Konttikoti tulee ja me olemme valmiit

jormas: Tänään kirjoian pitkästä aikaa hieman työasioista, tarkemmin Konttikodista ja vähän muustakin. Kävimme nimittäin arkkitehtimme kanssa Tuusulan rakennusvalvonnan juttusilla. Tuusulan johtava rakennustarkastaja Kaisa Nousiainen suhtautui hankkeeseen sangen postiivisesti ja ennakkoluulottomasti. Ja mukana oli, kuten kuuluukin tietysti, aimo annos osaamista ja kokemusta. Alustavan neuvottelun mukaan ei näyttäisi olevan estettä viiden vuoden rakennusluvalle Duokoti-asunnoksi Jokilaaksoon. Se on oikeastaan enemmän kuin uskalsimme toivoa, sillä ajatus oli alun alkujaan testata Duokodissa vain asumisen tekniikoita ja käytäntöjä. Silloin olisimme asuneet Matkakodissamme samaan tapaan kuin viimeisen vuodenkin. Mutta tästä on hyvä jatkaa ja juhannuksen mietittyämme olemme tilanteessa, jossa voimme antaa Vihdin Selkiin Samarialle rakentamiseen aloitusluvan.
Toinenkin hanke nytkähti tänään eteenpäin. Keskinen Uusimaa, tarkemmin Tuusula, Kerava ja Järvenpää ovat nimittäin A-kiltatoiminnan osalta käytännössä tällä hetkellä musta alue ja siellä toiminut Keski-Uudenmaan A-kilta ry on ollut jo vuosia pöytälaatikossa. Itse olen Jyväskylän A-killan lisäksi toiminut järjestössä aktiivisesti muun muassa tilintarkastajana. Yhteistyö olikin aikoinaan luontevaa, sillä A-killan sangen monipuolinen päiväkeskus toimi samassa kiinteistössä, Möllerin talossa Hyrylässä kuin Sininauhasäätiön ensimmäinen Tuusulan työntekijä Marjut Jokinenkin. Talosta ei liene enää jäljellä kuin yks ikkuna karmeineen, jonka oli tarkoitus tulla Mutterille muistuttamaan Säätiön alusta Tuusulassa. Mutta ajat muuttuvat ja sen mukana näkemyksetkin. Tulee uusia ihmisiä vetovastuuseen ja oma jälki pitäisi saada näkyviin. Valitettavan usein, yleisellä tasolla sanottuna, se tapahtuu vähättelemällä tai painamalla pimentoon vuosien ja vuosikymmenten työtä. Jotta näin ei tapahtuisi, pitäisi olla eheyttä, näkemystä, omia visioita, mutta ennenkaikkea vahvaa itsetuntoa ja luottamusta omaan osaamiseen.

Metsäjänis ja kani

päivis: Jänis on alkanut viihtyä yhä enemmän kani-Ykkösen seurassa. Tai ihan varmaa ei edelleenkään ole, onko jäniksiä yksi vai useampia. Välillä tuntuu, että pihassa pomppii suurempi pitkäkorva kuin edellisellä kerralla ja päinvastoin.

Joka tapauksessa jänis alkaa käyttäytyä yhä enemmän kanin tavoin. Se ei aivan vähästä hätkähdä, vaikka ihminen tulee sen näköpiiriin. Jäniksen tulevaisuuden kannalta ei tietysti ole hyvä, jos se käy liian kesyksi. Metsämies vaanii Myllykylänkin maastoissa, vaikka meidän maillamme metsästys on ehdottomasti kielletty. Mutta mistäpä jänö sen tietää, missä menee Jokilaakson raja.


Kun aluksi jänis ilmaantui näkyviin vain silloin tällöin, nykyään se loikkii pihassa Ykkösen kanssa päivittäin, usein monet kerrat. Niilolle se on tietysti yhtä mielenkiintoinen jahdattava kuin kanikin ja harmillisen usein jänis loikkii kuntopolulle samaan suuntaan minne mekin olemme menossa. Silloin Niilolla on täysi veto päällä ja usko, että jänis olisi mahdollista saada kiinni. Mutta tuskin Niilon vauhti yltyy 60 kilometriin tunnissa niin kuin jäniksellä parhaimmillaan.

Kani jäi tällä kertaa perästäkatsojaksi, kun jänis loikki matkoihinsa.

Jäniksen vauhdin lisäksi luin netistä, että se yleensä lepäilee päivisin. Eipä lepäile ainakaan täällä. Kyllä sen riiuureissut sattuvat melkein mihin kellonaikaan tahansa.

Sanoja

jormas: Pirkanmaan sairaanhoitopiiri teki jokunen aika sitten nimiuudistuksen. Uusi brändi on Elämän tähden ja niin edelleen. Jonkun kerran olen pohtinut tekisimmekö yhdistyksessämme asialle jotain, sillä kyseinen sairaanhoitopiiri on osallistunut uudistuksellaan johonkin valtakunnalliseen kuntakilpailuun. Ovat tainneet päästäkin viiden parhaan joukkoon.

Mutta eihän siitä meille mitään Elämän tähden ry:ssä  haittaa ole. Mutta olisi mielenkiintoista tietää, että ottaessaan yhdistyksemme sanaparia käyttöönsä, ovatko he tietäneet meidän olemassa olosta.

Muutenkin maailma on täynnä monenlaisia sanaväännöksiä ja päivis taisikin kirjoittaa pari päivää sitten etunimista Aamu Päivä ja Ilta Päivä. Mutta entäpä etu- ja sukunimi Turkka Mali, josta saa vääntämällä Markka Tuli?

Armoitettu sanavirtuoosi ja huumorimies sekä harras krsititty ystäväni Raimo Oksa opasti minua aikanaan hengellisellä tiellä oivasti sanansäilää käytellen. Hän sanoi, että muista jormas, että ihmisellä, varsinkin apua pyytäessään, on kyyneleitä ja kyyn eleitä. Sen verran on kolikoita taipaleelle jäänyt, että usein olen ajatellut, että kuinka totta veli Oksa aikoinaan puhuikaan.

