Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 24. tammikuuta 2017

Turhamaisuuden ilmentymä?

jormas: Olen vierastanut ja vierastan vieläkin varsinkin miehiä, joilla on paljon kultakoruja. Mutta ehkä yksi juuttuneisuuden ja paikalleen jämähtämisen torjuntakeino on, että uskaltaa ja haluaa ottaa uudelleen käsiteltäväksi kertaalleen itselleen lukkoon lyömänsä päätökset.

Näin jouduin tekemään kultakorujen suhteen, sillä silmiini sattui http://www.arvomerkki.com/:n markkinoima törkeän hintainen neuvossormus. Joka luonnollisesti on tarkoitettu niille, joille presidentti on myöntänyt neuvoksen arvon. Kun olen tehnyt vuosien työn kyetäkseni hyväksymään sosiaalineuvoksen arvon, minun oli suorastaan pakko saada myös sormus. Elvistelen nyt kyseisellä leijonasormuksella itselleni.

Kun sen hankin, tulin penkoneeksi rojulaatikoitani ja löysin muitakin kultaisia sormuksia vuosikymmenten varrelta, jotka laitoin ikään kuin kokeeksi sormiini. Ja nyt kokeilen totunko niihin vai nakkaanko takaisin laatikkoon.

Oikein käden keskisormessa on sormus, joka kertoo minulle Jyväskylässä vietetyistä vuosista raitistumisineen, Katulähetyksineen, aviolittoineen, kaikkineen. Sormukseen on kaiverrettu viittaus raamatunkohtaan: "Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet, sillä hänen laupeutensa ei ole loppunut, se on joka aamu uusi, ja suuri on hänen uskollisuutensa. Minun osani on Herra, sanoo minun sieluni; sen tähden minä panen toivoni häneen. Hyvä on Herra häntä odottaville, sille sielulle, joka häntä etsii.  Hyvä on hiljaisuudessa toivoa Herran apua."

Vasemman käden etusormen sormuksen isäni sai jouluna -44 ensimmäiseltä vaimoltaan Ainolta lahjaksi rintamalle. Musta kivi oli vuosien saatossa lohjennut, jonka tilalle upotin hopeisen http://www.petterhallstrom.fi/ sukuni vaakunan. Sen ympärille sulatutin äitini ja isäni vihkisormukset.

Vasemman käden keskisormen sormus on 4-osainen pirunnyrkki, jonka olen saanut Sininauhasäätiön ensimmäiseltä ja ainoalta toiminnanjohtaja Esa Toivarilta ja hänen vaimoltaan Outilta. Arvatenkin se on myös Sininauhasäätiöltä. Se kertoo minulle kaiken Sininauhasäätiön kasvusta toimitusjohtaja aikanani.

Pirunnyrkki-sormuksen alkuperäisestä suunnittelijasta ei ole olemassa varmaa tietoa. Tässä sen eräs syntytarina: "Arabisoturi oli kovin mieltynyt yhteen naiseensa. Mustasukkaisena miehenä hän keksi oivan valvontakeinon, koottavan sormuksen, jonka vain hän osaa koota. Niinpä taistelu- ja valloitusmatkoille lähtiessään hän pujotti oman sormuksensa naiselleen sormeen. Ovelana arabina hän ei kertonut naiselleen, että irroitettuaan sormuksen sormesta, se hajoaisi osiin. Muutaman reissun jälkeen mies sai sormuksen takaisin alkuperäisessä kunnossa. Näin mies tiesi, että nainen oli ollut uskollinen retkien aikana. Yhden pitkän matkan aikana nainen ihastui erääseen toiseen mieheen. Hän ei voinut pettää miestään sormus sormessa. Niinpä hän otti sen pois sormestaan ja sormus meni palasiksi. Nainen ei osannut kasata sitä ja niinpä nainen joutui palauttamaan sen palasina miehelleen. Tästä mies tiesi, että nainen oli ollut uskoton."

Pienin ja ehkä vaatimattomimman näköinen on kelta- ja valkokultainen vihkisormukseni, jonka olemme hankkineet vaimoni päiviksen kanssa Tallinnan satamassa olleesta koruliikkeestä ennen avioliittoamme 21.10.2007. Sormuksen sisällä on kaiverrus "päivis".

Tänä syksynä tulee kymmenen vuotta yhteistä taivalta, johon meidät vihki Sininauhasäätiön Mutterimajassa, silloinen Sininauhaliiton toiminnanjohtaja, pastori Aarne Kiviniemi. Juhlat olivat ikimuistoiset, nimeltään "Kaikkien aikojen juhlat", joissa oli satapäinen joukko yhteiskunnan laidalta laidalle. Toisella laidalla Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto ja toisella kadun kansaa vuosien varrelta. Ja välissä oli Santtu Santeri Ahlgren, joka tanssi puolestani häävalssin vaimoni kanssa. Juhlista tehtiin ainakin tunnin DVD-tallenne, joka silloin tällöin pomppaa jostakin esiin.

Vihkisormukseni on sormuksistani tärkein, joka pitää sisällään minulle tärkeimmän ja rakkaimman ihmisen. Ehkä opin myös arvostamaan omia ja muidenkin koruja, sillä ne saattavat olla ainutlaatuisia muistoja ja pitää laillani sisällään valtavan määrän tarinoita ja kantajalleen tärkeitä asioita sekä etappeja eletyn elämän varrelta.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Marimekosta vielä

päivis: Kirjoitin edellisen blogin Marimekko-kirjasta. En erikseen kirjoittanut Marimekko-kopioista, joita kirjassa myös käsiteltiin. Sen lisäksi siellä käytiin läpi myös kopioiksi paljastuneet printit, joita pitkään ennätettiin uskoa ja väittää Marimekon omien suunnittelijoiden töiksi. Kunnes toisin todistettiin.

Thaimaassa ei voi olla törmäämättä kopioihin. Kopiotuotteiden myynti on täällä periaatteessa laitonta ja kai aika usein poliisi tekee ratsioita poistaakseen kopioidut tuotteet myynnistä. Varsinkin elektroniikkaa kopioidaan menestyksellisesti ja myydään edullisesti turisteille, mutta varmaan myös paikallisille. Kopio ei välttämättä ole aina edes alkuperäistä huonompi. Täytyy myöntää, että ihan hyvällä omallatunnolla mekin käymme Pattayalla Tukkom-nimisessä elektroniikka-myymälässä, josta tuskin aitoja tuotteita edes saa.

Oikeastaan mitään ei täältä voi ostaa ilman, että on syytä epäillä, onko tuote aito. Kun podin reilu viikko sitten flunssaa, mietin, ovatko ostamani flunssalääkkeet aitoja. Tai jos olivatkin aitoja, mahdollisesti laosilaisia, oliko ne kehitetty siihen tarkoitukseen, mihin pitikin. Ehkä olivat, koska paranin.

Kun Angry birds -tuotteet ilmestyivät ensimmäistä kertaa Aasiaan (näimme niitä Malesiassa ja Thaimaassa), epäilys niiden aitoudesta oli suuri. Kasikorn-pankin pankkiautomaattien näytöillä olleet vihaiset linnut sen sijaan varmasti pyrähtivät ihmisten tietoisuuteen luvan kanssa. Samaa ei luultavasti olisi voinut sanoa monenlaisista Angry birds -pyyhkeistä ja T-paidoista, joita kaupoista alkoi löytyä.

Mutta palataan Marimekkoon. Tänään kävimme Pohjois-Pattayalla täydellisen remontin kokeneessa ostoskeskuksessa, jota yleensä on tullut kutsuttua Big C:ksi sen ehkä tunnetuimman myymälän mukaan. Central Marina -nimisenä avatusta ostoskeskuksesta löytyi muun muassa uusi Japani-kauppa. Sen tuotteet henkivät japanilaisuutta, vaikka moni tavara onkin kotoisin Kiinasta.

Ja mitähän sieltä löysinkään? Pienen meikkilaukun, jossa oli täydellinen kopio Marimekon Unikko-kuosista. Pussukoita oli jäljellä kaksi kappaletta, joista ostin toisen, vaaleanpunaisen. Jos Unikot olisivat olleet aidot, tuskin olisin edes täältä saanut sitä noin 1,60 eurolla, jonka se Japani-kaupassa maksoi.

Suhtaudun uuteen Unikko-pussiini lähinnä huvittuneena. Ehkä minun olisi pitänyt suomalaisena ostaa molemmat pussukat ja tuhota ne suuttuneena. Mutta mitäpä minä menisin sellaista tekemään. Otan pussukan käyttöön ja toivon että se toinenkin kauppaan jäänyt Unikko päätyy jollekin, joka myös älyää, mistä on kyse. Marimekko voi puolestani hoitaa itse sille kuuluvan vahtikoiran tehtävän.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

7. Suomalainen AA-päivä Pattaya 2017

jormas: Monta kertaa olen toivonut, että olisin silloin Jomtien-Pattayalla, kun aa-laiset kokoontuvat hieman isommalla joukolla jakamaan raittiuden kokemuksia lähinnä keskenään. Toki muillekin, sillä tapahtuma oli kaikille avoin. Nyt sitten viimein tärppäsi. Oli hienoa kokea olevansa osa satapäisestä joukkoa, jossa tosiaan oli raittiutta muillekin jaettavaksi.

Mukava piristys oli paikkakunnan turistipastori Risto Vierula yrityksestä Fida International. Hänen puheenvuoronsa sai minutkin sanomaan muiden edessä jonkun sanasen. Risto nimittäin omassa viestissään kannusti siihen, että ei pitäisi kokea olevansa huonompi kuin muut. Se jäi jotenkin soimaan päässäni ja tunnin ajan yritin löytää itsestäni sitä, minkä vuoksi kokisin olevani huonompi kuin muut.

En siinä onnistunut, sillä itsensä etsimiseen alkoholismi ja alkoholistimaisesti juominen ei ole ollenkaan huono vaihtoehto. Nimittäin kovin monella muulla tavalla ei voi hukata itseään paremmin kuin juomalla vuodesta toiseen ja aamusta iltaan. Ja usein öisinkin. Käytännössä siis aina, kun on hereillä. Kun sitten mittaansa myöten täynnä sitä elämää alkaa etsimään itseään ja sen myötä omaa todellisuutta sellaisena kuin se on meille tarkoitettu, muuttamatta sitä kemiallisesti tai mitenkään muutenkaan keinotekoisesti muuksi, voi onnitella itseään. Sillä omassa henkilökohtaisessa aarrearkussa on jotain, jota voi sanoa aidoksi elämäksi ja mielen kokonaisvaltaiseksi raittiudeksi. Muille tätä tapaa en kuitenkaan suosittele, sillä onnistumisprosentti on perin huono, sillä vain ehkä yksi kymmenestä alkoholistista löytää pysyvän raittiuden.

Tilaisuudessa toteutettiin myös perinteinen "Countdown". Se tarkoittaa, että käydään vuosi kerrallaan läpi jokainen osallistuja, jotka nousevat ylös sanomaan sanasen tai pari, kun omien raittiiden vuosien määrä tulee kohdalle. Itse taisin olla 37 vuoteni kanssa ehkä viidenneksi kauimmin raittiina ollut. Yhteistä kaikille kuitenkin on, että juominen on jokaisella yhden ryypyn päässä.

Raittiutensa toisessa päässä, alkutaipaleella oli vesseli, joka oli ollut juomatta pari kuukautta ja Thaimaassa pari viikkoa. Hän sanoi, että kyseessä on hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa selvinpäin. Josta hän muistaa jo nyt enemmän kuin kaikista aiemmista yhteensä. Nuori tulokas sai seisoviltaan raikuvat aplodit sekä kaikkien läsnä olleiden allekirjoittaman Nimettömät Alkoholistit -kirjan. Sen tulokkaalle ojensi salin pisimmän raittiuden omannut. Vaikka raittiutensa alkutaipaleella olevan raittius ei kestäisikään. ikimuistoisen ja kauniin tilaisuuden hän muistaa läpi elämänsä.

Mutta ei liene niin hyvää asiaa, ettei siitä jotain kritisoitavaa löytyisi. Kun Jomtien-Pattayalla oli eilenkin huomattava joukko AA:nkin avulla raittiutensa saavuttaneita, aivan liian iso osa heistä oli poissa. Sillä jos ei paikan päällä syönyt eikä kahvitellut, ei läsnäolo maksanut mitään. Kourallinen ihmisiä oli tehnyt melkoisen jobin järjestäessään hienon tapahtuman. Paljon useampi olisivat voinut osallistua yhteisen vastuun kantamiseen tulemalla paikan päälle edes toviksi.

