Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Kymmenyksiä ja yhteiskuntavastuuta, osa 3

Jormas: Tällä hetkellä jaan kymmenyksiäni sillä tavalla, että se sattuu. En niin paljoa, mutta niin, että se sattuu senkin edestä koko sydämessäni.

Thaimaassa ollessani ja ollessamme autan koiria. Lähinnä niitä, joilla ei ole ihmiskotia lainkaan tai ne odottavat koiratarhassa, että joku antaisi niille uuden elämän.

Useat sanovat, että eivät ne sitä kodittomuutta ymmärrä ja minä sanon, että ymmärtävät. Ajattelen, että 14 000 vuoden yhteisellä taipaleella ihmisen matkassa on jotain tarttunut niidenkin takkiin. Vai sanoisinko turkkiin.

Annan rahaa ruokaan, lääkäriin,  leikkauksiin sekä rokotuksiin ja muuhunkin hoitoon. Yksikään koiratarhaan päätynyt koira ei enää palaa kadulle. Eikä lähde ilman sterilointia ja rokotusta raivotautia vastaan ylipäätään minnekään.

Toinen lähelläni sydäntä oleva ryhmä on niin sanotusti isättömät lapset. Joita tietty löytyy joka puolelta maailmaa. Minun hyppysiini heitä tarttuu eniten Filippiineiltä. Ehkä rahallisesti avustan heitä yhtä paljon kuin koiriakin.

Facessa minulla on monta kymmentä kaveria ja ystäviäkin Aasiasta. Thaimaalaisille äideille tai lapsille en ole juuri taloudellista, sinällään vaatmatonta apuani antanut.

Mutta Filippiineille kylläkin. Voisin kertoa lukuisia tarinoita, joista osa on täysin totta ja osa sinne päin. Ehkä joskus kerronkin. Toisaalta vajaa vuosi sitten kirjoitin pitkän blogisarjan aiheesta.

Jokinen aika sitten tutustuin somessa henkilöön, joka ei koskaan hymyillyt suu auki. Pidin hänestä, koska hän ei milloinkaan ole pyytänyt minulta mitään. Kerran kysyin miksi hän ei naura koskaan. Sanoi häpeävänsä, koska ylähampaat puuttuivat.

Se kolahti minuun, sillä näin on ollut juomavuosien aikaan ja jälkeen omassakin elämässäni.

Joten kysyin voisiko hän käydä hammaslääkärissä ja kysyä mitä maksaa uusi kalusto yläkertaan. Ensi torstaina tiedän onko rahoillani ostettu hampaat.

Luulen, että tämä on totta, sillä eilen minulle chattasi yksi hänen neljästä lapsestaan. Sanoi, että äidiltä salaa. Ja kysyi saako sanoa minua isäkseen. Kysyin miksi. Hän vastasi, että koska isä lähti ja löi äitiä ja sillä on uudet lapset uuden äidin kanssa. Hän lisäsi, että olisin hyvä isä, koska äiti saa uudet hampaat.


sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Juhannusruoka

Jormas: Juhannusaaton aattona hain Niilon kanssa täydennystä ruokapöydän antimiin. Sillä mieleisen, keskikesän juhlan aterian valmistaminen on minulle enemmän mieleen kuin konsanaan juhannussaunan koivuvihta tai -vasta.

Koko ruokapöydän ydin ovat uudet perunat. Mieleisen löytäminen onkin ollut vuosien työ. Eikä mikään ihme, sillä vasta toissa kesänä sellainen onnistuttiin jalostamaan. Viime kesänä se loppui kesken.

Kesän hittejä oli perunarintamalla kaksikin. Toinen oli kevytperuna ja toinen juhannusateriani sielu, Jussi-peruna. Kiinteä, hyvänmakuinen eikä lainkaan jauhoinen.

Ne keitin sadevedessä, jota kerään viherhuoneeni katolta. Samaan keittoveteen laitan kiehumaan mainitun Greenhouseni ruohosipulia kukkineen. Jotka päätyvät lautaselleni perunoiden kera.

Saksitulla, raikkaan vihreällä tillillä peitän perunat. Luomutomaatille, sekä niin ikään luomukurkulle ja sipulille on myös omat paikkansa. Jokaisen suupalan kylkeen kuuluu luonnollisesti maustesillin palanen sekä makuhermoja kutkuttamaan voin sijaan Floraa. Tällä kertaa normaalisuolaista.

Vapaan kanan luomumuna tai kaksi keitettynä ja viipaloituna lisää makuelämystä. Ullan Pakarin täysjyväruisleipä odottaa lautasen kupeessa syöjäänsä. Leivännpäälle en mainitun Floran lisäksi laita mitään, sillä haluan sopivan rouhean rukiin maistuvan joka puraisulla.

Ruokajuomia on kahta laatua. Metsikön siimeksessä olevan avolähteen vettä ja pihan koivun mahlaa.

Perunoita keitän sopivan kokoisen kattilallisen, joita aaton kattauksessa syön lämpiminä vatsan täydeltä. Juhannuspäivänäkin yhtä tuhdisti, mutta kylmänä. Ikään kuin entisajan leikkelelautanen konsanaan. Jussi-perunoita riittää vielä seuraavankin päivän rääppiäspöytään.

Näistä on minun juhannusruokani tehty. Jotain pientä jää Niilollekin. Jos ei muuta, niin lautaseni nuoleminen kumminkin. Josta se saa kimmokkeen syventyä oman kuppinsa antimiin.

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Mistä on Niilon ja minun juhannuspäivä ja -ilta tehty?

Jormas:  Eilen kirjoitin keskikesän juhlan aamusta ja nyt päivästä sekä illasta.

Aamupäivällä sanoin Niilolle, että mitäpä jos vien sinut Riihikallion koirapuistoon ja ollaan niin kauan, että sinne tulee sinulle vähintään yksi juhannusheilaehdokas. Näytti sopivan, joten matkaan.

Kun tunti oltiin ventattu, käveli tiellä joku Hifk-fanipaita päällä valkoisen koiran kanssa.  Yritettiin houkutella puistoon. Oli kuulemma morsiamen koira, joka ei hevin anna ottaa kiinni, jos se saa vapauden vaikkapa koirapuistossa.

Toimin Niilon puhemiehenä ja puolen tunnin tarinoinnin jälkeen, sanoi mies, että okei, tulkoon Luna puistoon Niilon kaveriksi, jos minä otan sen sitten kiinni.

Ei ollut riemulla rajaa, vaikka rakkautta ei heillä ilmassa ollutkaan. Ei ollut sen aika, ajattelin. Kaverruutta oli senkin edestä.

Mutta kaikki loppuu aikanaan ja tuli poislähdön aika. Hifk-fani sanoi, että nyt alkaa sinun jobisi, sillä Luna pitää saada kiinni.

Tähän minä, että istutaan penkille. Pyysin siihen sitten Niilon viereen ja selitin Lunalle, että katsopa nyt kuinka Niilo antaa ottaa kiinni. Se oli ennen samanlainen kuin sinä, josta seurasi, että puistoissa ei käyty.