Mutta ainakin päihdetyötä tehtäessä on syytä muistaa, että jos niin sanottu laitapuolen kulkija tai muu avun tarvitsija ei minusta mitenkään hyötyisi, niin miksi hän minun seuraani kaipaisi? On siis syytä muistaa oma mitättömyys eikä ollenkaan ajatela, että ihmiset ylipäätään hakeutuisivat seuraani siksi, että olen kertakaikkiaan jotain korvaamatonta ja erinomaista. Syytä silloin on toisaalta kuitenkin muistaa, että olen ainutlaatuinen luomakunnan jäsen ja toista samanlaista ei ole. Tätä ajattelen taas syksyllä ensimmäisten lumisateiden tullessa. Että vähintään miljoonia lumihiuteleita ja kaikki erilaisia.

Kompostorista muka muhevaa multaa

päivis: Olen harrastanut kompostointia joskus -90-luvulla tosi innokkaasti ja nyt taas, vaikka innon sijaan harrastus perustuu mitä suurimmassa määrin järkeen. Edellisen kompostointibuumin ja nykyisen järkiharrastuksen perusteella voin väittää, että on höpö höpöä uskotella, että kotikompostori tuottaisi multaa, jota ei "oikeasta" mullasta erota.

Kompostointia markkinoidaan kuitenkin useimmiten sillä, että kompostorin ostaja on hetken, tai ainakin vuoden tai parin päästä puutarhamultien suhteen omavarainen.

Hienot laitteet, mutta ei niillä multaa synny. Sen sijaan
kompostointi on loistava tapa hoitaa jäteongelmaa.

Voi olla, että tehokkaat biojätelaitokset hallitsevat kompostoinnin lämpötilat ja kosteusolosuhteet niin, että biojäte tosiaan jossain vaiheessa alkaa muistuttaa oikeaa multaa. Todellisuudessa kotikompostorit ja tuollaiset laitokset eroavat toisistaan kuin yö ja päivä.

Koska menetin kananmunakuorien, biojätepussien ja luumunkivien kompostointiyrityksissä uskoni koko ideaan, täytyi tosissaan miettiä, mikä järki biojätteen lajittelussa ja kompostin vääntämisessä on. Sitä ei loppujen lopuksi tarvinnut pitkään tuumata. Kompostointi on aivan loistava tapa päästä eroon jätteestä, joka muuten päätyisi kaatopaikoille ja aiheuttaisi hajuhaittoja ja metaanikaasupäästöjä, jotka varsinkin kaatopaikoilla tapahtuvien tulipalojen yhteydessä ovat suorastaan hengenvaarallisia.

Piti siis aloittaa tämä jalo harrastus uudelleen, että asia valkeni minulle. On aivan uskomatonta, miten pieneen tilaan jäte (vessanalusista lähtien) kutistuu kompostorissa. Ja kun malttaa odottaa ja siirtää jossain vaiheessa ruskeaksi palanut mössö jälkikompostoitumaan, voi olettaa, että tosiaankin ehkä kahden vuoden päästä satsi on siinä kunnossa, että sen voi vaikka haudata johonkin kuoppaan pihaa tasoittamaan. Ja kasvavathan ne kurpitsat ja raparperitkin varmaan ihan mukavasti pitkään kompostoituneessa jätekasassa. Mutta että muhevaa multaa kotikompostorista. Hyvä vitsi.

Jos matkallaolo on kaikki, on perilläolo pettymys

jormas: päivis oli eilen kirjoittanut Päivin nimipäivästä. Ja kun vaimoni lisäksi poikani vaimo on Päivi sekä saman nimisiä tuttujakin on iso liuta, voinen varsin perustelusti sanoa, että päivien päästä vimein löysin totuuden. Nimipäivän vietto ei meillä Suomessa ole kovin korkeassa kurssissa millään lailla. Ja vielä vähemmän kastepäivä. Kuinka moni edes tulee ajatelleeksi sellaista saati, että muistaisi miloin se omalla kohdalla mahtaa olla, sillä yhä harvempi lapsi enää nykyään kastetaan papin toimesta? Minulle sekä nimi- että kastepäivä ovat tärkeitä, sillä juuri Jorma Veino Juhani nimillä minut on litetty Jumalan seurakuntaan nimenomaan ja vain kastepäivänä. Sain kutsumanimekseni Jorman ja sillä nimellä Taivaan Isä tuntee minut. Tai kaipa Hän tuntisi muutenkin. Jumalan olemusta muutenkin on tullut pohdottua pitkin elettyä taivalta. Kieltäjäksi minusta ei ole koskaan ollut, sillä siihen olen aivan liian pieni ja tietämätön. Ja miksi kieltäisin, jos en kerran ole varma onko Jumalaa vai ei? Tuntuu kuitenkin siltä, että ihminen, kuten koko maailmankaikkeuskin, olisi aivan liian mahdoton yhtälö olemaan oletuksella, että me luomakunnan kruunuina itsemme pitävät olisimme universumin suurin ja älykkäin aikaansaannos. Mutta yhtä mahdottomalta ja turhalta tuntuisi sekin, että maallisen vaeluksen vaellettuamme, kaikki loppuisi siihen. Se on minulle jotenkin hanskassa, että kaikki käsinkosketeltava, itselleni ja vähän muillekin keräämäni materia jää tänne muiden jaetavaksi joko sopuisasti tai ilman. Ja että tomumajani mätänee maan uumenissa tai leijailee joskus savuna maailman ääriin. Mutta se kaikki keräämäni, jota ei voi käsin kosketella; rakkaus, viha, kateus, anteeksiantamus, ahneus, hyväntahoisuus ja niin edelleeen. Ne kaikki olen viemässä sinne jonnekin, jonka absoluuttinen totuus ja olomuoto on meiltä kait ikuisesti tai ainakin tässä elämässä salattu.

