Perillä Phatthalungissa

Viime yönä suoritin yli 10 000 kilometrin matkasta viimeisen noin 1000 kilometrin osuuden junalla. Bangkokista Phattahalungiin. Alla oli enemmän tavallisen kansan juna, jossa itselläni oli yhdistetty istuma- ja makuupaikka. Kuljin ensimmäisen kerran alapetillä, josta voi ikkunanraosta kurkkia yölläkin käytännössä tyhjiä asemia ja niiden valoja. Kaikkiaan niitä oli ehkä 25. Oli vanhan ajan tunnelmaa, kiskojen kolketta, vaunujen kilinää ja kalinaa sekä huojuntaa ylös, alas ja sivuille dieselveturin vetäessä letkaa läpi Thaimaan vehreän maaseudun. Vuoteiden laidat olivat tarpeeseen, sillä vaarana oli löytää muuten itsensä lattialta.

Toisenlaiset tarpeet, niin pienet kuin isotkin tehtiin  vanhaan hyvään malliin reiästä kiskojen väliin. Yöhön asti käytävällä kulkikin mitä erilaisempien syötävien kauppiaita, joten tarvetta pytylle oli ehkä kotitarpeita enemmän. Osa purtavista kulki myyjien mukana ja osa oli tilaustavaraa. Itse haksahdin tilaamaan listalta niinkin eksoottista syötävää kuin riisiä paistettulla kananmunalla. Ensimmäiset kaksi venttatuntia sanoivat kauppurit molempien käsien sormilla, että "ten minutes", jonka jälkeen menetin toivoni. Mutta sen jälkeen kuin yllttäen tuli jääkylmänä tilaamaani vesipullo ja siitä tunnin kuluttua huoneenlämpöinen riisiannokseni.

Ei se mieltäni mitenkään masentanut, sillä väki oli järjestään ystävällistä, vaikken mitään heidän thaikielestään ymmärtänytkään. Ymmärryksen tarve lisääntyi loppumatkasta, kun piti jotenkin saada tolkkua kuinka osaisin jäädä oikealla asemalla pois, sillä mitään opasteita ei ollut puhuttuna eikä kirjoitettuna.

Sähköpistokkeetkin oli poistettu junanvaunustani käytöstä, joten älylaitetta varten hommaamani varavirtalähde tuli tarpeeseen ja sain gps-signaalin avulla seurattua matkan kulkua.

Yöllähän minun piti aiheeseen littyen lisäksi olla määrätyllä asemalla junan portailla morjenstamassa kaveriani. Siitä minut pelasti seuraava viesti: "Nyt kävi näin, että Riyan etelästä olevat kaverit halus tulla sisämaasta grillaamaan ja viihtymään viikon lopuksi Lang Suanin biitsille. Nuku rauhassa, mutta me tullaan Riyan kanssa käymään phattalungissa tässä lähiaikoina...tän vuoden puolella."

Kauas on pitkä matka

Paikkani oli Finnairin koneen karvalakkiosaston varauloskäynnin kohdalla, joten jalkatilaa oli heittäytyä vaikka makuulle. Silti silmäystäkään en nukkunut, vaikka matka menikin kaikin tavoin, jos ei mukavasti, niin hyvin kuitenkin. Paitsi, että kotimainen lentoemo kävi huomauttamassa, että laita napa piiloon t-paidan alle ja kaadoin Coca- Colani vieressä istuvan thaiäidin syliin.

Ajallaan kuitenkin lähdettiin. Kaikki selvitykset turvatarkastuksineen olivat vartin juttu. Kun päivää aiemmin oikein uutisia myöten pelottelivat lentäkentän ruuhkilla, jäikin sujuvuuden johdosta monelle muullekin kolme tuntia luppoaikaa lorvia Helsini-Vantaan odotustiloissa. Joka tapauksessa kailkinensa noin 10 000 kilometrin ja vajaan puolen vuorokauden matka ilmojen halki on nyt takana Venäjän kiertämisineen.

