Uuden elämän riemuja

jormas: Britannian hovi tiedotti herttuatar Catherinen suunnanneen St. Maryn sairaalaan synnyttämään aamulla kuudelta paikallista aikaa. Myöhemmin synnytyksen kerrottiin edenneen normaalisti ja lopulta pieni tytär syntyi vain alle kolme tuntia synnytyksen alusta. Hovi tiedotti reilu kolme kiloa painaneen tytön syntyneen klo 08.34 paikallista aikaa. Eli klo 10.34 Suomen aikaa. Ilouutisesta tiedotettiin lauantaina, kun syntymästä oli kulunut reilu kaksi tuntia. Ja markkinavoimat osasivat kertoa, että jo nyt pikku prinsessa on tuonut 150 miljoonan euron piristysruiskeen Britannian talouteen.

Kuvien kani ei liity kirjoitukseen

Mutta meillä Jokilaaksossa ovat erilaiset syntymisen riemut. Jo reipas kuukausi sitten taisimme kirjoittaa, että kaniäiti kantoi suun täydeltä heinää tulevan synnytysosastonsa pehmikkeeksi. Tosin kanimaailmassa lienee edelleen enemmän kotisynnytys kurssissa, joten kotiaan, jota pesäksikin kutsutaan, se taisi tehdä. Kani-isukki Mustis, meidän ainoa musta kanimme valvoi puolisonsa raadantaa ja siinä sivussa jahtasi muita kanityttöjä.

Mutta ehkä eläinten synnytyssairaaloitakin vielä näemme yhä hullummassa ja luonnottomammaksi käyvässä maailmassa. Palveluja on nimittäin joka lähtöön. Joskus tuntuukin, että niiden syntymistä ei aina vauhdita niinkään ainoastaan tarve vaan myös markkinamiehet ja -naiset sekä -voimat.

Lehdestä huomasin nimittäin eilen joidenkin paheksuvat, kun seurakunnat ovat perustaneet sururyhmiä lemmikkieläimensä menettäneille. Ja koska avara mieleni ymmärtää lähes kaiken, ymmärrän tämänkin. Nimittäin lemmikkieläinten kasvavan merkityksen yhä kasvavassa yksinäisyydessä.

Enää ei saman katon alla asu montaa sukupolvea ja lapsilla pitää olla kunnallinen päivähoitopaikka silloinkin, vaikka molemmat vanhemmat ovat kotona ilman ansiotyötä. Ja isovanhemmat vanhainkodissa tai vastaavassa, jossa lapset ja muut omaiset käyvät kerran vuodessa ostamassa itselleen hyvää omatuntoa. Että "voi voi kun on hienoa, kyllä sinun on hyvä olla täällä". Vaan kun ei ole, sillä vuosikymmenten rakkaus ihmisiin, esineisiin ja kaikkeen tuttuun ei ole siirtynyt vanhainkodin valkoisten seinien sisälle. On yksinäistä. Moni asuu myös yksin omassa asunnossaan, jossa yksinäisyys on sielläkin ainainen vieras. On sitten sulkenut kotinsa oven sisä- tai ulkopuolelta.

Mutta takaisin meidän pihapiirin perhetapahtumaan. Tänä aamuna nimittäin kanilapset tulivat viimein näytille. Tai ainakin pari niistä, harmaita väriltään. Valkoinen täplä otsassa. Kanikotia risukoiden alla on myös pitkin kevättä Niilo osaomistuskoira suuren mielenkiinnon vallassa seurannut. Asiaakin sinne näyttäisi sillä olevan vaikka kuinka.

Osan Niilon asioista tiedämmekin, sillä kerran supiloukulla pyydystimme yhden countrykaneistamme. Ansaan meni lähestulkoon koko joukon pienin rääpäle. Jonka vapautimme muiden luonnon elävien joukkoon kaikkien myllykyläläisten kotipuutarhureiden riemuksi ja iloksi. Vaan mikä oli Niilon asia pienelle kanille? Se nuoli sen hellästi ja suurella huolenpidolla kauttaaltaan litimäräksi ja arvatenkin mielestään puhtaaksi.

Ulkonäköpaineet

päivis: Aika usein puhutaan pärstäkertoimesta, kun tarkoitetaan, että jonkun naama miellyttää ja jonkun toisen taas ei. Ja siihen liittyen jonkun asiat hoituvat paremmin kuin toisen. Taannoisten eduskuntavaalien yhteydessä puhuttiin myös siitä, että hyvältä näyttävien ihmisten on helpompi haalia ääniä kuin vähemmän hauskan näköisten. Näin voi olla, mutta toivon silti, että uuteen eduskuntaan valitut ovat siellä ainakin pääosin muiden kuin ulkoisten avujensa ansiosta.

Yksi hyvistä kuulemistani uutisista on se, kun joissakin maissa on päätetty, etteivät mannekiinit saa olla liian laihoja. En ole niin paljon syventynyt mallimaailmaan, että osaisin sanoa, mikä sitten on riittävä mallin paino tai painoindeksi. Veikkaan että melkoisia laiheliineja mallit ovat jatkossakin hyvistä päätöksistä huolimatta.

Ulkonäkö on monessa tapauksessa tärkeä asia. Työpaikkahaastattelua varten ei omalle naamalleen ehkä voi ihmeitä tehdä, mutta yksi hyväksi koettu neuvo on pukeutua asiallisesti. Mutta sekään ei ihan joka työpaikkaa hakiessa taida riittää. Kuulin äskettäin radiosta selvityksestä, jossa oli tehty havaintoja siitä, miten pukeutuminen voi edesauttaa työpaikan saantia. Selvityksen mukaan kannattaa pukea päälleen arvostettuja merkkivaatteita, jos mielii tulla palkatuksi. Saattaa toimia ainakin joissakin työpaikoissa, mutta tuskin ihan joka hommassa.

Nyrkkeilijätkin ovat usein samaa maata.

Joissain ammateissa odotetaan ja arvostetaankin tietynlaista ulkonäköä. Poliisiksi tuskin edes pääsee, jos on kovin hintelää tekoa. Jo pääsykokeissa on sen verran rankkoja fyysisiä testejä, että niissä pärjätäkseen pitää olla ruista ranteessa. Samankaltaiset ulkonäköodotukset koskevat usein kai myös vartijoita ja portsareita.

Joskus näyttelijätkin päätyvät ulkonäkönsä vuoksi esittämään tietynlaisia rooleja. Åke Lindman taisi järestään joutua esittämään koviksia. Marilyn Monroe taas tuskin olisi menestynyt asiallisen asianajajan tai vakavasti otettavan kirurgin roolissa.

Ihmiset, joille ulkonäöllä on merkitystä, ovat usein tyytymättömiä omaan naamaansa. Tai vyötäröönsä, reisien paksuuteen, takapuolen leveyteen, hiusten väriin ja herra ties mihin. Aika moni ulkonäköasia onkin nykyään korjattavissa ja hämmästyttävää on, että aina vain nuoremmat haluavat parantaa ulkonäköään kauneusleikkausten avulla.

Jokilaakson elämää

jormas: Minulle on nuoruuden vappuaatoista yhdenlainen muisto oli kaiken. Sama kuin juhannuksesta ja uudenvuodestakin. Niinä päivinä sai olla ikään kuin enemmän luvan kanssa tolkuttomasti juovuksissa. Hauskuutta lisäsi, että niin oli moni muukin.

Pikkulampeemme virtaa vettä menosta metsäpurosta.
Oikealla Rabbit Island ja lammen takana Duokoti.

Vappu on monelle toiveita täynnä olevassa ajankohdassa. Toisin kuin pääsiäinen, joka on kevättalvea ja toisin kuin juhannus, joka on keskellä kauneinta kesää. Vappuna ei monen mielestä ole enää talvi eikä pitäisi olla kevätkään. Vaan pitäisi olla kesä, vähintäänkin orastavana. Ja sitähän se onkin, joskin Itä-Suomi näytti saavan eilen aattona parhaimmillaan 25 senttimetriä vitivalkoista lunta.