Päivin nimijuhla

päivis: Tänään on Päivin nimipäivä. Muistin sen, ja en muistanut. Aamulla herättyä ei tullut mieleen, että ompas hauskaa kun voi viettää nimipäivää. Mutta kun sain varhaisen onnittelutekstarin, asia oli selvä.

Luulen, että ennen on nimipäiviä vietetty ihan eri tavalla kuin nykyään. Yksi Suomi-Filmin suosikeistani on Hilman päivät -niminen elokuva. Se antaa varmaan muine juonirakennelmineenkin oikein elävän kuvan siitä, miten entisaikaan oli tapana juhlia myös nimen päivää.

Toinen kaukainen muistikuva liittyy vuoteen 1972, kun olin sukulaisten luona Kiteellä leipomossa kesämyyjänä. Yrittäjäsukulaiset kuuluivat jonkin sortin Kiteen kermaan ja muistan miten Kiteen silmäätekeviä kokoontui sukulaisteni kotiin viettämään Maire-rouvan nimipäivää. Meno ei muistikuvani mukaan ollut yhtä hulvatonta kuin Suomi-Filmissä.

Nimipäiväni nousi Jormankin tietoisuuteen eilistä Keski-Uusimaata lukiessamme. Sehän julkistaa joka päivä nimipäiväsankarien nimet ja seuraavan päivän juhlijat myös. Oman nimeni lisäksi tänään on ainakin Päivän päivä. En ole ennen tiedostanut, että sellainen nimi on edes olemassa. Siitä sovelsimme ajatuksen, että jotkut vanhemmat saattaisivat antaa lapselleen nimeksi Aamu-Päivä ja toinen tyttäristä voisi olla Ilta-Päivä, sillä Aamu ja Ilta ovat myös naisten nimiä. Pieniä Aamuja taitaa olla olemassa, mutta Ilta lienee lähinnä jo iltaruskon ikään ehtineiden etunimi. Kieltämättä nuo nimiyhdistelmät kertoisivat lähinnä vanhempien kierosta huumorintajusta ja ikään kuin tarjottimella annetusta vihjeestä tuleville koulukiusaajille.

Jokilaakson elämää

Jokilammissa on ilta-aurinko
juuri oikeassa suunnassa

jormas: Jokilaaksossa on kesä kauneimmillaan, joskin kesän edetessä saadaan lämpöasteita varmasti muutama vielä lisää. Joka tapauksessa eilen ja tänään otimme pikkutilamme Jokilammet uimakäyttöön. Suurin ero koon lisäksi Pikkulampeemme verrattaessa on veden laatu. Jokilampiin se tulee Tuusulanjokea myöten Tuusulanjärvestä ja on siis suunnilleen yhtä puhdasta tai likaista kuin kyseinen järvikin. Pikkulammen vesi sen sijaan tulee läheiseltä kalliolta sekä soilta ja lammen pohjissa olevista lähteistä. Pikkulammen veden tutkitutimme viime vuonna ja lyhyesti sanottuna se oli hyvälaatuista uimavettä. Vaikka kesäinen aurinko varsinkin pinnan kuinka lämmittää, on lammen pohja hyytävän kylmä, jossa ei varpaita uita kovinkaan kauaa. Veden pintalämmöt ovat iltaisin kahdenkymmenen molemmin puolin ja aamulla huomattavasti alle, sillä aamulla oli ilman lämpötila vain viisi astetta. Eläinmaailman lukuisten poikasten, tiaisten, telkkien ja sorsien lapsikatraaseen on tänään ilmestynyt myös pikkuoravia. Saapa nähdä kuinka ihmisystävällisiä niistä tulee, sillä luontaisesti ne eivät näytä olevaan kovinkaan ihmisarkoja. Myös Kanikonttoriin on ilmestynyt Ykkösen seuraksi uutta kanielämää. Laskelmien mukaan on Jokilaaksoon ilmestynyt enemmän tao vähemmän ruskeita kanin ja jäniksen sukulaisia tai sitten niitä itseään lähes kymmenen kappaletta. On isoja, keskikokoisia ja pieniä. Mutta kasvissyöjinä sopivat ainakin meidän puolesta oivalla tavalla Jokilaakson maailmaan.

Suzuki 250 cc

päivis: Ostin nuorena aikuisena Suzuki-merkkisen moottoripyörän serkkuni mieheltä ja ajelin sillä jonkin verran. Jonkin verran tarkoittaa, että tosi vähän. Ehkä en juurikaan enempää kuin kaksi edellistä omistajaa olivat ajelleet. Olen ehkä mieleltäni ollut aina motoristi, mutta en niinkään taidoiltani. Siitä kertovat muutamat myöhemmät tunaroinnit kaksipyöräisillä, joita en nyt lähde tässä kuvailemaan ja niistä kertomaan.

Suzukissa on saatu säilytettyä vanhat kilvetkin.

Suzukille kävi niin kuin usein turhille hankinnoille käy: ne unohtuvat jonnekin perimmäiseen nurkkaan. Suzuki jäi vuosikausiksi pihavarastoon, jossa se vähintään ruostui ja pölyttyi. Kunnes päädyin vuoden kestäneen työkeikan kautta yhteyteen todellisten rasvanäppien kanssa ja pyörä pantiin tuhannen palasiksi ja entisöitiin sen mitä voitiin. En ole sille museoajoneuvon statusta saanut hankituksi, vaikka asiaa selvittelinkin. Ei ollut olevinaan aikaa näyttää pyörää ensin yhdelle museoajoneuvoihmiselle, joka olisi voinut lausua jotain siitä, kannattaako pyörää kutsua katsomaan sellainen henkilö, joka on erikoistunut erityisesti vanhoihin Suzuki-pyöriin. Tuntui kai vähän vaivalloiseltakin.

