Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Reviirinsä ja uhonsa kullakin

Oikeastaan innostuin pitkästä aikaa kirjoittamaan koirista, sillä huomasin Tuusulassa jonkun hienohelman vetäneen herneen nenäänsä, kun joutuu vallan kävelemään koiranpaskoissa. Tarjosi muovipusseja ja omaa roska-astiaansa jätöksille. Sitä en tiedä miksei nostele toistenkin koirien läjiä, sillä niin minä teen koirapuistoissa.

Täällä Thaimaassa minulla on jokapäiväinen kantakuppila, jossa siemaisen aamun Soda Waterit kävelylenkilläni. Muutenkin seurailen eloa ympärilläni, koska minua eivät juuri turustimestat kiinnosta.

Viime reissun yliveto oli Jomtienin Kakkoskadun palmupuusta bongaamani, yli viisimetrinen boa tai python. Kumpi lienee täälläpäin nimeltään? Sen pyydystimme säkkiin ja vapautimme vuorille viidakkoon tiedotusvälineiden ynnä television saattelema. Hieno selfie jäi muistoksi. Kuristajakäärme ja minä ☺️.

Lähes samalla kohdalla, kadun toisella puolella asuu suhteellisen vaatimattomasti kuvan yrittäjä suhteellisen vaatimattoman, niin ikään kuvassa näkyvän, pyörien päällä olevan yrityksensä kanssa.

Hänen kanssaan samalle reviirille mahtuu sulassa sovussa puolentusinaa koiraa. Mutta ei yksi farangi, joka rynnii alueen läpi bambukepillä huitoen sinne tänne kuin eräs tarujen mies tuulimyllyjä vastaan. Tai isäni sukupolvi piirittäessään Leningradia.

Tämä Aasian valloittaja ei ymmärrä tekevänsä hartiavoimin sen eteen töitä, että koirat purevat lasta, joka oikaisee kyseisen alueen läpi muovisen leikkimiekkansa kanssa.

Jonkun kerran kivennäisvettä hörppiessäni olen tuumannut, että kun tähtien asento on oikea, menen koirien keskelle neuvottelemaan aina mukanani kulkevan, kulkukoirien lahjontapussini kanssa.

Näin tein. Ja vastaanotto oli sama kuin bambuseivästä huitelevalle Don Quijotellekin. Joten sanoin reviirillään oleville koirille: "Ymmärrän, mutta voidaanko neuvotella?" Ja jatkoin, että katsokaapa tänne, maksan tullia tai muun tienkäyttömaksun.

Ensin palasen haki yksi, sitten toinen ja jonkun päivän kuluttua kaikki muutkin koirat. Jossain vaiheessa vilkaisin pressukodissa istuvaa pienyrittäjää, joka nosti peukalonsa. Kävelin miehen luokse ja annoin jonkun kymmenen bahtia tullimaksua hänellekin saatesanoilla "you like dogs". Hän hymyili suulla, jossa ei juuri hampaita ollut ja sanoi: "yes I do."

Mutta tältä osin yksinkertainen ihminen ei ymmärrä mitä tarkoittaa keppiä vai porkkanaa. Tai hän pelkää liikaa. Eikä hänellä ole ajatteluun aikaaakaan, sillä hän pohtii vaihtaisiko kuppilaa, kun kantamesta on nostanut lantrinkipullon hintaa viisi bahtia 🍶.

tiistai 19. marraskuuta 2019

Miksi valitsin talvipesäkseni Thaimaan?

Tätä asiaa en ole koskaan kysynyt Päivikseltä. Joten siksikin on syytä puhua etupäässä omasta näkökulmasta, vaikka meillä yhteinen talvikoti onkin. Jonne emme mahdu yhtä aikaa 😥.

Edellytin itse asiassa valinnaltamme ehkä neljää asiaa, kun aikoinaan pohdin missä haluaisin ainakin osan Suomen kesän ulkopuolella viettää.

Ensinnäkin sen piti olla ilmastoltaan sopiva, joka tarkoitti lämpöä ja aurinkoa. Tässä vaiheessa paikkoja oli vielä vaikka kuinka.

Toiseksi edellytin, että ilmojen piti miellyttää aina, olin sitten menossa sinne milloin tahansa. Se jätti Välimeren maita pois, sillä siellä ei ole minulle aina talvisin tarpeeksi kesä.

Suomen koirien presidentti ottaa palvelijoineen vastaan
 joulutervehdyksen linnassaan. (Kuva Tino Korhonen, Yle).
Koska edellytin, että kohteessa tulee olla sopivina annoksina suomalaisia ja suomalaisuutta, tippui kaiken maailman vaihtoehdoista paljon pois. Halusin tietää mitä kuuluu Jasmin Mäntylälle ja mitä kuuluu Jennin ja Salen koiralle sekä muillekin kotimaani ykköspuheenaiheille. Näiden uutisten jakamiseen ja keskusteluun tarvitaan suomalaisyhteisöä.

Jäljelle jäi kohteita aina Floridasta lähtien. Sielläkin olen käynyt jonkun kerran, mutta en pitänyt paikasta riittävästi. Tai pidin paikasta, mutten monesta paikallisesta. Johtuneeko onnettomasta kielitaidostani, huonosta itsetunnosta tai maan asukkaista, mutta koin, että jenkki katsoi minua liian usein pitkin nenänvartta.

Sitten edellytin, että paikan pitää sopia myös rahapussini paksuuteen, joka ei hääppöinen ole. Tämän kaiken vaatimuslistan jälkeen ei vaihtoehtoja ollut enää kovinkaan monia.

Kun lopuksi lisäsin listaan, että halusin ja haluan, että ihmiset ovat ystävällisiä, oli valintani Thaimaa.

Sieltä valitsin kaupungin, joka on edelleen ja alati balansissa kukkaroni sisällön kanssa. Joten kohteeksi valikoitui Pattayan kaupungin Jomtienin kaupunginosa.

Enkä ole katunut. Täällä olen talvikodissamme kuin kotonani ja olen aina etiketin mukaan pukeutunut. Vähän samaan tapaan, kun aikoinaan kävin Stadin Sörnäisissä ja Kurvin Siwassa. Aamutakki päällä hakemassa aamupalaksi HK:n Sinisen makkaralenkin 😂😂.

maanantai 18. marraskuuta 2019

Yhteiskuntavastuu

Kimi Räikkönen: "Teen paljon hyväntekeväisyystyötä, mutta en kerro siitä kenellekään. En ole sellainen ihminen, että teen asioita saadakseni nimeni lehtiin. Mieluummin olen hiljaa ja pysyn taustalla. Yritän aina pysyä vaiti. Kenenkään ei tarvitse tietää, koska se ei ole sen tarkoitus. Kyse on auttamisesta. En halua siitä mitään itselleni, en edes hyvää omaatuntoa. En halua ihmisten tietävän, koska niin sen pitää mielestäni ollakin. Teen asioita, koska se tuntuu oikealta."

Syvä kunnioitukseni näistä sanoista Kimille, sillä itsestäni ei ole edes sanomaan näin ylevästi. Saati tekemään.

Mutta yhteiskuntavastuuta kannan minäkin omalla, vaatimattomalla tavallani. Ehkä en kantaisi, jos en saisi siitä itsekin jotain, vaikken sillä taivaspaikkaa olekaan ostamassa. Tai ehkä tekisinkin samoin, mutta myönteinen palaute auttaa jatkamaan polun sillä osalla, jonka koen oikeaksi. Autan, joka usein on vain ovien avaamista, sillä jokaisen on kuljettava omat polkunsa eikä kukaan voi elää tuokiotakaan toisen elämää.

Vaikka senkin yrittäjiä on. Isiäkin, jotka elävät poikansa kautta särkynyttä unelmaansa NHL-jääkiekkoilijana tai formulakuljettajana.

Tiedän, etten voi muuttaa kenenkään elämää. Mutta voin olla antamassa pienen, hyvän hetken vaatimattoman kantakuppilani pienelle tytölle. Kuvan tuokiota ei kukaan ota meiltä kummaltakaan koskaan enää pois.

Aika usein yritän aukoa ovia heille, joilla on kädet ja koko henkinen maailma niin täynnä tavaraa sekä taakkaa, jotta uusien ovien availu ei omin voimin onnistu. Ehkä osin siksi olen välillä niin sanotusti suuna ja päänä. Tosin siitäkin tulee pyyhkeitä. Kun esimerkiksi annan hyviä hetkiä koirille 🙂. Oudoimmat ajattelevat, että se on silloin ihmisiltä pois.

Hetkiin käytänkin paljon aikaa. Tekemisiin ja ajattelemisiin. Teen niin, koska koen sen Kimin lailla oikeaksi, mutta myös siksi, että siitä tulee hyvä mieli.