Me olemme keränneet nyt ensi kerran vapun korvilla  koivusta mahlaa, josta näyttääkin päivän Hesarin mukaan tulevan hittituote: http://www.hs.fi/kotimaa/a1430370728407. Tänä aamuna söimme aamupuuron, jonka päivis oli keittänyt mahlaveteen. Ehkä se oli saman makuista kuin ilman mahlaakin, ehkä ei. Meistä se oli hyvää, sillä sitä oli terästetty marjoilla ja naapuriniityn mehiläisten pihastamme varastamalla Himalajan balsami hunajalla.

Meillä on vieressä valaistu kunto- tai nykyisin ehkä jo enemmän luontopolku, jonka ahkerimpia kiertäjiä on päivis oman personal trainerinsa kanssa. Niilo-koira onkin siihen tehtävään oiva kaveri, joka tosin ei taida paljon päiviksen kunnon hoitamisesta perustaa. päivis lienee sille tässä tapauksessa tärkeä vain siksi, että ilman häntä ei ole luontopolulle juurikaan asiaa. Mitä nyt minun kanssa joskus.

Polkua reunustaa valaisimet, joissa on alumiiniset kuvut. Viikkotolkulla on tikka nähnyt tarpeelliseksi hakata nokallaan kyseisiä kupuja. Ääni kuuluu puolen kilometrin päähän kirkkaana yli monipuolisen linnunlaulun. Ehkä joku tässä asiassa minua tietävämpi valaisee miksi tikka niitä hakkaa.

Viime kesänä perustamamme kurpitsakukkula on sekin saanut kevään myötä uusia eläjiä. Luin nimittäin, että meillä elää parikymmentä erilaista rapalperilaatua. Joten kevään ensimmäiset kukkulalle istutetut ovat rapalpereja, joista yksi on kevään varhainen early-laatu.

Ehkä nimeämmekin paikan rapalperikukkulaksi, kunhan näen kuinka verottajan mielestä maanviljelijä jormaksen emäntä-päivis niitä kesän mittaan hyödyntää.

Ensimmäinen vappu Merikonttikodissa

päivis: Vaikka olemme asuneet jo melkein kaksi vuotta Merikonttikodissa, on tämä ensimmäinen vappumme täällä, sillä vuosi sitten olimme Thaimaassa. Kuinka vappua sitten merikonteista rakennetusta pientalossa vietetään? Eipä juuri mitenkään.

Töistä livahdin kotiin jo kahden jälkeen. Tai ei sitä livahtamiseksi oikein voi kutsua, sillä kaikki muut olivat lähteneet jo ennen minua. Aikaa vappuaaton valmisteluun olisi siis ollut vaikka kuinka. Mutta eipä ole serpentiinejä, ei ilmapalloja, eikä simaakaan. Kaksi tippaleipää sentään söimme TV:stä nauhoitettua ruotsalaista poliisisarjaa katsellessamme.

Vappuna pitäisi tietysti kuvituskuvana olla vaikka ilmapalloja, mutta kun
sellaista ei omissa kansioissani ole, niin kelvatkoon nämä napit vappukuvaksi.

En usko sen olevan ikäkysymys, ettei vapun aatto jaksa innostaa. Sen verran olen vappuja käynyt ihmisten ilmoilla ihmettelemässä, että tiedän kaikenikäisten osaavan ottaa ilon irti tästä työläisten ja ylioppilaiden juhlasta. Niinhän vappua ainakin ennen vanhaan kuvailtiin. Tuo määritelmä tietysti jättää osan väestä juhlakansan ulkopuolelle. Lapsetkin.

Vapun mahdollinen viehätys ainakin minulla perustuu paremminkin siihen, että juhla osuu vuodenaikaan, jolloin luonto taas herää. Tosin tällä kertaa pitää jättää huomiotta se, että Keski- ja Itä-Suomeen satoi viime yön aikana paksu lumipeite. Jo jonkin aikaa iltaisin ulkona on kuulunut mahtava lintujen laulu. Varmaan ne laulavat muinakin vuorokauden aikoina, mutta jostain syystä sen huomaa parhaiten illalla.

Mutta takaisin otsikkoon ja vapun viettoon Merikonttikodissa. Mitä muuta täällä kevään juhlan aattona ajatellaan kuin ruotsalaisen TV-sarjan juonen käänteitä? Mietitään, milloin seuraavan kerran pitää hakea vettä säiliöön. Jo tulevana viikonloppuna vai vasta ensi viikolla? Tai joko kompostoivan Mulltoa-ekokäymälän säiliö pitäisi käydä kippaamassa kompostoriin? Komposti onkin jo lähtenyt talven jäljiltä mukavasti käyntiin. Kovin arkisia tuntuvat ajatukset olevan. Ikkunatkin kaipaisivat pesua.

Yön sudet ja Venäjä-suhteet

jormas: Mediassa on noussut aikamoinen keskustelu venäläisestä moottoripyöräjengistä, joka on tai oli menossa Berliinin voitonpäivän paraatiin. Siis juhlimaan ja kunnioittamaan esisisiensä tekoja Euroopan vapauttamiksi Hitlerin ikeen alta. Joka oli samaa sakkia missä joukoissa Suomikin taisteli Venäjää vastaan maailman parannustöissä Jota kutsutaan myös toiseksi maailmansodaksi.

Pyöräporukan matka toppasi Puolan rajalle, sillä uutisten mukaan matkalaisilla oli puutteita ainakin matkustusasiakirjoissa. Ja vaikka näin ei olisi ollutkaan, saattaa haave Saksaan pääsystä päättyä Saksan rajalle, sillä kaikilla ei taida olla viisumeita, joita saatetaan tässäkin tapauksessa edellyttää.

Itäisen naapurimme prätkäjengi suunnittelee nyt uutta reittiä, jossa yhtenä vaihtoehtona on kotimaamme. Joku jo elämöi, että sitten tutkimaan suurennuslasilla tai peräti mikroskoopilla maahantulopaperit, että jos vaikka ei tämänkään kautta.

Mutta minä olen eri mieltä, sillä valtakunnassamme on järjestetty huomattavasti huonomaineisempienkin prätkäjengien jäsenten hautajaisia ynnä kissan ristiäisiä ja muita karkeloita, joihin osallistujia on ollut pitkin palloa. Lisäksi nythän on tarkoitus vaan ajaa kauttamme ja mennä Saksaan bailuihin.

Koska en ole kuullut kenenkään mainitsevan, että kyseessä olisi rikollisjärjestö, olisi nyt tuhannen taalan mahdollisuus korjata hieman rapautuneitakin naapurisuhteita, sillä kyseiseen moottoripyöräjengiin taitaa kuulua myös itäisen naapurimme pääboss Vladimir. Tai ainakin hänelle on sinne suhteet kunnossa.

Tästä kerrassaan loistavasta ideasta kiitos osaltani kuuluu Seppo Riikoselle: https://www.facebook.com/seppo.riikonen.98?fref=nf

Syystä tai toisesta itselleni käsittämättömästä syystä en kuitenkaan voi päättää kuka maahamme tulee ja kuka ei. Jos voisin, ottaisin porukan avosylin vastaan, kylvettäisin Katinkullan kylpylässä, syöttäisin, majoittaisin ja juottaisin sekä tarjoaisin tarvittaessa valtiomme kustantamana saattojoukon Saksan lautalle matkalippuineen.

Olen nimittäin kohtuullisen varma, että ainakin suomalaisten motoristien olisi vieraanvaraisuutemme jälkeen varsin räyhäkästä vierailla Venäjällä. Mutta tässäkin asiassa olen Suomen lisäksi ollut länsimaisen uutisoinnin varassa. Aika usein olenkin pohtinut, että onkohan tietooni maailmalta tullut asia nyt aivan noinkaan. Maailmalla kulkiessa saa nimittäin huonollakin kielitaidolla samasta asiasta monta totuutta. Joten nyt aion vähintään mielenkiinnosta seurata mitä tapahtuu täällä: http://fi.sputniknews.com/suomi/

Paljain jaloin

päivis: Hesarissa oli juttu kotkalaismiehestä, joka kulkee lähes aina paljain jaloin. Artikkeli liittyi  HSTV:n uuteen Mun juttu -sarjaan, jossa ihmiset esittelevät omiksi kokemiaan asioita. Lehtijutun mukaan mies totesi muun muassa olevansa paljain jaloin rohkeampi kuin kengät jalassa.