Samanlainen luppuaika tuli tällekin päivälle, sillä olin varannut päivän aikaa siirtyä Bangkokin lentoasemalta Krung Thep Aphiwat Central Terminal Stationille. Olin myös päättänyt kävellä keskustasta kymmenen kilometrin matkan, joka kyllä otti koville, eikä suurkaupungin ilma ollut edes kuumimmillaan.

Vaikka silmäilin useamman lentokentän ja vähän muidekin  rahanvaihtopisteiden kursseja, tuli kyllä takkiin merkittävä summa, kun vertasin saatuja bahteja Pattayan hintoihin, sillä puolen vuoden matkakassani ei ole euro eikä kaksikaan. Liekö Bankokissa turistilisää tai jotain... 

Edessä on nyt joka tapauksessa toinen yön yli puolen vuorokauden matka, tällä kertaa enemmän kansanjunan, ei siis Thaksin, makuupaikalla Phatthalungiin. Keskellä yötä, matkan puolivälissä pitäisi vielä nousta petistä ja mennä vaunun portaille morjenstamaan Harria, sillä näin on sovittu.

Bankokin rautatieaseman rakennus on suurin laatuaan missä olen koskaan käynyt. Tätä kirjoittessa onkin vielä täysin hakusassa kuinka löydän junani ja ehdin siihen, sillä huomasin hissillä toiseen kerrokseen ja vaunuun siirtymiseen olevan koko junallisella olevan aikaa 20 minuuutia.

Kaiken kannan mukanani

Kun lopetin dokaamisen yli 40 vuotta sitten, painoin 180 senttisenä 54 kiloa. Olin langanlaiha. Sen jälkeen oli rahaa syödä hyvin ja hyvin epäterveellisesti, joten päätin tuplata painoni. Ajattelin, että on rehvakasta painaa kerran elämässä 0,1 tonnia. 

Vuosikymmeniä myöhemmin makasin Meilahden teho-osastolla sydäninfarktin saaneena vaakan näyttäessä 105,4 kg ja ajattelin, ettei lähtenyt henki juomalla, mutta syömällä se oli lähellä.

Pääsin pois elävänä ja pari pallolaajennusta rikkaanpana sekä sovin itseni kanssa tekeväni asialle jotain. Kotini elämisen yhteisössä Pessi & Illusian alakerrassa oli 14-metrinen uima-allas, jonka päälle Sovinnon Hannu Ahti aikoi tehdä jousiampumaradan, mutta minä en. Joten työnantajani osti altaan. Siellä otin elämäni ensimmäiset liikuntaliikkeet paino ja fyysinen, mutta myös henkinen kuntoilu mielessä. Mukana kantamani ylimääräisen taakan lisäksi piti korvien välillekin tehdä jotain saadakseni maalliselle taipaleelle jatkoajan.

Kun aloitin kamppailun kiloja vastaan uima-altaalla, täytyi 14 metrin matkalla huilata kaksi kertaa. Kun kunto hieman koheni, oli suuri jeesi joka-aamuisesta sauna-, kävely- ja pyöräilykaveri Heikki Maakorvesta, joka oman kuntonsa hoitamisen lisäksi kulki rinnallani. Ikäni muistan myös puiston väylällä kaksosia rattaisaan työntäneen äidin, joka porhalsi niin sanotusti heittämällä ohi. 

Aika ja vuodet kuluivat ja Heikki meni koulunpenkkien kautta menojaan. Tämä myöhemmin papiksi lukenut mies oli minulle hyvin tärkeä henkinen tuki. Monesti ajattelin, että hän on ikuinen ystäväni, jonka säilytän, kuljen missä karikoissa tahansa. Mutta toisin on käynyt. Silloin tällöin, tätäkin kirjoittaessani ajattelen Heikkiä, että oliko hänkin vain mandaattiystävä, joka kulki ja saunoi kanssani koska olin hänen esimiehensä. Nyt Maakorpi on Jumalan edustaja maan päällä ja minä elämäni leppoistaja vailla virkaa. Ehkä olen myös musta lammas, jota ei ole syytä pitää laumassa saati noutaa sinne takaisin.