Kerran tiputin kerjäläisen kuppiin Sörnäisten metroasemalla kahden euron kolikon. Saaja katsoi vihaisesti, näytti keskisormea ja sanoi "MORE". En antanut. Paha mielikin tuli, sillä se oli ainut raha mikä minulla silloin oli.

Jo monia, monia vuosia sitten otti minua hihasta itselleni täysin tuntematon mies kadulla kiinni ja sanoi, että "terve, muistatko minut?" En todellakaan muistanut. Vähän häpesinkin, sillä hänelle tunnuin olevan tuttu kuin eilinen päivä.

Ja hän jatkoi: "Vesalan päihdeleirillä reipas kymmenen vuotta sitten istuttiin saunan lauteilla, kun sanoit minulle niin ja näin. Monta mutkaa olen senkin jälkeen kiertänyt sekä tehnyt pahaa muille ja itselleni. Mutta viimeisellä tuomiolla Sukevan kongilla lopulta ymmärsin ja myös sisäistin mitä sanoit. Olen nyt vapautunut taatusti viimeiseltä tuomioltani kolme kuukautta sitten enkä ole tykittänyt, enkä napsinut mömmöjä, enkä juonut pisaraakaan sen jälkeen. Että saanko sanoa ja pitää sinua ystävänäni?" Tottakai, sanoin. Ja jatkoin, sillä niitä minulla on aivan liian vähän.




sunnuntai 17. marraskuuta 2019

FamilyMart

Eilen kirjoitin Seven-Elevenistä ja nyt jatkan aiheesta sanomalla sanasen sen kilpailijasta FamilyMartista. Joka toimii kauppiasvetoisesti vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi Suomessa Keskot ynnä monet muut hampurilaispaikoista lähtien.

Luulen, että Familyn markkina-alue on vain Aasiassa. Sen tiedän, että myymälöitä sillä on ehkä 25 000. Mielenkiintoista sekin, että sekä 7-Eleven että FamilyMart ovat japanilaisia. Jälkimmäinen kai alkujaankin.

Pahin kilpailija on siis ikäänkuin naapuri. Vähän samaan tapaan kuin tavallisella tai ainakin joillakin suomalaisella. Kun naapuri ostaa isomman tai uudemman auton kuin itsellä on 😆😆.

Muistelen, että FamilyMartin myymissä tuotteissa olisi joskus ollut julkisuuteen asti päässyttä uutisointia epäpuhtauksista ja että jotain rettelöitä olisi ollut ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Voin kyllä olla aivan hakoteilläkin.

Itse asioisin kyllä siellä siitä huolimatta, jos se olisi lähinnä Thaikotiamme. Nyt piikkipaikalla on remontissa oleva Seven. Joskaan en vielä tiedä palaako se uudistettuun tilaan takaisin.

Mutta Familyssäkin asioin. Sillä sen kilpailja Seven ei myy Aisin puhelinliittymää, jota käytän. Tarkemmin sanottuna 6 megan kuukauden voimassa olevaa, rajatonta puhelin- ja nettiyhteyttä.

lauantai 16. marraskuuta 2019

7-Eleven

Moni meistä on törmännyt tavalla tai toisella 7-Eleven pikkukauppaketjuun. Aina silloin tällöin tulen pohtineeksi sen taustoja ja sitäkin, että näemmekö niitä koskaan Suomessa. Näin toivoisin, sillä K ja S-ryhmien kanssa kilpailu ei ole kovin helppoa elintarvikesektorilla. Kuluttajien etu se olisi, josta oiva esimerkki on saksalainen Lidl.

Thaimaassa ollessani ja vähän muuallakin käyn usein 7-Eleveneissä. Niitä on esimerkiksi Pattayalla sangen tiheästi ja usein ajattelen kannattavuutta. Että miten ne täällä pärjäävät, kun Suomessa niihin nähden harvakseltaan olevissa R-kioskeissa surraan katteen pienuutta?

Thaikotimme kulmilla oleva myymälätila on mennyt täydelliseen remonttiin. Enkä tiedä tuleeko siihen Seven takaisin. Mutta sen näen ehkä ensi viikon aikana. Valotaulu katon reunalla sitä enteilee. Voi tosin olla vanhakin.

Thaikodistamme seuraavaan myymälään onkin matkaa peräti reipas sata metriä 🤣🤣. Mutta muutakin on häippässyt toivon mukaan vain toistaiseksi remontin tieltä. On lähtenyt yhden bahtin digivaaka, pankkiautomaatti, älylaitteen datan ja puhelinajan latauspiste sekä mitä kaikkea muuta se lieneekään, myyntikojut kaupan edestä ja katujen koirilta turvalliset mestat.

7-Eleven on maailmanlaajuinen elintarvikekauppaketju. Se on Seven & I Holdings Co.:n tytäryhtiö. Ketjun kauppoja on 18 maassa, ja sen suurimmat markkina-alueet ovat Japani, Yhdysvallat, Taiwan ja Thaimaa. Se on ollut vuodesta 2007 suurin ketjumyymälä, ja sillä on enemmän toimipisteitä kuin McDonald'silla.

7-Eleven on perustettu 15. toukokuuta 1940 Kaliforniassa, mutta nykyisin sen kotipaikka on Tokio. Tätä en tiennyt vähintäänkin viikoittain Thaimaassa ollessani niissä käyvänä, että myymäläketjun kotimaa on  nykyisin Japani. Toisaalta tämäkin voi olla vanhaa tietoa, sillä bisnes on usein liukasliikkeistä. Ainakin kaltaiselleni leppoistajalle.

7-Eleven-myymälöitä on ainakin Pohjoismaista Tanskassa, Ruotsissa ja Norjassa. Ketjun brändin Pohjoismaissa omistava norjalainen Reitan Servicehandel ilmoitti maaliskuussa 2012 ostaneensa koko R-kioski-ketjun ja sen myymälät Suomessa, Virossa ja Liettuassa. Tässä ehkä syy miksi 7-Eleven ei ole rantautunut Suomeen. Toisaalta samasta syystä saattaa joskus rantautuminen tapahtuakin.

perjantai 15. marraskuuta 2019

On ihmeen hyvä tulla kotiin taas..

Eilisessä blogissa lupasin, että kaivan Lasse Mårtensonin Suomen hitiksi ja Tom Jonesin maailman hitiksi tekemän biisin sanat. Mutta ennen kaikkea sen mistä alkujaan on laulussa kysymys. Suokaa anteeksi osin kökkönen käännökseni ja vähän tekstin oikaisuakin. Hieno ja surullinen tarina joka tapauksessa.

"Vanha kotiseutu vain, ei oo muuttunut se lain,
kun juna pysähtyy ja astun laiturille.
Tuolla äiti ja isä oottaa, täällä vietin monta vuotta.
Ovat kaikki tulleet mua vastaan, on ihmeen hyvä kotiin tulla taas.
Seisoo vielä ennallaan, vanha talo kallellaan.
Tuon suuren tammen alla lapsena mä leikin.
Samaa kujaa kuljen luokse armaan, hän kai mua jo oottaa varmaan.
On ihmeen hyvä kotiin tulla taas.

Tässä vaiheessa aina herään ja näen ympärilläni kylmät, harmaat seinät ja tajuan, että kaikki oli unta.

Näen pihan, synkän tiilimuurin, kaipuu vaan on tunne suurin. Ois ollut hyvä kotiin tulla taas.
En kulje kujaa luokse armaan, liityn jatkoks jonon harmaan. Ois ollut hyvä kotiin tulla taas."

Suomalainen versio on kovin vajaa ja ikäänkuin piilottaa ytimen. Jotenkin näin tarina on ollut alkujaan.

Mies palaa lapsuuskotiinsa ja näyttää siltä, ​​että tämä on hänen ensimmäinen vierailunsa kotiin lähdön jälkeen nuoruudestaan.

Kun hän astuu alas junasta, hänen vanhempansa ovat siellä tervehtimässä. Hänen rakkaansa, Mary juoksee vastaan ja kaikki tulevat tapaamaan häntä kädet levällään ja hymyillen.

Maryn kanssa mies kävelee lapsuutensa muistomerkkien joukossa, mukaan lukien vanha tammi, jonka alla hänellä oli lapsena tapana leikkiä. Hänestä on myös hyvä koskettaa vihreää ruohoa.

Musiikki ja sanat ovat kuitenkin täynnä ennakointia, mikä viittaa voimakkaasti suruun. Äkillisesti mies siirtyy laulussa puheeseen ja herää vankilassa.

Katson ympärilleni ja näen neljä harmaata seinää, jotka ympäröivät minua. Ja tajuan, että olen vain unelmoinut.

Hän on kuolemansellissä ja herää teloituspäiväänsä. Siellä on vartija ja siellä on surullinen vanha pappi.

