Syödä pitää joka päivä

päivis: Olemme kaikkina näinä Thaimaa-vuosina olleet lähes kokonaan ulkoruokinnassa. Vain aamupalat on pääsääntöisesti väsätty kotona (lue: minä olen väsännyt). Nyt olemme siirtyneet uudelle tasolle, kun viimein pitkän jahkaamisen jälkeen päädyin ostamaan huushollimme ensimmäisen kattilan.

Pohjoisen reissulta jäin
kaipaamaan torien tarjontaa.
Vastaavaa valikoimaa en
Pattayan seudulla ole tavannut. 

Mikrossa kypsennetty kaurapuuro on jo pitkään ollut ehkä tavallisin aamupalamme erilaisten hedelmä- ja jogurttiyhdistelmien rinnalla. Mikrossa olen varsinkin täällä Seven Seasissa asuessamme alkanut valmistaa myös sipulilla ja tomaatilla höystettyjä munakkaita. Valmiiseen annokseeni olen vielä lisännyt päälle chilijauhetta, sillä olen viimeinkin oppinut pitämään chilin tulisuudesta. Tosin ihan kohtuudella käytettynä.

Kimmokkeen ruoanlaittoon sain viimein pohjoisen reissulla, kun pääsin keskustelemaan ruoka-asioihin hyvin perehtyneen Ming-ystävämme kanssa. Jonkin verran kiersimme toreilla ja ruokakaupoissa, joissa Ming esitteli kasvisruokiin soveltuvia tuotteita. Kotiin tuomisiksi sain vielä Mingiltä monta pussillista erilaisia tahnoja, jotka ovat monien thaimaalaisten ruokien perusta. Tahnapussit lähestulkoon velvoittivat lähtemään kattilakauppaan.

Mingiltä sain vinkin, että wokkipannua ei kannata ostaa, ellei käytössä ole kaasuliettä. Eipä ole. On kaksilevyinen keraaminen liesi, joka lopulta taisi olla suurin este kotikokkailun aloittamiseen. En tiedä miksi sen yksinkertaiset hipaisunäppäimet tuntuivat minusta ehkä jopa vähän pelottavilta. Ajattelin, että osaankohan käyttää koko laitetta. Että ihminen voikin joskus olla noin epävarma itsestään. Helpoksihan lieden käyttö lopulta osoittautui.

Thaimaalaisten ruoanvalmistusastioiden tarjonta on tosiaan painottunut aika tavalla wokkeihin ja muihin korkeahkoreunaisiin pannuihin. Olin kuitenkin päättänyt ostaa riittävän suuren kattilan, jossa voisin huoletta keitellä vaikka vähän isompiakin keittoja. Ainahan liiat sopat voi laittaa pakastimeen. Meillä nimittäin keittiön kylmälaite on jenkkikaappi, jonka yläosan pakastin on kohtuullisen tehokkaan oloinen.

Ostin noin 350 bahtia eli suunnilleen yhdeksän euroa maksaneen, sisältä ja päältä teflonilla käsitellyn kannellisen kattilan. Kun en kattiloiden ja pannujen laaduissa pystynyt näkemään suuriakaan eroja, päädyin valitsemaan tarjonnan halvimmasta päästä. Hinnoissa erot kuitenkin olivat melkoiset. Ehkä niin on Suomessakin. Kattilan malli mahdollistaa minusta sen, että varsinaista paistinpannua tarvitsen vasta siinä vaiheessa, kun joskus tekee mieli paistella lettuja. Voi tosin olla, että lettuja saa helpommalla menemällä lauantaina Suomi-Seuralle tai ostamalla minä viikonpäivänä tahansa jostain kadun varresta banaanilla tai jollain muulla hyvällä täytettyjä lettuja. Paistamisen lopputulos täkäläisillä jauhoilla toteutettuna voi minun taidoillani olla fiasko tai katastrofi.

Melkein kuin kesäkeittoaineksia
voi ainakin pohjoisen toreilta ostaa
valmiina sekoituksina. Vain
perunat puuttuvat joukosta.

Kahdet tahnapohjaiset, kookoskermaan keitetyt keitokset olen kattilassani nyt kypsentänyt. Ensimmäisen tahnan avainsana oli green curry, toisessakin taidettiin mainita curry-sana. Lisäksi yhtenä aamuna tein kattilassa oikein herkullisen munakkaan, jonka täytteeksi paistoin ensin raastettua perunaa, sipulisilppua, tomaattia ja kypsennettyjä tuoreita maissinjyviä, joita löysin pienen rasian 7Elevenin hyllystä. Sieltä tekee usein erikoisia löytöjä. Paistoksen päälle saksin torilta ostamaani vihreää, olisikohan se nimeltään sitruunaruohoa.

Lisäilin keittojen liemeen perunoita, porkkanaa sekä kiinankaalia ja viimeiseen soppaan laitoin myös pilkottuna tuoretta kurkkua, Kurkkua näkee usein kevyesti kypsennettynä monessa ruoka-annoksessa. Sehän sopi hyvin sopan joukkoon. Kokeilen Suomessakin, jonne pitää viedä monta pussillista tahnoja, joita kauppojen hyllyt ovat täällä väärällään.

Lihaa sisältävät tahnapussit on hyvin merkitty erilaisin kanan ja possun kuvin. Jos eläimen kuvaa ei pussin kulmassa ole, englannin kielellä löytyy vielä sisällysluettelo, jotta ei tarvitse halutessaan valita niitäkään tahnoja, joissa on jotain merenelävälähtöistä tuotetta. Suomessa tahnojen avulla on helppo torjua thaimaalaista makuikävää, joka epäilemättä jossain vaiheessa tulevaa kesää on edessä.

Vaikka vähän hassulta tuntuukin, taidan paluumatkalle pakata matkalaukkuun myös kookoskermapurkkeja, jotka täällä ovat aika tavalla edullisempia kuin Suomessa.

Kaikella on aikansa

jormas: Ensimmäisestä yli talven reissusta muilla mailla tulee viikon päästä viisi kuukautta täyteen. Kuukauden kuluttua otamme monen parjaaman Finnairin puhalluslampun ja karautamme koti-Suomeen. Jos laskusuunta on mieleinen, lennämme ja laskeudumme  suoraan Jokilaaksomme päältä, jossa vietämme seuraavankin suven. Edessä on Suomen kevät ja kesä aamun kasteineen ja tuoksuineen.

Mutta vielä ei olla siellä, vaan tiukasti Jomtienin arjessa ja sykkeessä. Elämäni ensimmäinen talvi ulkomailla on ollut elämisen ja kokemisen arvoinen. Se on myös mahdollistanut hieman suunnitelmallisen tekemisen ja yhteiskuntavastuun kantamisen, sillä ei ole hyvä minun olla tekemättä mitään. Tosin tekemiseksi riittää usein pelkkä ajattelu ja unelmointi.

Kun takana on monta vuosikymmentä mielekästä tekemistä verokirjalle, on se mahdollistanut Ilmarisen sponsoroiman leppoistamiselämänjakson, jolloin en enää tee mitään leivän eteen. Vaan teen mitä tahdon tai olen tekemättä mitään. Mielenkiintoista on tehdä myös ainoastaan havaintoja.

Kun leipätyöni suurelta osin kohdistui asunnottomiin sekä muihin, jotka kulkevat syrjäytymisen kehän toisella laidalla kuin tasavaltamme presidentti, on arvostajien lisäksi löytynyt myös arvostelijoita. Jotka tiukimmillaan ovat sitä mieltä, että tekemiseni kohdetyhmästä iso osa joutaisi kuolla pois.

Masentavaa, sillä elämä on aina arvokas elettäväksi ja suojeltavaksi. Sama. hyväksymättömyyden varjo seuraa myös tekemisissämme thaimaalaisten koirien parissa.

Vaikka koiran ja ihmisen yhteinen historia on ainutlaatuinen, yli 100 000 vuotta kestoltaan, ei silmiini tai korviini ole sattunut ainuttakaan, joka olisi valmis kääntämään suuntansa ja tekemään jotain, kuten sanoin, elämää suojelevaa koirien hyväksi. Sillä koiran osa Thaimaassakin on ihmisen aikaansaannosta.

Ja kun minä joskus lopetan vaellukseni ajan vankina, jäävät koirat haukkumaan ja karavaani jatkamaan kulkuaan. Ja edelleen ensimmäisistä vankkureista on paras näköala, sillä Jere Jarruvaunuksi tai perässä hiihtäjäksi minusta eikä kaltaisistani ole koskaan ollut.

Taistelemassa rabiesta vastaan

päivis: Toimeksiannot koirarintamalla sen kuin vain jatkuvat. Täällä Thaimaassa rabies on ollut leviämään päin ja sen estämiseksi on tartuttu toimeen. Meidätkin pyydettiin tänään lähes pikahälytyksellä rabieksen torjuntaan, kun Meowin luokse oli tulossa rokottaja. Tarkoituksena oli rokottaa koko koiralauma.

Nuori thaimaalaislady tuli paikalle mukanaan rokotteet ja neulat. Rokottaminen pääsi käyntiin, kun ensin oli haettu jäitä, joiden sekaan ladatut ruiskut laitettiin odottamaan pistämistä enemmän tai vähemmän suosiollisiin asiakkaisiin.

En ihan päässyt jyvälle, mikä rokottajan tausta oli, mutta sen verran ymmärsin, että hän teki työtään saamiensa lahjoitusten turvin. Seuranaan hänellä oli sporttinen nuori mies, joka videoi lähes koko kolmetuntisen, jonka rokotussessio kesti. Sinä aikana rokotettiin kutakuinkin 130 koiraa. Videolle tallentui myös muun muassa Meowin haastattelu ja rokotteiden esittely. Oletan, että videon levittämisellä rokottamiselle yritetään saada sekä uusia tukijoita että rokotettavia kohteita. Myöhemmin sain tietää, että rokottamisen taustalla on Dogscanser-niminen, ilmeisesti juuri tuon rokottajaladyn luotsaama järjestö.

Niin kuin voi arvata, homma aloitettiin helpoimmasta päästä, kuten esimerkiksi Crysta, joka ei yllättäen päästänytkään nimensä mukaista itkua pistoksen saatuaan.

