Ruotsinkylän kyläkartan julkkareissa

päivis: Pidämme itseämme niin myllykyläläisinä, ettei meille oikein millään ilveellä kelpaa ajatus, että asuisimme Tuusulan Ruotsinkylässä. Tosiasia lienee kuitenkin, että Myllykylä on virallisesti osa Ruotsinkylää. Tänään jopa iloitsimme siitä, että asia on näin.

Olimme illalla Klemetskogin koululla, jossa järjestettiin Ruotsinkylän kyläyhdistyksen toteuttaman kyläkartan julkistamistilaisuus. Kun Martti Sirolan piirtämän kartan edestä poistettiin sitä peittänyt kangas, saatoimme vain hymistellä tyytyväisinä.

Martti Sirolan piirtämässä kartassa Rutsinkylässä on ikuinen kesä. Kylän
ulkopuolella sen sijaan eletään samaan aikaan talvisissa olosuhteissa.

Kuvassa kaistale Myllykylää ja ylhäällä
oikella Jorma grillaamassa. Pahus, kettu ja
lintu jäivät kuvani ulkopuolelle.

Myllykylä oli kuvattu hienosti karttaan ja oma Jokilaaksomme Soiniitynteineen, konttikoteineen ja Jokilampineen oli saanut näyttävästi tilaa kartassa, johon vain pieni osa Ruotsinkylän paikoista ja taloista on mahtunut.

Ja mikä hauskinta, kartasta löytyy myös Jorma grillaamassa. Taiteilija Sirola tosin (ilmeisesti häveliäisyyssyistä) väitti, että henkilö ei ole talon isäntä. Jorma kun on kuvattu grillin äärelle Aatamin asussa. Onkohan kylille kiirinyt tieto, että harrastamme naku-uintia?

Ja ei tässä vielä kaikki. Sirola on liittänyt tilanteeseen pakoon pötkivän ketun, joka on varastanut Jorman housut ja yläpuolella lentää vielä lintu, jolla on suussaan grillistä nappaamansa makkara. Ehkä näistä syistä kuvan henkilö ei vaikuta erityisen ilahtuneelta.

Tilasimme oitis kaksi karttaa, joista toisen laitamme kehyksiin Merikonttikodin seinälle. Toisen tulevaa paikkaa vielä tuumaamme.

Musiikkiharrastukseni

jormas: Lahjakkuudestani musiikkiin ei ole mitään sanottavaa, mutta kerron kuitenkin. Kansakoulussa oli laulunumeroni aina kuusi. Kun vanhempieni huijauksen johdosta jouduin yhteiskouluun, muuttuivat laulutunnit musiikkitunneiksi, joissa oli edelleen laulukokeet. Erehdyin laulamaan Heinien härkien kaukalon -biisistä ensimmäisen säkeistön ja sain yllättäen todistukseeni kuutosen sijaan ysin. Ja päädyin laulamaan yksin joulujuhlin samaisen kappaleen. Se oli soolourani huipentuma, oli se niin kamala paikka. Sen sijaan äänessä olin kyllä muuten.

Hitintekijä ja minä Tuusulan Rantatiellä Rentun Ruusun jälkeen

Laulu-urani menestyksen kannustimena oli vanhempieni lahjonta. Jotka sanoivat. että saan valita itselleni soittimen, jos todistukseen tulee musiikista ysi tai kymppi. Siihen aikaan ei ollut kuin Elvis Presley ja muut olivat sinne päin. Joten soitinvalinta oli kitara. Myöhemmin numerokin putosi kasiin, kun opettaja sanoi, että jos en ole hiljaa putoaa numero. Kitaraa en oppinut soittamaan, vaan tutustuttuani alkoholiin, käytin soittimen suuaukkoa ampumatauluna. Sitäkään en myöhemmin tarvinnut, kun poliisi vei kaikki aseeni.

Toisenkin kitaran hankin, kun asuin Jyväskylässä. Kerran nimittäin istuin kaljalla Ylä-Ruthilla, kun sisään juoksi henkensä hädässä eräs Timo sähkökitara kourassa. Että "poliisit ovat perässä, annatko tästä viinipullon hinnan?" Annoin rahat ja vein kitaran tiskin taakse piiloon, kun virkavalta vei Timon häkkiin. Oli varastanut soittimen Väinön Soittimesta. Mutta soittamaan en oppinut sitäkään, vaikka ilmoittauduin kitaransoiton kurssille Työväenopistoon. Ehkä en oppinut siksi, etten joutanut kai kuin kerran sinne, sillä istuin mieluummin Ruthilla kaljalla.

Kuvassa huuliharppuostokseni sekä päivíksen

kaupantekijäisiksi saama Kazoo-soitin.

Kitara matkasi mukanani Helsinkiin ja sieltä Tuusulaan. Ja vaihdoin sen akustiseen kitaraan keravalaisessa soitinliikkeessä Teddyn kanssa. Teddy on joillekin tuttu vaikka tästä. Mutta sitäkään en oppinut soittamaan ja vaihdoin kitaran viime kesänä Merikonttikotimme rakennuslupa-asiakirjoihin. Nyt kitara on musiikkimiehellä, joten se on viimein rundillaan päässyt siihen tarkoitukseen, johon se on tehtykin. Sen tarina siis jatkuu, josta kirjoitan joskus, jos tähtien asento on siihen myönteinen.

Mutta pyrkimyksistäni musiikialalle en luovu. Päivis nimitäin sai Sininauhalta leppoistajaksi lähtiessään lahjakortin tai vastaavan. Jonka hän käytti laulutunteihin, joilla on tätäkin kirjoittaessani. Perheeseen siis tulee joka tapauksessa musiikkia lisää jatkossa. Rakkaaseen hyräilyyn herään aamuisin jo lähes nytkin. Joten siinä yritän pysyä mukana ja ostin tänään huuliharpun. Aion opetella ainakin Ukko Nooan ja Jänis istui maassa.

Sakkoja

päivis: Olen nyt saanut pari kertaa sakot. Se on poikkeuksellista. Ensin tuli elokuussa pysäköintikiekon käytön laiminlyönnistä pysäköintisakko Kehäradan liityntäpysäköintialueella Vehkalassa. Valitin sakoista, mutta Vantaan pysäköinninvalvonnan vastaus oli tyly. Se kuvasi hyvin viraston diktaattorin asemaa. Kun he päättävät, että valtavan pysäköintialueen pysäköintikiekkovaatimuksen voi osoittaa yhdellä pienellä, vähän auton rekisterikilpeä suuremmalla kyltillä, niin siinä ei pysäköijän reklamaatio paljon paina.

Myönsivät sentään, että ovat saaneet asiasta enemmänkin palautetta. Aika nopeasti parkkialueelle tulikin rutkasti lisää asianmukaisia merkkejä. Mutta minä jouduin maksamaan 60 euroa.

Tänään löysin Netpostista ylinopeussakon. Sähköpostiin pari päivää sitten tulleesta ilmoituksesta arvelin, että Postin sähköiseen palveluun on taas tullut joku tiedote, jolla ei todennäköisesti ole suurta merkitystä. Laskuja tai muuta tärkeää Netpostiin tulee nykyään harvemmin. Päätin kuitenkin avata viestin ja olin hetken aikaa ihmeissäni.