Vaikka pyörä kunnostettiin ja saatiin ajokuntoonkin, niin vain kävi nytkin, että se jäi varastoon seisomaan. Tilapäisen varaston puitteet olivat kuitenkin upeat. Suzukini sai seurakseen valtaisan määrän vanhoja pelastuslaitoksen museoajoneuvoja suuressa väestönsuojassa, josta sen tänään haimme Jorman kanssa peräkärryllä odottamaan siirtoa seuraavaan varastoon, sen alkuperäiselle kotiseudulle Jyväskylään.

Jatketaan silmänpalvelijasta

jormas: Mitä päivis eilen Niilo-koirasta kirjoitti, pitää kirjaimellisesti paikkansa. Se ilmenee muutenkin. Kun olemme niin sanotusti ihmisten ilmoilla ja Niiilolla on mahdollisuus saada kehuja, että voi voi, kun on söpö koira ja niin edelleen. Sama pätee rapsutusten ja muun huomion kanssa. Suosikkikauppa sille on, näin ajatellen kokemuksen perusteella Bauhaus. Siellä nimittäin saa koirat olla sisällä ja Niilon lempipaikka ja -juttu on ajelle kanssamme ostoskärryissä. Ja olla siinä oikein miellyttävä ja killti, sillä yksi jos toinenkin sitä silloin silittelee, puhuu, paijaa.
Mutta onko meissä ihmisissä sitten samaa silmänpalvojan vikaa? Taatusti on ja väittäisin, että jokaisessa. Muistan ammoisilta  ajoilta seniori-Hakkiksen, joko oli Jyväskylän Katulähetyksen nuorisotyöntekijä vastaten itse asiassa koko yhdistyksen nuorisotyöstä. Itse olin saman lafkan boss ja Hakkis kertoi, että kun hän kerran oli yhden yksikkömme pihamaalla päidehuollon asiakkaiden kanssa, niin voi että, kun minua haukuttiin. Mutta annapas olla, kun autoni näkyi horistontissa ja astuin siitä viimein samaan joukkoon. Niin jo oli toinen ääni kellossa ja olin vähintään maailman paras tyyppi.
Mutta entäpä sitten me muut? Mitä tapahtuu käytöksellemme, kun olemme pyytämässä työantajalta itsellemme jotain etuisuutta? Vaikkapa palkankorotusta. Tai kun poliisisetä tai -täti meidät pysäyttää ja omissa ajatuksessa silloin on, että josko tästä pienestä ylinopeudesta  selviäsi puhumisella? Puhumme ja käyttäydymme koin valkoiset enkelit konsanaan.

Silmänpalvelija

päivis: Sillon vuonna yksi ja kaksi, kun kävin Jyväskylän Tyttölyseota, joka viimeisenä kouluvuotenani muuttui Voionmaan lukioksi, joskus ehkä keskikoulussa pyydettiin kysymään pikkulapsilta, mitä jotkin sanat heidän mielestään tarkoittavat. Minulla oli lähipiirissä sopiva pikkulapsi, itseäni 11 vuotta nuorempi pikkuveljeni Pekka.

Pekalta muistan kysyneeni ainakin sanan silmänpalvelija merkitystä. Pekan mielestä sana tarkoittaa silmälääkäriä. Ei siis sinne päinkään, minkä merkityksen aikuisemmat ihmiset ovat sanalle sopineet.

Sana silmänpalvelija on tullut taas elävästi mieleen, kun olen seurannut Niilon touhua Jokilaakson ykkösvahtina. Usein se makailee pihassa, eikä ole juuri huomaavinaankaan, vaikka kani, orava tai sorsa tallustelee sen reviirillä. Se ryhdistäytyy vasta kun minä tai Jorma satumme paikalle. Silloin se pomppaa pystyyn ja ryntää liian lähelle uskaltautuneen luontokappaleen perään.

Niilo - silmänpalvelija.

Näin kävi taas tänään, kun pihaa lähestyi metsäjänis. Sehän käy (tai ne käyvät) riiustamassa Ykköstä, joka näkyy tuntevan suurta sympatiaa villejä sukulaisiaan kohtaan. Niille Ykkönen taas ehkä on mielenkiintoinen tumma tuttavuus. Niilo makaili pihalla ja seurasi kaikessa rauhassa jäniksen varovaista pomppimista kohti pihaa. Vaan miten kävikään, kun jouduin lähtemään ulos ja kohti sosiaalikonttia. Niilo oli salamana pystyssä ja syöksyi kohti jänistä. Ei auttanut, vaikka yritin toppuutella, että "älä viitsi esittää".

Vanajanlinna ja häät

jormas: Olimme tosiaan veljeni Reijon ja hänen vaimonsa Aulin tyttären sekä luonnollisesti uuden puolison häissä. Puitteet, kuten häätkin olivan kauniit, kauniine hääparineen ja muine puitteineen. Vanajanlinna on hieno kokonaisuus, vaikka sen historia ei mitenkään merkittävä tai varsinkaan ylevä olekaan hienosta alustaan huolimatta.
Paikan Katumajärven rannalta on aikoinaan hankkinut herra Rosenlew, jolla suvulla sinällään on maineikas historia. Herran piti rakentaa 20-luvun molemmin puolin koti vaimolleen niin sanotuksi huomenlahjaksi, mutta tarinan mukaan se ei rouvalle siihen tarkoitukseen kelvannut. Hän ei halunnun lähteä niin kauas sivistyksestä. Niinpä linna maineen jäi miehen metsästysmajaksi, sillä samassa rytäkässä oli tullut hankittua maitakin reippaasti yli puolituhatta hehtaaria.

