Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Syysrastit 2016

jormas: Monen vuoden jälkeen Sininauhaliiton järjestämät Syysrastit palasi Keski-Suomeen. Kyseessä on kristillisen päihdetyön joukkotapaaminen, johon osallistuu niin työntekijöitä kuin asiakkaitakin. Itsekin olen reipas viisitoista vuotta sitten ollut ideoimassa vuosittain toteutettua tapahtumaa ja ollut myös mukana joka kerta. Joka kerta olen myös järjestänyt tietokilpailun. Jos joku kaipaa kaikkiin tai vaikkapa yhteenkin kysymykseen vastausta, ne saa minulta: Tässä tämänvuotiset kysymykset:

1. Mies oli matkalla kaupunkiin ja häntä vastaan tuli kärryt, joita veti kaksi hevosta ja ohjasi kaksi miestä. Lavalla oli seitsemän naista, joilla jokaisella oli kori. Jokaisessa korissa oli kissa ja jokaisella kissalla oli 3 pentua. Kärryjä seurasi toiset kärryt joita veti yksi hevonen ja ohjasi yksi mies. Kärryjen lavalla oli 13 possua. Kuinka monta elävää olentoa oli matkalla kaupunkiin?

2. Maiju Lassila oli kuuluisa kirjailija. Mitä erikoista hänessä oli?

3. Mainitse 3 Suomen nykyistä kuntaa, joiden nimi on almanakassa esiintyvä miehen nimi.

4. Ei tango vaan tange on latinaa, mutta mitä se on silloin suomenkielellä?

5. Kuka on luonut Viivin ja Wagnerin?

6. Eräs perhe lähti kaupunkiin ja heidän kotiin murtauduttiin. Talossa oli puhuva papukaijan ja varkaan mättäessä tavaroita säkkiinsä, papukaija sanoi: ”Jeesus näkee sinut”. Varas hätkähti, mutta kun ketään ei näkynyt, hän mätti lisää tavaraa säkkiinsä. Sitten kuului taas: ”Jeesus näkee sinut.” Varas pelästyi, lähti juoksemaan ja puski ovea, joka aukesi. Oven takana oli iso muriseva koira. Mitä tämä mahtoi tarkoittaa?

7. Kuka keksi, että joulupukki asuu Korvatunturilla?

8. Mutta miksi amerikkalainen joulupukki tulee savupiipusta?

9. Missä järjestysluvussa on miehen ja naisen nimi?

10. Mikä on kukon jalassa ja Pohjanmaalla?

11. Pyöreässä talossa tapahtui murha. Asukkaita kuulusteltiin. Isäntä sanoi olleensa tietokoneella, lapset vastasivat leikkineensä, siivooja siivonneensa nurkkia ja emäntä tehneensä ruokaa. Kuka heistä valehteli?

12. Useimmissa kuukausissa on 30 tai 31 päivää . Kuinka monessa on 28. päivä?

13. Mikä hedelmä tulee Floridanleikkeeseen?

14. Entä mitä hedelmää käytetään Lindströminpihviin?

15. Minkä lajin nopeusennätys Lasse Mårtensonilla on vuodelta 1955?

16. Paimenella on 17 lammasta. Kaikki muut paitsi 9 kuolee. Montako lammasta paimenelle jää?

17. Y K K N V K S. Mikä kirjain tulee seuraavaksi?

18. Mikä tuli olutpulloon Suomessa vuonna 1976?

19. Kuka on USA:n pääministeri?

20. Kumpaan suoleen ruoka saapuu ennen, ohut- vai paksusuoleen?

21. Mistä Pääsiäissaari on tullut kuuluisaksi?

22. Minkä värinen on päärynän kukka?

23. Minkä sanan suomalaiset kirjoittavat lähes aina väärin?

24. Mikä on Euroopan suurin sisävesien saari, jos ympäröivän veden ei tarvitse olla samalla korkeudella?

25. Mikä on Suomen suurin saari, jos ympäröivän veden tarvitsee olla samalla korkeudella?

26. Mikä on Suomen suurin saari, jos sitä ympäröivässä vedessä ei saa olla kanavaa?

27. Ullakolla on lamppu, johon yksi kolmesta alakerrassa olevista katkaisijoista on kytketty. Kaksi muuta katkaisijaa eivät toimi. Ullakolle saa nousta vain kerran, eikä alakerrasta näe ullakolle. Mikä katkaisijoista sammuttaa ja sytyttää valon? Miten ratkaiset ongelman?

tiistai 23. elokuuta 2016

Katukulttuuria löytyy myös Laukaasta

päivis: Jorma on kirjoitellut jo kolme blogia hyryläläisestä katukulttuurista. Välillä juttu on tosin rönsynnyt henkilökohtaisempiinkin muisteloihin. Minullakin saattaisi olla vanhoja muistoja kulttuurista, jonka etuliitteeksi ei kuitenkaan sovi katu-sana. Palokassa, nykyisessä Jyväskylän lähiössä, kun ei nuoruusvuosinani ollut katuja. Ei juurikaan edes asfaltoituja teitä. Katuvalojakin oli vain harvakseltaan.

Koska tällä hetkellä olen kirjoilla Laukaassa, ajattelin, että voisin kirjoittaa huomioistani, jotka koskevat Laukaan keskustan katukulttuuria. Jos nyt sieltä sellaista voi löytää. No tietysti löytää, jos vähän käyttää mielikuvitusta.

Katukulttuurin olemassaolosta Laukaassa kertoo ainakin kaksi asiaa: paikallisten joutilaiden miesten läsnäolo ja vuodesta 1995 saakka töhrimättä säilynyt, Arwidssonintien varrella oleva silloisten lukion toista luokkaa käyneiden oppilaiden maalaama seinämaalaus. Tai maalaus seinämässä. Seinä se ei ole, mutta aidaksikaan sitä ei voi kutsua. Graffitiksikin se on ehkä liian selkeälinjainen.


Niin kutsuttuja alan miehiä Laukaan keskustan katukulttuuriin on kuulunut niin kauan kuin olen asiaan ymmärtänyt kiinnittää huomiota. Alkon myymälä ja joutilas miesjoukko ovat yhdistelmä, joka kuuluu lähes jokaiseen pienenkin kunnan keskustaan. Mutta ilmiö on havaittavissa myös esimerkiksi Helsingin Hakaniemessä, jossa Ympyrätalon kulmilla (tai ei ympyräisellä talolla voi olla kulmia) viihtyy samanlaista kansaa kuin Laukaan keskustan Alkon liepeillä.

Laukaakin saattaa ainakin osin kuulua muuttotappiokuntien joukkoon. Kunnan keskustassa enemmistö päiväsaikaan liikkuvista on vanhempaa väkeä. Ikäihmisten joukossa tietysti kulkee myös lastenrattaita lykkiviä kotiäitejä. Jyväskylän läheisyys miellyttää monia lapsiperheitä, joten muuttotappion suhteen totuus voi olla jotain muutakin.

Varsinaisesti Laukaan keskustan visuaalisen kulttuurin muodostaa elintarvikeliikkeiden luoma väri- ja muotomaailma. On kaikilta itseään kunnioittavilta paikkakunnilta löytyvä sinipunakeltainen Lidl. Vieressä on hieman toisia ruokakauppoja korkeammaksi rakennettu vihreä S-market ja vanhaa maalaisten osuuskauppaa ja saksalaista myymälätyyliä karsastavia palveleva sinivalkokeltainen K-Market. Lidliltä piirrettävän, 300 metriä pitkän suoran janan toisesta päästä löytyy vielä sininen Siwa, jonka pitäisi kai jollain juoksulla muuttua oranssiksi K-Marketiksi. Sen tulevaisuudesta en tosin tiedä, koska naapurissa jo on edellä mainittu K-Market. Mutta kyllä kai Laukaan pääraitille kaksi K-kauppaa mahtuu?

Kun elintarvikekauppoja on Laukaan keskustaan siunaantunut noinkin runsaasti, on selvää, että yksi selkeä katukulttuurin piirre on muovista ostoskassia kantava kuntalainen. Vähitellen, toivon mukaan, myös kestokassit alkavat olla osa laukaalaista katukulttuuria. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole näköpiirissä, että tältä osin trendi olisi muuttumassa ympäristöystävällisempään suuntaan.

maanantai 22. elokuuta 2016

Hyrylän katukulttuuria, osa 3

jormas: Olin jo tulossa tarinoineni hyvää vauhtia toisessa osassa Riihikalliosta kohti Hyrylän keskustaa, kun muistin, että pitää palata takaisin. Sen sai aikaan ravintola Matka-Tuoppi Riihikalliossa, jonka unohdin kokonaan. Joka saattoi saada Hyrylässä toisena a-oikeudet, jos varuskunnan upseeri- ja aliupseerikerhoja ei oteta huomioon. Ensimmäinen taisi olla Kesti-Grilli.

Monessa kuppilassa minulla oli oma kolpakko
Matka-Tuoppi avasi 60-luvulla ovensa nykyisen Riha-Centerin paikalla. Talon omisti sama taho kuin aikoinaan Hyrylässä, Säästöpankin talossa olleen huonekaluliikkeenkin. Saattoi olla nimeltään Hyrylän Kaluste. Tarina kertoo anniskeluoikeuksia tavoitelleen myös tilojen omistaja. Sen vuoksi sopimuksen päättymisajankohdan lähestyessä ravintoloitsija Hartikaisen pariskunta rakensi lähes yötä päivää uusia, entistä ehompia tiloja viereiselle tontille. Totta tai tarua, mutta ei ehkä savua ilman tulta.

Matka-Tuopin, niin uuden kuin vanhankin sekä tiloissa myöhemmin toimineen Camellin ja sen takana olleesta pikku-Ellistä riittäisi tarinoita kirjaksi saakka. Taisipa se olla nimeltään ravintola Pata-Akka ja Lordkin välissä. Portsaritkin olivat aivan omaa luokkaansa, kuten tietty kaikissa muissakin ravintoloissa.

Alkuperäisen Matka-Tuopin tiloissa toimi sittemmin Kinnusen mattoliike. Sen omisti Hannu, joka on Raivion Skavabölen pojat -elokuvassakin seikkailevan Taikurin poika. Kun Hartikaisen Villellä hirtti joskus ryyppy päälle, hän saattoi lompsuttaa mattoliikkeeseen luokseni. Sillä näkäräiset maistuivat minulle silloin enemmän kuin laki määrää. Ville kaivoi yhden pikkutakin taskusta kaksi lasia, toisesta jääpussin ja kolmannesta Ballantine´s wiskipullon ja sanoi: "Kuules Jorma. Kun minä otan viinaa, olen kävelevä baarikaappi."

Aikoinaan sain Kinnusen mattoliikkeestä kenkää, johon osasyyllinen on toisen hyryläläisen ravintola Kesti-Grillin pitäjän, Niemen Mirkun poika, Tenkka. Jolla muuten oli aikoinaan Formula V -kilpa-autokin. Sitä joskus koeajettiin Hyrylän asfalttiteillä, kun Volkswagenin legendaarinen asentaja Ehon Jukka sääti sitä. Työkseen Tenho eli Tenkka ajoi rekkaa ja ilmestyi kerran tequilapullon kanssa työpaikalleni Hannun ollessa Järvenpään sisustusmessuilla. Aamupäivän kääntyessä iltapäivään, oli joku liikkeessä käynyt asiakas mennyt messuille ja sanonut Kinnusen Hannulle: "Sinulla taitaa olla itsepalvelumyymälä Riihikalliossa, kun myyjä makaa sammuneena mattorullien päällä."

Matka-Tuoppi oli yksi Hyrylän merkittävimmistä kohtaus- ja ajanviettopaikoista, jossa on saanut alkunsa monta lyhyempää ja pitempää rakkaustarinaa, kuten myös avioeroakin. Kaiken sen lomassa otettiin paukkuja ja tapeltiin välillä sisällä ja välillä pihalla. Yksi huvitus valomerkin jälkeen kesäöisin oli Keravan maauimala, jonne mentiin joukolla yöuinnille aitojen yli. Poliisitkin sen tiesivät, mutta koskaan emme rikkoneet paikkoja eikä virkavalta keskeyttänyt kertaakaan yöuintejamme ja -ilojamme.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Harmaahaikaroita onkin kaksi

päivis: Jorma kirjoitti eilen tunnistusongelmasta, joka koski riistakameran kuviin tallentunutta lintua. Näimme sen omin silminkin ja uimaan mennessä olemme linnun nyt nähneet useammankin kerran seisoskelemassa Strandön sillan rungolla. Kuinka emme muistaneetkaan, että saman, suuren ja harmaan linnun näimme myös melko tarkkaan vuosi sitten. Ja silloin päädyimme siihen, että lintu on harmaahaikara.