Helsingin poliisin lähettämä kirje, tai miksihän sitä aluksi luulinkaan, tarjosi mahdollisuutta vastustaa rikesakkoa. Olin ymmällä, sillä en tiennyt saaneeni sakkoja. Kun kelailin viestiä eteenpäin ymmärsin lopulta, että olen Laukaan-reissullani ajanut Lahdessa ylinopeutta, josta nyt siis sain sakon. 170 €.

Sakko tuli 59 km/h nopeudesta viidenkympin alueella. Muistin, että olin jo ajaessani ajatellut, että tulikohan näkemäni väläys peltipoliisista. En kuitenkaan huomannut sellaista. Sen sijaan Lahdenväylällä oli tietyö, jossa liikkui joitakin työkoneita. Uskoin silloin, että näkemäni väläys tuli kuitenkin jonkun koneen valoista.

Kukaan ei ilahdu sakoista. En minäkään. Tuntui jotenkin epäoikeudenmukaiselta saada sakko juuri tälläisesta paikasta. Pyrin aina ajamaan työmaiden kohdalla tosi varovaisesti ja näen suorastaan punaista, kun ohi vilahtaa autoja, joiden kuljettajat eivät välitä vähääkään tietyömaalla työskentelevien turvallisuudesta.

Joku vahinko minulle sattui, kun nopeutta oli tuonkin verran yli sallitun. Silti. Kyllä 170 euroa on melko suolainen hinta yhdeksän kilometrin ylinopeudesta. Tietysti on hyvä, että valvovat nopeuksia  myös tuollaisessa paikassa. Toivottavasti haaviin on jäänyt myös muutama todellinen konna.

Jan Vapaavuori ja C21

jormas: Silloin tällöin ja kai aika useinkin kirjoitan aiheista, joista en tiedä mitään tai en ainakaan tarpeeksi. Mutta mukavahan on leukoja louksutella, varsinkin, jos kirjoituksen vuoksi ei kukaan vedä hernettä nenäänsä tai drinksua väärään kurkkuun. Toki tällä kertaa mieleni ilahtuu, jos joltakin kuluu edes pieni tuokio mietintään tämän kirjoituksen vuoksi.

Jan Vapaavuoresta helsinkiläiset leipoivat suurella joukolla pormestarin. Hän laittoikin valtakirjalla annetun vallan avulla oitis tuulemaan ja kutsui 21 Suomen suurimman kaupungin johtajat pikku purtavalle. Hyvä saavutus perässä hiihtäjiltä, sillä monen muun kutsuun olisi varmasti ollut jokunen estynytkin.

En tiedä mikä on ollut anti illastajien kesken, mutta tiedän jotakin, mitä mieltä suomalaisten valitsemat bossit olivat yksimielisesti. Olivat sitä mieltä, että laitetaan rahan ja muun hyvän jakoa uusiksi. Koska niin ikään kansan asioiden hoitajat, kansanedustajat ja ministerit aikovat tasata kansalta saatua yhteistä hyvää liian tasaisesti koko maan kesken.

Suoraan sanottuna ihmettelen. Ihmettelen ahneutta, itsekkyyttä, mutta ennen kaikkea näköalattomuutta. Juuri tällä hetkellä, noususuhdanteen alkutaipaleella pääosin juuri näiden 21 kaupunginjohtajan pikku valtakunnissa menee kelvollisesti. Luulisi olevan aihetta tyytyväisyyteen. Mutta ei, vaan he ovatkin sitä mieltä. että lisää pitää saada. Mutta ei ulkomailta, vaan maakunnista, pienempien pusseista. Kavereiden taskuista siis.

Tämän itsekkään lauman "visionääri" on ylimielinen stadilainen, Jan Vapaavuori. Näyttääkin olevan todella totta, että Kehä kolmosen eteläpuolella tarttuu vankka käsitys, että Kehän 3:n pohjoispuolella ei ole kuin helsinkiläisten kesämökkejä, pakettipeltoja ja metsää. Vastaavasti Kehän laveammalla puolen tunnutaan ymmärtävän, että elämää on väylän molemmin puolin. Ja vähän kauempanakin. Josta ollaan tasan yhtä syrjässä, asutaan sitten Suonenjoella tai Käpylässä.

Kaupunkikeskeisyydessään koko lauma unohtaa, että ruokaa tulee muultakin kuin Kauppatorin kalatiskiltä. Ja että sähkökin tulee jostakin C21 ulkopuolelta. Kuten Kivikylän juomavesikin.

Jos olisi valta, laittaisin toviksi Helsingiltä Paijanne tunnelin vesiraanan kiinni ja kääntäisin Loviisan ydinvoimalan pääkytkimen off-asentoon. Sekä kutsuisin koko itsekkään lauman Metsä-Botnian Äänekosken, yli miljardin euron uusiosellutehtaan henkilökunnan kahvioon juoman litran Laukaan lehmien maitoa. Maalla tuotetun ruisleivän kyytipojaksi. Ja kysyisin, että kuinka suu nyt pannaan ja että eikö lähdettäisi kimpassa markkinoimaan koko Suomeen lisähilloja ulkomailta eikä yritetä nyysiä niitä kaverin taskusta

Taas niitä eläkeläisen kiireitä

päivis: Olen täällä monet kerrat toistellut sitä, että päätin aikoinani lopettaa kiire-sanan käytön. Helpotti kummasti. En kuitenkaan malta olla käyttämättä sitä näissä eläkeläisyhteyksissä. On niin hassu ajatus, että eläkkeellä ollessa kokisi kiirettä. Kuitenkin se näyttää olevan täyttä totta. Aika ei tunnu riittävän millään kaikkeen siihen, mitä pitäisi tehdä.

Joku voi tietysti todeta, että tietysti eläkeläisellä on kiire, kun enää ei pysty tekemään asioita yhtä nopeasti kuin joskus aikaisemmin, nuorempana. Varmaan jossain vaiheessa niinkin, mutta tuo selitys ei kai voi päteä, kun olen kokenut tätä eläkeläisyyttä vasta viikon verran.

Jos olisin vielä töissä, kunkahan tämäkin päivä olisi sujunut?

Aamulla Smartin vienti Vehoon. Jorma ajoi Smartin (tai Martin, kuten me tätä kahdenistuttavaa ajokkiamme kutsumme) ja minä menin Niilon kanssa Suzukilla perässä. Koivuhaasta ajoimme Hyvinkäälle hakemaan maistraatista leimoja Thaimaan eläkeviisumeitamme varten. Leimat olisi kuulemma saatu Helsingistäkin, mutta se oli nyt myöhäistä. Ja sitä paitsi Helsingissä on kuulemma aina ruuhkaa.

Hyvinkäältä ajoimme Helsingin keskustaan Bulevardille lähetystöön. Jorma jäi Niilon kanssa tutkimaan Ruttopuistoa ja minä jonotin (en hirveän kauaa) suurlähetystössä vuoroani. Oikeasti jännitin, että ovatko paperit varmasti ok. Olen viisumihakemusten kanssa stressannut varmaan viikon päivät, mutta nyt se onneksi on ohi. Valmiit viisumit voi hakea ensi keskiviikkona.