Reijo-veljeni parhaimmillaan, joka johtuu kauniista
Auli-vaimosta ja juhlavasta poliisipuvusta

Mutta aika meni eteenpäin ja arvatenkin pelkkiä metsästysreissuja varten 70-henkisen henkilökunnan pitäminen ympärivuotisesti kävi rahapussinkin päälle, vaikka siellä olisi ollut tuohta vähän reilumminkin. Vanajanlinnaa alettiin myymään ja tiettävästi Risto Ryti, jolla taisi olla pytinki saman järven rannalla, suunnitteli paikkaa valtakuntamme presidentin kesäasunnoksi. Jossain mutkassa kuvioihin oli ilmestynyt toinenkin ostaja, saksalainen, jonka nimi ei ole muistissani tätä kirjoittaessa. Tilanteen ollessa akuutti, oli Ryti suunnitlemineen jossain ulkomailla, ja niin Vanajanlinna meni Saksanmaan herralle. Kerrotaan, että tästä Risto-presidenttimme olisi vetänyt herneen nenäänsä niin pontevasti, että ei enää näyttäytynyt koko järven rannalla, vaikka siellä sijaitsi omakin pytinki.
Mutta ennen pitkää tuli saksalaiseltakin pikainen lähtö sodan häviämisen myötä ja tarina kertoo, että muun muassa pari kaksipäistä kotkapatsasta olisi upotettu Katumajärven syvyyksiin. Paikalle tulivat siis neuvostaliittolaiset ja sen jälkeen Sirola-opisto, joka piti siellä arvartenkin aatteensa mukaista  toimintaa kursseineen. Joka tapauksessa paikka meni melkoisen huonoon kuntoon ja kaikki arvokas irtaimistokin oli myyty, kun Hämeenlinnnan kaupunki osti paikan, jonka se edelleenkin omistaa.

Satoa kasvihuoneesta

päivis: Eilen jäi blogivuoro väliin, kun päivä meni hääjuhlien merkeissä. Ja vaikka livahdimme Vanajanlinnasta kesken juhlien pois, Niilon haku kaupungista vahtikoiraksi maalle venyi niin iltamyöhäiselle, että koko blogi unohtui.

Retiisin varret rehottavat, mutta kyllä juuretkin ovat jo syötävän kokoisia.

Taisi olla vähän liioittelua sanoa, että koko päivä oli yhtä hääjuhlaa, sillä läksimme Hämeenlinnan suuntaan vasta iltapäivällä. Sitä ennen oma juhlan aihe täällä Jokilaaksossa oli se, kun poimin kasvihuoneesta ensimmäisen sadon. Sekin on tietysti liioittelua, sillä oikeasti otin sieltä kolme retiisiä, jotka olivat jo niin suuria, että niistä sai täydennystä salaattiin. Tuntuu ihan ihmeelliseltä, miten nopeasti ne ovatkin kasvaneet. Istutin samaan aikaan ulos samasta pussista nauharetiisiä, josta vasta on kasvanut heikosti retiisin lehtiä.

Nauhaan laitetut siemenet on erinomainen idea. Silloin ei jää juuri edes harvennettavaa. Kun tillit, porkkanat sun muut on kylvetty tavallisella tavalla, ne kasvavat nyt niin tiheässä, että harventaminen on jopa vähän hankalaa.

Retiisin lisäksi kasvihuoneesta ei ihan heti ole muuta satoa odotettavissa. Tomaatin taimiin on vasta ilmestynyt kukan nuppuja, herneet ovat nekin vasta pienellä varrella, avomaankurkun tulevaisuutta en osaa edes ennustaa, vaikka lehdet näyttävätkin olevan jo hyvällä alulla. Jotain salaattia olen kasvihuoneeseen kylvänyt ja se kasvaa siihen malliin, että siitä ehkä saamme retiisin jälkeen seuraavaksi salaattiaineksia.

Asuinympäristöilta Sahapuistossa

jormas: Eilen olin Sininauhasäätiön järjestämässä asuinympäristöillassa Vantaan Sahapuistossa. Mielenkiintoista, mutta yhtä masentavaa kuin aina aiemminkin. Kun kyseessä ovat asuntoa vailla olevat ihmiset, jotka tarvitsevat asumisensa tukemisen lisäksi myös raamituksia, ei heitä monikaan halua naapurikseen. Usein kyseessä on silloin ihmiset, joiden yksi erityispiirre on liiallinen päihteidenkäyttö. Vaikka illan keskustelussa oli paljon hyvääkin, masensi se myös aika tavalla. Näin siksi, että äänessä halusi olla kourallinen vastustajia, jotka eivät paljon puolustuspuheita noteeranneet. Silti heidän olisi mielestään tullut vielä johtaa puhettakin paketoimalla halunsa muotoon, että tarvitaan puolueeton puheenjohtaja.Kaikkea kanssa sanon minä ja puheenjohtaja olin minä, joka en myöskään ole puolueeton, vaan asunnottoman, kodittoman asialla.
Vaikka Sininauhasäätiön suurelta osin omistama kerrostalo pysyykin asumisen ja kaiken muunkin puolesta varsin kelvollisesti hanskassa, se ei riitä kaikille ympäristön asukkaille.
Jos asukkaallamme on koira, joka herättää pelkoja, pitäisi vuokrasuhde katkaista sen vuoksi, vaikka meillä on yhteiskunnan puolesta vihaisia koiria varten aivan omat virkamiehet.
Sama tilanne näyttää oleven paikallisen Alepan suhteen. Kun siellä myydään päihtyneelle tai alaikäiselle olutta, pitäisi meidän puuttua siihenkin.
Tai jos joku kusta lorottaa jossain kerrostalon pihalle, on sekin Sininauhasäätiön syy.
Listaa voisi jatkaa pitkäänkin ja pPurnaamista ja sydänten purkamista kuuntelin ja jaion puheenvuoroja puolitoista tuntia. Kun sitten olisi tullut ja ollut aika kerätä yhteen mahdollisia parannusehdotuksia, tulisieluisimmat provosoituiva, pakkasivat reppunsa ja marssivat ovesta ulos. Heidän käsitys tasapuolisesta ja oikeudenmukaisesta kohtelusta tarkoittaa, että kuulijoiden on kuunneltava mitä he haluavat sanoa haluammallaan tavalla, mutta tätä samaa oikeutta ei sitten  olekaan niillä, jotka ovat heidän kanssaan eri mieltä.