Siellä istuessani muistui mieleen Jyväskylästä Huhtasuon koululta lähes vastaava valtakunnallisen tapaaminen vuosikymmenten takaa. Ajattelin silloin moni satapäisessä joukossa, että jos tämä jengi alkaisi nyt viikonloppuna yhtä aikaa juomaan, olisi siinä tovin koko Jyväskylän katuelämä sekaisin.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Suuria kuvioita

päivis: Olen iltojeni iloksi, ja vähän päivienkin, lukenut pari vuotta sitten julkaistua Marimekko - Suuria kuvioita -kirjaa. Sen on kirjoittanut joukko nuorilta vaikuttavia toimittajia. Kirja ei ole Marimekon tilaama ja se näkyy tekstissäkin. Marimekkoa on käsitelty tavalla, joka pitää mielenkiinnon yllä lähes loppuun asti. Loppu nimittäin mielestäni lässähtää siinä vaiheessa, kun kirjan viimeisillä kymmenillä sivuilla puidaan Marimekon tuotantoa, joka on ulkoistettu muun muassa Kiinaan ja Viroon.
Marimekon Unikko on kuvio, josta esimerkiksi täällä Thaimaassa
joskus näkee jäljitelminä erilaisissa painetuissa tuotteissa.
Maailmanparannusmentaliteetilla kirjoitetut sivut onnistuvat jotenkin pilaamaan koko asian. Ymmärrän kyllä, että toimittajat haluavat nostaa esiin sen, toimitaanko arvojen vastaisesti, kun Aasiassa ompelijat työskentelevät esimerkkitehtaaksi valikoituneessa työpaikassaan päällystakit päällä. Ilman takkia olisi liian kylmää.

Luulisi kouluja käyneiden ja varmasti maailmaakin kohtuullisen paljon nähneiden kirjoittajien ymmärtävän, että koko maailma ei ole kuten Suomi. Tai joskus se voi jossain olla nimenomaan juuri samanlainen kuin Suomi on ollut vaikkapa 60 vuotta sitten. Olen kuullut tarinoita, miten esimerkiksi koululuokat saattoivat talvisaikaan olla niin kylmiä, että oppilaiden piti oppitunneilla pitää takit päällä, ehkä myssytkin päässä.

Ihan turha haloo yritetään nostaa myös siitä, kun Marimekko ikään kuin jää kiinni lapsityövoiman käytöstä. Paljastuu, että johonkin kaukaiseen tehtaaseen palkattavat voivat olla 16-vuotiaita. Eivätkä 18-vuotiaita, kuten Marimekossa uskotaan. Kyllä meillä Suomessakin moni juuri peruskoulunsa päättänyt mielellään lähtisi töihin, kun koulun jatkaminen ei enää kiinnosta. Marimekkokirjailijoiden mielestä sitä mahdollisuutta ei ilmeisesti tule sallia sielläkään, missä 16-vuotiaat eivät todellakaan ole enää lapsia. Ovatko meilläkään?

Omilta nuoruusvuosilta muistan vielä hyvin, miten Jyväskylässäkin tyttöjen yksi suosituista kesä- ja pysyvimmistäkin työpaikoista oli kaupungin keskustassa toiminut pukutehdas. Palkat eivät olleet kummoiset, mutta aika moni senkin tehtaan kautta pääsi palkkatyön makuun.

Kirjaan on laitettu Marimekon toistaiseksi toiseksi viimeisimmän toimitusjohtajan, Mika Ihamuotilan toteamus, että "onko kuitenkin parempi tarjota noille köyhille ihmisille töitä heidän maassaan hyvällä palkalla ja antaa heille mahdollisuus tienata elantoa perheelleen kuin olla tekemättä sitä". Muuten kirjan näkökulma on kuitenkin tuomitseva. Miksi kirjan kirjoittajien on niin vaikea käsittää, että jossain muualla eletään erilaisessa yhteiskunnassa ja eri kehitysvaiheessa?

Voi olla, että koko Marimekkoa ei enää olisi, ei ainakaan nykyisenlaisena suomalaisomistuksessa, jos tuotantoa ei olisi siirretty halpatyövoiman maihin. Kotimaassa kirjan kirjoittamisen aikoina Marimekko-tuotteita tehdään enää Herttoniemen omalla tehtaalla ja Kiteellä, jossa ulkopuolinen yritys jatkaa kukkaroiden valmistamista.

Suomesta on korkeiden palkkakustannusten vuoksi kadonnut lähes koko tekstiiliteollisuus. Näin ei tietysti olisi käynyt, jos asiakkaat kotimaassa ja ulkomailla suostuisivat tai kykenisivät maksamaan tuotteista hinnan, jonka ansiosta vaate- ym. teollisuus pystyisi meillä toimimaan.  Kun hintoja ei voida nostaa pilviin, pitää sietää se, että tuotanto viedään sinne, missä tekeminen vielä toistaiseksi on halvempaa.

Ehkä joskus tulee vielä päivä, jolloin tuokin tekeminen lakkaa. Maailmahan muuttuu ja halpaa työtä ei kenties joskus ole enää missään tarjolla. Mutta Marimekko ei yksin maailmaa ja sen köyhiä pelasta. Ei vaikka kirjan kirjoittajat niin tuntuvat uskovan.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Jumalan selän takana

jormas: Päivis laittoi eilisen bloginsa nimeksi "Herran kukkarossa". Siitä on hyvä jatkaa ja kirjoittaa olevansa monen kristityn mielestä "Jumalan selän takana", kun on, ei taivaassa vaan Thaimaassa. Näin siksi, että kristinuskolla on tässä "Hymyjen maassa" melkoisen pieni ja mitätön osa. Tosin meillä Jomtienillakin on norjalainen merimieskirkko ja paikallinen baptistiseurakunta kirkkoineen. Kaukaista Suomea edustavat lisäksi luterilainen kirkkomme ja onpa vapailla, kristillisilläkin suunnillakin omansa.

Seven Seasissa hengetkään eivät
asu kovinkaan vaatimattomasta
Mutta hengellisyys liittyy paikalliseen arkeen Suomea näkyvämmin, vaikka toisin kuin Jeesus sanoi olevansa Jumalan poika, Buddha puhui, että hän on vain ihminen. Käsittääkseni ihmiset hänen jälkeensä ovat nostaneet Buddhan jumalan tai vähintään jumalaiseen asemaan.

Täällä voidaan siunata kaikki tai ainakin melkein. Kun joku hankkii auton, kutsutaan hengen mies siunaamaan sille arvatenkin pitkää ikää luonnollisesti ilman onnettomuuksia.

Päiviksen ja minun pyöräni saattavatkin liikkua erityisen onnellisten tähtien alla, sillä Päiviksen rekisterinumeroiden summa on yhdeksän, joka löytyy myös minun rekisterikilvestäni. Sen pitäisi olla erityinen onnen numero.  Kun vielä saisimme päähämme onnea tuovan linnunläjän, olisi jo varsin turvallista liikkua Thaimaan arjessa ja pyhässä.

Paikallinen asukas saattaa ostettuaan arpakauppiaalta onnenrivin, hypätä skootterinsa selkään ja karauttaa Buddhavuorelle rukoilemaan riville menestystä. Luulen, että onnea lisää, jos siellä räjäyttää ruutikauppiaalta ostamansa muutaman panoksen sitä varten varatulla paikalla.

Vaan toisin on henkien laita heti aidan toisella puolella.
Siellä ei niillekään ole tarjolla aina maallista luksusta
Hindu uskoo sielunvaellukseen, mutta buddhalainen ei. Hän uskoo uudelleen syntymiseen, jonka mukaan syntyä voi jumalaksi, puolijumalaksi, ihmiseksi, eläimeksi, nälkäiseksi aaveeksi tai helvetin olennoksi. Siksi on syytä suhtautua kunnioittavasti kaikkeen elämään, sillä jalkasi alle mahdollisesti liiskaamasi kekko on saattanut olla vaikka manan maille mennyt äitisi.

Henkiolennoille on pysytetty joka puolelle asumuksia, joissa asuvia henkiä lepytellään tai lahjotaan ruoka- ja juoma-annoksilla. Että pahat henget pysyisivät asumuksissaan eivätkä tulisi piinaamaan ihmisiä ja että hyvät henget, jumalat ja puolijumalat suojelisivat juuri minua, joka vein heille asumukseensa vaikkapa kulhollisen riisiä. Jonka silloin tällöin pistelee poskeensa taivaan lintu tai kylän nälkäinen koira.

torstai 19. tammikuuta 2017

Herran kukkarossa

päivis: Seven Seasin portinvartija näytti tänään uutta työlaitettaan, kaukosäädintä, ja totesi hymyillen, että "very good". Kaukosäädin on vartijan vallankahva, jonka avulla hän voi päättää, pääseekö joku kulkemaan alueellemme vai ei. Tai pääseekö täältä pois.

Seven Seasin alueelle on kaksi sisäänkäyntiä ja noiden molempien lähelle asennetut puomit on nyt laitettu toimimaan. En tiedä, miten sitovaksi portinvartijoiden työ on pienten kaukosäätimien johdosta muuttumassa. Kulkijoita on kuitenkin melkoinen määrä. Asukkaiden lisäksi alueella liikkuu edelleen varmaan satoja työntekijöitä. Puomi on avattava jokaiselle, sillä jalankulkijoitakaan varten porttiin ei ole jätetty pientäkään aukkoa.

Toistaiseksi vielä puomi aukeaa kaikille ilman selittelyjä tai kulkulupaa.
Vartiointi täällä on jo pitkään, ehkä koko rakentamisen ajan, toiminut periaatteella 24/7. Toistaiseksi portilla ei kai kenenkään tarvitse selitellä syitään tulla Seven Seasiin, mutta ulko-ovien vieressä olevista laitteista voisi päätellä, että vielä tulee sekin aika, kun rakennusten sisälle pääsee vain kulkukortilla. Silloin voi varmaan sanoa, että olemme täällä kuin herran kukkarossa.

Toistaiseksi ulko-ovet ovat välillä selkosen selällään illallakin. Kulkemisen helppoutta käyttävät myös koirat hyväkseen.

Ainakin Jorma on kirjoittanut Allaskoiraksi kutsumastamme koirasta, jonka kerran yllätimme kahluupuuhissa asuntomme edustalla olevilla, altaaseen laskevilla portailla. Tänään pensasaidan välistä beachillemme pyyhälsi Venyttelijäkoira. Se puolestaan on saanut nimensä siksi, että se venyttelee poikkeuksellisen ahkerasti. Koira säikähti ensin minua ja oli aikeissa kääntyä takaisin, mutta kun lepertelin sille, se uskalsi juosta ohitseni.

Kuvittelin, että koira tulee saman tien takaisin, sillä piha-alueeltamme ei pääse mihinkään. Mutta terhakka Venyttelijä onkin ilmeisen tottunut liikkumaan Seven Seasissa ja tiesi käyttää hyväkseen altaan kapeita reunuksia. Ennätin juuri nähdä, kun se häntä heiluen vilahti avoimesta ovesta alakerran käytävään. Koska ovet ovat auki, se on edelleen voinut jatkaa matkaansa talon toisella puolella jatkuvalle allasalueelle tai mennä pääovemme kautta ulos.

Melkoisia taitureita koirat kyllä ovat. Vaatii melkoista oppia ja kokemusta, että osaa etsiä täältä reitin ulos. Siinä kun on vielä sekin vaara, että ulko-ovet on sittenkin jo ennätetty laittaa kiinni. Silloin ei auta muu kuin jäädä yöksi Seven Seasiin. Sekään ei täällä ikänsä eläneiden koirien mielestä ehkä ole maailman kurjin vaihtoehto.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Ehdokkaaksi Tuusulan kuntavaaleihin

jormas: Aikoinaan olin kunnallispolitiikassa ja vähän valtakunnallisessakin mukana pari vuosikymmentä. Olin nimittäin syntymäkunnastani Tuusulasta ikään kuin lainassa Keski-Suomessa ja toimin Jyväskylän maalaiskunnan valtuutettuna toistakymmentä vuotta siis. Oheistuotteena tuli monenlaista lautakuntapaikkaa, kunnanhallitusta, muita luottamustoimia, mutta myös monta hyvää ihmissuhdetta, jotka elävät ja voivat hyvin tänäkin päivänä.