Tänä aamuna tajusimme, että lintuja onkin kaksi. Hienosti nousivat sillalta ilmaan ja lensivät peräkkäin ties minne. Ilmankos sillalla oleskelleella näytti olevan vaaleampi kaula kuin riistakameralla selfieitä ottaneella lajitoverillaan. Meillä on siis Jokilaaksossa harmaahaikarapariskunta!
Tällaisen Vasenius Gallerian kuvan löysin vuosi sitten, kun harmaahaikara
kävi meillä ensimmäisen kerran. Nyt niitä on siis jo kaksi.
Perheuutisia ei tämän enempää ole kerrottavana, sillä haikaran pesää ei tiluksilla ole näkynyt, eikä meillä varmasti ihan kelvollista pesäpaikkaa taitaisi olla tarjollakaan. Mietimme, että aivan Merikonttikotimme vieressä on kyllä rinnakkain kaksi sähkötolppaa, mutta mahtaisivatkohan ne kelvata haikaraperheen yhteisen kodin perustuksiksi.

Kuten Jorma eilen kirjoitti, pihapiirissä piipahtelee hämmästyttävän paljon erilaisia luontokappaleita. Vaikka ilveksen näyttäytyminen onkin metsästäjäpiireissä melkoisen harvinainen tapaus, en silti ole ilveksen läsnäolosta suuremmin riemuissani. Olin jo uskotellut itselleni, että ilveksiä ei kesällä ole Jokilaaksossa käynyt. Mutta niinpä vain riistakamera paljasti, että edellisestä käynnistä ei ole kuin pari viikkoa.

Mutta onhan niille meillä vatsan täytettäkin. Jos kanit ovat liian pientä purtavaa, kauriista ja peuroista riittää syötävää kunnon aterian verran. Juuri tänään näin kolmen kauriin loikkivan Soiniityntien poikki. Kulkivat samaa reittiä, jossa olen kauriita tavannut monet kerrat ennenkin. Helppo saalis ilvekselle, luulen.

lauantai 20. elokuuta 2016

Jokilaakson uusi asukas?

jormas: Ajattelin tänään tehdä kolmannen osan Hyrylän katukulttuuriblogiin, mutta päätinkin julkaista jonkun riistakameramme ottaman kuvan pihapiirimme eläimistä. Tällä kertaa kuvien ulkopuolelle jäävät ketut, supikoirat, biisamit, jänikset, kyyhkyset, fasaanit, haukat, lepakot ja monet muut.

Innoituksen tämän kertaiseen blogiin ja pääosan saa eilinen, pihaamme ilmestynyt harmaahaikara tai kurki, sillä varmaan tunnistukseen ei asiantuntemuksemme riitä. Voi olla, että kyseessä on haikara, sillä Jokilampiemme vastarannalla on Strandöhön menevä keskeneräinen silta, jolla on aamu-uinnille mennessämme istunut parina aamuna kookas lintu. Joka saattaisi olla kuvissa olevan puoliso, sillä kiikarilla katsottuna se on mielestämme mm. valkopäisempi. Mutta jos joku linnun tunnistaa, ottaisimme tiedon mielellään vastaan.

Kun aamulla selailin kuvia, oli niihin tarttunut myös koko kesän katseilta piilossa ollut ilves, joka on kovasti laihan oloinen. Vaikka kanikantaamme rokottaa monien villieläinten ohessa myös viereisen kylän kissat sekä virukset ja ties mitkä taudit, on "äitee Mustiksen" lisäksi tällä hetkellä pihapiirissä kolme poikasta. Kuvan sorsilla alkaa tiukat paikat, sillä montaa siiveniskua ei Jokilaakson ulkopuolella tarvitse ottaa, kun vastassa voi olla metsämies haulikkoineen ja koirineen. Kauriit ja peurat jatkavat jo vakiintunutta menoaan.
 
 
 
 

perjantai 19. elokuuta 2016

Olinkohan tyhmä kun otin vapaaehtoisen eläkevakuutuksen?

päivis: Kanssani lähes saman ikäinen työkaveri huomasi tänään jonkun tiedotteen kaksipäiväisestä kurssista, jossa on mahdollista perehtyä lähestyviin eläkevuosiin. Hetken olimme jo ilmoittautumassa kurssille, joka tosin toteutetaan vasta ensi keväänä. Kun työkaveri jatkoi lukemistaan, ymmärsimme, että taidamme olla jo vähän yli-ikäisiä. Ainakin ensi kevääseen mennessä. Meidän, noin vuoden päästä eläköityvien olisi pitänyt keksiä mennä vastaavalle kurssille jo noin pari vuotta ennen eläkkeelle jäämistä.

Työkaveri tosin ennätti jo ennen tuosta kahden vuoden suosituksesta luettuaan todeta, etteipä hän kyllä ainakaan lähde. Siinä taisi minullakin mennä tilaisuus viettää pari päivää Tampereella kylpylässä, mahdollisesti työnantajan laskuun.

Kyllähän itselle sopivaa tapaa jäädä eläkkeelle on tullut moneen kertaan mietittyä. Osa-aikaeläkkeellä olo on sitä paitsi antanut hyvän mahdollisuuden testata, miltä eläkeläisen elämä tuntuu. Hyvältä on tuntunut, toistaiseksi ainakin.
Alan pikkuhiljaa näyttääkin eläkeläiseltä.
Joskus aikoja sitten freelancerina ajattelin, että eläkkeeni tulee olemaan niin pieni, etten koskaan voi jäädä pois työelämästä. Kun yhtenäinen työvuosien putki Sininauhassa on ennen eläköitymistä jatkunut noin 15 vuotta, jotain sentään jää käteen. Sen lisäksi olen maksanut jo monen vuoden ajan vapaaehtoista eläkevakuutusmaksua. Olen kyllä tiedostanut, että maksamillani kuukausierillä tuleva lisäeläkkeeni ei kovin kummoiseksi liho. Sen sijaan jotain jäi huomaamatta - tai ymmärtämättä.

Päivä tai pari sitten sain Mandatumilta kirjeen, jonka sisältöä en ihan heti suostunut uskomaan. Sen ymmärsin, että voisin jo nyt alkaa nostaa vapaaehtoiseen eläkevakuutukseen perustuvaa eläkettäni. Koska olen vasta osa-aikaeläkkeellä, en sitä tietenkään tee. Kirje ei minulle kuitenkaan kertonut, että joudunko edelleen maksamaan kuukausimaksuja, jos en ala nostaa eläkettä. Tuli nimittäin tunne, että voisinhan sen reilun sadan euron kuukausimaksun sijoittaa johonkin muuhunkin.

Mandatumin kirjeen pommi oli veroprosentti, jonka vapaaehtoisen eläkevakuutuksen mukaisesta eläkkeestä joutuu maksamaan. Eläkettä verotetaan pääomatulona. Ja sen vero on 30 %. Siis reippaasti korkeampi kuin jos eläkettä verotettaisiin ansiotulona.

Koin, että olen tullut petetyksi. Tai ehkä olen ollut vain tyhmä ja ymmärtämätön. Kun toinen, vasta työuransa alkupuolella oleva työkaverini kuuli vapaaehtoisen eläkevakuutuksen verotuskäytännöstä, hän, ehkä aivan syystäkin, parahti, ettei kyllä enää halua maksaa eläkevakuutusta. Eri asia on, miten noista sopimuksista edes voi päästä eroon, kun kerran on erehtynyt laittamaan nimensä sopimuspapereihin.

torstai 18. elokuuta 2016

Hyrylän katukulttuuria, osa 2

jormas: Toissa päivänä kirjoitin blogin Hyrylän katukulttuurista ja yritin haastaa muitakin mukaan keskusteluun. Olemattomalla menestyksellä. Facebook-sivuillakin julkaistu kirjoitus sai joitakin linkityksiä sekä tykkäyksiä ja kommentin pari. Joukossa jokelalainen, joka sanoi, ettei osaa Hyrylää.

On siis keskityttävä omin nokkineni etupäässä aikaan, jonka olen elänyt. Tällä kertaa aloitan Perä-Hyrylästä. Se ei minulle siellä itsekin asuneena ole koskaan selvinnyt mistä se lähempänä Helsinkiä on saanut nimensä. Näin kuitenkin on varsinkin isossa maailmassa, josta alla todisteena yksi kuvankaappaus.

Aivan Perä-Hyrylän perukoilla oli muun muassa 50-luvulla kioski, jossa vanhempieni huijaamana sain syödä niin monta tötteröjäätelöä kuin yhteen pötköön jaksoin. Palkkiona siitä, että pääsin Tuusulan Yhteiskouluun pistemäärällä 68. Kioski oli eteläisen Hyrylän kaljaveikkojen yksi kokoontumispaikoista. Siellä he kioskin taakse, laudasta väsätyn pöytäryhmän ympärillä joivat Presidentti-kaljaansa. Miehet olivat meidän natiaisten mielestä jotenkin pelottavia, mutta joka tapauksessa kovaa jengiä, josta vanhemmat kehottivat pysymään visusti erossa. Honkakankaan Manu, Ehon Arska, Harsusen Väiski ja monet muut olivat jengiä, jotka osasivat ja uskalsivat ottaa viinaa jopa suoraan pullosta.

Kioskilta puoli kilometriä Hyrylän suuntaan asuivat Erikssonit. Pienessä talossa Tuusulantien varrella, lähellä Amer-Tupakkaa oli monta lasta. Sisällä puutalossa ja pihalla oli aina elämää kesyine variksineen. Se oli Perä-Hyrylän kovimman nuorison yksi kantapaikoista. Me seurasimme meitä vanhempien edesottamuksia, joissa varsinkin Jawa-moottoripyörineen riitti ihmettelemistä vanhemmallekin väelle. Hahmoja olivat Erikssonin veljesten lisäksi ainakin Parkkosen Jupi, Linqwistin Tarkku ja hänen veljensä Ruotsinkyläntieltä, Winqwistin vai Linqwistin Vekkuli, joilla taisi olla kauppakin jossain vaiheessa, Ylisaaren Pera, Kurvisen Tane, Honkakankaan Aarno. Perässä tuli seuraava sukupolvi Parkkosen Masoineen ja Honkakankaan Allanineen.

Oma lukunsa oli nykyisen Koirakouluntien päässä ollut Isohyppis, eli hyppyrimäki, jonka teimme talkoilla. Itse en voinut laskea siitä kuin salaa, koska en uskaltanut ilman sauvoja ja vanhemmat mäkimiehet kielsivät mäenlaskun sauvojen kanssa. Oli heidän mukaansa vaarallista. Siellä pidettiin myös mäkikisoja. Yliveto, meidän aikamme kylän mäkimies oli Erikssonin Kalle, jolla oli remmisukset. Kuuluttajalla oli peltinen megafoni ja olikin rehvakasta kuulla siitä oma nimensä. Meillä oli myös oma lehti, joka saattoi olla aina uniikkikappale, sillä en muista sitä koskaan painetun tai kopioidun missään. Yksi sen tekijöistä oli Parkkosen Jussi, joka oli omalla laillaan nuoriso-ohjaaja vailla vertaa. Parkkosen pihalla järjestettiin myös urheilukilpailuja. Ja saunakamarissa nyrkkeilymatseja, joissa moni saikin lättyynsä.

Oma, varsinainen jengini kokoontui Linjalla "Bostonia" vastapäätä. Varsinkin ukkosen aikaan oli rehvakasta istua muuntamon alla ja pullistella tytöille. Joista osaa veti puoleensa Koivikon brittipyörillä ajaneet pojat. Niiltä hengailuajoilta sai alkunsa jokunen avioliittokin, jotka ovat edelleen iskussa. Mutta me olisimme hakanneet koivikkolaiset, jotka varjostivat meidän gimmojamme, jos olisi uskallettu. Selän takana haukuttiin niitä nutuiksi.

Sarpion isokivi on nähtävyys, mutta niin olisi ollut meinäkin kivemme
Meidän toinen kantapaikka oli lähes Amerin hiekkakuopan reunalla ollut Iso Kivi, jonka säilyttämistä maan omistanut Sjöblom aikansa pohti. Ja murskasi sepeliksi. Kyseinen hiekkakuoppa oli talvisin mäkiä täynnä, sillä suksilla tultiin alas joka rinteestä.