Kun asuu maalla matkakodissa ja hakee vedenkin
parin kilometrin päässä olevasta kaivosta, ei ole
juuri murhetta päihtyneistä. Mutta murheensa
sielläkin. Kaiken maailman lenkkeiliät eivät paljon
perusta kotirauhan suojasta, jota matkakotimmekin
pitäisi nauttia.

Erityisen masentavaa tässä oli, että kuorossa lauloivat lähes ensimmäisenä pari vantaalaista kaupunginvaltuutettua. Ajattelin, että onkohan kaikkien vantaalaisten päättäjien taso ja käsitys demokratiasta samanlainen. Tiedän itsekin politiikassa parikymmentävuotta olleena, että ei onneksi ole. Masentavaa kyseisenlaisissa pääättäjissä on myös se, että he eivät mielestäni ole koko kaupungin valtuutettuja, vaan kaupunginosavaltuutettuja ja silloinkin vain harvojen asioiden ja niidenkin ajajia sangen yksisilmäisesti. Yhtään ainutta kelvollista ehdotusta ei heiltä tullut, vaan hännän huippuna selänkääntäminen niille, jotka eniten apua tarvitsisivat.

Keskari Cruising

päivis: Olemme tänne maalle muuton jälkeen eläneet jotenkin sosiaalisempaa elämää kuin ennen, vaikka juuri tänä aamuna juttelimme, että täällä Jokilaaksossa olisi myös kaikki eväät erakoitumiselle. Olemme tässä ihan lähiaikoina käyneet Hyrylän markkinoilla, Keravan katukirpparin ajankohdat on tallennettu kalenteriin jne.

Eilen osallistuimme avoautoille tarkoitettuun Keskari Cruising -tapahtumaan, joka järjestettiin nyt seitsemännen kerran. Meillähän on Martti-niminen avoauto, jolla pyyhkäisimme Keski-Uusimaan pihaan muiden rättikattoisten joukkoon. Taisi siellä olla muunkinlaisia kattoja, onhan niitä peltikattoisiakin avoautoja. Eikä mikään yllätys ollut, että piha-alueella oli pari muutakin smart Fortwo Cabriota. Äänestimme oman Marttimme näyttelyn kauneimmaksi autoksi, mutta emme tainneet voittaa kahdella äänellämme, sillä täytyy tunnustaa, että Keskarin pihaan oli ahtautunut toinen toistaan upeampia ajopelejä.

Joukossa oli suuren suuria ja tarkasti puunattuja kaunottaria.

Tapahtuman hauskuus huipentui cruisailuun poliisimoottoripyörän perässä Hyrylästä Keravalle ja Järvenpään kautta Tuusulanjärven vastarantaa pitkin takaisin Hyrylään. Tämän päivän lehtikään ei kerro, paljonko autoja tarkalleen oli, mutta varmaan ainakin sata. Tilaisuuden kuuluttaja lupasi ajamaan lähteville, että matkan varrella on yleisöä ja saamme vähintään valtiovieraiden kohtelun. No, olihan siellä teiden varsilla vilkuttelevia ihmisiä siellä täällä.

Tapahtumalla on jonkinlainen säätakuu, sillä kertaakaan kuulemma ei ole satanut tapahtuman historian aikana. Eilen kuuden aikaan meillä Myllykylän kupeessa satoi lähes saavista kaatamalla, mutta kun pääsimme Hyrylän keskustaan, taivaalla näkyi vain jokunen poutapilvi.

Tunnustanko väriä?

jormas: Vuosien saatossa on silloin tällöin joku minulta kysynyt, että milläs lailla se usko sinussakin Soini näkyy, kun kuitenkin väität olevasi kristitty? Kerron usein saman tarinan. Kun aikoinaan juomavuosina kävelin katuja ja näin kadulla setelin, livautin sen joutuisasti taskuun ja katselin ympärilleni, ettei vaan kukaan nähnyt. Sen jälkeen, kun Vapahtaja sai näkyvämmän sijan sydämessäni, tallaan edelleen katuja. Ja nytkin näen silloin tällöin kadulla setelin, kolikon tai jotain muuta arvokasta. Jokin sisälläni, jota kai voisi sanoa omaksitunnoksi, estää minua laittamassa löydöstä taskuun. Katselen entiseen tapaan ympärilleni, mutta  nykyisin syy siihen on, että etsin katseellani kadulta löytämälleni omistajaa. Vaikka tahto sanoisi, että laita taskuun, en siihen pysty.Tosin, jos rehellinen olen, niin luulenpa hyvinkin, että riittävän suuri summa vaientaisi omantunnon ääneni edelleen. Mutta silti, näin muun muassa usko näkyy arjessani ainakin itselleni.

Nyt  keväällä olen ollut monissakin juhlissa. Muun muassa Sininauhaliiton ja Sininauhasäätiön pirskeissä. Liiton kevään juhla oli eilen ja se tunnusti selvästi väriä, kristillisyyttä. Aloitimme Suvivirrellä ja Jippuakin kuuntelimme. Tuntui hyvältä, kun hän sanoi kaikkien kuullen ja kaikille, että hän on täysin epäkelpo Taivaan Isälle ja on pelkästään armon varassa. Tällä hän sai minulta anteeksi muun muassa ennen esitystä livauttamansa alapään sanan.
MIelestään kelvoton  Jippu tuntui hyvältä, sillä olen palvellut kristillisiä työnanatajia yli kolmekymmentä vuotta. Ja ollut koko sen ajanm epäkelpo ja horjuva uskossani.
Mutta entäpä ne toiset, jotka olivat työnantajani, Sininauhasäätiön bailut. Niissä ei ollut lainkaan ohjelmassa hengellisyyttä vai enkö vaan löytänyt sitä?