Jyväskylän maalaiskunta oli hyvin Tuusulan kaltainen väkilukuineen ja kolmine isoine taajamineen. Tuusulaan takaisin muuttaessani päättänyt, että politiikka on taakse jäänyttä elämää. Mitä nyt sosiaalisessa mediassa ja keskusteluissa olen mukana elämöimässä ja parantamassa omalta osaltani maailmaa. Mutta toisin on käymässä. Useampikin puolue tai ryhmittymä pyysi minua Tuusulaan kuntavaaliehdokkaaksi, joista olin otettu, vaikkakin kieltäydyin.

Olen ollut osa vihreitä niin kauan kuin se on Suomessa järjestäytyneenä toiminut. Siitä porukasta minua ei kukaan mukaan vaaleihin kysynyt ja vastaavasti takinkääntäjäksi muihin ryhmiin en aikonut. En, vaikken ole samaa mieltä läheskään kaikista asioista Vihreät rp:n kanssa. Ja niin aika kypsytti mielen tässäkin asiassa ja tarjouduin ehdokkaaksi Tuusulan Vihreiden listalle, jonne minut on myös hyväksytty.

Vaikka politiikalla on joskus arveluttava kaiku, on se tosiasiassa ainoastaan yhteisten asioiden hoitamista. Jotka joku hoitaa joka tapauksessa. Joko demokraattisesti valittujen asioiden hoitajien toimesta tai jotenkin muuten. Toisin kuin diktatuurissa, demokratiassa on mahdollista asettua ehdolle, jolloin ne keiden asioita hoidetaan, valitsevat ketkä niitä hoitavat. Diktaattori taas ottaa valan vaikka verisin keinoin yhdellä rysäyksellä tai sitten kahmii sen vuosien varrella itselleen pikku palasina.

Mutta miksi sitten juuri minun pitäisi olla sanomassa sananen miten kotimaani ja kotikuntani on hoidettava meihin kaikkiin vaikuttavia asioita? Esimerkiksi siksi, että tämän päivän arvoksi muutettuna olen maksanut erilaisina veroina ja muina maksuina noin miljoonan euron verran yhteiseen pottiin.

Asian voi kysyä itseltään toisellakin tavalla. Kun olen antanut vuosikymmenten aikana mainitsemani summan rahaa muiden käytettäväksi tai ainakin päätettäväksi, niin olisiko jo aika kantaa yhteiseen kasaan muutakin rahaa? Ehkä hieman osaamista, mutta varsinkin kokemusta?

Minulle mahdollinen luottamustoimi ei ole itse tarkoitus, vaan yksi tapa ja työkalu muiden joukossa hoitaa kaikkien tuusulalaisten asioita. En aio olla pitkin oman kylän raittia kulkeva "kunnanosavaltuutettu", joka nyökyttelee sinne tänne välttäen pyllistamistä mihinkään suuntaan mitään sanomaton hymy tai paremminkin virnistys suupielessä, että "no hei hei.... minä olen kunnanvaltuutettu".

En siis aio olla kunnanosavaltuutettu, joka pitää tärkeänä hinnalla millä hyvänsä ainoastaan oman kotikulmansa asioita. Varsinkin niitä, jotka vaikuttavat myönteisesti seuraavien vaalien äänisaaliiseen. Vaan aion olla koko kunnan valtuutettu, joka näkee muutakin kuin oman napansa ja kotikatunsa tai -tiensä. Sillä Tuusula voi juuri niin hyvin tai huonosti kuin sen heikoin lenkki.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Thaimaan liikennekulttuuri

päivis: Tänään menimme isommalla porukalla armeijan alueella sijaitsevalle Sai Kaew Beachille. Tavan mukaan tuttu lavataksikuski vei meidät sinne ja haki pois. Istuin menomatkalla kuskin vieressä ohjaamossa. Kuskin puoleinen vilkku edessä tai takana ei toiminut, joten kuski heilutti ikkunasta kättään kaistanvaihdon ja kääntymisen merkiksi. Ehkä se on thaimaalaista liikennekulttuuria. Pääasia kuitenkin on, että jotenkin ilmennetään omia aikeita toisille tiellä liikkuville.

Turvavyötä käytimme molemmat. Kuski tosin vasta siinä vaiheessa, kun suuntasimme Sukhumvitille, vilkasliikenteiselle pääväylälle. Pikkuteillä ja kaduilla turvavyötä ei kuskilta tulleen vihjeen mukaan tarvitse käyttää. Kauankohan täällä menee aikaa oppia, että vyötä ei käytetä siksi, että laki sanoo niin? Suomessakin moni vastusti aikoinaan turvavyön käyttöpakkoa, kun ei millään pystynyt ymmärtämään, että sen ansiosta on mahdollista säästää melkoinen määrä ihmishenkiä.

Olemme eräänkin kerran Jorman kanssa kirjoittaneet huomioitamme thaimaalaisesta liikennekulttuurista. Aika usein olemme yrittäneet oikaista käsityksiä siitä, että Thaimaassa liikenne olisi jotenkin kaoottinen. Vaarallinen se kyllä ajoittain on. Päivittäinkin, jos itse ei ole tarkkana.

Viimeisin paha liikenneonnettomuus tapahtui jokunen viikko sitten, kun minibussi ja joku toinen suurta ihmismäärää kuljettanut pikkuauto törmäsivät toisiinsa. 25 henkilöä kuoli. Kuulemamme mukaan sen jälkeen maan liikenteestä otettiin pois useita kymmeniä tuhansia minibusseja. Tekikö se sitten maantieliikenteestä turvallisemman? Sitä emme ainakaan vielä voi tietää. Epäilen.

Yksittäiset liikennetapahtumat ovat kuitenkin varmasti usein turvallisempia kuin Suomessa. Esimerkiksi risteyksiä lähestytään varoen, koska ainakaan kokemuksemme mukaan käytössä ei ole oikealta tai vasemmalta tulevan etuajo-oikeutta. Risteyskohtaamiset ovat aina erilaisia ja niitä edeltää jonkinlainen sanaton neuvottelu siitä, kenen vuoro on mennä ensin. Kärkikolmioita ei ole. Stop-merkkejä näkee paikoin, mutta niillä ei tunnu olevan järin suurta merkitystä.

Seven Seasia sivuavan kadun, Chayapruekin, kaikki mieltävät pääkaduksi, vaikka poikkikatujen risteyksissä kärkikolmioita ei olekaan.

Risteyksissä ei ole kärkikolmiota, mutta silti valkoisen henkilöauton
kuski odottaa kiltisti omaa vuoroaan kääntyäkseen Chayapruekille.
Jomtienillakin on muutaman vuoden ajan ollut liikenneympyrä, jossa juuri kukaan ei meidän käsityksemme mukaan osaa ajaa oikein. Mutta onko oikeaa tapaa täällä edes olemassa? Ympyröihin ajamisista pyritään siksi selviämään maltilla ja tarvittaessa toisten aikeita tunnustellen. Ylimielisiä kaahareita näkee silti harmillisen usein. Silmät kannattaa ympyrässä ajajalla olla selässäkin, varsinkin kaksipyöräisellä liikuttaessa. Sivuille ja peileihin vilkuilu kannattaa ympyröissä, mutta muuallakin.

Tavallista on, että pimeällä osa mopoilijoista ja moottoripyöräilijöistä ajelee ilman valoja. Joskus pimeä mopoilija saattaa tulla vastaan väärään suuntaan ajaen. Kaikenlaisiin yllätyksiin on syytä varautua. Pimeinä liikkuvat jalankulkijatkin. Heijastimia täällä ei joko tunneta lainkaan tai ei välitetä tulla nähdyiksi. Ehkä ei ymmärretä koko heijastimen hienoa ideaa.

Kenties kummallisin liikenteeseen liittyvä ilmiö on kypärän käyttö. Sitä joko ei käytetä lainkaan tai jos kypärä onkin päässä, sen remmiä ei kiinnitetä. En ymmärrä, mitä varsinkin noiden viimeksi mainittujen päässä silloin liikkuu. Luultavasti ei mitään. Tähän hölmöyteen syyllistyvät sekä paikalliset että turistit.

Vielä kummallisemmaksi touhu menee, kun katsoo perheitä, jotka ajavat kaksipyöräisillä lapset kyydissä: äiti tai isä lapsen tai kahden, joskus kolmenkin kanssa saman pyörän päällä. Joskus on äiti ja isä sekä pari tenavaa kyydissä. Mutta kenellä onkaan kypärä? Kuskilla! Isällä tai äidillä. Pikkuhiljaa lasten kypäränkäyttö on yleistynyt ja hauskoja lasten kypäriä on kaupoissa myynnissä, mutta valitettavan harvoin ne vielä toistaiseksi päätyvät sinne, missä niitä tarvittaisiin. Lasten päätä ja henkeä suojaamaan.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Leppoistamista

jormas. Kaukana takana on aikamme Thaimaassa, jolloin joka päivä oli lähdettävä jonnekin. Usein Buddhavuoren toiselle puolelle moottoripyörällä. Lähes aina tavarataloihin ihmettelemään sitä kaikkea tavaranpaljoutta, jota kukaan ei tarvitse. Usein itsekin etsin epätoivon vimmalla enkö tosiaan tarvitse mitään tai keksi yhdellekään uudelle romppeelle mitään käyttöä.

Koenkin olevani yhä lähempänä olotilaa, jossa minulla on kaikkea eikä minulta mitään puutu. Olen kuin Jokilaakson kani ruohotukko suussa. Siinä on sen mielestä kaikki mitä tarvitaan onneen ja elämään.

Vaikka olen elämässäni ehtinyt tottua yhteen jos toiseenkin, on ollut vaikeuksia hyväksyä Thaikotiamme Seven Seasissa. Edelleen puhun siitä vähätellen hintoineen kaikkineen. Sillä en ole moiseen tottunut, jossa kaikki on luksusta. Olo on kuin olisin puku päällä, johon en ole koskaan tottunut. Onneksi sitä ei ole tarvinnut montaa kertaa ylleen laittaa. Samaa sukulaisuutta koen päällystakkini kanssa, kun jossakin joku tarjoaa sille henkaria. Kyselen, että eikö ole naulaa, johon sen laittaisin, sillä jätkän takista saattaa mennä ripustimessa ryhti.

Hieman kiusaantuneeksi koen oloni myös välillä Seven Seasin rakennusporukan keskuudessa. Kun tiedän meidän olevan heidän silmissään rikkaita länsimaalaisia turisteja, joilla on rahaa vaikka kuinka. Vaikka ei olisikaan.

Seven Seasin ja muidenkin vastaavien paikkojen kontrasti ympäröivään maailmaan on usein melkoinen. Iso osa rakennusjengistä asui perheineen vieressä melkoisissa peltihökkeleissä, jotka kaikki on nyt purettu. Arvatenkin samat pellit muodostavan vastaavan rakentajayhteisön jonnekin muualle. Todellisuudessa komennusmiesten olosuhteen eivät paljoakaan poikkea Suomessa esimerkiksi Thaimaasta marjoja poimimaan tulevilla. Thaikotimme viereiselle tyhjälle tontille jäi vain jokunen koira kaipaamaan ruokkijoitaan sekä kuvan paikallinen puucee. Koiratkin ovat nyt kadonneet ja paikalla viettää päiväänsä nykyisin karjalauma.


Mielenkiintoinen ilmiö täällä ovatkin yhteisökoirat. On vaikea löytää R-Kioskin kaltaista 7eleveniä tai mopotaksiasemaa, joka ei olisi jonkun koiran kotiyhteisö.
Suomessa kirjoitettiin jokunen aika sitten suurenakin uutisena, kuinka joihinkin ravintoloihin voi nykyisin tuoda tai viedä koiran. Niille on jopa omat ruokalistansa.
Osaomistuskoira Niilon kantapaikka on Keravalla, Onnellinen Kana nimeltään. Niilon lemppariruuasta ei ole vielä käsitystä.
Täällä koirat ovat oleellinen osa kadunvarsikuppiloiden ja risubaarien elämää. Poikkeuksetta yhteisökoirat ovat hyvin syöneitä, joille ei juuri ihmisen koiranruuaksi tekemä muona kelpaa.

