Siskoni Irmeli ja minä

jormas: päivis kirjoitti muistamisesta, joka onkin oikein mielenkiintoinen aihe, kun pysähtyy vähän tuumaamaan. Minäkin olen kuullut, että vanhaksi sanotaan häntä, joka muistelee enemmän menneisyyttä kuin ajattelee tulevaa. En tätä aivan allekirjoita, vaikka voihan se olla tottakin. Vanha kun olen. Tosin siitäkään en ole varma tarkoittaako minulla vanha ja kauan elänyt samaa asiaa. Itse pidän sanonnasta, että ikä ei ole aika vaan sieluntila. Jota sitäkin piti aikansa mutustella, jotta sain sen sopivaksi ja omakohtaiseksi korvieni väliin.

Kuvan puucee on kuvituskuva eikä liity tapaukseen

Siskoni Irmeli oli minua reippaan vuoden nuorempi ja tällä kertaa kirjoitan jotain hänen kanssaan koettua. Joista osasta olen saattanut kirjoittaa aiemminkin.

Yksi varhaisimpia muistojani on, kun sain polkupyörän, muistaakseni sinisen ja viisivuotis-syntymäpäivänäni. Ja olin suunnattoman vihainen siskolleni, joka sanoi, että kokeili ajaa pyörälläni keittiön pöydän ympäri jo edellisiltana. Siis minun pyörälläni ja ennen kuin lahja oli edes annettu minulle!!

Meillä oli myös aito vanhanajan kaksireikäinen puucee, jossa istuin usein siskoni kanssa kesäisin aamutarpeilla. Pikkusisko pienemmällä ja minä isojen poikien lailla isommalla, aikuisten reiällä.
Samassa paikassa opetin Irmelin polttamaan tupakkaa, jota vohkimme vanhemmiltamme, Isältä pilli-Klubia ja äidiltä Bostonia. Taisi olla filtteritön Boston plain.
Kesäisin meillä oli ulkorakennuksen vintillä kesähuone tai oikeastaan makuupaikka, jossa myös jäimme kiinni tupakanpoltosta. Ja pelkäsimme monta päivää selkäsaunaa, jos äiti kertoo isälle. Ei tainnut kertoa koskaan. Selkäsaunoja tosin riitti meille molemmille muutenkin.

Jo reippaasti alle kouluikäisinä olimme päivät kaksin kotona, kun isä oli Santahaminassa ja äiti Elannossa töissä. Yhtenä kesäpäivänä konttasin keittiön pöydällä ympäri kukkamaljakkoa, kun se putosi lattialle palasiksi. Ja illalla vakuutin Irmelin vieressä nyökytellessä vanhemmillemme, että "ei taatusti oltu lähelläkään. Kukkavaasi vaan itsestään putosi lattialle".

Kun vanhemmat olivat töissä oli meille jaettu joka tunnille molemmille yksi karamelli. Jotka saimme ottaa aina kun isoviisari oli kiertänyt kierroksen ja oli taas ylhäällä. Sitten oivalsin, että kun otti heilurikellon heilurin irti, kiersi viisari kierrostaan huomattavasti  vikkelämmin ja me saimme  nopeammin karamellimme. Ja olimme iltapäivät ilman.

Kuka vanhoja muistaa...

päivis: ...sitä tikulla silmään. Tuo sanonta tuskin tarkoittaa, että muistilla ja muistamisella ei ole mitään väliä. Se taitaa paremminkin viitata siihen, että menneisyyden ikävät asiat kannattaa jättää omaan arvoonsa. Vanhoja asioita ei ole syytä märehtiä.

Muistelen mielelläni vanhoja, ja usein toivon, että muistaisin enemmän ja paremmin. Tänään ihmettelin itsekseni sitä, miksi lapsuuden kesät muistetaan aina lämpiminä ja aurinkoisina. Ehkä ne olivat aina sellaisia. Mieleeni muistui vain, kun tätini kerran komensi serkkujani ja minua pysyttelemään ukkosen ilmalla pois ikkunoiden ääreltä.

Ville-vaarin kanssa pääsin usein nostamaan verkkoja. Koska kesät olivat leppoisia, sain soutaa ja huovata. Vaari nimittikin minua ammattisoutajaksi. Eikö tämäkin todista, että sateita ja myrskyjä lapsuuden kesinä ei ollut?