Minulla paljain jaloin kulkeminen liittyy erityisesti lapsuuteen. Kesät kuljin ilman kenkiä varmasti enemmän kuin kengät jalassa. Olin niin tottunut paljasjalkaisuuteen, että helposti juoksin mummun ja vaarin luokse metsän poikki avojaloin. Siinä eivät risut ja männyn kävyt paljon vauhtia hidastaneet.

Paljailla jaloilla voi vaikka pestä mattoja.

Kengistä taas muistuu lapsuudesta mieleen kevät, kun ensimmäistä kertaa sai laittaa kaupungille mennessä pikkukengät jalkaan. Se kenkien kopina on erityisesti jäänyt mieleeni. Tosin ehkä muistissa on paremminkin keväiset naisten korkokenkien kopinat kuin omat lapsen kengistä lähteneet äänet.

Hieman vanhempanakin oli mukava kulkea kesällä ilman kenkiä. Ehkä se oli sen ajan tyyli. Elettiinhän hippikulttuurin kuumimpia aikoja. En muista kenenkään koskaan ihmetelleen sitä, että minä ja varmaan monet muut ikäiseni kulkivat paljain jaloin, mutta kuinkas kävikään, kun vietin yhden kesän Kiteellä sukulaisten leipomon kesätyttönä.

Auta armias miten sukulaistäti pillastui, kun hän huomasi minun kulkeneen silloisen kirkonkylän kesäisellä raitilla ilman kenkiä. Se kai tuntui hänestä lähes pyhäin häväistykseltä. En kuitenkaan jaksa muistaa tarkemmin, mikä paljasjalkaisuudessa oli niin järkyttävää. Ehkä häntä vain hävetti, jos ihmiset olisivat luulleet, ettei yrittäjäperheen sukulaistytöllä ole varaa kenkiin. Mene tiedä, mutta toiste en paljain jaloin kylille lähtenyt.

Nyt jälkeenpäin ajateltuna paljasjaloin kaupungilla kulkeminen tuntuu vähintään yhtä omituiselta kuin huopatöppösten käyttö. Niillä kuljettiin ainakin joinakin teinivuosina koko talvi. Töppösten tuotekehittely ei vielä silloin ollut niin pitkällä, että pohjia olisi ulkopuolelta vahvistettu kumipohjallisilla. Kun sää lämpeni, huopapohjat alkoivat aika tehokkaasti kastua. Ja kun talven oli kulkenut myös kovilla kaupungin asfalteilla, pohjat olivat kevään korvalla lähes puhki.

Paljain jaloin on edelleen mukava olla. Varsinkin sisällä. Aika usein lumikelillä käyn sen verran paljain jaloin ulkonakin, että ainakin sanomaan pääsee.

Asunnoton vai koditon?

jormas: Tämän päivän Hesari kertoi, että asunnottomuus on vähentynyt Helsingissä, mutta kasvanut Vantaalla ja Espoossa. Näin saattaa ollakin, mutta miten määritellään asunnottomuus? Lisäksi kodittomuus ja asunnottomuus ovat kaksi eri asiaa. Joku voi asua  suhteellisen leveästi ja kokea olevansa koditon ja toinen taas reissaa pitkin maailmaa, nukkuu missä sattuu ja kokee olevansa kotonaan missä tahansa. Joku ei siis koe olevansa kotona missään ja toisen koti on korvien välissä ja aina mukana .

Tein yli 30-vuoden palkkatyörupeaman asunnottomien parissa ja koko ajan minua häiritsi miten määritellä asunnottomuus, jotta mittarit ympäri valtakunnan olisivat yhdenmukaiset ja vertailu luotettavaa. Sinä aikana maistoin itsekin omakohtaisesti asunnottomuutta, vaikka koditon en ollut silloinkaan. Ehkä kirjoitan siitä ylihuomenna.

Esimerkiksi Jyväskylässä Katulähetyksellä on  asumispaikkoja yli kaksisataa, joten aikoinaan oli aivan minusta lafkan bossina kiinni kuinka kyseisen määrän ilmoitin tilastoihin. Määrä oli merkittävä asunnottomuutta määriteltäessä silloisen 60 000 asukkaan Jyväskylässä. Nykyisin käytännöt lienevät tältä osin selkeämpiä ja yhdenmukaisempia. Mutta paikkakuntakohtaisia kirjauseroja on yhä, sen tiedän satavarmasti.

Miten sitten tehdä tilastot yhdenmukaisiksi? Tässä siihen eväitä. Ensinnäkin asunnottomiksi pitäisi luokitella kaikki, joilla tulojen puolesta olisi oikeus yleiseen, eläkeläisten tai opiskelijoiden asumistukeen, mutta eivät voi sitä saada asumismuotonsa vuoksi. Tosin jo mainitulla tavalla luokittelu laittaa asukkaita eriarvoiseen asemaan, sillä kaikilla kolmella erilaisella asumistukijärjestelmällä on erilaiset kriteerit.

Asumistukijärjestelmä on kuitenkin tarkoitettu kaikille, joten lähtökohtaisesti edellä mainittu olisi ehkä luotettavin ja oikeudenmukaisin alku tilastoimiselle. Koska jokainen suomalainen tavalla tai toisella on verottajan tiedossa osoitteineen, olisi tilastoista hyvinkin helposti poimittavissa kenen asumismuoto tai osoite olisi ylipäätään asumistukeen oikeuttava. Verottajalta selviää kuka on päätoiminen opiskelija, kuka päätoiminen eläkeläinen ja kuka työssä tai työttömänä työnhakijana ja/tai kunnan sosiaalitoimen toimeentulotuen asiakkaana. Kun verotiedot ja osoitteet ovat lähtökohtaisesti julkisia, niin ei olisi lainkaan ylivoimaista yhdistää tietoja ja saada aikaan luotettava tilasto.

Tässä tapauksessa tilastojen tekemistä Suomessa helpottaa myös käytäntö, että asunto-osoite on oltava sellaiseen paikkaan, joka on saanut luvat toimia vähintään asuinkäyttöön tarkoitettuna huoneena. Huoneen on käytännössä silloin lähes aina oltava omakoti-, kerros- tai rivitalossa. Jos näin ei ole, olet vailla vakinaista asuntoa, jonka pitäisi olla tilastollisesti  yhtä kuin asunnoton. Vasta edellä mainitun kaltaisen tilaston jälkeen tiedämme kuinka monella meillä ei ole lainkaan kattoa päämme päällä tai majamme on sellainen, että viranomainen estää sinne kodin tekemisen. Jos tämä on näin simppeliä, niin miksi näin ei tehdä?

Viikonloppu Jokilaaksossa

päivis: Eilen huomasin kahden nuoren naisen kulkevan aivan talomme vierestä rinkat ja muut retkeilyyn liittyvät tykötarpeet selässään. Tulivat Rantabulevardiksi kutsumaani pikkutietä pitkin jostain metsästä.

En ollut tarpeeksi nopea juostakseni naisten perään, jotta olisin kysynyt, mistä ovat tulossa ja minne menossa. Ehdin kuitenkin ajatella, että olisivatkohan Seitsemän veljeksen vaellusreitin kulkijoita. Uusi reittiehdotus tosin ei mene pihamme, eikä edes Jokilaaksonkaan kautta. Oikealla reitillä ollakseen pitäisi kulkea Myllykylältä kuntopolulle.

Retkeilijöiden kulkusuuntakin oli väärä, sillä reittihän alkaa Helsingistä Aleksis Kiven patsaalta ja Myllykylästä reitti suuntaa Ruotsinkylän metsien kautta kohti Lahelaa.

Mutta tänään tein Niilon kanssa ihan oman vaelluksen Jokilaakson mailla ja vähän ulkopuolellakin. 

Reittimme kulki mainittua Rantabulevardia pitkin, mutta jouduimme kääntymään kohti lampea, koska bulevardi muuttui märäksi mössöksi. Niilohan ei mielellään poistu valmiilta poluilta, joten en hennonut pakottaa sitä kiertämään lätäköitä.

Lammen rannassa havainnoin veden pintaa. Vettä on vielä ehkä parikymmentä senttiä enemmän kuin yleensä. Huomasin myös, että Jorma oli jo asentanut tikkaat rantaan. Pääsisimme siis uimaan, mutta olemme puhuneet, että meillä kummallakaan ei ole tarve näyttää rohkeuttamme, jota kylmässä vedessä uimisella ehkä voisi osoittaa. Lammella uiskentelivat kotijoutsenemme. Ehkä Jokilammen sijaan voisimme puhuakin Joutsenlammessa.