Naapurissa, lammen rannalla pitää majaansa entiseen tapaan mies, jolle annan silloin tällöin jonkun setelin. Ja kun en enää laula päihdetyönantajani lauluja, ei haittaa, vaikka antamani roposet taitavat mennä juotaviin. Hänen kanssaan joskus pysähdyn vaihtamaan sanan tai pari ja pohdin, että maallinen rikkaus ei tosiaankaan ole onnen mitta.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Kotikulmilla Thaimaassa

päivis: Neljä kokonaista päivää olemme olleet Thaimaassa, mutta emme ole vielä Pattaya Suomi-Seuraa pitemmälle päässeet. Päivät ovat vierähtäneet kotikulmilla. Se taas johtuu pääosin flunssasta, joka iski minuun tänne tultuamme. Lähes ensitöiksemme viritimme kuitenkin Suomesta ostetut sivuverhot olohuoneen ikkunaan. Verhoista uhkasi tulla elämää suurempi asia, kun mietin monet kerrat, miten skandinaaviseen malliin printatut, vähän retrohenkiset verhot istuvat yhteen thaimaalaisten pitsiverhojen kanssa. Hyvin sopivat.


Naapurien määrä Seven Seasissa on lisääntynyt sen parin kuukauden aikana, jonka olimme välillä kotimaassa. Tämän huomaa varsinkin allasalueella, jossa polskii nuorta ja varsinkin vähän vanhempaa väkeä aamusta iltaan. Lähisaaremme, Seychellit, näyttää vihdoin valmiilta kaislakatoksineen. Saarelle kaivettu kuoppakin on täytetty ja siinä kasvaa nyt suuri puu. Taisi olla palmu.

Eilen seurasimme, kun naapuritalon seinustalta siirrettiin jostain syystä pois neljä puuta, joiden tilalle tuotiin matalaa kasvillisuutta. Hieman huvittaa muistella, kun aluksi kuvittelin, että tänne ei varmasti voi istuttaa muita kuin tekokasveja. Olin totaalisen väärässä. Päivittäin siivooja käy lakaisemassa pois tekonurmikolle karisseet lehdet, kukat ja muun roskan.

Tällaisessa Sunbagissa olen makaillut pari päivää parantelemassa yllätysflunssaa.
Olen myös samalla lukenut ehkä uusinta Marimekosta kirjoitettua kirjaa.
Kuvassa kuitenkin tutkin vielä Sunbagin käyttöohjeita.
Seven Seasin klubitalon ravintolaa rakennettiin kovasti viime käynnillämme. Nyt siellä alkaa olla valmista. Voi olla, että vain kalusteet enää puuttuvat. Tammikuu saattaa hyvinkin olla ajankohta, jolloin ravintola avataan. Kiinteistön A-taloon tulevia liikkeitä sen sijaan pitää odotella vielä varmasti pitkään. Osa liiketiloista toimii varastoina ja osassa pitävät majaansa rakennusfirman insinöörit, kuten useimpia heistä täällä kutsutaan.

Kotikulmillamme, Chayapruekin varrella tosin on jo nytkin juuri sen verran palveluja kuin tarvitsemme, ettei luvatun pesulan ja Seven Elevenin tulolle ole meidän puolestamme mitään kiirettä. Mukavia ja edullisia ruokapaikkojakin löytyy. Tänään kävimme niistä ehkä eksoottisimmassa, hyvinkin paikallisen oloisessa kuppilassa. Siellä en kyllä voinut olla miettimättä, että mahtaakohan helpottava flunssa jatkua tästä mahataudilla. No, ainakin sain ruoan sekaan reilusti chiliä, jonka pitäisi puolestaan auttaa flunssan oireisiin. Lähiapteekista voi tietysti hakea dropit tautiin kuin tautiin.

Rakennustoiminta käytävällämme on hieman hiljentynyt. Ovat ehkä saaneet asuntoja mielestään siihen kuntoon, että työväkeä on voitu siirtää muualle. Uusia asukkaita ihan lähiasuntoihin ei kuitenkaan ole vielä ilmestynyt. Pidämme siis edelleen yksin hallussamme asunnon edustan beachiä.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Kulkurin koti voi olla muuallakin kuin korvien välissä

jormas: päivis kirjoitti eilen hymystä ja jatkan hieman samasta aiheesta. En tiedä onko termi Finnairin hymy itse keksimämme vai olemmeko bonganneet sen jostakin. Joka tapauksessa minulle se tarkoittaa sitä mitä se mielestäni onkin. Hymy, jota kuuluu käyttää työssä, mutta joka ei merkitse mitään. Ei varsinkaan mitään aitoa. Asiakaspalvelutilanteessa ja muutenkin hymyäkin tärkeämpää itselleni on oiva huumori ja vielä parempi huumorintaju. Niin hyvä, että ymmärtää minunkin leikinlaskuni.

Mutta on paikallinen thaimaalainen ystävällisyys opittua tai aitoa, sitä saimme roppakaupalla tullessamme Seven Seasin Thaikotiimme. Osaltamme toimme mukanamme itselle tarkoitettujen kahvien ja Helsinki-Vantaan lentoasemalta ostettujen kiskurihintaisten ruisleipien lisäksi puolen tusinaa Marienne karamellipussia. Jotka jaamme ystävällisyyden osoituksena, mutta myös Suomikuvaa ylläpitääksemme niille tai heille, joille haluamme.

Omalta, vihreältä biitsiltä on matkaa
kilometrin mittaiselle altaalle viisi metriä
Osansa makeisista sai talon oma väki ja sen toimisto, jonka olemme ristineet Jurassic Parkiksi, Oikealta nimeltään se taitaa olla Juridic Office. Mutta ilman makeisiakin vastaanotto oli ylipursuavan ystävällistä halauksineen, joka ei taida edes kuulua juurikaan paikalliseen kulttuuriin. Joten välttääksemme ystävällisyyden yliannostusta, jätimme makeisten jakamisen seuraavaan päivään.

Omasta sydämestäni ison osan paikalliset ovat valloittaneet juuri ystävällisyydellään, jonka ansiosta kokee olevansa todella tervetullut ja tulevansa kotiin.
Vaikka olosuhteet eivät olekaan koko elämä, eivätkä tee elämää sinällään elämisen arvoiseksi tai arvottomaksi, on olosuhteilla ja ylipäätään kohtelulla oma, merkittävä osansa viihtyvyyteen. Joten otan takaisin aikaisemmasta tavoitteestani, kun pyrin siihen, että en enää koskaan kiinny mihinkään paikkaan sen jälkeen, kun koin joutuneeni luopumaan kodistamme Mäkelänkadun Puolimatkankoti Pessissä ja Illusiassa.

Vaikka takana on kolme yötä, emme ole kodin ympäristöstä vielä etäämmälle ehtineet. Tänään saattaa olla ohjelmassa kävellä parin kilometrin matka Pattaya Suomi-Seuran toimistolle. Sekin on oikein mukava paikka, jossa ystävällisyyttä löytyy riittämin oman maan kansalaistenkin jakamana.

Itselleni aivan oma lukunsa ovat paikalliset koirat, joista alati etsin jo tutuksi tulleita. Seven Seasin entiset koira-asukkaat ovat lähes tyystin kadonneet, joskin tilalle on tullut uusia. Mutta viereisen 7 elevenin koira on tallessa, jolle ei edelleenkään kelpaa tarjoamani ihmisten tekemät koirien herkut.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Kadonnut Finnairin hymy

päivis: Olemme usein vitsailleet, kun joku hymyilee leveästi, mutta jotenkin pakotetusti, että siinä on Finnairin hymy. Noita hymyjä olemme varsinkin lukuisilla Thaimaan-lennoillamme tottuneet näkemään. Mutta olisi väärin väittää, että Finnairin lentoemännät ovat teeskentelijöitä. Oikeasti he osaavat huomioida asiakkaat - ja hymyilevät, vaikka siihen ei aina niin suurta syytäkään olisi.
Tämän kehnonpuoleisen "Finnairin hymyn" olen julkaissut
aikaisemmankin jonkun blogini yhteydessä.
Mutta Singaporen-lennoilla asia onkin sitten toinen. Matkalla Helsinki-Vantaalta Singaporeen pääsimme kokemaan miltä Finnairin matkustamon henkilökunta voi tylyimmillään vaikuttaa. Joukossa ei ollut ainuttakaan suomalaista lentoemäntää. Vain lähtöä edeltäneet kapteenin kuulutukset vaikeuksista saimme kuulla suomen kielellä. Kaikki muu kuuluttaminen hoidettiin englanniksi.

Olen aikaisemmin ajatellut, että turhaan suomalaiset lentoemot valittavat siitä, että heidän työnsä katoaa aasialaisten hoidettavaksi. Kuvittelin, että on hyvä, jos myös aasialaiset matkustajat saavat omien maannaistensa ja -miestensäkin palveluksia lentojen aikana. Nyt ymmärrän asiakkaan näkökulmasta, mitä tuo "palvelu" tympeimmillään voi tarkoittaa.

Emme olleet lentämässä Thaimaahan, joten hymyjen maan kansalaisia lentoemäntien joukossa ei todennäköisesti ollut. Oli sen sijaan kiinalaisilta vaikuttaneita lentoemosia ja varmasti Singaporesta kotoisin olevaa matkustamohenkilökuntaa. Jälkimaku palvelusta on karvas.

Finnairin linjaus heivata kotimaiset lentoemännät pois ainakin nyt tuolta Singaporen reitiltä on ehdottoman epäonnistunut. Suomalaiset lentoemännät varmasti pystyisivät läsnäolollaan antamaan aasialaisille kollegoilleen mallia siitä, mitä asiakkaan huomioiminen tarkoittaa.

Kun näitä suomalaisia ei matkustamossa nähty, moni avunpyyntö tai kysymys jäi varmasti esittämättä, koska henkilökunta osoitti koko olemuksellaan, etteivät matkustajien asiat heitä voisi vähempää kiinnostaa. Niin kiireisesti ja asiakkaitaan millään tavalla huomioimatta Finnairin virka-asuun pukeutunut henkilökunta pyyhälsi pitkin käytäviä ja näytti tekevän työnsä lähinnä pitkin hampain.

En tiedä, mikä Finnairin aasialaisten lentoemäntien rekrytoinnissa tai koulutuksessa on mennyt pieleen. Kun Singaporessa siirryimme Jetstar Asian lennolle kohti Bangkokia, meno oli jo aivan toista. Reilun kahden tunnin lennon ajan tuntui, että matkustaja, jos ei nyt ihan kuningas ollutkaan, niin ainakin asiakas, jonka henkilökunta halusi ottaa ystävällisesti ja lämpimästi huomioon.

torstai 12. tammikuuta 2017

Istumista ilman tiilinpäiden lukua

jormas: Eilinen päivä jäi minulta kirjoittamisen osalta väliin, vaikka aikaa siihen olisi kyllä ollut yllin kyllin. Mutta kun ei ollut nettiyhteyttä silloin, kun tähtien ja mielen asento oli otollinen kirjoittamiselle.

Sen sijaan tuli istuttua jonkin verran. Ensin istuimme Helsinki-Vantaan lentoasemalla ja matkalla sinne 3 tuntia. Ja kun koneen piti lähteä viisi minuuttia vaille puolen yön Singaporeen, niin puikoissa ollut kippari ilmoitteli, että sähkövikoja korjaillaan ja lähdetään, kun saadaan pelit kuntoon. Siina meni 1,5 tuntia, jonka jälkeen päästiin lähtemään kohti Singaporea. Ilmojen halki lennellessä viivähti yli 11 tuntia lasku- ja nousurullauksineen. Singaporen kentältä lähdettiin ajallaan kohti Bangkokin Suvarnabhumin kenttää. 3 tunnin koneessa istumisen jälkeen venttasimme 1 tunnin sovittua kyytiä, joka oli hukkunut Bangkokin vilinään. Löytyihän se ajallaan ja sitten itse 2 tunnin kyyti Seven Seasin Thaikotiimme.
Eli yli 20 tuntia istumista käytännössä yhtä soittoa on tottumattomalle kova jobi. Ja luulen, että siinä ei harjoitteleminenkaan tee mestaria. Vaikka olisi istunut useamman vuoden pääharrastuksena tiilenpäiden lukeminen.

Montaa asiaa jännäsimme, kun tulimme kotiin. Ajattelin, että jos kaikki menee täydellisesti nappiin, ei tarvitse avata kuin asunnon vesi käytävältä. Mutta tulo meni vieläkin paremmin, sillä joku oli avannut vesisulunkin.