Kun laulutunnin alkuun oli vielä mukavasti aikaa, houkuttelin Jorman silakkamarkkinoille. Kaljaasi Olgan kannella ehdimme syömään lohikeittoa ja saaristolaisleipää. Niilo sai sielläkin olla mukana.

Kauppatorilta kävelin Kiasmaan, jossa oli ilmaispäivä. Taaskaan museokortilleni ei ollut mitään käyttöä. Kuinka näin usein sattuukaan kun käyn Kiasmassa?

Sitten lauloin Emmi Pakkasen opastuksella tunnin. Enää on kaksi laulutuntia jäljellä. Laulutunnit olivat työnantajan läksiäislahja, jonka sain itse valita. Hyvä valinta ja hyvä opettajakin.

Kansallismuseon takaa kipaisin kaupan kautta Keravan-junalle, joka vei minut Tikkurilaan. Sieltä menin bussilla Koivuhakaan hakemaan Smartin. Huolenpitosopimuksen ansiosta ensimmäisessä katsastuksessa havaitun vian korjaus, vuosihuolto, katsastus ja auton pesu maksoivat vain 20 euroa. Hyvä palvelukin kuului samaan hintaan.

Ja mikä sitten olikaan odottamassa kotona? Niilon kanssa lenkki tietysti, mutta myös Yhdysvaltoihin lähetetyn dna-testini tulos oli valmistunut. Sen tuloksia ihmetellessä loppuilta onkin mennyt rattoisasti. Jossain välissä ehdin paistaa omenapiirakankin. Nukkumaankin pitäisi mennä, mutta vielä pitää tehdä yhtä ja toista. Ja Niilon on päästävä iltakävelylle. Vieläköhän on täysikuu?

Ylläpitäjiä ja moderaattoreita

jormas: Netti on poikinut monenlaista tekemistä, jossa riittää puuhastelua tehtäviin soveltuville ja ei soveltuville. Sellaisia ovat esimerkiksi Facebook-sivujen ylläpitäjät ja moderaattorit. Mutta mitä he sitten ovat ja mitä he tekevät?

Kuvaa klikkaamalla saa siitä tarvittaessa paremman tolkun

Wikipedia sanoo heistä näin: "Moderaattori, joskus myös seriffi, on internetissä käytävän keskustelun asiallisuutta valvova henkilö, joka toimii ylläpitäjän apulaisena. Moderaattoreita on chateissa, keskustelualueilla ja eri sivustoilla. Moderaattori on yleensä chatin tai keskustelufoorumin aktiivinen jäsen, jolle voidaan myöntää moderaattorin oikeudet. On myös olemassa ns. "palkkamoderaattoreita", jotka eivät ole chatin tai keskustelufoorumin käyttäjiä. Moderaattorin tehtäviin kuuluu valvoa sitä, että käytävän keskustelun sisältö vastaa kyseisen keskustelun kriteerejä, sääntöjä ja että se yleensäkin pysyy hyvän maun ja netiketin mukaisena. Tarvittaessa moderaattori voi sensuroida keskustelijan viestejä tai antaa porttikiellon eli niin sanotun bannin huonosti käyttäytyvälle käyttäjälle. Moderaattorit pitävät kurissa myös mahdollisen spämmin, jota toisinaan keskustelufoorumeille ja chatteihin ilmestyy."

Lähes kaikki tehtävissä olevat ovat niihin kovastikin sopivia, mutta muitakin on. Yleistenkin aiheiden joukossa on myös niitä, joille ei sopine minkäänlainen valta. Joskus jonkun henkilön ylläpitämä tai perustama sivusto saattaa kasvaa niin suureksi, josta on vaikka matkailuun liittyvissä aiheissa myös haittaa tietoa kaipaaville. Voi olla niin, että foorumin ylläpitäjä ei salli lainkaan kriittisiä saati kielteisiä mielipiteitä. Täydellisen punainen vaate on ylläpitäjän arvosteleminen. Kun joku näin tekee, vastaus on helposti palstalta poistaminen saatesanoilla, että "perusta oma ryhmä". Aivan oma lukunsa ovat sivuista huolehtivat, jotka viestiensä perusteella suorastaan nääntyvät taakkansa alle, jonka ovat itse vapaaehtoisesti ottaneet.

Itse ylläpidän moniakin sivuja, joille kokemukseni perusteella on valikoitunut hyvin fiksua porukkaa. Tarvetta "säädellä" ei ole ollut. Thaimaan matkailuun liittyviä sivuja olen perustanut kaksi:
https://www.facebook.com/pattayasuomiseura/ ja Jomtien Pattaya Beach.

Seuran sivujen ylläpidosta olen käytännössä luopunut ja ylläpitäjän oikeuksia sivuilla onkin useammalla. Kyseiset sivut ovat myös niin sanotusti suljetut ja etusivulla voivat julkaista vain oikeudet omaavat. Toki kaikkien kommentit ovat etusivulla.

Jälkimmäisen perustin alkuvuodesta ja se onkin jatkuvan kehittämisen kohde. Eniten sivut työllistävät siksi, että joka päivä sivuilla julkaistaan jotain. Jos muut eivät sitä tee, teen sen itse. Jomtien Pattaya Beach -sivut ovat "avoin ryhmä", jolloin kuka tahansa voi julkaista tasavertaisena etusivulla.

Eilispäivän uutinen

päivis: Selailin netin uutistarjontaa ja ihmettelin, mitä oikein luenkaan. MTV:n sivuilla luvattiin lähes hellettä, kunnolla lämpenevää joka tapauksessa. Ihmettelin tätä, kun suunnilleen samaan aikaan television säätiedotteessa vakuuteltiin, että vettä tulee jatkossakin. Sitten tajusin, että intiaanikesäksi mainitusta lämpöaallosta kertova uutinen olikin lähdes kahden viikon takaa syyskuulta.

Hämmennyin sääuutisesta, kun samalla sivulla oli myös oikea tämän päivän uutinen: Jukka Jalosen tuleva Leijonien päävalmentajuus.

Ei ole ihme, jos ihmiset eivät enää tiedä, mitä uskoisivat. Eivät nuo takuuvarmasti tulevien lähipäivien ennusteetkaan aina osu oikeaan. Mutta tuo ikivanha, tuoreelta vaikuttava uutinen on kyllä kaiken huippu.

Tuntuu kummalta, jos vanhentuneita uutisia, joilla ei näin jälkeen päin ole mitään merkitystä, ei muka voitaisi poistaa netistä. Muutenkin netissä pyörivät "uutiset" ovat alkaneet jotenkin ällöttää.

Päivästä toiseen meille kerrotaan, mikä ruoka-aine juuri nyt on arvioitu epäterveelliseksi, joskus suorastaan vaaralliseksi - ja vastaavasti väitetään, että nyt kannattaa tankata joitakin ruoka-aineita, joista mukama tutkimuksen mukaan on löydetty terveyttä edistäviä vaikutuksia. Kunnes muutaman kuukauden päästä asiat käännetään taas päälaelleen.

