Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Suvakki vai rasisti?

päivis: Eilen uutisoitiin Vaasan yliopistossa tehtyä tutkimusta, jonka mukaan suomalaiset eivät uskalla kertoa mielipidettään turvapaikanhakijoista, koska kertomalla voisi leimautua joko suvakiksi tai rasistiksi. Jälleen kerran uskallan olla eri mieltä.

Luulen, että suomalaisilla ei ole ongelmaa ilmaista mielipidettään, mutta asia on niin monimutkainen, että on vaikea olla vain puolesta tai vastaan. Ellei sitten oikeasti ajattele, että tulkaa tänne, tervetuloa. Tai jos kuuluu niiden joukkoon, jotka huutavat, että "rajat kiinni".

Jos yhtään ajattelee järjellä, ei voi kuvitella, että tuhannet ja taas tuhannet ihmiset riskeeraisivat oman ja lastensa hengen astumalla täyteen ahdettuihin, vuotaviin veneisiin päästäkseen Eurooppaan vain paremman elintason toivossa. Ja jos onnistutaan pääsemään perille, moni varmaan kääntyisi mielellään takaisin huomattuaan, etteivät he olekaan tervetulleita.

Itse uskon, että turvapaikanhakijoista suurella osalla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin paeta. Samaan aikaan en voi olla epäilemättä niiden motiiveja, jotka ovat jaksaneet jatkaa matkaansa Suomeen asti. Eikä pidä unohtaa sitä, että niissä EU-maissa, joissa ei ole tarjolla samanlaista sosiaaliturvaa kuin meillä tai vaikka Ruotsissa, ei ole nähty vastaavaa turvapaikkaliikehdintää.
Tämä uutiskuva, jossa turvapaikanhakija moitti vastaanottokeskuksessa
tarjottua ruokaa, vapautti varmasti osan suomalaisista kertomaan
mielipiteensä Suomesta turvaa tai uutta elämää etsivistä.
Yksi syy, miksi epäilen tuota Vaasan yliopiston "tutkimustulosta", johtuu suhtautumisestamme venäläisiin. Monilla meistä ei tunnut olevan mitään pidäkkeitä, kun arvioimme itäisiä naapureitamme. Ensin olimme rähmällämme Neuvostoliiton edessä. Kun Neuvostoliitosta tuli Venäjä, ikään kuin vapautimme sisäisen ryssävihamme.

Ehkä en tätä olisi huomannutkaan, ellemme olisi viettäneet niin paljon aikaa Thaimaassa. Siellä monen suomalaisen mielestä venäläisillä ei näyttäisi olevan minkäänlaista olemassa olon oikeutta. Me suomalaisetko olemme muka varovaisia sanomaan mielipiteemme joistakin kansanryhmästä? Höpö höpö.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Kuntavaalikirjoitus, osa 5

jormas: Aina silloin tällöin valtakunnassamme järjestetään vaaleja. On suoria henkilövaaleja, joissa valitaan tehtävänhoitajia suoraan kansanvaaleilla ja on vaaleja, joissa valitaan ne, jotka valitsevat määrätyille tehtäville hoitajia.

Suoraan kansa valitsee presidentin, mutta ei maamme hallitusta. Kansa valitsee 200 kansanedustajaa eduskuntaan, joka valitsee tai oikeastaan esittää presidentille maamme hallituksen ja ministerit. Joiden ei tarvitse olla kansanedustajia.

Ministerin muodolliset pätevyysvaatimukset ovat muutenkin verraten väljät. Valtioneuvoston jäsenten on oltava "rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia". Tosiasiallisesti ministereitä eivät valitse kansanedustajat, vaan heidät kutsuu toimeensa ja vapauttaa siitä tasavallan presidentti.
Vaikka en tiedäkään yhtään tapausta, jossa presidentti ei olisi hyväksynyt hallituksen esitystä ministereiksi, ei se ole pelkkä muodollisuus. Joskus lienee esimerkiksi käynyt niin, että presidentti ei ole myöntänyt eroa hallitukselle tai sen yksittäiselle ministerille.
http://www.pormestarisauna.fi/
Moni tärkeä päätös niin kotona kuin muuallakin, on tehty lauteilla.
Jos Tuusulan pormestari valitaan saunassa, niin tarvitaanko siihen yhteissauna?
Mutta nyt Tuusulassa valitaan suoraan kansanvaaleilla 51 kuntavaltuutettua varavaltuutettuineen. Jotka valitsevat keskuudestaan vaalikauden mittaiseksi ajaksi pormestarin ja hänelle pari korkean luokan apulaista. Joita voitaneen kutsua apulaispormestareiksi.

Tuusulassa kun ollaan eikä pormestaria ole vielä valittu, ovat jotkut kuntalaiset ja poliitikotkin keskittyneet sahaamaan pormestarin tulevaa tuolia mahdollisimman epäkelvoksi ennen kuin edes tiedämme kuka siihen istuu. Töitä tehdään veran alla, sen päällä ja lehtien palstoilla sen eteen, että työmaa olisi mahdollisimman hankala, sen tuoli mahdollisimman epämukava ja sijaitsisi mahdollisimman tuulisella paikalla. Pahaa pelkään, että kun pormestari viimein valitaan, osa yhteisten asioidemme hoitajista keskittyy hänen kalvamiseen  ja syöksemiseen takaisin vähintään sinne mistä on tullutkin.

Vaikka pärjään itsekin umpiluisuuden kisoissa, olen melkoisen murheellinen, koska luulen, että juupas eipäs peisten kalistelu jatkuu Tuusulassa. Osa niistä,  jotka pyrkivät kunnan kehittämisen ja yhteistyön sijaan osoittamaan seuraavat neljä vuotta, että "minähän sanoin". On valitettavaa, että aivan liian usein näyttää olevan tärkeintä kuka saa päättää eikä se mitä päätetään.

Olen tehnyt kotikutoista gallupia tämän kauden valtuutettujen joukossa esittämällä heille yhden ainoan kysymyksen: "Jos kunnanjohtaja olisi lähtenyt muihin töihin tai hänet oltaisiin muuten pystytty vaihtamaan, niin olisitko ollut pormestarimallin takana?" Galluptulostani voi itsekukin pohtia. Minulle se on huono ja alamittainen syy vaihtaa hallintomallia, vaikka sen takana olenkin.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Haluamme tulla huijatuiksi

päivis: Olin ajatellut kirjoittaa varhaiskasvatuksesta, koska tuo termi ansaitsee minusta tulla käsitellyksi muutenkin kuin myönteisessä mielessä. Aika harvoin kukaan uskaltaa sanoa, että varhaiskasvatus ei ole ehkä ihan sitä, mitä sen yleensä väitetään olevan.

Aihe on pyörinyt mielessäni siitä saakka, kun luin uutisen nuoresta miehestä, joka sitkeästi on tehnyt rikoksia, vaikka on jo saanut edellisistäkin, lainvoimaa odottavista rikoksistaan tuomioita. Jäin miettimään, että onkohan kukaan tutkinut nuorten rikoksentekijöiden ja varsinkin -uusijoiden taustoja. Että ovatko ehkä jääneet vaille laadukasta varhaiskasvatusta, vai ovatko peräti olleet päiväkodin tätien ja setien kasvattamia.

Jos asiantuntijoita on uskominen, varhaiskasvatuksen ulkopuolelle jäävillä on suuri riski syrjäytyä ja kasvaa täydellisiksi hunsvonteiksi.

Minusta on erinomaista, että on olemassa päiväkodit, joihin vanhemmat voivat turvallisesti - toivottavasti - viedä lapsensa hoitoon oman työ- tai opiskelupäivänsä ajaksi. En siis ole päivähoitokielteinen, mutta uskallan silti epäillä, että päivähoito ei ole lähelläkään sitä, millaiseksi sitä mainostetaan. Jo pelkkä tieto siitä, että päiväkotiryhmät ovat ylisuuria, tukee epäilyä, että kaikki ei päiväkotien seinien sisällä voi olla niin auvoista kuin annetaan ymmärtää.

Tuo vouhotus (siltä se minusta tuntuu) varhaiskasvatuksesta (miksi kukaan ei tunnut enää puhuvan päivähoidosta?) laittaa uskomaan, että meillä on halu tulla huijatuiksi.

Nämä kaksi asiaa tulivat mieleen, kun Jorma oli tehnyt netissä testin, joka kertoo, mikä on testin tekijän elämän lainaus tälle vuodelle. Jorma ihastui saamastaan vastauksesta niin, että laittoi sen jopa Facebookin taustakuvaksi.

Nuo testithän ovat kovin suosittuja nykyään. Voin testata, mikä eläin olen, mistä Facebook-kavereistani koostuu todellinen perheeni tai mikä on henkinen kotikuntani. Tai kuinka kaunis todellisuudessa olen. Senkin netti tietää! Näitä testejä löytyy loputtomiin.

Nuo testit ovat toki hauskoja, useimmat kai, mutta luulen niiden osoittavan myös, miten mielellämme tulemme huijatuiksi. Ennen siihen auttoi iltapäivälehden puolivillainen horoskooppi, nyt sitten samaan tarpeeseen vastaavat edellä kuvatut testit. Tein itsekin testin, kun kuumeisesti halusin tietää, kuka näyttelijä muistuttaa persoonallisuuttani eniten. Facebook ei kyllä tunnistanut, että en ole itse profiilikuvassani. Minäkään en kyllä tunnista tuota ehkä kovinkin kuuluisaa näyttelijää, jolla kenties on siis koiran persoonallisuus.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Kuntavaalikirjoitus, osa 4

jormas: Kuinka olemme onnistuneet saamaan yhden pääkaupunkiseudun menestyneimmistä kunnista muuttotappiolliseksi? Miten kunta, josta on puolen tunnin huitaisu Kivikylään, onnistuu karkottamaan väen vuodesta toiseen. Miten sen tekee kotikuntani, jossa olisi tilaa yrittäjille ja työpaikoille sekä vaikka minkälaisille kodeille? Pääkaupunkiseudun kunta, jonka sijainti on erinomainen. Josta lähtee ja päättyy moottoritie, jonka länsi- ja itälaidallakin kulkevat moottoritiet ja jota halkoo junarata paikallisjunineen kahdestakin paikasta?