Löytyi tällainen äärimmäisen teennäinen juhannuskuva serkkujen kanssa.
Minä siinä näytän sormella ties mitä. Ehkä koivua. Ja eiköhän siinä ole myös
Ville-vaari, joka juhannuksena huolehti aina koivut paikoilleen.

Entä joulut? Ennen joulunakin oli aina lunta. Ainakin meillä Keski-Suomessa. En muista lainkaan joulua edeltävää hössötystä, sillä koskaan ei tarvinnut arpoa, että tuleeko valkoinen joulu vai ei. Siksi en muista sitä, koska jouluna oli aina lunta. Luulen.

Keväällä piti käyttää kumisaappaita, mutta se ei johtunut sateesta. Kumisaappaita tarvittiin lumien sulaessa. Vappuun mennessä lumet olivat yleensä sulaneet ja silloin oli lupa käyttää kävelykenkiä. Kaupungilla käydessä ne kopisivat mukavasti. Kotiteitähän ei vielä silloin ollut asfaltoitu. Muistaakseni.

Lapsuuden kesäkengistä minulla ei ole muistikuvia, sillä kesällä ei kenkiä tarvittu. Paljain jaloin olen tuossa juhannus-kuvassakin. Kai minulla ainakin juhlakenkiä on ollut, mutta yksi tallella oleva valokuva todistaa, että juhlamekkoon pukeutuneenakin oli mieluiten paljain jaloin. Yksi lempimuisteluaiheistani onkin kesäiset juoksut paljain jaloin metsän poikki mummun luokse. Matkaa sinne oli puolisen kilometriä.

Talvella taas tarvittiin töppösiä kovien pakkasten takia. Muodin ja edistyksen huippua edustivat mustat töppöseni, joissa oli kumipohjat. Useimmat töppöset olivat tuohon aikaan harmaita ja niissä ei ollut lainkaan lisäpohjia. Jalathan niissä kastuivat, jos lumi sattui olemaan märkää.

Jos ihan kohta kirjoitan taas lapsuusmuistoista, se saattaa tarkoittaa, että olen tullut vanhaksi. Näin olen ymmärtänyt. Toisaalta - tässä iässä kai jo alkaakin olla vanha.

Elän, siis olen

jormas: Tänään vihreä kollegani kysyi Facessa: "Yhtä asiaa mä en mitenkään tajua: Kuinka voi sanoa olevansa kristytty ja silti jättää toisen ihmisen hoidotta, ruuatta ja koditta ilman ihmisoikeuksia? Vääntäkää rautalangasta millä logiikalla tämä on mahdollista tietäen, että kristinusko perustuu lähimmäisenrakkaudelle."

Tämä pysäytti minut, mutta ehkä hieman toisella tavalla kuin ensimmäisenä tulee mieleen. Pysähdyksen sai aikaan, että ajattelevatko ihmiset tosiaan niin, että kristitty olisi jollakin tavalla parempi tai peräti paremmilla arvoilla varustettu? Kristyttänä itseään pitävä on aivan yhtä ahne, itsekäs, raukkaudeton ja pahansuopa kuin kuka tahansa. Sen lisäksi hän kaikessa itsekkyydessään toistaa mantraa, että teoilla ei lunasteta taivaspaikkaa, vaan uskolla. Ja jatkaa entistä menoaan toinen toistaan tuomiten. Joko ääneen tai hiljaa sydämessään.

Jos ihmisyys on olemassa, kuten lienee, ja on itse kullakin siitä millainen käsitys tahansa, niin mitä erityistä kristinusko siihen tuo suhteessa muihin uskontoihin tai muutenkaan? Eikö ihmisyys ja kaikki se, jota vihreä kollegani kyseli tänään Facessa ole jotakin, josta olemme osallisia tai osattomia kaikki? Riippumatta mihin uskomme tai uskommeko mihinkään. Ihmisyys on jotakin yhtä ihmistä suurempaa. Tekisi mieleni sanoa, että se on jotain jumalaista, josta olen vain kalpea varjo. Jos sitäkään.

Täällä jossakin, muodossa tai toisessa olen ikuisesti

Jokaisella on oikeus ja hyvä syykin uskoa, että iankaikkisuus on meillä jokaisella muodossa tai toisessa. Ilman henkeä tai elämää. Tai niiden kanssa. Paratiisissa tai tuonelassa. Tai savuna taivaalla tai maan tomuna.