Että etköhän sinäkin Stadin friiduna tsennaa, että pääset toistekin messiin, kun annat ottaa kiinni, kuten sun uus frendisi Niilokin. Johon Luna, että, okei, mä bonjaan tän nyt. Sitten se käveli viereeni kaulaansa työntäen, että laita sitten kahleet takaisin. Mä luotan siihen, että pääsen tänne toistekin. Hifk-fani katsoi touhua pää kallellaan ja sanoi, että oot ihme äijä ja toivotti hyvät jussit sekä meni matkoihinsa.

Niilon kanssa haettiin kaupasta vielä juhlapäivän murkinat, joista taidan kirjoittaa oman juttunsa. Iltatuimaan pantiin sauna lämpiämään ja käytiin uimassa molemmissa lammissa. Tai minä uin ja Niilo vahti touhua. Iltaa saunan päälle istuttiin Jokilampien laiturilla. Ja ilta sekä meidän molempien mieli oli kaunis.

perjantai 21. kesäkuuta 2019

Mistä on Niilon ja minun juhannusaamu tehty?

Jormas: Juhannus tarkoittaa valon ja keskikesän juhlaa, jota vietetään kesäkuussa kesäpäivänseisauksen tienoilla. Suomessa, Ruotsissa ja Baltian maissa juhannus on ollut alun perin muinaisuskontoon liittyvä juhla. Monet kristilliset kirkkokunnat viettävät juhannusta Johannes Kastajan syntymäpäivänä, mistä tulee nimi juhannus. Joskus se siirrettiin tasan puolen vuoden päähän joulusta. Kristinuskon mukaan siis syntymäpäiviä molemmat.

Tänä vuonna vietän keskikesän juhlaa Jokilaaksossa seuranani upea luonto kasveineen ja eläimineen. Sitä joukkoa eläinten osalta johtaa paras ystäväni, osaomistuskoira Niilo.

Käytännössä jokaiseen aamuun kuuluu luontopolun kiertäminen Niilon ehdoilla. Sitä ennen, usein jo neljän, viiden aikaan aamulla olemme käyneet postilaatikolla noutamassa ihmispostin sekä kastelemassa päivän- tai mitkä lienee kakkarat.

Luontopolulle mentäessä Niilo päättää usein kummin päin reippaan kahden kilometrin lenkki kierretään. Ja missä pysähdytään lukemaan vuorostaan Niilolle yön aikana jätetty posti. Jokaisen lähetyksen hän kuittaa koiven nostolla lirauksineen. Joka tosin loppumatkasta on vain koivennosto, sillä muste loppuu joka kerta kesken 😂, kun postia on niin tavattomasti.

Jos keli hemmottelee, kuten tänään, menee aika tovi laiturilla aamu-uinnin lisäksi kauniin luonnon keskellä. Katsomme myös Niilon katiskan yhdessä ja päästämme kalat takaisin veteen. Se tai hän jaksaa aina ihmetellä minne kala katosi. Tai luulen, että se ihmettelee.

Nykyisin vietän myös paljon aikaa ilman ihmisseuraa. En tällä hetkellä siis riitele kuin netissä ja somemaailmassa. Lähinnä niiden kanssa, jotka ovat saaneet tehtäväkseen passittaa Luojan luomia helvettiin milloin mistäkin syystä.

Elävässä  elämässä puhun kasvelle ja eläimille entistä enemmän. Ehkä olen mieleltäni jonkun mielestä viallinen, ehkä en. Mutta selvyyteen en ole päässyt kummin päin on ymmärrystä enemmän. Sen olen käsittänyt, että kasveille ja eläimille ovat eri asiat tärkeitä ja sen, että ne eivät tee niin paljon turhaa kuin minä.

Tänään tapasimme leppäkertun, jota seitsenpistepirkoksikin kutsutaan. Tämä yksilö oli ilmeisen värivammainen, sillä en löytänyt kuin viisi mustaa pistettä. Tai  oliko niitä viittäkään. Ja sille puhuin kuten lapsena olen oppinut, miten leppäkertuille puhutaan. Niilo kuunteli pää kalleellaan, nyökytteli ja seurasi, kun Pirkko tai tai Kerttu lähti jatkamaan matkaansa lorun myötä.

Lausuin sille kaikki kolme versiota. Vasta kolmannella, jonka äitini minulle opetti, se sai siivet alleen.

"Lennä, lennä leppäkerttu, ison kiven juureen,
leikkikedon kautta unipuuhun suureen.
Kulta-kultalehden alla äiti puuron keittää.
Unituutu leppäkertun lämpimästi peittää.
Laula, laula, unilintu, tuoksu, tuomenterttu.
Nuku, punapaitulainen, pikku leppäkerttu.

 ***

Lennä, lennä leppäkerttu, ison kiven juureen,
lennä kukkaniityn halki tuomipuuhun suureen.
Siell’ on, siell’ on sinun isäs, äitis puuron keittää,
tekee terttuvuotehen ja lämpimästi peittää.
Siinä, siinä leppäkertun kelpaa kellahdella.
Hellän tuulen tuutiessa päivänpaistehella.
Uni, unilintu laulaa, tuoksuu tuomen terttu.
Nukkuu punapaitasillaan pieni leppäkerttu.

 ***

 Lennä, lennä leppäkerttu ison kiven juureen,
siellä on sun isäs, äitis, keittää sulle puuroo."

torstai 20. kesäkuuta 2019

Kymmenyksiä ja yhteiskuntavastuuta, osa 2

Jormas: Eilen  kirjoitin ensinmäisestä avustusprojektistani sekä syistä miksi sen lopetin.

Mutta kymmenysten antamisesta en ole koskaan luopunut. En vaan halunnut olla ainoastaan kasvottoman rahan jakaja, vaan tahdon olla mukana kokemassa tavalla tai toisella mitä sinällään vaatimattomille roposilleni tapahtuu ja mitä niillä tehdään. Mutta tähän oli kuljettava pitkä ja kipeä tie.

Yhdessä vaiheessa Viron saatua takaisin itsenäisyytensä keräsin Radio Jyväskylän ja Meri Tirroniemen kanssa autokuormallisen leluja ja lasten vaatteita virolaiseen lastenkotiin. Kaikille lupasin, että satavarmasti toimitan kaiken lahjoitetun perille asti.

Mutta kun pääsin Tallinnan satamaan, sanoi paikallinen yhteistyökumppani, Eestin kristillinen yhdistys, että valitettavasti emme voi nyt viedä kuormaa valitsemaamme lastenkotiin Latvian rajalla. Vaan ne on jätettävä Tallinnassa autotalliin, josta ne toimitetaan perille myöhemmin.

Tähän totesin, että ei käy, sillä olen sanonut toimittavani kaiken perille saakka. Jos se ei sovi, vien kuorman takaisin Suomeen.

Yhteistyökumppanit tuumasivat aikansa satamassa korvakuuloni ulkopuolella todeten viimein, että okei, mutta minun on hyväksyttävä heidän tapansa toimia. Tähän minä, että no problem ja lähdimme matkaan.

Yön hiljaisuudessa oli tankattava pimeällä tiellä. Autoni ikkunasta näin, kun kanistereista tankkiin kaadettu polttoaine maksettiin Punaisen Ristin lääkkeillä. Tätä tuskin oli tarkoittanut lääkkeiden lahjoittaja.