Sen tiedän, että siihen ei pysty kukaan yksin. Kuten ei pysty muuttamaan kurssiakaan. Ehkä suuntaa ylipäätään ei pystytä kääntämään entisin voimin, vaikka olisi halujakin. Yksi tapa nähdä asiat uusin silmin ja tehdä uusia valintoja, ovat edessä olevat kuntavaalit.
Vapaa-aikaansa voi käyttää kuten minä korjaamalla kiertoliittymän oikojien jälkiä.
"Tuusula takaisin menestyksen tielle", on jokaisen kuntalaisen savotta. Jokainen kantaa kortensa kekoon jollakin tavalla. Vastuuta emme pääse pakoon, sillä jokainen aikuinen osallistuu talkoisiin vähintäänkin maksamalla veroja. Mutta sillä on väliä, mitä niillä tehdään. Ja siihen voi vaikuttaa äänestämällä tai jättämällä sen väliin. Molemmat vaikuttavat lopputulokseen.

Kotikunnan tulee olla paikka, jossa erilaiset ihmiset voivat elää lapsuuttaan ja nuoruuttaan, olla aikuisia, asua, harrastaa, oppia, tehdä työtä sekä viettää myös turvallista seniori-ikää - kaikki yhtä arvokkaina ja ainutkertaisina.

Nyt valitaan mihin suuntaan haluamme kotikuntaamme viedä. Haluammeko käpertyä näköalattomuuteen  ja yhä pienentyä vai etsiä yhdessä uusia ja raikkaita tulevaisuuden tuulia? Yhdessä voimme rakentaa paremman huomisen.

Siihen ei tarvita valaistua kotiraittia kulkevia kunnanosapoliitikkoja, joille on tärkeintä nyökytellä sinne tänne, että öhöm..... no hei hei, olen valtuutettu. Vaan tarvitaan kokemusta ja toteuttamiskelpoisia visioita omaavia, koko kunnan valtuutettuja.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

"Virallinen" vaalipäällikkö ja koira

päivis: Olen kutsunut itseäni Jorman vaalipäälliköksi, sillä sellainenhan jokaisella vakavasti otettavalla ehdokkaalla kuuluu olla. Palkkaa en saa, mutta enpä ole ollut kovin työllistettykään vaalien lähestyessä. Ehdokas on pääosin itse suunnitellut kampanjansa, josta olen lähinnä tyytynyt antamaan palautetta. Joskus ehkä on tullut ikään kuin sormella osoitettua asioita, joihin vaalien alla olisi syytä kiinnittää huomiota. Ja olla jyvällä.

Parissa ehdokastilaisuudessa olen ollut mukana. Tuusulanjärven jäällä järjestettiin kampanjan avaus, jossa Niilo nimitettiin (tai Jorma taisi nimittää) Tuusulan Vihreiden viralliseksi vaalikoiraksi. Tänään tosin Hyrylän torille, jossa paikalla oli ilmeisesti kaikkien ehdokasryhmien edustajia, vihreiden teltalle ilmestyi muitakin mukavia "virallisia" koiria. Niilokin oli uskollisesti paikalla, vaikka ei tuossa kuvassa näykään. Ja Jorma tietysti myös.

Toritapahtumat on hieman keinotekoinen tapa kohdata kuntalaisia. Tunnustetaan väriä, tarjotaan syötävää ja juotavaa, jaetaan ilmapalloja ja tietysti vaalimainoksia. Samaan aikaan kaikki tietävät, että sisimmässään jokainen ehdokas toivoo tekevänsä hyvän vaikutuksen saadakseen mahdollisimman monta ääntä. Jossain pitää tietysti olla esillä, mutta samalla iso osa kuntalaisista kiertää kaukaa kaikenlaiset vaalitilaisuudet.

Helsingissä vihreiden odotetaan
nousevan valtuuston suurimmaksi
ryhmäksi. Saa nähdä, montako
valtuutettua Tuusulan vihreät
saavat kotikuntani valtuustoon.
Aamulla Hyrylän torille ajellessamme mietimme syitä, jotka vaikuttavat siihen, ketä kukakin äänestää. Emme olleet varmoja edes omista motiiveistamme äänestäjinä. Joskus voi olla niin, että mukavan näköinen naamataulu vaalimainoksessa ratkaisee, vaikka kovin hyvä syy se ei tietenkään ole oman äänensä käyttämiseen.

Toivoisi tietysti, että jokainen vaivautuisi edes vähän ottamaan selvää ehdokkaasta, hänen ajatuksistaan ja  kyvyistään hoitaa yhteisiä asioita, ennen kuin kirjoittaa äänestyskopissa ehdokkaan numeron.

Tunnettua ehdokasta on yleensä helpompi päättää äänestää kuin jotain tuiki tuntematonta. Joskus se onkin ihan hyvä perustelu, mutta julkkisten saamaa äänivyöryä en oikein koskaan ole jaksanut ymmärtää. Moni varmasti äänestää myös henkilöä, jonka itse tuntee. Kuntavaaleissa vanhoja ja uusia tuttuja löytyy listoilta suhteellisen helposti.

Näissä vaaleissa ei ainakaan minun korviini ole kantautunut enemmälti toiveita siitä, että äänestettäisiin nuoria ehdokkaita. Joskus tuntuu että lähestulkoon vaatimus nuorille annettavista äänistä lähentelee jo ikärasismia. Itse jo vähän iäkkäämpänä äänestäjänä ymmärrän hyvin sen, että valtuustoissakin pitää olla kaiken ikäisiä ihmisiä. Miksi siis vanhempi väki ei saisi äänestää ikätovereitaan? Jos Jorma ei olisi ehdokkaana, etsisin luultavasti jonkun lähempänä omaa ikäluokkaani olevan ehdokkaan. Tietysti naisen.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Kuntavaalikirjoitus, osa 3

Olen aikoinaan ollut melkoisen pätkän kunnallispolitiikassa. Toki siihen on mahtunut parit eduskuntavaalit ja joitakin valtakunnallisiakin tehtäviä. Se on ollut haastava sarka, sillä pohjimmiltaan siinä on kyse ihmisenä olemisesta ja tekemisestä jotain sen eteen, että meillä olisi hyvä elää ja elämä. Vaikka yhteisten asioiden hoitamisessa on usein kyse vapaaehtoistyöstä, käytän mielelläni termiä yhteiskuntavastuu. Sitä voi kukin kantaa ja tehdä tavallaan. Vaikka keräämällä roskan päivässä.
Valokuvaajan ansiosta näytän kuvassa paremmalta kuin luonnossa
Demokratian vaihtoehto voi olla Aatu tai Saddam Hussein.
Joka talouteen jaettavan maksipostikortin teksti
Maksipostikorttien toinen puoli on Pekka Saurin käyttööni antamia piirroksia
Loistava valokuvaaja onnistui laihduttamaan minua kymmenkunta kiloa

Tällä joukolla teemme Tuusulasta entistä paremman


torstai 16. maaliskuuta 2017

KIlpikonna ja gekko

päivis: Keksin tuon otsikon, koska kyseiset eläimet kuvaavat hyvin sitä, mitä kohta kirjoitan. Mietin nimittäin eilen saunan lauteilla istuessani, että on tämä elämä muuttunut melkoisesti. Ihan minunkin elinaikanani. Jos ennen arki soljui suunnilleen yhtä hitaasti kuin kilpikonna, nyt ei gekonkaan vauhdikas vipellys aina riitä kuvaamaan vauhtia, jolla mennään. Ja aina reaaliaikaisesti, suorana lähetyksenä.

Saunassa ajattelin aikaa ennen puhelimia. Tai meni varmasti vuosikymmeniä, ennen kuin puhelimet edes yleistyivät. Sitä ennen, jos oli asiaa jollekin, piti mennä käymään tai oli lähetettävä kirje. Ei ollut kiirettä hoitaa asiaa. Ihmisillä oli aikaa odottaa. Nyt hermostumme, jos teksti- tai WhatsApp-viestiin ei tule hetkessä vastausta. Sama koskee sähköposteja.

Thaimaalaiskoiralla ei ole kiire minnekään.
En ole ollenkaan varma, että elämä olisi mennyt yhtään entistä paremmaksi, kun kaikesta pitää olla tietoinen heti kun jotain tapahtuu. Ennen moitittiin lapsia siitä, että he eivät malta odottaa asioita. Nykyään "nyt heti kaikki minulle" on jo aikuistenkin pahe.

Tänään kotiin tullessa selailin junassa Facebookia. Kello oli vähän yli neljä iltapäivällä. Taisi olla Tuusula-sivut, jonne joku oli viestittänyt lapsen jääneen rekan alle täällä kotikunnassani. Muutama muukin oli jo ennättänyt kommentoida tapahtumaa, jota eivät kuitenkaan olleet nähneet, mutta tuntuivat silti tietävän tasan tarkkaan, missä mennään.

Nyt huomasin, että jonkun lehden sähköisellä sivulla oli uutinen tuosta onnettomuudesta, joka oli todellakin tapahtunut juuri hetkeä ennen kuin Facebook-uutisoijat jo kommentoivat tapahtunutta.

Toki ennenkin meillä on kiirehditty kertomaan ikävät uutiset. Sota-aikana pappien tehtäväksi jäi suruviestien vieminen, jos perheen poika tai isä oli kaatunut sodassa. Silloinkin toki odotettiin vähintään seuraavaan aamuun, jos tieto pappilaan oli tullut illalla.

Nykyään poliisi käy usein kertomassa ikävät uutiset, mutta virkavalta ei edes ennätä kotiovelle, kun edellä kuvatut ikävät asiat on jo ennätetty jakaa sosiaalisessa mediassa. Olisi mukava tietää, vieläkö maltti on valttia niissä kulttuureissa, joissa on noudatettu ajatusta, että ikävät asiat ennättää kertoa myöhemminkin. Joutaa sen kuulla myöhemminkin.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Lumi on muuttunut, sanoi Kassi-Alma

jormas: Eilen osallistuin Hyrylän Seudun Omakotiyhdistyksen tilaisuuteen. Paikaksi oli valittu Tuusulan kunnantalon valtuustosali, sillä oletan oletuksena olleen, että kuulijoita ja keskustelijoita on melkoinen joukko. Näillä mielin minäkin paikalle astelin. Olihan järjestäjänä tuhannen tuusulalaisen jäsenen yhdistys.

Tilaisuuden alettuakin oli panelisteja enemmän kuin kuulijoita
Kutsuttujen valintaa sinällään ihmettelin, sillä tilaisuuteen ei oltu kutsuttu niitä puolueita tai ryhmiä, jotka ovat nyt vaaleissa ehdokkaina.  Vaan ne ryhmät, jotka ovat viimeisiään vetävässä, istuvassa valtuustossa. Puuttuivat muun muassa kommunistit ja Sanna Kervisen valitsijayhdistys. Ei kovinkaan tasapuolista.

Järjestävä taho valitteli myös rahapulaa ja tiedottamisen kalleutta, kun ihmettelimme vähäistä yleisömäärää. Itse nostin esiin kysymyksen, että kukahan mahtaa päättää linjauksista, joiden mukaan keskustellaan muun muassa missäkin Face-ryhmässä. Kysyin myös julkisesta Tuusula-ryhmästä, että onko tietoa paneelista yritetty jakaa sen kautta, sillä jäseniä siinä on lähes 8000. Järjestäjä ei tiennyt vastausta.