Joan Baezin versio päättyy jotenkin näin. "Palaan kotiin kuolleena tullakseni haudatuksi. He kaikki tulevat tapaamaan minua tuon vanhan tammen varjoon, kun he laskevat minut kodin vihreän ruohon alle."

torstai 14. marraskuuta 2019

Ajattelin kantaa kaiken mukanani

Olen asunut ja elänyt monta kymmentä vuotta erilaisissa yhteisöissä, puolimatkankodeissa ja niin edelleen. Monen muun epänormaalin asumismuodon lisäksi, sillä olen asunut myös veneessä ja matkailuautoissa.

Kuka hän onkaan, hän on entisen kotimme parvekkeella
Kun luovuin säätiön jobista, ajattelin, että vietän vanhuuteni, jos en laitokseen joudu tai kuole, puolimatkankoti Pessissä ja Illusiassa Päiviksen kanssa. Kuinka enteellinen antamani nimi olikaan. Illusiasta ei tullut vanhuuden kotia minulle eikä Päivikselle.

Kun sieltä lähdimme, ajattelin, etten enää koskaan kiinny yhteenkään paikkaan, sillä niin kovin lähtö sattui. Se pirstaloi paljon, jota olin ajatellut leppoistamiselämälleni. Ajattelin lähtiessäni, että loppuelämäni kannan kaiken mukanani.

Paljon on mennyt uusiksi kymmenen vuoden aikana, paljon on mennyt ikuisiksi ajoiksi ja paljon on tullut uutta. Ja olen myös vastoin päätöstäni kiintynyt paikkoihin, joista on tullut hyvinkin rakkaita.

Kesäkoti Jokilaaksossa on ylivertainen. Rakastan Merikonttikotiamme. Siellä seuraan, kun kevät herättää uinuvan luonnon, kuinka se elää kesän ja kuinka se painuu syksyn tullen taas talviunille. Joskaan ei kokonaan, sillä saukoista lähtien lumen alla ja päällä on aina paljon elämää.

Syksyn tullen, muuttolintujen aikaan lähden Thaikotiin. Josta siitäkin on tullut rakas. Toivon näin voivan olla elämäni loppuun. Se on kuitenkin monesta kiinni ja luulen, että eniten niin sanotusta tähtien asennosta ja suotuisista tuulista. Koti Aasiassa on Päiviksen, jossa olen voinut ja asua kuin omassani. Mutta rakkainta minulle on, missä milloinkin olenkaan, Niilo ja koirat vailla ihmiskotia.

Kiintymykseni Thaikotiin huomasin viimeksi, kun palasin lähes kuukauden reissulta Pohjois-Thaimaasta. Yllätin itseni hyräilemästä Lasse Mårtensonin laulamaa biisiä. Että on ihmeen hyvä tulla kotiin taas. Biisin sanat istuvat minulle hyvin, sillä myös minä teen haave- ja mielikuvitusmatkoja sekä veljeilen linnanvintiöiden kanssa. Ehkä kaivan huomiseen blogiin kyseiset, puhuttelevat sanat ja mausteeksi historiaa siitä, jos löydän.



keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Kuvia ja tekstiä

1. Burman eli Myanmarin rajalla vaihdon temppelissä paikkaa munkin kanssa.
2. Katuja kävellessä ja ilman sitäkin janon sammutus on tärkeää. Jotkut sammuttavat eri juomilla päänsäkin.
3. Selän takana olevaan Burman kaupunkiin olen kurkannut. Sitä(kin) maata haluan kokea enemmän.
4. Koirat ovat joka puolella minun juttuni. Niiden kanssa eloa on ihminen opetellut 14 000 vuotta.
1. Riisin satoa korjataan eli otetaan talteen sirpein ja konein.
2. Ensimmäisen kerran näin niittokoneen telaketjuin. Ilman niitä kone uppoaisi märkään peltoon kaulaansa myöten.
3. Luonto tekee hoidettuunkin puumetsään omia jälkiään.
4. Ihminen ei aina muista tai osaa lukea koiria. Että olemme myös heidän reviireilleen tunkeutuneita muukalaisia.
1. ja 2. Kallun ja Mingin lammikoissa on pieniä ja isoja kaloja.
3. Jotka kyllä kasvaisivat ilman minun ruokintaakin.

tiistai 12. marraskuuta 2019

Isänpäivä

Eilisen blogini päätin sanoihin: "Luulen, että huomenna kirjoitan siitä miltä tuntuu odottaa isänpäivätervehdystä pojalta, joka on lähes aikuisena itse saanut valita vanhempansa."

Lapsuudenkodissani oli aina kesälapsia, jotka tosin olivat meillä pitkiä aikoja muulloinkin. Vanhempani, kuten minäkin, pidimme heistä kuin omista lapsista, sisarista tai veljistä. Isältäni ja äidiltäni opin, että lapsia ei tarvitse tehdä rakastaakseen heitä.

Viime vuosiin saakka en kaivannutkaan biologista vanhemmuutta millään tavalla. Sitä Luoja ei ole minulle suonut tai kai muutenkaan hyväksi nähnyt. Joskus ajattelenkin elämäni kaikkia metkuja sekä mutkia, joita en ymmärrä. Että välillä elo taikka olo tuntuisi helpommalta, jos en uskoisi koko Luojaan. Tämäkin pohdinta on eräänlainen umpikuja, sillä mikään ei synny tyhjästä. Ei kivensiru eikä Niiloon iskeytynyt punkki.
Hyväksyin, että minulla ei ole eikä tule olemaan omia lapsia. Mutta tämä tuntematon, minulle usein niin perin outo, elämän ja kuoleman valtias oli ajatellut toisin.

Yhtenä yönä 6-vuotiaasta pojasta, samaa verta kuin minäkin, tuli orpo. Joka äitinsä kuoltua kysyi, että Jeesus pitää äidistä huolta taivaassa, kuka minusta huolehtii täällä? Tämän tehtävän otin vastaan sanomalla Markolle ensimmäisen vaimoni Liisan kanssa, että uusi kotisi on luonamme. Ja niin meille tuli kuusivuotias poika.

Olin päättänyt, että adoptoinnista Marko päättää itse murkkuikäisenä tai sen jälkeen. Olemme siihen saakka pienelle pojalle ne kaksi aikuista, jotka toivoisin jokaisella lapsella olevan. Me olimme oikeuden päätöksellä hänen lailliset huoltajat ja holhoojat. Ja teimme vuosittain tiliä tekemisistämme sosiaalitoimelle.

Näin oli hyvä ja vuodet kuluivat. Olin luvannut, että koulun suhteen hiostamiseni loppuu ylioppilaslakkiin, josta lupauksesta myös pidin kiinni. Saatuaan hatun päähänsä, sanoi Marko yllättäen, että hän haluaa adoptoida meidät. Olivat syyt mitkä tahansa, Marko valitsi vanhempansa ja meistä tuli virallisesti perhe laillisine isineen ja äitineen. Näin on myös hyvä, ajattelin vuosikymmenet.

Rakastin ja rakastan nyt jo keski-ikäistä poikaani paljon, kuten hänen vaimoaan ja tytärtäänkin, Sini Oliviaa.

Vuodet vierivät edelleen, kuten niillä on tapana eikä tämäkään onneni kestänyt iäti. Tein parhaani, mutta se ei riittänyt eikä minulla ole juuri yhteyttä poikaani tai hänen tyttäreensä. Eikä enää lapsen äitiinkään. En tiedä miksi on näin. Se raastaa joskus, mutta ehkä niin on tarkoituskin.

Silti jaksoin ja jaksan joka isänpäivänä odottaa ja huokaista yläkertaankin, että jos kuitenkin jotenkin, vaikka yhden sanan tekstiviestillä muistaisi.

Mutta puhelin on vaiti. Juuri tämä on sitä osaa yksinäisyydestä, josta toivon pääseväni irti. On surullista tehdä itselleen tiliä, kun en tiedä mitä olen tehnyt väärin.

Kukaan rakkaistani ei ole kestänyt lähelläni tai minä en ole kestänyt heidän lähellään. Paitsi äitini ja isäni. Välillä olen yksin ja yksinäinen. Itken, kun onnettomaan sydämeeni hiipii kaipuu. Joka sanoo "Jorma on tehtävänsä tehnyt, Jorma saa mennä".

Joskus olen elämässäni kysynyt itseltäni milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta. Yhtä monta kertaa olen vastannut "en tiedä, mutta ei ainakaan vielä".

Vaikka elämäni on tällä hetkellä melankolista ja mollivoittoista, olen jokaisesta tuokiosta kiitollinen ja aloitan yhä uudelleen alusta. Niin nytkin, jos Luoja sen minulle edelleen sallii.