Kun netti suoltaa jatkuvasti "uutisia", moni alkaa uskoa niihin ja saattaa jopa lopettaa oikeiden lehtien lukemisen ja tilaamisen. Oikeiksi lehdiksi lasken esimerkiksi Hesarin, Aamulehden, Keski-Suomalaisen ja muut vastaavat lehdet, joissa julkaistavat jutut ja uutiset ovat pääosin punnittuja ja lehden omien toimittajien käsialaa.

Paikallislehdistä sen sijaan jo huomaa, että itse tehtyjä juttuja on vähemmän ja täysin samansisältöiset jutut pyörivät myös muun muassa ilmaisjakelulehdissä.

Elämän taipaleelta tarttuneita viisauksia

jormas: Päivis oli poiminut eiliseen blogiinsa sanontoja ja jatkan samasta aiheesta tai sen vierestä. Kun olin nuori, minua huvitti sanonta, että joka toiselle kuoppaa kaivaa, saa niin ja niin paljon tunti. Kun vähän vanhenin, nauroin sille, että joka toiselle kauppaa kaivaa, joka toiselle ei. Ja nykyisin nauran tai ainakin melkein sille, että joka toiselle kuoppaa kaivaa, se parhaiten nauraa... Heko, heko, heko.

Siitäkin pidän, että jokaisen synkän pilven takana on uusi, vielä synkempi pilvi. Minusta se on nurinkurisuudessaan positiivinen ilmaisu.

Samoin pidän siitä, että nauru pidentää ikää, jos ei naura kuollakseen. Ja siitä, että jos menee viinaa väärään kurkkuun, tulee väärä mies juovuksiin. Lohduttavaa on sanonta, että koirat haukkuvat, karavaani jatkaa kulkuaan ja ensimmäisistä vankkureista on paras näköala. Juomarille hyvä sanonta on, että ruukku menee kaivolle, kunnes särkyy.

Asioita ei myöskään saa niin huonolle tolalle, ettei ne vielä juomisella vähän huononisi. Isäni sanoi minulle usein, kun palasin yön yli kestäneiltä reissuilta, että onko tauti mennyt suun kautta sisään vai olitko lääpän jäljillä? Niillä jäljillä olinkin kerran jos toisenkin. Mutta millainen eläjä tai elävä kyseinen lääppä on, sitä en ole koskaan nähnyt.

Tätä blogia saatan jatkaa, jos tulee mieleen..

Aikuisten oikeesti ja muita sanontoja

päivis: Kukapa ei olisi ainakin kuullut jonkun toteavan, että asia on aikuisten oikeesti jotain. Omasta suustakin se on saattanut tupsahtaa ulos. Aika on ehkä ajanut sanonnan ohi, koska harvemmin sitä enää kuulee. Mutta silloin tällöin kuitenkin.

Yksi suosikkisanonta vuosien takaa perustuu sähkötolppiin liimattuihin julisteisiin, joissa lukee, että "Jeesus tulee, oletko valmis"". Siitä vasta onkin väännetty monenlaista versiota. Itsekin muistan käyttäneeni tuota oletko valmis -kysymystä joissakin otsikoinneissa. Jeesuksen tulemista ennakoidaan edelleen. Viimeksi eilen näin kyseisen, ihan tuoreen oloisen julisteen Palokassa. Minkä uskonnollisen yhteisön tuotetta ne mahtavatkaan olla? En ole koskaan tainnut kuulla.

Entä sitten olemisen sietämätön keveys? Kyllä on siitäkin väännetty monenlaista versiota. Alkujaanhan tuolla otsikolla julkaistiin romaani, josta sitten tehtiin myös suosittu elokuva.

Ihan viime aikoina olen huomannut sanottavan usein, että johonkin asiaan liittyy radiohiljaisuus. Tarkoittaa kai, että jostain aiheesta ei ole tullut mitään uutta tietoa, asiasta ei ole puhuttu tai joku ei esimerkiksi ole pitänyt yhteyttä. Alkujaan tuo sanonta on liittynyt elektroniseen sodankäyntiin, jolloin radioita ei turvallisuussyistä ole saanut käyttää ennen hyökkäystä.

Laittaisin tänne muitakin olleita tai olevia vähän outoja sanontoja, mutta eihän niitä silloin tietenkään muistu mieleen, kun toivoisi.

Jälkijunassakin on parempi kuin jäädä vallan asemalle

jormas: Tuusulan kunta hakee some-lähettiläítä. Viittäkymmentä työntekijöistä ja kuntalaisista. Tänä aamuna laitoin Googlen hakupalveluihin hakusanoiksi Somelähettiläs Tuusula. Ensimäisenä haaviin tarttui naapurikunnasta. http://www.marjanousiainen.com/tag/some-lahettilas/.

Idea on loistava, joskin jo aiemmin muualla keksitty. Välillä tuntuukin, että on helpompi ottaa vastaan oman kunnan ulkopuolella syntyneitä käytäntöjä kuin visioita omasta kunnasta. Onhan siinä kieltämättä etunsa, sillä käytännöt on silloin jo muualla testattu. Tosin se takaa pysyvät paikan ja vuodesta toiseen kelpaavan lipun jälkijunaan.

Yli kymmenen vuotta olen puhunut remontti- ja fiksausryhmästä kotikuntaani. Nyt on Tuusulassa tehty valtuustoaloite asiasta ja hyvä edes niin. Mutta verkkaista on vauhti ja Tuusulan mallista onkin tullut Sipoon malli.

Aikoinaan Jyväskylässä oli useitakin fiksaus- ja remonttiryhmiä. Korjattiin pyynnöstä ja ilman pyyntöäkin kaikkea kaupunkikuvassa rempallaan olevaa. Muistan kun aikamme kuluksi teimme pitkin talvea linnunpönttöjä toista sataa. Kevään koittaessa lompsin kaupungille kysymään, että voisimmeko ripustella niitä vanhainkotien ja leikkipuistojen yhteyteen? Virkamies ja -naisvastaukset olivat yhdenmukaisia. Että "ei niitä kaupungin puihin noin vaan voi ripustella, vaan tarvitaan sitä ja tätä", joita en ala edes luettelemaan.

Mutta kaupungin keskusvarastolla oli oiva varastopäällikkö. Taisi olla Mörk nimeltään, jonka kanssa tuli tehtyä yhtä jos toista, jotka kestävät vasta vuosien kuluttua päivänvaloa. Kaupungin hyväksi kuitenkin kaikki. Mainiolle Mörkille kerroin huoleni ja pyysin lainaksi neljät haalarit, joiden selässä oli kaupungin logot. Ja sitten lähdimme pakettiautolla pönttöinemme ja tikapuinemme matkaan.