Aamulla kehittelin jo uutta murhetta, kun yritin Phantom-moottoripyörääni käyntiin. Vaikka virtaa olisi ollut muillekin jaettavaksi, tarvittavaa hörähdystä ei kuulunut. Ei auttanut noituminen eikä starttaaminen. Hiipivään harmitukseeni sen sijaan auttoi, kun ymmärsin avata bensahanan. Sillä vaikka veden olikin puolestamme kodissamme joku avannut, näin ei ollut tapahtunut pyöräni polttoaineen kanssa.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Merikonttikoti talviteloille

päivis: Meillä alkaa taas kesä. Edessä on lento Singaporeen ja sieltä parin tunnin odottelun jälkeen lento Bangkokiin. Perillä Bangkokissa olemme huomenna illalla. Se tarkoittaa, että kotona Seven Seasissa olemme vasta joskus puolenyön paikkeilla. Se on tietysti paikallista aikaa. Suomessa kello lienee silloin noin 18 tai enintään 19.

Kun Merikonttikoti jää tyhjilleen, sille pitää tehdä muutamia säätöjä. Ilmalämpöpumppu jää päälle kymmeneen asteeseen, ettei talo aivan jäädy. Jos nyt sattuu tulemaan pakkasia. Jotta ei tule vesivahinkoa, talousvesipumppu pitää ottaa pois päältä. Myös lämminvesivaraaja otettiin pois päältä, ettei se turhaan kuluta sähköä.

Harmaavesipumppu sen sijaan jätetään päälle. Kaiken varalta. Jos nimittäin talousvesipumppu olisi päällä ja se lähtisi käyntiin, huonolla tuurilla poissa ollessamme kodin lattialle lorottaisi vettä niin paljon kuin sitä riittää vesisäiliössä. Myös kompostoivan ekokäymälän virta katkaistaan pitempien poissaolojen ajaksi. Pitempi tarkoittaa jo muutamaa päivää.

Myös saunalla lämminvesivaraajasta katkaistaan virta. Saman mahdollisen vesivahingon välttämiseksi saunaltakin laitetaan vesipumppu pois päältä. Ja patterit säädetään noin kymmeneen asteeseen.

Kaneilla alkoi tänään joulu, sillä niille ladattiin monta paalia heinää viikoiksi, jotka olemme pois. Heinän ohella niille riittää joksikin aikaa myös kaalia ja porkkanoita. Kaikki ovat ainakin vesisateelta suojassa Muistojen merikonttien alla.

Yksi Thaimaan-matkoihin liittyvä toimenpide on henkilöautojen liikenteestä pois ottaminen. Se melkein unohtui, joten tein sen vasta täällä lentokentällä. Suurta vahinkoa ei olisi tapahtunut, jos olisimme muistaneet asian vaikka vasta huomenna tai ylihuomenna. Autojen liikenteestä pois ottaminen ja palauttaminen on tehty netin avulla todella helpoksi. Poistaminen maksaa kuusi euroa, liikenteeseen palauttaminen ei mitään.

Muitakin toimenpiteitä pitää kyllä tehdä muun muassa turvallisuuden varmistamiseksi, mutta kaikkea ei sentään ole syytä täällä paljastaa.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Maailman parhaat kiuaskivet

jormas: Aikoinaan reissasin työn ynnä muun tekemisen kanssa ja perässä Keski-Suomen ja Helsingin väliä säännöllisesti. Yksi vakituinen pysähdyspaikka oli Vääksyssä, jossa toimi Tepon, jonka sukunimeä en muista, Kerkes kiuaskivien tuotantolaitos. Vaikka tämä ei mainos olekaan, Vääksyssä oli maailman parhaat kivet sekä oiva ja perin juurin persoonallinen mies niiden tekemisen peräsimessä, josta en tiedä onko enää elossakaan.

Töissä firmassa keraamisten kivien parissa oli kirjava joukko erilaisia ihmisiä. Osa muualta tulleita, osa ehkä vaikeasti vapailla markkinoilla työllistyviä ja niin edelleen. Tärkeää työllistämistä joka tapauksessa. Kivitehdas taisi olla ensin keskustan kupeessa, josta se muutti entiseen navettarakennukseen hieman hotelli Tallukasta etelään. Vai olikohan toisinpäin? Että navetasta teollisuushalliin.

Mutta entäpä Teppo sitten? Samalla, kun hän kertoi kiuaskivien synnystä, hän näytti kuinka kukin kivi "leivottiin" käsin kuin pullat konsanaan. Tätä katselin usein. Ja ajattelin, että jokaisessa kivessä on vahva tunne, joista yhdessä muodostuu löylyn henki, joka leijuu saunassa vuosikymmenten ajan.

Kivien pintaan tehtiin käsityökalulla ja niin ikään tunteella pieniä koloja, jotka keräävät kosteutta ja antavat kertakaikkisen pehmeät ja ainutlaatuiset löylyt. Sitten keraamiset kivet aseteltiin uunipelleille ja paistettiin leipien tapaan. Kahta samanlaista Kerkes-kiveä ei ole. Todellista ja aitoa käsityötä siis. Kun tämän kaiken olin nähnyt ja kokenut, ei mikään muu kiuaskivi ole kelvannut omaan saunaan.

Tepon kanssa välillä myös firman lauteilla saunottiin ja parannettiin maailmaa sekä löylykokemuksia. Olipa meillä kehittelyssä sellainenkin kiuas, jonka kivien päällä oli useampikin vesisäiliö ja raana. Jokaisesta tuli nappia painamalla eri tuoksuilla sävytettyä vettä. Oli koivuntuoksua ja oli terveleppää ja oli kieloa sekä aamukasteisen lehtimetsän henkäystä. Kiville annettiin tömpsyt sen mukaan mikä tuntui kuhunkin hetkeen parhaalta.

Yksi juttu ylitse muiden on jäänyt mieleen. Teppo tiesi, että uskoin johonkin itseäni suurempaan, joka asusti jossakin taivaanrannan ylisillä. Kerran Teppo pudotteli sanojaan lauteilla verkkaisesti, kuten meillä löylyn hengen läsnä ollessa oli tapana. Rauhallisesti ja harkiten: "Kuulepas Jorma. Kun minä olen kuumuuden asiantuntija, niin olen katsellut vuosisatojen aikana suurten taiteilijoiden tekemiä tauluja, jotka kuvaavat helvettiä tai kuka miksikin sitä kuumempaa osastoa sanookaan. Olen maalauksissa olevista hehkuista päätellyt, että helvetissä on noin 1200 astetta lämmintä. Mutta minun kivet on paistettu yli 1300 asteen lämmössä, joten niillä voi pirukin kylpeä. Että mitä mieltä olet siitä Jorma Soini hengen miehenä?"

Mutta mikä sai minut tänään, 9.1.2017 ajattelemaan Teppoa ja hänen kiuaskiviään?

Se oli Espoon kaupungin nerokkaat virka- ja luottamushenkilöt, jotka ovat hankkineet kaupungille kuljetettavan lumen sulatuslaitteen. Laite on kaupungin arvion mukaan ekologinen, koska se vähentää kuorma-autoliikennettä ja ympäristöön jäävän kiintoaineksen osuutta. Sulattaminen voi olla myös läjittämistä edullisempaa. Laite sulattaa 80 tonnia lunta tunnissa 1 800 asteen lämpötilassa. Idea syntyi vuonna 2013 tutustumismatkalla Pietariin. Hankinta kesti pari vuotta, koska markkinat eivät ole suuret. Asiakkaita on Venäjän lisäksi esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

Mutta uutinen laittoi minut ajattelemaan muutakin. Että onkohan Pietarissa oltu kaupantekohetkellä aivan selvinpäin. Sitäkin tuumasin, kun alakoulussa 50-luvulla naurettiin hölmöläisille, jotka yrittivät tuoda säkillä valoa ikkunattomaan huoneeseen. Samaan kastiin kuuluu siis, että lumi sulaa keväällä muutenkin, joten ei sitä tarvitse sulattaa. Mutta nyt asia on toisin. Enää ei ole yhdellä maailman harvimmin asutulla maalla tilaa taivaalta satavalle lumelle. Ja sitä, että Espoon lumensulatusuuni tai mikä loistokas laite onkaan, taitaisi olla Tepon asiantuntija-arvion mukaan liian kuuma työpaikka pirullekin.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Kasveja ja valoja

päivis: Olemme vähän jämähtäneet viikonlopuiksi kotiin. Jokin aika sitten päätimme, että pitää kaivaa esiin entinen tapa käydä viikonloppuna vähintään jossain ulkona syömässä. Eilen teimmekin niin, mutta tänään keksimme jotain muuta.

Lux-Helsingin valoja olikin tarkoitus mennä tänään katsomaan, mutta ennen sitä suuntasimme Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan. Huomasimme, ettemme kumpikaan ole koskaan käyneet siellä. Tai olemme kyllä käyneet puutarhan kahvilassa, mutta emme sisällä kasvihuoneen puolella.

Kun noin 14 vuotta sitten läksin Keski-Suomesta Helsinkiin, ajattelin, että nyt tulee kierrettyä museoissa ja varmasti osallistuttua kaikenlaisiin mielenkiintoisiin tapahtumiin. Tarjontaahan pääkaupungissa on aivan loputtomiin. Todellisuus on kuitenkin toinen.

Ensin tuli tehtyä vuosikaudet niin intensiivisesti töitä, ettei vapaa-aikana oikein jaksanut enää kiinnostua kulttuurista. Nyt työ ei enää vie kaikkea aikaa, mutta Jokilaaksosta ei ainakaan kovin spontaanisti tule lähdettyä minkäänlaisiin rientoihin. Ei varsinkaan työpäivän jälkeen.

Minulla oli jonkinlainen käsitys Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta. Se ei ollut aivan oikea. Kuvittelin kasvihuonetta paljon suuremmaksi. Pieneen tilaan on kuitenkin saatu mahtumaan melkoinen valikoima maailman kasveista.

Lux-Helsingin kanssa kävi sitten vähän kehnosti. Ajattelimme, että kierrämme autolla katsomassa upeasti valaistuja rakennuksia, mutta niin oli varmaan puoli miljoonaa muutakin autolla liikkujaa ajatellut. Senaatintorin ja Kruununhaan tienoon kadut olivat aivan tukossa. Järjestäjät olivat kaiken lisäksi varautuneet tungokseen ja sulkeneet osan kaduista. Emme siis onnistuneet näkemään juuri muuta kuin Enson konttorin valaistut seinät ja Tuomiokirkon tornin.

Iltamme huipentuikin siis jalankulkijoiden väistelyyn ja ruuhkissa seisoskeluun. Mutta ihan mukava tapa tämäkin oli torjua mökkihöperyyttä.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Merikonttikodista taas kerran

jormas: Jo monta vuotta olemme pyöritelleet mielessämme ja paljon enemmänkin taloudellisesti järkevällä tavalla Suomessa tehtyä Merikonttikotia. Joka olisi tehty aidosta tai useammasta, mahdollisesti eri kokoisesta merikontista. Ja monta kertaa olemme todenneet, että annetaan olla, sillä Suomesta emme ole löytäneet kelvollista yhteistyökumppania, jonka kanssa saisimme hankeen uuteen vaiheeseen.
Tarvitsimme hankkeeseen rakentamisen koulutusta toteuttavan oppilaitoksen, jonkun kolmannen sektorin, kunnan työllistämisyksikön tai jonkun muun vastaavan kumppanin. Tällöin lisäarvoa toisi, että työtä opiskellessa, työhön kuntoutuessa tai työkyvyn ylläpitämiseksi saisi tehdä oikeita töitä, jossa valmis tuote olisi ainakin valtakunnassamme jotain ainutlaatuista.