Kolmas kantapaikka oli Winqwistin lato, jonka pahnoille hämärän laskeuduttua hipsivät mopoineen ja fillareineen ne nuoret, jotka osasivat ja uskalsivat tehdä jotain vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ja me pykälää aremmat mukana ja perässä sivusta seuraamaan. Samaa jengiä oltiin kuitenkin, johon kaikkine kasvukipuineen oli hienoa kuulua ja kasvaa mukana enemmän aikuiseksi.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Päättömät polkupyöräilijät ja muslimiterroristit

päivis: Eilen olin vähällä jäädä fillaristin yliajamaksi toisen, sattumalta vierelläni Pasilan asemalta kävelleen naisen kanssa. Raiteiden alta tulevasta tunnelista pyyhälsi mies polkupyörällään kovaa vauhtia välittämättä vähääkään kulman takaa samaan aikaan tulevista jalankulkijoista. Onneksi olimme naisen kanssa valppaina ja ymmärsimme pysähtyä.

Toivuttuani säikähdyksestä manasin mielessäni kaikki pyöräilijät. Useinhan tuo päättömien kulkijoiden joukko häiritsee liikkumistani myös esimerkiksi siten, että ajavat välillä laumoina maantiellä, kun vieressä olisi pyörätiekin käytettävissä. Yritä siinä sitten ajaa ohi autolla niin, ettei synny vaaratilannetta.

Jäin pyöräilijöiden törkeyttä ajatellessani pohtimaan, että aika usein tulee mielessään niputettua kaikki saman sortin ihmiset keskenään samanlaisiksi. Sukupolvesta toiseen on taidettu ajatella, että nuoret ovat samanlaisia, hankalia ja huonosti käyttäytyviä.

Jostain syystä on tapana yleistää myös anopit. Tuskin mitään muuta ihmisryhmää mollataan samalla tavalla. Ja jonkinlainen oletus näyttää olevan, että anopit ovat ihmisiä, joista olisi paras päästä mahdollisimman nopeasti eroon. Todellisuudessa en ole kenenkään koskaan kuullut puhuvan, että oma anoppi olisi todella kamala ihminen, hirviöstä puhumattakaan. Anoppijutut sallitaan kuitenkin ja ne taitavat monien mielestä olla vitsikirjojen, jos ei parasta antia, niin ainakin parhaasta päästä.
Kai näistäkin päiväsaikaan kadun varrella joutilaina olevista
aasialaismiehistä jonkun yleistyksen saa aikaan.
Muslimien ja terrorismin välille jotkut mielellään laittavat yhtäläisyysmerkin. Viime aikoina tälle ajatukselle on saatu usein vahvistusta valtameren takaa Donald Trumpin suusta kuultuna. Meillä tällaiset tulkinnat tuomitaan pikavauhtia. Ja jos joku Teuvo Hakkarainen sattuu lipsauttamaan, että jokainen muslimi ei ole terroristi, mutta jokainen terroristi on muslimi, siitä nousee hirveä haloo.

Mutta miksi saamme huoletta yleistää pyöräilijät, teinit, anopit ja ties ketkä muut ihmisryhmät? Listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin.

tiistai 16. elokuuta 2016

Hyrylän katukulttuuria

jormas. Pari päivää sitten laitoin Facebook-sivuillemme kyselyn, että kuka jeesaisi, jos kirjoittaisin jotain Hyrylän katukulttuurista ja varsinkin sen historiasta. Jonkin verran kirjoitukseni jakoja on ilmestynyt kuten tykkäyksiäkin, mutta ei pyytämiäni apuja.

Hyrylässä nimittäin oli, on ja elää edelleen poikkeuksellinen katukulttuuri ollakseen kylä, jossa ei ole koskaan ollut katuja eikä mitään muutakaan kaupunkimaista. Mutta mitä oli ja on Hyrylän katukulttuuri?

Hyrylän varuskunta perustettiin Venäjän vallan aikana vuonna 1874, jota edeltävältäkin ajalta on varmasti monta tarinaa, joista en tiedä enkä helposti löydäkään mitään. Tässä venäläisen varuskunnan ajalta yksi polku.
Johanna Sofia Björklund ( s. 1880) sai Rantatien Onnelan tilan lahjaksi vanhemmiltaan täyttäessään 25 vuotta vuonna 1905. Kyseessä on iso hirsinen rakennus, joka elää loistoaan edelleen. Joskin väliin on mahtunut myös aikaa, jolloin talossa elettiin kädestä suuhun. Johanna Sofian isä oli halkokauppias, Gothard Björklund. Johanna Sofia toimi hovinaisena Pietarin hovissa ja ryhtyi nuorena venäläisen upseerin Paul Nikolajevitshin Shabelskin rakastajattareksi. Shabelski oli suunnattoman rikas mies. Hän oli jo solminut avioliiton venäläisen ylimysperheen tyttären kanssa ja heillä oli ainakin kaksi poikaa. Johanna Sofia ja Shabelski viettivät kesiään Onnelassa vuodesta 1906 lähtien.

Yllä kerrottu ei liene katukulttuuria, mutta ehkä sillä on tie siihen. Kun sotien aikana suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden välillä syntyi yhteistä elämää aina yhteisiin lapsiin saakka, niin näin on varmasti ollut myös silloin ja sen jälkeen, kun venäläiset perustivat Hyrylään varuskunnan. Miten Hyrylässä olleet venäläiset istuivat silloiseen hyryläläiseen katukuvaan tai kai oikeammin kylänraittiin, sillä eihän varuskuntaa ortodoksiseurakuntineen täysin korpeen tehty? Vaikka aikoinaan ei ollut edes sanaa katukulttuuri, on se varmasti ollut olemassa Hyrylänkin raitilla.

Myöhemmin, mutta jo ennen sotia oma lukunsa oli Tuusulan VPK:n maineikas tanssipaikka "Letku" joka sijaitsi Hyrylässä, lähellä Keski-Uusimaan painotaloa, Järvenpäähän johtavan maantien kohdalla. Lähes neljä vuosikymmentä se ehti toimia viimevaiheissaan koko keskisen Uudenmaan nuorison ja vähän varttuneemmankin väen kesäisenä kohtaamispaikkana.
Letkun tanssit alkoivat VPK:n omistamassa hirsirakenteisessa ladossa 1931. Vuonna 1936 vanha lato sortui lumikuorman alla ja tilalle rakennettiin uusi talo, jota laajennettiin jo 1938 ravintolan pitoa varten. Sotavuodet katkaisivat tanssien pidon kuudeksi vuodeksi. Sotatilalaki kielsi tanssien järjestämisen. Letkun käyttö näinä vuosina rajoittui lähinnä palokunnan kalustoharjoituksiin.
Keväällä 1946 alkoivat tanssit taas uudelleen. Väkimäärä alkoi tasaisesti kasvaa ja rakennusta jouduttiin laajentamaan 1956 ja 1966. Se oli yksi eteläisen Suomen nuorten suosituimmista tanssilavoista, jolle ei vertaa vetänyt Mäntsälän lava tai Korson Tanhurinne. Monet kypsässä iässä muistavat Letkulta Annikki Tähden ja Tanhurinteeltä Renegades yhtyeen jenkkiuniformuineen ja heidän biisinsä Cadillacin. Josta Eero ja Jussi Boys yhtyeensä kanssa teki suomennoksen Mosse.

Mukaan Hyrylän katukulttuuriin mahtuu hyppyrimäkeä, viinanmyyntiä, salakapakoita, Skavabölen entisajan nuoria, Skavabölen poikia, Hyrylän hävittäjiä, ravintoloita, pimeän viinan myyntiä, keskikaljakuppiloita, Hokkasen/Mokkilan kioskia, Humpuukitelttaa. Montturockia, mustalaisia leireineen ja valkolaisia, Kesoilin yöbaaria, lättähattuja, mopo- brätkäjengejä Hyrylästä Jawoilla ja Koivikosta brittipyörillä sekä nyttemmin muitakin mp-kerhoja Harrikoilla, Isoa kiveä, sähkölinjan jengiä Bostonia vastapäätä, Wingvistin latoa, pankkiryöstöä, henkirikoksia, Russan juhannusjuhlia ja ties mitä. Joten muistellaanko? Kyselee Jorma Soini

maanantai 15. elokuuta 2016

Etätöitä autoa odotellessa

päivis: Kirjoitin viime viikolla Smartin kojetauluun ilmestyneestä moottorin merkkivalosta. Vian syy löytyi seuraavana päivänä Vehossa käydessä, mutta autoon piti tilata uusi osa Saksasta. Tänään sitten palasin pikahuoltoon, jotta osa saatiin asennettua. Pikahuolto tarkoittaa, että auton saa takaisin odottaessa.

Päätin hyödyntää odotusajan tekemällä töitä, mutta kerrankin sain suuni auki tiskillä käydessäni. Kerroin työntekoaikeistani ja minulle tarjottiin mahdollisuutta siirtyä Vehon asiakastyötiloihin. Yhden tai kahden nanosekunnin ajan mietin, että kyllä minulle kelpaavat nämä uuden Mersu-Vehon asiakassohvat alakerrassakin, mutta sitten ajattelin, että mikä ettei.


Vehon asiakastoimisto oli avara ja mukavan valoisa.
Vehossa on keksitty hienosti tehdä uuteen toimitaloon tiloja, joissa ajokkejaan odottelevat Mersu-miehet ja -naiset voivat hyödyntää odotusajan töitä tehden. Minä, Smart-nainen, pääsin siis hyödyntämään tuota samaa mahdollisuutta. Ja palvelu pelasi muutenkin. Kysyttiin, haluanko kahvia. Mikä ettei. Kuppi kuumaa tuotiin pöytään. Langaton verkkokin löytyi. Tarjottu työhuone oli niin suuri ja hyvin varusteltu, että olisin vaikka pienellä porukalla voinut pitää siellä aamuisen palaverin.

Olen monet kerrat kirjoittanut etätöistä. Ja olen myös tehnyt niitä melko paljon. Olen tehnyt etätöitä kotona, meren rannalla, kahviloissa, ravintoloissa, lentokoneissa, junissa ja matkailuautossa. Yllättäen parhaat etätyörupeamat olen tehnyt kuitenkin linja-autoissa. Erityisen hyvin työnteko sujui Onni Bussin pehmeillä penkeillä. Se on sikäli kummallista. Muistan, miten joskus en mielelläni edes lukenut auton kyydissä ollessani.

Veho tosiaan on hyvin ajan hermolla varustaessaan liikerakennuksensa asiakkaita palvelevilla toimistohuoneilla. Huoneita näytti olevan useampiakin, hieman eri tavoin varusteltuja. Minä olin päivän ensimmäinen etätyöntekijä, joten sain haltuuni luultavasti paikan tilavimman huoneen.

Samanlaisia työpisteitä voisivat perustaa myös pankkeihin. Viimeksi, kun odotin vuoroani pankin tiskille, aikaa kului tunti. Siinä olisi hyvinkin tehnyt samalla töitä, vaikka töiden jälkeen pankkiin meninkin. Terveyskeskusten lääkäri- ja labrajonoista kuulee usein. Niissäkin siis olisi etätyöntekoon hyvin aikaa, mutta ainakaan kaikki potentiaaliset tekijät eivät ehkä ole riittävän hyvässä kunnossa, joten tuon ehdotuksen voi suoralta kädeltä heivata.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Ampiaiset ja anarkistit

jormas: Sunnuntain Hesarin sarjakuvasivuilla B.Virtanen oli saanut matkalla kimppuunsa ampiaiset ja kyselee työpaikalla, että ovatko ne tulleet hulluiksi. Kollegan mukaan eivät ja selittää, että pesässä on kuningatar, koiraita ja työmehiläisiä. Kun kuningatar on hommansa hoitanut, se heittää usein henkensä ja uusi kuningatar lähtee pesästä koiraineen ja jättää työläiset vaille duunia ja muutenkin toimettomiksi. Joten turhautuneina ne mellakoivat kadulla ja kiusaavat ihmisiä.

Turhautunut ampiainen
En tiedä liittyykö seuraava samaan ilmiöön. Viime viikonloppuna kävin päiviksen kanssa Vantaankoskella syömässä ja naapuripöytään oli jäänyt juomatta puolikas Campari lasillinen. Siitä ampiaiset kävivät yksi toisensa jälkeen tempaisemassa perskännit. Minä niitä aikani pelastelin veitsen kärjellä, kun jotkut olivat aivan hukkumassa viinaan. Samalla yritin auttaa niitä siivilleen ja vaappuvaan menoon kunkin kotia kohti.