Parhaimmillaan päihteettömässä elämässäni, jossa oli jo mielenkin raittiutta mukana, paino alkoi kasilla ellei peräti seiskalla. Vielä ennen Morakotin ruokia oli vaaka kasi- ja ysikympin seutuvilla. Sen jälkeen se ryöpsähti, vaikka jätin päivittäin yhden aterian pois. Mutta niin jätin viime talven kävelytkin. Makasin ja söin puoli vuotta Phatthalungissa ja sitten tein saman aikajakson samoin Jokilaaksossa.

Kun tänään lähden kohti Aasiaa, näyttää vaaka 103,4, joten mukanani matkaa jauhosäkillinen turhaa tavaraa navan ympärillä, mutta myös vakaa päätös, että otan aamukävelyt takaisin ohjelmaan eikä palloni pallon toisella puolella enää paisu. Aamulla jutellessani Taavetin Timon kanssa Thaimaahan, on hänellä paino sekä tavoite sama. Kun huhtikuussa palaamme Suomeen, näyttävät molempien vaakat alle sata tai peräti 98 kiloa 🌝.

Lähtölaskenta kohti lämpöä on alkanut

Tänään on viimeinen kokonainen vuorokausi koti-Suomen Merikonttikodissa, sillä huomenna iltapäivällä lähden kohti Thaimaata. ⅓ todennäköisyydellä Jokilaakson yli, sillä asun lähes yhden kolmesta nousu-, mutta varsinkin laskeutumisväylän alla. Pitkin kesää olen katsonut lentokoneiden ikkunoita usein ajatellen, että kun syksy tulee, taivaalle kohti lämpöä lähden minäkin Jokilampien joutsenperheen kanssa.

Aamusella käydessäni metsäwc:ssä  yhä myöhempään siirtyvässä aamuhämärässä, kuuntelin kotilammen lintuperheen neuvotteluja ja siipien läiskettä vedenpintaan. Kuulosti ja näyttikin siltä, että heidän matkavalmistelunsa ovat vielä niin pahasti kesken, että taitavat jatkaa niitä, kun minä huomenna lennän taivaalla. Joka tapauksessa kansallislintujemme kuvan kotivesi on saanut jo kovasti syksyisen asunsa. 

Aamun aloitin entiseen tapaan parilla, kolmella kuksakupillisella Juhlamokkaa ja laittamalla kännykkänumeroni puoleksi vuodeksi numeroparkkiin. Sekä hopeanharmaan Vanha rouva Avensiksen talviunille samaksi ajaksi. Myös kesäkotini siirtyy 10 asteiseen talvihorrokseen. Vain livekamerat valvovat infrapunalinssit kirkkaina ja naapurin securityväki Myllykylässä sekä minä Thaimaassa tarvittaessa hälytyksineen yötäpäivää.

Mainituilla toimenpiteillä sekä vähän muillakin höysteillä säästän jokavuotisen talvenylireissuni lentomatkakulut. Se mahdollistaa kaltaiselleni kädestä suuhun elävälle talvet kaukana Pohjolan pakkasista. Simppeli ja mukava joutopäivien mahdollisuus minulle ja monelle muullekin, jos saa ja tahtoo lähteä. 

Koska lääkkeet haukkaavat ison osan matkatavarakapasiteetistani, on käsimatkatavaroilla selviäminen ja pakkaaminen kellosepän työtä. Jännäämistäkin riittää mitä sanoo lentokentän henkilökuntaväki. Aina nyssykkäni ovat kuitenkin mahtuneet raameihin. Huomenna se saattaa olla entistä mielenkiintoisempaa, sillä Radio Novan Minna ja Kimmo sanoivat aamulähetyksessä vaikeuksia olevan teknisen vian vuoksi Helsinki-Vantaan lentoasemalla varsinkin ruumaan menevän matkatavaran kanssa.