Muistan hyvin vanhainkodin seniorit, jotka tulivat joukolla pihamaalle katsomaan, kun ripustimme "kaupungin työntekijöinä" koteja puihin. "Että voi hyvänen aika, kun meillä on hieno kaupunki, hyvät päättäjät ja työntekijät. Että oikein meidän pihapuihin linnuille koteja. On niitä ja poikasten touhuja sitten mukava pitkin kesää seurata." Vielä vuosien kuluttua saattoi joku vanhainkodista soittaa, että onkohan teillä myös pönttöjen puhdistuspalvelua, kun ei tänä keväänä ole tullut asukkaita.

On the road

Näistä maisemista ajelin
muutamaksi päiväksi Laukaaseen.

päivis: Jorma oli pari viikkoa Sysmässä, joten nyt oli kai minun vuoroni lähteä maailmalle. Ei tosin Laukaata kauemmaksi. Eläkeläisen kalenterissa kun sattui olemaan muutama vapaa päivä, jotka ajattelin pyhittää käynnille entisille kotikonnuille ja sukulaisten luokse. Ja Laukaan kotikin on hyvä panna talviteloille.

Niilon kanssa siis ajelin kohti Keski-Suomea ja tein matkan varrella sen, mikä on monesti ollut mielessä ja josta on ollut puhettakin: poikkesin Lahden kupeessa olevaan Luhdan pääkonttoriin ja siellä olevaan tehtaanmyymälään. Outleteiksikin niitä nykyään kai kutsutaan. Korkean talon ylimmässä kerroksessa on kai kahvila, joka ei kuitenkaan viikonloppuisin kuulemma ole auki. Harmi. Sieltä olisi varmaan mahtavat näköalat.

Myymälä oli väärällään reippaasti alennettuja ulkoilu- ja muitakin vaatteita, sisustustuotteita ja kenkiä. Näitä ainakin.

Oli aika kutkuttavaa katsella toppatakkeja ja muita talvikamppeita ja ymmärtää, että en ehkä vuosikausiin tarvitse uusia talvivaatteita. Jos nyt tulevaisuus menee niin kuin ajattelemme eli vietämme kylmimmät kuukaudet Thaimaassa. En kyllä yhtään kaipaa talvikenkien, toppatakkien ja muiden paksumpien vaatteiden shoppailua. Thaimaahan vietäväksi ostin sovittamatta yhden viisi euroa maksavan mekon.

Leivonmäellä pysähdyin iltapäiväkahville Karoliinan kestikievariin. En ole varmaan missään saanut niin suuria pullia kuin siellä. Paikka on niin herttainen ja pöydässä istuskellessa saattoi samalla kuunnella vanhaa kotimaista iskelmämusiikkia.

Tavallisesta poiketen en lähtenytkään Vaajakoskelta Laukaan suuntaan vaan ajoin Seppälän uuteen Prismaan, jossa en ole vielä koskaan käynyt. Pitihän minun asiakasomistajana käydä se tsekkaamassa. Kauppaostosten lisäksi vingutin Prismassa työkavereilta läksiäislahjaksi saamaani S-ryhmän lahjakorttia. Ostin viemisen Thaimaahan.

Unisieppari

jormas: Voi olla, että olen aiemminkin kirjoittanut aiheesta. Joka tapauksessa viime kesänä innostuin tekemään unisiepparia ja sen kimpussa on mennyt tovi jos toinenkin. Minusta ei ole koskaan saanut ainakaan suurelta osin tiukkupipoista kristittyä, joten maailmaani mahtuu unisieppari, Nukku-Matti, joulupukki ja monet muut, jotka ovat joillekin ei mitään, joillekin sielunvihollisen ansoja ja joillekin siltä väliltä. Jotkut siis ottavat aiheen minua vakavammin ja luinkin netistä kerran keskustelun, jossa äiti kyseli apuja siihen, kun heille oli syntymässä perheeseen toinen lapsi. Että riittääkö silloin enää yksi unisieppari. Jota sitten jotkut neuvoivat parhaansa mukaan, ja jotkut sanoivat mielenvikaiseksi.

Mutta mikä sitten moinen sieppari on? Unisieppari on pajurenkaasta, lankaverkosta ja höyhenistä tehty Pohjois-Amerikan intiaanien taikakalu, joita myydään matkamuistoiksi ja koriste-esineiksi. Se on alun perin ojibwa-intiaanien perinnettä, mutta 1960-luvun kansalaisuusliike nosti unisiepparin yleisen intiaanikulttuurin tunnukseksi. Unisiepparin alkuperäinen tarkoitus on suodattaa pahat unet ja ajatukset päästäen lävitseen hyvät unet ja ajatukset, mutta nykyisin se on usein koriste-esine.

Ojibwa-taruston mukaan hämähäkki-isoäiti (maailmanluoja) kutoi unisiepparin karkottamaan ihmiskunnan pahat unet. Pahat unet tarttuvat siepparin verkkoon ja valuvat höyheniä pitkin Äiti Maahan. Toisen tarinan mukaan pahat unet nousevat aamukasteen mukana tähtiin, josta ne eivät koskaan palaa. Unisieppari ripustetaan sängyn yläpuolelle ja sen väitetään karkottavan pahat unet, mutta houkuttelevan luokseen hyviä unia. Pajurenkaasta tehty unisieppari haurastuu ja hajoaa usein ajan myötä, joka kuuluu asiaan, sillä myös lapsuus päättyy aikanaan.

Nykyisin sosiaalisen median aktivistit pitävät unisiepparin käyttöä kulttuurin varastamisena ja sitä voidaan protestoida. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Ensi kerralla saatan hyvinkin kirjoittaa missä vaiheessa olen oman siepparini kanssa ja kuinka olen sitä tehnyt.

Vihreä aalto

päivis: Vähän on alkanut jännittää, saammeko kaikki paperit kasaan, jotta meillä molemmilla on passeissamme Thaimaan oleskeluviisumi ennen kuin lentomme Thaimaahan lähteen. Tilanne on tosin ollut sellainen, ettemme ole edes ostaneetkaan lentoja. Mutta tänään olemme.

Ns. eläkeviisumia varten pitää tuo matkakin olla varattuna. Menolippu ainakin. Vielä pitää tehdä selvitystä omista rahavaroista, jotta Thaimaan viranomaiset voivat vakuuttua siitä, että lämpöön lähtevän eläkeläisen rahat riittävät sen ajan, jonka viisumi mahdollistaa.

Rikosrekisteri tuli tänään. Sain puhtaat paperit. Lääkärikin on todistanut, etten sairasta esimerkiksi lepraa enkä elefanttitautiakaan. Pankkiasioita on vielä hoidettava ja leimoja maistraatista pitää käydä hakemassa, ennen kuin viisumianomuksen voi jättää.

Toivon, että viisumin hankinta olisi tästä lähtien yhtä "vihreissä valoissa" ajamista. Vähän niin kuin eilen, kun läksin ensimmäiselle laulutunnilleni. Lupasin samalla kaupunkireissullani toimittaa Jorman kansainvälisen ajokortin hakupaperit Autoliittoon ja mietin ääneen hiukan monimutkaisia reittivalintojani.