Hesarin nettisivulla on tarinaa myös anarkisteista, jotka niin ikään piinasivat ihmisiä. Ne pyrkivät estämään Vallilassa liikennettä molempiin suuntiin, itään ja länteen. Sateen takia mielenosoittajat olivat ryhmittyneet Teollisuuskadun ylittävän Sturenkadun alle.

Turhautunut anarkisti
Jotkut autoilijoista kiertelivät ryhmää jalkakäytävien kautta, toiset kääntyivät sivukaduille kiertääkseen tyypit. Poliisin mukaan anarkistit syyllistyivät myös vahingontekoihin töhrimällä valvontakameroita ja seiniä. Yle kertoi, että sen kuvaajaa oli tönitty. Englantia puhunut anarkisti häiritsi kuvaajaa työntämällä tätä sivuun tapahtumista. Paikalla ollut nainen oli juossut lisäksi kuvaajan päälle.

Aika tavalla yhtäläisyyksiä on siis molemmilla a-kirjaimella alkavalla ryhmällä. Anarkisteilla ja ampiaisilla. Molemmat ovat turhautuneita, mellakoivat kadulla ja etsivät sateensuojaa sekä ovat siipiveikkoja. Mutta erojakin on. Ampiaiset haluaisivat tehdä töitä ja anarkistit eivät.

lauantai 13. elokuuta 2016

Karhu ihmisten ilmoilla

päivis: Tänään taas auki olleesta televisiosta tuli varoitus ihmisten ilmoille eksyneestä karhusta. Nyt mesikämmen liikuskeli Asikkalassa. Eipä aikaakaan, kun tuli uusi vaaratiedote, jossa luki surulliset sanat: karhu on lopetettu. Vaara oli ohi.

Pienet ja suuret pedot ovat viime vuosina hakeutuneet ihmisasumusten äärelle. Ei siksi, että ne erityisesti kaipaisivat ihmisten läheisyyttä tai haluaisivat etsiä ruokansa mahdollisista jäteastioista. Kun metsän eläinten elinpiiri kapenee rakentamisen ja uusien tielinjausten takia, on selvää, että varsinkin suurten eläinten on lähdettävä liikkeelle.

Pääkaupunkiseudulle on myös ilmestynyt lajeja, jotka löytävät täältä ruokaa, jota ennen ei ole ollut tarjolla. Ravinnoksi käyvät muun muassa kanit, mutta meillä ilveksen lukuisat vierailut kotipihallemme ovat kanien lisäksi myös esimerkiksi kauriiden ja peurojen aikaansaannosta.

Ilvekset ovat monta kertaa vierailleet pihallamme. Tässä
riistakameran kuva viime talvelta.
Tunsin suurta surua Asikkalan karhun lopettamisen johdosta. Miksi meillä Suomessa, korkean teknologian maassa, ei voida suurpetoon käyttää nukutusainetta? Sen jälkeen se voitaisiin kuljettaa jonnekin Suomessa edelleen olevista erämaista. Loppumatkan voisi tehdä vaikka helikopterilla. Afrikan luontodokumenteista tällaiset siirrot ovat kaikille tulleet tutuiksi.

Karhun ampuminen on helppo ratkaisu, sillä karhun kaatoonkin on tälle metsästyskaudelle myönnetty lähes 180 lupaa. Karhuja on siis hieman liikaakin, mutta toisaalta kaiken aikaa kannetaan huolta karhun pärjäämisestä luonnossamme.

Kun kuulin karhun ampumisesta, mieleeni tuli jälleen kerran Jarkko Laineen kirjoittama runo, jonka innoittajana aikoinaan todennäköisesti kuitenkin oli Laineen kielteinen suhtautuminen turkistarhaukseen ja sitä kautta eläinten tappamiseen. Tämä runo nousee usein mieleeni, kun kuulen Asikkalan kaltaisista tapahtumista:

Eläinten ylösnousemuksen päivänä
turkiksenne raatelevat teidät

perjantai 12. elokuuta 2016

Maallisen hyvinvoinnin eväät

jormas: Valtiovarainministerimme Petteri Orpo on julkistanut ensimmäisen tulo- ja menoarvioesityksensä. Toiselta nimeltään valtion budjetti. Velkaa otetaan 5-6 miljardia lisää, joten niillä luvuilla sitä onkin sitten kaikkiaan jo toistasataa miljardia. On siinä maksamista takaisin. Jos potti jaetaan tasan jokaiselle suomalaiselle, taitaa taakkaa tulla vähän alle 20 000 euroa per lärvi. Kun joskus arvatenkin heitän tällä pallolla lusikan nurkkaan ja siirryn muualle mahdollisesti myös verojen maksajaksi, olen oikeastaan vähän hyvilläni, jos edes osa yhteisen potin veloista jää osaltani muiden maksettavaksi. Sen verran on nimittäin tullut ja tulee edelleen veroja maksettua.

Mutta verohelpotuksiakin ja sen vuoksi lisää rahaakin massin pohjalle tulee lähes kaikille. Joten mikäpä tässä on mällätessä. Ja nyt kun vielä me rahassa kylpevät eläkeläisetkin saamme saman verohelpotuksen kuin työläisetkin, niin kyllähän se ostovoimaa parantaa. Minullakin suunnilleen viisi euroa vuodessa.

Osa tulevista lisäeurostani mennee sukanvarteen tosi pahojen päivien varalle, osa ulkomaanmatkailuun ja sieltä tuotujen tuotteiden ostamiseen. Tai ehkäpä laitankin tilille tupsahtavan lisäsumman pankkiin. OP sanoi, että saan siitä korkoa 0,1 prosenttia. Rahana 0,05 euroa. 5 senttiä siis, joten kyllä säästäminen kannattaa. Saapa nähdä mitä siitä jää Orpon mainitsemaa kotimaan taloutta piristämään?

Ilmassa on ollut kaiken maailman kilpailukykysopimusta, sote-uudistusta ja kuntien koon kasvattamista sekä vaikka mitä, jotta saadaan talous kasvuun ja nousuun. Siis jotta meillä kaikilla olisi jaettavaa yhä enemmän ja enemmän. Pääosin kaikkea sellaista mitä emme tarvitse.
Isäni rahat eivät olleet koskaan loppu, sillä hänellä oli yksinkertainen talousoppi. Se ei perustunut talouden kasvuun eikä mittarina ollut, että meidän pitää saada kaikkea sitä mitä on naapurillakin. Ja mieluummin vähän uudempana ja isompana. Faijan oppi oli: "Älä osta mitä tarvitset, vaan sitä mitä ilman et tule toimeen, niin sinulla on aina rahaa." Yksinkertaista, jonka silloin tällöin muistan, kun olen hypistelemässä paljoutta notkuvilta hyllyiltä jotakin täysin hyödytöntä, josta ei ole iloa edes kassajonoon asti.

Orpon ja muidenkaan talousgurujen logiikkaa ja viisautta en aina ymmärrä. Ehkä juuri siksi minulla ei juuri rahaa olekaan. Tosin ei ole velkaakaan. Sanoo Orpo mitä tahansa, talouden kurimus ei siitä helpotu, jos ostamme toinen toiseltamme sitä sekä tätä. Vaan meidän pitäisi pystyä myymään Suomesta jotakin ulkomaille ja ulkomaalaisille niin, että rahaa tulisi jäädäkseen muualtakin Suomeen.

Jääkö tämän kulkupelin osto siitä kiinni, että työ on liian kallista?
Tietoa jakavat välineet jaksavat puhua kilpailukykysopimuksen merkityksestä, jotta saadaan kitsastelemalla palkoista suomalainen tekeminen ja tuote halvemmaksi. Mutta entäpä jos suomalainen tuote ei pärjää markkinoilla jostakin aivan muusta syystä? Entäpä, jos vienti ei vedä siksi, että tuotteemme ovatkin muiden vastaavia tuotteita huonompia?

Stockmannin kurjimuksen keskellä sanoi yksi sen hallituksen jäsenistä, että jotain on tosiaan vialla, jos Suomen hienoin kauppa Suomen parhaalla kauppapaikalla tuottaa tappiota. Merkittävää viestissä oli se, että hän ei ollenkaan ajatellut, että vika olisi jossakin kaupan ulkopuolella.

Sitten meni Anttila konkurssiin. Hetken pohdin, että miksiköhän näin, kunnes oivalsin. Kun olin nuori ja tiesin kaiken, oli Anttila jotain ainutlaatuista postimyyntiluetteloineen, hintoineen ja tuotteineen, joita ei saanut muulta. Mutta sitten Kalle Anttila lähti muille markkinoilla taivaanrannan ylisille ja kirjaimellisesti jälkeen jäänyt Anttila keskittyi pysyäkseen mukana siinä, että se olisi kuten muutkin. Että se olisi kuten Prisma tai Citymarket. Anttilan paikan on ottanut Tokmanni, joka elää tällä hetkellä hyvin. Mutta se on kehitetty myyntikuntoon, joten lähiaikoina näemme kuka sen ostaa ja kuinka sen kehitys sen jälkeen jatkuu.

Minä pidän Lidlistä ja Puuilosta siksi, että niillä on ainakin Hyrylässä mukava henkilökunta ja siksi, että ne eivät edes pyri olemaan kuin muut. Omia polkuja kulkevia kauppoja siis. Puuilo markkinoikin itseään "Ehkä hieman toisenlaisena kauppa".

Oiva esimerkki on myös Nokian puhelimet, jonka myynnistä Microsoftille pitäisi Elopille antaa kunnon palkinto. Rahaa hän tuskin tarvitsee, sillä sen verran tuhdin paketin hän sai läksiäisiksi Nokialta. Osin minunkin rahoja, sillä  jonkun euron edestä meidän kaikkien maksamilla veroilla maksettiin kyseisen firman tuote ynnä muuta kehitystä. Elop joka tapauksessa myi useilla miljardeilla euroilla pois auttamatta jälkeensä jääneet Nokian puhelimet, joilla ei ollut mitään mahdollisuuksia nousta takaisin menestykseen. Vaikka suomalaiset duunarit olisivat tehneet niitä tyystin ilman palkkaa. Tältä hupiloinnista suurimman taakan kannettavaksi laitan nokialaisille insinööreille ja muille suunnittelijoille, jotka ylimielisyydessään eivät voineet uskoa, että älypuhelimia osataan tehdä muuallakin. Jotka olivat erinomaisia nimenomaan siksi, että ne olivat erilaisia kuin nokialaiset.

Olisiko turisteista sitten tuomaan meille onnea ja autuutta sekä maallista mammonaa? Nyt kun venäläisiä ja heidän tuomiaan pelimerkkejä on vähemmän, olisi aikaa opetella hyväksymään heidät ruplineen ja taaloineen Suomeen vieraaksi. Tällä on nimittäin merkityksensä. Kun aikoinaan katselin maailmaa ja etsin paikkaa, missä eläkeläisenä haluan viettää osan ajastani, oli yhtenä vaihtoehtoja Florida. Mutta koin, ehkä onnettoman itsetuntonikin ansioista, että jenkki katseli minua pitkin nenänvartta ja en kokenut itseäni tervetulleeksi. Vaan lähinnä nollaksi.

Siispä valitsin Thaimaan, jossa koen olevani kuin kotonani ja jonne vien mielelläni osan lanteista, joiden ansaitsemisesta olen maksanut muutakin kuin veron. Venäläisten hyväksyminen kylkiäisenä voisi itse kullekin tulla myös kommunikointitaitoja. Ei ehkä olisi niin suuria pelkoja, että itäinen naapurimme tulee kylään tai peräti isännäksi ja emännäksi kutsumatta. Nimittäin minun pelkoni tai räksytykseni eivät siihen vaikuta.

Mutta ei turismista ole meille tähän eikä vielä huomisenkaan hätään apuja. Sillä vaikka tänne väkeä kylään lappaisikin koskemattoman luonnon, puhtaiden vesien ja ilman vuoksi, niin saman verran me itse reissaamista ulkomailla. Ja mukanamme menee euroja varmastikin saman verran kuin turistit tuovat Suomeen.

Suomalainen viikonlopputyömaa
Lisääntyvät työpaikat ovat oiva työkalu talouden kurimuksen taltuttamiseen. Mutta siinäkin on puolensa, sillä yhä enemmän on meillä tekemätöntä tekemistä, joka ei suomalaiselle maistu. Marjat ja sienet jäävät metsiin, siivoustyö ei maistu eikä näköjään enää pahemmin moni muukaan aputyö. Eikä minkäänlaiset viikonlopputyöt millään rahalla, kun pitää mennä mökille.