Ehkä maailman jossakin kolkassa on lapsi äitineen ja sisarineen, jolle kelpaisin ja riittäisin tällaisena. Ja heillekin olisi elämä opettanut, että epätäydellinen voi välittää ja rakastaa täydellisesti sekä kaivata rakkautta.

Luulen, että vain koirat kohdallani ymmärtävät tämän. Asun osin Niilo-koiran kanssa ja kysyn joskus siltä, että jos joskus tarvitsen, kuka minusta pitää huolen täällä?


maanantai 11. marraskuuta 2019

Kaipuuta ja itsensä etsimistä

Isänpäivä laittoi minut yöllä pohtimaan läheisiäni. Lähinnä niitä, jotka ovat minulle sitä, mutta minä en ole heille sitä samaa. Tai en ainakaan koe niin. Läheisyyttä siis.

Joskus kauan sitten huvituin pikku tarinasta, jonka tarkoitus oli kertoa miehen juroudesta tai jostain sen tapaisesta. Siinä pariskunta oli ollut jo vuosikymmeniä naimisissa ja vaimo purki mieltään, kun mies ei koskaan sanonut rakastavansa puolisoaan. Oli vaan todennut vaimon tätä kaivatessa, että "minä olen sen kerran papin edessä sanonut ja luvannut. Ilmoitan kyllä, jos se muuttuu".

Minua se ei enää huvita, sillä viimeisen avioliittovuoteni aikana kaipasin sitä päivittäin. Mutta Päivis ei sitä enää juuri sanonut. Koin selvästi ja syvästi, että jotain minulle hyvin rakasta ja kaunista oli väliltämme kuollut tai kuolemassa.

Kun tätä monesti anoen kerjäsin, sanoi hän, että "pesen pyykkisi, siivoan kodin ja laitan ruokasi, eikö se kerro sinulle mitään". Kertoihan se. Jotain sellaista, jota Päivis ei koskaan ymmärtänyt. Tai ei sanonut. Tai sanoi, mutta minä en kuullut.

Kun sitten kirjaimellisesti meillä laitettiin lusikat jakoon, olen monesti tätä pohtinut. Että mitä hän halusi viestittää. Vielä enemmän sen jälkeen, kun hän lopetti välillemme jääneessä asiachattailyssäkin moin, huomenta tai terve sanomisen.

Kun hän ajaa työkseen ja huvituksekseen Vantaan taksia, sanoin kerran, että onhan se jotenkin itselleni outoa, että minun pitäisi tilata sinut taksina pihaan, jotta sanoisit minulle terve tai jotain sen tapaista. En ole kokeillut, sillä luulen, että hän ei tervehtisi silloinkaan, vaikka se asiakaspalveluun kuuluukin.

Toisaalta olisihan se linjassa sen kanssa, kun hän tarjosi minulle rakkauden osoituksena tai sijaan puhtaita vaatteita, pestyjä lattioita sekä ruokaa. Nekin voin ostaa rahalla monelta naiselta. Kuten  taksinkuljettajan tervehdyksenkin.  Sen sijaan maksettu rakkaus ei ole koskaan ollut minun juttuni. Tai hinta pitää olla niin hyvin piilotettu, etten sitä käsitä.

Kun Päivis pyynnöstäni lähti, jäi yhteisen Merikonttikotimme keittiön pöydälle vierekkäin Muumimamma ja -pappa lusikat. Niitä katselin silloin tällöin kaihomielellä. Mutta yhtenä päivänä kotiin tultuani, oli lähtenyt mammakin. Silloin ajattelin, että nyt on sitten lusikatkin jaettu. Ehkä Päivis vei Muumimamman siksi, koska luissaan tunsi, että lusikassa oli minulle osa hänen sieluaan.

Luulen, että huomenna kirjoitan siitä miltä tuntuu odottaa isänpäivätervehdystä pojalta, joka on lähes aikuisena itse saanut valita vanhempansa.


sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Isälleni ja äidillekin


Kaikki loppuu aikanaan

Vaikka se onkin kuten otsikossa mainitsen, on se myös niin, että kun joku loppuu, voi sen usein aloittaa alusta. Vähän kuin esimerkiksi Thaimaasta paluu Suomeen. Jos ei lähde, ei voi koskaan palata.

Olen viettänyt jälleen yhden ikimuistoisen kolmeviikkoisen. Tällä kertaa Chiang Rain ympäristössä. Joka päivä olemme käyneet tutustumassa johonkin vanhaan tai uuteen kohteeseen. On nähty Valkoiset ja Siniset temppelit ynnä monet muut, joissa turisteja ja muita kohteeseen tutustujia on riittänyt.

Mutta eniten sydämeeni ovat luikerrelleet entiseen tapaan paikat sekä kokemukset, joista ei keskiverto eikä ehkä muukaan turisti juuri välitä.

Niitä ovat katujen koirat, joilla lähes kaikilla näyttää olevan joku koti. Ja vieraanvaraisen isäntäperheen kuusi koiraa, joista osa haukkuu minut aamuin illoin. Vähän samaan tapaan kuin ihmisetkin. Jotka tosin koirista poiketen haukkuvat usein selkäni takana 😆😆.

Hienona muistona mieleen jää myös jokainen amupäivä rambutan- ja teakmetsissä. Joissa hilluin vesurin, oksasaksien ja pokasahan kanssa.

Opin kasveista paljon uutta, mutta löysin myös tuttuakin. Jokilaaksossa on isokierto tai karhunköynnös, joka kuristaa kuoliaaksi usein puunkin, jonka se ottaa syleilyynsä.

Niin tapahtuu myös täällä. Luulen, että nämä eräänlaiset "kuristajakasvit" kuuluvat samaan heimoon. Ehkä ne eivät kuitenkaan ole liaanien sukua.

Luulen, että eniten kuitenkin pidin kierrätyskeskuksesta, josta kirjoitin oman bloginkin joku päivä sitten.

Ylihuomenna, tiistaina olen iltasella takaisin Thaikodissamme Pattayan Jomtienilla. Siitä eteenpäin on kaikki tai iso osa elämää avoinna. Voi olla, että nyt vien päätökseen sen, minkä olen monta kertaa aloittanut. Jonkun itseni näköisen kirjantapaisen. Olen kirjoittanut 6-7 vuoden aikana yli tuhat blogia ja taidan koota osasta niistä paperisen kirjan. Ja laittaa nimeksi 105 tarinaa.




lauantai 9. marraskuuta 2019

Keskivartalolihavat setämiehet ja karvattomat violettitukat

Kun täytin lähes 20 vuotta sitten 50, juhlin isollaan. Tarjosin monisatapäiselle juhlijajoukolle muun muassa alkoholittomia juomia Sinibaarista, jonka kustansi silloinen työnantajani Sininauhasäätiö. Baarimikkona toimi Juha Kinanen. Kelpo mies menneisyydestäni, jota piti uhkailla ennen kuin hän suostui tehtävään.

Eeki Mantere alias Viktor Kalborrek lauloi  pirskeiden jatkoilla kodissani, Puolimatkakoti Kalliomäessä Tuhansien tähtien hotelli -biisin. Eeki olikin ainut päihtynyt juhlija. Hienoja muistoja.

Pidin myös puheen, jossa puhuin mielestäni mukavia. Ihmettelin ja kysyinkin miksi kaikki vaikeat asiat tapahtuvat minulle nyt, kun en enää tiedä mistään mitään? Että mikseivät ne tapahtuneet, kun olin 15-20 vuotias ja tiesin kaiken.

Lopetettuani veljeilyn viinan kanssa lähes neljäkymmentä vuotta sitten, jatkoin elämääni päihteiden ja niiden käyttäjien parissa. Sillä viina oli ainut asia, josta tiesin elämässä tarpeeksi. Muutokseen ja ammatiksi asti.

Tämä taival on tuonut paljon kavereita, ystäviä ja tuttuja, mutta myös herneen tai koko hernepensaan klyyvariinsa vetäneitä. Jotka omassa riippuvuudessaan ovat omaa napaansa täynnä vielä minuakin enemmän.

He eivät silti saa omia eivätkä muiden asioita niin solmuun, etteikö heille riittäisi myös ymmärtäjiä ja päähän taputtelijoita sekä violettitukan silittäjiä.

Myös minä olen ymmärtäjä, mutta he eivät kestä sitä, vaan kilahtavat. Kukin tavallaan. Sillä kanssani tulee usein piste vastaan, jolloin myötäeläminen heidän ehdoillaan on osaltani loppu.

Mutta ei heitä hevin mikään järjellä selitettävä voima pysäytä. Siinä eivät paina vanhemmat, puoliso tai lapsetkaan mitään. Kaikki uhrataan, jotta oma luumu pysyy sekaisin. Kunnes kuolo korjaa. Ja haudalla seisoo vain oma äiti ja tytär toivottamassa hyvää, viimeistä matkaa.