Kun pääsimme lastenkotiin, lapset saivat vain nähdä, kun henkilökunta kantoi kaiken Suomesta keräämäni lukittuun huoneeseen. Koskaan en saanut tietää päätyivätkö vaatteet ynnä lelut milloinkaan lapsille.

Vuosia tapahtuneen jälkeen törmäsin Virossa ympyröissä, jotka nekään eivät olisi päivänvaloa kestäneet, lastenkodin silloiseen johtajapariskuntaan. Siitä voisin päätellä, että kuormani ei päätynyt lastenkodin lapsille, vaan mustaan pörssiin. Arvoitukseksi jäi sekin olisiko lapsille tarkoitetuilla tavaroilla ollut sama kohtalo, jos ne olisivat jääneet Tallinnassa ehdotettuun autotalliin.

Kuten sanoin, tie on ollut kipeä ja tänään ymmärrän tavallani mitä tarkoittaa, että on hyvä antaa niin, jotta tuntuu. Kyse ei ole rahasummasta, vaan aivan muusta. Tästä jatkan ensi kerralla.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Kymmenyksiä ja yhteiskuntavastuuta

Jormas: En usko pyyteettömään auttamiseen enkä vastuunkantoon. Uskon siihen, että jos ei auttamisesta saa mitään itse, emme sitä myöskään tee. Ja hyvä mielikin on oiva saaminen, joka riittää itselleni oivasti.

Luulen, että olen saanut äidinmaidossa jotain, joka on pienentänyt itsekkyyteni sen kokoiseksi, että voin sen kanssa elää. Tai ehkä vaan piiloitan sen paremmin muilta ja itseltäni.

Äitini omilla tekemisillään joka tapuksessa opetti minulle, että muita pitää auttaa ja toiset pitää ottaa huomioon.

Ehkä ensimmäinen itsenäinen avustusprojektini oli, kun sain (mme) World Visioinin kautta kummipojan Intiasta. Dwarka nimeltään oli tai on hän. Vuosikymmeniin en ole hänestä  kuullut.

Tuin hänen elämäänsä monta vuotta taloudellisesti. Erikoista Dwarkassa oli, että hän oli rampa eikä pystynyt kävelemään lainkaan. Erikoista oli se, että kyseisen järjestön kautta ei mitenkään meinannut Intiasta löytyä vammaista lasta. En lähde arvelemaan julkisesti syitä tähän.

Auttamisessa, kuten monessa muussakaan asiassa sydämelleni ei ole riittänyt sama kuin monelle muulle. Niinpä sain päähäni, että hankin ja vien Dwarkalle Intiaan pyörätuolin.

Monta, monta kirjettä lähetin järjestöön asian johdosta vailla vastausta. Kunnes viimein tuli kirje, jossa oli kuva jä lyhyt viesti. Kuvassa tämä pieni poika seisoi käsillään surkastuneet jalat sidottuna miehen vyöllä vartaloon kiinni. Ja alla teksti: "Ei Dwarka tarvitse pyörätuolia, Dwarka kävelee käsillä."

Vuosikymmenten jälkeenkin edelleen tuntuu pahalta saamani vastaus. En usko, että kukaan tarkoitti mitään pahaa, mutta minulle selvisi, että näin en kymmenyksiäni halua jakaa enkä myöskään kantaa yhteiskuntavastuuta.

Haluan kulkea rinnalla ja laittaa itseni likoon sekä itkeä ja nauraa yhdessä. Ehkä kirjoitan lisää aiheesta ensi kerralla.


tiistai 18. kesäkuuta 2019

Jokilaakson kaunis kesä

Jormas: Eräänkin kerran on tullut kirjoitettua kauniisti Tuusulan Myllykylän Jokilaaksostamme.

Jatkan samalla linjalla ja julkaisen muutaman kuvan uimapolkumme varrelta Merikonttikodista Jokilammille ja takaisin.

Vetensä ne saavat Tuusulanjärvestä, joten siinä on ripaus myös Päijänteen ja Keiteleen vettä. Siis pohjoisesta Keski-Suomesta aina Kolimajärvelle saakka.

Jokilampien vesi vastaavasti laskee Tuusulanjokea myöten Vantaanjokeen ja siitä Suomenlahteen. Samaa vettä siis kuin Thaikotimme lähirannassa Siaminlahdella. Pitkä on vedellä matka.







sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Portti ikuisuuteen

Jormas: Pidän hengellisten asioden pohtimisesta ja joskus yritän niistä puhuakin. Ja toivon, että voisin vaihtaa mielipiteitä jonkun kanssa. En ole onnistunut, sillä lienen ajatusteni kanssa omituinen ja joillekin peräti harhaoppinen.

Kun joku suostuu asiasta jotain sanomaan, hän muksii mustalla Raamatulla ja sen lauseilla varsinkin, jos pitävät itseään tunnustavina kristittyinä. Muut eivät sano sitäkään, vaan vaihtavat kiusaantuneena puheenaihetta tai kävelevät pois.

Viimeisten kuukausien aikana olen joiltakin myös kysellyt pirullisia. Niiltä, jotka eivät tiedä miksi lohi osaa takaisin Tenojokeen, mutta jotka tietävät iankaikkisuudesta kaiken. Olen kysellyt, että joudunko ikuiseen tuleen, kun olen menettänyt uskoni helvettiin.

Olen heidän mukaansa harhassa elävä, jonka pitäisi lukea Raamattua lisää. Ja sulkea silmät ja korvat muulta. Omia mielipiteitä heillä ei ole, sillä he uskovat sokeasti, mutta valikoiden kirjaan, johon kristinuskon Vapahtaja ei ole itse kirjoittanut sanaakaan. Ja muutenkin vain kerran ja silloinkin hiekkaan. Taisi kirjoittaa madonlukuja hurskaille, joiden piti kivittää kaivolle tullut syntinen nainen.

Mutta mikä on elämän tarkoitus minulle? Se on löytää "portti ikuisuuteen", sillä jos "matkalla oleminen on kaikki, on perillä olo pettymys".

Syvästi hengellisiä viisauksia molemmat. Toinen on Areenan kautta vielä kuusi päivää nähtävissä olevan 3,5 tunnin lännenelokuvan nimi. Ja toinen on yhden Helvetin enkelin liivin etumuksesta bongaamani viisaus.

Haluan uskoa, että olen löytänyt tai löydän polun pään, joka vie ikuisuuden portille. Ja vaikka elämä tässä ja nyt on kaikki mitä minulla on, toivon, että portin takaa löydän sen miksi olen ylipäätään olemassa.

Minun Jumalallani ei ole rajan takana kadotusta, sillä se ei ole tarkoitettu yhdellekään Hänen luomalleen.

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Tasan ei käy onnen lahjat

Jormas: Minulla lienee sosiaalisessa mediassa ystäviä, kavereita ja muita tuttuja paljon enemmän kuin tuhat. Enemmän joka tapauksessa kuin minulla on koskaan ollut niin sanotusti kasvotusten.

Joidenkin mielestä ne eivät ole mitään oikeita kavereita, kun en ole niitä livänä tavannut. Mutta olen eri mieltä. Ja sitä paitsi tapaan heitä myös livenä. Sopivina annoksina riippumatta missä maailman kolkassa he asuvat. Ensi talvenakin poimin jostakin annoksen ja teen niistä somemaailmaa enemmän.