Jorma kuunteli ja kysyi, ettenkö voisi ajaa Kehäradan aseman sijaan suoraan Autoliiton kulmille, josta voisin hypätä ratikkaan ja ajaa keskustaan, ja takaisin tullessa hoitaa sitten ajokorttiasia kuntoon. Niin tein ja meno oli todella yhtä vihreässä aallossa menoa. Vähän jännitin myös sitä, löytyykö smartille ilmaista pysäköintitilaa, vaikka pienelle autolle se yleensä löytyy. Ja niin kävikin. Pysäköintipaikka oli täynnä autoja, mutta onnekkaasti joku oli juuri lähtenyt ja jättänyt minulle vapaan paikan.

Vihreiden valojen lisäksi laulutuntimatkalle
osui myös vihreä penkki, muusta
vihreästä puhumattakaan.

Seuraavaksi luulin, että ratikka meni aivan nenäni edestä. Mutta kuinka kävikään? Ratikkakuskeilla oli vaihto ja uusi kuski kai myöhästyi juuri sen verran, että ennätin kyytiin. Hetken aikaa näytti siltä, etten joudu edes maksamaan matkastani, sillä kaikki maksulaitteet oli suljettu. Jossain vaiheessa kuski kuitenkin näpsäytti ne ohjaamostaan päälle. En siis ihan ilmaiseksi päässyt kulkemaan.

Kun Oopperan luokse päästyäni aikaa oli vielä parikymmentä minuuttia, päätin kävellä Töölönlahden puiston kautta Kansallismuseon taakse, jossa laulunopettajani antaa tunteja. Hyvä reittivalinta sekin. Puistikoista löytyi Urho Kekkoselle nimetty teräsallas, josta en ollut koskaan edes kuullut.

Ihan näköismuistomerkki tuo kummallinen allas ei ole. Lintuja se on ilmeisesti ainakin kiinnostanut, sillä altaan vierelle oli pystytetty tuima kyltti, jossa kansalaisia kielletään ruokkimasta lintuja. Jos näin ei käy, Kekkosen allas uhataan tyhjentää vedestä. Kohta varmaan näin tapahtuukin. Talvi ja alkavat pakkaset pitävät siitä huolen.

Elämää Jokilaaksossa ja Myllykylässä kolmen kuvan verran

jormas: Silloin tällöin livahdan joka toisen päivän blogivastuusta julkaisemalla muutaman ottamani kuvan. Niin nytkin.

Jokilaakson toisella puolella on Senkkerimäen kiviainestehdas lähes 1000 hehtaarin maa-alueineen. Se pitää sisällään paljon muutakin kuin kivien murskausta. Matkalla tutustumaan yhteen "salaisuuteen".

Se on Seepsulamajaksi ristimämme paikka, jonne voin mennä päiviksen kanssa valitsemassamme seurassa. Kovin monelle ei valtavalle, aidatulle alueelle olekaan asiaa. Yksi syy on luonnollisesti turvallisuun, sillä kiveä irrotetaan kalliosta melkoisilla räjähdysainepanoksilla. Kuvassa Myllykylän Omakotiyhdistyksen johtokunta kokoustamassa puheenjohtaja päiviksen johdolla. Kokouksen kyytipoikana oli kahvia, teetä sekä makkaraa. Aitoa ja kasvissellaista.

Vaikka kesä on auttamattomasti takana, lähes joka amus pulahdamme edelleen veteen Jokilammellamme. Vesi oli karvan verran yli kymmenen asteista, joten kyllä sinne Nukku-Matin unihiekat silmistä katoaa.

Eläkeläisen kiireet

päivis: Lupasin itselleni kaikkein ruuhkaisimpina työvuosinani, etten koskaan käytä kiire-sanaa. Jos ja kun sitä ilmeni, käytin jotain muuta ilmaisua. Esimerkiksi, että on paljon töitä, mutta liian vähän aikaa. Miten asian nyt milloinkin totesin. Huomasin, että sen ansiosta en ainakaan panikoinut tekemättömien töiden takia.

Tässäkään elämänvaiheessa - siis ensi kuun alussa eläkeläisenä ja nyt viimeisiä lomapäivien rippeitä viettäessä - en kiire-sanaa haluaisi käyttää, mutta täytyy myöntää, että tekemättömiä töitä tuntuu olevan vähän liiankin kanssa. Eläkeläisen kiireet on kai herja, mutta ehkä nyt on vaikeampi antaa lupa jättää asioita myöhempään ajankohtaan.

Keittiön arkkupakastimen sulatus on selvästi vain odottanut sitä, että jään pois työelämästä. Pihan merikonteista toinen on ahdettu täyteen muinaisen kaupunkiasunnon varastoon säilytykseen jätettyjä tavaroita. Ja nyt sieltä ennen pakkasten tuloa pitäisi löytää laatikko tai kassi, jossa on monta pulloa jäätyviä juomia. Olen aloittanut etsintäurakan, mutta toistaiseksi huonolla menestyksellä.

Ainakin kaksi vuotta harkinnasta ollut Tuusulanjoen yli tulevan siltamme kaiteiden pesu on edelleen tekemättä. Loman päättymisellä asian siirtämistä ei ainakaan voi perustella. Voisiko tässä kohtaa ajatella, että nyt on jo liian kylmä? Ei ehkä ihan näinä suhteellisen lämpiminä syyskuun lopun päivinä. Jääköön silti ensi kesään. Kuten muutama muukin lämpimää säätä vaativa homma.

Kuva liittyy juttuun. Tässä minä laulan eturivissä vasemmalla.

Kirjoitustöitäkin on jonossa odottamassa. Ja illan omakotiyhdistyksen kokoukseen pitää hankkia ja haalia ties mitä tarjoiltavaa ja muuta tarpeellista. Siksi tätä blogiakin aloin kirjoittaa nyt aamulla, kun kauppaankaan ei voi vielä lähteä. Astianpesukonettahan ei voi jättää yksikseen touhuamaan.

Taitaa olla vain jotain kaupunkilegendaa, että eläkkeellä ollessa joutaa tekemään sitä mitä haluaa. Esimerkiksi lukemaan tuota lainaamaani kirjaston kirjaa. Turha toivo. Vaan huomenna teen sitä mitä haluan: menen ensimmäiselle laulutunnille. Ihan suotta taidan tässä avautua eläkeläisen kiireistä.

Parin viikon vierailu yhdistykseen nimeltä Uusi Mahdollisuus ry, osa 4

jormas: Vierailu tai oikeastaan vastuunkantamisen sessio lähenee loppuaan. Edessä on vielä ensi yö ja päivä. Jonka jälkimmäisellä puoliskolla hipsin kotiin, jossa olen nytkin viettänyt sunnuntait. Autolla ajoa on kertynyt reipas tuhat kilometriä.

Toinen toistaan kovemman luokan tietäjiä tuvan täydeltä

Monella lailla mielenkiintoinen ajanjakso, johon mahtui tänään pitämämme enemmän tai vähemmän raittiusaiheinen tietokilpailu. Osallistujia oli kymmenkunta, joka kertoo sen, että ajanvietetoiminnan avulla voisi kävijämääriä lisätä helpostikin. Mutta maassa maan tavalla enkä tullut tänne säätämään mitään, vaan kuten taisin aiemmin kirjoittaa, pitämään laiva pinnalla sen aikaa, kun kippari on lomilla.