Jokilammessa olevalle Strandölle johtaa joskus tulevaisuudessa silta, mutta vielä saarelle ei Niilon kanssa pääse, sillä siltaa varten on toistaiseksi olemassa vain kaksi kannatinpylvästä. Sillan pielessä ollessamme keksin, että voisimme ehkä päästä pitkin joen rantaa Soiniityntien sillalle saakka. Niinpä pääsimmekin. Kesällä ranta kasvaa nokkosta ja on muutenkin niin ryteikköinen, että rannalla kulkeminen ei tule kysymykseen. Toistaiseksi vasta rentukka pukkasi kukkaa.

Koska vesisade oli vain tihkua, kävelimme vielä Hevoshaalle johtavalle tielle. Siellä huomasin Myllykylän tien poikki juoksevan eläimen, joka saattoi olla valkohäntäpeura tai ilves. Epävarmuus tunnistamisessa johtui siitä, että jätin sateen vuoksi silmälasit kotiin. Vähänkös harmitti.

Ennen kotisillallemme tuloa huomasin tien poskessa roskan. Päätin poimia sen ja laittaa roskikseen, joka meillä on sillan pielessä sitä varten, että esimerkiksi Tuusulan kunnan joen rantaan rakentamalla uimapaikalla kävijät laittaisivat roskansa sinne. Ettei tarvitsisi jättää niitä maastoon. Hieman ikävältä tuntui huomata, että löytämäni roska oli läpipainopakkaus, jossa joskus oli ollut neljä Subutex-tablettia. Veikkaan, että se, joka on nuo pillerit käyttänyt, ei ole tullut Soiniityntien sillan pieleen korvaushoitotarkoituksessa. Tienoomme vetää näköjään luokseen monenlaista retkeilijää.

Ruisrääkästä tasa-arvoon

jormas: Vastakkainasettelu on mielenkiintoinen ilmiö, johon ajaudutaan monesti, koska emme halua ottaa muita riittävästi huomioon ilman pakkoa. Esimerkkejä löytyy helposti ja paljon. Yksi oiva on miesten ja naisten välinen tasa-arvo. Se on saanut aikaan lakeja, joista yksi on, että monissa hallituksissa ja toimielimissä on lain määräämät kiintiöt molemmille sukupuolille. Kiintiöihin on jouduttu siksi, että miehet eivätkä naiset äänestä naisia riittävästi, vaikka heitä olisi tarjollakin ja vaikka kansastamme enemmistö on naisia. Ja kun emme toimi näin, laitetaan heitä sitten x-määrä tuonne ja y-määrä tänne. Jos olisin nainen, jolla olisi sieluni, kokisin juuri mainitsemani lain tasa-arvoa loukkaavana.

Aivan oma lukunsa ovat  vammaisten oikeudet, joissa syyt lakeihin ovat usein aivan samat. Me tiedämme, että liikuntaesteetön ympäristö on kaikkien etu eikä lainkaan kalliimpi toteuttaa kuin liikuntaesteetkään, kun asia otetaan huomioon jo suunnittelun varhaisissa vaiheissa. Mutta me emme rakenna kaikille esteetöntä ympäristöä kuin lain ja pakon edessä.

Toki ilmassa on myös tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä, josta oiva esimerkki on ajattelumalli, että onhan ne ja nuo palvelut saatavissa sieltä tai täältä. Jotta  miksi pyörätuolinkäyttäjän, muuten huonosti liikkuvan, sydänvikaisen, astmaatikon tai vaikkapa lastenvaunuilla pitää päästä juuri niihin esteellisiin tiloihin? Kun vastaan, että eihän edellä mainituilla joukoilla ole määrättyihin tiloihin pääsyyn mitään muita syitä kuin muillakaan. Mutta asia ei aukea tällä esimerkillä.

Eikä vielä silläkään, vaikka sanon, että onhan se vähän mieltäkin nakertavaa, jos pyörätuolinkäyttäjän ystävä tai kaveri asuu hissittömän talon kolmannessa kerroksessa ja omin voimin ei pääse soittamaan edes ovikelloa.

Tämä esimerkki auttaa vähän, mutta lopullisen mielenvikaisen tai vähintään omituisen leiman saan silloin, kun sanon, että miltä sinusta mahtaisi silmälasien käyttäjänä tuntua, jos apteekissa olisi ovessa lappu, että silmälasien käyttäjiä palvellaan vain tuulikaapissa.

Nyt Helsingin itälaajeneminen on ajautumassa suuriin vaikeuksiin, sillä Östersundomin yleiskaava sai vastikään pakit Uudenmaan ELY-keskukselta. Tähänkin vastakkainasetteluun on jouduttu siksi, että emme pääse ilman lakeja yhteysymmärrykseen luonnon huomioimisesta vapaaehtoisesti. Vaan pitää tehdä laki, jonka toteutumista luonnon puolesta puhuvat haukan lailla vahtivat. Ja syntyy tilanne, että ruisrääkkää ja lintua nimeltä pyy suojellaan toisen lain keinoin ja metsästetään toisen lain asetusten mukaan.

Me asumme Myllykylän Jokilaaksossa, jonka laidalla kulkee Tuusulanjoki ja jonka kunnostus monipuolisempaan virkistyskäyttöön oli pitkät tovit jäissä. Yksi syy oli, että joessa suunnilleen kohdallamme oli ja on vuollejokisimpukkaesiintymä. Kun sitten viimein lupa ruoppaamiselle tuli, olivat tiukkapipoisimmat sitä mieltä, että siinä meni simpukat. Mutta nyt on asia tutkittu ja simpukkaesiintymä voi paremmin kuin koskaan. Joku narsissin tai tulppaanin istuttaja inhoaa sydämensä kyllyydestä meilläkin valloillaan olevia ja eläviä kaneja. Joista todistetusti on vahinkoa vain sille luonnon osalle, jota ihminen on itse muokannut.

Mutta ketut, ilvekset, petolinnut ja jotkut metsästäjätkin tykkäävät kaneista ja niin mekin. Sillä meille ne ovat tuoneet pihapiiriin ilvesten ja kettujen lisäksi taivaalle sekä metsän puihin huuhkajat, pöllöt ja haukat. Jokilaakson vieressä on  myös melkoisen kokoinen sähkömuuntamo, jonka piha näyttää sekin kelpaavan niin kasveille kuin eläimillekin. Meillä on hyvinkin vilkasliikenteiset väylät sekä maassa että ilmassa, sillä kiitoradalle laskeudutaan suoraan Myllykylän päältä. Se ei näytä häiritsevän  metsien eikä niittyjen elämää, vaan mehiläiset käyvät innolla ryöstämässä pihapiirimme jättibalsameista hunajantekotarpeitaan. Jota me sitten ostamme aamujogurtin sekaan mehiläistenhoitajalta sen valmistuttua.

Lisäksi kylällä on yksi maamme parhaiten hoidetuista kiviainestehtaista asfalttiasemineen. Tätäkin joku aina joskus vastustaa, vaikka itse asuu sorapatjan päälle rakennetussa talossa ja kulkee sinne sorapatjan päälle rakennettua asfalttitietä. Seepsula Oy:n kiviainestehdas onkin hieno asia, sillä sitä mukaa, kun yhteiskunta on vähentänyt Myllykylän palveluja vieden kirjepostilaatikonkin mennessään, yksityiset tuovat jotain tilalle. Nyt saamme Seepsula Oy:n ansiosta kylälle taatusti oivan aamupala- ja lounaspaikan, Ravintola Sepelin. Juomavetemme jatkossa noudamme Merikonttikotiimme Sepelin seinästä 1000 litran säiliöllä, sillä kunnallistekniikka ei Jokilaaksossa ole. Yli kuntarajojen tapahtuvaa yhteistyötä siis, koska Ravintola Sepeliin taitaa juoma- ja muukin luonnonvesi tulla Vantaan kaupungin vesijohtoverkosta.

Mutta tähän kaikkeen ovat eläimet sopeutuneet ja seutumme luonto onkin varsin monipuolinen hirvineen, kauriineen, peuroineen ja saukkoineen. Keikkuupa joukossa supejakin, jotka arvatenkin ovat kaniemme lisäksi ilvesten mieleen.