Mutta joukossa on myös niitä, joiden kanssa evääni eivät riitä huonona päivänä rakentavaan keskusteluun edes puhelimessa saati kasvokkain. Niitä onkin hyvä olla elämässäni vain hyvin rajallinen määrä, sillä pieni kun on mieleni, enkä kovin usein halua pahoittaa toista mieltä, onnistuvat he pahoittamaan mieltäni joskus enemmän kuin kaipaan tai on itselleni hyväksi.

Ehkä pahimpia tai parhaimpia ovat omien totuuksiensa vangit tai he, keillä on mielestään kaikki minua paremmin ja suurempaa.

Kun sanon olevani reservin korpraali, ovat he vähintään luutnantteja  ja kertausharjoitukssakin he ovat olleet useammin. Sekä tietysti  itse armeijassakin kauemmin.

He ovat myös penkoneet, että olen sosiaalineuvos. Eivät suinkaan sanoakseen, että hienoa, mistä ansioista olet sen saanut. Vaan kysyäkseen paljonko maksoi ja kuka sen maksoi. Että kun en ole kouluja käynyt kuten hän, ei niitä palkoillani varmaankaan kyetä maksamaan.

Ja kun hän puhuu krapulasta ja sanon, että minulla ei ole ollut kohmeloa kohta 40 vuoteen, ei sekään ole yhtä hyvin kuin hänellä. Sillä tosi miehellä on kunnon kohmelo, jota ei voi saada, jos ei voi juoda viinaa kuten hän.

Ja jos sanon, että vaimoni on yhä kaunis, on hänen vaimonsa kauniimpi ja nuorempikin. Sillä koska olen jo vanha mies tai ainakin häntä vanhempi, täytyy vaimonikin olla vanhempi.

Aikani heitä kuuntelen ja odotan aikaani. Sitten saatan sanoa, että ei sinulla kuitenkaan ole kaikkea enempää kuin minulla. Ja hän kysyy kuinka niin. Vastaan, että minä olen saanut jo pelkästään viinankin takia useamman lopputilin kuin hän.

Silloin seuraa kaiken kertova hiljaisuus  ja vastaanottaja katkaisee puhelun. Ja minun pieneen mieleen luikertaa aito ilo. Siitä, että joiltakin osin jollain on vielä minunkin mieltäni pienempi mieli 😂😂😂😂😂.

torstai 13. kesäkuuta 2019

Olen aivan eri mieltä

Akavan puheenjohtaja sanoi, että kaikkien äitien ja isien pitäisi olla töissä eikä hoitaa itse varhaiskasvatusta tai pitää omia tarhojaan. Jos me halutaan pitää työllisyysaste korkeana ja säilyttää pohjoismainen hyvinvointimalli, niin kaikkien pitää olla töissä ja käyttää yhteiskunnan palveluita, eikä olla itse poissa työelämästä kolme tai kuusi vuotta, Fjäder lisää.

Minun on hyvin vaikea käsittää, että omien lasten kasvattaminen ei olekaan enää kurssissa tai edes mahdollista. Samalla lailla ajattelen isistä ja äideistä. En siis ymmärrä isiäkään, jotka eivät vapaaehtoisesti osaa/halua jakaa kasvatusvastuuta äidin kanssa, vaan asia pitää säätää Arkadianmäellä saakka.

Yhtä vähän ymmärrän äitejä, jotka ajattelevat tasa-arvoa olevan, että lailla turvataan, jotta kaikki pitää voida ja on hyväksi tehdä kuinka sen ovat miehet tehneet iät ja ajat.

En ymmärrä sitäkään miksi kaikkea säätelee rahan ja muun maallisen mammonan yliarvostus. Itse olin mainitsemassani oravanpyörässä vuosikymmenet, kunnes hyppäsin siitä vapaaehtoisesti pois.

Tuloni pienenivät tasan puolella ja sen vuoksi koen eläväni elämäni parasta aikaa tältä osin. En enää myy enkä anna tuntiakaan ajastani rahasta kenellekään.

Tiedän että länsimaisen hapatuksen kyllästämä nainen ei minua ymmärrä. Ei ole koskaan ymmärtänyt. Enkä minäkään häntä. Ja nyt kun asun vailla vaimoa, ei minua ymmärrä aasialainen nainenkaan. Hän ei ymmärrä kuka huolehtii kodistani ja kuka huolehtii minusta. Vielä vähemmän hän ymmärtää sitä mitä minulle tapahtuu kun tulen vanhaksi. Hän kysyy kuka pesee pyykit, kuka laittaa ruokaa, kuka siivoaa. Hän ei usko, kun sanon tekeväni sen itse. Minä ymmärrän häntä, sillä lähes kaiken mainitsemani teki vaimoni päivis.

Aasialainen  nainen, ajattelee, että naisen tehtävä on huolehtia lapsista ja kodista miehineen, jos sellainen on. Ja miehen tehtävä on hankkia tähän kaikkeen rahat.

En sano, että hän oikeassa, mutta sanon, että hän on sata kertaa oikeammassa kuin Akavan puheenjohtaja Fäder. Joka on sitä mieltä, että äidin sekä isän tehtävä ei ole huolehtia lapsista, vaan olla töissä, jotta on varaa maksaa vieraille lapsenhoidosta ynnä monesta muusta kotiin liittyvästä.

Mutta yhtä väärässä on pääministeri Rinne. Joka on sitä mieltä, että yhteiskunnan pitää maksaa siitä, että vanhemmat voivat olla kotona hoitamassa lapsiaan.

Kenen pitää vaihtaa autoa tai kahta määräajoin uudempaan ja kenen pitää päästä tienesteillään kerran, kaksi vuodessa ulkomaille lomalle perheineen sekä ylläpitää koko perheen kalliit harrastukset ynnä paikata monet muut rahanreiät, ei saa tätä yhtälöä toimimaan.

En saisi minäkään, vaan jostain pitää luopua, kuten tein itsekin nuorena kymmenen vuoden siivun. Luovuin työnteosta, jotta minulla oli aikaa juoda joka päivä ja istua myös kuppiloissa.

En ymmärrä vieläkään miten pystyin maksamaan juomani, asuntoni, ruokani ja vaatteeni. Mutta luulen, että jos minulla olisi ollut lapsia, niiden hoitaminen kotona ei olisi tullut minulle millään lailla kalliimmaksi.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Google maps ja Jokilaakso


Jormas: Google kertoo kartoissaan, että Myllykylään pääsee autolla Jokilaakson Soiniityntien kautta.

Mutta ei pääse, ei ainakaan silloin, kun olen kotona. Mutta yrittäjiä riittää, vaikka pitää uhmata liikennemerkkejä, infotauluja ja vielä nousta autosta avaamaan puomikin. Lienevät niitä, jotka hyppäävät kaivoon, jos Google niin sanoo.

Joskus kyseiset kotirauhan rikkojat saavat mieleni kuohumaan ja kiehumaan ja joskus eivät. Tämä riippuu tähtieni asennosta ja kuinka on mieleni laita. Sekä tietty kuinka kotirauhan suojaa nauttivaan pihapiiriin tunkeutuja itse käyttäytyy.