Joku toinen sen sijaan huusi kuin syötävä, jolloin lähes kaikki Meowin koirat reagoivat ryntäämällä paikalle puolustamaan lajitoveriaan. On melko huima tunne joutua yht'äkkiä suuren ja haukkuvan koiralauman keskelle.

Joukossa oli koiria, jotka pistivät lujasti hanttiin, kun huomasivat, että niihin aiotaan kajota. Jonkinlainen paniikki olikin aistittavissa, kun homma eteni kohti säikympiä koiria.

Silti vain yhdelle jouduttiin laittamaan kuonon ympärille side siltä varalta, että se olisi peloissaan saattanut purra jotakuta meistä.

Minun tehtäväni tässä sessiossa oli laittaa tussilla jokaiseen koiraan merkintä, kun se oli saatu rokotettua. Huomasin heti alussa, että rasti, jonka useimmille laitoin otsaan, piti tehdä vasta sitten, kun neula oli saatu koiran nahan alle. Muutama koira nimittäin livahti tiehensä juuri rokottamishetkellä.

Joillakin koirilla tummansinisellä tussilla tehty merkintä ei erottunut mustan turkin seasta, joten niille laitoin puumerkkini korvan sisäpuolelle tai johonkin vaaleaan laikkuun. Cryn lyhyessä ja vaaleassa karvoituksessa sininen merkki näkyy varmasti vielä pitkän aikaa.

Jorma ennätti napsimaan tästä poikkeuksellisesta sunnuntaipäivästämme monta hauskaa kuvaa.

Viimeisin rokotus tehtiin naapuritalon sisällä. Yksi Meowin koirista kun on päättänyt, että hänen kotinsa onkin naapuripariskunnan luona.

Oli jotenkin niin mukavan thaimaalaista, kun turhia selittelemättä astelimme naapuriin, jossa koira näytti melkein jo odotelleen meitä. Isännän leppoisasta puheen pulputuksesta päättelin, että hänelläkään ei ollut mitään koiran rokottamista vastaan. Päinvastoin.

Harvia, Marimekko, Rovio, Lemminkäinen, Muumi ja Kone

jormas: Kaikille otsikon firmoille olen lähettänyt Thaimaasta tarinantapaisen, sillä kyseisten yritysten tuotteita tai jotain vastaavaa löytyy thaikotiseudultamme.

Vastausta ei ole tippunut Harvian toimimattomista höyryhuoneista eikä Jomtien Beachilla liehuvista Lemminkäisen lipuistakaan. Sen sijaan kirjoituksen johdosta sosiaalinen media toi muiston siitä kuinka liput ilmestyivät rannalle ensimmäisen kerran ja kuka ne toi. Iso kiitos siitä.

Viimeinen tarinan alun lähetin Kone Oyj:lle. Sain myös eilen päällikkötason vastauksen, johon joskus palaan, jos se poikii jotain kirjoitettavaa.

Aikoinaan kun hankimme oman pesämme Seven Seasin 1500 asunnon kokonaisuudesta, ei paikalla ollut kuin lauma ilman ihmiskotia olevia koiria, joita ruokimme.

Asunnon ostamisessa ei juuri suurempaa riskiä voi seudulla ottaa, sillä kyseessä oli intialaisen rakennuttajan ensimmäinen kohde. Kaikki meni kannaltamme tyydyttävällä tavalla vuoden myöhässä ja rakentamisen ajaltakin on monta mukavaa muistoa.

Muistan, kun ensimmäisen kerroksen kotimme sai elementit seiniksi ja lattioiksi ja kuinka rakentajaperheiden lapset leikkivät siellä kaiken rakennusroinan keskellä. Kuinka koko perhe söi lattialla jalat somasti ristissä ja kuinka rakentajat perheineen asuivat viereiselle tyhjälle tontille rakentamissaan peltihökkeleissä.

Kuinka silloin yksi seudun suurimmista kohteista viimein valmistui, vaikka joku "ystävä" laittoi Suomeenkin asti viestiä, että "enää ei näy porukkaa työmaalla ja taitaa olla pankki ottanut huostaansa koko luurangon" . Ja seuraavana päivänä korjausviestin, että "sorry eilinen, se taisikin olla paikallinen juhlapäivä". Ja kuinka vietimme ensimmäisen lomamme ja eläkepäivämme omassa kodissamme ensimmäisten joukossa keskellä rakennustyömaata. 

Yhtenä päivänä rakennustyömaalle oli ilmestynyt pari rekallista valtavia laatikoita, joiden kyljissä komeili KONE. Tuntui oikein mukavalta ja isänmaalliselta saada Harvian höyrysaunan lisäksi suomalaiset hissit.

Jossain vaiheessa viereiselle tontille, rakennuttajien rakennusaikaisten kotien yhteyteen ilmestyi lisäpuucee posliinipyttyineen. Joka oli saanut kuvan ovensa hissimme yhdestä pakkauslaatikosta.

Kun rakentajat perheineen lähtivät,  jäi heiltä tontilla kolme kokonaisuutta. Koirat, joita on kolme jäljellä ja joita ruokimme edelleen, henkien kaksi kotia, jotka kunnostimme eläintensuojeluhengille sekä varpusille. Sekä kuin pisteenä iin päälle toilettirakennus nyt jo irronneine Koneen pakkauslaatikosta otettuine ovineen. Tätä rakennusta ei ole suunnitelmissamme kunnostaa.

Thaimaan ääniä

päivis: Tänä aamuna heräsin sateen ääniin. Ukkonenkin taisi jossain kauempana jyrähdellä. Sateet ovat näköjään palanneet viikkojen tai ehkä kuukausien jälkeen. Yleensä Thaimaassa meillä aamun ääninä ovat makuuhuoneen ikkunan takana laulavat linnut.

Täällä päivittäinen äänimaailmamme on hieman erilainen kuin Suomessa. Siellä asumme maalla, tosin lähellä Helsinki-Vantaa-lentokenttää, joten ääniä tuottavat lähiluonnon lisäksi ajoittain laskeutuvat koneet. Usein niitäkään ei kuule ja näe päiväkausiin.

Kun asuimme Helsingissä joskus yli viisi vuotta sitten, kotiin kantautuviin ääniin kuului tavanomaisen liikenteen lisäksi ratikkakiskojen kirskunta. Pidin niistä, vaikka muuten liikenteen äänet eivät olekaan erityisen korvaa hiveleviä. Noita samoja ääniä sai tietysti kuunnella töissä ollessa.

Thaimaassakin asumme kaupunkimaisessa äänimaisemassa. Liikenteen ääntä kantautuu meille varsinkin pääkadun, Chaiyapruekin suunnalta. Ne ovat enimmäkseen mukavia tai ainakin siedettäviä ääniä. Joskus kuuluu mölyä, kun täkäläiseen tapaan yksi tai kaksi kovaäänisautoa ajaa hiljakseen ohi mainostaakseen jotain tavaraa, liikettä tai tulevaa tapahtumaa.

Kun kotimme oli soi Welcomella, joskus meille kantautui alhaalta kadulta naisen kovaääninen huuto "lotterii, lotterii". Hän kauppasi arpoja, joita thaimaalaiset kovin hanakasti ostavat. Luottavat ehkä hekin, kuten suomalaiset lottoajat siihen, että joskus se suuri päävoitto osuu kohdalle.

Joistain äänistä voi mennä
vaikka hermot.

Laulavia lintuja ei kaupunkialueilla tunnu olevan kovin montaa lajia. Varpusen visertävät ihan niin kuin Suomessakin ja joskus niitä on ikkunan takana isompikin parvi keskustelemassa keskenään. Kovin tutuksi ja meitä miellyttäväksi laulajaksi on tullut lintu, jota emme koskaan ole onnistuneet näkemään. Se ikään kuin kiihdyttää ääntään jonkin aikaa ollakseen taas hetken hiljaa. Kyseistä lintua kutsutaan kuulemma nimellä nokhau.

Vielä viime talven reissuilla asuntoomme kantautui usein rakennustyömaan meteliä. Päätimme hyväksyä äänet, kuinkas muutenkaan, sillä Seven Seas oli silloin vielä monin tavoin keskeneräinen. Nyt rakentaminen on vähentynyt ja luovutettavia asuntoja valmistellaan vähempää ääntä pitämällä. Töitä tehdään kuitenkin edelleen seitsemänä päivänä viikossa, joten välillä poraamista tai piikkaamista saattaa kuulua vaikka varhain sunnuntaiaamuisin.

Jostain syystä Thaimaassa kai ihan rakastetaan kovia ääniä. Kadun varteen voi olla pysäköitynä auto tai useampiakin, joihon on asennettu hienot äänentoistolaitteet, joiden tehoa esitellään kaikelle kansalle joskus aivan korvia vihlovalla tavalla. Vaikka karaoke onkin minusta ihan ok, en kuitenkaan haluaisi asua kovin lähellä thaimaalaista karaokepaikkaa. Niissä ei naapuruston rauhaa juuri kunnioiteta.

Minulla on tapana laulaa itsekseni, yleensä kuitenkin melko hiljaisella äänellä. Siksi on mukava kuunnella, kun joku thaimaalainenkin innostuu laulamaan ääneen. Monesti lauluhetket näyttävät liittyvän johonkin työtilanteeseen.

Thaimaan ääniin kuuluvat tietysti myös koirien ja kukkojen äänet. Moni tuntuu häiriintyvän aamuisesta kukon kiekumisesta. Luulen että siihenkin tottuu, jos vain haluaa. Koirien haukkuminen varsinkin yöaikaan voi myös häiritä ja siihen saattaa jopa herätä, jos haukkujat ovat kovin lähellä omaa asuntoa. Ehkä niistäkin kannattaa ajatella, että maassa maan tavalla. Koirat harvemmin asuvat sisätiloissa, joten yön aikana ulkona taatusti tapahtuu monenlaisia asioita, joihin koirien kuuluukin reagoida lajityypillisellä tavallaan.

Ehkä merkillisin äänilähde Thaimaassa on pikkuruinen gekko, joka kokoonsa nähden saa aikaan hämmästyttävän kovan äänen. Taisi mennä muutama vuosi, ennen kuin edes uskoin, että gekkohan se siellä jutustelee tai mitä se ääntelyllään sitten tahtookaan tarkoittaa. Joskus pimeässä gekon äänen kuullessa toivoo, ettei se ainakaan ihan sängyn yläpuolella ole retkeilemässä. Vaikka ne ovatkin taitavia liikkujia, tekevälle voi silti sattua. Saattaisin nimittäin päästää melkoisen metelin, jos gekko tippuisi katosta naamalleni.