Mutta idässä ja etelässä on tekijöitä, joille kelpaa viikonlopputyöt normaalilla palkallakin. Muille menneiden työpaikkojen ja Suomen talouden kannalta kehityksessä on kolmaskin kehno puoli. Se, että virolainen, venäläinen tai jonkun muun maan tekijä vie ansaitsemansa eurot kotimaahansa. Mutta mieluummin näin, kuin että tekeminen jää kokonaan tekemättä. Siitä kyllä voi tasan tarkkaan syyttää vain itseään. Ja niitä, jotka meistä itse kukin on valinnut päättämään yhteisistä asioistamme.

Talouden Nobelin arvoista pohdintaani voisin näemme jatkaa vähintään 1000-sivuisen kirjan verran. Mutta vaihtoehdoton kritiikki on mielelleni ja mielestäni myrkkyä, joten mitä sitten pitäisi tehdä? Mitään erityistä ei ole tehtävissä, jos emme ole valmiit luopumaan jostakin oleellisesta. Sillä juuri niin kauan kuin haluamme, että minulle nyt heti kaikkea uutta ja hienompaa lisää ja varsinkin enemmän kuin naapurille, on talouden kasvettava. Ja mikä menee kerran ylös, tulee sieltä ennemmin tai myöhemmin alas. Paitsi kuun pinnalla romuuntuva kuuauto. Nykyisessä menossa ei pitkällä juoksulla eikä varsinkaan onnen kannalta ole mitään järkeä. Mutta missäpä ihmisen tekemisessä olisi? Jos emme tätä oivalla, voi lintulaudan talitiaiselta talviaamuna kysyä mitä tarvitaan onneen?

torstai 11. elokuuta 2016

Mitro Repo ja Tukholman suurlähettiläs

päivis: Sanottakoon nyt ihan aluksi, että en missään nimessä hyväksy miesten naisiin kohdistamaa epäasiallista käytöstä. En lääppimistä, en yksipuolisia törkeitä puheita, seksuaalisesta ahdistelusta puhumattakaan. Mutta jokunen sana pitää silti sanoa Mitro Revon ja Tukholmassa syytösten kohteeksi joutuneen suurlähettiläs Jarmo Viinasen puolustukseksi.

Viinasen tapaus nousi julkisuuteen heinäkuussa. Revon juttua on nyt puitu muutaman päivän ajan, kun uutiset kertoivat hänen potkuistaan Helsingin ortodoksisen seurakunnan papin tehtävästä. Syynä on ollut muun muassa sopimaton käytös. Samalla saimme lukea lehdistä, että Repo on myös käyttäytynyt naisia kohtaan epäasiallisesti hänen europarlamentaarikkokaudellaan.

Oli vähän vaikea löytää sopivaa kuvituskuvaa.
Nämä kynttilälyhdyt voisivat vaikka viestiä,
että järjen valo on sallittu myös naisille.
Pitäkää puolenne siskot, jos miesten törky-
puheet ja huono käytös inhottaa.
Olen pitänyt suomalaisia naisia suhteellisen vahvoina ja tasa-arvoisina. Siksi en jaksa ymmärtää, miksi naiset eivät lyö luuta kurkkuun Viinasen ja Revon kaltaisille äijille, jos kokevat, että puheet ja mahdollinen muukin käytös ei ole asiallista. Jos vain ottaa mukisematta vastaan vihjailut, törkypuheet ja takapuoleen taputtelut, antaa nainen huonokäytöksiselle miehelle signaalin, että ahdistelu on sopivaa.

Toki ymmärrän sen, että joskus on vaikea älähtää, jos törkyiset tavat omaava mies on työpaikalla naiseen nähden korkeammassa asemassa. Esimerkiksi esimies, joka voi pahimmassa tapauksessa vaikka uhata työpaikan menettämisellä, jos nainen haluaa pitää puoliaan. Viinasen tapaus - jos suurlähettilään antaman vastineenkin jälkeen katsotaan, että virkasuhde päättyy - hän ja mahdollisesti myös Repo ovat tietysti kelpo pelotteina niille, jotka kuvittelevat voivansa käyttäytyä miten tahtovat. Huonosti ei siis kävisikään asiasta äläkän nostaneelle naiselle. Mutta ei silti kannata jäädä odottamaan, jos huono käytös inhottaa.

Niin kauan kuin naiset antavat hiljaisen hyväksynnän seksuaaliselle häirinnälle, se jatkuu. Ihan mukavaa ei ole sekään, jos nainen antaa törkypuheiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta kun mahdollista häirintää aletaan selvittää, nämä ehkä vuosikausia asiasta ääntä pitämättömät ovatkin yht'äkkiä rivissä todistamassa, kuinka ovat jo kauan joutuneet sietämään työkaverin tai pomon ahdistelevaa käytöstä. Kannattaa vähän pohtia, milloin on syytä heittäytyä heikoksi - vai pitäisikö koskaan.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Tehdäänkö koirapuisto?

jormas: Yhdistyksemme Elämän tähden ry on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton. Sen tehtävä on ihmisten ja eläinten hyvinvoinnin lisääminen. Hyvin laaja toimenkuva siis. Toiminnan ulkopuolelle eivät jää myöskään kasvit, vaan moni tavalla tai toisella maahan muuttanut kasvi on saanut meillä Jokilaaksossa olla ja elää. Emme ole olleet pahoillamme, kun lupiini, karhunkierto ja Himalajan- eli jättipalsami on vallannut sijaa pujolta ja nokkoselta.

Jokainen voikin parantaa omaa ja muiden hyvinvointia halutessaan. Elämme esimerkiksi mieluummin siistissä kuin epäsiistissä ympäristössä. Itse kukin voi tehdä päätöksen, että en heitä luontoon tai kadulle sitä ensimmäistäkään roskaa tai nostan päivässä vähintään yhden roskan. Hyvinvointimme parantaminen on jokaisen meidän ulottuvilla ja vain mielikuvitus laittaa rajoja.

Yhdistyksellä on omistuksessaan muun muassa sille lahjoitettu reippaan 8 hehtaarin maa-alue. Tai oikeastaan pientila Tuusulan Myllykylässä. Koska kyseessä on maatalousmaa, teki verottaja minusta aikoinaan pientilallisen. Vailla viljelystä tai hyötyeläimiä ja vailla niistä saatavaa tuloa. Musta-Pekka kortteja mukaillen olemme pienviljelijä Jormas ja pienviljelijän vaimo Päivis.

Lukuisten lampien lisäksi meillä on Tuusulanjoen rantaa reipas puoli kilometriä. Siellä asumme kahdesta merikontista tehdyssä kodissamme.  Joen toisella rannalla Jokilaakson kohdalla sijaitsee uimapaikka, jota ihmiset eivät juuri uimiseen käytä. Itse asiassa uimassa en ole siellä nähnyt koskaan itseni lisäksi muita. Joku kalastaa silloin tällöin. Kunnan suljettua "Firan montulla" olleen lammen, on eläimiltä mennyt Hyrylän seudulla viimeinenkin uimapaikka. Siksi olemmekin sosiaalisessa mediassa markkinoineet Soiniityntien siltamme kupeessa olevaa joenrantaa eläinten uimapaikaksi. Hyvällä menestyksellä. Jokunen pääkaupunkiseudun poliisikoirakin käy silloin tällöin virantoimituksen lomassa pulahtamassa kesähelteellä vilvoittavassa joessa.

Paikka kyseiseen tarkoitukseen onkin lisännyt koko ajan suosiotaan. Yhdistyksemme vei rannalle pöydän, neljä tuolia sekä pisteeksi iin päälle pallogrillin. Grillaamassakin koirien tai kalareissun lomassa on kesän mittaan piipahtanut yksi jos toinenkin.
Tehdäänkö tämän kävelysillan taakse koirapuisto?
Pari kertaa olen sosiaalisessa mediassa yrittänyt houkutella ihmisiä mukaan yhteisiin talkoisiin, jos Elämän tähden antaisi paikan, niin tehtäisiin siihen talkoilla koirapuisto. Mutta mitä enemmän asiasta olen puhunut, sitä harvempi puistoa kaipaava on keskusteluun osallistunut.

Aika entinen ei siis näiltäkään osin enää palaa. Kun kakarana halusimme luistella, luotiin jään lumipeitteeseen sen kokoinen aukko kuin mielestämme luistelumme vaati. Nyt jos kunta ei tee tekojäätä tai peräti hallia, ei moni luistele. Oma lukunsa ovat tietty retkiluistelijat Tuusulanjärven jäällä. Jotka luistelevat, jos ei ole jäällä lunta tai joku on aurannut radan. Näin näyttää olevan myös koiraharrastajien laita. Jos ei joku tee valmiiksi harrastuspaikkaa, ei harrasteta. Mutta se ei estä ehdottamasta yhä uudelleen koirapuistoasiaa.

Kun lopetimme Omia polkuja kulkevien kaupan ja kirpputorin Hyrylän keskustassa, ei se nitistänyt kyseistä toimintaa, vaan roudasimme meille lahjoitetut kirpparikamat merikonttiin Jokilaaksossa. Sieltä netissä ilmoittamisen ansiosta joku jotain käy silloin tällöin ostamassakin. Auki paikka on aina tai ei koskaan. Mikä tarkoittaa, että kun soittaa etukäteen ja sopii ajan, niin paikalla ollaan, Yhteistyötä teemme myös Kirppiskipparin kanssa, joka hakee Mäntsälään myytäväksi meille lahjoitettua tavaraa, ottaa siivun päältä ja tilittää loput yhdistyksellemme.

Mutta mitä sitten teemme mahdollisella tuotolla tulevaisuudessa? Ensinnäkin meillä pitäisi jatkossakin olla ihmisten lahjoittamia tavaroita, joita myydä. Tällä hetkellä on kuningasajatuksena antaa käyttöön yksityisen koirapuiston tarvitsema maa-alue, jos löydämme rahoituksen puiston tarvitsemaan aitaan portteineen. Ajatus tukisi aiemmin mainittua uimapaikkaa, mutta myös vieressä olevaa parin kilometrin mittaista, valaistua kuntopolkua. Sitä kutsumme nykysin urbaaniksi luontopoluksi.

Yksi tämän päiväisen blogikirjoitukseni tarkoitus on saada koiraihmisiä hankkeeseen mukaan. Tavalla tai toisella. Lahjoittamaan nurkissa lojuvia tavaroita kirpparille myytäväksi, kertomaan hyviä ja huonompia ideoita tai jollakin muulla tavoin. Luksusta olisi tietenkin, jos joku sen sijaan, että sanoo koirapuiston tulevan väärään paikkaan, osaisi kertoi kuinka saamme aidan tehtyä. Nimittäin jokainen koirapuisto on jonkun mielestä väärässä paikassa. Meidät tavoittaa in105@in105.fi tai soittamalla 040 15 111 05.

tiistai 9. elokuuta 2016

Onko hyvä päivä tänään?

päivis: Tänään lauloin töistä kotiin tullessani vanhasta Lasse Mårtenssonin ja Eija Merilän levyttämästä iskelmästä omaa versiotani, jossa kyselin, että Onko huono päivä tänään? Tuntui nimittäin huonolta: löysin töiden jälkeen Smartin tuulilasista sakkolapun. Toisin sanoen pysäköintivirhemaksun. 60 euroa.

Tosin en ensin edes uskonut, että pyyhkimen alla on sakko, koska yleensä ne taitavat olla muovikuoressa. Tämä ei ollut.

Tuo ei vielä olisi niin kovasti harmittanut, mutta kun Smartin kojelaudan näytölle syttyi kotimatkalla moottorin merkkivalo, se sai aiheen laulaa kyseistä sovellusta Lassen ja Eijan laulusta. Säikähdin merkkivaloa niin, että pysähdyin heti tarkistamaan auton käsikirjasta, mitä valo merkitsee. Ihan varmaa tietoa manuaali ei antanut. Se kuitenkin on varma, että huominen aamu pitää aloittaa ajamalla Vehon pikahuoltoon Koivuhakaan.