Monta vuotta olen pohtinut reklamoisinko Googlea ja pyytäisin muutosta tietoihin. En olen halunnut asiaa ratkaista, sillä jotain jäisi silloin myös kokematta.

Kuten viime öinenkin. Joskus Niilo vaan nukkuu, vaikka aura-auto tai muu työkone jyrää koko pihan. Ja joskus se näkee ja on valppaana, jos elämää on sekametsän takana sadan metrin päässä. Josta ei näy  päiväsaikaan mitään. Ja öisinkin sillan tuolta puolen, lehtipuiden välistä ainoastaan auton valojen pilkahdus.

Viime yönä oli valikoivan vartiokoiramme valppaus kohdallaan, sillä valojen pilkahdus sai sellaisen metakan aikaan, että hetken jo luulin kolmannen maailmansodan alkaneen.

Oli lähdettävä tiedustelumatkalle. Sillan takana oli kalustoa tien täydeltä ja miestä kuin meren mutaa. Ehkä naisiakin. Pienemmät ajoneuvot laitoin peruuttamaan takaisin Myllykyläntiellä ja osan päästin pihaan kääntymään peruuttamisen vaikeusasteesta riippuen.

Tovin päästä, kun olin jo päässyt takaisin petiin, alkoi vartija Niilolla uudelleen sama ralli. Siinä selvisi syykin, joka ei pelastuslaitoksen väeltä irronnut.

Vanhemmat olivat samalla asialla, mutta henkilökohtaisemmasta syystä. Poika oli yön pimeydessä karauttanut enduropyörällä jonnekin tai johonkin, joka ei ollut tarkoitus.

Heillä oli melkoinen huoli, johon  ei olisi istunut Niilon räksytyksen lisäksi käämieni käryäminen.

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Osaomistuskoira Niilo

Jormas: Niilo on tavallinen koira, kuten kaikki muutkin. Ja yhtä ainutlaatuinen omistajalleen tai omistajilleen, kuten kaikki muutkin.

Omistajia Niilolla kuitenkin on tavallista enemmän. Peräti neljä ihmistä kantaa sen koiranelämästä huolta sekä vastuuta. Kukin neljäsosan.

Kani leluna suussa tai elävänä
pihalla on parasta elämässä
Sen myötä sillä on kotejakin kaksi, kolme tai neljä. Silti se ei koe olevansa usean asunnon loukussa. Yhtä kotonaan se on kaupunkiasunnossa Mellunmäessä kuin Merikonttikodissa Jokilaaksossa. Ja Matkakodissa sekä tulevaisuudessa myös Jokelassa.

Kesäpaikkakin sillä on Laukaan Pitkäniemessä Nurminen-järven rannalla. Juha Kakkusen kotitilan naapurissa. Mutta ei se elvistele kuuluisalla naapurillaan eikä millään muullakaan.

Paitsi egollaan isoillekin koirille. Kunnes joku sitä hieman pyöräyttää tai muuten osoittaa sille kokoaan paremmin vastaavan paikan.

Katiska katsotaan aamuin illoin. Ja annetaan
kaloille elämä takaisin
Tänä kesänä olen asunut Niilon kera kaksin enemmän kuin koskaan sen kahdeksan vuoden elinaikana. Sen kanssa on hyvä elää, sillä se ei pienistä välitä eikä valita. Ei haittaa likaiset housut, ei paita väärinpäin eikä sen oma, sijaamaton vuode.

Mutta tyhjä peltinen juoma-astia närästää. Se saa lattialla joskus kyytiä keskellä yötä, kunnes  ihmispalvelijat sen täyttävät.

Sille olen kertonut itkien ja nauraen elämäni ilot ja salatut surut. Paremmin kuin puolisolle tai vanhemmilleni hautakummun äärellä koskaan.

Niilo ymmärtää kaiken ja kuuntelee tarkkaan päätään puolelta toiselle kallistellen. Se kuuntelee myös sitä, ettei viestissä vaan ole piilotettuna korva-sanaa. Se saa Niilon etsimään piilopaikkaa, koska sana yhdistää puhumani inhottavaan eläinlääkäriin. Silti se lähtee innoissaan Askeleeseen. Koska tuoksut siellä ovat ylivoimaisia kiusauksia sen pienessä elämässä.

Niilo ystävänsä Rudin haudalla
Nyt toista kesää se on opetellut  kanssani irti olemista Jokilaaksossa, autokorjaamoissa ja muuallakin, missä sen elo ilman kahleita on hyväksyttyä. Se silminnähden nauttii, kun kukaan ei kisko sitä voikukan juurelta tai Harley Davidsonin takarenkaan ääreltä pois. Vaan saa lukea omat postinsa rauhassa.

Kun vietän paljon aikaa somessa, on siellä myös Niilo. Vaikka se ei itse tiedä siitä ehkä mitään. Sillä on ystäviä Ghanassa, Ugandassa Norsunluurannikolla, USAssa, Thaimaassa, Filippiineillä, Euroopassa ja niin edelleen. Joka puolella maailmaa.

Ystävät, lapset ja aikuiset koirineen toivottavat sille huomenta, hyvää yötä sekä kyselevät kuulumisia ja pyytävät uusia kuvia. Moni vanhempi onkin niitä lastensa kanssa katsellut, kun olen kertonut samalla sen elämästä. Voisikin ajatella, että Niilolla on oma maailmanlaajuinen faniklubi. Ehkä hän vielä sen virallisemmin perustaakin.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Jokilaakson toinen puoli

Jormas: Jokilaakson 8 hehtaarista ehkä 1/3 on vettä ja 1/3 on varattu Carunan ylläpitämälle sähkölinjalle. Inhosin lafkaa joka vei maastani ison osan, mutta myös siirtomaksujen vuoksi.

Mutta käänsin kelkkani, sillä  olin tuonut omin lupineni linjojen alle kaksi, kuvassakin näkyvää merikonttia, jotka ovat saaneet nimen "Muistojen merikontit".

Niissä on melkoisesti tavaraa, jota on tarttunut mukaan kohta 70 vuoden taipaleeltani. Jolla en tee mitään ja joita annan pois, kun joku jotain haluaa. Tai vaihdankin. Kuten Aikka Hakalan kitaran Duokotimme rakennuslupiin.

Joka tapauksessa uutta rakennuslupaa ei Merikonttikodillemme irronnut ellei Muistojen merikontteja siirretä sähkölinjojen alta pois. Tai Caruna anna sijoitukselle lupaa.

Kun sitä lähes kaiken tietäviltä kavereiltani kyselin, oli vastaus yksiselitteinen. Ei taatusti heru lupaa, joten varaudu vaan siirtämään kontit pois.

En uskonut kaikkitietäviä, vaan odotin oikeaa tähtien asentoa ja soitin Carunan insinöörille ja pyysin käymään. Että please, älä sano ei, vaan tule ensin tänne.

Luotin tähtiin ja luotin puhelahjoihini, jotka ovat pelastaneet minut monesta pulasta aina linnatuomioita myöten ja luotin insinöörin inhimillisyyteen.