He uhraavat kaiken omalle, itsekkyyden alttarille voidakseen jatkaa sumuista ja harhaista elämäänsä loppuun saakka. He ovat laillani väärien valintojen asiantuntijoita, mutta eivät pysty kääntämään sitä voimavaraksi.

Eilen tuli mainittu piste vastaan yhden, monta vuosikymmentä tuntemani, kaiken tietävän kanssa. Joka elää ikuista lapsuuttaan kasvamatta ehkä koskaan aikuiseksi muuten kuin kooltaan ja iältään. Hän jakaa pahaa oloaan huitoen netissä Don Quijoten lailla vähintään puolen tusinan profiilin takaa. Jotka kaikki ovat välillä Facen toimesta boikotissa tai muuten jäähyllä.

Mutta silti nämä kaikkitietävät, joita kutsun karvattomiksi violettitukiksi sen jälkeen, kun he menevät suuta aukoessaan henkilökohtaisuuksiin, ovat minulle tärkeitä ja rakkaitakin.

Sillä tiedän mitä on kaipuu, kun sydämen salaisissa sopukoissa toivoisi jonkun rakastavan itseään edes vähän sellaisena kuin on vaatimatta mitään. Mutta se vaatii läheisiltä sitäkin enemmän. Sillä omassa ja itsekkäässä maailmassa sitä kovemmin rikki mennyt lyö takaisin, mitä enemmän toinen yrittää välittää.

Eilen sain yhden episodin päätteeksi uuden, solvaukseksi tarkoitetun määritelmän. Olen "setämies". Joten aamun avaukseksi selvitin itselleni mitä kaikkea onkaan tämä setämies. Kyllä, olen kaikkea sitä ja kannan nimityksen mielelläni 👍👍.

perjantai 8. marraskuuta 2019

Kuvia teksteillä Pohjois-Thaimaasta

En muista aiemmin nähneeni robottiallasimuria.
Tätä metsän siipiveikkojen entistä kotia yrittivät hävittää monesti.
Tämän puun kuoresta tehdään palavia suitsukkeita.
Kuumassa lähteessä voi keittää itse munansa 😂.
He hakivat minulle illalla kuudet naisten pöksyt Myanmarista.
Samaa rikkipitoista vettä kuin aiemman kuvan keittovesikin.
Yhdet noudetuista housuista. Väriä elämään. Sisä- ja ulkopuolelle.

torstai 7. marraskuuta 2019

Chiang Rai ja Kierrätyskeskus

Olen kohta ollut ystäväpariskunnan, Mingin ja Kallun luona kolme viikkoa. Ja elänyt sekä aistinut mukana kuinka ihmiset pienehkössä kaupungissa sekä maalla elävät. Kaikin tavoin mielenkiintoista.

Ehkä kiireettömyys on ollut yksi, josta monella olisi paljonkin oppimista, sillä todella usein kiire on aivan itsetehtyä ja kotikutoista.

Miksi juoksen, kun huomaan hissien ovien sulkeutuvan? Ehkä yliveto kiirehavaintoni on, kun huomasin älylaitteen ohjelmaan tulleen uuden, kerrotun mukaan toivotun ominaisuuden. Sen avulla voi kuunnella ja/tai katsella Podcast-ohjelmia nopeutetulla vauhdilla 🤣🤣. Aivan totta.

Monesti Thaimaassa jo kauan ja usein olleena olen myös pohtinut jätteiden käsittelyä meillä ja muualla. Suomessakin olen pitänyt ääntä, että kuinka saisi ihmiset huolehtimaan jätteistään muutenkin kuin viemällä autonrenkaita ja akkuja, kodinkoneita ja huonekaluja jonnekin muualle kuin lähes naapurin tai ylipäätään muiden maille. Olen ehdottanut, että pitäisi nostaa jokaiselle jäteveroa ja maksaa laskuttamisen sijaan jätteiden tuojalle.

Nyt näin kuinka se toimii, mutta tänne saakka piti tulla katsomaan. Eilen nimittäin vein Kallun kanssa monenlaista kotona syntynyttä, lajiteltua jätettä yksityiseen Kierrätyskeskukseen.

Sitä ylläpiti taatusti ilman yhteiskunnan tukea yli 70-vuotias, elosalaman lailla liikkuva kiinalaispariskunta henkilökuntansa kanssa.

Kun pysäytimme maasturimme hallissa meille ohjatulle paikalle, oli oitis vieressä 3-4 henkilöä pienine vaakoineen, joilla he punnitsivat jokaisen jäte-erämme ja merkitsivät laadun ja kilot muistioonsa. Kaikilla, jo kotona lajitelluilla tuotteilla oli omat hintansa.

Kallu sai tavaratilan kuormastamme reippaan 100 bahtia, joka ehkä Suomen oloissa olisi vastaavasti voinut olla 10 euron molemmin puolin.

Kun ajelimme pois, sanoi tämä oiva isäntäni, että "enhän minä näin tee rahan vuoksi eikä tästä mitään jääkään. Tai jää hyvä mieli. Tuntuu mukavalta, kun nämäkään eivät mene kaatopaikalle tai luontoon, vaan tavalla tai toisella uudelleennkäyttöön".

Paikka oli itselleni kymmenen kertaa parempi tutustumuskohde kuin yksikään niin sanottu turistirysä. Eikä kyllä näkynyt turisteja eikä muitakaan ulkomaalaisia.

Tätä eilen kokemaani pohdin myös jatkossa nostaessani ylös jokapäiväisen roskan jossakin päin maailmaa. Itse kukin voi laskea, jos päivittäin puolet suomalaista poimisi vuoden ajan yhden roskan maasta sille paremmin kuuluvaan paikkaan. Että montako roskaa se olisi. Tai ei tarvitse laskea. Se on miljardi roskaa.

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Onko Päivi Räsänen armollinen vai rikollinen?

Jotta edes joku ymmärtäisi mitä mieltä olen Päivi Räsäsen mielipiteistä homojen suhteen, pitäisi ensin lukea tämän linkin alla oleva kolumni, sillä olen täsmälleen samaa mieltä.

En edes viitsi kirjoittaa kuinka moni tunnustava kristitty on tuominnut minut helvettiin, kun olen puolustanut jokaisen ihmisen oikeutta rakastaa toista sukupuoleen katsomatta ja vahvistaa rakkaus halutessaan avioliitolla papin edessä.

Ja lisää on tullut kauniisti sanottuna lunta tupaan, kun olen kyseenalaistanut näiden hurskaitten veljien ja sisarten valtakirjan ylipäätään jakaa tuomioita tai taivaspaikkoja.

Se on merkillinen lauma, jota kutsun tämän ajan feikki- tai valefariseuksiksi, sillä he ovat valovuoden päässä eri tiellä Vapahtajastani ja entisajan kirjanoppineista. Jotka itse asiassa olivat hyvinkin samoilla linjoilla Jumalan Pojan kanssa.

Tämä nykylauma kulkee mustanpuhuva raamattu kainalossaan poimien kirjasta itselleen mieluisia kohtia. Joilla he muksivat ja nakkelevat kivillä mielestään syntisempiä kuin he itse ovat.

He uskovat saaneensa jostain taivaanrannan tuolta puolen tehtäväkseen muiden tuomitsemisen. He luulevat olevansa taivaallisen
tuomioistuimen nuhteettomia lautamiehiä näkemättä itseään tai edes omaa napaansa.

Jopa maallisessa tuomioistuimessa on paatuneellekin konnalle ja tasa-arvon aikaan myös konnattarella enemmän armoa. Joten on siinä Big Bossilla savottaa saada nämäkin ihmiset kulkemaan, kuten isossa kirjassa itselleni sanotaan. Heidän mielestään tämäkään ei mene näin, vaan kuljen itse harhassa.

Minulle ja monelle muulle he ovat suurin este, miksi ihmisen on usein niin kovin vaikea löytää oikeaa polkua taivaskaipuuseensa. Sillä he eivät halua tulla kivien heittelijöiden kaltaisiksi. Kivittäjät sanovat, että minä olen väärässä ja älä työnnä sitä armoasi ja rakkautta joka paikkaan. Ja minä kysyn, että miksi en ja minne se ei kuulu?

tiistai 5. marraskuuta 2019

Luolassa

Eilen kävin Pohjois-Thaimaassa Thamluang Khunnam Nangnon National Parkissa. En kirjoita käynnistäni varsinaisesti uutta tekstiä, sillä eiköhän tapahtumasta, joka toi kohteen koko maailman tietoisuuteen, ole sanottu kyllin. Alla oleva teksti on Wikipediasta, kuvat sen sijaan ovat omiani. Ehdottomasti käymisen arvoinen kohde.