Itselleni on ollut varsin harvinaista lentäessäni kotiin tai muille maille, että joku jossain odottaisi. Näin on ollut nyt jonkun kerran Morakotin kulkiessa lähellä ja kaukana mukanani. Hän on merkittävä lisä ellei peräti pääosa elämässäni, josta toivon osaavani olla kiitollinen hänelle ja kaiken suojelijalle.

Kentälle on luvannut nakata autollaan Kari, joka keväällä samasta paikasta noutikin. Maksuksi ei kelvannut raha eikä mikään muukaan. Nyt on ollut kesä aikaa tuumata jonkinlaista oravannahkakauppaa. Joten taidan tarjota kalamies Karille mahdollisuutta tuoda katiskansa ensi kesänä Jokilammillemme. 

Miksi vietän talvia Thaimaassa?

Ensimmäinen ulkomaanmatkani oli 60-luvulla Paraisilta Norrtäljeen tai Naantalista Kapellskäriin. Ehkä se oli laivan kansipaikoilla Norrtäljeen. Kohteena oli DC 3 lentokoneesta tehty kahvila ja siellä myyty keskiolut. Mellanöl, jota ei meille koskaan myyty ikämme vuoksi. Toisaalta matka Naantalista oli jonkun markan halvempi.

Aivan onnettomasta kielitaidostani huolimatta olen resunnut pitkin maailmaa melko tavalla. Ehkä niistä kokemuksista johtuen vuosikymmenten saatossa kypsyi ajatus istua työelämästä vapautettuna talvisin elämäni iltoja jossain missä paistaa lämmin aurinko.

Pitkään ajattelin sen olevan Espanja tai Portugali. Kunnes Madeiralla tulin siihen tulokseen, että ne ovat itselleni vain sinne päin, sillä huomasin molemmissa maissa voivan olla talvisin vilpoisaa. Tämän totesin uudenvuoden aattoyönä katsellessani aivan upeaa ilotulitusta saaren rantatuolissa talvitakki päällä. Hieno ilta, mutta kaltaiselleni lämpöä etsivälle liian kylmä.

Sitten mietin Turkkia, josta itselläni ei ole juuri huonoa sanottavaa. Oli vaan se jokin hiertymä, jonka syytä en osaa tarkalleen tunnistaa, saati pukea sanoiksi. Sitten hurahdin Amerikan mantereen Floridaan, josta pidin. Joskaan en kokenut oloani kotoisaksi kuin Ernest Hemingwayn entisessä huvilassa talon lukuisten kissojen seurassa. Lisäksi ehkä henkisestä vajaakasvustani johtuen koin paikallisten katsovan minua pitkin nenänvartta. Ei ollut siis sekään juttuni.

Mutta matkailu avartaa, joka auttoi löytämään maailmalta talvipaikkani. Josta ja sen naapurimaista löytyy uutta ja mielenkiintoista, eksotiikkaakin enemmän kuin itselläni elonpäiviä. Ensimmäisen kerran lensin Päiviksen kanssa Thaimaahan heti tsunamin jälkeen. Meillä oli pieni ylimääräinen matkakassa ja kiersimme kolme viikkoa vuokraamillamme skoottereilla tulvaveden runtelemia Phuketin ja Khao Lakin rantoja  Kun jostain kuului käsisirkkelin ääni tai vasaran pauke, ajoimme sinne ja jaoimme vaatimattomia bahtejamme paikallisille. Joilta tsunami oli vienyt läheisiä, kodin tai työpaikan, joiltakin aivan kaiken. Se oli surullista. Mutta se ei vienyt hymyä silti heidän kasvoiltaan, eikä kukaan valittanut. Koin, että tämä on minun juttuni ja talvimaani. 

Tänään 20 vuoden jälkeen en löydä Pattayan Jomtienilta enkä Siaminlahden toiselta puolen Phtthalungista edelleenkään kuin yhden huonon puolen. Se on pitkä, puolen vuorokauden lentomatka. Aurinkoa ja vettä tulee itselleni ympäri vuoden kohtuullisina annoksina, kaikki MacDonaldsin hampurilaisia lukuunottamatta on edullista. Ihmiset ovat ystävällisiä ja suomalaisiakin on sopivasti sen verran, että voin päivittää mitä kuuluu Jasmin Mäntylälle ja Tuksu Tukiaiselle.

