puhemies on puhemies, voi hän silti olla nainenkin. Joten pestin nykyisen haltijan, puhemies Maria Lohelan piti poistaa juopumuksen takia Ruotsiin suuntautuneen puhemiesvaltuuskunnan matkan päivällispöydästä kaksi naiskansanedustajaa. Siis nimestään huolimatta puhemiesvaltuuskunnassa voi olla myös naisia, joilta puuttuu monen miehen tapaan suhteellisuudentaju viinan ja sen juomisen suhteen. Julki tulleen tapauksen valossa voisi nimittäin olettaa tapauksen naisilla olevan vallalla käsityksen, että viinan kanssa voi kansanomaisesti sanottuna ottaa persiit olalle lähes missä tahansa. Örvellystä yli sukupuolirajojen siis.

Tänä aamuna luin tapahtumien kulusta lisää. Joukossa asianomaisten Pirkko Mattilan ja Katja Hännisen mielipiteitä. Niistä paistoi läpi itsensä ylentämisen lisäksi totaalinen harkinnan puute kuinka heidän olisi syytä suhtautua tapahtuneeseen. Asia on varsin mielenkiintoinen siksi, että Pirkko Mattila on sosiaali- ja terveysministeri. Jos jonkun niin hänen tulisi olla perillä alkoholin käytön sopivista rajoista. Mutta ehkä hän on enemmänkin aiheen ja aineen langennut kokemusasiantuntija.

Kun kansanedustaja on veronmaksajien rahoilla jossakin, hän edustaa Suomen kansaa eikä reissu ole silloin miltään osin biletysmatka. Vaikka itse kukin reissuillaan voi tehdä lähes mitä lystää, se on joskus kaikkea muuta kuin sopivaa. Erityisesti kansanedustajalle, jonka pitäisi edustaa muitakin suomalaisia kuin päihdeongelmaisia.. Pitäisi lisäksi olla myös esimerkkinä kaikille aikuisille, mutta myös nuorille ja lapsille.

Kumpaakaan asianomaista ei juurikaan kiinnostanut oman käytöksensä arviointi, vaan se mistä ja miten asia oli vuotanut julkisuuteen. Mutta toivoa muutoksesta vielä on, sillä selitykset olivat sitä luokkaa, että niistä ei ole kertynyt harjoitusta, kuten kunnon alkoholisti selittää juomisiaan. Mutta alku alkoholistin taipaleelle on lupaava. Sitä en toivo heille kummallekaan, vaikka se onkin yksi parhaimmista tavoista löytää itsensä. En toivo siksi, että onnistumisprosentti on sillä tiellä kovin huono. Joten helpommalla pääsee, jos tältä osin jättää itsensä etsimisen ja tutustumisen vähän vähemmälle.

Kaamos ja luonnon tuoksut

päivis: Auringon nousuista ja laskuista voi päätellä, että ensi viikosta alkaen, kun palaan taas töihin, aamulla kotoa lähtiessä on, jos ei ihan pimeää, niin ainakin vielä hämärää. Ja sama juttu töistä palatessa. Kuulostaa siltä, että kaamos alkaa olla käsillä. Tosin löysin tänään netistä kaamoslaskurin, jonka mukaan Tuusulassa ei ole varsinaista kaamosta. Kuitenkin tästä eteenpäin on vielä mentävä 31 päivää, jotta ollaan talvipäivän seisauksessa. Siitä alkaen päivä taas pitenee. Mutta siihen saakka se vain lyhenee koko ajan.

Kuntopolulta hävisivät viime yön kovien tuulten
ansiosta lähes kaikki sinne sataneet lumet.

Olen kuitenkin yrittänyt ajatella positiivisesti. Olemme nyt Suomessa, emme Thaimaassa. Mikä asia täällä voisi olla paremmin? Hyvää on ainakin se, että suunnilleen kaikki puhuvat suomea ja kaikki näkyvillä oleva informaatio on suomeksi. Eikä tarvitse miettiä, minkä verran antaa tippiä, kun käy ulkona syömässä. Mutta siinä ne taitavat ollakin. Ellei sitten positiiviseksi asiaksi laske sitä, että matka Thaimaahan on mahdollinen taas tammikuun alussa, kun seuraava eläkejaksoni alkaa.

Useimmat ihmiset tuntuvat harmittelevan, että lumi tuli ja meni. Minusta on kuitenkin mukavaa, että lunta ei ole. Ja tämä ihan itsekkäistä syistä: pääsen Niilon kanssa kiertämään kuntopolkua. Jos olisi lunta, kuntopolulle olisi tehty hiihtäjiä varten latu. Tietysti, jos lunta on niin paljon, että pääsee hiihtämään, luultavasti olisimme tampanneet moottorikelkoilla kävelyreitin hevoshakaan. Niinhän on tullut tehtyä suunnilleen jokaisena talvena, jonka olemme Jokilaaksossa asustelleet.

Mutta oikeasti en kyllä pidä lumettomasta ajasta, se on tunnustettava. Kaipaan lumen tuomaa valoa kuten muutkin. Illalla on pakko ottaa taskulamppu mukaan, jos aikoo nähdä jotain. Vain joskus, kun pilvet ovat sopivan matalalla, lentokentältä kantautuu meille saakka valoa sen verran, että ulkona voi juuri ja juuri nähdä eteensä ilman lamppuakin.

Vaikka nyt ei Suomessa tuoksujen suhteen olekaan paras mahdollinen vuodenaika, Thaimaahan verrattuna tuoksuja tuntuu meillä olevan enemmän mihin aikaan vuodesta tahansa. Lumikin tuoksuu. Usein tuntuu, että Thaimaassa kasvit eivät juuri tuoksu, mutta varsinkin viime reissulla olen kiinnittänyt huomiota kardemummalta vaikuttavaan tuoksuun. En vain ole saanut selvää, minkälaisesta kasvista se on peräisin. Jopa Seven Seasin piha-alueella tuon tuoksun tunsin. Ehkä olen viimein löytänyt Thaimaasta tuoksun, jota voi miellyttävyydessään verrata mielestäni parhaaseen suomalaiseen kevään tuoksuun eli tuomen kukkien tuoksuun.

Kevättä odotellessa pitää kuitenkin ensin rämpiä talvi oli se sitten luminen tai lumeton.

Bangkok jäi tällä erää taakse

jormas: Tähän piti tulla kahden kuukauden Aasian reissumme
päätteeksi jotain viisasta. Vaan toisin kävi, tuli kolme kuvaa:

Joskus ihmettelen Suomessa, kun turistit kuvaavat meille jotain itsestään selvää.
Huomasin saman kun kuvasin ananaskoria. Siinä ei Thaimaassa liene ihmeellistä.

Myös kymmenen miljoonan asukkaan Bangkokissa löytyy rentoa oloa.

Pidän Bangkokin kanaaleista ja niiden pitkähäntäveneistä.