Kolme kestosuosikkia

jormas: Niillä sosiaalisen median foorumeilla, joilla liikun Thaimaassa, on kolme kestosuosikkia. Yksi on thaimaalaisten naisten rahanahneus ja tyhmyys. Josta keskustelu usein loppuu siihen, kun kysyn, että jos näin on, niin kuinkahan tyhmä tarvitsee miehen olla langetakseen tämän nuoren riisinpoimijan verkkoon. Nämä keskustelua ylläpitävät älyn jättiläiset ovat nimittäin lähes poikkeuksetta miehiä. 

Toinen on viisumiasiat ja 24-tunnin ilmoitusvelvollisuus asuinpaikasta. Joillakin suomalaisilla, yleensä sekin miehillä, on ylivertainen viisaus kunkin tulkitessa tavallaan Thaimaan lakeja ja käytäntöjä. Nämä keskustelut päättyvät usein, kun kerron arvostavani kyseisten kotijuristien tietämystä yhtä paljon kuin thaimaalaisen marjanpoimijan tietämystä hänen kertoessa toiselle poimijalle Lapin hillasuolla suomalaisista viisumikäytännöistä.

Ja kolmas on thaimaalainen koirakäytäntö, jossa suurinta möykkää pitävät tekevät vähiten (lue: ei mitään). Se on sinällään merkillistä, sillä riippumatta siitä vihaako, rakastaako tai jotain siltä väliltä, on asia yhteinen. Kuten tavoitekin. Jotain olisi hyvä tehdä.

Päiviksen kanssa teemme asian eteen muutakin kuin kuljemme kulku-, katu- ja kotikoirien lahjonta- ja rahapussit mukana.

Kun lähdimme reippaan viikon reissulle Chiang Raihin, pyysimme naapurin bangladeshilaista Talouskauppamme isäntää, josko hän huolehtisi Ilta-mammasta ja sen Sevenbagistä, seitsemästä muutaman viikon ikäisestä pennusta sen ajan. Ei ollut innostunut, vaan sanoi, että turistit tulevat tänne, ruokkivat ja paijaavat jonkun viikon ja lähtevät pois. Lauma jää hänen kauppansa nurkille pyörimään ja haittaa bisnestä. Mutta takaa tuli kauppiaan rouva, joka sanoi, että hän huolehtii, joka tukki kauppiaankin suun. 

Molempien kanssa meillä on sinällään loistavat välit. Sama mies muuten, joka oli kanssani jahtaamassa yli viiden metrin kuristajakäärmettä Kakkosroadin puista kuljetettavaksi "vuorille viidakkoon". Joka tapauksessa rouva hoiti osuutensa kybällä eikä huolinut edes rahaa. Joten se siitä, että thaimaalainen ei tee farangille mitään ilman rahaa. Kauppiaalle sanoin veräjän pielestä lähtiessämme, että me emme ole kuin hänen tarkoittamansa turistit, vaan hoidamme aloittamamme loppuun ja kaikkien kannalta hyvään päätökseen. 

Kyseessä on kolmas pentue, joka sekin on ollut sydämellämme niiden syntymästä saakka. Ensimmäisestä jäi eloon tai maisemiin vain jalkavikainen Sweetheart, joka elelee leikattuna yhteisökoirana samoilla syntymäkulmilla kuin steriloidut vanhempansakin. 

Toisesta pentueesta elää kaksi tyttöä, toinen etu- ja toinen takajalkansa menettäneenä. Niidenkin elämä tulee jatkumaan ilman mahdollisuutta omiin pentuhin.

Ehkä pienuutensa on meissä jokaisessa, mutta kohdallemme sattuneista yksi on, suomalaismies niinikään, joka soitteli vapaaehtoistyössä mukana oleville, että paljonko olemme laittaneet rahaa tähän. 

Eilen saimme päätökseen yhden osan kolmannesta pentueprojektistamme, josta alla kuvia ja josta päivis kirjoitti oivan blogin: http://elamantahden.blogspot.fi/2018/03/koirajahdissa.html?m=1 .

 

Koirajahdissa

päivis: Kun vanhaksi elää, niin sitä huomaa päätyvänsä aina vain uudenlaisiin tilanteisiin. Sellaisiin, joihin ei etukäteen juuri ole osannut varautua. Tai kyllä nyt jo parin päivän ajan oli tiedossa, että seuraava operaatio, johon osallistumme, on melko aran äitikoiran ja seitsemän alle neliviikkoisen pennun siirto kadulta Meowin koira- ja kissayhteisöön. Mutta kaikki ei tietenkään mennyt ihan niin kuin oli suunniteltu.

Olin lapsenomaisesti kuvitellut, että emokoira jotenkin vain näppärästi houkutellaan tulemaan häkkiin, jossa se kuljetetaan pentuineen uuteen kotiin. No eipä tietenkään se näin käynyt. Tarvittiin ammattilainen, joka puhalsi niin kuin intiaanit konsanaan nukutusainetta sisältävän nuolen koiran reiteen.

Minun tehtäväkseni osui seurata koiraa, joka ei selvästikään ollut tyytyväinen takalistoon saamastaan nuolesta. Ja jo hetken päästä se oli kadonnut näköpiiristä. Huomasin, että se oli pujahtanut aidan ali entiselle asuinalueelleen, autopesulaan, joka on taas käynnistänyt toiminnan ja omistaja on työpäivän päätyttyä laittanut pesulan eteen verkkoaidan, jotta sisälle ei pääsisi luvattomia kulkijoita.

En todellakaan tuntenut itseäni 63-vuotiaaksi, kun punnersin itseni aidan sisäpuolelle kapeasta raosta. Toinen vaihtoehto olisi ollut aidan yli kiipeäminen, johon myös kuvittelin pystyväni. Enkä myöskään tullut ajatelleeksi, että olisin jotenkin luvattomasti autopesulan suljetulla alueella. Ainoana ajatuksenani oli turvata äitikoiran siirto pentuineen pois vaaralliselta alueelta.

Kauempana näin kohteen, Illaksi kutsumamme nartun, joka hoiperteli pelottavan näköisesti korkeimmalla paikalla, jonka se hallin perältä oli löytänyt. Jäin seuraamaan sen uneliaaksi muuttuvaa olemusta ja odotin, että nukutusnuolen ampunut koirajahtaaja pääsisi myös jostain aidatun alueen sisäpuolelle ja tulisi jatkamaan työtään.

Oletetun arvion mukaan Ilta olisi unten mailla noin viidessä minuutissa. Niin se tekikin ja siinä vaiheessa sen päälle laskettiin valtaisa haavi, jonka sisässä se oli turvallista kuljettaa pois alueelta. Ensin piti vähän tuumata, mistä sen saa kadun varteen, kun vaihtoehtoina oli aidan alitus tai ylitys. Alakautta se onnistui parhaiten.

Tällä välin Jorma oli vienyt kaikki seitsemän pentua koirapelastaja Louisen tuomaan koriin. Louisen kyydissä äiti ja lapset ajettiin läheiselle eläinklinikalle, sillä Ilta-äiti oli ilmiselvästi sairas. Pennut puolestaan nukkuivat tyytyväisinä korissa. Klinikan tarkastuksessa kävi ilmi, että Illalla on jokin ongelma maidontuotannossa, joka on mahdollisesti aiheuttanut sille tulehduksen. Kuumetta sillä ei onneksi kuitenkaan ollut.

Hetken tuumattuamme päätimme suunnata kohti Na Jomtienin eläinsairaalaa, jossa Ilta ja pennut voisivat viettää tulevan yön. Olisi ollut liian monta hankaluutta, jos sakki olisi tässä vaiheessa viety Meowin luokse, kuten alkuperäinen tarkoitus oli. Sairaalassa Illalle saatettiin myös aloittaa heti lääkitys ja tehdä muitankin tarpeellisia huoltotoimenpiteitä. Sen nimeksi kirjattiin Ilta. Saa nähdä, taipuuko se jatkossa thaimaalaisten suussa, kun ruotsalainen Louisekin yritti kirjoittaa sen muotoon Iltta.

Pennut nukkuivat edelleen tyytyväisinä korissaan tietämättä, että niitä oli jo kuskattu kilometrikaupalla mopon sivuvaunussa kohti uutta ja parempaa elämää.

Louisen kanssa tuumasimme, että voi kun näille edes löytyisi uusia koteja. Meow's Sanctuary kun ei oikeastaan ole tarkoitettu kuin väliaikaiseksi paikaksi terveille ja terhakoille pennuille. Pysyvän kodinkin ne toki siellä saavat, jos näin on tarkoitettu.

Käynnit eläinsairaalassa ovat tulleet jo turhankin tutuksi.

Eläinsairaalan väki hieman hymyili, kun Louisen kanssa kerroimme, minkälaisia VIP-asiakkaita me sairaalalle olemme jo senkin vuoksi, että viemme sinne saman koiraperheen jäseniä yksi vuorollaan hoidettavaksi. Ensin oli Cry, jonka liikuntakyky onnistuttiin osittain palauttamaan sairaalassa tehdyssä operaatiossa. Parhaillaan sairaalassa on toipumassa Cryn sisko, joka myös on käynyt läpi operaation, jonka tarkoituksena oli korjata sen toinen etujalka. Ja nyt tyttöjen äitikin tarvitsi uusine pentuineen sairaalan palveluksia. Ja palvelujen tarve sen kuin jatkuu, kun nartut pitää jatkossa steriloida, jotta kenenkään niistä ei tarvitsisi kokea ei-toivottuja raskauksia. Ja tulevaisuudessa olisi edes jokunen koira vähemmän kokemassa nälkää, sairauksia ja ihmisten piittaamattomuutta.