Menneisyys kainalossa nykyisyyden matkassa kohti tulevaisuutta

Aikoinaan kuljin Päiviksen kanssa rinta rinnan pitkin Sininauhasäätiön polkuja kohti ilta-aurinkoa. Päivis Big Bossista seuraavana ja minä Big Bossina. Hänen siirtyessä Sovinto ry:n veturiksi ja harrastuksena Elämän tähden toiminnanjohtajaksi, odotti työelämäni yksi suurista visioista toteutusta. Meidän oli tarkoitus Merikonttikotien avulla, osana kokonaiskuntoutusta ja nuorten kanssa poistaa valtakunnasta vähintäänkin laitapuolen kulkijoiden asunnottomuus ja kodittomuus. 

Sillä yksin asuvan ja elävän suurimpia ongelmia on seinissäkin lymyävä yksinäisyys. Joka pahimmillaan imaisee kaiken tyhjyyteen, josta ei koe pääsevänsä kuin päihteiden maailmaan tai kaikesta pois köyden jatkona. Joskus onkin vaikea löytää elon mielekkyys ja tarkoitus, jos päivän kohokohta on kotipolun leppäkertun auttaminen takaisin jaloilleen, vaikka seuraisi sen lentoa "ison kiven juureen" saakka. 

Hyödyttömänä ja tarpeettomana, lahjaksi saamamme elon ja olon oikeus ovat välillä syvällä mielen sopukoissa. Matkan ennenaikaisesti päättävät ajatukset kuiskivat yksinäisyyden sekä elämän rajallisuuden kanssa molempien korvien juuressa.

Kesällä ottaessani seitsenpistepirkon kämmenelleni, seuraan sen kiipeämistä sormeani pitkin kohti korkeuksia. Sille lorutellessani kerttu viimein kohoaa siivilleen. Kyselen siltä sen sekä oman elämäni tarkoitusta ja sitä lennätkö tosiaan ison kiven juureen vai jonnekin aivan muualle?

Siinä hetkessä käsitän, että vain harva, jos mikään tai kukaan elävä tekee ihmistä enemmän tarpeetonta ja pahaa. Siksikö elämämme on niin monesti hukassa, emmekä osaa enää eläinten lailla olla tekemättä mitään? Emmekä elää itsemme kanssa saati kuunnella sisintämme. 

Päivis ja minä varauduimme ottamaan leppoistamisjakson ja joutenolon vastaan, jota varten hankimme Matkakodin IN105 vuosien osamaksulla. Usein haaveilin ja puhuimmekin kuinka eräänä päivänä kopistamme tulevien talvien lumet syksyisin jaloistamme ja matkaamme aina jonnekin rantamaisemiin leppoistamaan ja vain olemaan. 

Jossain vaiheessa Välimeren unelmiin tuli Siaminlahti Päiviksen ja vähän minunkin Thaikotineen Pattayan Jomtienilla. Joskus riideltiin ja välillä ei sen hämärtämättä käsi kädessä kulkuamme kohti auringonlaskua. Mutta toisin kävi. Avioeromme rikkoi kaiken, jonka syiden avaaminen olisi kymmenen vuoden tarina. Kuinka sen voisinkaan tehdä, kun en tiedä itsekään? Sen kuitenkin tiedän, että se on jotain aivan muuta ja paljon enemmän kuin pihakoivustamme keväisin valuttamamme mahla. Joka tapauksessa yhdessä hakemamme ero pudotti minut yhteen syvimmistä pimeyteni syövereistä.

Mutta niin kauan kuin elän, on toivoa ja niin kauan kuin olen, on elämää. Siitä kiinni pitämisessä minua auttaa rinnalla ennen kaikkea Morakot, sitten thainaapurit kissoineen, koirineen, kanoineen, kukkoineen kileineen ja lehmineen. Sekä kylän lapset ja Temppelin Mamadog, jonka koiralapsista yksikään ei elänyt aikuiseksi.