Pysäköintivirhemaksu lävähti syystä, joka minulta on unohtunut tai mennyt totaalisesti ohi. Olin T-risteyksessä pysähtynyt liian lähelle poikittaisen kadun ajateltua jatketta. Jotta sakkoa ei olisi tullut, Smartin olisi pitänyt olla 5 metriä kauempana siitä, missä se oli.
Smart näkyy tuolla taustalla sinisenä tiilirakennusta vasten. Musta paku on
törkeän väärin pysäköity, mutta se on pysäköity pysäköinninvalvojan
käynnin jälkeen. Sen lasissa ikävää lappua ei ollut.
Miespuolisen Lappu-Liisan terveiset harmittivat siksikin, että puutteellisten liikennesääntötietojeni johdosta oikein fiilistelin aamulla, kun Smart mahtui pieneen, vapaaseen tilaan, johon yhtään pitempi auto ei lakia rikkomatta olisi mahtunut. Tai näin luulin.

Tähän asiaan eivät huumeneulat mitenkään liity, mutta (kuviteltu) ilo ilmaisen parkkipaikan löytymisestä hieman latistui, kun huomasin lähellä työpaikkaani Helsingin kaupungin sijoittaman roskiksen huumeneuloja varten.

Kyseinen roskis on tietysti ihan ok, mutta jostain todella pieleen menneestä sen tarve kertoo. Laitoin roskiksen kuvan Instagramiinkin maininnalla, että tätä en olisi halunnut nähdä. Ei tunnu hyvältä ajatella, että piikkihuumeiden käyttäjiä Helsingissä on jo niin paljon, että heitä varten ja muiden ihmisten turvallisuuden vuoksi näitä pönttöjä pitää sijoitella pitkin kaupunkia.

maanantai 8. elokuuta 2016

Sininauha-konserni in memoriam, osa 10

jormas: Tähän saakka olen kirjoittanut blogit yllä olevalla otsikolla 22.4., 28.4., 4.5., 14.5., 24.5., 7.6., 9.6., 23.6. ja 5.7.

Olen arvostellut tapaa, joka on johtanut yhden Suomen päihdehuollon historian ainutlaatuisimman kokonaisuuden hajottamiseen. Sen ovat mahdollistaneet jäsenjärjestöjen valitsemista, samoista henkilöistä kootut Sininauhaliiton ja -säätiön hallitukset sekä molempien toimijoiden yhteinen, yhden henkilön operatiivinen johto. He käyttivät juristien avulla taiten kaikkea sitä valtaa, jonka olivat saaneet. Siihen ei kuulunut sadan Sininauhaliiton jäsenjärjestön kannan kuuleminen saati päättäminen, kun hallitus luopui Sininauhasäätiön sekä sen merkittävän omaisuuden hallinnasta.

Monta vuotta harrastamani blogikirjoitusten yksi tärkeimmistä tarkoituksista on avoimuus, joka sinälläänkin on eräs demokratian kivijaloista. Tässä asiassa arvostelun kohteena on ollut muun muassa salailu, sillä kaikki jäsenjärjestöt eivät edes tienneet mitä on tapahtumassa ennen kuin oli määrätyllä tavalla myöhäistä. Toinen syy kirjoittaa asiasta julkisesti, on luoda dokumenttikokonaisuus, joka on vuosikymmeniä joko rikkana rokassa tai kivenä kengässä niin sanotulle, viralliselle totuudelle, joka näyttää yrittävän kääntää tapahtuvan jäsenjärjestöjen tahdoksi.

Yksi lehti kääntyi, kun viime viikolla sain Patentti- ja rekisterihallituksen vastauksen tekemääni pyyntöön tutkia tehdyn sääntömuutospäätöksen lainmukaisuus. Vaikka lunta tulikin niin sanotusti tupaan, oli päätös odotetun mukainen. Olisihan perin kummallista, että sama taho, joka on sääntömuutoksen hyväksynyt, olisikin nyt sitä mieltä, että se ei olekaan lainmukainen.

Mielenkiintoista on, että päätös ei anna vastausta kaikkeen, jota kysyin. Yksi niistä on kuinka Sininauhasäätiöön jo valittu johtaja on voinut osallistua jokaiseen kokoukseen, joissa on käsitelty myös hänen työsuhteeseensa oleellisesti liittyviä asioita. Mutta katsotaan rauhassa onko tämä polku käyty loppuun. PRH:n kanta laillisuudesta on nyt saatu, joten pääsen ja pääsemme asiassa eteenpäin.

Vaikka jollakin tavalla ymmärränkin tapahtuneen, on siinä paljon sellaista, jota en käsitä. Säätiön tulevalle toimitusjohtajalle päätös lienee mieluinen, sillä onhan hän ollut ratkaisevalla tavalla sen ja tulevan työpaikkansa valmistelussa koko ajan mukana.

Mutta ko. hallitukset ja ylipäätään jäsenjärjestöt, siellä on vastaus ja avain lukkoon, jota kukaan ei ole suostunut avaamaan. Miksi Sininauhaliitto halusi luopua usean kymmenen miljoonan euron omaisuudesta? Melkoisella vaivalla kerätystä omaisuudesta on jäljellä vain sisäilmaongelmainen, entinen Sininauhaliiton pääkonttori Krämertintiellä. Joka ei voinut toimia edes liiton työpaikkana, mutta toimii nyt oivallisesti virolaisten yhteisönä. Tosin ei ehkä siinäkään käytössä kauaa, sillä
Krämertintie on myytävänä ja tarjouksia voinee antaa elokuun loppuun saakka.

Kävin Sininauhaliiton sivuilta kohteen myyntiin liittyvät asiakirjat läpi, joissa oli muun muassa maininta, että erillistä kuntoarviota ei ole tehty. On se aikoinaan tehty, mutta oleellista on, etten löytänyt mitään mainintaa sisäilmaongelmista enkä niiden vuoksi tehdyistä tutkimuksista enkä toimenpiteistä. Jos mainintaa ei ole, se on seikka, joka voi kävellä vielä eteen. Nimittäin sisäilmaongelmat Kiviniemi sanoi minulle syyksi, kun kysyin miksi hän ei ole juuri kiinnostunut myymään rakennusta jäsenjärjestöille, joille kohdetta nyt erityisesti kaupataan.

Vuonna yksi ja kaksi Sininauhaliitto aloitti kasvunsa vuokratiloista ja vuonna 2016 se palaa vuokralaiseksi jonnekin lähes kaiken omaisuutensa menettäneenä, testamenttilahjoituksen avulla hankittua lukuun ottamatta. Surullista.


sunnuntai 7. elokuuta 2016

Lehtikatsaus

päivis: Jokunen päivä sitten Hesarissa oli toimittaja Marko Junkkarin kolumni, jonka otsikossa kyseltiin, "miksi Kelan pääjohtaja on aina keskustalainen". Kysymyksen Junkkarille oli esittänyt hänen aiemmin haastattelemansa japanilainen tutkija, joka on keksinyt väitöskirjansa aiheeksi Suomen Kelan.

Junkkari totesi, että Kelaa on tosiaan jo 62 vuoden ajan johtanut keskustalainen. Minulle tämä oli uusi tieto. Varmaan aika monella muullakin on laillani heikot tiedot poliittisista virkanimityksistä. Kelan pitkä keskustalainen kausi on silti varmaan poikkeuksellinen. Ihme, ettei edes sitä ole tullut tiedostettua.

Nyt Liisa Hyssälän jäädessä eläkkeelle seuraavankin johtajan uskotaan olevan pääministeripuolueen edustaja. Huolimatta siitä, että Juha Sipilä on tiukasti ottanut kantaa poliittisiin virkanimityksiin. Hänen mukaansa ne eivät ole enää tätä päivää. Kelan kohdalla Sipilän kuitenkin uskotaan lipsuvan. Junkkari paljasti, että uusi pääjohtaja olisi keskustalainen Maria Kaisa Aula.

Tänään päivän Hesaria lukiessa huomasin työpaikka-sivuilla ilmoituksen, jossa Kansaneläkelaitokselle haetaan uutta pääjohtajaa. Ajattelin, että ei voi olla totta. Jos Marko Junkkarin toteamus Aulan valinnasta pääjohtajaksi pitää paikkansa, on törkeää, että kansalaisia kusetetaan laittamalla kyseinen ilmoitus lehteen. Ihan kuin sillä voitaisiin hämätä tosiasiaa, että poliittisten virkanimitysten aika ei todellakaan ole vieläkään ohi.

Olisi mielenkiintoista tietää, minkä verran Kela saa hakemuksia. Jos valinta on jo tehty, kuka viitsii edes hakea? Maria Kaisa Aulan lisäksi. Tällä kertaa taidan seurata mielenkiinnolla tämän työpaikan täyttämistä.

lauantai 6. elokuuta 2016

Asunnottomuuden poistamisesta puuttuvat visioiden toteuttajat

jormas: Olen ikäni ollut tekemisissä vuokralaisten ja vuokranantajan kanssa. Ja ollut itsekin niitä molempia. Myös työni vuoksi, sillä aikanani Sininauhasäätiö kasvoi yhdeksi valtakuntamme merkittävimmäksi päihdehuollon tuettujen asumispalvelujen tuottajaksi.

Mutta vaikka tiedänkin miten asunnottomuus on poistettavissa tai ainakin merkittävästi vähennettävissä, ei asemani ole koskaan ollut sellainen, jotta olisin päässyt hyödyntämään vuosikymmenten aikana hankittua osaamista ja kokemusta täysimittaisesti. Mutta sen jakamista jaksan edelleen harjoittaa, vaikka en enää rahaa ansaitakseni laita juuri tikkuakaan ristiin.

Asunnottomuus keskittyy pääosin kuntiin ja kaupunkeihin, jotka ovat kerrostalovoittoisia. Jos tarjolla on riittävästi pieniä, omakotitalotyyppisiä vuokra-asuntoja, on se merkittävä apu asunnontarvitsijoille esimerkiksi silloin, kun asumisen turvaamiseen ei riitä pelkkä asunto. Vaan tarvitaan asumisen tukipalveluja asumisneuvonnasta sosiaaliseen isännöintiin. Oikeastaan kysymys tukipalvelujen kokonaisuudessa ei ole vain asumisneuvonnasta, vaan elämisen neuvonnasta. Kuinka kunkin tulisi elää, jotta muun muassa asuminen onnistuisi.

Sosiaalisessa isännöinnissä tukiasumista turvaavilla työntekijöillä on neuvonnan lisäksi vuokranantajan valtuudet. Niitä tarvitaan silloin kun tuki ei riitä ja tarvitaan lisäksi asumisen raamittajia. Se voi tarkoittaa esimerkiksi päihdeongelmaisen kohdalla, että kun häiriökäyttäytymisestä annetut kirjalliset varoitukset eivät tuo toivottua tulosta, voidaan vuokrasopimus purkaa välittömästi. Mutta sen sijaan voidaan myös tarjota vuokralaiselle uutta sopimusta. Siinä hän hyväksyy, ettei hänellä esimerkiksi ole päihtyneenä päihtyneitä vieraita. Eikä tukiasunnossaan minkäänlaisia päihteitä.

Maaseudulla ei edelleenkään juuri asunnottomuutta ilmene, sillä siellä on riittävästi väljyyttä omaperäisillä tavoillakin asuville. Kansan suussa kulkeva sanonta, "meillä ovat aina olleet hullut keskuudessamme", pätee tähänkin. Jos kylän juoposta, joka asuu pellon reunassa pikku töllissään ei mitään kuulu muutamaan päivään tai torpan ikkunasta ei näy valoa, keräävät kylän miehet ja naiset porukan ja menevät katsomaan mitä mahtaa miekkoselle tai naikkoselle kuulua.

Vaan toisin on kerrostalossa. Siellä naapurit seuraavat talon häiriköksi syystä tai syyttä leimautunutta seinänaapuria tai viereisen portaan asukasta kuin kotimaista elokuvaa tai draamasarjaa parhaimmillaan. Yksi soittaa lastenvalvojalle, kun päihtynyt asukas on istunut leikkipaikan hiekkalaatikon reunalle jakaakseen viisauksiaan talon lapsille tai vaan yksinäisyyttään. Toinen soittaa poliisille, kolmas taloyhtiön hallituksen puheenjohtajalle, neljäs isännöitsijälle, viides kaupungin sosiaalitoimeen, kuudes vuokranantajalle ja niin edelleen. Tai yksi naapuri soittaa joka paikkaan.