Panelistien lisäksi paikalla oli puheenjohtaja ja kuusi kuulijaa, joukossa puolueiden aktiiveja. Käytettyjen puheenvuorojen perusteella ajattelin, että yleisössä oli yksi, joka ehkä tuli etsimään itselleen ehdokasta tai peräti ryhmää, jota äänestää. Oli hiljattain Tuusulaan muuttanut.

Pääosin keskustelimme keskenämme, jota puheenjohtaja rajasi kahden tiimalasin avulla. Ennen seuraavan aiheen avausta, hän päätti käytetäänkö minuutin vai kahden ajanottolaitetta. Sinällään mukava ja hyvin järjestetty tilaisuus, jossa keskustelun aiheet oli etukäteen rajattu. Niissä myös pysyttiin.

Tilaisuus oli jo päättymässä, kun innostuttiin keskustelemaan, että kaventaako palveluja ja sosiaalietuisuuksia vai nostaako veroja. Siinä yhteydessä nostin esiin verottajan kekseliäisyyden ja hulevesimaksut. Että kun taivaalta on jonkun vuoden tullut vettä, joka on tähänkin saakka osannut virrata uomiaan myöten sinne minne luonto ja ihminen on sitä ohjannut, niin nyt on toisin. Kunta tekee vedelle ja sulavalle lumelle putket maan alle mielensä mukaan ja harkitsee nyt, että veden virtaamisesta on kuntalaisten alettava tilittämään rahaa kunnan pohjattomaan kassaan.

Kun ajelin tilaisuudesta kotiin, muistin Helsingin, jossa suunnittelijat kaavoittajineen ovat kunnostautuneet niin, että ei ole enää tilaa lumelle, vaan se on sulatettava vedeksi. Ajattelin, että entäpä jos se onkin totta, että lumi on muuttunut. Sen mahdollisuuden nosti nimittäin aikoinaan esiin Jyrki Sukulan äiti Marja-Leena, jonka yksi mainio roolihahmo oli Kassi-Alma.

Kuva on Ylen arkistosta Kassi-Alman ensimmäisestä tv-esiintymisestä
Olin aikoinaan viemässä häntä yhteen vaalitilaisuuteen Keravalla, jossa oli tupa täynnä toinen toistaan hienompia naisia. Jotka katsoivat silmät pyöreinä, kun Wilmaksikin kutsuttu Kassi-Alma pölähti sisään. Ja sanoi alkajaisiksi, että tiedättekö rouvat, että lumi on muuttunut. Ai, että mistäkö sen tietää, jatkoi hän. No siitä, että kun minä koulutyttönä ja -matkalla jokunen vuosikymmen sitten kyykistyin lumihankeen tarpeilleni, niin ei jäänyt kuin pikkurillin kokoinen reikä. Mutta nyt kun teen saman, on joka paikka keltaisena metrin säteellä.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Mukavaa kun on liikuteltava koti

päivis: Olen joskus kauan sitten pohtinut blogissani, kenelle merikontissa asuminen sopii. Se oli ennen kuin edes itse asuimme omaa Merikonttikotiamme. Kokemus asumisesta siis puuttui. Silloin totesin, että jos katsoo Container Atlas -kirjaa tai vähän googlaa suuren maailman merikonttiratkaisuja, vastaus on tietysti, että se sopii kenelle tahansa. Yhtälailla köyhälle ja rikkaalle. Merikontti tai niiden yhdistelmä taipuu vaikka minkälaisiin ratkaisuihin, suuriksi ja pieniksi kodeiksi.

Kun tänään johdin ensimmäistä kertaa Myllykylän Omakotiyhdistyksen johtokuntaa puheenjohtajan roolissa, jouduin toteamaan, että seuraava kokous voidaan pitää meillä, mutta menemme silloin kotaan. Kodassa mahdumme istumaan niin, että jokaisella on jonkinlainen näköyhteys toisiin. Merikonttikotimme huoneiden muoto ja sisustus kun ei taivu vastaavaan.

Tuon väitteen voisi tietysti torpata hetkessä. Kyllä meille sisällekin mahtuisi, mutta ainakaan samankaltaisia istuimia ei kaikille löytyisi.

Tuossa muutaman vuoden takaisessa blogissani kirjoitin Hesarissa julkaistusta jutusta, jossa nuori arkkitehtiopiskelija visioi vanhoille, suurille omakotitonteille piha-asuntoja, yksiöitä, joissa voisi asua hänen kaltaisiaan nuoria ihmisiä. Miksi ei myös joku omakotitaloa asuvan lapsiperheen isovanhemmista, esimerkiksi? Silloin se toimisi eräänlaisena mummonmökkinä. Tuota jälkimmäistä ideaahan me usein nostimme esiin, kun kokemusta merikonttikodissa asumisesta alkoi karttua.
Tässä kuvassa on jo nostalgiaa. Puolikas kodistamme oli tehnyt ensimmäisen
matkansa, joka päättyi Hyvinkään Asuntomessuille. Toinen puolikas nostettiin
hetkeä myöhemmin rekan kyydistä tämän kontin viereen. Elettiin kesää 2013.
Olen aina välillä tuntenut jonkinlaista kateutta, kun olen katsellut kuvia hienoista merikonttiasunnoista. Olen kuitenkin onnistunut karistamaan kateuden pirua harteiltani, kun olen muistanut, että meidän asuntomme on siirrettävissä. Jo joskus haaveilemamme toteutus toiseen kerrokseen lisätystä kontista olisi muuttanut pientalomme sellaiseksi, että sen siirtäminen olisi ollut vähintään hankalaa. Ei mahdotonta kuitenkaan.

Välillä ajattelen, että minne lähtisimme evakkoon, jos kotinamme toimivat kaksi konttia (ja merikonttisauna ja muutama muukin pihassa oleva merikontti) pitäisi siirtää muualle. Ehkä tulevaisuutta jossain muualla voisi visioida kesämökkipohjalta. Jos eläköidyttyäni olemme pitempiä aikoja Thaimaassa, kotimaan asunnoksi riittäisi kesämökki. Merikonttikoti tosin on lämpöeristetty niin, että se toimii ympärivuotisena asuntona, olimmepa missä tahansa.

Mutta jotta Merikonttikotimme saataisiin luvan kanssa pystyttää jonnekin järven, meren, joen tai lammen rantaan, se tarvitsisi varmasti vähintään puisen ulkovuorauksen, jota täällä syrjäisessä Jokilaaksossa siltä ei vaadittu. Viihdymme Tuusulassa, emmekä ole täältä lähtemässä mihinkään. On kuitenkin mukavaa ja mieltä virkistävää, kun on koti, jonka voi tarvittaessa lähes helposti nostaa rekan kyytiin ja vaihtaa maisemaa. Sehän yksi merikonttiin rakentamisen alkuperäisistä ajatuksistakin oli.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Kuntapolitiikka on yhteisiä asioita

jormas: Voi olla, että olen kirjoittanut tästä(kin) aiheesta aiemmin. Joten silloin teen nyt toisen kerran. On mielenkiintoista, että iso osa ihmisistä sanoo, että heitä ei aihe kiinnosta lainkaan. Nimittäin politiikka. Ja vaikka jatkaa, että kunnallispolitiikassakin on kyse yhteisten asioiden hoitamisesti, niin ei voisi vähempää kiinnostaa, sanovat.

Mutta kun kevät tulee, alkaa jatkuva kitinä koiranläjistä. Että joka paikka on täynnä sitä koiran itseään ja mikseivät omistajat siivoa lemmikkiensä jätöksiä. Ja niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Esiin nousee ihmisten oksentelut, tupakantumpit, jotka eivät maadu, tyhjät pullot ja muut jätteet ympäri tienvarsia ja metsiä. Oman osansa saavat nakkikioskien ympäristöt, Vantaan- ja Keravanjoen kaljakellunta ja kesän festareiden jälkeen todella sotkuiset ympäristöt.

Kaikki sinällään aivan aiheellista keskustelua. Vain koiranomistajat yrittävät jotenkin puolustautua. Että jos olisi roskiksia, niin kyllä ne kerättäisiin. Ei kylläkään kerättäisi, sillä Niilon kantapaikassa, Riihikallion koirapuistossa saa muiden koirien läjiä kerätä enemmän kuin omansa. Vaikka on puiston puolesta astiat ja kakkalapiot.

Kunnallispolitiikkaan tämäkin liittyy aivan oleellisella tavalla, sillä asennekasvatuksen lisäksi juuri kunta on se, joka vastaa kotikunnan yleisestä siisteydestä. On kyse puhtaanapitopartiosta, keräyspisteistä, roska-astioista ja niin edelleen.

Lemmikit muutenkin, etupäässä koirat ja kissat ovat somen ja lehtien lukijapalstojen kestoaiheita. Kiinnipito puhuttaa kaikista eniten. Koirilla on selvät säännöt, joista Suomessa pidetäänkin varsin hyvin kiinni. Vaan toista on kissojen laita, sillä kissoilla ei ole kiinnipitovelvoitetta. Käytännössä taajamissa kissankin olisi oltava kiinni, sillä on määrättyjä paikkoja, jonne kissa ei saisi mennä. Lasten leikkipaikoista lähtien.
Viime keväänä kylän kissa vei pihakanimme pienen poikasen.
Irrallaan oleva kissa on melkoinen pahantekijä luonnossa, sillä se tappaa viettiensä viemänä, vaikka sillä ei olisi nälkäkään. Sitä paheksun aika tavalla. Mutta en paheksuisi,  jos kissallekin olisi määritelty metsästysajat muiden petoeläinten tapaan.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Äänestin osuuskauppavaaleissa

päivis: Tein viime vuoden loppupuolella pienen sijoituksen, jonka tuotto on kuitenkin ihan kohtuullinen. 500 euron sijoituksen tuotto-odotus vuodessa on 68 euroa miinus verot. Tuo sijoitushan kohdistui osuuskauppoihin. Olen nyt kuuden osuuskaupan asiakasomistaja. Ennestään omistin HOK-Elantoa, nyt siis viittä muutakin.

Osuuskauppojeni vaalit taisivat vilahtaa ohi Thaimaan-reissun aikana, mutta edelleen ainakin yhdet vaalit olivat vielä käymättä: Eepeen eli Etelä-Pohjanmaan Osuuskaupan edustajiston vaalit. Meinasivat kyllä nekin jäädä äänestämättä, sillä tänään huomasin, että viimeinen vaalipäivä on jo ensi keskiviikkona.