En varmasti joutuisi koskaan edes miettimään, miksi haluan sekaantua tällaiseen, elleivät jotkut (onneksi aika harvat) ihmiset tuon tuostakin arvostelisi koirien hyväksi tekemäämme työtä ja varsinkin siinä sivussa tekemiämme taloudellisia uhrauksia. Arvojamme ikään kuin haastetaan ihmettelemällä, emmekö koirien sijaan voisi auttaa vaikka kurjuudessa eläviä lapsia. Mitä näille voi edes sanoa? Eläinrakkaus on ehkä syntymälahja, jota kaikki eivät saa tai eivät edes halua. Meille eläinten suhteen ei ole vaihtoehtoja. Hädänalaisten eläinten auttaminen näyttää kuuluvan meidän ihmisyyteemme. En edes haluaisi sen olevan toisin.

Maassa maan tavalla

jormas: Meidän Thaikotimme yhteisössä on 1500 asuntoa, Sonja Recidense-hotelli ja paljon muuta Harvian höyryhuoneineen, ravintoloineen sekä klubirakennuksineen. Moni vakituisemmin tai pitempään asuva on tullut tutuksi ja joiden elämää ja arkea tulee seurattua.

Seven Seasissa on lemmikkieläinten pitokielto, kuten useissa condoissakin. Silti olemme nähneet silloin tällöin vähintään vilauksen naisesta ja hänen koirastaan. Mielessä on pyörähdellyt, että kuinkahan hän mahtaa koira-asiansa hoitaa esimerkiksi vartijoiden ja muun henkilökunnan kanssa?

Tänään selvisi siitä osa, kun nainen käveli aamulenkillämme vastaan koiraa taluttaen ja taakseen vilkuillen. Sillä perässä tuli lähellä olevien talojen neljä yhteisökoiraa kovin kiinnostuneina, että mikä tämä reviirirajojen loukkaaja oikein on, kun sillä ei ole hanskassa tai tassuissa edes maan koiratavat? Vaan se pitää kaulassaan jotain narua ja vetää mukanaan ihmistä. Suunnilleen kohdallamme rouva koppasi koiransa hätääntyneenä syliinsä ja samassa huomasin kuvituskuvan tapaisen repun rouvan vatsan päällä.

Annoimme hänen ymmärtää, "että ollos huoleton", hoidamme omalla reviirillään olevat kylän koirat. Kuten hoidimmekin, sillä mukanamme kulkee aina kulku-, katu- ja kotikoirien lahjontapussi.

Joka tapauksessa oli hauskaa ajatella, että vatsan päällä piilossa rouva salakuljettaa koiraansa sisään sekä ulos ja kyseessä on yhteisömme sala-asukas. Vähän samaa määräyksistä piittaamattomuutta, kuin aikoinaan keinobeachillamme salaa uimassa käynyt "allaskoiramme". 

Koira saattaa olla täältä adoptoitu tai viimeisen päälle jalostettu, joka on tullut muualta ja menee takaisin. Näitä ees taas kulkijoita olen joskus ihmetellyt, että lieneekö koiran etu tai edes mielen mukaista lomamatka täällä. Sillä kovin helppoa ei täällä ole kiinni pidettävän farangikoiran elämä. Jota vapaana olevat, maan tapojen mukaan elävät, paikalliset heimoveljet eivät hevin katsele suopein silmin. Niiden kadulla opitut selviytymistaidot ovat myös sen mukaiset, että pahimmillaan vieras, turistikoira tai paikallinen, saattaa päästä hengestään. 

Kielikylpyjä

päivis: Huomasin tässä, että kulunut edellinen reilu viikko oli melkoista kielikylpyä. Matka Pohjois-Thaimaahan mahdollisti päivittäin vähintään työpäivän ajan puhumisen pääosin englannin kielellä. Normaalistikin englantia joutuu tai saa Thaimaassa oleskellessa käyttää päivittäin erilaisissa asiointitilanteissa, mutta nyt kielen piti taipua puhua pälpättämään asiaa kuin asiaa. Sehän tarkoittaa esimerkiksi niitä juttuja, joita naiset puhuvat toisilleen auton takapenkillä. Niitä, joita etupenkillä istuvat ja tärkeämpiä asioita puhuvat miehet eivät edes kuule.

Vaikka englannilla Thaimaassa hyvin pärjääkin, ainakin turistiseuduilla, ei ole pahitteeksi, vaikka jonkun sanan osaisi myös paikallisten kieltä. Jostain syystä minun on ollut vaikea oppia sanomaan ihan tavallisia tervehdyksiä ja kiittäminenkään ei ihan helposti kuulosta sanalta kiitos.

Numerot yhdestä kymmeneen opin ja unohdin. Aikaisemmin kirjoitin, että vain numero kaksi jäi mieleeni. Tosiasiassa osaan sanoa myös numeron viisi. Se lausutaan kutakuinkin että hah, mistä on seurannut, että erilaisiin kommentoinnin paikkoihin voi tilanteen mukaan näpytellä peräkkäin niin monta 5-merkkiä kuin asia tuntuu naurattavan.

Englannin kielikylpyyni sisältyi myös lyhyt oppitunti siitä, miten voin lausua thaiksi maagiset sanat "olen kasvissyöjä" ja "ei lihaa". Hieman saan nyt laajennettua syötävien ruokien valikoimaakin parin thaikielen sanan avulla.

Jostain nuolen osoittamasta suunnasta
pitäisi löytyä kasvisruokapaikka

Vaikka kirjoitettu thai näyttää melko mutkikkaalta, joitakin sen merkeiltä näyttäviä sanoja kannattaa painaa mieleensä. Apteekkia tarkoittava sana näkyy usein katukuvassa. Se on hyödyllinen tieto, jos on asiaa apteekkiin. Samoin tiedän nyt, miltä näyttävät merkit, jotka tarkoittavat, että joku tuote sisältää vain kasviksia tai että jossain on saatavilla kasvisruokaa.

Pitkällä paluumatkalla pohjoisesta Bangkokiin katselin loppumatkasta tienviittoja ja opettelin näkemään, minkälaisin merkein sana Bangkok kirjoitetaan thaiksi. Eilen Pattayalle tullessa yritin samaa, mutta näkymä bussin ikkunasta ei oikein tukenut kielen opiskeluani. Rekisterikilvistä olen jo pitkään osannut lukea sanan Chonburi. Se lukee muun muassa minun Zoomerini rekisterikilvessä. Thaiksi nimi näyttää lyhyemmältä kuin latinalaisin aakkosin kirjoitettuna.

Kotipihan parkkipaikalla on mukava vertailla rekisterikilpiä ja arvella, mistä kaukaa osa autonomistajista on kotoisin. Aika monesta voi lukea sanan Bangkok - jos siis osaa.

Vielä pari vuotta sitten ajattelin, että kenties kannattaisi vähän kerrata venäjän alkeita, sillä thaimaalaiset palveluammateissa toimivat olivat ahkerasti aloittaneet uuden kielen opiskelun selvitäkseen haastavista tilanteista venäläisten asikkaiden kanssa. Kun kerran niin usein luulevat meitäkin venäläisiksi, sama kai olisi, jos joskus voisi kääntää sen hyödyksi. Nyt kuitenkin thaikut ovat joutuneet opettelemaan taas uuden kielen sanastoa, kun kiinalaiset ovat sankoin joukoin alkaneet harrastaa turistimatkailua. Onnea heille opintoihin. Sen kielen jätän suosiolla väliin.

Thaimaata toisenlaisin silmin

jormas: On helppo bongata ja pysäyttää kameralla niitä kohteita mitä kaikki muutkin. Yhtä helppoa on pysäyttää aika niihin kohteisiin, joita useat eivät huomaa, saati ikuista kuviksi.

Vaikka ei omaa kuvaansa rakastaisikaan, voi silti ottaa selfien vaikka toiletin peilin kautta. 

Kauppakeskuksen pihassa on ainakin kolmenlaisia pysäköintipaikkoja. Kaikille tarkoitettuja, pyörätuolilla käveleville autoilijoille sekä naisille. Naisten ruudut ovat kengänmitan leveämpia kuin yleiset autopaikat. Invapaikkoja en mitannut. 

Jos on joskus lujassa ihmisen ja eläimen leipä, niin työtä sekä vaivaa on sen eteen joskus nähtävä puidenkin.

Pohjoisen entisen huumekuninkaan niskuroivat sotilaat saivat maistaa tätä kuoppaa helposti kaksi viikkoa. Toisella sangolla alas mitä laitetaan yläpäästä sisään ja toisella sangolla ylös alapään tuotokset.

Kun vaimo shoppailee, voi odotellessa asetetella kaupan pehmoleluja ja ottaa tilannekuvia. 

Joskus on torin lihatiskin tuuletin pyörinyt kohtuullisen monta kierrosta, mutta silti niillä ei taida olla eläkepäiviä.

Vaan toisin on junanpyörien ja -akseleiden laita. Ne saattavat aikansa pyörittyään viettää verkkaisia eläkepäiviä uudessa ympäristössä.

Vaikka kuinka olen yrittänyt, henkilövaaka ei suostu tanssimaan tahtoni mukaan.

Kasvi on päätynyt elämään ehkä onnellista elämäänsä ihmisten ruokapöytään.

Jos shoppailureissulla kyllästyy kuvaamaan leluja, saa vaihtelua räpsimällä otoksia naisille tarkoitetuista joistakin, joista en ole aivan varma.

Päivis sanoi, että kävin parturissa ensimmäisen kerran avioliittomme aikana. Naimisissa olemme olleet yli kymmenen vuotta.

Yksi persoonallisimpia silmiini sattuneita takaovia on Jomtieniltakin lentokentälle menevissä busseissa. 

Markkinoilla Bangkokissa

päivis: Jäimme pohjoisesta tultuamme yöksi Bangkokiin. Jo illalla tajusin, että hotellimme on (meille) kävelymatkan päässä Chatucnakin viikonloppumarkkinoista. Päätimme jäädä toiseksikin yöksi, että voisimme rauhassa kierrellä katselemassa markkinatouhuja.

Mopohan siinä meinasi karata käsistä. Varsinkin nämä Bangkokin markkinat on paikka, jossa huomaa tarvitsevansa tavaroita ja vaatteita, joita ilmankin luultavasti tulisi aivan hyvin toimeen.

Aloitimme ostelun kahdella isolla, kieltämättä mielenkiintoisen brändin laukulla. Jotenkin taisimme aavistella, että kuljetuskapasiteettimme on täynnä viikon reissaamisen jäljiltä. Chiang Raistakin kun piti ostaa yhtä sun toista kotiin vietävää.