Kun mies tuli, huomasin heti, että järjen valo ohjaa kotikunnassani asuvaa miestä. Ja aikansa tuumattuaan hän sanoi: "Että joo, kyllä ne siinä voivat olla, kun maadoitat ne, laitat laput, että katolle ei saa kiivettä ja varsinkaan tikapuita et laita." Sanoin hänelle, että kiitos.  Tästä lähtien olen Carunan onnellinen siirtomaksujen maksaja. Ehkä ainut sellainen."

Viime kesänä firma raivasi linjanalustan ja jälki on sen mukainen nyt. Mutta jo ensi kesänä risukasat ovat jääneet selkävoiton alle ja vihreys voittaa. Mielenkiinnolla seuraan mitkä kasvit ovat ensimmäisenä kurkottamassa kohti auringonvaloa.

lauantai 8. kesäkuuta 2019

Jokilaakso

Jormas: Näitä aiheita jo hieman pyörittelinkin Facessa ja jatkan täällä.
Jokilaakso on  kesällä uskomattoman kaunis, jossa juuri mikään ei ole just, vaan lähes kaikki on sinne päin. Vain Merikonttikotimme ja muut kontit saunoineen rikkovat luontoa. Mutta näin on hyvä ja luonto kirjaimellisesti rehottaa joka puolelle.

Yksi kauneimpia ja mieltä rauhoittavimpia on kesäyö. Kun vielä sattuu, että Helsinki-Vantaa Airport käyttää jotain muuta kiitorataa. Yössä ei kuulu kuin lintujen äänet. Käkikin kukkuu lähes yötä päivää. Ehkä enemmän kuin  koskaan aiemmin.

Jokilaakson keidas on turva kaikelle elävälle.  Viereisen lehtolaakson liito-oravineen, viitasammakoineen ja vuollejokisimpukoineen se on jotain valtakunnallisestikin ainutlaatuista.
Meille mahtuvat parjatut mamukasvit karhunkiertoineen, lupiineineen ja himalajanpalsameineen.

Lupiini on alkukesästä viereisen niityn mehiläisyhdyskunnan suosiossa. Mutta mielenkiinto hiipuu, kun tarjonta lisääntyy.

Sen sijaan syrjitty himalajan- eli paukkupalsami on  pörriästen topten-listalla koko kukintansa ajan. Sen kukkakin on kovasti mehiläisen vartalon mieleen.

Mutta työmaansa on Himalajan kasvillakin ennenkuin jalansija irtoaa sinällään lyhyessä Suomen kesässä. Kun se on kevään torkku, ovat nokkoset, horsmat ja monet muut ehtineet ennen sitä jo täyteen mittaansa.
Kun kesä kuluu, on sekin löytänyt sijansa. Jossa se keikkuu kukkineen kaikkein korkeimmalla ja heittelee siemeniään sinne tänne turvatakseen heimonsa elon myös ensi kesänä.

Vaikka käytössäni olisi koko maailma (kuten onkin) Jokilaakson kesää en hevin vaihtaisi.

perjantai 7. kesäkuuta 2019

Keskari Cruising

Jormas: Tämän päiväisen blogin ajattelin eilen väsätä otsikon mukaisesta tapahtumasta. Johon olen ja olemme osallistuneet monena vuonna. Mutta miksi kirjoittaa itse, kun paikallislehti on tehnyt tapahtumasta oivan jutun kuvineen. Joka  saattaa aueta muillekin kuin tilaajille. Koittakaa tästä.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Kiusaaminen

Jormas: Ymmärrän helposti, että lasten keskinäiseen kiusaamiseen on syytä joskus puuttua. Eri asia sitten on millä keinoilla ja kuka, sillä usein mennään ojasta allikkoon.

Itse olin lapsena puupääksi haukuttu, lättänenäinen kapiaisen kakara, jota myös kiusattiin. Puupää-nimitykseen olen itse täysin syyllinen. Pienenä poikana sain tai otin päälläni jalkapallon vastaan, ja joku isompi kentällä kysyi, että sattuiko. Koska  halusin olla itsekin iso ja rehvakas, muiden hyväksynnän saanut poika, sanoin, että ehei, minulla on kova pää kun se on puupää. Saadakseni naurua aikaan ja ollakseni myös huvittava, toistin sitä pitkin kenttää aikani. Ja tarttuihan se, jonka kuulen joskus vieläkin, nyt kuusysinä. Se sattuu vieläkin.

Mutta ovatko aikuiset sitten yhtään parempia tai asiassa oppineita? Joskus tuntuu, etteivät lainkaan. Vaan vuosirenkaiden myötä ovat keinot vain jalostuneet ja satuttavat vähintään saman kuin lapsenakin.

Mutta silti tuntuu, johon en löydä edes oikeaa sanaa, että aikuisten välisiin sanojen ja elekielten mittelöihin puuttuminen on syvältä jostain. Jolle sillekään en keksi sanaa. Ja onko puuttumisesta usein apuakaan.

Isäni aikoinaan puuttui kiusaamiseeni, jonka suurin vaikutus oli, että hänkin sai osansa ja minun kiusaamiseni lisääntyi. Kujan kakarat, naapureiden lapset raakkuivat viereisen tontin peltitynnyreiden päällä sekä välissä nyt isällekin, että "kapiainen, kapiainen......"

Faija laski yksi plus yksi, että sana on valistunut lasten kielivarastoon naapuriin muuttaneilta Karjalan evakoilta. Sen seuraus oli, että isä vihasi tai ainakin inhosi myös kyseisten lasten vanhempia.

Kun itse olen kohtuullisen suulas itsekin, tulee sanottua pahasti jonkun mielestä, vaikka tarkoitus olisi sanoa hyvästi. Jos ei tiedä loukanneensa, ei voi osoittaa katumustakaan.

Silti koko lapsuuden soppa on ollut hyväksi minulle. Olen oppinut ymmärtämään, sanat voivat satuttaa ja olen oppinut pyytämään anteeksi, kun huomaan loukanneeni.

Mutta aina ei ole apua siitäkään. Joskus voi olla vuosien tai vuosikymmenten etäisyys johonkin syistä, joista ei tosiaan ole itsellä mitään käsitystä

Kerran minulla oli veljeni kanssa pitkä välirikko enkä tiennyt syytä. Kunnes selvisi, että hän oli luullut minun kultauttaneen vain osan vanhempieni ja siskoni hautakivestä. Tottahan se ei ollut, vaan eri aikaan tehdyt kultaukset olivat kuluneet eri tavalla. Tämän solmun aukaisi serkkuni. Jolla on ehkä ikuinen välirikko veljensä kanssa 😂.

Voikin myös kokea tulleensa kiusatuksi, vaikka toinen ei tekisi mitään.

lauantai 1. kesäkuuta 2019

Nyt on kesä

Jormas: Monelle kesä alkaa kesäkuun ensimmäinen päivä eikä kelillä ole väliä. Johtuneeko siitä, että silloin päättyivät koulut ja kaikki koululaiset lähtivät kesälaitumelle? Kesä jatkui ikuisesti, aina paistoi aurinko ja päivien määrä oli rajaton.