Olin kyllä päättänyt äänestään muutenkin, mutta kuin lähettivät vielä mainoksen, jossa luvattiin, että kaikkien äänestäneiden kesken arvotaan Fiat 500, oli ihan pakko tehdä se heti.

Sopivan ehdokkaan löytyminen ei kuitenkaan ollut ihan helppoa. Näissä vaaleissa kun ei rehdisti ilmoiteta, mitä puoluetta ehdokkaat edustavat. On vain ehdokaslistoja. Jos asuisin Etelä-Pohjanmaalla, olisin joutunut äänestämään oman jäsenalueeni ehdokkaita. Kun en asu, saatoin itse valita jäsenalueen, josta etsin ehdokkaan. Päätin valita alueen, josta Jorman isänpuoleinen suku on kotoisin. Samalla totesimme, että kuntaliitokseen on Jurvakin päätynyt. Siellä ollaan nyt kurikkalaisia.

Kuten yleensä, tai en kuitenkaan tulevissa kuntavaaleissa, päätin äänestää naista. Ehdokkaan valintaa helpottamaan Eepeelläkin oli vaalikone, josta tarjoutui pari minulle saman mielistä naista.

Ehdokkailla oli vaalikoneessa tila, johon olivat voineet kirjoittaa jotain itsestään. Minulle parhaimmaksi ehdokkaaksi osoittautuneen jouduin kuitenkin unohtamaan, sillä en voisi ajatella äänestäväni naista, joka kertoo olevansa naimisissa teurastajan kanssa. Eli se siitä.

Seuraavaksi sopivin naisehdokas taas ei ollut kirjoittanut itsestään minkäänlaista vaalimainostekstiä, joten sama juttu. Ei kiitos. Seuraavaksi katselin vähän ulkonäköjä. Sillä kriteerillä parhaimmalta näyttäneen sivuutin myös, sillä Jorma arveli, että ehdokas on kepulainen. Yhteys 4-H-toimintaan kun viittaa kyseiseen puolueeseen. Paavo Väyrystä olen vitsinä kerran äänestänyt EU-vaaleissa. Se riittää toistaiseksi.

Selailin lisää ehdokkaiden kuvia ja samalla ihmettelin, eivätkö ehdokkaat todellakaan ole kiinnostuneet pääsemään edustajistoon. Niin moni oli jättänyt itsensä mainostamisen tekemättä. Niin suomalaista olla kehumatta itseään! Lopulta löytyi yksi tarmokkaalta vaikuttanut täti-ihminen, johon päädyin.

Äänestin netin kautta, vaikka juuri on puhuttu nettiäänestyksessä havaituista riskeistä. Vielä suurempi riski olisi kuitenkin saattanut olla, ettei paperinen äänestyslappuni olisi päätynyt ikinä perille. Suuri riski olisi ollut, että äänestyskuori olisi unohtunut työrepun uumeniin.

Ihan nappiin ei ehdokasvalintani kuitenkaan mennyt. Kun äänestys oli tehty, googlettamalla löytyi tieto, että ehdokkaani on persu. No, tekevälle sattuu.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Kuntavaalikirjoitus, osa 2

jormas: Olen syntyperäinen tuusulalainen ja seurannut sen kehitystä melkoisen ajan. Tarinoita, jotka eivät kiinnosta itseni lisäksi moniakaan muita, voisin kirjoittaa vaikka kuinka monta.Se kaikki on historiaa ja pitäisi nähdä eteenpäin. Mutta ennustaminen on vaikeaa. Varsinkin tulevaisuuden. Se on ylivoimaista usein jopa huomisen sään osalta. Säiden ja ilman säätäminen ei onneksi ole ihmiselle juurikaan mahdollista.

Mutta olen minä joskus pohtinut itseni lisäksi myös kotikuntani tulevaisuutta kynä kädessä. TÄSTÄ KLIKKAAMALLA yksi sellainen.

Tällä joukolla teemme huomisen Tuusulan

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Tuusulan vaalikone

päivis: Kävin Hesarin ja Keski-Uusimaa-lehden vaalikoneilla, koska tiesin, että ainakin niistä pitäisi löytyä Jorman vastaukset. Myös Ylen vaalikoneella niiden piti olla, sillä Jorma käytti sunnuntaina monta tuskaista tuntia saadakseen vastauksensa sinne. Jormaa en sieltä kuitenkaan löytänyt. Kone ruuhkautui sunnuntaina, kun moni muukin ehdokas oli jättänyt vastaamisen viime hetkeen.

Kun kerroin Jormalle Ylen vaalikoneen "hukanneen" hänet, ehdokas Soini meni uudelleen tekemään vaalikoneen ja onnistui. Ilmeisesti vastausten julkaiseminen oli jäänyt tekemättä, koska sivun ilmoitus "valmis" harhautti uskomaan, että vastaus tosiaan on valmis.

En pidä vaalikoneita kovin luotettavina arvioimaan sitä, kuka olisi mahdollisimman hyvin omia mielipiteitä lähellä oleva ehdokas. En ainakaan koskaan ole kokenut kovin suurta sielujen sympatiaa vaalikoneiden ehdotusten äärellä. Eräälle tuttavalle kävi jopa niin, että ehdokkaana ollessaan hän ei saanut itseensä osumaa, vaikka tietysti äänestäjän roolissa kuvitteli vastanneensa samalla tavalla kuin ehdokkaana.

Noissa kolmessa alussa mainitussa vaalikoneessa monet kysymykset olivat niin samankaltaisia, että voi jopa epäillä, että kysymysten tekijät ovat hakkeroineet tai muuten onnistuneet vakoilemaan toistensa kysymysten asettelua. Sen lisäksi kysymykset olivat tylsän sorttisia.

Keskarin vaalikone oli ehkä fiksuin, sillä siellä oli paremmin paikallisia kysymyksiä kuin Hesarilla tai Ylellä. Se taas kävi selväksi, että vastaukseni eivät istuneet kovin hyvin vihreiden ehdokkaiden mielipiteisiin tai arvomaailmaan. Mutta vaalikoneiden kohdalla se on ollut tuttu ilmiö ennenkin. Jostain syystä koneet ovat yleensä sitä mieltä, että minulle sopivin ehdokas olisi joku kokoomuslainen, joskus jopa persu tai kristillisten ehdokas. Näissä vaaleissa väkerrän kuitenkin äänestyslippuun numerot 145. Menee siis Tuusulan Vihreille.
Joistakin asioista olimme Keski-Uusimaan vaalikoneessa Jorman
kanssa täysin samaa mieltä. Yksi niistä oli tuon pääradan
varressa sijaitsevan Tuusulan Ristikydön alueen kehittäminen.
 
Hesarin vaalikone järjesti minulle sopivimmat puolueet näin. Vihreät ovat vasta
toiseksi viimeisinä. Tosin prosenteissa erot eivät ole kovin kummoiset.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Kuntavaalikirjoitus, osa 1

Tukka takana, elämä edessä,
sanoi joku aikoinaan.
jormas: Minulla ei ole mitään salattavaa itse maksavana vaalibudjettini suhteen. Sillä keskustelun aiheesta avasin somessa avoimesti, enkä pienessä, suljetussa ryhmässä.

Huomaan kyllä säätäjiä riittävän yli puoluerajojen, kun ehdotin, että voisiko yhteisesitteessä olla ehdokkaan puhelinnumero ja sähköpostiosoite. Ei kuulemma voi, kun joku ei halua, jollakin työnantaja toivoo jotakin, toisella on työsuhdepuhelin jne. Minulle se ei kerro avoimuudesta eikä halusta, että kuntalaiset voisivat olla halutessaan suoraan yhteydessä.
Vaalimainoksen maksajan ilmoittamisen lisäksi vaalibudjetin avaamisen laita on samoin. Siitäkin laki antaa tarkat ohjeet, jonka mukaan toimin. Mutta puolueet ja ryhmät säätävät siitäkin omia käytäntöjään. Kukin tavallaan.

Itse tekemämme maailma on monin tavoin metka ja välillä ymmärtämätönkin. Moni, usein nainen pitää sopimattomana, jos joku kysyy ikää. Mutta yhteisesitteessä se nähtiin meillä Vihreissäkin hyväksi ilmoittaa. Vaikka Vihreissä ei niin tarkoitetakaan, antaa iän esille nostaminen ehdokkaiden yhteisessä vaalimainoksessa eväitä ikärasismiin.

Läntisen Tuusulan, pienessä, eteläisimässä kylässä, yön ja varhaisen aamun hetkinä ihmettelen ihmisen ainutlaatuisuutta ja sitäkin miksi yhteydenottotietoja tärkeämpää on tietää missä kylässä joku asuu. Ikään kuin valittaisiin kylä- tai kunnanosavaltuutettuja Tuusulan kokokunnanvaltuutettujen sijaan. En halua olla oman kylän raittia kulkeva kunnasosavaltuutettu, joka nyökyttelee sinne tänne Finnairin mitäänsanomaton hymy kasvoillaan. Että öhöm....no hei hei, olen kunnanvaltuutettu.

Ymmärrän kyllä miksi näin halutaan, varsinkin jos asuu isommassa taajamassa. Sillä jos asuinpaikka olisi laitettu postinumeron mukaan, minulla se olisi ollut Tuusula. Ja ehkä äänestäjiäkin tasaisemmin sieltä täältä koko Tuusulasta. Nämä eivät minua sanottavammin häiritse, vaikkakin vaikuttavat henkilökohtaiseen vaalikampanjaani. Jonka vuoksi esimerkiksi lisään lennäkkeeseeni puhelinnumeroni.

Merikonttikodistamme ei pääse joukkoliikenteellä juuri minnekään.
Voisiko tarpeellisia(kin) matkoja tehdä vihreällä moottoripyörällä?
Aikoinaan 80-luvulla päätin, että ostan vielä joskus Harley Davidsonin. Päätin myös, kun viime vuosituhannella luovuin kunnallispolitiikasta, että palaan vielä ainakin yksien vaalien verran. Nyt on sen aika. Molemmat teen kunnolla, molempiin käytän mainittavan verran omaa rahaa ja molempiin olen säästänyt kohtalaisen kauan.

Luulen nimittäin, että jos taivaanrannan ylinen on, siellä ei ole euroille vaihtopisteitä taivasten valtakunnan valuutaksi. Enkä tiedä tapaakaan millä kerätyn maallisen omaisuuden yleensäkin saisi mukaansa. Mutta eipä sitä tunnu tietävän rikkaatkaan.

Kirkollisveroja olen maksanut sen verran kirkolta saamiini palveluihin nähden, että oletan sieltä hoituvan maallisen majani jälkikäsittelyn. Joten jokainen killinki, joka minulta jää käyttämättä, on oma laskuvirhe.