Yhdistetyssä päiväkeskuksessa ja kirpputorilla ei ole radiota eikä televisiota, kuten ei myöskään tietokonetta. Niiden puuttumiseen lienee syynsä, joita en ole keneltäkään kysellyt. Varsinkin televisio, mutta isolta osin myös radio lienevät pääosin huvitusta, vaikka niistäkin kyllä hyötyohjelmiakin löytyy. Kunnollinen tietokone olisi varsin perusteltu hankinta, sillä hyvin monen asian hoitamisessa se on verraton apuri.

Omalle mielelle on ollut kovastikin avartavaa huomata kuinka minua huomattavastikin iäkkäämmät ihmiset ovat niin sanotusti virtaa täynnä touhutessaan aamusta iltaan. Osa tekee ruokaa, osa siivoaa, osa järjestelee myytäviä tavaroita, osa kutoo sukkaa, osa mattoa, osa palvelee kirpparin asiakkaita ja osa keskustelee muuten vain kävijöiden kanssa. Toki senioreiden joukossa on myös asiakkaita.

Se on ollut myös hienoa havaita, että jos jossain EI ole ikärasismia, niin se on täällä. Sysmässä on mainio, puhtaasti vapaaehtoistyötä tekevä yhdistys, jolla on oiva, tarpeellinen paikkansa yhteiskunnassa ilman kunnille myytäviä palvelujakin. Kun lisäksi kyseessä on Sininauhaliiton jäsenjärjestö, herää väistämättä kysymys mitä keskusliitto pystyy antamaan sysmäläisen yhdistyksen kaltaisille toimijoille? Se nimittäin ei ole yksinkertainen eikä helppokaan tehtävä.

Kun nyt olen ollut paikan päällä yötä päivää kohta kaksi viikkoa, alkaa ensimmäinen vieraskoreus kadota. Joten tästä eteenpäin olisi kyettävä omalla tekemisellä ansaitsemaan paikkansa. Se ei ole itsestään selvää ihmisten keskuudessa, joilla on monien vuosikymmenten aikana hioutuneet tavat, jotka ovat saaneet loppusilauksensa usein hyvinkin pitkään kestäneen yhteistyön muodoissa.

Tarvitseeko eläkeläinen kelloa?

päivis: Näyttää siltä, että eläkkeellä ollessa mieleen pulpahtelee kaikenlaisia ajatuksia. Jopa sellaisia, että osa niistä pitää kirjata muistiin. Esimerkiksi eilen läksin Niilon kanssa kävelemään Ruotsinkylässä sijaitsevalle metsäntutkimuslaitoksen alueelle ja jäin miettimään ajankulua.

Katsoin kävelemään lähtiessä kelloa ja ehkä vartin päästä vilkaisin sitä uudelleen. Silloin kysyin itseltäni, että miksi. Kun menemme Thaimaahan, melkein ensitöikseni laitan rannekellon yöpöydän laatikkoon. Kellolle ei siellä ole muuta käyttöä kuin se, että siitä näkee yöllä, minkä verran on vielä nukuttava, että aurinko nousee. Paitsi että rannekelloni viisareista ei pimeässä ja ilman silmälaseja saa juurikaan selvää.

Todellisuudessa ajalla ei ole suurtakaan merkitystä. Eläkeläisenä vain sen verran, että tässä iässä ehkä ymmärtää elämän rajallisuuden paremmin kuin nuorena. Tajuaa, että aikaa ei ole loputtomiin.

Ajankulun seuraamisen sijaan metsässä on mielenkiintoisempaa ihmetellä
puita ja arvuutella, mitä seuraavan mutkan takaa mahtaa löytyä.

Näitä ajattelin myös Ruotsinkylän metsätietä kävellessäni. Tapahtumia voikin opetella tarkastelemaan jonkun muun kuin ajankulun näkökulmasta. Tässä tapauksessa voisin jäädä miettimään, mitä koin metsässä, sen sijaan, että tuijottaisin vain kävelyyn käyttämääni aikaa.

Metsässä kävellessä kiinnitinkin ranteessa kiristävää kelloa enemmän huomiota metsän valtaviin, vanhoihin puihin. Metsäntutkimuslaitoksen yksikköä Ruotsinkylässä ei enää taida olla olemassakaan, mutta sen perintönä metsästä löytyy kehnonpuoleisia kylttejä, jotka kertovat, mitä puita väylän varrelta löytyy. Taitavat muuten olla vieraslajeja. Ainakin alkuperään viittaavista nimistä päätellen.

Oli esimerkiksi Siperian ja joidenkin muidenkin kaukaisten paikkakuntien kuusia ja mäntyjä. Monen todella vieraalta näyttävän puun kohdalla kylttejä ei enää ollut tallella. Harmi. Suurten honkien juurella, olivatpa mistä tahansa peräisin, on joka tapauksessa hämmentävää seisoskella.

Parin viikon vierailu yhdistykseen nimeltä Uusi Mahdollisuus ry, osa 3

jormas: Elo Sysmässä on osin jo tutuissa uomissaan, joskin uuttakin on joka päivään mahtunut. Toissa päivänä tai oikeastaan iltana nautin jotain supisuomalaista maustettuna nykyajalla. Sain nimittäin saunakutsun hallituksen puheenjohtaja Ritvan ja kai hallituksen jäsen Heikin kesämökille, jota pitäisi oikeastaan kutsua huvilaksi kaikkine mukavuuksineen. Luulen, että koko yhdistys on heidän käsialaansa ehkä ritva-painotteisesti.

Joka tapauksessa Sysmän kolmanneksi suurimman järven rannalla oltiin. Joka sinällään on tuusulalaiselle outo ilmaisu, kun kotikunnassani ei ole kuin kaksi järveä, jotka yhdessäkin lienevät vain murto-osa mainitsemastani järvestä. Nykyaikainen mauste suomalaisessa idyllissä tuli kylpytynnyristä. Josta varmastikin vanhempani olisivat sanoneet, että turhuuksien turhuus, jossa ei pala kuin suurella vaivalla tehtyjä puita.

Heikki ja kylpytynnyri Sysmässä ja sauna Hartolassa

Vaikka kyseinen kylpypaikka oli aivan saunan vieressä, oli siinä oma erikoisuutensa. Sauna nimittäin oli Hartolan kunnan puolella ja "palju" itsenäisessä Sysmässä. Kyllä oli puulämmitteisessä saunassa kylpemisen ja järvessä pulahtelun jälkeen hulppea olo, kun paransimme Heikin kanssa maailmaa ja toisiamme syysyössä sysmäläisen tähtitaivaan alla 40-asteisessa vedessä.

Ensimmäisen kerran koin tarvittavan myös toimintakeskuksessa bossia, kun tuli luvattua alan pariskunnalle, että he saavat tulla tekemään omenistaan mehua yhdistyksen tiloihin. Seuraavana aamuna oli nimittäin vastuunkantajien delegaatio vastassa ja jouduin puhutteluun. Olivat porukassa päättäneet, että  pariskunta kotiin päästyään laittaa tekemäänsä mehuun hiivaa ja käyttää sen omena- tai miksi viiniksi nyt sitten käyttäisivätkään. Ja juovat kylällä sekä kehuvat, että tekivät sen Uusi Mahdollisuus yhdistyksen tiloissa. Menee kuulemma maine ja joku kirjottaa vielä lehteenkin.