Tham Luangin luolan pelastusoperaatio oli kesä- ja heinäkuussa 2018 toteutettu operaatio kahdentoista 11–16-vuotiaan pojan ja jalkapallovalmentajan pelastamiseksi luolasta Pohjois-Thaimaassa lähellä Myanmarin rajaa.

Pojat ja valmentaja menivät tutkimaan luolastoa 23. kesäkuuta 2018. Rankkasade sulki ulospääsyreitit luolasta, jolloin ryhmä jäi veden saartamaksi luolan sisällä olevalle kielekkeelle.

Kaksi brittiläistä sukeltajaa sai heihin yhteyden 2. heinäkuuta, jonka jälkeen heille vietiin ruokaa ja heidän luonaan kävi lääkäri. Luolan suulta oli matkaa ryhmän luokse noin neljä kilometriä. Reitin varrella oli ahtaita ja kapeita kohtia, veden virtaus oli paikoitellen voimakasta ja vesi sameaa, joten näkyvyys oli heikko tai olematon.

Luolaan vedettiin operaation aikana putkia, joiden kautta hapen määrää lisättiin. Vettä pumpattiin pois parhaimmillaan satoja litroja sekunnissa. Heinäkuun 6. päivänä operaatiossa kuoli thaimaalainen entinen Navy SEAL -joukkojen aliupseeri, joka oli palaamassa luolasta toimitettuaan sinne happilaitteita. Hänen oma ilmasäiliönsä tyhjeni ennen kuin hän ehti pintaan.

Heinäkuun 8. päivän aamulla Chiang Rain kuvernööri ilmoitti, että poikia aletaan hakea saman päivän aikana. Noin kello kymmeneltä aamupäivällä paikallista aikaa luolaan lähetettiin kahdeksantoista sukeltajaa. Iltapäivällä Suomen aikaa kahden ensimmäisen pojan kerrottiin päässeen luolasta pois. Heidän pelastamisensa sujui siis yli kolme tuntia nopeammin kuin aamulla ilmoitettu optimistinen arvio operaation kestosta oli. Pelastusreitin varrelle perustetussa leirissä odotti lisää poikia, jotka pääsivät maan pinnalle melko pian kahden ensimmäisen jälkeen.
Eri uutislähteissä tiedot pelastettujen määrästä vaihtelivat. 10–20 tunnin tauon jälkeen pelastettiin seuraavat neljä, jotka kuljetettiin helikoptereilla sairaalaan. Heidät pidettiin eristyksessä perheestään mahdollisten tarttuvien tautien takia. Heinäkuun 10. päivä Thaimaan laivasto ilmoitti saaneensa kaikki luolan pojat ja heidän valmentajansa pelastettua. Operaation aikana luolan läheisyyteen perustettiin mediakeskus, jossa työskennelleet toimittajat raportoivat tapahtumia kaikkialle maailmaan.

Itse pelastustöihin osallistui Suomesta sukeltaja Mikko Paasi. Hän toimi operaation ratkaisuvaiheessa 8.–10. heinäkuuta luolaston toiseksi viimeisessä kammiossa parin sadan metrin päässä pelastettavien sijaintipaikasta.

maanantai 4. marraskuuta 2019

Kävin Laosissa

Kävin kuvan bussilla Laosissa, sillä ranta mistä ennen pääsi veneellä, oli turisteilta evätty rajan yli kulkemisen osalta. Ulkomaalaisvirastokin oli uudessa paikassa ja uusissa, hienoissa rakennuksissa. Molemmilla puolin rantaa.

Vaikka eihän muutaman tunnin pyrähdysellä rajan takana voi maassa käymisellä elvistellä. Mutta onpahan ainakin rehvakkaampaa pitää Kultaisen kolmion paitaa, kun on käynyt Laosissa ja Myanmarissa Thaimaan lisäksi.

Kaverini, joka on Thaimaassa kolmenkymmenen päivän leimalla, sai rajavirkailijalta kuulla kahden reissun ja edestakaisen rajanylityksen jälkeen, että "no more in this year". Mikä lie syy tähän? Olisiko laittomien työntekijöiden jonkinlaiseksi kontrolloimiseksi? Tuskin rajoitus kuitenkaan on tehty tavallisten turistien vuoksi.

Mutta mukava oli piipahtaa Mekongjoen tuolla puolen toisessa maassa. Ystävällistä, köyhää ja yhtä siistiä sekä epäsiistiä rajan molemmin puolin. Turisteja ei juuri näkynyt. Vain jokunen reppureissaaja rannassa jne.

Minä sen sijaan olin eniten kotonani omassa viitekehyksessäni, alan miesten keskuudessa satamassa. Vaikea oli heille selittää miksei minulle kelvannut heidän näkäräisensä. Mutta veljeiltiin silti, kuten joka puolella maailmaa teen ja tehdään.

Kun tulimme takaisin ystävieni kotiin Chiang Raihin, huomasin päässeeni vahdiksi jääneiden koirien suosioon tai inhokiksi. Sillä ulos tuulettumaan jäänyt kuvan työpaitani oli saanut kyytiä kuvan koirilta. Emäntä vakuutti, että koskaan heidän koirat eivät ole moista tehneet. Olin otettu tästä suosionosoituksesta.

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Synnyin 16.5.1950

Piti kirjoittaa Laosin matkasta, mutta kirjoitankin siitä joskus toiste. Sattui nimittäin Hesarista sähköiseen haaviini mieluinen juttu ja kopion linkin tähän:

https://dynamic.hs.fi/2019/maailma-kun-synnyit/?utm_source=email&utm_medium=toimitus&utm_campaign=hs_uk_2019.

Tosin juttu taitaa olla tarkoitettu vain tilaajille ja toki muillekin digiehden ostajalle. Mutta jos oikein muistan, niin lehden voinee tilata kahdeksi viikoksi ainakin digitaalisena ilmaiseksi.

Mukava on ehkä muidenkin kurkata millaiselta Suomi näytti itse kunkin syntymän aikoihin.

lauantai 2. marraskuuta 2019

Monen sortin parantajia

Maailmassa on monenlaista tossunkuluttajaa, joita riittää myös some- ja blogimaailmaani. Tässä alla yksi, jonka antaman palautteen jaan kaikille.

Kyseessä on blogini, jonka nimi taisi olla "Patoutunut tarve". Luin sen pariinkin kertaan uudelleen löytääkseni yhteyden alla olevaan kirjoitukseen. Huonolla menestyksellä.

Sinällään se olisi kovastikin kohdallaan, jos olisin onnistunut osaltani harsimaan avioliittoni kasaan. Vaikka mainitussa blogissa ei siitä mitään puhuttukaan:

"Hyvää päivää ystäviä, nimeni on Riitta Mäkirinne Turusta, olen lääkäri ammatin mukaan, 47-vuotias. Lukekaa ystävällisesti todellisen elämäni todistukseni, minulla on myönteinen aikomus, että nämä tiedot auttavat tätä artikkelia lukevalle henkilölle nyt palauttamaan rikkoutuneen avioliiton ja palauttamaan menetetyn rakkaussuhteen 2 päivän kuluessa. Oltuaan suhteissa Janne Anttilaan vuosia, hän hajotti minut, tein kaiken saadakseni hänet rakastamaan minua, mutta kaikki mitä tein, oli turhaa, halusin häntä takaisin niin paljon rakkauden takia, että olen häntä kohtaan, Kysyin häneltä kaiken, mitä minulla on, lupaan, mutta hän kieltäytyi. Selitin ongelmani kollegalleni työssä ja hän ehdotti, että ota mieluummin yhteyttä rakkaudenloitsijaan, joka voi auttaa minua selittämään sen, mutta olen sellainen henkilö, joka ei koskaan ajatellut, että rakkaudenloitsuosa oli olemassa tai toimi, minulla ei ollut valintaa mutta kokeillaan sitä, lähetin sähköpostin loitsukanavalle ja hän kertoi minulle, ettei ollut ongelmaa, että kaikki tulee olemaan kunnossa ennen kolme päivää, että entinen palaa takaisin minuun ennen kolme päivää, hän heitti Rakkausloitsun osan ilmaan ja yllättäen toisena päivänä se oli noin klo 3.00. Entinen rakkautekumppani soitti minulle matkapuhelimella, olin niin yllättynyt, että vastasin puheluun ja hän sanoi vain, että hän oli niin pahoillani kaikesta mitä tapahtui, että hän halusi minun palata hänen luokseen, että hän rakastaa minua niin paljon . Olin niin onnellinen ja niin me aloimme elää yhdessä onnellisina. Näin voit tavoittaa hänet, jos tarvitset apua ota asiat itsestäänselvyytenä ja se vie sinulle.......jne".

perjantai 1. marraskuuta 2019

Rambutan hedelmäpuut ja minä

Kuten olen kertonut, olen ollut Pohjois-Thaimaassa kohta kaksi viikkoa. Milloin tulen tai menen Thaikotiimme Pattayalle, Jomtienin kaupunginosaan, on vielä hämärän peitossa.