Eletyn elämäni aikana on minulle selvinnyt, että jos iankaikkisuus on jossain taivaanrannan ylisillä ja elämäni jatkuu elävänä Taivaan Isän valtakunnassa, niin ihmisten päättämänä siellä olisi meistä tasan yksi. Suurisuisin ja röyhkein. Joka markkinoi itseään lähimmäisenämme.

Me tallustamme ainokaista elämän taivaltamme seuranamme ja ohjeenamme liukuva omatunto, sovellettu rehellisyys sekä valikoiva lainkuuliaisuus. Meistä jokainen löytää kaikki nämä ominaisuudet sekä itsestään että omasta elämästään. Eikä toden totta tarvitse olla edes rehellinen itselleen. Joten jos jossakin on meille tarjolla jotain hyvää sen jälkeen kun sydämemme on lyönyt viimeisen lyöntinsä, on se todellakin armoa, jota emme ole millää tavalla ansainneet. Kuka sen armon sitten kellekin antaakaan, selvinnee itse kullekin joskus. Tai sitten ei koskaan.

Näillä eväilla tallustan omaa polkuani uskoen vakaasti, että elämäni on päättymätön tarina tavalla tai toisella. Ja että tämä alle sadan vuoden vaellukseni on pieni pisara minuuttani ja maailmankaikkeutta. On mukavaa ajatella, että olen omalla ainutlaatuisella tavallani osa sitä.

Jos joku ei ymmärtänyt mitään tästä kirjoituksesta, voi aivan hyvin ja lohdullisin mielin jatkaa menoaan, sillä mitään korvaamatonta ei mennyt yli itse kunkin oman ymmärryksen.

Siilit ja rusakot odottavat vapauttamista

päivis: Jorma kertoi keskiviikkona kahdesta siilistä ja kahdesta rusakosta, jotka ovat meillä Jokilaaksossa odottamassa pääsyä omilleen. Eläimet ovat olleet Suomen eläinsuojeluyhdistysten liiton vapaaehtoisen eläinsuojeluneuvojan hoivissa kuka mistäkin syystä. Nyt ne ovat lähellä paluuta luontoon.

Siilit ja rusakot ovat varsin vaivattomia hoidettavia. Rusakoilla on kopillinen häkki, jonne pitää lisätä ruokaa tarpeen mukaan. Niillä oli tullessaan mukana porkkanoita, omenoita ja jyrsijöille tarkoitettua ruokaa. Kun olemme lisänneet valikoimiin muun muassa voikukan lehtiä ja apiloita, muuhun ruokaan ne eivät sen jälkeen juuri ole koskeneetkaan. Ehkä on hyvä, että ne vapautumista odotellessaan pääsevät luonnon ravinnon makuun. Häkissä on tietysti myös vesikuppi.

Siilien ruokalautanen on styroxlaatikon sisällä.

Rusakot ovat arkoja ja sen asenteen toivotaan säilyvän siihen asti, kun häkin ovi avataan. Kun ne nyt meidät nähdessään kipaisevat häkin koppiin piiloon, vapauteen päästessä niiden mahdollisuudet selvitä ovat paremmat, jos ne ymmärtävät rynnätä ulos samalla vimmalla.

Siilien sanotaan olevan yöeläimiä. Ehkä siksi emme niitä ole juuri sen jälkeen nähneet, kun ne tuotiin meille ja ne päättivät viettää aikaa samassa, kuivilla heinillä vuoratussa siilikopissa. Kummallekin oli kuitenkin varattu oma koppi.

Ehkä niiden ruoka-ajat eivät kuitenkaan ole vielä luonnolliset, koska olemme nähneet niitä päiväsaikaan nimenomaan syömässä. Ne saavat päivittäin kahteen pekkaan 400 gramman purkillisen kissanruokaa. Purkkiruoka on melkoisen kosteaa, joten ne eivät tarvitsisi erikseen vettä. Sitä on kuitenkin tarjolla. En tosin tiedä, miten ne löytävät vesiastian. Siilien näkö ei kuulemma ole kummoinen.