Joten näillä eväillä ja toistaiseksi mielikuva-Harley Davidsonilla mennään kohti kuntavaaleja, aurinkoa ja viimein auringonlaskua.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Unelmakodit

päivis: Katsoin muutaman vuoden takaa vanhoja blogikirjoituksiamme, joista yksi käsitteli koteja. Olin kirjoittanut tuon blogin katseltuani telkkarista ohjelmaa, jossa puhuttiin unelmien kodeista ja eri vuosikymmenten vaihtuvista käsityksistä, mikä on hyvää asumista. Totesin siinä, että ainakin sodan jälkeiset rintamamiestalot ovat tainneet antaa hyvän vastineen ihmisten unelmille.

Tietysti oli kyse varallisuudestakin, köyhän piti tyytyä vähempään, mutta periaatteessa rintamamiestalon saattoi muuten rakentaa juuri sellaiseksi, mitä perhe kodiltaan odotti. Eikä suunnittelussa paljon tarvinnut päätään vaivata: valmiita piirustuksia oli joka lähtöön.

Katsoin sen dokumentin jälkeen uudelleen sodan jälkeen rakennettua asuntokantaa ja huomasin, että taloissa on tosiaan selviä eroja. Kaikkia ei todellakaan ole rakennettu samoilla piirustuksilla, vaikka näin helposti saattaa ajatella.

Tuon dokumentin mukaan lähempänä tätä aikaa ovat ekologiset asuinalueet, jotka toisaalta eivät ole kaukana siitä, mitä rintamamiestalo aikoinaan ja edelleenkin tarjoaa asukkailleen. Ekotaloissa jotkut asiat ovat ehkä vasta testiasteella, mutta niin kuin sodan jälkeisinä vuosina, ekotaloissakin näkyy olevan tärkeää, että asukkailla on yhteys maahan. Viljelypalstat kuuluvat edelleen asiaan niin kuin entisaikoina kuuluivat omat hyötypuutarhat marjapensaineen, omenapuineen ja perunapeltoineen.
 
Joskus 1970-luvun tietämissä Asuntohallitus toi markkinoille koetalot, jotka muistuttivat aika tavalla Merikonttikotiamme. Kantikkaista taloista ei meillä innostuttu. TV-dokumentissa syyksi arveltiin, ettei taloissa ollut oikein mitään tuttua. Muistan Hyvinkäältä vuoden 2013 Asuntomessuiltakin, miten Merikonttikotimmekin oudoksutti monia. Silloin tosin kyse taisi olla paremminkin siitä, että kotimme ulkonäkö oli tuttu, mutta se oli väärässä yhteydessä. Merikonttikotimme, tai Duokoti, kuten sitä silloin kutsuttiin, oli paremminkin tuttu rahtilaivoilta ja satama-alueilta.
Oma unelmakotimme kuvattuna viime syksynä. Niilokin viihtyy.
Myös 1960-luvun palkkien varaan rakennetut dominotalot menivät joiltakin yli ymmärryksen. Pitkäaikainen dominotalon asukas sen sijaan ylisti dokumentissa ideaa, jossa esimerkiksi lapseton pari saattoi aloittaa pienemmällä asunnolla ja laajentaa samaa periaatetta käyttäen sitä mukaa, kun perhe kasvoi. Kun oli onnistunut hankkimaan mieleisensä tontin, ei ainakaan perheenlisäyksen takia ollut tarve muuttaa muualle. Sen kun lisäsi taloon huoneen tai pari.

En tiedä, ovatko ideat uudenlaisiksi omakotitaloiksi vähitellen ehtyneet. Vanhaakin on tullut kerrattua melkein kyllästymiseen asti. Ehkä nyt onkin vuoro kehittää vaihtoehtoja kerrostaloasumiseen. Tänään Hesari kirjoitti puukerrostalosta, joka valmistuu Helsingin Jätkäsaareen. Tosin se ei ole ihan uusinta uutta. Muun muassa Jyväskylän Asuntomessualueelle valmistui vuonna 2014 palkittu puukerrostalo. Myös Tuusulasta löytyy puusta rakennettu kerrostaloyhtiö. Saattaapa jopa olla lajissaan Suomen ensimmäinen. 

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Jormaksen vaalimainos

jormas: Kuntavaalit lähestyvät ja minä olen niissä mukana. Mutta kun välillä pitää yrittää tehdä sitäkin, mitä en osaa tai en ole ainakaan hyvä. Nyt olen saanut itsenikehumislennäkkeen vedosvaiheeseen. Mutta jos jaan kuvien mukaista korttia tuusulalaisille niin meneekö se aivan metsään? Vai pitäisikö jotakin sanoa toisin tai ei ollenkaan tai jotakin aivan muuta? Jeesatkaa vähän tai nyökytelkää edes.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Puheenjohtajan paikalta

päivis: Olen taas haasteen edessä. Noin viikko sitten, laskiaistiistaina ja Kalevalan päivänä, tulin valituksi Myllykylän Omakotiyhdistyksen johtokunnan puheenjohtajaksi. Edellinen, vuoden tehtävässä ollut puheenjohtaja ilmoitti yllättäen vuosikokouksessa, ettei aio jatkaa. Näin tulin ehdotetuksi ja valituksi puheenjohtajan paikalle.

Pääsin pikku-uutiseen.
Minulla on varsin lyhyt historia myllykyläläisenä, tuusulalaisena vieläkin lyhyempi. Silti uskon, että minulla on jotain annettavaa tuolle pienelle, -80-luvulla perustetulle yhdistykselle. Jos ei muuta, niin ainakin järjestötoiminnasta luulen tietäväni jotain. Mutta sehän ei tietysti riitä. Pitää olla myös sisältöä.

Jorma valittiin johtokunnan varajäseneksi. Yhdistys on nyt siis tavallaan myös perheasia.

Olen ollut yhdistyksen jäsen kaksi vuotta ja yhtä kauan olen toiminut johtokunnan sihteerinä. Varsinkin ensimmäisenä vuotena käytiin kovasti vääntöä rajoituksista, joita kaavoituspolitiikka kylälle aiheuttaa. Tietääkseni kylälle ei olekaan vähään aikaan enää myönnetty rakennuslupia asuntorakentamiselle. Vedotaan lentokentän läheisyyteen. Merikonttikodillammekaan ei ole pysyvää rakennuslupaa, vaikka itse koemme, ettei lentomelusta ole meille minkäänlaista haittaa. Syitä on kyllä muitakin.

Kylällä pitää muutenkin olla kaiken aikaa hereillä, sillä ympärillä tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista. Moni asia ei välttämättä todellakaan ole kylän parhaaksi. Viime vuoden puolella hämmästeltiin Lemminkäisen ympäristölupaa, joka mahdollistaa kiven louhinnan ja murskauksen melko lähellä kylää. Siihen otettiin kantaa, mutta luultavasti ilman tulosta.

Nyt puolestaan on pidetty katselmus kylälle ja Tuusulanjokeen päätyneistä valumista, joiden uskotaan olevan Finavian aiheuttamia. Lentokenttätoiminta ei siis uhkaa kylää vain ilmasta käsin. Katselmuksen tuloksista en ole vielä saanut tietoa.

Myllykylä on soma, ties kuinka kauan sitten syntynyt omakotitaloalue. Nimi todennäköisesti viittaa siihen, että täällä on aikoinaan toiminut mylly. Kylällä on tosiaan vain pientaloja, joissa uskoakseni asuu suhteellisen paljon pitkäaikaisia asukkaita, nyt jo melko iäkästä väkeä. Lapsiperheitäkin lienee jonkin verran. Samoin on koiria. Päinvastoin kuin jossain Hyrylän toisella laitamalla, täältä puuttuvat kokonaan ökytalot.

Kylän palveluista ei saa aikaiseksi pitkää listaa. Postia jaetaan edelleen viitenä päivänä viikossa, Jorman havainnon mukaan joskus useammankin kerran päivässä. Kesällä kylällä poikkeaa kerran kuukaudessa Jätskiauto. Bussi ajaa ohi aamuin illoin, mutta pääkaupunkiseudulla töissä käyvien kannalta ne ajavat väärään suuntaan. Hienoa on, että kuntopolku on valaistu. Asukkaat tuntuvat vain hyödyntävän reittiä hämmästyttävän vähän.

Yksi yhdistyksen jäsenistä kertoi, että edes kioskille hän ei ole saanut lupaa yrittäessään hakea sitä muutama vuosi sitten.

Kylän viime vuoden tilinpäätöksestä voi lukea, että melkoisesti on mennyt rahaa oikeusprosesseihin, jotka eivät kuitenkaan ole tainneet johtaa mihinkään. Siksi ehkä pitäisi suunnata energiaa johonkin sellaiseen, joka vähemmällä rahalla ja jopa kenties vähemmällä vaivalla toisi jotain hyvää kylän asukkaille.

Ehkä nyt on aika etsiä keinoja, miten kylällä vahvistetaan yhteisöllisyyttä (ehkä sitä on, mutta itse en siitä vain laidalla asuvana tiedä), keksitään uusia tapoja päästä kylältä Hyrylään tai lähimmille "oikeille" julkisen liikenteen pysäkeille tai mietitään mahdollisuuksia saada esimerkiksi kylätalkkari, jonka avulla kenties muutama iäkkäämpi asukas pystyisi asumaan pitempään omassa omakotitalossaan.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Kevät tulee kohisten Jokilaaksoon

 Kevät ja sen jälkeen kesä tulevat tänäkin vuonna Suomeen. Sen mukana tulee monia asioita joiden kanssa on mukava elää ja vähän puuhastellakin.
Hankikeli on yksi sellainen, joita ei Etelä-Suomessa ole edes joka vuosi. Ja jos onkin, niin vain muutama niistä mahtuu vuoteen. Silloin teemme kävelylenkin, josta nautimme täysin siemauksin. Välillä Niilo on irti, jos olemme mielestämme varmoja, että se ei ole saanut liian kiinnostavia hajuja tai vainuja. Niilo on niin luonnonlapsi varsinkin Jokilaaksossa, että sille ovat ihmisen komennot ilmaa, silloin kun se kuulee tai haistaa luonnon kutsun. 
Pari, kolme vuotta sitten otimme käyttöön luonnonlähteen, jonka löysimme hevoshaan vieressä olevan tiheän metsikön keskeltä. Ristimme sen maanomistajan mukaan Johanssonin lähteeksi. Tutkitutimme veden, jota olemme siitä lähtien käyttäneet muun muassa juoma- ja kahvivetenä. 
Jo monena vuotena arvatenkin sama kansallislintu-pariskunta on osannut Jokilammillemme ja Tuusulanjokeen. Vain yhtenä kesänä se on pesinyt Jokilaakossa. Alkuaikoina niiden oli aina kohottava siivilleen, kun menimme uimaan. Mutta jo viime kesänä oli toisin. Ne uivat vain vetkkaisesti hieman sivuun.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Kasvismaksalaatikkoa

päivis: Kaikenlaiset lihaa tai kalaakin muistuttavat kasvisruoat ovat olleet viime aikoina kovin suosittuja. Nyhtisten ja härkisten myötä moni lihansyöjäkin on keventänyt ruokavaliotaan. Mutta myös kasvissyöjät ovat saaneet toivottua vaihtelua varsinkin mahdollisuuksiin turvata päivittäinen proteiinin saanti.