Näin voi toki kaikilla ollakin. Mutta jos se olisi niin sanottujen kunnon kristittyjen päätettävissä, vain pieni osa menisi ahtaasta portista ja iso osa ikuiseen tuleen. Ikuisuutta toki tietty molemmat.

Ja jos pakanat päättäisivät jatkosta, koko lysti loppuisi, kun pumppu yskäisee viimeisen kerran.
Nautitaan siis mahdollisuuksien mukaan siitä mikä on varmaa tässä ja nyt.

Kun luuhaan pallon muilla laidoilla, tulee pohdittua mikä on Suomessa ainutlaatuista kesässä. Lähes ikuista kiertoa sekin.  Sitä on alkukesän hempeä vihreys, aamukaste ja tuoksut, jotka voi kokea vaikka ei haistaisi mitään.

Maailma on kaunis ja melkein joka aamu löydän luonnosta uuden kukan. Minulle se on käsittämätöntä, kuten suurin osa maailmankaikkeudesta.
Elämäni aikana olen joutunut keräämään tai muuten kerännyt silloin tällöin leluni ja laittamaan ne uuteen järjestykseen. Ja aloittamaan alusta pääomana vain menneisyys iloineen ja suruineen.

Merkittävimpiä lienevät koulun lopettaminen kesken, työelämään lähtö, syntymäkodista maailmalle, Keski-Suomeen muutto, alkoholin käytön lopettaminen, avioliitot ja avioerot.

Sekä elämän leppoistamisjakso, jota sanotaan myös eläkkeellä oloksi. Toki Marko-poikani, joka tuli luokseni 6-vuotiaana, antoi elämälleni jotain ainutlaatuista.

Nyt olen iloinen saadessani oman elämäni takaisin ja olen surua täynnä, sillä tälläkään kerralla se kaikki mitä minussa ja minulla on ja oli ei riittänyt.

Mutta melankoliani ja alakulo ei ole jokapäiväistä saati ikuista. Minunkin risukasaan paistaa joskus aurinko ja jokaisen synkän pilven takana on uusi synkkä pilvi.

Mitä kysyinkään itseltäni, kun jouduin lähtemään rakastamastani yhteisöstä Mäkelänkadulla? Eloni  siellä ei ollut uuden bossin mieleen eikä sitä kokenut vaimonikaan vanhuudennkodikseen. Lähdin, vaikken halunnut.

"Milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta?" Ja vastasin silloin, etten tiedä, mutta ei ainakaan vielä. Ja niin elämäämme tuli Jokilaakso.

Ensi vuonna ikäni alkaa seiskalla ja nyt kysyn samoin. Ja vastaan samoin. Täältä tullaan elämä. Taas kerran.

torstai 30. toukokuuta 2019

Feikkipakanat

Jormas: Ihmisiä närästää monet pienet asiat. Niin minuakin. Minua närästää ihmiset, joita närästävät pienet asiat.

Kuten koiranpaskat ja Suvivirsi. Jokakeväinen älämölö molemmista. Koiranpaskan närästykseen tosin ei vaikuttane uskooko tuonpuoleiseen tai ei. Suvivirren laulantaan sitäkin enemmän. Näin uskon.

Ensin tosin luulin, että sapetus tulee lapsilta, jotka laulavat tai kuuntelevat tämän hengellisen laulun kevätjuhlissa. Kunnes oivalsin, että ehei. Vaan se tulee lasten vanhemmilta, jotka haluavat laulun pois hengellisistä syistä.

Virren taustalla tosin otaksutaan olevan keskiaikaisen eroottisen runon 1200-luvulta. Runossa päähenkilö johdattelee naista keväiselle niitylle rakastelemaan kanssaan.

Nämä vastustajat luulevat lisäksi, että heitä ei hengellisyys tai uskonnollisuus kiinnosta.  Vaikka kiinnostaakin joskus minuakin enemmän. Mutta he eivät edes ymmärrä mistä tulee tarve hengellisyyden vastustamiseen. Minä tiedän sen, mutten kerro.

Olen maailman sivu kyennyt arvostamaan pataporvaria ja tulisieluista kommunistia samasta syystä. Jos he ovat ja elävät aidosti kuten puhuvat.

Mutta niitä, jotka vastustavat Suvivirttä, en arvosta lainkaan. He ovat feikkejä ja kaksinaamaisia, jotka haluavat kuoria vain kermavaahdon kakun päältä.

Ai kuinka niin? Jos on aatteittensa takana ja nousee barrikadeille vastustamaan Suvivirttä hengellisistä syistä, niin kuinka sama vakaumus taipuu ottamaan vastaan hengellisen arkipyhän vapaapäivänä?


tiistai 28. toukokuuta 2019

Miten saat päiväsi kulumaan?

Jormas: Sitä silloin tällöin joku kysyy. Pidän kysymyksestä, sillä hyvällä mielellä löydän siitä välittämistä. Joskus en päivän mittaan koe tehneeni mitään, joskus enemmänkin.

Näin se menee. Yöllä usein käydessäni metsä-wc:ssä kuuntelen hiljaisuutta. Yölintu siellä täällä, joku muu metsän eläin ja Helsinki-Vantaan lentoaseman äänet kuuluvat myös hetkeen.

Kesäaamuisin herään viiden pintaan, katson somesta, kuka on toivottanut hyvää huomenta sieltä jostakin missä kello ja aurinko ovat eri tavalla.

Vastaan ja lähden osaomistuskoira Niilon kanssa katsomaan Satakielipuiston sivutse usein tyhjää postilaatikkoamme. Niilolle sen sijaan on postia tullut yhteen jos toiseenkin puskaan pitkin jokaista yötä. Kaikkiin hän vastaa.

Sitten on aamupalan ja oman mielen kuuntelun aika, sillä tässä ajassa asun Merikonttikodissa vailla toista ihmistä. Että mitä tänään vai eikö mitään tai jotain muuta.

Eiliseen aamuun kuului pyykinpesua, lakanoiden vaihtoa ja lattian imurointia. Sitten etsimme sähkömiehen kanssa kuka on vienyt osan sähköistä. Paljastui, että ei kukaan, vaan jokin tai mikä lienee oli nakertanut pintakaapelista yhden vaiheen pois.

Sitten täytin kasvihuoneen 1000 litran säiliön Purolammen vedellä ja säädin hieman kasvikohtaisia automaattisen kastelulaitteen veden suuttimia.

Niilon tyttöystäväkandidaatin ihmisvanhemmat toivat morsiamen näytille edellisiltana ja tuliaisina muutaman tammen taimen ja terhon, jotka istuttelin sinne tänne mieleisiini paikkoihin.

Ohjalmassa oli myös yhden ekokäymälämme tyhjennys. Näin teemme ja saamne kasvuvirtaa kasvihuoneen tuotoksille parin vuoden kuluttua. Taatusti luomua kaikki. Ollut kaikki alusta saakka.

Somemaailmastani teen enemmän totta oman harkintani mukaan. Siihen maailmaan kuuluu esimerkiksi lentokoneella Bulgariasta lähetetyt tomaatin siemenet. Jotka ovatkin jo hyvän kasvun tiellä. Kesä riittää satoon tai sitten ei.

