Uuden elämän riemuja

jormas: Britannian hovi tiedotti herttuatar Catherinen suunnanneen St. Maryn sairaalaan synnyttämään aamulla kuudelta paikallista aikaa. Myöhemmin synnytyksen kerrottiin edenneen normaalisti ja lopulta pieni tytär syntyi vain alle kolme tuntia synnytyksen alusta. Hovi tiedotti reilu kolme kiloa painaneen tytön syntyneen klo 08.34 paikallista aikaa. Eli klo 10.34 Suomen aikaa. Ilouutisesta tiedotettiin lauantaina, kun syntymästä oli kulunut reilu kaksi tuntia. Ja markkinavoimat osasivat kertoa, että jo nyt pikku prinsessa on tuonut 150 miljoonan euron piristysruiskeen Britannian talouteen.

Kuvien kani ei liity kirjoitukseen

Mutta meillä Jokilaaksossa ovat erilaiset syntymisen riemut. Jo reipas kuukausi sitten taisimme kirjoittaa, että kaniäiti kantoi suun täydeltä heinää tulevan synnytysosastonsa pehmikkeeksi. Tosin kanimaailmassa lienee edelleen enemmän kotisynnytys kurssissa, joten kotiaan, jota pesäksikin kutsutaan, se taisi tehdä. Kani-isukki Mustis, meidän ainoa musta kanimme valvoi puolisonsa raadantaa ja siinä sivussa jahtasi muita kanityttöjä.

Mutta ehkä eläinten synnytyssairaaloitakin vielä näemme yhä hullummassa ja luonnottomammaksi käyvässä maailmassa. Palveluja on nimittäin joka lähtöön. Joskus tuntuukin, että niiden syntymistä ei aina vauhdita niinkään ainoastaan tarve vaan myös markkinamiehet ja -naiset sekä -voimat.

Lehdestä huomasin nimittäin eilen joidenkin paheksuvat, kun seurakunnat ovat perustaneet sururyhmiä lemmikkieläimensä menettäneille. Ja koska avara mieleni ymmärtää lähes kaiken, ymmärrän tämänkin. Nimittäin lemmikkieläinten kasvavan merkityksen yhä kasvavassa yksinäisyydessä.

Enää ei saman katon alla asu montaa sukupolvea ja lapsilla pitää olla kunnallinen päivähoitopaikka silloinkin, vaikka molemmat vanhemmat ovat kotona ilman ansiotyötä. Ja isovanhemmat vanhainkodissa tai vastaavassa, jossa lapset ja muut omaiset käyvät kerran vuodessa ostamassa itselleen hyvää omatuntoa. Että "voi voi kun on hienoa, kyllä sinun on hyvä olla täällä". Vaan kun ei ole, sillä vuosikymmenten rakkaus ihmisiin, esineisiin ja kaikkeen tuttuun ei ole siirtynyt vanhainkodin valkoisten seinien sisälle. On yksinäistä. Moni asuu myös yksin omassa asunnossaan, jossa yksinäisyys on sielläkin ainainen vieras. On sitten sulkenut kotinsa oven sisä- tai ulkopuolelta.

Mutta takaisin meidän pihapiirin perhetapahtumaan. Tänä aamuna nimittäin kanilapset tulivat viimein näytille. Tai ainakin pari niistä, harmaita väriltään. Valkoinen täplä otsassa. Kanikotia risukoiden alla on myös pitkin kevättä Niilo osaomistuskoira suuren mielenkiinnon vallassa seurannut. Asiaakin sinne näyttäisi sillä olevan vaikka kuinka.

Osan Niilon asioista tiedämmekin, sillä kerran supiloukulla pyydystimme yhden countrykaneistamme. Ansaan meni lähestulkoon koko joukon pienin rääpäle. Jonka vapautimme muiden luonnon elävien joukkoon kaikkien myllykyläläisten kotipuutarhureiden riemuksi ja iloksi. Vaan mikä oli Niilon asia pienelle kanille? Se nuoli sen hellästi ja suurella huolenpidolla kauttaaltaan litimäräksi ja arvatenkin mielestään puhtaaksi.