Olemme asuneet kahdesta merikontissa tehdyssä kodissamme ensi kesänä neljä vuotta. Yhden meistä tehdyn jutun voi lukea tästä.Mukaan on mahtunut sadetta, aurinkoa ja pakkastakin yli -30 astetta. Tänä aikana olemme tulleet vakuuttuneeksi, että merikontit soveltuvat oivalla tavalla kodin rungoksi.
Aina silloin tällöin luonamme käy vieraita. Osa heistä ei tule niinkään meitä katsomaan, vaan kotiamme. Niin eilenkin. Tällä kertaa Virosta. He olivat kertakaikkisen vakuuttuneita ja totesivat, että ei merikonteista tehdystä kodista voi kenellekään kertoa edes valokuvien avulla, vaan se pitää kerta kaikkiaan nähdä. Nyt katsomme löytyisikö kumppani Virosta

Joten saapa nähdä, jos ainakin kerran vielä tarttuisimme hankkeeseen tosissamme. Eilen löimme vierailijoiden kanssa nimittäin kättä päälle, että teemme Sinkkukodin tai pari sellaisella aikataululla, että Tuusulan asuntomessuilla esittelemme 13,5 metriä pitkän ja lähes 2,5 metriä leveän high cupe kontista tehdyn, luksus-sinkkukodin. Jonka rakentamisessa on hyödynnetty kaikki saadut kokemukset.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Syödään yhdessä

päivis: Tänään yhteisellä Hesarin lukuhetkellä huomasimme lehdessä sivun kokoisen mainoksen, joka suorastaan huusi ajatusta yhdessä syömisestä. Syödään yhdessä on Suomen 100-vuotisjuhlavuoden tapahtumarypäs, joka kannustaa monenlaiseen yhdessä syömiseen. Syödään kaduilla ja kujilla, mennään luontoon piknikille, grillataan.
Syömään yhdessä -tapahtumia on suunnitteilla koko vuodeksi. Maailman suurimmat kyläjuhlat järjestetään pitkin valtakuntaa 25.-27.8. ja niihin myös me, Elämän tähden ry, aiomme tavalla tai toisella kantaa kortemme kekoon. Siitä löimme Jorman kanssa kättä päälle, joten asialle pitää siis tehdä jotain.

Syödään yhdessä -idean ja Maailman suurimman kyläjuhlan velvoittamina meidän pitää kattaa pöytä jonain edellä mainituista päivistä ja kutsua väkeä syömään yhdessä.

Kun viimeksi löin Jorman kanssa kättä päälle, siitä seurasi, että kävelimme toissa kesänä vajaan sadan kilometrin mittaisen Seitsemän veljeksen vaellusreitin. Siksi nyt satavuotisjuhlan merkeissä järjestämme jonkinmoisen kyläjuhlan, jonka sisällöstä ei tällä hetkellä ole vielä aavistustakaan.

Muutamia kumppaneita tapahtumalle ennätimme jo miettiä, mutta asiaa pitää ensin kyllä hieman tuumata. Ehkä soppatykki olisi oiva tapa jakaa syötävää Jokilaaksossa. Lääniähän meillä on levittää ruokapöytiä vaikka minne. Ja sateen sattuessa voimme vaikka kattaa pöydän pihan Muistojen merikonttien katoksen alle. Jos tarjolla on soppatykkiruokaa, tuskin sentään tarvitaan valkoisia pöytäliinoja.

Syödään yhdessä -ajatusta voi seurata ainakin Twitterissä ja Facebookissa. Jälkimmäisen sivuilla kävinkin jo laittamassa oman tykkäykseni.

torstai 5. tammikuuta 2017

Terveisiä jyrsijöiden valtakunnasta

jormas: Puolustan lähestulkoon kaikkien kasvien, eläinten ja ihmisten oikeutta elämään. Jonnekin suojeltavien joukkoon änkeän vielä bakteerit ja sienetkin, jotka ainakin jonkun opin mukaan eivät ole kasveja eivätkä eläimiäkään.

Minäkö muka uhka ihmiselle? Mitäs ruokitte.
Nyt on Helsingissä havahduttu rottaongelmaan. Kun suoraan sanon, koen asian suhteen aitoa vahingoniloa ja ajattelen vanhaa viisautta mukaillen, että kun lähtee sutta pakoon tulee karhu vastaan. Kun stadilaiset pääsivät villikaneista, huomattiin, että Kivikylän ihmisten kumppaneina on rottia melkoinen määrä.

Helsingillä oli suunnaton vimma hävittää kanit, vaikka ne eivät aiheuta luonnolliselle luonnolle mitään vahinkoa. Päinvastoin. Ihmisten istutukset kylläkin saavat kanien toimesta kyytiä senkin edestä. Mutta eihän ihminen kaneja kyennyt hävittämään. Luonto sen sijaan tuhosi lähes koko kanikoplan vuosi, pari sitten.

Nyt ovat helsinkiläiset sitten havahtuneet rottaongelmaan, joita on moninkertainen määrä kuin kaneja koskaan. Niiden hävittämisessä on työmaata arvatenkin jonkun verran enemmän kuin kaneissa konsanaan. Toivotan pilke silmäkulmassa menestystä rottasotaan. Toinen pilke toivottaa rotille pitkää ikää ja seikkailumieltä.

Rottia on kaikissa kaupunginosissa ja kyseinen jyrsijä onkin Helsingin kaupunkieläimistön kruunamaton kuningas. ”Niitä saattaa olla hyvinkin puoli miljoonaa. Kukaan ei oikeastaan tiedä”, sanoo Helsingin ympäristökeskuksen ympäristötarkastaja Raimo Pakarinen.

Itäkeskuksen Tallinnanaukion metroaseman rottaongelmaan havahduttiin viime kesänä.
Niitä on yritetty hävittää elokuusta asti, mutta se on hankalaa, kertoo vastaava työnjohtaja Tarja Silventoinen Helsingin kaupungin Starasta. ”Niitä on liikaa. Tuntuu, että rottia on kaikkialla aivan järkyttävän paljon." Mutta kaikki eivät inhoa rottia. Tässä siitä oiva video. Yksi uusi villitys näyttää olevan, että jotkut helsinkiläiset ruokkivat vapaana olevia rottia ja videoivat sitten niiden ruuanhakureissuja.

Jokilaakson ties kuinka monennen sukupolven Mustis
Mutta entäpä sitten helsinkiläisten edellinen inhokki. Villikani on Suomen luonnossa villinä elävä eurooppalainen kani, joka on luokiteltu riistaeläimeksi ja kansallisen vieraslajistrategian mukaan haitalliseksi vieraslajiksi. Helsingin villikanikanta on saanut alkunsa luontoon jätetyistä lemmikkikaneista.

Villikani ei ole kenenkään omaisuutta. Ketään ei voi pitää vastuullisena kanien aiheuttamiin istutusten syöntituhoihin tai maaperän kaivamisesta aiheutuneisiin ongelmiin. Nämä tuhot kuuluvat tontin tai maa-alueen omistajan tai sen hetkisen haltijan omalle vastuulle.

Villikanit laiduntavat nurmialueilla sekä syövät pensaita, puita ja muita istutuksia. Mutta poiketen muista Suomessa esiintyvistä jäniseläimistä, metsäjäniksestä ja rusakosta, villikani kaivaa itselleen pesän tai asuu jonkin rakennuksen tai muun rakenteen alla.

Villikanit ovat erittäin sopeutuvaisia erilaisiin ilmasto-olosuhteisiin. Kanit pärjäävät talvella mainiosti, mikäli niillä vain on ravintoa saatavilla. Kun vihreä kasvillisuus jää lumipeitteen alle, kanit siirtyvät käyttämään puuvartista kasvillisuutta ravintonaan. Juuri lumen aikana syntyvät pahimmat kanien aiheuttamat kasvivahingot.


keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Miten syntyy hyvä blogi

päivis: Olisi mukava, jos osaisi antaa omien kokemusten pohjalta vinkkejä hyvän blogin kirjoittamisesta. Vaan kun en osaa. Vaikka kirjoitan blogin joka toinen päivä, tuntuu, että joka kerta varsinkin kirjoittamisen aloittaminen on vaikeaa. Joskus vielä rehvastelin, että saan kirjoitettua blogin aiheesta kuin aiheesta. Nykyään tuntuu, että jo pelkästään aiheita on päivä päivältä vaikeampi keksiä.

Yksi syy ongelmaan saattaa olla siinä, että olemme päättäneet kirjoittaa kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Joku voisi sanoa, että se ei ole viisasta. Viisasta voisi olla blogipäivien harventaminen ja johonkin tiettyyn teemaan keskittyminen. Sopiva teema voisi sitouttaa aiheesta kiinnostuneita lukijoita, kun nyt tulee kirjoitettua paljon sellaista, joka ei kenties kiinnosta ketään.

Tänään sain töissä päivämäärän, johon mennessä minulta pitäisi syntyä nettisivuillamme julkaistava blogi. Olen niitä silloin tällöin kirjoittanut aikaisemminkin, mutta silloin ne ovat syntyneet spontaanisti. Kynnys työblogin kirjoittamiseen tuntuu hämmästyttävän korkealta. Avuksi kirjoittamiseen saimme vinkin katsoa, mitä Viestintä Pirittan sivuilla kerrotaan hyvän blogin kirjoittamisesta. Tässä lyhyesti Pirittan vinkkejä:

Pitää mennä suoraan asiaan ilman turhia jorinoita. Kun katson tämän blogin ensimmäistä kappaletta, luulen, että sorruin jorinointiin. Vaan enpä deletoi, vaikka Piritta niin kannustaakin.

Toinen ohje on, että kannattaa kirjoittaa vain yhdestä asiasta kerrallaan. Tuota ohjetta on melko helppo noudattaa, kun nyt ensin on keksinyt sen asian, josta päätyy kirjoittamaan.

Vaikea olisi pysyä yhdessä asiassa, jos vaikka tästä Myyrmäen aseman seinässä olevasta
maalauksesta alkaisi kirjoittaa blogia. Analysoitavaa riittäisi vaikka miten paljon.
Hyvässä blogissa on Pirittan mielestä lyhyet lauseet ja muutenkin tekstin pitää olla ytimekästä. Joskus tämä onnistuu ja joskus ei sitten millään. Mutta ohje on kieltämättä hyvä. Kuviakin kannattaa blogiin lykätä luettavaa elävöittämään.

Otsikon avulla kannattaisi koukuttaa lukijat. Itsellä käy juuri niin kuin Pirittan mielestä ei tule tehdä. Kirjoitan ensin otsikon ja se on siinä. Piritta sen sijaan vinkkaa, että otsikkoa kannattaa palata hiomaan tekstin valmistumisen jälkeen. Nyt olisi varmaan sopiva hetki miettiä uudelleen tuota Miten syntyy hyvä blogi -otsikkoani.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Olemme kestoblogisteja

jormas: Ensimmäisen blogimme tällä foorumilla kirjoitimme 14.10.2011. Sitä ennen niitä julkaistiin parissakin eri paikassa, joista toinen oli Vuodatus. Tässä siitä yksi esimerkki. Blogeja kirjoitamme päiviksen kanssa vuoropäivin. Yhteensä niitä on nyt melkein 2000 kappaletta. Aloituspäivästä tähän päivään ei montaa päivää ole jäänyt väliin. Jos on, on se johtunut vain yhdestä syystä. Olemme olleet sellaisessa paikassa, jossa ei ole toiminut yksikään datayhteys, joten sen päivän kirjoitus, vaikka olisi tehtykin, kirjautuu päivämäärältään julkaisuajankohtaan, jolloin yhteys löytyy.

Kirjoituksissamme ei ole mitään logiikkaa eikä
muutakaan järjestystä eikä usein mitään järkeäkään. Kunhan kirjoitamme. Siitä, mikä milloinkin mieleen pulpahtaa. Kaikki palautteet ovat aina lämmittäneet mieltä, sillä niitä tulee kovin vähän. Facebookissa enemmänkin. Ympäristö, jossa elämme lienee suurin innoittajamme.

Monia ajatuksia on vuosien aikana pyöritelty siitä, että voisiko kirjoituksia jollakin tavalla hyödyntää tai olisiko niistä jollekin itsemme lisäksi iloa. Valmista ei edes valmiimpaa ei ole asiasta tullut. Yhtenä ajatuksena on ollut kerätä mielestämme blogeista parhaat ja koota ne yhdeksi perinteiseksi kirjaksi. Mitä sitten sillä tekisimme? Siihenkään ei ole selvyyttä tullut.

Oheisissa tilastoissa on minulle jotakin varsin mielenkiintoista. Ensinnäkin lukukertoja on pitkältä yli 100 000, joiden joukossa luetuimpana on ollut jo kauan Merikonttikodistamme kertova kirjoitus. Juhani Sjöblom tuntuu myös säilyttävän vuodesta toiseen mielenkiintonsa. Listalla on pysynyt myös päiviksen kirjoitus, kun hän puhdisti farmareitaan pakkassäällä ja säässä.

Aivan oma lukunsa ovat kymmenen maata, joissa suomenkielistä blogiamme eniten luetaan. Suomi ja Thaimaa ovat ymmärrettäviä, sillä molemmissa maissa vietämme paljon aikaa ja molemmissa maissa meillä on melkoinen määrä tuttuja. Ystäviäkin. Outoa tilastoissa esimerkiksi on, että Saksassa kirjoituksiamme luetaan kymmenkertaisesti Ruotsiin verrattuna.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Mainos mainostaa

päivis: Aamun Keski-Uusimaa-lehdessä oli kolumni mainosten epätodellisesta maailmasta. Siinä kirjoittaja ruoti lääkemainoksia, joissa sairaudet iskevät salamannopeasti ja vähintään yhtä nopeasti ne talttuvat mainostetuilla pillereillä.