Vastakkainasettelun sijaan pitäisikin käyttää kymmenkertainen määrä resursseja siihen, että miten pitää yhteiskuntaa rakentaa, että se ottaa huomioon kaiken elävän eikä vain itsekästä ihmistä. Pitäisi tutkia kuinka pitää suunnitella, jotta sekaan mahtuu valkoposkihanhet muuallakin kuin ihmisen hoitamalla virkistysrannalla. Jos tekisimme enemmän näin, yhä vähemmän tarvitsisimme erikseen alueita muuta luontoa varten, sillä niin eläimet kuin kasvitkin ovat hyvin sopeutuvia. Ehkä pitäisi muuttaa enemmän myös omia tapoja, jotta lokeilla olisi mielekkäämpiä ruokailupaikkoja kuin Kauppatorin kahvilan munkinrippeet tai McDonald´sin parkkipaikat.

Hupiliikuntaa Niilon kanssa

päivis: Personal trainerini, Niilo, on taas meillä. Olen kelvoton liikkuja ilman päivittäisiä lenkkejä osaomistuskoira Niilon kanssa. Jos en sitä muuten ymmärrä, huomaan sen viimeistään silloin, kun vilkaisen aktivointirannekkeen lukemia, käveltyjä askeleita ja aktiivipallukoita.

Niilon ansiosta näin myös tänään kevään ensimmäiset valkovuokot. Tai jos ihan totta puhutaan, näin niitä ensin auton ikkunasta, kun läksin tänään kohti kaupunkia. Mutta Niilon kanssa kuntopolkua kiertäessä ne olivat taas ilmestyneet tuttuihin paikkoihin. Kuten kuvasta näkyy.

Pelkästään Niilon vastuulle liikuntaa ei tietysti pitäisi jättää. Mutta jotenkin vaan on niin vaikeaa lähteä kävelemään ilman koiraa. Toisaalta hyötyliikunnan mahdollisuuksia on säälittävän vähän tarjolla. Myllykylän lähikauppa on viiden kilometrin päässä, Hyrylään on vähän enemmän matkaa. Yritin kyllä alkaa kulkea bussilla töihin lähimmältä HSL:n pysäkiltä, mutta se jäi yritykseksi.

Hyötyliikuntaa olisi kyllä siis tarjolla, mutta samalla pitäisi hyväksyä se, että työmatkaan kuluisi varmaan tunti suuntaansa. Sitä paitsi takaisin tullessa saisi aina jännittää, ennättääkö toiseen bussiin vai joutuuko odottelemaan talvipakkasessa seuraavaa bussia pahimmillaan puoli tuntia.

Myös työnantaja kannustaa liikkumaan. Liikuntasetelit suorastaan polttelevat rahapussissani odottaen, että keksisin tavan käyttää niitä. Mutta kun en halua harrastaa seinäkiipeilyä, uimahallikaan ei vaan sytytä ja sama juttu on lähes kaikkien seteleillä hankittavien liikunnan tapojen kanssa. Mutta satun tietämään, että liikuntaseteleiden käytössäkin on tarjolla "porsaan reikä", jota suunnittelen hyödyntäväni. Kuulin nimittäin, että seteleillä voi tietyssä paikassa hankkia jopa kasvohoitopalveluja. Siis sinne!

Yhteiskuntavastuu

jormas: Myös minä keikuin mukana Sininauhaliiton järjestöpäivillä Keski-Suomessa. Olin siellä Suur-Helsingin Valkonauha ry:n puheenjohtajan mandaatilla. Sinällään asemani järjestössä on mielenkiintoinen ja joidenkin intohimojakin herättelevä, sillä koko Valkonauhaliittoon jäsenjärjestöineen ei miehiä kelpuuteta edes jäseniksi.

Mutta siellä vaan keikun mukana järjestön puheenjohtajana ja nimenomaan naisten pyytämänä ja valitsemana. Asiassa onkin ollut henkilökohtaisesti sulatettavaa, sillä Valkonauhan asettamista tavoitteista yksi on tasa-arvo. Se ei ole minulle vielä auennut mitä tämä mahtanee tässä tapauksessa tarkoittaa.

Järjestöni Suur-Helsingin Valkonauha on muussakin suhteessa  poikkeus valkonauhajärjestöjen joukossa, sillä se on ainut, joka tuottaa kilpailutuksen kautta voittamiaan palveluja. Kyse on tuetusta asumista, jossa henkilökuntaa on paikalla aina.

Yhteiskuntavastuuta voi kantaa monin eri tavoin.
Voi myös elää vastuullisesti tai vastuuttomasti

Itse teen järjestössä puhtaasti vapaaehtoistyötä, jota tosin on moni muukin tekemiseni. Tekemisistäni en käytä mielelläni termiä vapaaehtoistyö, vaan puhun mielelläni yhteiskuntavastuusta. Niin tai näin, kyseinen tekeminen on mukavaa ja elämään sisältöä antavaa. Yhteiskuntavastuuta voikin kantaa monin eri tavoin, kun laittaa hieman ajatuksia liikkeelle. Nosta roska maasta päivässä, on yksi oiva tapa.

Euroopan komissio onkin  määritellyt vapaaehtoistyön oivalla tavalla: "Vapaaehtoistyö tarkoittaa kaikkea vapaaehtoista toimintaa, joka voi olla virallista, vapaamuotoista tai epävirallista ja jota toteutetaan henkilön omasta vapaasta tahdosta ja harkinnasta, oman motivaation perusteella ja ilman ansaitsemistarkoitusta."

Somea oppimassa

päivis: Tänään istuimme pari tuntia Sininauhaliiton jäsenjärjestöpäivien yhteydessä some-koulutuksessa. Luulen vajaan 20 hengen joukossa edustaneeni keskitason somettajaa. Joku osasi enemmän ja laajemmin, osalla oli vain hyvin vähän kokemusta aiheesta. Kouluttajien mukaan nuoret eivät enää edes ajattele olevansa somessa. Sille sukupolvelle some vain on yksi tapa olla yhteydessä toisiin. Lapset ovat jo siellä, jonne äiti tai isä vasta suunnittelee menevänsä.

Koska paikalla olleet olivat pääosin kiinnostuneet käyttämään somea työssään, aiheeseen paneuduttiin sillä kärjellä. Esimerkiksi Twitterissä alkuun voi päästä tekemällä pohjatyö etsimällä ihmisiä, joita voi lähteä seuraamaan. Ehkä ei kannata seurata niitä, joilla ei ole mitään sanottavaa halutun alan asioista. Ja kun on löytänyt sopivan määrän seurattavia, kannattaa selvittää, keitä puolestaan nämä ihmiset seuraavat.

Tässä istuttiin opettelemassa somea.

Twitterin ideana on olla avoin, mutta se on kuulemma myös mahdollista pitää suljettuna. Se tosin on twiittaamisen hengen vastaista. Hyvä vinkki oli, että kun laittaa pisteen viestin alkuun, vastaus näkyy silloin kaikille seuraajille. Jos haluaa vaikuttaa, kannattaa keskustella sen sijaan, että vain uudelleentwiittaisi jonkun toisen laittaman viestin. Itse huomaan kuuluvani noihin viimeksi mainittuihin eli en taida olla kummoinenkaan vaikuttaja.

Twitter kuulemma myös opettaa rohkeutta, kun kysyy asioita. Se on myös hyvä tieto- ja varsinkin verkostolähde. Jotkut ammattilaiset joskus jopa tapaavat livenä oltuaan ensin yhteydessä Twitterin välityksellä.

Suomessa Twitter on kasvanut noin viimeisen 1,5 vuoden aikana. Täällä ollaan aika tavalla muita maita perässä. Yksi parituntisen koulutuksen suositus oli, että kannattaa mennä sosiaaliseen mediaan omana itsenään sen sijaan, että "kätkeytyisi" organisaation taakse. Organisaation tilin yhteyteen voi toisaalta merkitä henkilöt, jotka käyttävät tiliä ja silloin viestit henkilöityvät paremmin. Ja totuus on, että ihmiset kiinnostavat enemmän kuin organisaatiot.

Työpaikkansa menettäneiden karu arki

jormas: "Eduskunnasta pudonneiden karu arki alkoi – yhdeksän lapsen äiti on nyt työtön". Näin uutisoi Iltasanomat eilen.