Toki en käämejäni polttanut, mutta sanoin, että porukkapäätöksestänne puuttuu yksi mielipide, joka on minun. Joka on enemmän kuin teidän yhteensä, kunnes lähden pois tai Ritva tulee ja heittää minut kuutamolle. Että päätökseni pitää ja sillä on puheenjohtajalta tarkastettu tuki takana. No, pariskunta ei sitten tullutkaan, joten päivän päätteeksi kutsuin kaikki vastuunkantajat, reipas puoli tusinaa pöydän ympärille. Ja sanoin, että katsokaapas nyt, armelias yhdistys antoi kohderyhmäläisilleen mahdollisuuden tehdä mehua, jonka tilaisuuden he itse hupiloivat. Joten etsikkoaika meni ohi ja minun aikanani he eivät yhdistyksen tiloissa keitä omeniaan mehuksi. Kaikki olivat tai ainakin näyttelivät olevansa lopputulokseen kovastikin tyytyväisiä.

Eläkkeelle täydellä rytinällä

päivis: En ole vielä virallisesti eläkkeellä, vaan pidin pari saldovapaapäivää ja ensi viikolle on vielä jäljellä viisi lomapäivää. Olen kuitenkin jo saanut jopa työeläkekortin Ilmariselta ja loppuvuoden eläkkeistä maksettava verosprosenttikin on jo varmistunut.

Asioiden nopeaa etenemistä auttoi varmasti se, että palkkapäivämme on kuun 15. päivä. Sain syyskuun puolivälissä ns. lopputilin ja työantajalta lähtivät viivyttelemättä palkkatiedot eläkeyhtiöön. Ilmarisen sivuillahan eläkepäätös luvataan vasta sille kuukaudelle, jolloin työsuhde on jo päättynyt ja eläkeläisen elämä on alkanut.

Täytyy myöntää, että vähän jännitin, milloin saan eläketietoni sille mallille, että voin hakea Thaimaata varten eläkeläisen oleskeluviisumia. Ajattelin, että ehkä se ei vielä edes onnistu tulevaa matkaa varten. Nyt asiat kuitenkin ovat sellaisella mallilla, että lennot voi ostaa ja hankkia kaikki tarvittavat liitteet viisumianomusta varten.

Eilen olin täysillä eläkeläinen ja läksin aamupäivällä kauppakeskus Jumbon yhteydessä olevaan Spa Flamingoon. Arkipäivän klo 10 - 15 edulliset hinnat eivät itse asiassa vaadi edes eläkeläisyyttä. Riittää, että ikää on riittävästi, jotta voi päästä nauttimaan kylpylän K18-tiloista 12 euron hinnalla. Vaaditun 60 vuoden iän lisäksi alennettu hinta koskee myös työttömiä, opiskelijoita ja varusmiehiä. Muut maksavat päivälipusta 29 euroa. Hintaan sisältyy myös vesipuiston käyttö, mutta ainakin itse ohitin vesipuiston sujuvasti.

Tuusulan Sarvikalliolla Niilon kanssa.

Kunhan tässä joudan, otan tarkemmin selvää, mitä kaikkia etuja eläkeläisenä voi saada. Ja aion myös käyttää niitä, mikäli noille palveluille tulee tarvetta. Ehkä tärkeämpää on silti löytää niitä asioita, joita voi tehdä maksutta. Kehno eläke kun ei kovin moneen maksulliseen rientoon riitä, vaikka kuinka pääsyliput ja muut maksut olisivat eläkeläisille edullisempia.

Koiran kanssa on kyllä helppo keksiä maksutonta tekemistä. Ei tarvitse muuta kuin mennä metsään. Tänään suuntasin Niilon kanssa keskellä päivää Tuusulanjärven rannalla sijaitsevalle Sarvikalliolle. Nyt eläkeläisenä sellaisetkin arkipäivän piipahdukset ovat mahdollisia.

Sysmän Raittiusyhdistys ry on kohta 130-vuotias

jormas: Edelleen kannan arkipäivän ja yönkin vastuuta sysmäläisestä Uusi Mahdollisuus ry:n arjesta. Öiden siksi, että yövyn yhdistyksen tiloissa. Yötäpäivää pelipaikalla siis. Yöt vietän pienen pienessä, viihtyisässä kellarikerroksen huoneessa. Vastuun kantaminen osaltani tarkoittaa, että olen täällä livenä olemassa vielä lähes viikon.

Päivis kirjoitti eilen ansiokkaasti eläkkeelle siirtymisestään. Ja pohti sitäkin, että ehkä on hyväksi itsellekin leppoistamispäivillä välillä vain olla eikä täyttää jokaista koloa jollakin tekemisellä. Olen samaa mieltä ja sitä olen harjoitellut kohta kymmenen vuotta. Viisi vuotta ensin osa-aikaisesti ja siitä eteenpäin kokoaikaisesti. Mutta sekin on totta, että ei ole ihmiselle hyväksi olla tekemättä mitään. Unohtamatta, että ajatteleminenkin on mitä parhainta tekemistä.

Mutta toisin on jouten olon laita mainitsemani yhdistyksen arjessa kuutena päivänä viikossa. Ensimmäiset vastuukantajat tulevat aamulla kuuden maissa. Päivällä vaihdetaan vuoroa ja uudet vetreät voimat jatkavat, kunnes kello on vähintään neljä iltapäivällä. Ja joskus ylikin, sillä milloin mikäkin keskustelunaihe pitää monen takapuolen penkissä, kunnes asia on saatu käsiteltyä kaikkia tyydyttävään lopputulokseen. Toki lauantaina tehdään vähän lyhyempää päivää. Tässä joukossa koen olevani välillä sangen keskenkasvuinen kloppi, vaikka minullakin on kohdalla 70-vuoden merkkipaalu muutaman vuoden kuluttua.

Viikolla tiloissa kokoontui Sysmän vanhin edelleen toimiva yhdistys, Sysmän Raittiusyhdistys, joka täyttää lähivuosina 130 vuotta. Vuonna 2011 yhdistysväki juhlii vuosipäivää itsenäisyyspäivänä kutsuvierasjoukon kera. Yhdistyksen puheenjohtaja Markku Kurkinen kertoi silloin, että yhdistys keskittyy ennen kaikkea ennaltaehkäisevään työhön nuorten parissa. "Keskeistä ovat terveet elämäntavat, joihin raittius oleellisesti liittyy", sanoi silloin yhdistyksen monivuotinen puheenjohtaja Kurkinen. Hänelläkin ikää on jo reipas 80 vuotta.

Raittiusyhdistys ei ole siirtynyt lepäämään laakereilleen, joten lupasin jakaa alla olevan, puheenjohtajan tekemän ilmoituksen nettiin. Siitä voimme huomata, että nuoret eivät ole Sysmän Raittiusyhdistyksen ainun kohderyhmä.