Jos me olemme olleet innoissamme tehtävästämme osana luonnonvaraisten eläinten luontoon vapauttamista, niin vähintään yhtä innokkaana Niilo on ottanut itselleen roolin eläinten valvojana. Sen pitkä liina yltää juuri ja juuri rusakoiden häkille ja siilien aitaukselle. Kun sen laittaa liinaan kiinni, se säntää välittömästi vahtipaikalleen ja tuijottaa eteensä odottaen näkevänsä ties mitä.

Niilon lisäksi omat pihakanimme, Mustis ja Ruskis, ovat keksineet, että tontille on tullut niiden sukulaisia. Myös ne pyörivät rusakkotalon tienoilla ainakin silloin, jos Niiloa ei näy.

Hyvää juhannusta kaikille

jormas: Yöllä muistelin onko mieleen painunut mitään juhannusmuistoja lapsuuden ja nuoruuden ajoilta. Ja olihan niitä. Lapsuuteni vietin Tuusulan Hyrylässä, Korpintiellä, joka ei silloin vielä tainnut olla Korpintie. Se oli vain kotitie. Kotitalomme Paavolan tien toisella puolella oli koivikko, jossa oli joka kesä seudun kakaroiden (siis meidän) tekemät kesämajat, joissa leikittiin intiaania ja milloin mitäkin leiriä. Alueen omisti muistaakseni Every Oy tai jotain sinne päin.

Siitä koivikosta isäni kuten moni muukin haki saunavihdat ja juhannuskoivut, jotka laitettiin rautakangella tehtyihin reikiin jokaiseen ovipieleen aina puuceestä lähtien. Puulämmitteinen juhannussauna kuului myös perinteiseen. Varhaisemmassa lapsuudessani se oli kertalämmitteinen, jossa saunominen alkoi vasta sen jälkeen, kun viimeinenkin koivunkalikka oli palanut, pellit laitettu kiinni ja heitetty häkälöylyt. Kylpyvesi lämpeni samanaikaisesti viereisessä saunanpadassa, jonne vesi kannettiin pihallamme olleesta kaivosta. Pihassamme oli myös betonipohjainen, kaksimetrinen kaivonrengas, jonka isäni oli tehnyt meille uima-altaaksi. Viimeistään juhannuksena se täytettiin vedellä.

Näin jälkeen päin ajateltuna joka vuosi oli aito juhannuksen tunnelma ja jotain erikoista, kun aurinkokaan ei nukkunut kunnolla koko yönä.

Murkkuikäisenä elämääni tuli muuta menoa. Silloin juhannusta vietimme usein Russalla, eli Rusutjärven leirintäalueella ja uimarannalla. Kuvioihin kuului tyttöjen perään vilkuilu ja maailman casanovien puheet heidän valloittamisista. Mutta myös alkoholi. Muistan kun aikuiset puhuivat Russasta, että kuinka seurakunta on voinut vuokrata alueen kunnalle moiseksi synnin pesäksi. Murkkuikäisestä minun piti elää puolet lisää ennen kuin vietin seuraavan kerran juhannusta selvinpäin. Ehkä suomalaista juhannusta voisikin kutsua myös "sepalukset auki hukkuneiden muistopäiväksi".

Nykyisin koen välillä muutenkin kuin iältäni olevani välillä aikuinen. Niinä hetkinä pysähdyn silloin tällöin ajattelemaan joskus vuosisatojenkin ajan osana suomalaisuutta olevien juhlapyhien merkitystä. En muista maista tiedä, mutta Suomi on ollut perin pakanallinen, taikauskojen maa. Joten lähes kaikilla kristikansan omimilla juhlilla on oma, pakanallinen menneisyytensä. Niitäkin lueskelen usein. Tässä jotakin juhannuksesta poimittua:

Juhannusyö on täynnä tulevaisuuden lupauksia ja keskiyön auringon voimasta taiat toimivat parhaiten juhannusyönä. Onhan juhannusta aikoinaan vietetty nimenomaan hedelmällisyyden juhlana. Varsinkin naimattomat, nuoret tytöt ovat tehneet juhannuksena lemmentaikoja. Ja mikäpä estäisi tyttölapsia hulluttelemasta nykyisinkään, varsinkin jos on kova hinku avioon.