Jäin pohtimaan kuvastaako otsikko kyseisen ex-kansanedustajan tuntoja vai onko toimittajalla ollut päällimmäisenä tarkoituksena myydä lehteä? Sehän on totta, että kun menettää työnsä, on usein edessä työttömyysjakso. Kansanedustajan työ on tässä suhteessa samanlainen kuin moni muukin määräaikainen työsuhde. Tosin monen määräaikaisen työsuhteen päättyminen voi johtua useasta eri seikasta, joille ei tekijä itse ole voinut mitään.

Kansanedustajan määräaikainen työsuhde on myös vähän erilainen, sillä  tekijän siihen valitsee tuhatpäinen äänestäjäjoukko. Joka myös päättää kyseisen tekijän jatkopestistä. Erilainen työsuhde on siksikin, että vaikka se on määräaikainen, työtä tekemään valitaan aina joku.

Kun työnantaja on oma äänestäjäkunta, voi olla, että työnantajaan on syytä pitää yhteyttä myös työsuhteen aikana eikä vaan silloin, kun on sen uusimisen aika. Itselläni on nimittäin käsitys, että moni kansanedustaja käyttäytyy eri tavalla riippuen siitä milloin on työsuhteen uusimisen aika.

Mutta minä ymmärrän mielen myllerryksen, kun työpaikka lähtee alta. Varsinkin, jos haluasi jatkaa ja kokee tehneensä parhaansa. Itsekin olen ollut ehdokkaana ainakin pari kertaa ja sekin kirpaisi, vaikka en ollut edes lähellä läpimenoa. Tosissani olin kuitenkin ja yksi elämäni tympeimmistä hommista olikin kerätä äänestystuloksen selvittyä yön aikana alakuloiseksi muuttuneita omia vaalimainoksia Keski-Suomen läänin niemistä ja notkoista. Ainut lohtu oli, että eipä ollut ensimmäinen kerta, kun luulin liian suuria itsestäni.

Lapset mukana "äidin töissä". Näitä hetkiä ei voi saada takaisin lasten kasvettua.

Kansanedustajan työn päättymisen jälkeen voi tilalle ottaa tai saada jonkun yhtä hektisen duunin. Mutta voihan se olla toisinkin. Iltasanomien otsikon tapauksessa voittajia saattavatkin olla kaikki yhdeksän lasta ja ehkä puolisokin. Yhdeksän lapsen kasvattamisessa nimittäin riittää tekemistä, tekee sitä sitten palkkatyönä tai muuten. Pakettiin kuuluu vielä usein myös monet muut kodin elot ja askareet.

Mutta takaisin alun otsikkoon. Voin kuvitella pariskunnan, joka on kaikkensa yrittänyt ilman tulosta saadakseen edes yhden lapsen "sillä tavalla", adoptiona tai jotenkin muuten. Voin kuvitella myös pariskunnan mietteet, jos joku menisi heille sanomaan, että olisi se teilläkin karu arki, jos olisi lapsia.

Uusien tavaroiden tarve - tai tarpeettomuus

päivis: Onkohan niin, että jossain iässä ei juurikaan enää tarvitse uusia vaatteita tai ylipäätään tavaroita? Jos näin on, niin luultavasti itse olen tai ainakin lähentelen kyseistä ikää. Mahdollisesti se ei ole numeroin ilmaistava ikä vaan jokin hetki elämässä, jolloin tuntuu, että nyt tämä riittää. Joillekin ympäristötietoisille ihmisille tuo hetki saattaa tulla hyvinkin aikaisin.

Meillä on Jokilaaksossa kylmäkontiksi kutsumamme merikontti, jota käytämme tavaroiden ja vaatteiden säilytykseen. Siellä ovat sulassa sovussa työkalut moottorisahasta porakoneisiin, matkalaukut, kengät ja vaatteet. Kävin vähän aikaa sitten penkomassa laatikoita, joissa oli vaatteita, joita en edes muistanut olevan olemassakaan. Otin niistä muutaman sillä hetkellä käyttökelpoisemmalta tuntuvan mukaani ja vannotin Jormaa sanomaan minulle seuraavan kerran, kun haikailen uusien vaatteiden perään, että "käy ensi kylmäkontissa".

Ystävällinen kehotus voisi kuulua myös, että "käy ensin Pitkäniemessä". Myös täältä Laukaasta löytyi paljon vaatteita, joille olisi käyttöä, ellei vaatteita jo ennestään olisi kaapit (ja varastot) täynnä.

Kiertelin tänään työasioissa muutamalla kirpputorilla. En voinut välttyä ajattelemasta, että mitä ihmettä ihmiset ovatkaan tehneet kaikilla näillä tavaroilla, jotka ovat lopulta päätyneet kirpputoreille. Ja miksi niistä on tullut turhia alkuperäisille omistajilleen? Kirpputoriasiakkaiden näkökulmasta ainakin osa myytävistä tavaroista, varsinkin vaatteet ovat tarpeellisia ja niille löytyy edelleen käyttöä jonkun toisen omistuksessa. Mutta mitä tapahtuu niille tavaroille, joista jo ensisilmäyksellä voi nähdä, että niitä ei kukaan tarvitse.

Jonkun saamat tai itse hankkimat matkamuistot eivät ehkä ole kaikkein
parhaiten kirpputoreilla liikkuvaa tavaraa. Mutta ehkä näillekin joskus
löytyy uusi koti tai kokonaan uusi käyttötarkoitus.

Vaan mistä minä voin sen tietää, etteikö jonkun hylkäämä tavara lämmittäisi jonkun toisen mieltä. Niin kuin meille kävi Omia polkuja kulkevien kaupassa, kun joku lahjoitti myytäväksi vähän kulahtaneen, täytetyn tikan tai vastaavan linnun. Kaikista ennakko-odotuksista huolimatta se yllättäen meni kaupaksi alta aikayksikön.

Jos en nyt ole aivan uuden tavaran kyllästämä, niin uutta hankkiessani valitsen mielelläni sellaisia tuotteita, joiden materiaali on jo kertaalleen palvellut jossain toisessa tarkoituksessa. Mutta en ole ihan vakuuttunut, riittääkö sekään, sillä huomaan usein himoitsevani kierrätystuotteita, joita lopulta niitäkään en rehellisesti sanottuna tarvitse.

Ruut Sjöblom ja talouskasvu

jormas: En ehkä koskaan ole liputtanut kenenkään ehdokkaan puolesta (itseni lisäksi) niin paljon ja julkisesti kuin näissä vaaleissa olen tehnyt Ruut Sjöblomin kohdalla. Vaikka en aio tästä kirjoituksesta hänen mainospuheenvuoroaan tehdäkään, havaitsin ehdokasta valitessani, että ensimmäisen kerran tulin pohtineeksi onko sillä minulle merkitystä miten makaa ehdokkaan oma talous.

Tulin tulokseen, että onhan sillä. Ainakin minulle, sillä peilasin itseäni oman käytökseni kautta. Ja havaitsin, että elämässäni vuosikymmenten aikana moni haave tai unelma on rakentunut enemmän tai vähemmän sen varaan, että jos saisin lotossa seitsemän oikein tai jotenkin muuten yllättäen paljon rahaa.

Sillä jos on rahaa itsellä tai on elänyt kodissa, jossa haaveet ja unelmat eivät ole olleet kiinni rahasta, on voinut elää yhden tosiasian todeksi. On nähnyt mitä rahalla saa tai voi saada ja mitä sillä ei saa tai ei voi saada. Jää turhat haihattelut sateenkaaren päässä olevasta aarrearkusta omaan arvoonsa tai peräti arvottomiksi.

Tämän kertoi myös vuosia sitten naisten lehdessä rikkaan laivanvarustaja Aristoteles Onassiksen tytär Christina. Joka aloitti plastiikkakirurgilla käynnit nenänpienennyksineen reippaasti alle kaksikymppisenä ja taisi kuolla lääkkeiden yliannostukseen alle neljäkymppisenä. Hän totesi eläissään, että kukaan ihminen ei ole itkenyt Cadillacissa niin paljoa kuin hän.

Vastuulliselle päättäjälle on siis hyväksi, jos hän on itse kokenut mitä rahalla voi saada ja mitä ei. Jää turhat haihattelut pois ja voi keskittyä ehkä enemmänkin siihen mistä olisi meidän kaikkien onnen eväät  tehty. Ruutin vaalislogan onkin jotain sinne päin, että jokainen on ansainnut toisen mahdollisuuden. Suomikin.