Lähes jokaisen aamun aloitan aamupalan jälkeen talon mailla, tällä hetkellä 600-1000 puun rambutan hedelmäpuiden keskellä. Toki joukossa on muitakin hyötykasveja, kuten sitruunaa, grapea ja muita hedelmiä. Pieni teakmetsäkin löytyy ja riisipellot kalalammikoiden takaa.

Hyötyliikunta on sata kertaa enemmän minun juttuni kuin juoksumatto, sillä raivaan kuivuneita ja maahan taittuneita oksia paljon  mieluummin joka aamu tunnin tai pari. On mukavaa olla ja kokea olevansa hyödyksi muillekin.

Olen viihtynyt täällä oivallisesti, vaikka tämä ei niitä turistijuttuja olekaan. Tai ehkä viihdyn osin juuri siksi. Talon emäntä ja isäntä ynnä heidän kuusi koiraa ovat olleet hyvin ystävällisiä. Missä turistit viihtyvät, voin lähes satavarmasti sanoa, että se ei ole minun juttuni.

Yhteistä historiaa minulle on isännän kanssa koko elämäni mitalta. Sitä muistelemme täällä joka mutkassa ja kesällä myös Jokilaakson merikonttisaunassa. Saunomme, uimme Tuusulanjoen lammissamme, paistamne kodassa makkaraa ja juomme monta pulloa kaljaa. Alkoholitonta 😂. Hieno kaveruus, joka on säilynyt jo kauan.

Hyviä kavereita kaipaan elämääni silloin tällöin. Ehkä rimani on sen suhteen liian korkealla, ehkä olen liian outo. Sen tilalle on kuitenkin tullut Facebook, Whatsupp ja Messenger. Sieltä  poimin itselleni sopivina annoksina ihmisiä, joihin haluan tutustua enemmän ja paremmin.

Ensi tammikuuksi menen yhteen Filippiinien kaupunkiin ja aion asua "Facekavereitteni" keskuudessa, joilla on aineellisesti minua vähemmän. Tiedän vain sen, että nukun maalattialla ja minulla on hyttysverkko 😀 matkassa.

torstai 31. lokakuuta 2019

Huumeiden käytöstä ei pidä rangaista

Koska olen poliittiselta kannaltani vihreä, voin sanoa, että me Vihreät olemme sitä mieltä, että huumeiden käytöstä ei pidä rangaista.

Tätä mieltä olimme muuten ainoana puolueena jo ennen vaaleja, mutta iso asia siitä tuli nyt, kun puolueemme puheenjohtaja nosti sen esiin sisäministerinä: https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/a989305b-4715-48ab-bcb4-49967c55146e.

Olen monessa asiassa puolueeni pääjoukon kanssa eri mieltä, mutta koska en ole takinkääntäjä poliittisesti, en varsinkaan helposti leiriä vaihda. Mutta tästä asiasta olen Ohisalon kanssa täysin samaa mieltä. 

Päivitin juuri Aasian entisen huumekuninkaan ja huumehoitokodin mestoilta palatessani käsitykseni huumeista, niiden käyttäjistä sekä myyjistä. Eikä se juuri ole muuttunut siitä, kun kannoin yhteiskuntavastuuta vuosikymmenten ajan alkoholistien lisäksi narkomaanien ja diilereiden keskuudessa.

Tiedostan kyllä, että kukaan ei sido ketään tolppaan päihteitä antaakseen, mutta kuitenkin pidän huumediilereitä yhteiskunnan pohjasakkana raiskaajien ja pedofiilien kanssa. Siellä jossakin on raja, jolloin toisen elämän tuhoaminen ei minulle enää sovi.

Mutta entä sitten käyttäjät? Kun tiedän, että "liha on heikko" ja kun käyttäjä, toisin kuin diileri, raiskaaja tai pedofiili, tuhoaa vain itseään, en ole koskaan käsittänyt miksi yhteiskunnan tulisi rangaista siitä. Siis, että käyttäjät pitäisi laittaa tiilenpäitä lukemaan?

Joku voisi ajatella, minäkin, että kuinka on sitten muiden haitallisesti käytettyjen aineiden laita? Minä, joka olen selvinnyt sydänoperaation kautta jatkamaan elämääni sepelvaltimotaudin kanssa. Jonka ainakin osasyy on huonot elintavat HK:n makkaroineen. Pitäisikö siitäkin laittaa minut tai makkaranmyyjä linnaan?

Tai keuhkosyöpää sairastava tupakoitsija? Miten on hänen laitansa? Pitäisikö linnaan laittaa tupakkatehtailija vai tuotteiden käyttäjä vai molemmat tai eikö kumpaakaan? Paljon olemme maksaneet mekin yhteiskunnalle. Puolin ja toisin. Me yhteiskunnalle ja yhteiskunta meille.

Sillä yhteiskunta käyttää minun sille koko ajan maksamia rahoja. Joita maksan siis joka kuukausi yhä. Eläkkeestäni ja vaikka ostaisin vain pastillirasian. Veroja kerätään aina, kun raha liikkuu.

Monimutkaisen maailmamme sokkeloissa riittää monenlaista muutakin pohdittavaa kuvaristikon täytön sekaan.

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Tähän juttuun uskon täysin

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/221e5433-74b6-4020-9db0-86ec96fd7ef4
Nimittäin alkoholi auttoi minua samoihin ongelmiin.

Rentoutumisen huomasin jo vajaan viinipullollisen jälkeen. Unettomuuteenkin oli apua. Toisen pullon jälkeen uni tuli kummasti ja nukuin kuin tukki usein aamuun saakka. Lääkekäytössä se on myös oiva aine. Nukutun yön jälkeen aamupahoinvointi oli tipotiessään jo muutaman tujauksen jälkeen.

Vireyttäkin se lisäsi. Jos ei ollut mainittuja aamutujauksia kotona, lähdin niitä ilomielin hakemaan. Onneksi olemme saaneet lievempiä kohmelojuomia myös lähelle maitokauppoihin.

Muuhunkin lääkekäyttöön alkoholi on monella tavalla erinomainen aine. Esimerkiksi laihdutuslääkkeenä. Kun lopetin päivittäisen ja muunkin käytön vallan, painoin 54 kiloa. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin painoa on lähes tuplaten.

Se myös vapautti arjessa. Pikku laitamyötäisessä tuli sanottua asioita, joita en ilman alkoholia olisi sanonut koskaan. En varsinkaan tai edes kaverille.

Rohkeutta erilaisiin suoritukseen alkoholi lisäsi myös. Ihme kun selvisin hengissä. Kerrankin lensin pikku-Fiatin tuulilasin läpi ja vain osa korvalehdestä irtosi.

Alkoholin päivittäisessä käytössä onkin paljon samoja puolia kuin jutun kannabiksen käytössä. Mutta on meillä tarinan naisen kanssa erojakin. Hän on narkomaani ja minä alkoholisti 😂😂😂.

tiistai 29. lokakuuta 2019

Khun Sa ja kristillinen hoitokoti, kuvia

Eilen sanoin jakavani jonkun kuvan päivän tutustumiskohteista. Kas tässä.


Huumeparoni oli myös monen kunniottama, sillä hänen toimintansa toi leivän useaan pöytään.


Kristillisen huumehoitokodin keittiössä ei ole paljon ylimääräistä. Elävällä tulella keitetään muun muassa isossa padassa ruokaa.


Khun San toimiston seinällä on unelma. Kaksi maata ja kaksi lippua.


Hoitokodin logon ja sloganin keksijän tai tekijän nimen kuulin, mutta unohdin.

maanantai 28. lokakuuta 2019

Khun Sa ja kristillinen hoitokoti

Eilen kävin kolmannen kerran tutustumassa otsikossa olevan huumeparonin entiseen valtakuntaan. Olen käynyt hänen työhuoneessaan ja makuuhuoneessaan, mutta myös tutustunut hänen tapaansa pitää kuria ja järjestystä.

Kuvassa on yksi, noin viisi metriä syvistä maakuopista, joissa minimirangaistus oli 2 viikkoa. Tarina kertoo, että toisella kerralla lähtikin sitten henki. Kun miehestä löytyy netistäkin paljon tietoa, en lähde niitä toistelemaan. Wikipedia kertoman löydät linkin takaa: https://en.m.wikipedia.org/wiki/Khun_Sa

Sitten kävin toisessakin paikassa. Niin ikään kolmatta kertaa. Se on narkomaanien, 30-40 paikkainen kritillinen hoitokoti, josta ei askeettisuuta puutu. Sen on tietojeni mukaan perustanut hongkongilainen miljonääri, jonka poika olisi päässyt huumeista irti.