Sitten seurataan verhojen raoista kuinka ressukan käy. Ja kun viimein hänen asumisensa saadaan päätökseen, laskeutuu pöly ja syvä harmonia talon väen keskuuteen. Kunnes hänen tilalleen joutuu joku toinen. Kun kerrostalojen sietokykyä tai erilaisten tapojen hyväksymistä emme juurikaan voi varsinkaan lyhyellä aikavälillä muuttaa, tämän "omituisen" asuntoa vailla olevan kohderyhmän ongelman poistamisen ratkaisu löytyy keskitetyistä tukiasumisyksiköistä sekä riittävästä määrästä niin sanottuja mummon mökkejä.

Ymmärrän kyllä erinomaisesti juovien päihdeongelmaisten tukiasumisyksikön tuomat häiriöt ja ongelmat naapurustolle. Mutta mitä ratkaisuksi, kun naapurikerrostalo ei kykene sietämään omassa talossaan edes yhtä ainutta tukiasumisyksikön asukasta?

Varsin oivan linjauksen asialle on tehnyt aikoinaan korkein hallinto-oikeus. Se linjasi, että myös päihdeongelmaiset tulee asuttaa sinne missä muutkin asuvat. Kun olin perustamassa Sininauhasäätiön Ruusulankadun asumisyksikköä, nousi töölöläisessä naapurustossa aikamoinen parku. Lupasin silloin säätiön toimitusjohtajana moneen kertaan julkisesti, että juuri niin monta tukiasunnon tarvitsijaa kuin valittajat ottavat kerrostaloihinsa, yhtä monta paikkaa pienempi Ruusulankadun yksiköstä tehdään. En saanut ainuttakaan tarjousta.

On ollut ilo olla tekemässä hyvin monelle alan miehelle ja naiselle koteja keskitettyihin yksiköihin. Sillä jos ihmisen kohdalla ei ole päätetty, että hän kuuluu suljettuun laitokseen, dementiayksikköön, mielisairaalaan tai vankilaan jne., kuuluu hänen olla keskuudessamme. Vaikka keskitetty, samalla tavalla elämisen vaikeuksissa olevien ihmisten asuttaminen samaan paikkaan ei paras vaihtoehto lienekään, ei naapurusto kykene häntä häätämään sieltä omasta kodistaan niin helposti takaisin kadulle kuin kerrostalostaan. Kustannustehokkuuden lisäksi tämä seikka on noussut aivan liian harvoin esille, kun perustellaan mainittuja asuinyhteisöjä.

Yllä mainittu on kuitenkin vain osa, eikä ehkä edes suurin asunnottomien ryhmä. Jäljelle jää muun muassa iso kasa opiskelijoita ja nuoria, jotka eivät vaan saa asuntoa. Oma lukunsa ovat he, joiden luottotiedot eivät ole kunnossa. Jotta kyseiselle, suhteellisen suurelle joukolle löytyisi ratkaisu, tarvitaan luonnollisesti asuntoja, joiden olemassa oloa sinällään ei kukaan taida edes kiistää. Mutta miten saada ne käyttöön, kun monella asuntonsa vuokranneella on kovinkin kielteisiä kokemuksia?

En tiedä kuinka verottaja tällä hetkellä kohtelee yksityistä vuokranantajaa, mutta sen pitäisi olla niin, että varsinkin kunnan osoittamien vuokralaisten kohdalla, vuokratulo on aina verovapaata tuloa, joka ei vaikuta vuokranantajan mihinkään muuhun tuloon eikä edes veroprosenttiin.

Jokaisen kunnan osoittaman vuokralaisen kohdalla pitäisi myös olla niin, että vuokran maksaa aina kotikunta, jolle lainkin mukaan viime kädessä kuulu vastuu, että kukaan kuntalainen ei ole vailla kotia. Kunta vastaavasti perisi vuokran takaisin kunkin asukkaan tulojen puitteissa asukkaalta itseltään, sillä kunnalla on aivan toisenlainen keinovalikoima huolehtia siitä, että vähävaraisenkin vuokra tulee maksettua. Tai, että se toimeentulotuen osa, joka on tarkoitettu vuokranmaksuun, menee myös siihen.

Kun asunto vuokrataan kunnan osoittamalle vuokralaiselle, asunnon kunto dokumentoidaan ja tarkistetaan vuokrasuhteen päättyessä. Kunta sitoutuu kunnostamaan asunnon normaalia kulumista lukuun ottamatta sille tolalle kuin vuokra-asunto oli sitä vuokrattaessa.

Kunta tekee asunnonsaajan kanssa vuokranperinnän lisäksi myös toisen sopimuksen. Siinä asukas sitoutuu siihen, että osa hänen tuloistaan menee kunnan hallinnoimalle tilille säästöön niin pitkäksi aikaa kuin asuminen ko. asunnossa jatkuu. Säästöön kerättäisiin 2-4 kuukauden vuokran suuruinen takuuraha, jolla katetaan tarvittaessa asunnon siivous- ja kunnostustyöt. Jos niitä ei tarvita vuokrasuhteen päättyessä, raha tilitetään takaisin asukkaalle, jonka tuloista se on perittykin. Asukkaalle asunnon kunnossa pitämisen kannustimena on tilillä odottava summa, joka voi olla yksin asuvallakin 1000 - 3000 euroa. Se on merkittävä bonus huolehtia vuokranantajan omaisuudesta, joka on annettu vuokralaisen käyttöön.

Olisikin näin vuosikymmenten mesoamisen jälkeen oikein mukava viimein kuulla, miksi näin ei tosiaankaan tehdä?

perjantai 5. elokuuta 2016

Lomaltapaluu

päivis: Töihinpaluu kesäloman jälkeen taitaa olla monellekin ongelmallinen paikka. Siitä ei enää selvitä pelkästään kärvistelemällä. Tarvitaan ammattilaisia vähintään antamaan hyviä ohjeita loman jälkeiseen aikaan sopeutumista varten.

Yksi tämän kesäloman tekemisistä oli
polttopuutukkien suojaaminen sateelta.
Tässä aloittelemme pressujen laittamista.
Loman aikaansaama lepo on kuulemani mukaan tipotiessään jo noin viikko töihin palaamisen jälkeen. Kysymys kuuluu, että kannattaako lomaa edes pitää, jos sillä ei ole tuon kauaskantoisempia vaikutuksia? Kannattaa tietysti. Itse palaan maanantaina töihin tehtyäni loman aikana monenlaista hauskaa ja hyödyllistä. Jospa loman tarkoitus onkin juuri tämä?

Kaikki eivät onnistu yhtä hyvin lomanvietossaan. Jos lomaa varten laatii pitkän listan asioita, jotka pitää tehdä ja minne matkustaa, loma saattaa viimeistään loppumetreillä aiheuttaa stressiä. Joskus taas perhe ei vain kestä olla keskenään aamusta iltaan. Silloin loman tarkoitus saattaa jäädä toteutumatta. Moni ryyppää lomallaan niin paljon, että tarvitsee katkaisuhoitoa työkykynsä palauttamiseksi. Jokakesäinen uutinen on se, kun katkaisuhoitopaikat täyttyvät heinä-elokuun vaihteessa.

Loman jälkeen töihin pitäisi palata koulusta tuttua pehmeää laskua noudattaen. Joku twiittasi jotenkin näin, että "tyhmä aloittaa loman jälkeen työt maanantaina". Kaikilla maanantainen töihin paluu ei varmaankaan johdu tyhmyydestä, mutta asiassa on vinha perä. Olen itsekin joskus palannut lomalta töihin tiistaina tai ehkä vasta keskiviikkona. Lomailun jälkeen on mukavaa, kun ensimmäinen työviikko onkin vähän lyhyempi kuin tavallisesti.

Oman lomanviettoni jälkeen jään kaipaamaan ehkä eniten hitaita aamuja. On niin mukavaa, kun herättyä ei tarvitsekaan nousta muuta kuin ottamaan kupin kahvia ja sen jälkeen saa palata sänkyyn lukemaan aamun lehteä. Eikä yhtään ole haitannut sekään, kun aamulla pääsee käymään uimassa. Mutta mitä ihmettä? Noinhan teen työaamuinakin.

torstai 4. elokuuta 2016

"Köyhien" säälijät ovat syvältä

jormas: Taas jälleen kerran maailman parantajat ja surkuttelijat ovat löytäneet median palstoille mieleisen aiheen. Köyhien säälimisen. Mukana on nuorena sairastunutta, filosofian ja yhteiskuntatieteiden maisteria sekä diakoniatyöntekijää jne., jotka mielestään tietävät köyhän kurjuuden.

Monen alan maisteri Katri Talaskivi Hesarissa ihmettelee sokeaa pistettä, johon hän törmää aina kun hän "keskustelee ihmisten kanssa, jotka voivat tarkastella köyhien asemaa turvallisesti ylhäältä päin". Heihin, jotka ovat Katrin mukaan saaneet toisenlaiseen elämäntapaan yhtä vähän tuntumaa kuin samaisen lehden palstoilla Pia Mäkinen 1.8. Joukossa on myös nuorena sairastunutta, joka saa toimeentulotukea, eläkettä ja työstä korvausta, mutta rahat eivät silti riitä. Mukana keskustelussa on myös sinällään järkeviä puhuva Raija Salonen, joka sanoo, että "meidän hyväosaisten tulisi muistaa" sitä jos tätäkin.

Jotta Talaskivan ja Salosen kaltaiset saisivat itse tuntumaa omiin norsunluutorneihinsa mitä tarkoittaa toisten ihmisen erilaisen elämän ja hyvinvoinnin ymmärtäminen, pitäisi muiden seuraamisen ja voivottelun sijaan mennä jonnekin, missä opetettaisiin peiliin katsomisen taidon lisäksi omassa kuvastimessa kulloinkin näkyvän monipuolista ymmärtämistä.

Asialla on muitakin puolia, jotka eivät tunnu saavan tilaa palstoilla saati ihmisten mielissä. Sitä, että persaukisella voi olla oikein mukavaa ja kaikin tavoin mielestään laadukasta elämää. Sitä olen itsekin saanut maistaa vähintäänkin vuosikymmenen. Kesäaamuisin satuin silloinkin olemaan joskus hereillä, kun keskivertoihminen oli jo menossa päivän ansioihin saadakseen uudemman auton tai ensi talven etelänmatkan. Istuin tien pientareella tai puiston penkillä siemailemassa illan juomingeista jäänyttä viiniä tai huurteista keskiolutta ja ihmettelin, kun köyhä kansa meni töihin, vaikka itsellä ei ollut montaa lanttia, jos niitäkään taskun pohjalla.

Vielä monen  vuosikymmenen jälkeenkin minua jaksaa hauskuuttaa alan mies, joka soitti radiossa aamuisin kuuluneeseen, eräänlaiseen kansan radioon ja purki aamun tuntojaan. Hän sanoi Aroman, Nortin ja viinasten tummentamalla äänellä: "On tämä kurjaa, kun on näkökin mennyt niin huonoksi, ettei meinaa selvää päivää nähdä." Toimittajalla raksutti tovin ja niin varmasti kuulijoillakin. Joillakin ärsytykseen saakka.

Mutta oli kesä, oli juotavaa, oli kaltaisiani kavereita, niin mitäpä muuta sitä sen hetkiseen onneen tarvitsi. Oli itsestään selvyys hankkia päivän jonkun kilometrin hyötyliikunta tyhjiä pulloja keräämällä, joilla voisi sitten hankkia  jonkun olusen juotujen tilalle. Kummallista oli, että jos vei tyhjiä pulloja kauppaan saadakseen Jalostajan hernekeittopurkin, painoivat pullot paljon enemmän kuin, jos niitä oli vaihtamassa täysinäisiin. Mutta vaikka vei pulloja minne tahansa, tyhjänä ne painoivat  enemmän kuin täysinäisinä.

Joidenkin mielestä oli ja näköjään on edelleen säälittävää, jos joku keräsi pulloja saadakseen ruokaa, mutta ylevää, jos niitä kerättiin juotavan hankkimiseksi. Heidän, jotka pitävät hyvin- ja pahoinvoinnin mittarina lompakon paksuutta, kannattaisi pysähtyä pohtimaan miksi heitä säälittää, jos joku kerää pulloja tai kerjää rahaa saadakseen ruokaa, mutta ärsyttää jos joku tekee sitä samaa saadakseen juotavaa. Nimittäin sillä tarmolla, jolla pohtii köyhien kurjuutta, voisi myös pohtia oman "onnenmittarinsa" kapea-alaisuutta tai ainakin säätöjä. Hyviä paikkoja säätötoimenpiteille ovat yleisesti ottaen omien teittensä kulkijat. Ne tai he, jotka kulkevat jonkun muun kuin rahan viitoittamana.