Perinteisesti suuri osa taioista on tehty alasti, joten kannattaa olla tarkkana suorituspaikan suhteen, ettei joudu tekemisiin siveyspoliisin kanssa. Helpoimmin tulevan sulhasensa näkee unessa, kun nukkuu vasemman jalan sukka väärin päin jalassa! Tässä muutama muu varma vinkki:

• Jos juhannussaunan jälkeen heittää saunavastan saunan katolle, niin siitä suunnasta mihin vastan puinen pää osoittaa, tulee heittäjälle sulhanen.
• Jos esimerkiksi kieriskelee alasti kasteisessa viljapellossa, on varmaa, että sulhanen ilmaantuu kuluvana vuonna.
• Jos juoksee alasti saunasta ruisvainion ojia, niin yhdeksännessä ojassa tulee sulhanen vastaan.
• Jos kiertää kolmikulmaisen pellon kolmeen kertaan alastomana, niin kolmannella kerralla tulee se tuleva elämänkumppani vastaan.
• Jos juhannusyönä asettaa tyynyn alle ennen nukkumaanmenoa seitsemän erilaista kukkaa, jotka on poimittu seitsemältä eri niityltä, tulee yöllä tuleva sulhanen tervehtimään.
• Kuuntele juhannusyönä käen kukuntaa. Niin monta kertaa kuin käki kukkuu, niin monta vuotta on sulhasen löytymiseen. Jos käki ei kuku lainkaan, tulee sulho vielä samana vuonna.

Liplattelua laiturilla

päivis: Saatiinhan se laituri valmiiksi, veteen ja viimein myös paikoilleen Jokilampien uudelle uimarannallemme. Laituriosien kiinnittäminen oli kuitenkin taas yksi vuosikymmenen ponnistuksista. Ei siinä ihan henki mennyt, mutta läheltä piti.

Lip-Lapin Ahti-laiturin kaksi osaa olivat painavia. Laiturin T-pääty painoi paljon, mutta sinne johtava catwalk (käytän tätä nimeä, koska Lip-Lap ei ole tätä laiturin osaa nimennyt mitenkään) se vasta painoikin. Jouduimme pyörittelemään peräkärryn päällä olevia osia ympäri muutaman kerran. Välillä pelkäsin, että jään vielä painavan laiturin alle. En jäänyt, mutta muutaman kerran tunsin, että olen aivan voimieni äärirajoilla.

Mutta kuinka kävikään. Saimme laiturin osat kiinnitettyä toisiinsa ja vielä ponttoonitkin alle. Koko komeutta piti kammeta peräkärryssä ylemmäksi ennen kuin pääsimme siirtämään laituria lammen rantaan. Ponttoonien kohdalla kun ei ollut juurikaan maavaraa.

Peräkärryn veto rantaan sujui kuuautolla. Ihan helppoa se ei ollut, sillä matkalla oli muutama puu, käännöksiä ja peruuttaakin piti. Minä ja Niilo annoimme ohjeita, kun Jorma ajoi ylipitkää kuljetustamme.


Kuljetuksesta jäivät kuvat ottamatta, sillä olimme niin tohkeissamme
siitä, miten saamme laiturin pihasta rantaan.

Työnsimme laiturin peräkärrystä veteen ja siinä vaiheessa pelkäsin vielä, että koko komeus saattaa upota. Mutta hyvinhän tuo pysyi pinnalla.

Uitimme laiturin vanhalta uimapaikaltamme reilun 50 metrin päähän uudelle uimapaikalle, joka on Jokilampien salmen kohdalla. Jorma kaatoi kaksi pitkää leppää, joilla työnsimme laiturin paikoilleen. Vaikka sää oli tyyni, salmen kohdalla käy koko ajan pieni virtaus. Se teki uitostamme hieman haasteellisen, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kuvia uittamisestakaan ei ole, sillä meillä on muutaman vuoden takaa kokemus siitä, miten matkapuhelimille käy, jos joutuu veden varaan. Otimme nimittäin huomioon sen mahdollisuuden, että keikahtaisimme laiturin kyydistä lampeen.



Salmen kohdalla vesi on huomattavasti kirkkaampaa kuin vanhalla uimapaikalla. Kunhan vesi tästä vähän lämpiää, voi välillä uida vasemmalle ja välillä oikealle. Tai vastarannalle, kuten Jorma minua aina kehottaa tekemään.

Laiturin päässä on mukava istuskella. Tänään sattui välillä aurinkoisia hetkiä, joten otimme niistä kaiken irti. Huomasimme myös, että laiturilta pääsee näkemään Jokilampea aivan uudesta kulmasta.