Seuraan nykyään paria vegaanien Facebook-sivustoa. Toinen, Sipsikaljavegaanit, jota enemmän lueskelen, on kai tarkoitettu palvelemaan vähän rennompaa keskustelua vegaaniruoasta. Välillä sieltä tulee poimittua vinkkejä, mutta todellisuudessa teen aika perinteisin keinoin ja tutuista aineista omia kasvisruokiani. Välillä ne ovat myös vegaanisia.

Olen varmaan jo parikymmentä vuotta sitten löytänyt reseptin, joka tunnetaan nimellä kasvismaksalaatikko. Kaivoin sen uudelleen käyttöön muutama vuosi sitten. Nykyäänhän ei tarvitse juuri muistaa, mistä jonkun ruokaohjeen on saanut, kun netistä ohjeet löytyvät vaivatta.
Kasvismaksalaatikko ei ole niin tummaa kuin sen liharuokaversio.
Kasvismaksalaatikon valmistamisesta löytyy useampiakin ohjeita. En koskaan luota siihen, että muistaisin ulkoa tarvittavat aineet ja niiden määrät. Ne pitää siis ensin etsiä. Poimin aina ohjeen, joka on joskus julkaistu jollain oikeutta eläimille foorumilla. Sielläkin ohjeen jakaja toteaa hauskasti, että häntä ei sitten tarvitse haukkua, jos ruoka ei onnistu. Hän kun ei edes itse ole kertomansa mukaan koskaan kokeillut reseptiä.

En noudata sivulla olevaa ohjetta orjallisesti. Välillä käytän riisiä, välillä rikottua ohraa. Ohjeessa ei ole rusinoita, mutta laitan niitä aina. Joskus jätän siirapin pois tai vaihdan soijamaidon kaurajuomaan. Kananmunaa ruokaan ei tarvita. Se korvataan soijajauholla. Toisinaan kuitenkin käytän luomumunia. Sipulia ja sitä sun tätä maustetta pitää myös pataan lisätä.

Vaikka kasvismaksalaatikko onkin herkkua, en ole erityisen innostunut siitä, että kasvisruoan pitäisi maistua ja näyttää liharuoalta. Siksi tuntuukin omituiselta, kun keskusteluissa välillä hehkutetaan, miten ihanan lihaisalta joku ruoka maistuu.

Huvittavimmassa aiheeseen liittyvässä kirjoituksessa joku parahti, että mikä se ruokaohje olikaan, jolla saa tehtyä tonnikalan makuista kasvisruokaa. En lukenut vastauksia, vaikka niitäkin taisi siinä vaiheessa olla tarjolla kymmenkunta.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Koiran myrkyt ja koiran paskat

jormas: Minäkin kirjoitan koirista, sillä kevät tulee ja talven kestoaiheen lisäksi aukeaa toinenkin koiramaailman kestoaihe. Koiranmyrkkykeskustelijat saavat rinnalleen koiranpaskakeskustelijat.

Facessa käy lähes joka kerta niin, että jos aiheeseen osallistun, se jatkuu hyödyttömänä kunnes palstan ylläpitäjä sen katkaisee. Viimeinen keskustelu aiheesta alkoi näin:
"VAROITUS!
Riihikalliossa pääskysenpolun ja Kotkantien risteyksessä penkalla leipäpaloja iso kasa! Ehdin onneks huomata ennen kuin (toivottavasti) koirani ehtivät syödä. Otin kaikki pois. Olkaa varovaisia, näemmä hulluja taas liikkeellä.
Onneks mulla oli kakkapusseja taskussa, joten samalla muistutan koiraihmisiä keräämään niitä jätöksiä, jos osuu jalkakäytävälle niin ei kylvetä lisää koiravihaa tässä kevään suuren kakkakeskustelun kynnyksellä."


Vettä myllyyn antoi päivis, joka epähuomiossa tunnuksillani antoi seuraavan mielipiteen:
"Myönteisesti ajatellen leipäpalat saattavat olla vaikka jonkun mummelin ruokaterveiset linnuille. Kaikki ilmiöt eivät ole niin pahoja kuin ensinäkemältä voisi kuvitella. Eivätkä "hullujen" aikaansaannoksia. Ei tietenkään ole kovin hyvä idea levittää leipäpaloja kävelytien varteen."

Tämän jälkeen parin kolmen kirjoittajan sanaista arkkua ei pitänyt kiinni enää mikään ja tärkeintä ei enää olleetkaan koiranmyrkyt, vaan lintujen ruokkijat. Se kärytti sitten minunkin käämejäni ja vastoin kuin päivis, vastasin omilla tunnuksillani:

Kuvassa Manu alias Niku ja varis Riihikallion ostarin pihassa
"Riihikalliossa asuu paljon ihmisiä, joilla ei ole omaa pihaa minne voi ja edes saa laittaa linnuille ruokaa. Kuusikymmentä vuotta sitten ja kauemminkin asui Riihikallion kupeessa pienessä mökissään Erikssonit, joilla oli paljon lapsia. Ja pihassa kesyjä lintuja, joukossa variksia. Toiseksi nuorin poika oli Niku, sittemmin Manuksi kutsuttu, joka niitä usein ruokki. Ja minäkin joskus. Kesä tai kaksi sitten Riihikallion puretun ostarin penkillä istui yli 70-kymppiseksi ehtinyt iäkäs mies. Polvellaan kesy varis, jota hän ruokki leivänpaloilla. Ja kertoili omaan, verkkaiseen tapaansa ympärille kerääntyneille lapsille miten on hyvä käyttäytyä, jos aikoo tulla lintujen kaveriksi. Minusta ei ollut tarpeellista mennä sanomaan Manulle, että mene omaan pihaas ruokkimaan variksiasi. Joten vielä tänäänkin Riihikallion koirapuiston käyttäjät voivat ihmetellä: "Että miten nuo varikset ovatkin noin kesyjä?"


Mutta oman totuutensa vankina olevia keskustelijoita ei pysäyttänyt enää mikään. Riihikallion suurimpia rikollisia olivat lintujen ruokkijat. Omaan arvoonsa jäi koiranmyrkyttäjä, joista tosin ei ollut mitään näyttöäkään. Ei kelvannut mikään eikä sekään, että lupasin maksaa vähintäänkin osan, jos he vievät löytämänsä "koiranmyrkkyannokset" tutkittavaksi.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Koirien kanssa lenkillä

päivis: Minulla oli eilen tosi hauska tuokio Niilon kanssa. Sanoisinko, että Niilo tarjosi minulle laatuaikaa. Ehkä vähän toisinkin päin: minä tarjosin Niilolle puolitoistatuntisen seitsemän muun koiran seurassa.

Bongasin Facebookista ilmoituksen, että KUMS ja Tukikoirat järjestävät yhteiskävelyn ja koirakahvilan Tuusulan Mutterimajalla. Mutterimajahan liittyy kiinteästi minun ja Jorman yhteiseen työelämään. Tänä vuonna tulee myös kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Mutterimaja vihittiin käyttöön ja samassa vihkiäisjuhlassa minusta ja Jormasta tuli aviopari.

Niilo ei ole mikään helppo tapaus, kun kyse on toisista koirista. Jos muita koiria tulee vastaan, kulkee edellä tai perässä, Niilo yleensä maastoutuu ja jossain vaiheessa aloittaa rähjäämisen. Sillä ei toisin sanoen ole käytöstapoja. Koirapuistossa se käy usein, joten syy ei ole siinä, etteikö se olisi ollenkaan tottunut toisiin nelijalkaisiin. Se vaan on sellainen. Vähän luonnonlapsi, vaikka sillä on päättötodistus ainakin kahdesta koirakoulusta.

Menin siis vähän jännittyneenä, mutta kuitenkin innoissani töiden jälkeen Niilon kanssa Mutterimajan parkkipaikalle. Samaan aikaan pihaan tulleet kaksi mopsia saivat jo säpinän aikaan. Taidettiin siinä vähän haukkuakin. Lopulta paikalla oli Niilo mukaan lukien kahdeksan koiraa.
Niilo kuului kärkiryhmään, vaikka välillä piti odotella myös perässätulijoita.
Lähdettiin kävelemään koirien ja ihmisten ehdoilla. Hetkessä olimme jakaantuneet kahteen leiriin. Nopeimmat kulkivat edellä ja hitaammat tietysti tulivat perässä. Niilon kanssa kuuluimme kärkijoukkoon. Se huomasi vain kerran perässä tulleet koirat ja tapansa mukaan maastoutui odottamaan niitä. Enimmäkseen se kulki kuitenkin siististi pahemmin muita häiritsemättä tai provosoitumatta toisten poukkoiluista.

Hauskin, vaikkakin vähän jännittävä hetki oli, kun menimme sisätiloihin ja kaikki koirat pääsivät irti. Vain suurinta koiraa piti välillä pitää remmissä. Sillä oli valtavasti virtaa, mutta niin oli porukan pienimmilläkin. Niilo tosin oli kiinnostunut vain mopsinartusta, joka joutui lähes koko kahvila-ajan istumaan emäntänsä sylissä. Niilo kun oli selvästi päättänyt ryhtyä sen sulhaseksi. Mopsi sen sijaan oli täysin eri mieltä.
Niilo teki kaikkensa hurmatakseen mopsinartun, mutta tuloksetta.
Vain kerran Niilon ja toisen koiran välille syntyi hankausta. Molemmilla oli hampaat irvessä ja kuului murinaa, mutta räjähdysherkkä tilanne laukesi suhteellisen nopeasti. Oli hauskaa. Menen toistekin.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Blogikirjoituksia omaksi iloksi

jormas: 125 819. Siinä tämän aamun lukijasaldo blogisivultamme, jolle olemme kirjoittaneet kohtalaisen pitkän aikaa. Viitisen vuotta vuoropäivin päiviksen kanssa käytännössä joka päivä. Viimeisen vuoden aikana olemme myös linkittäneet joitakin kirjoituksia Facebook-sivuille. Sen vuoksi ovat lukijamäärätkin kasvaneet. Joka ei ole meille ollenkaan pääasia. Pääasia minulle on kirjoittamalla purkaa mieltä ja ilmoittaa olevansa olemassa.