Aikoinaan lähdin etsimään onneani uudesta suunnasta. Sen myötä silloin tällöin kävin tapaamassa Turussa, Aurajoen rannoilla aitoja rantojen miehiä, jotka asuivat itse kyhäämissä majoissaan ja koijissaan. Sanoivat talven olevan välillä kurjaa ja jopa yhtä helvettiä. "Mutta kun kevät ja kesä koittaa, Aurajoki luopuu jäistä, pääskyset tulevat ja Ruotsinlaivat seilaavat silmien edessä, niin on tämä hienoa, ehkä jopa kuin taivaassa." Tätä heidän itse arvostamaansa ja valitsemaansakin elämää ei osteta lompakon sisällöllä, vaan sen puutteella.

Käytän esimerkkinä näkäräisiä liikaa ottavia siksi, että tiedän mistä puhun. Sama lainalaisuus pätee moniin muihinkin, jotka eivät mittaa onneaan ja hyvinvointiaan sillä paljonko tilillä on tai sinne on tulossa rahaa. Itsessäni nyt eläkkeellä jaksan ihmetellä sitä aivojeni yksinkertaista lohkoa, joka sai minut vuosikymmeniä enemmän tai vähemmän otsa hiessä uhraamaan aivan liian suuren määrän rajallisten päivieni rajallisista tunneista saadakseni enemmän rahaa.

Säälittävien kastiini sen sijaan kuuluvat ne tai he, jotka sanovat tekevänsä kutsumuksesta auttamistyötä suurella palkalla. Tilin tekemisessä itselle tai muille toisten ihmisten hädällä, on jotain, jota pidän enemmänkin säälittävänä kuin ylevänä ansaintakeinona.

Pidän kyllä itseänikin enemmän tai vähemmän huijarina tai feikkinä, joka en tiukan paikan tullen kykene pitämään kiinni arvoista, joista puhun. Koko ajan tavoittelen parempaa, sillä haluaisin olla enemmän sitä mitä puhun. Mutta olen kuin Pietari, joka tiukan paikan sanoi ennen kukon laulua, etten tunne koko miestä.

Silti olen omien polkujeni kulkija, joka en halua olla kuten muut tai edes normaali, sillä ylipäätään normaalin määritelmä on kaikin tavoin keskiverto. Arvostan ihmisiä, jotka elävät kuten puhuvat. Siksi Pentti Linkola ja Päijänteen saaressa neljäkymmentä vuotta erakkona asunut Toivo Pylvänäinen saavat arvostukseni. Samasta syystä arvostan Björn Wahlroosiakin. Mutta en arvostaisi, jos hän näyttelisi köyhää.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Karkurikoira

päivis: Aika usein iltaisin mietin kuumeisesti, mistä kirjoittaisin omalla blogivuorollani. Jormalla sen sijaan on listattuna useita aiheita, joista voi valita mieluisimman, jos mielessä ei ole jotain erityistä, josta juuri silloin haluaisi kirjoittaa. Minulla ei siis ole näin, mutta joskus blogin aiheet kirjaimellisesti kävelevät pihaan.

Tänään illalla pihaan ajoi pariskunta, jonka auton perässä tulla löntysteli suuri koira. Koira tuli luoksemme ja antoi ottaa kiinni. Hain sille vettä ja kaupunkikodissaan olevan Niilon jäljiltä kaappiin jääneet koiran nappulat. Tulija oli selvästi janoissaan, nälissään ja väsynyt. Kilttikin se oli. Alkoi kova puuha, jotta kulkurille löytyisi omistaja. Koiran valjaissa ei omistajatietoa ollut.

Pihaan tullut vieras laittoi ensi töikseen koirasta tietoa ja pari kuvaa Facebookissa olevalle Tuusulalaisten ilmoitustaulu -sivulle. Siellä joku heti ihmetteli, että onko tämä sama koira, joka oli jo löytynyt kadottuaan Kellokoskelta. Hyvinkäälläkin oli olevinaan tietoa saman näköisestä koirasta, joka tosiaan oli jo palautettu kotiinsa.

Jorma oli maailmalla. Soitin ja pyysin tuomaan tullessaan ruokaa vieraallemme, joka itse asiassa tuntui olevan kuin kotonaan. Olin jo varautunut siihen, että koira olisi meillä aamuun saakka.

Hieman aristelin soittaa hätänumeroon 112, koska koiran löytyminen/katoaminen ei ehkä kaikilla kriteereillä täytä hätätapauksen tunnusmerkkejä. Sain kuitenkin oikein hyvän vastaanoton ja lupauksen, että lähin poliisipartio tulee hakemaan koiran. Hätäkeskuspäivystäjä vain varmisti ensin, että voisimmeko viedä koiran löytökoiratarhaan. Senkin olin jo selvittänyt, että paikka oli jo tältä päivältä kiinni, joten jäimme odottamaan poliisin tuloa.

Tässä vaiheessa olin myös liittynyt Facebook-ryhmiin Karkurit ja Karkurit Nurmijärvi-Hyvinkää-Tuusula. Laitoin sivuille kuvan koirasta ja tiedon missä mennään. Karkurit-ryhmään tulikin noin kymmenen minuutin sisällä ilmoitus omistajalta, jonka kanssa hetken päästä sovimme puhelimitse koiran hausta. Kaikki siis hyvin. Laitoin vielä Facebook-sivuille tiedon, että omistaja on tavoitettu ja uudelleen (taas vähän arkaillen) soitin 112:een, että koiran omistaja löytyi. Sama päivystäjä vastasi ja kiitteli ilmoituksestani. Kylläpä kerrankin asiat sujuivat kuin tanssi.

Koiravieraamme koti on metsän takana parin kilometrin päässä. Viisivuotias
Jyry ei ollut viihtynyt lasten kanssa marjametsässä ja oli ottanut jalat alleen.

tiistai 2. elokuuta 2016

Hyrylän seudun ainutlaatuiset uimapaikat

jormas: Tottakai olen sitä mieltä, että ympäristöstä on pidettävä hyvää huolta. Se ei nimittäin ole mahdollista, että jätän tuleville sukupolville tukun rahaa ja sanon, että ostakaa näillä uusi pallo. Mielelläni näkisin ja kokisin niin, että kukin huolehtisi vähintään omistaan, mutta pikkuisen enemmänkin. Nosta roska päivässä jne. Moni voi ajatelle, että höpö höpö. Mutta jos kunnassamme on omia kuntalaisia 30 000, jotka voisivat nostaa roskan päivässä, tekisi se vuodessa yli 10 miljoonaa roskaa. Ja vierailijat päälle. Tämän opettaminen ja juurruttaminen olisi lähdettävä kodin lisäksi viimeistään päiväkodista ja jatkuttava läpi koulun sekä armeijan.

Vaan usein asia on toisin, jonka mekin olemme saaneet kokea kotinurkilla, mutta myös pitkin muuta Tuusulaa. Liian moni ajattelee, että kun oma roska- tai jäteläjä on pois silmistä, se on hoidettu. Valitettavan usein toisen maalle.

Eräänkin kuorman olemme näitä toisten ja yllättävän usein kunnan mailta  keränneet. Se onkin ehkä tärkein yhteisvastuun tekemisen muotomme tällä hetkellä. Tähän vapaaehtoisen vastuunkantamisen muotoon ei kotikuntani osallistu haluamallani tavalla. Se ilmeni, kun kyselin kunnalta paikkaa minne voisin viedä keräämäni roskakuorman, että minun ei tarvitsisi itse kuljetuksen lisäksi maksaa myös jätemaksuja. "Ei ole kunnalla tällaista palvelumuotoa kuntalaiselle, vaan omalla kustannuksella Järvenpäähän", sanottiin kunnasta minulle. Vastaus oli samaa luokkaa kuin kansalaiselle, joka oli kysynyt VR:ltä, että voisiko Tampereen juna Kivikylään lähteä vähän myöhemmin, jotta siihen ehtisi teatterin iltanäytöksen jälkeen. Vastaus oli kysyjälle, että "kannattaa ehdottaa teatterille, jotta aloittaisivat esityksensä aiemmin".

Puolen vuosisadan jälkeen tämä on ympäristöriski
Nyt olen kiinnittänyt huomiota kunnan innostukseen täyttää kansan suussa Firan montun nimellä kulkeva vesilampi, joka on ollut monen kansalaisen päivän retken kohteena vuosikymmenten ajan. Intoa tämän "saastepesän" peittämiseen on nyt muillekin jaettavaksi, sillä ihmiset ovat uutisten mukaan uittaneet siellä itsensä lisäksi myös koiriaan ja jopa hevosia. Alun alkujaan kyseessä on Ruduksen hiekkakuoppa, joka on ollut uimapaikkana reippaan puoli vuosisataa.

Silloin kun olin kakara, vesi oli kirkasta eikä pohjavesien saastumisesta puhuttu mitään. Soraa kaivettiin ja myytiin tarvitseville niin syvältä veden pinnan alapuolelta, kun kaivurin kauha ylti. Siksi tuli myös uimapaikkoja. Mutta toista se on nykyisin. Että oikein koiria uitetaan vedessä.

Tänne kuuluu joidenkin mielestä tyhjentää vessa
Hyrylän lähimaastossa on hiekkakuoppia, joissa oli oivia uimapaikkoja, oli useita muitakin. Puhuttiin Valon montusta, joka tosiasiallisesti oli Valon ja Lemmelöiden hiekanottopaikoilla. Olipa rannalla Lemmelöiden pieni saunakin, jota kateellisena katseltiin. Nykyisin puhutaan Urheilukeskuksen montusta. Mutta vuosien saatossa on siellä ollut koiria ja hevosia pahempiakin saastuttajia. Nimittäin ihmisiä. Hiekkakuopan reunalla sijaitsi Tuusulan kunnan kaatopaikka, jonne kipattiin surutta kaikki mahdollinen kotien ja työpaikkojen nurkista. Puhumattakaan Partekin ontelolaattatehtaan raakeista ja muusta jätteestä. Mutta ei kyseisen uimapaikan saastuttaminen siihen loppunut. Me älyn jättiläiset kippasimme viime kesänä rannalla olleet käymälät veteen. Kyseisestä uroteosta voitte lukea vaikkapa tästä. Aika pitkään saa hakea eläintä, joka ihmisen lailla tietoisesti paskoo omaan tai kaverin uimaveteen.

Häklin uimapaikan hyppytorni on nuorten mieleen
Aivan oma lukunsa on niin sanottu Häklin monttu, joka onkin kovasti suosittu uimahyppytorneineen. Muistelen, että suosittu aivan sinilevään saakka. Tuusulan pitäisi panostaa paljon enemmän kyseisiin, ihmisten toimesta syntyneisiin luonnon uimapaikkoihin. Nimittäin Suomea kierrellessä on silmiin sattunut tosi hienosti hoidettuja keitaita. Luulisi, että nykyisellä tekniikalla voisi veden puhdistaminenkin vaikkapa suodattamalla olevan kovastikin kuntalaisten mieleen. Sillä kunnan tehtävä on olla kuntalaisia eikä itseään varten. Pitäisi myös nähdä, että jos ei itse jotain harrasta, voisi toistenkin harrastusta ja viihtymistä olla silti edesauttamassa yhtä intohimoisesti kuin sitä omaansa. Vaikka vain työnsä puolesta.

Orikorven uimapaikalle ei tarvittu koiria eikä hevosia saastuttamaan
Mutta vielä neljäskin sorakuoppa meillä oli, jossa vesi oli niin neitseellistä, että sitä saattoi huoletta vaikka uidessaan juoda. Se oli Jäniksenlinnan kupeessa ollut Orikorpi, jonne moni ei osannut eikä moni sitä tiennyt. Varsinkin, kun tieto sen olemassaolosta taisi kulkea vain kuntalaiselta toiselle. Väkeä siellä oli kesähelteelläkin niin vähän, että uima-asua ei ainakaan muiden vuoksi tarvinnut kantaa mukanaan saati laittaa päälle. Kyseinen uimapaikka täytettiinkin hiekalla yhtä hiljaisesti kuin se oli syntynytkin.

Yksi Hyrylän seudun ainutlaatuisuus ovat olleet valtakunnallisestikin merkittävästä soranotosta syntyneet uimapaikat, joita kannattaisi vaalia. Sillä mitä paremmin me kuntalaiset kunnassamme viihdymme, sitä paremmin me voimme ja sitä vetovoimaisempi kuntamme on.