Oikeasti emme kumpikaan ostelleet asioita, joille ei olisi käyttöä. Markkinoilta löysin jopa Harrikan pakoputken aiheuttamaa kuumottamista estävät kengät. Olin jo kuvitellut, etten löytäisi täältä sellaisia kuin olin ajatellut. Olin varautunut etsimään niitä Suomesta. Nyt sain 500 bahtilla varrelliset kangaskengät, jotka kaiken lisäksi ovat hienoa täkäläistä käsityötä kauniine kirjontoineen.

Kuka mahtaa tarvita täytetyn krokotiilin? 

Ostin myös muun muassa kankaisen vyölaukun, jonka otin heti käyttöön. Samoin uutta mekkoani ennätin jo käyttää, ja havaitsin sen myös hyväksi, kun hotellille palattuamme menimme syömään.

Yhdessä Facebook-ryhmässä yllytettiin pitämään ostopaastoa pääsiäiseen asti. Ei muuten ollut mikään vihreitten ryhmä. Onneksi en lupautunut paastoamaan. Huonostihan siinä olisi käynyt, kun ajattelee minkälaisia houkutuksia kuluneen viikon aikana on ollut tarjolla. Muuten olen oppinut aika hyvin hillitsemään itseäni ostamisen suhteen. Thaimaassa se kun ei ole ihan yksinkertaista. Tavallisimpiin turistikrääsiin en enää kuitenkaan sorru. Ja melko hyvin osaan jo arvioida, onko tavaran hinta-laatu-suhde kohdallaan. Yleensähän se on niin, että hinta on halpa ja laadun kanssa on niin sun näin. 

Puolen vuorokauden blogi

jormas:  Tätä blogia aion kirjoittaa tai päivittää koko bussimatkamme ajan Chiang Raista Bangkokiin.

Lähdön piti olla aamulla 8:30, josta myöhästyttiin joku minuutti ilmeisesti siksi, että yksi neljästä matkustajasta oli myöhässä. Odotimme siis häntä.

Kuljettajan lisäksi keulassa hääri kolme henkilökuntaan kuuluvaa miestä. Joten tiivis tunnelma seurasi mukana. Ja ilmeisesti viatkin, sillä joku haki milloin mitäkin hihnaa arvatenkin viallisen tilalle.

Ehkä sopivaa ei löytynyt, sillä käännyimme takaisin kaupunkiin. Puhelin oli henkilökunnalla kovassa käytössä, jonka ansiosta joku toikin kaksipyöräisillä uuden hihnan huoltoasemalle. Osa porukasta, minä mukana kipaistiin stopin aikana toilettiin, joista minä ehdin takaisin ensimmäisenä, kun miesten vessa oli epäkunnossa bussin jo tehdessä tunnin myöhässä uutta lähtöä. Minä kuljettajalle hätääntyneenä, että kaksi naista puuttuu, joista toinen "is my wife".

Uusi lähtö tosiaan, sillä jopa väkivaltavideo laitettiin uudestaan pyörimään alusta. Saapa nähdä milloin ollaan missäkin, sillä myöhässä matkaan tullut, ehkä paikallinen vieressämme puisteli päätään, näytti kuljettajaa ja samalla peukkua alaspäin.

Nyt on keskipäivä ja hankalan alun jälkeen on matka jatkunut mukavasti. Istuinpaikkamme on heti kuljettajan takana kahdesta syystäs. Toinen on,  että siinä saa oman sivuikkunan lisäksi käyttöönsä tuulilasista avautuvan näkymän. Ja toinen, että olisin vähän tarkkaillut nopeuksia. Sitä iloa emme saaneet, sillä mittari on epäkunnossa.

Silmiinpistävää ovat todella useat poliisien tarkastuspisteet, joilta virkavalta saattaa piipahtaa bussiimme sisäänkin. Tosin meidän laukkuja ei tutkittu. Kunhan kysyivät minne olemme menossa ja toivottivat hyvää matkaa.

Nyt ollaan jo iltapäivän puolella ja pysähdyimme syömään. Varsin vaatimaton ateria, joka kuului lipun hintaan, oli noin 14 euroa. Siis lippu ruokineen. Jonkun verran alle tuhannen kilometrin matkasta ilmastoidussa bussissa se ei ole paljoa.

Hotellinkin varasimme taskukokoisella älylaitteella sopivan tuk tuk -matkan päästä. Aamiaisella yhteensä meiltä molemmilta 40 euron paikkeilla 10 % veroineen.

Kello on puoli viisi iltapäivällä, kaikki hyvin ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Ja lämpöä sen mukaisesti. Kun lähtiessä katselin Googlen karttoja, ajattelin, että tulemme Bangkokiin 1-valtatietä. Mutta toisin kävi ja reitti suuntautui vuorten yli väylälle 11. Näköalat olivat hienot. Paljon on vielä Thaimaassakin koskematonta ja käytännössä tavalliselle ihmiselle läpipääsemätöntä seutua.

Viimein yli 13 tunnin linja-automatkan jälkeen Bangkokin ytimessä ja 300 bahtin taksilla  http://www.iyarinhotel.com/iyarin/  
hotelliin Nukku-Matin luokse sen ylimmässä kerroksessa hulppealla näköalalla yli öisen suurkaupungin. Molemmilta yhteensä alle 40 euroa aamupalan kanssa.

Jään kaipaamaan pohjoista

päivis: Viikko Thaimaan Lapissa, kuten monet suomalaiset Chiang Rain seutua nimittävät, on tarjonnut meille elämyksiä, joista emme tänne tullessamme osanneet haaveillakaan. Kiitos elämysten tarjoamisesta kuuluu Kallelle ja Mingille, joiden kyydissä kiersimme pohjoista noin 1500 kilometrin verran. Tänään näimme muun muassa kuninkaallisen vessan.

Kun matkustaa, pitää tietysti käyttää hyväkseen niitä WC-palveluja, joita matkan varrella on tarjolla. Thaimaassa voi törmätä monenlaiseen ja monen tasoiseen toilettiin. Kyykkyvessa on yksi haasteellisimmista. Niitä pohjoisessa on enemmän kuin meillä Pattayan seudulla. Usein kyseinen pyttytyyppi oli ainut jota yleisissä käymälöissä oli tarjolla. Edelleenkään en ole varma, pitääkö pytyllä kyykkiä selkä peräseinään vai oveen päin.

Monen vessan huuhtelu pitää hoitaa nakkaamalla kauhalla vettä, jota on pytyn vieressä suuressa saavissa. Aika kätevää ja vettäkin taitaa kulua vähemmän kuin tutummalla huuhtelutavalla.

Paperia monessakaan vessassa ei ole. Se lienee lähes yleismaailmallinen, ei vain pohjoisthaimaalainen ilmiö. Ja jos paperia on, vessan seinässä on usein kielto laittaa paperia pyttyyn. Vessapapereita varten on erillinen roskis, johon ne laitetaan. Thaimaassa käytetään ohuempia viemäriputkia kuin meillä, joten ohje on tukosten estämiseksi paikallaan.

Tämänpäiväiseen kuninkaalliseen vesiklosettiin törmäsimme, kun kävimme pajassa, jossa valmistetaan käsin paperia. Paikan asiakasvessat olivat tyylillä suunnitellut, mutta kuninkaallisen vessan yleisilme oli vanhahtavan pitsinen. Sisäpuolta pääsi ihmettelemään lasioven takaa. 

Paperitehtaan kuninkaallinen toiletti
on vain kuninkaallisten käytössä.

Kuninkaallisille varattu toiletti ei ole suinkaan ollut yrittäjäperheen toiveajattelua. Ainakin prinsessa Sirindhorn (hän on minun suosikkikuninkaalliseni Thaimaassa) on vieraillut paperitehtaalla.

Pari päivää sitten pääsimme tutustumaan toisen "kuninkaallisen" eriöön. Lähellä Burman rajaa vaikutti vielä muutama vuosikymmen sitten huumekuningas, jonka valtakunta ruokki tehokkaasti muun muassa Yhdysvaltain heroiinimarkkinoita. Kyseenalaista kunniaa saavuttaneen huumekuninkaan kylpyhuone oli yksinkertainen ja karu. Ja pytty oli tietenkin mallia kyykky.

Karu mutta tarkoituksenmukainen
huumekuninkaan kylppäri. 

Vessan löytyminen vierailla paikkakunnilla on usein työn ja tuskan takana. Mutta ei Pohjois-Thaimaassa. Vessoja, jopa useita kappaleita, löytyi esimerkiksi Baandam-nimisestä, mustista rakennuksistaan kuulusta museosta. Museoalueen sisäpuolelta löytyi monen monta yleisövessaa, jotka samalla olivat osa museon kokonaistaideteosta. 

Kaiken huippu taisi kuitenkin olla Valkoinen temppeli, jonka vessarakennus välkkyi kultaisena turistilaumojen tungeksiessa sen uumeniin.

Valokuvat ja niiden oikeudet

jormas: Olen kirjoittanut päiviksen kanssa yli kaksituhatta blogia. Joissa jokaisessa on keskimäärin kaksi valokuvaa. Päiviksen blogikuvat ovat lähes poikkeuksetta hänen itsensä ottamia. Minä sen sijaan oion silloin tällöin. Eli käytän ilmaisten kuvapankkien antia. Joskus erehdyn tai hairahdun liukkaille vesille esimerkiksi Googlen kuvien kanssa. Niiden käyttöön en ole koskaan keneltäkään lupia kysellyt.

Ajattelen, että koska käyttötarkoitukseni ei ole kaupallinen sekä on kaikin tavoin julkinen ja ilmainen, niin kukapa siitä käämejään polttaisi. Että jos Google voi niitä julkaista, niin kyllä minäkin. Luulen, että jos olen joskus Googlelle luvan antanut blogeissani olevan tekstin tai kuvien käyttöön, niin olen se tehnyt ymmärtämättömyyttäni. Eikä sen edes ole väliä, sillä olen ajatellut, että kaikki julkaisemani on vapaasti kaikkien käytettävissä. Kaupallisiin tarkoituksiin tai mihin tahansa.

Mutta joskus on laivani karahtanut tässä(kin) asiassa kiville. Ja joku kuvapankki, valokuvaaja tai taiteilija on älähtänyt, että sivuillani on kuva ilman lupaa ja ota se heti pois! Joku uhannut lähettää laskunkin minulle. Tähän asti ei kukkaronnyörejä ole tarvinnut aukoa enkä sitä ihan hevin teekään.