Pitkän aikaa luetuin kirjoituksemme oli ajalta, jolloin esittelimme Merikonttikotiamme kuukauden ajan Hyvinkään Asuntomessuilla. Ja kirjoitimme sieltä kokemuksiamme. Kuinka kuukauden aikana Duokodissamme kävi koko loppuelämän vieraat. Noin 70 000.

Tämän hetken blogikirjoituksen piikkipaikkaa pitää päiviksen juttu kuinka hän hankki thaimaalaisen ajokortin. Vaikka kirjoitus sinällään on hyvinkin harvoja koskettava, niin se keräsi lähes hetkessä yli 3000 lukijaa tai lukukertaa. No, hetkessä ja hetkessä.

Joidenkin ammattilaisten rinnalla sekin luku on vaatimaton. Mutta jos joka päivä olisi sama lukijamäärä, olisi se mittava määrä. Yli miljoona vuodessa. Sillä luvulla olisivat jo mainostajatkin kiinnostuneita sivuistamme.

Juttujamme emme kirjoita miellyttääksemme ketään, joten joskus tulee luntakin tupaan. Palautetta tulee niin vähän, että jaksamme edelleen ilahtua jokaisesta kommentista tai muusta palautteesta. Vaikka se joskus olisikin syvältä sieltä jostakin, josta en tiedä mikä tai edes missä se on.

Yksi mukavimmista harrastuksen mukanaan tuomaa on, kun joku ventovieras ottaa jossakin, kauimmillaan toisella puolella maapalloa hihasta kiinni ja sanoo, että "moi moi, et minua tunne, mutta luemme blogianne säännöllisesti".
Toinen mieltä ilahduttava ja piristävä harrastuksen lisä on hetki tai tovi silloin, kun jostain syystä tulee pysähdyttyä koneen ääreen lukemaan muutama vuosi sitten Päiviksen tai itsensä kirjoittamaa uudelleen.
Kolmatta mukanaan tuomaa ehkä arvostan eniten. Se on oikeastaan prosessi, joka alkaa siitä, että mieleni tarttuu johonkin, hyvään tai pahaan, ilahduttavaan tai surulliseen, joka alkaa pyöriä ajatuksissa. Ja ennen kuin huomaankaan, alan jalostamaan kokemaani ensin sen kokoiseksi, että voin tuoda sen itselleni omakohtaiseksi kokemiseksi. Haluan päästä osalliseksi tapahtuneesta ja saada mukaan tunteen. Siitäkin tulee joskus risuja. Että kirjoitan tunteella. Ehkä prosessia voisi sanoa jollakin tavalla rinnalla kulkemiseksi tai vähintäänkin sen ymmärtämiseksi. Ja yht´äkkiä huomaan työstäväni asiaa muotoon, että voisin kirjoittaa siitä siten, että joku muukin voisi ymmärtää sen.

Ekstraa on, jos toinen ymmärtää kirjoittamani niin kuin itsekin. Mutta se on harvinaista herkkua, sillä varsin helposti lukijaa sanoo tai jättää sanomatta, että on asiasta eri mieltä. Juuri koskaan toinen ei koe kirjoittamalla tapahtuvassa kommunikoinnissa tarvetta sanoa ja kysyä, että " nyt en ymmärrä, mitä mahdat tarkoittaa? Tulee kina ja varsinkin Facebookissa riitakin, kun lukija puhuu tai kirjoittaa kokonaan toisesta asiasta kuin kirjoittaja. Ja tätä jatketaan kunnes Facebook-sivun ylläpitäjä katkaisee keskustelun.

Mutta elämä on nyt ja huomenna. Ja jos hyvin käy tai on, se on sitä myös taivaanrannan ylisillä tai sen takana. Ikuisesti.

tiistai 28. helmikuuta 2017

Ihan kaikkea en jaksa uskoa

päivis: Pari päivää sitten Hesarissa oli varsin pitkä kirjoitus, jonka aiheena oli rasismi. Haastateltavana oli "kokemusasiantuntija", nuori suomalaisnainen, jonka isä oli Afrikasta. Kertoja itse oli syntynyt Suomessa. Ihonväri oli siis jonkin verran tummempi kuin suomalaisilla yleensä.

Haastateltu vuodatti avoimesti rasismia, jonka kohteeksi hän kertoi jatkuvasti joutuvansa. Anteeksi vaan, mutta en ihan suostu nielemään hänen puhettaan.

Nuori ja varsin sievä nainen väitti, että junassa (tai bussissa) hänen viereensä ei istuta. Tai jos hän istuu jonkun viereen, tuo aikaisemmin penkille tullut saattaa vaihtaa paikkaa. Sen lisäksi häntä on solvattu sanallisesti, mutta myös päälle on syljetty. Syyksi näihin nainen nimeää rasismin.

Kuljen päivittäin junalla töihin ja takaisin. Olen myös vuosien varrella käyttänyt paljon varsinkin metroa ja ratikoita. Kerran muistan ratikassa, kun joku päihtynyt nainen alkoi puhua törkeyksiä jollekin maahanmuuttajan näköiselle ihmiselle. Kerran taas junassa suomalaisnainen haukkui toista, todennäköisesti lievästi kehitysvammaista suomalaisnaista. Ensin mainitussa varmaan oli kyse rasismista, toisessa muuten vaan huonosta käytöksestä.
Ehkä näiden viereen ei tekisi mieli mennä junassa istumaan.
Olen mielestäni tosi tarkka tekemään havaintoja ihmisistä ja heidän käytöksestään. Naisen esittämiä tilanteita, joissa junassa matkustavat, vierasmaalaisilta näyttävät ihmiset olisivat saaneet osakseen epäasiallista tai edes hienovaraisen epäasiallista kohtelua, en muista koskaan nähneeni. Varsinkin junassa on usein paljon vierasmaalaisia. Ja heistä varmasti vain pieni murto-osa on lentokentälle meneviä tai sieltä tulevia turisteja.

Voi tietysti olla, että omat kulkuaikani ovat sellaisia, että liikkeellä on vain aamu- tai iltapäiväväsyneitä ihmisiä, joille on tärkeintä, että pääsee edes johonkin istahtamaan matkansa ajaksi. Rasistiseen käytökseen ei ole aikaa eikä mielenkiintoa. Jos ravintolasta palaavien suusta puolenyön jälkeen kuulee törkeyksiä, se ei vielä anna oikeutta yleistää kaikkia suomalaisia rasisteiksi.

On minullakin omat inhokkini, kun kuljen junassa tai muissa julkisen liikenteen välineissä. Tuskin vaihdan paikkaa, jos viereen istuu joku juoppo tai narkkari. En kuitenkaan itse istu koskaan sellaisen viereen, jonka jo päällepäin voi arvella olevan pahasti humalassa tai muuten sekaisin. Mekastavat teinit saavat myös joskus miettimään, että siirtyisikö johonkin kauemmaksi istumaan, mutta sellaistakaan en muista tehneeni.

En tiedä mikä noiden melkeinpä jonkinlaisilta trolleilta vaikuttavien juttujen tarkoitus on. Miksi Hesari niitä julkaisee? Ja miksi ihminen, joka todennäköisesti pystyy elämään aivan tavanomaista elämää, haluaa leimata suunnilleen kaikki kantasuomalaiset rasisteiksi? Joskus olisi hyvä miettiä ylipäätään ihmisten huonoa käytöstä sen sijaan, että kaivetaan ensimmäisenä esiin rasismi.

maanantai 27. helmikuuta 2017

Vihreät jäällä, osa 2

jormas: Jatkan päiviksen eilisestä blogiaiheesta. Eilen tosiaan oli laskiaissunnuntai, vaikka muistelen lapsuudesta enemmänkin laskiaistiistain. Joissakin maissa on tapana viettää laskiaista myös
välissä olevana maanantaina. Laskiainen on joka tapauksessa pääsiäistä edeltävä juhla, johon kuuluu sekä pakanallisia että kirkollisia perinteitä. Pohjois-Euroopan laskiaista vietetään samaan aikaan kuin Etelä-Euroopan paastoa edeltäviä karnevaaleja. Monet laskiais- ja karnevaaliperinteistä ovat peräisin pakanallisista juhlista.

Mutta jäällä oli mukavaa ja tuusulalaisena hyödyllistäkin. Havaitsin nimenomaan ihmisiä jututellessani, että tuusulalaisia oli yllättävän vähän. Ehkä parhaiten edustettuina olivat vantaalaiset, mutta joukkoon mahtui väkeä myös Keravalta, Nurmijärveltä, Helsingistä ja niin edelleen. Keliä ja järven tarjoamia mahdollisuuksia kehuttiin vuolaasti, joskin pyyhkeitäkín tuli. Ylivoimaisesti eniten reitin huonosta kunnosta. Että jos sellaista ylläpidetään ja mainostetaankin, niin pitäisi tosiaan myös ylläpitää kunnossa.

Kuvassa taitaa olla Taistelukoulun sauna ja avanto
Vaikka Suomen kesä on lyhyt, ei talveenkaan vastaavasti kovin montaa päivää mahdu, jolloin Tuusulanjärven jäätä voi hyödyntää monipuolisesti. Väkeä oli tavallisilla sekä retkiluistimilla. Myös erilaista suksea löytyi moneen jalkaan, kuten kelkkaakin potkittavaksi, työnnettäväksi ja vedettäväksi. Jalkamiehistä ja -naisista puhumattakaan. Mutta ei ollut viikonloppuna ollut latuhöylä tekemässä hiihtouraa ja muunkin väylän aura seisoi rantajäällä kuin muistomerkki konsanaan.

En toki tarkoita, että liikuntapaikkoja pitäisi höylätä ja kunnostaa yötä päivää. Mutta kun tarkkaan oli tiedossa, että laskiainen tulee ja sen mukana paljon ulkoilijoita jäälle, niin jos sen olisi ynnännyt säätiedotuksen kanssa, olisi tiennyt, että tulee myös lunta. Luulen, että sunnuntain väylien kunnostajalle olisi kannattanut maksaa sunnuntaikorvaus ja tarjota työpäivä. Ja jos ei kunnasta löydy sunnuntaille tekijää, olisi yksityiseltä löytynyt. Vaikka vapaaehtoisvoimia. Sillä olisi saatu paljon hyvää laskiaismieltä lisää ja ehkä myös harkitsijoita, että entäpä jos muutettaisiin Tuusulaan.