Suvivirsi

päivis: Suvivirsi on taas herättänyt keskustelua. Meillä kun suomalaisittain ollaan taas niin muut huomioon ottavia, että oksat pois. Varmuuden vuoksi jätetään Suvivirsi laulamatta, etteivät maahanmuuttajat eli toisuskoiset vain pahoittaisi mieltään. Kuten olen aikaisemmin kai kirjoittanut, toisten huomioon ottaminen ei yleensä koske kirkkoon kuulumattomia ja heidän lapsiaan. Tai ei ainakaan ennen arasteltu järjestää joulu- tai kevätjuhlaa kirkkoon. Päinvastoin. Mutta nyt ollaan niin vieraskoreita, että jää suvivirretkin veisaamatta. Vaikka se on osa suomalaista kulttuuriperinnettä.

Kuulin illalla toisen käden tietona, että Kuopion piispa (taitaa olla joku uusi mies, jonka nimeä en muista) ei ollut päästänyt lastaan kevätjuhliin, koska sai tietää, ettei koulussa enää lauleta Suvivirttä. Hyvä veto piispalta.

Melkein itku pääsi, kun pari päivää sitten näin televisiossa neljä nuorehkoa naista kirkumassa kimeällä äänellä Suvivirttä, josta yksi näistä laulajista oli tehnyt uuden version karsien sanoista pois kaikki hengelliset viittaukset. Tätä nyt ilmeisesti yritetään tarjota ainakin näille rähmällään oleville kouluille, jotta voisivat pitää osaltaan perinteistä kiinni. Säälittävää.

Tänään pääsin minäkin laulamaan Suvivirttä, kun Sininauhaliitto järjesti perinteiset kevään juhlansa tai  kesän juhlathan nuo olivat, kun ollaankin jo kesäkuussa.

Päihdehoito muuttuu

jormas: Tänään piti pitää yksityisasioihin liittyvä hankintapäivä, mutta  toisin kävi. Tapasin nimittäin Sininauhaliiton järjestölakimiehen, joka kysyi, että olethan tulossa Helsingin avopalvelusessioon, jossa esitellään päihdehuollon kilpailutuksessa menestyneitä tuotteita palveluiden ostajalle ja visioidaan tuotteita ja palveluita kaikin tavoin muutenkin. Joten matka jatkuikin Kallion virastotalolle, jossa oli iso neuvotteluhuone täynnä alan osaajia ja yhteistyökumppaneita. Uusia ja entisiä. Kyseessä on todella suuri muutos päihdehoidon palveluissa. Joskin itsellläni on hieman sellainen näppituntuma, että tätä eivät ollenkaan kaikki ole sisäistäneet. Joka tapauksessa me olemme innolla mukana tuottamassa ja kehittämässä uusia palveluita. No, mikä tässä sitten on niin uutta ja mullistavaa? Tuleeko muilla mieleen paljonkin sairauksia, joita potilas hoitaisi mieluummin laitoksessa kuin kotonaan, jos se olisi mahdollista? Ja kun näin ei ole, herää kysymys miksi päihdeongelmaa on iät ja ajat hoidettu laitoksissa? Siksikö, että siellä on hoidettu päihdeongelman lisäksi paljoa muutakin? Kuten asunnottomuutta.

Kasvihuoneen istutukset on tehty

päivis: Kasvihuoneessa on nyt niin paljon istutuksia kuin sinne suunnilleen kohtuudella sopii. Odotamme saavamme sieltä retiisejä (ne kasvavat melkein silmissä), tomaatteja (osa ulkona paleltuneistakin taisi jäädä henkiin), avomaan kurkkua, herneitä, tilliä, porkkanaa, persiljaa ja salaattia.

Kasvihuoneen seinustat ovat täynnä kasvatus-
laatikoita ja katostakin roikkuu pari amppelia.

Myös yksi mansikan taimi kasvaa laatikossa ja katosta roikkuu kaksi amppelimansikkaa. Mansikoita laitoimme myös kasvihuoneen ulkoseinustalle, kolme taimien kasvatussäkkiin ja pariin multasäkkiin lisää. Istutukset sisälle ja ulos on tehty lähinnä fiiliksellä, joten lopputulos on vielä täysi arvoitus. Mutta retiisien kasvatus oletettavasti onnistuu, ainakin sisällä, uloskin niitä laitoimme. Muun muassa kasvien lannoitus vaatii vielä opettelua.

Punasipuli olisi lähtenyt hyvin kasvuun, mutta aika moni sipulin varsi on mennyt kanin suihin. Luotan silti vielä siihen, että mullan sisällä oleva osa ei kanin vierailusta ole moksiskaan.


Perunapeltoa aloimme haikailla äskettäin, mutta asian eteen ei tullut tehtyä mitään. Emme muistaneet hankkia ainuttakaan siemenperunaa ja nyt se näytti olevan myöhäistä. Tiedossa on nimittäin, että Kustaan päivä eli 6.6. on perinteisesti viimeinen perunanistutuspäivä. Mutta kuinkas ollakaan: Mäkelänkadun Valtsu myi ruokaperunoita, joissa oli jo hyvät idut aluillaan. Niillä pääsemme kokeilemaan, miten perunan viljely onnistuu, kun vielä annamme niiden muhia pari päivää lämpimässä. Mitään perunapenkkiä ei ole edes tarkoitus tehdä. Riittää kun saamme nuo muutamat perunat kuopattua maahan.