Sen sijaan innostuin kerran hankkimaan taskussa kuljettamaan älylaitteeseen kuvan skannaus-, kaappaus- sekä kuvien tunnistusohjelmat, vaikken tiennyt mitä niillä teen, kun käyttöä opettelin.

Mutta nyt tiedän ainakin yhden käyttötarkoituksen, jossa samalla selvisi miksi jotkut ovat niin kiivaita puuttumaan kuviensa luvattomaan käyttöön, vaikka ne ovat netissä kaikkien nähtävillä.

Kiivaita ovat aiheesta siksikin, että jotkut valjastavat kuvamateriaalia ilman korvausta omaan bisneksen tekoon.

Kuvassa Markku Sallisen lohikeitto
"kiinalaisittain"  omalla keittiön pöydällä.  

Nimittäin kiinnitin huomioita parin itsekin käyttämäni ravintolan nettimainontaan. Sosiaalisessa mediassa heidän aterioidensa mainoskuvat olivat muuttuneet laadukkaammiksi, mutta sinällään maukkaat ateriat olivat kuten ennenkin. Että ovatko pestanneet ammattikuvaajan ottamaan annoksista kuvia tai mikä on muuttunut? Joten minäpä skannailin sekä kaappailin vähän ruokapaikkojen täysinäisten lautasten kuvia ja katsoin mitä kuvien hakuohjelmat löytävät.

Ne löysivät samoja kuvia aina keittokirjoja myöten. Joten kyseessä on toiminnasta vastaavan pienimuotoinen kusetus tai sitten hän ei tiedä mitä oma hoviväki tekee. Ei pitäisi laittaa sellaisten annosten kuvia, joita paikassa ei tarjoilla.

Jos ei jollekin selvinnyt mitä tarkoitan. Tarkoitan, että eihän Toyotan automyynnin mainoksessa ole eikä saa olla Mazdan kuvaa.

Lähempänä Thaimaan ruokataivasta

päivis: Muutaman lähipäivän aikana olen lisännyt tietoani thaimaalaisesta kasvisruoasta enemmän kuin koskaan aikaisempina vuosina. Silti edelleenkään en osaa thaiksi tilata kuin sen saman kau phat pakin kuin ennenkin. Mutta olen maistanut uusia makuja ja oppinut uusia asioita.

Thaimaalaiseen kulttuuriin, muuhunkin kuin ruokaan, minua on perehdyttänyt ystäväperheen thai-rouva, Ming. Hänen avullaan olen muun muassa saanut tuntuman siitä, mistä pidän ja mistä en. En esimerkiksi pidä keitosta, jossa on levää.

Luultavasti olen ensimmäistä kertaa maistanut vermiselliä. Sitä oli kasviseineksessä, jonka Ming valitsi minulle 7-Elevenin pakastekaapista. Tai tarkemmin sanottuna minä valitsin sen kahdesta vaihtoehdosta, joista toinen oli tutumpaa, riisiä.

7-Elevenien valikoima näkyy täällä pohjoisessa olevan laajempi kuin kotikulmillamme Jomtienilla. Myymälätkin ovat suurempia. Tai sitten en vain ole lähikaupoistamme osannut katsoa, mitä se kasvissyöjille tai jopa vegaaneille tarjoaisi.

Torilta puolestaan löytyi kääryleitä, joiden kaikkien täyte on kasvista. Kuvan pyörykät ovat jotain paahdettuja pähkinöitä, jotka maistuvat aivan keitetyiltä perunoita.

Thaimaassa käytetään paljon muun muassa mustaa seesaminsiementä, päin vastoin kuin Suomessa. Sitä löytyy paitsi erilaisista kekseistä ja muista leivonnaisista, mutta myös juomista. 

Mingiltä sain myös hyvät ohjeet, miten osaan valita hyvälaatuisia "pussikeittoaineksia", jotka sisältävät kuivattuja vihanneksia. Ilman niitä thaimaalaisen ruoan valmistus veisi aivan liian pitkän ajan. 

Vesi kielellä odotan jo kotiinpaluuta. Se tosin tarkoittaa, että viimeinkin Thaikotimme keittiöön pitää ostaa jonkinlainen pannu ja kattila.

Tänään tutustuin kasviin, kukkivaan puuhun nimeltä moringa. Puun eri osia käytetään paitsi ravinnoksi, mutta myös lääkinnällisiin tarkoituksiin. Moringa kasvaa myös Mingin kotipihalla, jossa pääsin maistelemaan sen lehtiä.

Pohjoinen Thaimaa

jormas. Kuten päivis eilen kirjoitti, olemme saaneet muutamana päivänä ahmia pohjoisen Thaimaan herkkuja monin tavoin. Eikä vähiten silmillämme. Joillekin suomalaisista jotkut kohteet ovat tuttuja, sillä ystävämme ovat näytteet samoja kohteita myös Pattayan Suomi-Seuran retkille osallistuneille.

Mutta uuttakin joukkoon varmasti mahtui. Tänään ajoimme pitkin Burman rajaa yli vuoriston pientä ja todella mutkaista tietä, jota ei linja-auto saa eikä edes voisi kulkea. Katselimme rajalla laakson toisella puolella olevaa kylää, joka käytännössä elää huumeviljelmillä sekä niiden tuotteiden jalostamisella ja myynnillä. Jolle Thaimaan viranomaiset eivät halutessaankaan voisi mitään.

Halunkin kanssa ainakin rajaviranomaisten suhteen voi olla molemmin puolin vähän niin sun näin, sillä leipä on pohjoisessa taatusti tiukassa. Sen verran oli kyllä bunkkeria ja juoksuhautaa, että voi ajatella jotain juttuja joskus ratkaistun muillakin kuin sanoilla.

Kävimme myös edesmenneen kuninkaan äidin kodissa ja puutarhassa korkealla vuorella. Hieno paikka, vaikkakin kuninkaallisen yksityinen puoli oli varsin tavallista, joskin vaurasta tasoa. Sen sijaan nykyisin museona toimiva osa oli loistokas, puusta tehty kokonaisuus, jota valtavine puutarhoineen korkealla vuoristossa hoidetaan huolella.

Kohteeseen tutustuminen edellytti muun muassa niin mieheltä kuin naisilta polvien piiloittamista paikan päältä saataviin farkkuhousuihin tai kietaisuhameeseen sekä kenkien riisumista.
Kuninkaan äidin mielikirjailija oli Agatha Christie, jonka kirjoja siellä myös näkyi. Puutarha puisen, valtavan talon ympärille oli suunniteltu niin, että kuninkaan äidin lukuisilta terasseilta näkyi ainoastaan hoidettuja kukka- ja puuistutuksia sekä kaukaa siintävät vuoret rinteineen.

Samalla reissulla kävimme käsittääkseni valtakunnan vanhimmassa, toiminnassa olevassa temppelissä. Jonne joka paikkaan ei naisilla olisi ollut asiaa, vaikka olisivat kulkeneen juuttisäkissä. Näin käsitin kieltotautuista.
Minulle tärkeintä täälläkin olivat temppelin koirat, jotka saivat Pattayan tuliaisina jokusen makupalan.

"Kotimatkalla" piipahdimme keramiikkapajassa tai oikeastaan pikku tehtaassa, jota sitäkään ei kyllä farangi ilman opasta tai muuta tietoa löydä. Käsitin, että kyseinen, ehkä taiteilija on hankkinut aseman, jossa ei halvalla tarvitse enää myydä mitään. Vaikka tuotteen eivät minulle kybällä kolahtaneetkaan, olivat rakennukset tyylillä ja sen tajulla tehty.

Nähtävyyksiä enemmän kuin vuosikausiin

päivis: Heti alkuun pitää korjata väärinkäsitys tai väittämä, että Thaimaan kauneus löytyy vain matkailumainoksista. Näinhän vähän esitin jossain aikaisemmassa blogissani. Kolmen viime päivän ajan olen nimittäin nähnyt kaunista Thaimaata, jota en tiennyt olevan olemassakaan.

Chiang Rai on kaukana pohjoisessa lähellä Myanmarin ja Laosin rajaa. Ei oikeastaan tarvitse katsoa kuin auton ikkunasta ulos, kun voi nähdä hoidettuja riisipeltoja, istutettuja hyötypuumetsiköitä tai luonnonkauniita metsämaisema. Jälkimmäisiä voi kai kutsua myös viidakoiksi. 

Vähän joka puolella pilkottaa myös korkeita vuoria. Yhtä vuorijonoa paikalliset kutsuvat nimellä Sleeping lady.

Pattayan ja koko Chonburin seutuun verrattuna täällä olevista taloista valtaosa on kauniita ja pihat ovat siistejä. Hämmästyttävän moni taloista on rakennettu puusta. Mahdollinen epäsiisteys ei ainakaan pistä silmään.

Chiang Raissa on maan pohjoisin yliopisto. Sen paljon kehuttua campusta emme vielä ole käyneet katsomassa. Muuten olemme ahmineet nähtävyyksiä ihan kiitettävän, meille poikkeuksellisen suuren määrän. Jopa temppeleihin olemme poikenneet. 

Päivän erikoisin nähtävyys taisi olla lähes sukupuuttoon kuolleen, pulupulu-kilpikonnan suojelualue päihtyneine raja- ja muine vartijoiden. Ja toisena entiselle vankila-alueelle pystytetty vuosittainen kukkanäyttely. Jo yksin se voisi jollekin puutarhaihmiselle olla hyvä syy matkustaa Thaimaahan.

Chiang Rai

jormas: Elinen karautettiin vietnamilaisella lentoyhtiöllä Thaimaan "Lappiin", tarkemmin Chiang Raihin, lähes Burman tai Myanmarin rajalle. Matkanakin se vastaa kuin matkustaisi Tuusulasta Lapin portille.

Kaikki meni loistavasti. Oma jännityksensä oli yöllä hipsutellessa pimeässä ison talon toiselle puolelle toilettiin, kun illan viimeiset evästykset yötä varten olivat, jotta pikkuisen kannattaa katsoa mihin astuu, ettei astu skorpionin päälle. Ovelta vielä isäntä sanoi, että sama tilanne on kobrien kanssa, jos menette yöllä hoidettuun puutarhaan kävelemään. Ovat kuulemma aina joskus tappaneet koiran, joita on talossa seitsemän vartioimassa yöuntamme.