Jokilaakson elämää

jormas: Jokilaaksossa on monenlaista touhua. Stressitöntä sellaista, jolloin ei käytännössä ole pakko tehdä mitään, mutta toisaalta on tekemistä vaikka kuinka paljon. Joita voi tehdä tänään, huomenna tai ensi vuonna.

Meillä on ollut kaksi uimapaikkaa, toinen isommilla Jokilammilla ja toinen Pikkulammella, jonka nimen muutimme/palautimme takaisin tänä kesänä Purolammeksi, kun perehdyimme kylän historiaan. Uimapaikan valinta päivittäin on valittu auringon, veden kylmyyden ja sameuden sekä vähän tuultenkin mukaan, jotka tuovat joskus jonkinlaista nöyhtää ja kaislaa rantaan.

Ehkä tämä toimi keväällä kannustimena, kun etsimme lampiemme rannoilta paikkaa, jonne paistaisi sekä aamu- että ilta-aurinko. Ja jossa Tuusulanjoen vesi virtaisi sen verran, että uimapaikka olisi puhdas aina.
Aurinkoahan on alkukesänä saanut odotella päivätolkulla niin, että mielessä on vilahdellut jo talvikotimme Thaimaa. Mutta täällä Suomen kesässä ollaan ja yritetään saada laituriprojekti päätökseen. Siihen palaan, jos ja kun Ahti Lip-Lap saadaan joskus veteen.

Mutta muutakin mielenkiintoista on kesään kuulunut. Yksi on luonnonvaraisten eläinten takaisin luontoon palautustoiminnan käynnistyminen. Jokilaaksomme on hyväksytty paikaksi, jossa eläimet, jotka jostakin syystä ovat joutuneet ihmisen huostaan valmennetaan ja valmentuvat päästäkseen sinne minne kuuluvatkin. Takaisin luontoon. Samalla toteutui monivuotinen toiveemme saada Jokilaaksoon siilejä.

Ensin asennettiin eläimille kodit ja aitaukset, joihin eläimet voivat tulla harjoittelemaan ulkoilmaelämää. Ensimmäisiä tulokkaita olivat kolme siiliä, joita kuitenkin oli vain kaksi, sillä yksi kaikkien yllätykseksi synnyttikin poikaset edellisiltana. Joten sen tulo Jokilaaksoon siirtyi myöhemmäksi.

Tulijoina oli myös kolme peltojänistä eli tutummin rusakkoa. Joista yksi, pikku Myy järjesti yllätyksen. Se nimittäin oli yön jälkeen tosi sairas eivätkä jalat kantaneet lainkaan. Se vain makasi uuden kotinsa oven vieressä. Edessä oli Katin kanssa lääkärireissu. Nesteytystä, kipulääkitystä ja intensiivihoitojakso Saritan luona. Toivotaan, että pikku Myy tervehtyy ja selviää vapauteen.

Leivän tuoksua

päivis: Tuli taas into leipoa leipäkoneella. Into johtui siitä, että keksin kokeilla laittaa leipään tavallista mysliä. Lisäsin sitä desin verran muiden aineiden sekaan. Sinne menivät hiutaleiden ja siementen mukana erilaiset kuivatut hedelmät banaanin paloista alkaen.

Odotin leivästä lähinnä katastrofia tai epämääräistä pötköä ainakin. Kuten kuvastakin näkee, mikään komistus leipäkoneleipä ei ole, mutta rakenteeltaan leipä oli lähes erinomainen. Mysliä vain olisi voinut olla enemmänkin. Huomenna leivon varmaan uuden leivän, johon laitan tuplamäärän mysliä.

En ole koskaan ollut mikään jauhopeukalo, saatikka mikään pullan tuoksuinen äiti. Pidän kyllä leipomisesta, jos sen voi tehdä sotkematta käsiä taikinaan. Juuri mikään ei ole inhottavampaa kuin käsiin liimautunut pullataikina.

Leipäkoneleivonta sopii minulle hyvin, koska siinä tarvitsee vain lisätä leivonta-aineet. Tarkassa järjestyksessä. En tiedä, mitä tapahtuisi, jos tekisin toisin. Tuskin mitään. Jostain syystä ohjeessa, jota aina käytän omien sovelluksieni pohjana, käsketään tekemään näin.