Asuntoa ei ole, mutta koti on

jormas: päivis jo aloittikin aiheesta asunto vaan ei koti. Ja toden totta, viranomaiset voinevat päättää mikä on asunto ja mikä ei. Ja kun se lienee virallinen termi, he voivat tehdä meidät asunnottomiksi. Kodittomiksi tekemiseen ei heidänkään valta riitä, sillä kotinamme pidämme juuri sitä minkä siihen tarkoitukseen kulloinkin sopivaksi katsomme. Vaan kun ei ole viranomaismääritysten mukaista asuntoa, ei luonnollisesti voida antaa, varsinkaan yleistä asumistukea, vaikka tai jos siihen olisi muuten tarvetta tai mahdollisuuksia. Vesitorniinkaan ei kyllä muuteta asumaan varsinkaan virallisesti, jos viranomaiset eivät ole sitä asunnoksi hyväksyneet.
Etukäteen jo arvaan virkamieskunnan perusteluita. Entäs jos tapahtuu vahinko, niin kuka silloin on vastuussa ja niin edelleen? Niinpä. Kun Sininauhasäätiön omistamassa kerrostaloasunnossa syttyi tulipalo, jonka vuoksi tai ansiosta yksi asukas muutti taivaan kotiin, niin miten tämä itsensäsuojelijaviranomainen laittaa itsensä likoon? Ei mitenkään, vaikka hän edellytti ja sai kyseiseen asuntoon ja koko kerrostaloon kaiken maailman aluehälytyskeskuksiin automaattisesti paloilmoituksen tekevät ilmoittimet ja niin edelleen.
Viranomaiset ovat omineen asuntotermin viralliseksi, jonka avulla ja ympärille voi tasapäistää ja normittaa jo ennestäänkin harmaata Suomen kansaa.

Tämä ei voi olla Suomessa vakituinen asunto

Jos et asu asunnossa, jonka viranomaiset ovat asunnoksi hyväksyneet, on heidän mukaansa ainut vaihtoehtosi olla asunnoton, joka sekin on termitetty VVA (vailla vakinaista asuntoa). Mutta me katselemme mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja voi hyvinkin olla, että istuttava on. Sydämessäni seison silti. En nimittäin mitenkään voi ymmärtää, että esimerkiksi asuntovaunu tai -auto, joka on tarkoitettu aivan oleellisella tavalla liikkuvaan asumiseen, ei voisi olla ihmisen pysyvä asunto ja koti. Mielenkiintoisen mausteen tähän tuo Kho:n ratkaisu Lahden Mukkulan leirintäalueen malkailuvaunuista. Oikeus nimittäin katsoi, että ne ovat siinä määrin pysyviä rakennuksia, joissa asutaan ja joihin viranomaiset voivat edellyttää rakennuslupaa.

Asunto vai koti?

päivis: Olemme alkaneet pitää Matkakotia eli siis Euramobil-merkkistä matkailuautoa aina vain enemmän ja enemmän kotinamme. Mäkelänkadun asunnon mieltäminen kodiksi väheni samaa tahtia sen kanssa, kun aloimme juurtua Tuusulan Jokilaaksoon.

Suljin viimeisen kerran Mäkelänkadun asunnon oven viime sunnuntaina, kun kävin tekemässä siellä jonkinlaisen loppusiivouksen. Tällä viikolla teimme muuttoilmoituksen, jossa ilmoittauduimme tuusulalaisiksi 1. kesäkuuta alkaen. Jorman ilmoitus meni netin kautta. Minun piti hoitaa asia puhelimitse, koska netissä oli jokin ongelma ja aina samassa kohtaa tuli virheilmoitus. Minulle kerrottiin puhelimessa, että asumismuodoksi valittu "muu" vaatii varmasti lisäselvitystä ja todennäköisesti minulle tultaisiin soittamaan asian tiimoilta.

Tänään lupailtu puhelu tuli, mutta Jormalle. Olihan hänkin laittanut omaan ilmoitukseensa asumismuodokseen sen ilmeisesti virkamiesten ja -naisten hiuksia harmaannuttavan "muun". Oli helppo kuvitella, että väestökirjanpitoa pitävät olivat puhisseet keskenään, "miksi nuo eivät voi elää niin kuin ihmiset normaalisti elävät". Asiaa tosiaan käsitteli ainakin kaksi ihmistä, ensin asiasta soittanut virkailija ja toisena henkikirjoittaja, jolle Jorma ohjattiin soittamaan.

Henkikirjoittajalta ei kauheasti herunut ymmärrystä elämäntavallemme. Näin päättelin, kun kuuntelin puhelua toisella korvalla. Lopputulos oli, että meille tulee postia tänne kotina pitämäämme Myllykylään omaan postilaatikkoomme. Posti tuo kaavakkeen, jossa meillä on mahdollisuus perustella sitä, miksi virkamiesten tulisi ymmärtää, että asumme pysyvästi matkailuautossa ja pidämme sitä myös kotinamme. Jos selitykset eivät mene läpi, mahdollisuus on valittaa aina korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti. Henkikirjoittajan esitys joka tapauksessa on, että me olemme tuusulalaisia vailla vakituista asuntoa, mutta postiosoitteenamme voimme pitää osoitteen Soiniityntie 35, niin kuin tähänkin asti olemme tehneet.

Muinoin Helsingissä asuessamme testasimme Poste restante -osoitetta, kun asuinolomme olivat sellaiset, että oli siinä ja siinä, voitiinko silloinkaan puhua kaikkien mielestä asunnoksi määriteltävästä huoneistosta. Elimme kuitenkin kerrostalossa. Nyt ei huvittaisi testata, olisi mukava olla tuusulalainen, jonka koti on Myllykylän Jokilaaksossa Tuusulanjoen rannalla. Sen sijaan tällä hetkellä en tiedä varmuudella, olenko tuusulalainen ollenkaan vai vielä helsinkiläinen tai onko Helsinkikin "hylännyt" meidät.


Kaikki eivät halua asua normien mukaan, mutta siitä saa
vähintään ongelmia itselleen ja harmaita hiuksia virkamiehille. 

Tuli mieleen, että miten ovat muuttoilmoituksensa saaneet tehtyä ne muutamat perheet, joiden tiedän rakentaneen kotinsa eksoottisesti entisen vesitornin huipulle. Eiväthän hekään asu kerros-, rivi- tai omakotitalossa. Onneksi on muitakin, jotka laittavat normit koetukselle.

Jatkamme asian parissa, kun uutta kerrottavaa ilmenee. Olkoon se sitten sapeleiden kalistelua tai siihen tyytyminen, mitä mielestään asioista paremmin perillä olevat virkamiehet tahollaan päättävät.