Aamupäivään kuuluu Niilon ruokaakin tärkeämpi asia. Joko luontopolun reippaan kahden  kilometrin lenkki tai Riihikallion koirapuisto. Sinne mentäessä se ei äänineen mahdu autossa loppumatkasta turkkinsa sisään.

Huomaan, että aamupäivän puuhistakin riittäisi tarinointia vaikka kuinka, mutta rajansa silläkin.

Tänäänä iltapäivällä lämpiää merikonttisauna ja kodan grilli, sillä saan vieraakseni pari hyvää kaveria, joiden kanssa yhteiset juuret ovat yli puolenvuosisadan takana.

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Kuvakavalkadi

Jormas: Aikani kuluksi kuvasin Jokilaaksoon vuosien kuluessa tehtyjä tai muuten hankittuja koteja.
Pönttö on imukupeilla ikkunassa kiinni. Ainoastaan hämähäkki on käynyt sitä vuosien aikana tutkimassa.
Puukasa on monelle koti, jotka kaikki eivät ole suinkaan lintuja tai edes siivekkäitä. Kyykäärmekin on siellä talvensa viettänyt.
Pesäpöntöistä on joka kevät tiaisilla ja kirjosiepoilla taistelu. Sieppo sen usein omakseen saa.
Tästä pöntöstä kävi orava hakemassa suuhunpantavaa. Eläinmaailmassa vallitsevat luonnon lait.
Hyönteishotellit ovat tämän kevään hankintoja. Aika kuhina niissä käy, jota seuraamme mielenkiinnolla.
Ulkomaalainen asuntotuotanto ei ole Jokilaakson väen mieleen.
Sen sijaan laattojen päällä olevat pöntöt ovat suosittuja. Joissa niissäkin orava vieraili, kunnes tein "oviin" metallikarmit.
Merikontin katolle ei ole orava vielä onnistunut löytämään kiipeilytapaa.

Valepesä on pitänyt ampiaisten aidot pesät muualla kasvihuoneesta.
Telkänkoti on on asuttu monta vuotta. Silloinkin, vaikka se putosi maahan.
Joen tolpassa pesi västäräkki ja emäntä hautoi sitkeästi satoi tai paistoi. Seuraavaksi vuodeksi tein kotiin katon, mutta asunto ei sen jälkeen kelvannut kenellekään.
Jokilaaksossa on asunut myös vuosikaudet herrasväki Soini/Strandén ja osaomistuskoira Niilo.
Jänisten poikasten koti sopeutumisvalmennuskursseilla.
Ja sama tarkoitus on siilikodeilla. Katolla vartijalinnun huusholli, joka on asukasta vailla.
Vielä toinenkin hyönteishotelli sekametsän reunalla. Tosin tässä piti olla kuva lepakoiden kodista.
Myös lounasravintoloita löytyy useita, joissa on kesäisin harvemmin purtavaa tarjolla.

perjantai 24. toukokuuta 2019

Koira

Luin kymmenen vuotta vanhan kirjoituksen koirista. Se on hyvin mielenkiintoinen, jos ylipäätään on aiheesta kiinnostunut:


Mutta uutta tietoakin on tullut. Niiden mukaan ihmisen ja koiran yhteinen taival on noin 14 000 vuotta vanha.
Maailman sivu koiraa on muokattu ihmisen tarpeisiin sopivaksi aina agilityyn saakka. On koirien kauneussalonkeja, päiväkoteja, kylpylöitä ja vaikka mitä.

Thaimaassa 60 milkoonaa ihmistä pärjää irti olevien koirien kanssa, mutta siihen ei pysty maassa enemmän tai vähemmän aikaa viettävä muutama suomalainen. Vaan on jatkuva parku, kun koira irvisti, haukkui tai peräti puri. Lääkkeenä vaivaan on miehen mittainen bambukeppi, joka lienee yksi  tehokkaimmista tavoista tehdä terveestä koirasta vihainen ja mieleltään sairas.

Ihmisen itsekkyys onkin luomakunnassa vailla vertaa. Eilen luin terveestä koirasta, joka tapettiin siksi, että se voitiin haudata emäntänsä kanssa samaan hautaan.

Jos minulla olisi kaikkivaltiaan mandaatti, koira pääsisi laakista paratiisiin. Emännän palauttaisin maan pinnalle. Mutta tällä kertaa kapiseksi koiraksi maahan, jossa mies pitää kantapäänä alla kaikkia eläimiä ja naisia.

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Valeprofiilit ja verkkourkinta eli kalastelu

Jormas: Jonkun kerran olen kirjoittanut samasta aiheesta oikeilla nimillä tai oikeastaan niillä millä kukin kalastelija somessa esiintyy. Ajattelin, että olkoon aihe toistaiseksi, mutta aikani kuluksi julkaisen kuitenkin ainakin vielä yhden tekstin kuvineen.

Teksti on pilkulleen niin kuin se minulle tuli. Nyt pohdin, että voivatko itseasiassa molemmin puolin huijarit kohdata. Toinen sanoo antavansa rahaa tekaistuun tarkoitukseen ja toinen sanoo käyttävänsä ne yhtä tekaistuun tarkoitukseen.

"Hyvää iltaa, anteeksi, että otan sinuun yhteyttä, näin vain profiilisi ja kerroin itselleni, että olette henkilö, jota tarvitsen. Lyhyesti sanottuna, nimeni on Dulce Zinsou Elvira portugalilaisesta alkuperästä ja asun Ranskassa. Minä kärsin vakavasta sairaudesta, joka tuomitsee minut tiettyyn kuolemaan, se on kurkun syöpä, ja minulla on 150 000 euroa, jonka haluan lahjoittaa luottamukselliselle ja rehelliselle henkilölle, jotta se hyödyntää sitä.

Minulla on punaisen öljyn tuontiliiketoiminta Ranskassa, ja menetin mieheni 6 vuotta sitten, mikä vaikutti minulle paljon, enkä voinut mennä naimisiin vasta kunnes Tähän mennessä meillä ei ollut lapsia. Haluan tehdä tämän summan lahjaksi ennen kuolemaani, jos päiviäni voidaan laskea tämän taudin puutteesta, johon minulla ei ollut parannusta, mutta rauhallisempi Ranskassa ei halua tietää, voitko hyötyä tästä lahjasta.
Tässä on sähköpostiosoitteeni: Sähköposti: elvirazinsou@gmail.com.

Ja tässä vuonna 1935 syntyneen omakuva
Jos olet sinä ja luotettava hyödyntämään tätä hetkeä, älä epäröi ottaa yhteyttä meihin sähköpostitse saadaksesi ohjeita seuraamaan tätä omaisuutta, koska etsin vakavaa henkilöä tai organisaatiota, joka voi hyötyä tästä ennen kuolemaani ja tällä hetkellä olen naulattu sairaalahoitoon, joten haluan kertoa teille sairaudestani, minulla on enemmän toivoa, koska suuret lääkärit vahvistivat minut.

Minä kuolen ja päivät lasketaan. Minulla ei ollut lapsia mieheni kanssa, koska hän oli steriili, mutta silti rakastan häntä kovasti. Jopa hänen kuolemansa jälkeen en halunnut huijata, kunnioitan aina hänen muistiaan, joten älä epäröi lähettää meille sähköpostia sähköpostitse. että nämä ohjeet ovat hallussaan."