Illalla suuntasimme vielä naapurikaupungin viikottaisilla markkinoille, joilla riittikin erilaisuutensa ansioista katsottavaa. Lähes tyystin puuttuivat muun muassa valkolaiset, joita voi kai kutsua myös farangeiksi. Eikä ollut kyllä muitakaan turisteja. Hieno kokemus. Tähän laitan muutaman kuva jossain vaiheessa. Aina proteiinipitoisista muurahaisenmunista alkaen.

Sopiiko Harrikan kyydissä istua mekko päällä?

päivis: Uskoisin, että jonkinlainen kirjoittamaton sääntö on, että Harley-Davidsonin kyydissä istutaan vain housuasussa. Eilen kuitenkin rikoin tuota olettamaani sääntöä pukeutumalla kesämekkoon.

Minulla oli alkuiltapäivästä päälläni jo päivän kolmas vaatekerta sillä sää ja päivän askareet vaativat vaatteiden vaihtoa. Aamulenkillä oli lenkkivaatteet. Sen jälkeen puin päälle koiratarhavaatteet, kun kävin kävelyttämässä Cryta ja tekemässä tarhalla pieniä askareita. Iltapäivällä puin mekon päälleni, kun kävelimme ompelijan luokse sopimaan Jorman hupparin hihojen lyhentämisestä. Samalla sain ompelijalta yhden tarvitsemani napin.

Koh Changin reissulla pukeuduin sentään lähes
oikeaoppiseen housuasuun. Pakoputkesta tulevalta
kuumotukselta suojaavia kenkiä en
sen sijaan ole vielä löytänyt.

Myönnän, että hieman epäröin olla vaihtamatta mekkoani vähintään shortseihin, kun kotiin palattua läksimme käymään Pattayan Harrikka-liikkeessä. Pyörän tiimoilta on ollut usein kaikenlaista kysyttävää, johon aina olemme saaneet asialliset vastaukset. Niin tälläkin kertaa.

Vahvistuksen sille, että Thaimaassa Harrikan kyytiin voi mennä myös mekko päällä, sain Harley-Davidson liikkeen vaateosaston nuorelta myyjältä. Hän tuli luokseni ja ensin käydyn small-talkin jälkeen alkoi kehua mekkoani. Sanoi sen olevan hänen lempiväriään, mutta hieman harmitellen totesi, ettei hän työpaikallaan voi pukeutua muuhun kuin mustaan. Mustan värin lisäksi työasuun kuuluvat farkut. Kenelläkään talon varsin lukuisista naisista en ole koskaan nähnyt hametta.

Anilliinin punainen, pitsihelmainen mekko ei kuitenkaan ainakaan Harley-Davidsonin täkäläisellä pääkallopaikalla aiheuttanut minkäänlaista kummastusta. Ehkä se johtuu siitä, että täällä naisilla on tapana ajella mopoilla joskus hyvinkin naisellisissa kuteissa ja korkokengissä. Omat hameajeluni Honda Zoomerilla ovat sen sijaan viime aikoina vähentyneet. Niin paljon Harrikan tulo perheeseen on vaikuttanut minunkin omiin pukeutumistottumuksiini. Pahimmillaan tai parhaimmillaan olen aiemmin ajellut kaupungilla hame päällä ja helmet kaulassa. Nyt en sitä enää tekisi.

Jomtien Pattaya Beach

jormas: Jomtien Pattaya Beach -julkisen Faceryhmän sivut on tarkoitettu kaikille, mutta varsinkin Jomtien Pattaya -kävijöille. Vinkkaamme, linkitämme, julkaisemme kuvia ja kirjoitammekin pikku juttuja tai tuokiokuvia suomalaisia palvelevista yrityksistä, tapahtumista ja tuotteista, joskus henkilökohtaisempaakin.

Sivuilla käydään myös keskustelua, kriittistäkin, mutta henkilön haukkuminen ei ole suotavaa. Mainostaa omia ja yrityksensä tuotteita sekä laittaa melkein mitä tahansa tarpeettomaksi jäänyttä kiertämään tai myydä omia tavaroita. 

Ryhmä on kasvanut vuodessa seudun suurimmaksi, alansa avoimeksi ryhmäksi. Jäseniä on reilusti yli tuhat, joita kuka tahansa jäsen voi hyväksyä lisää. Avoimuutensa ansioista kaikki voivat lukea kaikkien kirjoituksia, jotka näkyvät kaikille Facessa. Vain kommentointiin ja julkaisemiseen tarvitaan jäsenyys.

Ehkä juuri avoimuuden vuoksi en ole aivan varma tilastoinnista. Että näkyykö niissä kaikki kävijät vai ainoastaan jäsenet. Joka tapauksessa tykkäysten määrä paikalliselle ryhmälle on melkoinen ja liikkuu useissa kymmenissä tuhansissa. Kävijöiden määrä on luonnollisesti moninkertainen, sillä vain harva jättää puumerkkinsä ja vielä harvempi kirjoittaa.

Jomtien Pattaya Beach -ryhmään liittyy oleellisesti blogisivusto, jonka juttuja linkitämme hyvinkin usein sivuille, sillä varsinkin syksystä kevääseen kirjoitamme itse paljon Thaimaasta. Muiden juttuja, tuokiokuvia sekä varsinaisia valokuvia kaipaamme alati lisää.

Kun sivuston aikoinaan teimme, päätimme, että joka päivä siellä julkaistaan uutta, joka vähimmillään on valokuva jonkun kuvaan liittyvän sanasen kera. Mitä enemmän muut sitä tekevät, sitä vähemmän sisällössä näkyy ylläpidon oma "tuotanto'.

Mutta maailma on pieni ja ihmiset sitä paljon pienempiä, vaikka ainutlaatuisia olemmekin. Niinpä Jomtien Pattaya Beachin ryhmän valittu linja ei kaikille sovi. Ehkä kolmessa eri aiheessa on keskustelu mennyt koko aikana huonohenkisille raiteille, joista saatan kirjoittaa seuraavan blogin. Vaikka henkilökohtaisuuksia hipova ei oikein mieleinen kirjoitettava itselleni olekaan.

Thaimaassa on omituinen tapa uutisoida onnettomuuksia

päivis: Katselin pitkästä aikaa televisiosta thaimaalaista uutislähetystä, joka tällä kertaa koski ainakin osittain Pattayalla tapahtuneita asioita. Moni uutisaihe jäi thaikieltä ymmärtämättömälle epäselväksi, vaan ei jälleen kerran se, että minkäänlaista yksilönsuojaa täällä ei tunneta. Vapaata riistaa medialle ovat muun muassa onnettomuuksissa menehtyneet ja heitä surevat omaiset. Melko iljettävää.

Thaimaassa on tapana, että varsinkin onnettomuuksissa tai väkivallan seurauksena menehtyneet "pääsevät" nimeään myöten uutisiin. Jos kyse on ulkomaalaisesta, myös kansalaisuus kerrotaan. Jos oikein huono tuuri käy, esimerkiksi jonkun papparaisen sukulaiset saattavat saada tiedon ikämiehen menehtymisestä jonkin thaimedian välityksellä ennen kuin virallinen ja pehmeämmin kerrottu suru-uutinen tavoittaa omaiset.

Ikävänä yksityiskohtana on saatettu vielä netissä tai televisiossa kertoa, että kuolema on papan korjannut jonkun bordellin lakanoiden välistä. Tai että suvun reppureissaaja on ahdistuksissaan hypännyt kuolemaan condon kymmenennen kerroksen parvekkeelta.

Äsken katselin selvästikin jonkun oppilaitoksen pihassa kuvattua materiaalia, jossa yksi arviolta päälle kymmenvuotias tenava itki kipujaan, kun hänen jalkansa oli juuttunut sadevesiviemärin väljän ritilän väliin. Asian merkittävyyteen nähden varsin pitkä uutisvideo ei näyttänyt keinoa, jolla pojan jalka saatiin pois pinteestä. Meillä varmaan kysyttäisiin vähintään, onko kuvamateriaalin julkaisemiseen ollut vanhempien lupa.

Ja heti edellisen "uutisen" perään saattoi katsoa, kun arvatenkin venäläistä miesturistia yritettiin tuloksetta elvyttää jossain kohtaa kotirantaamme. Paikalla olleen omaisen surua ja tuskaa ei tietenkään myos mitenkään kaihdettu kuvauskohteena.

Meillä Suomessa kannustetaan nykyään silminnäkijöitä lähettämään lehdille kännykkäkuvia erilaisista onnettomuustilanteista. Moni näin tekeekin pienen palkkion toivossa. Thaimaassa sen sijaan näyttää olevan käytäntö, että tiedotusvälineet seuraavat hälytyksen saaneita pelastusviranomaisia kuin hai laivaa. Sattumalta paikalla olleita ulkopuolisia ei ilmeisestikään tarvita avustamaan mediaa.

Asiasta sen enempää tietämättä uskaltaisin väittää, että median kuvaajaporukka on aina valmiina jossain poliisilaitoksen nurkilla odottamassa seuraavaa hälytystä jonnekin onnettomuuspaikalle. Ja jos ei muuta kerrottavaa sille päivälle ole tarjolla, kuvataan sitten jalastaan jumiin jäänyttä pulskaa koulupoikaa, jonka ympärillä poliisin, palolaitoksen ja ensihoitajien lisäksi häärää kymmenittäin uteliaita.

Kuvan henkilöt eivät tiettävästi ole median edustajia eivätkä myöskään liity
tekstin aiheeseen. Ovatpahan vain sattuneet kuvauskohteekseni Burapa-
moottoripyörätapahtumassa parisen viikkoa sitten. Blogin aihe on sen verran
karu, että se tarvitsee tähän loppuun vähän kevennystä.

Shoppailemaan uniasussa ja housut nurinpäin

jormas: Meille tai oikeastaan Päivikselle on tullut tavaksi ikään kuin tarkastaa pukeutumiseni ennen lähtöä ulos tai minne nyt milloinkin olemme menossa. Ennen se minua nyppi, vaan ei enää, sillä olen oppinut pitämään siitä. Ajattelen siinä olevan jotain rakasta ja läheistä, vaikka se ehkä on vaan tsekkaus kehtaako tuon kanssa lähteä mihinkään ja ylipäätään näyttäytyä.