Vihreä toisinajattelija Keski-Suomen
vaalihumussa vaalikahvilla

En kuitenkaan löytänyt ainuttakaan ehdokasta, jonka tärkein tavoite olisi ollut talouskasvun pysäyttäminen. Jos olisin löytänyt, niin tätä tuulimyllyjä vastaan taistelevaa olisin ehdottomasti äänestänyt. Puolueesta riippumatta. Kaikkien ehdokkaiden hyvinvointi näytti nojaavan siihen, että miten saada talous kasvuun.

Mutta miksi talouden pitäisi aina vaan kasvaa? Siksikö, että me haluamme kaikkea aina vaan enemmän ja enemmän? Asia tuli minulle todeksi, kun jäin seitsemän vuotta sitten osa-aikaeläkkeelle ja istuin Thaimaan auringon alla rantatuolissa katsellen Siaminlahden laineiden liplatusta seuranani kaksi tosiasiaa.

Toinen oli, että ansioni olivat pudonneet neljäsosan. Ja vaikka kuinka yritin ajatella asiaa kielteisesti, oli pakka myöntää, että hyvinvointini kuitenkin oli oarantunut vähintään saman verran. Ihmettelin ja harmittelin vain sitä mikä on ollut se maaginen voima, joka on onnistunut kusettamaan minua vuosikymmenet ja olen juossut aivan liikaa taloudellisen hyvinvoinnin perässä?

Tätä asiaa näyttää tänä päivänä pohtivan yhä kasvava joukko, joiden joukossa on minua,  jos ei viisaampia niin lukeneempia ainakin. Linkin takana yksi tuore, kurkistamisen arvoinen pohdinta: http://tietotrendit.stat.fi/mag/article/106/.

Vaaleissa mukana

päivis: Tuskin koskaan olen ollut näin paljon mukana missään vaaleissa. En, vaikka pari kertaa olen ollut itsekin kunnallisvaaliehdokkaana. Olen nähnyt vaalitouhua sekä työn puolesta että muuten vain omasta mielenkiinnosta.

Vaaleihin valmistautuminen töissä alkoi hieman jo viime vuoden puolella, mutta varsinaisesti tammi-helmikuussa, kun olin mukana suunnittelemassa vaalikiertuetta neljälle eri paikkakunnalle. Veimme Hyvinkäälle ja Riihimäelle, Jyväskylään, Turkuun ja Poriin Mennään bussilla -kiertoajelun ja Q-teatterin esityksen. Kierros alkoi helmikuun loppupuolella Hyvinkäältä, jossa kierros päättyi teatteriesitykseen Riihimäellä. Viimeinen tapahtuma oli melkein kolme viikkoa sitten Porissa.

Yksityishenkilönä olen ollut jakamassa vaalimainoksia ja ehdokkaan nimellä varustettuja purkkapakkauksia. Kai siinä tuli samalla kehuttuakin Helsingistä eduskuntaan pyrkivää tuttua. Muutaman kerran olen käynyt myös uusimaalaisten ehdokkaiden vaaliteltalla. Hjallis Harkimoakin on tullut käteltyä ja vaihdettua muutama sananen Jemenin panttivankeudesta tutuksi tulleen ehdokkaan vaimon kanssa.

Pari kertaa kävin myös vaalikoneella, mutta ehdokas, johon päädyin, ei kuitenkaan löytynyt koneen kautta. Päätökseni oli ehkä enemmänkin ahaa-elämyksen tulos. Huomenna hän saa ääneni eli toimeksiannon, kuten yksi keskisuomalaisehdokas näkyi vaalimainoksessaan mainostavan. Hänen mukaansa äänestäjän antama ääni ei siis ole lahja. Minusta ääni on tuki ehdokkaalle ja ehkä samalla myös tuki ehdokkaan edustaman puolueen arvoille.

Oma ehdokkaanikin on Keski-Suomesta, koska edelleen olen kirjoilla Laukaassa. Tulo työasioiden vuoksi Jyväskylään sattui sopivasti vaaliviikonlopulle. Nyt pääsen äänestämään varsinaisena vaalipäivänä. Se on paljon juhlallisempaa kuin ennakkoon äänen antaminen.

Jyväskylän kävelykadulla oli huomisten vaalien ansiosta lähes karnevaalitunnelma.

Kävimme tänään Jyväskylän kävelykadulle, jossa vaalitunnelma tuntui olevan huipussaan. Paikalla olivat varmaan kaikki ehdokkaita asettaneet puolueet. Läheskään samanlaista vaalifiilistä en havainnut Helsingin keskustassa Narinkkatorin kulmilla, kun eilen kävin siellä työpäivän jälkeen.

Käynti Jyväskylän  keskustassa oli muutenkin mieluinen. Tapasin siellä monia vanhoja tuttuja, joita en ole nähnyt vuosikausiin, en ehkä jopa vuosikymmeniin. Tipulan kouluvuosieni luokkakaverini Anitankin näin pitkästä, pitkästä aikaa. Anitalle tosin piti ensin antaa vihje, kuka olen, kun itse olin ensin tunnistanut hänet. Mutta muut vanhat tutut tunsivat. Tuntui mukavalta.

Jostain korviimme tarttui sana vaalipulla. Ennen Laukaaseen tuloa kävimme kaupassa ja sieltä ostimme kahdetkin vaalipullat. Ensimmäiset syötiin äsken ja seuraavat sitten huomisiltana, kun jännitämme vaalituloksia.

Jenni Haukio, Sini Saarela ja turkistarhaus

Olen monesti  kirjoittanut eläimistä, sillä pidän niistä paljon. Ehkä kaikista tavalla tai toisella. Syvästi ja erityisesti halveksin turkistarhausta, sillä se on aivan eri planeetalla kuin muut tarhaeläimet, joista ihminen sentään käyttää hyödyksi yhtä jos toista; ruokanakin niitä syödään. Mutta turkistarhaus on omaa luokkaansa, koska eläimestä käytetään vain sen turkki ja sekin pelkästään ihmisen turhamaisuuden vuoksi. Tänä päivänä ihminen ei turkiksia tarvitse pysyäkseen lämpimänä.

Tasavaltamme presidentin puoliso, Jenni Haukio on samalla asialla ja pääsi siksi turkiseläinten kasvattajien huomion kohteeksi, kun hän kirjoitti aiheesta runon. Tässä siitä jokunen pätkä:

"mutta synnyin metalliseen häkkiin, ahtaaseen karsinaan,
kapeaan aitaukseen,
sysimustan säkin pohjalle, jossa ei ole tilaa olla minä"
 
"Kunnes häkin ovi avautuu ja ruumiistani revitään irti turkkini,
se jonka oli määrä suojella minua
elämässä, myrskyn hyytävyydessä, talven purevuudessa"
 
"olen ketunpoikanen varjojen talossa, kuoleman rivissä,
metalliverkon päällä
metsänreunaan tuijottaen"
 
Suomen turkiseläinten kasvattajain liiton hallituksen puheenjohtajan Kenneth Ingmanin veti runosta herneen perusteellisesti nenäänsä. Hänen mukaansa runon kirjoittaja  "elää satumaailmassa", sillä "tätä kärsimystä, josta runossa kirjoitetaan, ei ole olemassa. Se on satumaailmasta. Eläin ei ajattele tuolla tavalla."

Mistä on voinutkin tulla Kennethille tämä ainutlaatuinen viisaus ja tietämys mitä eläimet ajattelevat? Miten hänelle saisi laput silmillä elämisen sijaan kyvyn pysähtyä edes tuokioksi tuumaamaan, mitä mahtavat esimerkiksi Tampereen planetaarion, vankeudessa syntyneet delfiinit ajatella? Onko hän mahdollisesti sitä mieltä, että jos ne roudattaisiin Floridan rannikolle ja päästettäisiin vapaaksi, ne jäisivät ihmisen ja silakkasangon viereen odottamaan makupaloja ja muuta ruokaa kuolemaansa saakka?