Paikka on lähes tiettömän taipaleen takana viidakossa, vuorten ympäröimässä laaksossa. Kuvassa yksi asuinhuoneista, jotka ovat kaikkea muuta kuin yhden hengen ilmastoituja swiittejä.

Tämä paikka on yksi niistä, jonne annan joka kerta jotain yhteiskuntavastuustani. Pikkuisen, mutta taatusti sydämestäni rahaa hoitokodin arkeen.

Jos saan tekniikan toimimaan, julkaisen seuraavana blogissa jokusen kuvan molemmista paikoista.

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Elämä on laiffii

Elämä, se ainoa joka minulla on, on tosiaan elämisen arvoista. Iloineen sekä suruineen ja siltä väliltäkin.

Tälle hetkellä vietän sitä Pohjois-Thaimaassa, Chiang Raissa edelleen puuhastellen aamupäivisin puutarhassa karsien pokasahalla hedelmäpuiden kuivuneita oksia.

Kun kysyin isännältä, katsovatko viranomaiset tekemiseni työksi, oli vastaus, että ei tietenkään, kun siitä ei makseta palkkaa, etkä ole myymässä palveluita etkä ruokaa etkä tavaroita etkä mitään muutakaan. Mukava tavata maassa jo kauan asunut suomalainen, jolle maan käytännöt näyttivät selviltä.

Mutta se mikä on täällä pohjoisessa näin selvää, ei välttämättä ole samoin esimerkiksi Pattayalla. Tai ehkä onkin, mutta me suomalaiset väännämne sen muuksi.

Pidän nimittäin lähes 2000 jäsenen Jomtien Pattaya Beach -ryhmää, jossa jaetaan infoa ja joskus keskustellaan. Ja kinataankin, joka usein päättyy henkilökohtaisiin solvauksiin. Siitä saan osani, sillä moni uskoo omassa päässä istuvan ainoan totuuden.

Kerronpa tähän esimerkin. Kun jaan suoraan Thaimaan suurlähetystön sivuilta ohjeen,

"Viimeisen kolmen kuukauden ajalta tiliote englanin tai suomenkielinen, jossa jokaisen kuukauden loppusaldo on vähintään 600 euroa tai 1200 euroa/perhe (Jos on sama sukunimi). Tiliotteessa tulee olla omistajan nimi."

alkaa kinaaminen siitä, mitä virkailija kulloinkin ottaa hakemuksen liitteeksi. Vaikka en puhuisi siitä lainkaan.
Jotkut eivät voi hyväksyä, että jos sinulta pyydetään tiliote kolmelta kuukaudelta, jossa jokaisen kuukauden loppusaldo on 600 tai 1200 euroa, se ei tarkoita, että pyydetään ainoastaan kolmen, kunkin kuukauden viimeisen päivän saldoa.

Itse käsitän ja tiedän myös, että virkaijalle lähes aina riittää kunkin mainitun kuukauden viimeisen päivän saldo. Mutta ei aina eikä varsinkaan kaikissa viisumityypeissä.

Sillä saldo ei ole sama asia kuin esimerkiksi O-A viisumissa vaadittava saldotodistus. Se on pyydettävä pankista erikseen englanninkielisenä ja pankkivirkailijoiden oikeaksi todistettuna.

En kuitenkaan taida ryhtyä tällä kertaa väittelemään siitä, jos tai kun joku on saanut viisuminsa muilla papereilla ja keinoilla.

Mutta omat koukeronsa on Suomenkin viranomaisilla. Jos mainitsemani englanninkielinen, todistettu saldotodistus on pankissa printattu tai muuten siellä otettu kopio, voi "paperisota" tyssätä jo maistraattiin. Notaari saattaa nimittäin sanoa, että hän todistaa vain alkuperäisillä allekirjoituksilla olevan saldotodistuksen 🤣🤣.



lauantai 26. lokakuuta 2019

Kaksi eläinmaailmaa Chiang Raissa

Minne kuuna päivänä tai muulloin menenkin, kuuluu siihen usein eläimet tavalla tai toisella.

Toissa päivänä kävin norsufarmilla. Tai ehkä se ei ollut farmi, vaan ainoastaan ihmisten huvitukseksi rakennettu paikka, jossa norsuilla voi ratsastaa. Ja ruokkiakin sekä antaa makupaloja. Makupalat on minun lajini ja sokeriruokoa menikin jokunen kappale kärsillä kädestäni poimittuna.

Siitä pidän, mutten norsujen vankeudesta. Enkä siitä kuinka kovan kohtelun ja koulun nämä upeat eläimen saavat ihmiseltä niiden taivuttaessa elefantteja tahtoonsa ja elämänmittaiseen vankeuteen.

Ehkä jotakin siitä hyväksyn. Muistelen nimittäin joskus lukeneeni, että paikka, jossa kävin, on saanut alkunsa jotenkin kylän yhteisöllisyydestä. Perheet ovat saaneet norsun pienenä ja he ovat kasvattaneet siitä itselleen leipäpuun elämisen turvaksi. Ehkä siinä on jotain samaa kuin aikoinaan suomalaisenkin perheen ainoassa hevosessa, siassa tai lehmässä. Voi olla kyllä aivan jotain muutakin.

Mutta toisesta eläinmaailmasta pidän kovasti ja sielläkin olen vieraillut aiemminkin. Se on niin sanottu Apinavuori, jossa apinat asuvat vapaina ja tulevat ihmisten keskuuteen alas, kun haluavat. Päivittäin kuitenkin pähkinöiden ja banaanien toivossa ja vuoksi.

Tämä kaikki on jotain aivan muuta kuin Korkeasaaren vankeuteen, kaltereiden taakse ikuisiksi ajoiksi teljetyt viidakkojen ja savannien eläimet.

Jos jossakin niin juuri Korkeasaaressa voi testata apinahäkin takana omaa älyään. Jos ymmärtää sen tehdä😅. Että kumpi on viisaampi. Apina, joka tyydyttää itseään katsoessaan kaltereiden takana naista, vai ihmisäiti ja -isä, jotka vievät itsensä sekä lapsensa sitä katsomaan.

perjantai 25. lokakuuta 2019

Sydäninfarktin vuosipäivä ja aasinsiltoja

Voisin väittää olevani varsin hyvä aasinsiltojen rakentaja. Enkä ole koskaan ollut innostunut siltojen polttamisistakaan, en edessä saati takana. Silti kaikki eivät samoille silloille kanssani tule.

Tänään on 13. Sydäninfarktini vuosipäivä. Merkkipäiviä tulee siis piruntusina täyteen. Pirunkin olemassa oloon uskon, mutten helvettiin, kuten sitä ihmiset toisilleen kauppaavat. Varsinkin tämän ajan fariseukset, jotka kulkevat mielestään muita ylempänä mustanpuhuva raamattu kainalossaan.

Mutta niistä aasinsilloista piti kirjoittaman. Päivälleen 13 vuotta sitten oli vaellukseni tässä muodossa päättyä, kun sain sydäninfarktin Vantaan Ikeassa. Se oli yksi syy Merikonttikotimme syntyyn Tuusulan Jokilaaksoon, sillä en halunnut jatkaa Sininauhasäätiön operatiivisena johtajana. En halunnut kuolla sorvin ääreen, vaikka rakastinkin työtäni.

Halusin pois oravanpyörästä. Toisella tai ensimmäisellä eläkejaksolla asuin 5 viikkoa Kolumbian Bokotassa katulasten kanssa. Siellä tutustuin myös jo silloin lähes nuoreen mieheen, tämän kirjoituksen Mauricioon. Sekin oli Sydäninfarktin vuosipäivä.

Sinne lastenkotiin hän silloin jäi, kun läksin Suomeen. Jonkun vuoden kuluttua halusin Merikottikotimme kosteiden pintojen laatoittajaksi naisen, sillä kokemuksesta tiesin heidän olevan työssään miestä parempia.

Laatoittajan löysin, joka tarvitsi itselleen apumiehen tehtävään. Ja kuinka ollakaan, vuosien tauon jälkeen törmäsin Suomessa Mauricioon. Hänet pestasin laastia sekoittamaan ja kantamaan laattoja.

Ja taas tänään, vuosien kuluttua, niin ikään Sydäninfarktini vuosipäivänä nettiposti toi minulle Koti Katulapselle yhdistyksen jäsenlähden. Siinä nyt jo nuoresta miehestä uloskasvanut laatoittajan apulaiseni kertoo kuulumisiaan.