Mutta joskus lähtötouhu menee toisinkin. Eilen aamulla olin ottanut menemisen kanssa hieman ennakkoa ja vältyin pukeutumistarkastukselta. Olin jo pulaamassa kulkupyörämme Harleyn luona, kun Päivis tupsahti siihen uudessa, raikkaassa asussa. Ja kysyi ympäri pyörähtäen: "Näyttääkö tämä uniasulta tai pyjamalta? En tiedä mikä sen hetkiseen minääni meni, sillä sanoin, että "näyttäähän se!" Vaikkei näyttänytkään. Kaikkea muuta. Siitähän syntyi autohallissa pikku leikkimielinen kriisi, että "hyvänen aika, aivanko totta? Kyllä minun on nyt mentävä vaihtamaan, odotatko tässä" ja niin edelleen.

Piti hetki sovitella sanoja ja ajatella mitä sanoo, etten olisi pahentanut asiaa. Tulin päättelyissäni nimittäin tulokseen, että tähän ei ole sopivaa sanoa: "Entäpä sitten? Eihän ne meille mitään voi, eikä kukaan oikein tunnekaan."

Viimein päästiin lähtemään. Alkuperäisissä asuissa. Ensimmäinen kohde taisi olla vakuutusyhtiö, jonne menimme kysymään, että kun myin moottoripyörän, jossa oli jonkinsorttinen kasko-vakuutus, niin irtoaisiko jotain palautuksia joko handuun tai tilille?

Kunnolla ei päästy firmasta ulos, kun vierestäni kuului parahdus, että "voi hyvänen aika". Ja minä hätääntyneenä tumppujani tanaan sovitellen, että kuka käy vaimon kimppuun vai jäikö joku auton alle? Mutta ei, vaan viesti jatkui: "Jorma, sinulla on housut väärinpäin!" Ja vilkuilua sinne tänne, jotta moniko ympärillä katselee suu sekä silmät ammollaan.

Ei tietenkään ketään, ajattelin. Ja ettei sitä kukaan muu edes huomaa. Mutta ei ollut perusteluillani virkaa, vaan minut passitettiin Big C:n käymälätiloihin housunkääntöön.

Miesten osastolla olivat kaikki pömpelit varattuina, joihin pääsyä muutama jonottikin. Ajattelin, että äijien toiletissahan tässä ollaan ja vaihtamisen onnistuvan siinä käsienpesualtaiden edessäkin.

Riisuin housut pois. Koska en ohuiden thaihousujen alla käytä alushousuja enkä nimettömiä, niin siinä sitten seisoin munasilteni ja havahduin, nyt tosiaan suu ja silmät ammollaan tuijottavia thaikkumiehiä. Että voi hyvänen aika, tuohon pesualtaaseenko farangi aikoo vääntää tortun?

Kun selvisin hämmennyksestä, jatkoin operaation loppuun ja iskin ihmettelijöille lähtiessäni silmää, että ei ne mulle mitään voi. Mukava päivä ihmisten ilmoilla alkoi pyjamassa ja pöksyt nurinpäin.

Kuka nyt kulttuurin perässä Thaimaahan matkustaisi

päivis: On kai ihan inhimillistä, ettei (juuri) kukaan matkusta Thaimaahan kulttuurikohteiden perässä. En ainakaan minä, sillä en edes tunne täällä kulttuurin kannalta merkittäviä nähtävyyksiä tai museoita. Enkä tiedä paljoakaan täkäläisestä esittävästä taiteesta. Niin kuin monesti olen näissä blogeissakin kertonut, minulle ykkösasioita Thaimaassa ovat lämpö ja ystävälliset ihmiset, nykyään entistä enemmän myös koirat. Toiveissa elää, että voisin vielä lisätä tuohon listaan kehutun thaimaalaisen ruoan. Ehkä täkäläisten kasvisruokien salaisuus vielä joku päivä aukeaa minulle.

Tänään olisin voinut hiukan sivistää itseäni, kun netissä huomasin Pallontallaajien artikkelin Thaimaan maailmanperintökohteista. Jaoin sen Jomtien Pattaya Beach -ryhmän sivuille, kun ajattelin, että jollekin se ehkä tarjoaisi tietoa omatoimimatkakohteita tuumatessa. Itse tyydyin vain lukaisemaan artikkelin pikaisesti.

Otan harvoin kuvia tällaisista nähtävyyksistä. Kultainen munkki tai Buddha näkyi
kuitenkin niin kauas, että sen edustalla oli melkein pakko käydä kääntymässä.

Kirjoitin viimeksi kielimuurista ja omasta laiskuudestani opetella vieraita kieliä. Jostain syystä huomaan olevani esimerkillisen laiska myös kulttuurin harrastamisen suhteen. Ei pitäisi, koska olen kuluttanut yliopiston luentosalien penkkejä eräänkin vuoden hankkiakseni maisterin paperit juuri niiltä aloilta, joihin inhimillisen kulttuurin koko kirjo kuuluu. Paitsi että en ole koskaan opiskellut kirjallisuuteen liittyviä aineita.

Aamulenkin varrella on
mielenkiintoinen ovi
betoniaidassa.

Thaimaa ei kyllä tee suurta poikkeusta muiden matkakohteiden joukossa. En juuri koskaan mieti ulkomaille matkustaessa, mitä kaikkien himoitsemia nähtävyyksiä siellä voisi käydä omin silmin katsomassa. Melkein häpeillen täytyy tunnustaa, etten ole jalallani astunut edes Louvreen, vaikka Pariisikin on tullut nähtyä useammankin kerran. Ihan kuin potisin jotain museoallergiaa.

Sen sijaan minusta on mukava vaikka istuskella kahvilan terassilla ja seurata ohi kulkevia ihmisiä. Thaimaassa tuo sama hoituu tietysti myös. Terasseja ja terassikelejä riittää, mutta saman asian ajaa vaikka rantatuoli. Jos ei ole tarve olla sosiaalinen, päivänsä voi hyvin viettää tarkkailemalla rannalla ehkä samalla asialla olevia toisia turisteja ja heidän rahoillaan päivittäisen leipänsä hankkivia myyjiä ja erilaisten palvelujen tarjoajia.

Ehkä kuulunkin niihin ihmisiin, jotka korkeakulttuurin sijaan mieluiten näkevät sitä, mikä on tavallisten ihmisten aikaansaamaa kulttuuria. Tai ehkä opiskeluvuosieni ainevalintojen painotuksesta johtuukin, että olen enemmän kiinnostunut arjesta ja arkisista elämän ilmiöistä.

Jotain siitä kirjoitin äskettäin, kun kuvailin ihmisten halua koristella usein hyvinkin karuja kotejaan ja kotipihojaan. Ja esimerkiksi toreilla katselen mielelläni ihmisten kasvattamia vihanneksia ja myyntiä varten valmistamia ruokia. Jos tarjolla olevissa vaatteissa, muissa tekstiileissä tai tarve-esineissä on vähänkin käsityön leimaa, takuuvarmasti olen kiinnostunut. Silti ollaan vielä kaukana siitä, että harkitsisin tuon tuotteen ostamista.

Rahaa ja onnea on maailma pullollaan

jormas: Joskus jälkeen Vapahtajamme syntymän, lopetin alkoholin käytön ja aloin rakentaa uutta tulevaisuutta.

Yksi osa sitä oli hoitaa velat, sillä 'kaikkihan me maksamme, eikös juu?" Asiaa helpottamaan kiersin kaikki pankit Jyväskylän kävelykadun varrella aidosti nöyränä ja hattu kourassa tarkoituksenani yhdistää vippini sinne tänne yhdeksi lainaksi.

Aidosti tarkoittaa sitä, että raittiuteni alkuaikoina itsetuntoni oli reippaasti pakkasen puolella. Sen vahvistamisen ensimmäisiä paikkoja oli bingohalli, jossa opettelin pää vesiselvänä huutamaan vieraiden ihmisten kuullen: "Bingo!" Enhän ollut vuosikausiin vieraille juuri puhunut mitään selvinpäin.

Mutta rahaa ei tippunut latiakaan Suomen Gallupin ja Taloustutkimuksen haastattelija jormakselle, vaan olisi pitänyt olla onnettomilla tuloilla monen kymmenen tuhannen tukitalletukset. No, asiat järjestyivät ilman pankkiakin.

Ajan myötä suhdanteet muuttuivat ja minusta oli tullut sivutoiminen yrittäjä ja ravintoloitsija. Oli ravintolaa Las Palmaksessa, saneerattavia taloja ja huoneistoja siellä täällä sekä vähän paisutellen kerrostalo- ynnä muita tontteja rakentamista vaille.

Siihenkin aikaan kiersin samat pankit ja johtajat enemmän tai vähemmän hattu päässä: "Että terve, tarttisin sen ja sen verran, että millähän hinnalla ja korolla sen sulta saa?" Jokainen pankki antoi tarjouksen ja olisi antanut rahatkin.

Mutta ei ollut hyväksi minulle holhous ja rahan kerjääminen eikä ollut hyväksi, kun sitä sai melkein vain summan ilmoittamalla. Paljon helpompi oli myös maksaa juomingit ja niiden laulujen lunnaat kuin yrittäjätoiminnan jälkipyykki. Ei ollut minusta yrittäjäksi eikä viinanmyyjäksi.

Oli hyväksyttävä, etten osaa tässä elämässä kuin kaksi asiaa kunnolla. Juoda ja olla juomatta.

Mutta se on ollut Frank Sinatran laulun tapaan My way, minun tieni, jolta olen löytänyt kelpo tavalla itseni. Muillekin suosittelisin itsensä etsimistä pullosta, jos onnistumisprosentti olisi parempi.

On haikeaa ajatella joskus itse tehdyssä yksinäisyydessä tai kirkkomaalla kulkiessani, että siellä ovat kaikki parhaat kaverini.

Blogini loppuun liitän sähköpostiini tulvivaa, rahan voimalla tehtävän onnellisen elämän tarjoustulvaa ja ajattelen, että sieltä löytyy monelle onnenpolkujen sijaan tuhon tie.