Itse olen mainoksia katsellut hieman toisella tavalla. Monissa mainoksissa kerrotaan nykyään tarina. Mainos saattaa olla kovinkin pitkä, mutta tarinasta ei pysty millään päättelemään, mitä mainos mainostaa. Loppuhuipennuksessa asia tietysti selviää, mutta seuraavalla kerralla, kun sama mainos alkaa pyöriä televisiossa, katsojalla (ainakaan minulla) ei ole hajuakaan, minkä asian tai tuotteen mainostamisesta olikaan kyse.

Tällaista mainosta tuli jokunen kerta katseltua muun muassa ennen joulua. Siinä pöydän ääressä naiset ja myös yksi mies kertasivat joulutunnelmiaan. Kertoivat yhdessä ja erikseen, mistä jouluinen tunnelma syntyy. Ja taaskaan en pysty palauttamaan mieleeni, kenen asialla oltiin ja mitä mainoksen avulla todellisuudessa haluttiin kertoa. Tarinan kertojien ulkonäötkin muistan hyvin ja oikeastaan kaiken sen, mitä he meille katsojille kuvailivat. Tuoksuista ainakin puhuttiin. Mutta se asia. Mikä lieneekään.

Ehkä sillä ei omalta kannaltani ole mitään väliä, vaikka kuvaillun mainoksen tarkoitusta jääkin pimentoon, mutta mainostajan eurot siinä ovat ainakin minun osaltani menneet täysin hukkaan.

Nykyisten mainosten toinen vika, joka häiritsee, on naiskuvaus. Varsinkin radiomainoksissa kuulee usein kiukkuisia akkoja, joilla on ääliömiehiä. Miehet ovat aina tossun alla ja nainen on olevinaan miestään fiksumpi. En ymmärrä, miksi noita mainoksia tehdään aina uudelleen ja uudelleen milloin mistäkin aiheesta. Autoasioista, kattoremonteista, vakuutuksistakin muistaakseni.


Toista oli ennen. Voi kuinka selvää olikaan, mistä oli kyse, kun televisiosta kuului laulu "Ajatar on Forumissa, Forumissa Mannerheimintiellä". Samalla televisiokuva näytti tyylikkäissä vaatteissa pyörähteleviä naisia. Asia tuli ymmärrettyä kaukana Keski-Suomessakin, jossa tuolloin vielä asuin.

Toinen mainos, joka todentuntuisena on jäänyt mieleen toisteli illasta toiseen lauseen: "Se koskee sydämeen, äidin sydämeen." Lapsen yskähän se äitiä huoletti ja siihen löytyi tietysti tehokas yskänlääke. Lääkkeen nimeä en kyllä enää jaksa muistaa.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Muodollisen pätevyyden vimma, osa 4

jormas: Jokainen joka tuntee minut työni kautta, tietää että olen aina arvostanut koulun kautta hankittua osaamista ja tietoa. He myös tietävät, että itselläni ei nykyisen mittapuun mukaan ole suoritettuna edes peruskoulun oppimäärää. Varsinkin päihdetyön osaamisen pohjalla on vahva kokemusasiantuntijuus.

Kun aikoinaan tein henkilökohtaisen pesäeron itsestäni juovana alkoholistista ja aloin kasata repaleisen itsetunnon palasia ilman oman todellisuuden keinotekoista muutamista, oli yhtenä osana, että kuinka ikään kuin keittiön oven kautta hankkisin diakonin pätevyyden, sillä koulu ei kiinnostanut silloinkaan. Kun tietä muodolliseen pätevyyteen itsekseni usein pohdin, huomasin että motiivi ei ollut, että olisin tekemässäni työssä parempi, vaan että koin olevani jotain oleellista vähemmän ilman koulun penkiltä haettua pätevyyttä. Mutta sitä pohtiessani eheytyi itsetuntokin ja tein päätöksen olla vaihtoehto muodollisesti päteville työntekijöille. Kohdallani se kantoi päihdetyössä pitkälle, joista yksi merkityksellisimmistä on tasavallan presidentin myöntämä sosiaalineuvoksen arvo. Aivan erityisesti arvostan sitä hakeneita, yksittäisiä henkilöitä siksi, että hakemuksen takana ei ollut yhtään järjestöä eikä muitakaan yhteisöjä.

Mutta aivan samoin kuin koin olevani vähemmän kuin kirjanoppinut, olisin sitä kokenut ilman päihdeongelmaakin. Aikoinaan tutustuin mittavaan tutkimukseen, jonka mukaan lähes puolet psykologin koulutukseen hakeutuneista oli valinnut alan selvittääkseen omat ongelmansa. Joten kuinka moni onkaan hakeutunut koulutukseen itsetunto-ongelmien vuoksi? Kuinka paljon on muodollisen pätevyyden omaavia, joilla ei sen lisäksi ole juuri mitään muuta annettavaa tekemäänsä työhön?

Kokemusasiantuntijoiden, vertaistuen ja muodollisen pätevyyden omaavien työntekijöiden täysimääräinen osaamisen hyödyntämien ja yhteensovittaminen on äärimmäisen vaikeaa. Toinen sanoo, että et ymmärrä tätä, koska sinulle ei ole pätevyyttä ja toinen sanoo, että et ymmärrä sitä, koska sinulla ei ole omakohtaista kokemusta alkoholismista. Onkin selvä asia, että paras vaihtoehto esimerkiksi päihdetyössä olisi, että pätevyyden lisäksi olisi omakohtaista kokemusta päihteiden väärinkäytöstä. Tällä en tarkoita suinkaan, etteikö syöpälääkäri voi olla hyvä ilman omaa syöpäsairauttakin. Vaan tarkoitan, että saman sairauden läpikäynyt ymmärtää paremmin toista samassa tilanteessa olevaa.

Muodollisesti pätemättömänä kadun tai kiertoliittymän lakaisijana
Muodolliset pätevyysvaatimuksen, joita ei voi saada muuta kuin koulusivistyksen kautta ja avulla, ovat käsittämätön tapa estää kentällä olevan ammattitaidon ja osaamisen hyödyntäminen. Soppaa hämmentää lisäksi aivan liian moni taho, joilla ei ole lainkaan tärkein asia, että vanhus saa mahdollisimman laadukkaan hoidon.

Mutta toisinkin asia voisi olla. Vaikka mitä ilmeisemmin se ei sitä koskaan ole. Kansa valitsee presidentin ja valituksi tulee hän, jonka kansa työhön valitsee. Pätevyysvaatimus on siis kansan luottamus. Samoin on ministereiden ja kunnan valtuuston, hallituksen ja lautakuntien jäsenten laita. Jopa käräjäoikeuden tuomarinvalan tekevistä on enemmistö ilman mitään muodollista pätevyyttä. Joten hyvin iso osa valtakunnasta toimii ilman muodollisia pätevyyksiä.

On aivan selvä, että lähes kaikkiin tehtäviin on syytä tulevan tekijän osoittaa osaamisensa. Mutta että ainut tapa on hankkia koulusta päästötodistus, on kertakaikkisen väärä, omaan napaan tuijottava käytäntö.

lauantai 31. joulukuuta 2016

Feikki lohi

päivis: Suhtaudun hieman kaksijakoisesti kasvisruokiin, jotka on tehty muistuttamaan liharuokia. En ymmärrä, miksi kasvisruoan pitäisi näyttää tai varsinkaan maistua liharuoalta. Silti yksi supersuosikeistani on "kasvismaksalaatikko", joka on ulkonäöltään, mutta hieman myös maultaan samankaltaista kuin muistan maksalaatikon olleen silloin kun vielä söin lihaa. Siis kauan aikaa sitten, joskus 1970-luvun lopulla.

Kasvismaksalaatikkoa teen melko usein. Nyt nyhtökaura ja härkis ovat vielä lisänneet mahdollisuuksia tehdä esimerkiksi makaronilaatikkoa, joka näyttää lihamakaronilaatikolta. Ja kenties myös vähän maistuu siltä. Kasvisporonkäristystä en ole vielä kokeillut, vaikka nyhtökaura mahdollistaisi senkin.

Uusin feikki on porkkanalohi, jonka kerrotaan olevan tämän joulun hittituote. Valmistamiseen tarvitaan muun muassa nestemäistä savuaromia, joka kuulemma jopa loppui kauppojen hyllyiltä. Ihan päättyvän vuoden kunniaksi piti kokeilla, onnistunko minä varsin helpoilla ohjeilla ja vähistä aineksista tekemään porkkanoista graavilohelta näyttävää ja maistuvaa syötävää.

Tarvittiin muutama pulska porkkana, melkein kaksi pussillista karkeaa merisuolaa, vähän valkoviinietikkaa, pari teelusikallista rypsiöljyä ja saman verran savuaromia. Netti pursuaa porkkanalohen reseptejä, joten niitä on turha tässä selittää.

Ja tällaista siitä tuli. Laitoin leiville "lohta" maltillisesti, sillä sen maku on melko voimakas. Ihan niin kuin aidon graavilohenkin. Huomenna syödään porkkanalohta keitettyjen perunoiden kanssa.

perjantai 30. joulukuuta 2016

Muodollisen pätevyyden vimma, osa 3

Tunnin puhelinkeskustelu tuntemattomien, muodollisesti
pätemättömien asiantuntijoiden kanssa voi maksaa 300 €/tunti
jormas: Kirjoitin viikolla aiheeseen liittyvät blogit 1 ja 2. Ja lupasin kertoa esimerkin muodollisten pätevyyksien oudoista vaatimuksista ja piirteistä.

Ollessani Jyväskylän Katulähetyksen boss, oli meillä eri tavalla työhön kuntoutumassa tai työkykyä ylläpitävissä tekemisissä parhaimmillaan lähelle sata henkilöä yhtä aikaa. Pidimme muun muassa Kankitien Ensiaskel-yksikön yhteydessä ruokalaa, jonka asiakkaita olivat edellä mainitut, mutta myös asumispalveluyksikössä asuvat aina ensisuojapalvelujen käyttäjiin saakka. Joita monet ruokapaikan omistajat eivät edes halunneet asiakkaikseen pelossa, että "se karkottaa kunnon ruokapaikan kunnon asiakkaat".

Joka tapauksessa homma toimi erinomaisesti kaikin tavoin. Alan miehet ja naiset saivat alan miesten ja naisten tekeminä kunnollisen lämpimän aterian ainakin kerran päivässä. Kunnes paikallinen ammattiyhdistys otti asian silmätikukseen ja hampaisiinsa. Se nimittäin huomasi, että kokkina meillä toimi merimiesammattikoulun käynyt laivakokki. Ja totesi, että "sillä pätevyydellä ei meillä maissa tehdä muille maksullista ruokaa". Minun päätettäväkseni ammattiyhdistysliike jätti ainoastaan sen kuinka järeitä aseita haluan heidän käyttävän painostaakseen kokin takaisin kortistoon. Vieläkin riepoo moinen.

Entäpä sitten ministerit? Mitkä ovat heidän muodolliset pätevyysvaatimuksensa? Ministerin muodolliset pätevyysvaatimukset ovat verraten väljät. Valtioneuvoston jäsenet, joiden on oltava "rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia", kutsuu toimeensa ja vapauttaa siitä tasavallan presidentti.

Vihreä Lanka on kirjoittanut aikoinaan aiheesta näin: "Ministerien pätevyyttä testaillaan kuulustelemalla hallinnonalan yksityiskohtia julkisuudessa. Outoa. Ei ministerin tarvitse olla minkään erityisalan asiantuntija, vaikka ei siitä haittaakaan ole. Politiikka on ihan oma osaamisen alueensa. Ministerin pätevyys mitataan sillä, kuinka hyvin hän pitää ministeriönsä puolia. Se edellyttää kykyä tulla toimeen muiden puolueiden ihmisten ja virkamieskunnan kanssa. Tärkein koitos on jokavuotinen budjettiriihi. Vastassa ovat valtiovarainministeriön haukat, joiden elämäntehtävä on leikata ja karsia. He nokkivat heiveröiset hetkessä hengiltä. Pätevä ministeri myös ympäröi itsensä itseään viisaammilla asiantuntijoilla. Hän kuuntelee heitä, mutta tekee sitten oman päätöksensä, runnoo sen läpi hallinnossa ja puolustaa sitä julkisuudessa."