Aika monelta myös kysyin onko reitti yhtenäinen Järvenpäähän, johon kukaan ei osannut vastata. Joku muisteli, että taisivat nämä aikoinaan samaa kuntaa olleet järvenpääläiset ja tuusulalaiset pitkin viime talvea kinastella kumman tehtävä on yhdistää eri porukoilla tehdyt ja ylläpidettävät reitit. Ja kun muistiani pinnistin, niin kyllä vain. Taisi paikallinen lehtikin vallan kirjoittaa sovun löytymisestä kuin sodan jälkeen solmitusta rauhasta konsanaan.

Käsitykseni kuinka paljon Tuusulanjärvi rantoineen tarjoaisi erilaisia mahdollisuuksia vahvistui. Kuin myös, että niitä ainakin Tuusula hyödyntää kovin huonosti. Kun esimerkiksi Tuusulan päässä Kirkkoranta parkkialueineen on yksi mainio paikka tulla jäälle, niin vallan puuttuvat opasteen ja info ylipäätään, mihin kaikkialle jäältä voisi pistäytyä mehulle, kahville, syömään tai vaikkapa kuumalle rommipaukulle.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Vihreät jäällä

päivis: Vietin tänään reippaat kaksi ja puoli tuntia Tuusulanjärven jäällä. Osan aikaa seurana oli kuusi Tuusulan Vihreiden kuntavaaliehdokasta. Yksi heistä on Jorma. Ja mukana oli myös Niilo, joka samassa yhteydessä leikkimielisesti nimitettiin Tuusulan Vihreiden viralliseksi vaalikoiraksi. Mc-termejä käyttääkseni itse olen täkäläisten Vihreiden prospect tai hangaround ainakin.

Tuusulan Vihreiden vaalikoira Niilo tarkkailee tilanteita.
Tässä lienee puolet tai noin puolet Tuusulan Vihreiden kuntavaaliehdokkaista.
Jorman kanssa emme oikein uskaltaneet uskoa, että Vihreiden kahvi-, tee- ja mehupisteelle poikkeaisi kovinkaan paljon ihmisiä, sillä laskiaistapahtumat varmasti vetivät väkeä muualle, eikä säänkään olisi uskonut suosivan jäällä liikkumista. Toisin kävi.

Kuva ei valehtele yhtään. Tuusulanjärvi oli tänään näin harmaa.
Jäällä oli hämmästyttävän paljon luistelijoita, hiihtäjiä ja kävelijöitä. Niiloa tietysti kiinnostivat kaikki nelijalkaiset. Mukavaa oli, että tosi moni poikkesi kahville tai muuten vain rupattelemaan.

Tuusulanjärven jäälle on jo useamman vuoden ajan aurattu leveä väylä luistelijoita ja kävelijöitäkin varten. Itse olen aikaisemmin käynyt jäällä vain kerran, joten en tiedä, miten pitkä historia väylällä on.

Vaikka kävelinkin pitkälle, en käynyt kuitenkaan niin kaukana, jotta olisin voinut itse todeta sen, että Tuusulan puolelle on aurattu oma lenkki ja Järvenpään puolelle järveä omansa. Näin minulle on kuitenkin kerrottu. Kuulin myös, että jonkinlainen noita kahta lenkkiä yhdistävä väylä kuntien rajalta löytyisi.

Ehkä saan tänä talvena laitettua luistimet jalkaan ja käyn itse toteamassa, miten asia on.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Malmin lentokenttä, Sipoo ja Helsinki

jormas: Helsingin ja valtionkin toimiin suhtaudun monesti tunteella, jonka pohjana on tietenkin kaikki mitä asiasta tiedän. Näin on ollut laita myös vuosia kestäneessä väännössä onko Malmin lentokenttä ja -asema tulevaisuudessakin sitä mitä se on ollut kohtuullisen ajan, vai valjastetaanko se asuntorakentamiselle.

Helsinki on avainasemassa ja sen aseman on sille antanut vajaa parikymmentä vuotta sitten valtio, joka luovutti kentän hallinnan pääkaupungille. Jolla ei kyllä kaikissa toimissa ole minulle aukeavaa logiikkaa saati järkeä.

Suurella haloolla ja pakkolunastusta käyttäen se lohkaisi suuren osan Sipoosta itselleen saadakseen maata asunnoille. Mutta missä lienevät asunnot? Huu nous? Ja siinä sivussa Vantaaltakin lähti siivu ja se lakkasi olemasta merenrantakaupunki.

En tiedä keiden muiden, mutta ainakin kaupunginjohtaja Pajusen katse jo vuosia sitten oli kiinnittänyt huomioita siihen, että lähes tulkoon Euroopan harvimmin asutussa maassa ei ole tilaa kodeille, jos ei saada asuntorakentamiselle loistavasti yksityistä lentoharrastusta palvelevaa lentokenttää.

Tänne Tuusulaan saakka näkyy ja haisee Helsingin minä minä vailla sanottavaa järkeä. Järjetöntä ja lyhytnäköistä siksikin, että jonkun aivolohkon on pakko yhtäaikaisesti tuumattava muutakin maapolitiikkaa. Että mikä on tilanne ja maapula sen jälkeen, jos kolme, neljä tai vaikkapa vain kaksi kaupunkia, Vantaa ja Helsinki laittavat hyntteensä samaan kaappiin.

Sitten ikään kuin yht´äkkiä nyt sanookin valtakuntamme hallitus pääministerin suulla, että kentän voisi säilyttää. Ja lähes tulkoon kadun toiselta puolelta parahtavat kaikki tulevat, varteenotettavat pormestariehdokkaat, että kyllä valtion sanaan pitää luottaa. Näinkö on? Kun valtiovarainministeri ja koko hallitus sanoivat aikoinaan kansalle, että olkaa huoletta, devalvaatiota ei tule, niin aamulla oli devalvoitu. Mutta mikä on veronmaksajien rahoilla kaikin tavoin mällätessä, kun tehtyjä virheitä ei tarvitse maksaa omasta pussista?

Minä arvostan perustelluista syistä takinkääntöä, sillä mikään ei ole pahempaa luutuneisuutta kuin pitää maailman tappiin saakka kiinni siitä mitä kerran sanoin. Että maailma tai ainakaan minä en muutu.

Helsinki saisi ja ansaitsisi maistaa samaa lääkettä kuin mitä se antoi Sipoolle. Ääneni ei Tuusulan Myllykylän Jokilaaksosta Arkadianmäelle saakka kuulu. Saati että se otettaisiin huomioon, on viestini sinne seuraava: Jos Helsinki ei säilytä Malmin lentoasemaa sen nykyisessä käytössä, valtio viime kädessä pakkolunastaa rakennukset ja lentokentän käytössä olevat maat. Ugh! Olen puhunut.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Ruokakauppaturisti

päivis: Luin tänään kolumnin, jonka otsikossa oli sana ruokakauppaturisti. Ja tuo kirjoitus alkoi toteamuksella, että matkoilla pitää aina vierailla paikallisessa supermarketissa. Näinhän minä olen tottunut tekemään niin kauan kuin olen ylipäätään matkaillut.

Viime Thaimaan-reissun löytö
oli paahdettu seesamiöljy. Tätä
varmasti saa kotimaastakin,
mutta minulle tuo oli täysin
uusi tuttavuus.
Parasta matkoilla ovat todellakin ruokakaupat. Tai jos ei nyt parasta, niin melkein parasta kuitenkin. Viimeksi olin innoissani, kun Pattayan suurimman BigC-kaupan remontti oli valmistunut ja sen ruokaosastoa oli laajennettu. Ihan varta vasten piti päästä sinne yksikseni pyörimään. Mutta osaan tehdä samaa myös lähimmässä 7 Elevenin pienessä kaupassa.

Matkoilla - ehkä puhun nyt vain Thaimaasta, kun siellä on tullut viime vuosina eniten pyörittyä - minua kiinnostaa ruokakaupoissa oikeastaan kaikki paitsi lihat ja pakasteet. Vielä aikaisemmin ostelin esimerkiksi erilaisia shipsejä. Niitä kun Thaimaassa on keksitty tehdä vaikka mistä. Ei siis pelkästään perunoista.

Nykyään tiedän, mistä Pattayan ruokakaupasta löytyvät edullisimmat hunajat. Sitähän meillä nykyään kuluu, kun Jorma makeuttaa hunajalla kahvinsa, mutta muutenkin hunajan käyttö on meillä lisääntynyt. Sitä tuodaan tietysti pullotolkulla koti-Suomeen.

Ja kun jotain saa halvalla, sitä pitää tietysti hamstrata ja tuoda Suomeen, vaikka ei ole varmuutta, tuleeko sitä koskaan käytettyä. No, kookosjauhoja olen laittanut linssisoppaan mausteeksi. Kookosmaitoa toin nyt viimeksi pienissä mehutetroja muistuttavissa pakkauksissa. Kai jo vuosi sitten tuotujen maissijauhojen kanssa taitaa olla niin sun näin. Pähkinöitä ja manteleitakin on tullut pakattua matkalaukkuun, vaikka niitä ei Thaimaasta juuri halvemmalla saa.

Ruokakauppojen hyllyillä on tietysti tarjolla muutakin kuin ruokatarvikkeita. Viimeksi löysin 7 Elevenistä perinteisellä tavalla valmistettua hampaidenpuhdistusjauhetta. Ostin pienen pussillisen kyseistä tuotetta, päätin vaihtaa perushammastahnan tuohon jauheeseen ja hämmästyin. Veteen sotkettuna jauhoista tuli raikasta hammaspesuainetta, joka jopa näytti valkaisevan hampaitani.

Saattoi olla vitsi, kun Jorma totesi, ettei minun tarvitse enää päästä yhtään kauemmaksi shoppailemaan, kun onnistun siinä jopa pikkuruisessa lähikaupassamme.

torstai 23. helmikuuta 2017

Kanielämää stadissa ja Jokilaaksossa

Aina silloin tällöin olen jakanut kuvia kantrikaneista, kun meillä maalla ei luonnollisti citykaneja ole. Viime kesä hävitti lähes kaikki meidän ja kylän kanit. Jokilaaksoon jäi vain yksi yksinhuoltaja kaniäti, jonka 6-7 poikasesta muut eläimet ovat vieneet 2/3. Vain kaksi on jäljellä äitinsä kanssa. Kesään on vielä matkaa, mutta toivoa on, että suku jatkuu

Tämä pienokainen oli löytänyt tiensä supiansaan, josta sen Niilo-koiran kanssa pelastimme.

Jotkut kesyyntyivät niin paljon, että niitä voi ruokkia kädestä. Lidlin näkkileipä on kaninkin mielestä hyvää.

Mälkelänkadun Pessin ja Illusian Kanikonttorin työntekijäjoukkoa. Kanit tietysti stadilaisina olivat citykaneja.

Mustis ja sen jälkeläiset ovat olleet jo vaikka kuinka monessa sukupolvessa ilonamme.