Tätä ei tarvitse edes ajatella, sillä ilman aivojakin  ymmärtää, että vapauteenhan ne lähtisivät. Yhtä ylivoimaista Ingmanille on käsittää miksi jotkut eläimet eivät lisäänny vankeudessa lainkaan? Tai ehkä hän vastaisi, että ne eivät vankeudessa "ajattele sillä tavoin".

Kenneth Ingmanille ja kaikille meille suosittelen Korkeasaaren apinataloa tai vastaavaa. Siellä kaltereiden toisella puolella voi itse kukin pohtia kumpi on viisaampi; eläin, joka pyrkii vapauteen vai ihminen joka menee kaltereiden taakse katsomaan, kun eläin ei sieltä pääse minnekään.

Tosin maailma on nykyisin niin vinksallaan, että eläinten ja  puhtaamman luonnon puolesta taistelevat ihmisetkin voivat päätyä häkkiin. Ja heitä ei pääse katsomaan, vaikka olisi valmis maksamaan pääsymaksunkin.

Kohtaaminen kattohaikaran kanssa

päivis: Tulin toissa iltana kotiin ja kun käännyin kotitielle, tien vieressä olevalla niityllä seisoi lintu. Tiesin sen olevan haikara, mutta lajitunnistus onnistui vasta googlettamisen jälkeen. Se oli kattohaikara.

Kattohaikaroiden on viime kesänä arveltu tänä kesänä ehkä pesivän ensimmäistä kertaa Suomessa. Siis näin on oletettu. Tähän asti kattohaikaroita on Suomessa tavattu vuosittain vain joitakin kymmeniä tai muutamia satoja korkeintaan. Oli kiva todeta, että minä tapasin nyt yhden niistä. Lähes yhtä mukavalta haikaran kohtaaminen tuntui kuin ilveksenkin näkeminen. Sitähän kuulemma moni metsästäjäkään ei ole koskaan nähnyt. Ja minä olen jo nyt nähnyt ilveksenkin monta kertaa.

Kattohaikara näyttää olevan usein mallina, kun kuvataan vauvaa tuovaa haikaraa. Niissä on siis usein valkoinen lintu, jonka siivissä ja pyrstössä on mustaa.

Sain haikarasta kaksi kuvaa, mutta niiden laatu ei ole kummoinen, koska yritin zoomailla lintua suuremmaksi. Kun yritin varovasti ajaa lähemmäksi, lintu nousi ilmaan ja lensi suoraan auton yli kohti Myllykylää. Sain komean kuvan sinisestä taivaasta eli lintu oli nopeampi kuin minä.

Meillä on Jokilaaksossa myös fasaani-uros aktivoitunut. Aikaisemmin olemme tavanneet fasaanin vain joen toisella puolella, mutta nyt se on löytänyt reittinsä myös meidän puolellemme jokea. Olen mielestäni nähnyt fasaanin myös lentävän, mutta jos se sattuu tepastelemaan tiellä, se juoksee auton edellä niin kuin kani ymmärtämättä, mihin sen kannattaisi paeta.

Alaston Adonis

jormas: Englannissa ollessani tuli käytyä monessa pubissa. Jo pelkästään Lontooseen mahtuu monenlaista erikoisuutta. Yksi mainosti itseään maailman likaisempana ravintolana ja niin edelleen. Mutta vain yksi on jäänyt erityisesti mieleeni.

Siellä istuessani joskus naisten saniteettitiloista tuli ulos yksi tai useampikin nainen, jotka käyttäytyivät oudosti. Joku saattoi olla aivan punainen kasvoiltaan, joku totinen, joku niin suuttunut, että käveli sieltä suoraan ulos, joten pöytään saattoi jäädä drinkki ja syömätön ateriakin. Mutta useimmat tulivat tirskuen tai hymy kasvoillaan. Joskus myös kilkahti kello ravintolatiloissa, jota sitäkään en ymmärtänyt. Alussa luulin, että se ilmoitti tarjoilijoille jonkun annoksen valmistumisesta. Olin kuitenkin väärässä.

Kanta-asiakkaat jaksoivat tätä ihmetystä seurata kuukaudesta toiseen ja minuakin se alkoi kiinnostaa siinä määrin, että kysyin syytä joidenkin naisasiakkaiden outoon käyttäytymiseen toiletista tullessaan. Sillä lähes kaikki tulivat intiimitiloista kuitenkin aivan normaalilla tavalla takaisin pöytiinsä ja kuka minnekin. Pubin pitäjä teki kohdallani poikkeuksen, kun olin tullut niin kaukaakin ja vei minut kurkkaamaan ihmetystä ja huvitusta aiheuttavaan naisten wc-tilaan.

Siellä oli seinän vieressä ihmisen kokoinen alaston Adoniksen patsas, jonka strategisten paikkojen edessä oli huomattavan suuri viikunanlehti huomattavan suurilla saranoilla. Ja kun toiletissa ollut nainen nosti kyseistä lehteä, kilkatti kello salissa ja lehden alla, miesten vehkeiden tilalla oli englanninkielinen teksti: "Olette juuri soittaneet kelloa ravintolasalissa."

Muovikassien sulatusta

päivis: Valmistelen työasioissa tapahtumaa, jonka yhteyteen halusin jotain kierrätysaiheista askartelua. Löysin netistä asiaa muovikassien sulatuksesta. Sen jälkeen en ole oikein mitään muuta osannut ajatellakaan. Olen aivan hurahtanut aiheeseen.

Lehdestä leikkasin kuvan Olavi
Virrasta ja silitin sen läpinäkyvän
muovin kanssa Benettonin paidan
rintataskuun. Se luultavasti irtoaa
siitä seuraavan pyykin yhteydessä,
mutta tulipahan kokeiltua.

Muovikassien sulatus tarkoittaa ainakin tässä tapauksessa sitä, että silittämällä yhdistetään erilaisia muoveja ja saadaan niistä mitä upeampia uusia materiaaleja. Niiden työstämisessä taas lähinnä vain mielikuvitus on rajana - jos nyt ei oteta huomioon, että kannattaisi osata myös ommella.

Minähän olen ollut armoton muovikassien ja -pussien kerääjä. Jorman painostuksesta olen tätä harrastusta vähentänyt niin minimiin, että nyt kotoa ei juuri muita kelvollisia muovikasseja löytynyt kuin yksi Hullujen päivien kassi ja pari apteekin pienempää pussia. Mutta niilläkin pääsin alkuun. Onneksi meillä oli myös pari leipäpussia, joista sain kauniit suukappaleet omiin tarkoituksiini. Vessa- ja talouspaperipakkauksetkin otin hyötykäyttöön.

Muovin sulatus on ainakin joillekin askartelupiireille tuttu asia. Löysin jopa Palokan (siis entisen kotiseutuni) koulun sivuilta ohjeita, miten muovia sulatetaan. Mutta kun vaihdoin googlettaessa suomen kielen englanniksi, jopa alkoi löytyä tavaraa. Muovikassien sulatus (melting plastic bags) näyttäytyi vähintään yhtä paljon taiteena kuin askarteluna.

On ihan selvää, että muovipussien sulattaminen on minun juttuni. Kyllä sitä omaa juttua onkin tullut odoteltua. Ja nyt kun olen sen löytänyt, en millään malttaisi odotella enempää. Heti pitäisi saada hienoja tuotoksia aikaiseksi. Siis vaikka kelvollisia muoveja pitää ensin alkaa kerätä. Yksi niistä tippui meille suoraan taivaalta.

Tästä saa varmaan jotain hienoa muovinsulatustekniikkaa käyttämällä.

Jo pari vuotta sitten talvella huomasin, että korkealla jokivarren koivussa roikkuu jotain värikästä. Kun se paljon myöhemmin oli kai tuulten ansiosta irronnut ja pudonnut maahan asti, tunnistin sen säähavaintopallon laitteistoksi. Vihdoin viikonloppuna toimme neljä Vaisalan laitetta ja muut tykötarpeet omaan pihaan odottamaan, mitä niille tekisimme. Aamulla keksin, että siinähän on myös muovia. Ilmeisesti laitteiden laskuvarjona toiminut muovi oli alun perin oranssin punainen, mutta nyt se oli jo osin haalistunut. Leikkasin varjon irti naruista, pesin ja laitoin pyykkinarulle kuivumaan. Laskuvarjosta teen vielä jotain hienoa, kunhan taitoni ovat karttuneet. Jos nyt jaksan odottaa siihen asti.