Suomessa on joissakin kunnissa käytössä kunnan- tai kaupunginjohtajan sijaan pormestarimalli apulaispormestareineen. Tähän malliin ensi vuonna siirtyvät muun muassa Helsinki ja kotikuntani Tuusula. Palkkaa pormestari saa Helsingissä paljon enemmän kuin ministeri ja Tuusulassakin ministerin verran. Mutta entäpä sitten pätevyys moiseen pestiin? Niitä ei ole lainkaan. Tuusulassa kuntalaisten valitsemat valtuutetut ovat päättäneet, että pormestari valitaan valtuutetuista. Joka tarkoittaa, että päästäkseen ehdolle pormestariksi, on saatava kuntalaisten kannatus kunnallisvaaleissa niin, että tulee valituksi valtuutetuksi. Siinä kaikki. Tuusulassa muutos taitaa olla kunnan historian merkittävin yksittäinen vallan siirto kuntalaisille. Josta ei olla lainkaan samaa mieltä. Siitä, muodollisesta pätevyydestä ja muustakin aiheeseen liittyvästä taidan kirjoittaa vielä yhden blogin ylihuomenna.


torstai 29. joulukuuta 2016

Valoa

päivis: Suomen satavuotisjuhlavuotta valmistellaan täydellä vauhdilla. Ensimmäiset juhlavuoden tapahtumat toteutetaan heti vuoden vaihtuessa. Kaikkiaan juhlatapahtumia on tiedossa ainakin 2600 kappaletta. Ihan kaikkia pienempiä juhlallisuuksia ei varmaan edes tiedetä. Luultavasti kaikissa kouluissa ja päiväkodeissakin järjestetään jonkinlaisia tilaisuuksia, joita ei lasketa mihinkään tilastoihin.

Minkälaisia tapahtumia vuoden aikana sitten nähdäänkään?

Kun katselin television uutislähetystä, päättelin, että yksi tapa juhlia on laittaa valoja sinne tänne. Valotaidetta viedään kaikkialle pitkin Suomea. Parhaillaan ollaan täydellä tohinalla valmistelemassa valaistusta Töölönlahdelle, muun muassa Olavinlinna ja Saanatunturi saavat valonsa myöhemmin. Ylen uutiset, jossa tästä vuoden mittaisesta valoprojektista kerrottiin, eivät kaikkia kohteita kuitenkaan maininneet. Valotaiteilijoilla tuntuu tällä hetkellä muutenkin menevän hyvin. Valo on nosteessa.

Lux Helsinki -tapahtuma puolestaan lupaa tammikuun alkupuolella valaista Helsingin keskustan arvorakennuksia ja hämäriä sisäpihoja. Lux Helsinki ei liity satavuotisjuhlintaan, mutta osuu kuitenkin mukavasti suunnilleen samaan ajankohtaan eli satavuotisjuhlien alkuun.

Olen valotaideteosten ehdoton kannattaja. Valaistuksia on kiva katsella ja niitä todella on vuosien mittaan tullut lisää moneen paikkaan. Siitäkin huolimatta, että valaistuksella on omat vastustajansa. Puhutaan valosaasteesta. Runsas valaistus tietysti häiritsee esimerkiksi taivaan tähtösten katselua. Mutta niitä kyllä voi hyvin nähdä, kun malttaa lähteä hieman kaupunkien ja muiden suurempien keskusten ulkopuolelle.

Eilen illalla saimme hetken aikaa kokea sen, minkälaista elämä olisi, jos ei olisi valoja. Koko Myllykylä meni sähkökatkoksen takia noin puoleksi tunniksi aivan pimeäksi. Katuvalotkin sammuivat. Vain lentokentältä kajasti valoa. Myös Hyrylän suunta näkyi säästyneen katkokselta. Ei ollut säkkipimeässä illassa valosaastetta, mutta kun sähkökatkos näytti pitkittyvän, kyseistä saastetta kyllä kieltämättä alkoi melkein kaivata.
Katuvalot eivät meidän pihaan asti yllä, joten valon suhteen meidän pitää olla
omavaraisia. Kuva Merikonttikodista ei tietenkään ole tältä talvelta. Valoa
antavaa lunta ei vielä ole nähty lähellekään tuollaista määrää.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Muodollisen pätevyyden vimma, osa 2

jormas: Päästäkseen kiinni mitä yritän sanoa, mukaan pääsee helpommin, jos lukee ensin aiheesta toissapäiväisen blogini tästä.

Ollessani Jyväskylän Katulähetyksen ja Sininauhasäätiön operatiivinen johtaja, toivat tehtävät valtaa omalle sektorille sen verran, että merkittäviä virheitäkin tuli tehtyä.

Molemmissa tehtävissä annoin olevalle ja tulevalle henkilökunnalle oivia mahdollisuuksia kouluttautua ja pätevöityä muodollisestikin työn lomassa täydellä palkalla. Harrastin oppisopimuskoulutusta oleellisena osana työnantajani arkea muussakin kuin päihdetyöhön pätevöitymisessä. Hyvä niin, mutta kuten sanoin, virheitäkin tuli tehtyä.

Jälkeenpäin olen huomannut, että varsinkin päihdetyön ammattitutkinto ei koskaan saanut sitä arvostusta, jonka se parhaimmillaan olisi ansainnut. Vähän samaa ilmeni päihde- ja mielenterveyspainotteisessa lähihoitajakoulutuksessa. Selityksiäkin kuuntelin. Toinen toista parempia, joissa oli yksi yhteinen piirre. Juuri kukaan ei katsonut omia jälkiään ja tekemiään virheitä.

Itseni, oppisopimusohjaajien ja opettajien yksi suurimpia virheitä oli, että vaikka oppisopimukseen pääsemiseksi oli tiukat kriteerit, niistä ei pidetty kiinni. Vaan etsittiin aidan matalaa kohtaa, josta voisi päästä joskus yksilöllisen oppilasaineksen kanssa yli. Käytimme siis oppisopimusta osana päihdekuntoutusta. Joka oli kertakaikkiaan niin väärin, että juuri kukaan ei kehtaa sitä tunnustaa. Vielä nykyäänkin kun otan asian puheeksi, saan ensimmäisenä lähes vainoharhaisen hullun maineen. Mutta kun esittelen työhistoriani ja kerron, mitä itse tuli tehtyä, saatan saada vastaukseksi, että nyt ymmärrän ja ymmärrän senkin miksi meillä on työnantajana vähän samanlaisia kokemuksia päihdetaustaisista työntekijöistä.

Sininauhasäätiön Puolimatkankoti Pessi ja Illusian Kanikonttorin
ulkomuodollisesti pätevät oppisopimustekijät ja heidän lähiohjaajansa
Kun ylipäätään koulutukseen pääseminen edellytti esimerkiksi määrättyä kokemusta päihdetyöstä, sorvasin toinen toistaan parempia, työsuhteenomaisia kokemustarinoita oppisopimuskoulutukseen haluavalle. Vaikka väliin saattoi mahtua myös ryyppyputkia, jotka saattoivat jatkua koko oppisopimusajan. Olin myös mukana useissa oppilaan, opettajan ja työnantajan välisissä neuvotteluissa, joissa joustettiin joustamisen jälkeen. Jopa kotitehtävissä autettiin joskus niin paljon, että esimerkiksi lopputyössä ei juuri oppilaan omaa kirjoittamisen jälkeä näkynyt. Voisi sanoa, että pahimmillaan tehtiin kaikki muu, mutta ei aivan menty tunnille oppilaan puolesta viittaamaan ja vastaamaan.

Ei siis mikään ihme, että joku koulutus ei ole kurssissa. Se on valitettavaa, sillä koulutus sinällään oli pääsääntöisesti hyvää ja kehittyi koko ajan. Mutta vielä valitettavampaa on, että juuri kukaan mukana olleista ei halua/kykene myöntämään virheitään. Puhutaan kaikesta muusta, mutta ei siitä mistä pitäisi.

Syitä hankkia muodollinen pätevyys ainoastaan oppilaitoksissa on muutamia. Yksi ovat itse kirjanoppineet, jotka eivät pysty/osaa/voi arvostaa muuta pätevyyttä, kuin mikä on kirjoja lukemalla hankittu. Toinen ovat lainvartijat ja -laatijat, jotka vahtivat, että lakiin kirjoitettu täyttyy. Oman järjen käyttö ei ole mahdollista, vaikka sitä olisikin. Kolmas ovat oppilaitokset, joiden olemassa olo on kiinni siitä onko oppilaita. Ja neljäs on ammattiyhdistysliike, joka niin ikään pitää kiinni jäsenistään ja heidän muodollisista pätevyyksistä. Tästä viimeisestä kerron seuraavassa osassa esimerkin. Mutta sitä odotellessa, linkin takana juttu sosiaalineuvos Mauri Poikeljärvestä ja muodollisesta pätevyydestä.

tiistai 27. joulukuuta 2016

Kirpputori ei ole musta aukko

päivis: Kirpputoreja pidetään yleensä paikkoina, joiden kautta jollekin tarpeettomaksi jäänyt tavara saa uuden elämän. Näin pitkälti onkin, mutta totuuden nimissä pitää sanoa, että kirpputoreilla lojuu myös tolkuttomasti tavaraa, joka ei kelpaa kenellekään. Kirpputori ei ole musta aukko, jonne turhaksi jäänyt tavara jotenkin mystisesti katoaisi.

Tästä on viime aikoina puhuttu tai kirjoitettu jonkin verran. Viimeksi kuulin tänään radiosta, kun kirpputorilla listattiin tavaroita, jotka eivät "kulje". Samaan havahduimme Elämän tähden Omia polkuja kulkevien kaupalla, jossa esimerkiksi kirjat eivät todellakaan kulkeneet. Uudetkaan kirjat eivät tuntuneet kelpaavan kenellekään. Eivät edes edulliseen hintaan myytävät dekkarit.

Kun viime kesänä tyhjensimme Hyrylän keskustassa sijainneen kirpparin ja toimme jäljelle jääneen tavarapaljouden Jokilaakson pihaan Muistojen merikonttiin, en voinut olla toteamatta, että "jos joku on halunnut näistä tavaroista eroon, miksi hän kuvittelee, että joku toinen haluaa niitä". Ehkä eniten tämän ajatuksen kanssa huokailin erilaisten pienten matkamuistojen äärellä.

Minunkin keittiöissäni on ollut matkamuistoina tuotuja tai saatuja suola- ja pippurisirottimia. Niin taitaa olla aika monessa muussakin kodissa. Näin päättelin, kun kesällä asettelin hyllyihin varmaan kaikista maailman ääristä kotoisin olevia sirottimia. Jotkut olivat kieltämättä jopa herttaisia, mutta eivätpä vain enää kelvanneet omistajilleen. Mutta löytyisikö niille ostaja kirpputorin kautta? Eipä ei.
Kuva kirpparilta Keski-Suomesta. Kuvaa tarkkaan katsomalla voi helposti
löytää monia tavaroita, jotka käyvät nihkeästi kaupaksi.
Kirpputorien ongelma lienee yleisesti, että niiden nurkissa pyörii tavaraa, joka ei vain käy kaupaksi. Ja kun asia viimein myönnetään, ollaan sen tosiasian edessä, että tavara ei kelpaa kenellekään edes ilmaiseksi. Monesti olen miettinyt mainosolutkolpakoiden ja -kahvimukien äärellä, että tulisipa nyt joku kekseliäs taiteilija ja keksisi näille turhaakin turhemmille tavaroille jonkun kokonaan uuden käyttötarkoituksen.

Ehkä kokemukset Omia polkuja kulkevien kaupalta ovat saaneet minussa aikaan sen, että olen huomattavasti vähentänyt sellaisten uusien tavaroiden hankintaa, joista voin myöntää itsellenikin, että oikeasti en niitä tarvitse. Aikaisemminhan olen usein ostellut tavaraa vain siksi, että ne ovat sillä hetkellä ihastuttaneet.

Nykyään olen huomattavasti kriittisempi ja pystyn jarruttelemaan, jos ostovimma uhkaa. Jopa Thaimaassa Pattayan astiaparatiisissa, "kiinalaisten romukaupassa", jossa erilaisia astioita on lähes silmän kantamattomiin, pystyn vastustamaan kiusausta ostaa ihan jokaista ihanaa kippoa ja kuppia.