Minua harmittaa, kun leipäkoneita usein mollataan. Ymmärrän kyllä, että moni on hankkinut sen hetken mielijohteesta. Niinhän minäkin tein. Mutta minä käytän sitä aina uudelleen ja uudelleen. Aika moni hankkii erilaisia keittiön muotihärveleitä, jotka lopulta jäävät vaille käyttöä. Mehulingon, vohveliraudan, kananmunan keittimen. Mikä nyt milloinkin on muodissa.

Itsellänikin taitaa olla ainakin yksi vain satunnaisessa käytössä oleva laite: monitoimikone. Sillä varmaan voisi vaivata niitä taikinoitakin, joihin en halua käsiäni sotkea. Mutta tuohonkin laitteeseen liittyy ongelma, joka on varmaan yleinen kaikkien hyödyttömiksi jääneiden härveleiden kohdalla: niitä ei käytetä, koska laite vie liiaksi tilaa.

Jonnekin kaapin perälle työnnetty kodinkone unohtuu tai sitä ei tule otettua käyttöön, koska sen esille kaivaminen on aivan liian hankalaa. Myönnän, että jossain vaiheessa omalle leipäkoneellenikin uhkasi käydä niin.

Harrastuksena mielten pahoittaminen

jormas: Myllykylässä on aikoinaan arvatenkin kunnan rakentama valaistu kuntopolku, joka lienee ollut joskus niin sanottu pururata. Reitin varrella oli kuntolaitteitakin. Nykyisin yksityisen maalla olevalla polulla ei liene maanomistajan lupaa. Sanon sitä urbaaniksi luontopoluksi ja sen varrella elää muun muassa liito-oravayhdyskuntakin.

Itse leikkaan nurmikon siltä joskus ja kuntakin kerran syksyllä. Kunta ei ehkä leikkaa siksi, että sillä olisi mukavampi kävellä, vaan siksi, että siihen on helpompi tehdä talvella latu. Jos tulee lunta siis. Latua ylläpitää Myllykylän Mylly arvatenkin kunnalta saaman korvauksen tai avustuksen turvin. Minäkin sitä joskus kelkallani tamppailen. Luulen, että kunta maksaa myös valaistuksen, joka ei pysy kunnossa, ellemme mekin aina silloin tällöin siitä kunnan suuntaan marmata.

Kaikin tavoin sopiva kokonaisuus sekä työn ja kustannusten jako. Joten yhteisen hyvän eteen voi toisiaan tehdä itsekin yhtä jos toista jatkuvan valittamisen sijaan, kun ei kunta sitä eikä tätä.

Aivan oma lukunsa ovat sosiaalisessa mediassa ne tai he, joilla mitä ilmeisimmin ainut kirjoittamisen tarkoitus on oman sekä muiden mielen pahoittaminen. Niissä asioissa on muutamia kestosuosikkeja, kuten koiranpaskat ja kissan kiinnipito. On jotenkin sata varma, että jos jompaa kumpaa sohaisee, niin satamäärin tulee palautetta ja luntakin tupaan, sanoo mitä tahansa. Itse en niistä mieltäni pahoita, sillä kohtalaisen pahasti tulee välillä sanottua itsekin. Joskus vain provosoidakseni.

Helpompi harrastus on roskien keräily, vaikka siinäkin saa joskus "koko kansan mediassa" suut ja korvat täyteen kaikkea sitä mitä en suuhuni tai korviini halua. Kerran minua aikani häiritsi epäsiisti kiertoliittymä kotikulmilla, joten otin Kuuautomme ja harjan mukaan ja lähdin siivoamaan sen. Päivis ikuisti kuvan, jonka laitoimme Faceen. Niin jo oli itse itsensä poliisin tai jonkun muun virkavallan edustajaksi nimennyt vaahtoamassa, että onko sinulla lupa harjata liittymässä, sillä tiealueella pitää hänen mukaansa sellainen olla.

Sitten kerran peräänkuulutin, että olisiko kotikunnassani jotain paikkaa, jonne voisin viedä roskia ynnä muuta luontoon tai tienposkeen heitettyä, jos ja kun kerään niitä, sillä koen sen oivaksi tavaksi kantaa yhteiskuntavastuuta. Silloiseen keskusteluun osallistui nytkin valtuustossa istuva, kuntalaisten valitsema vastuullinen päättäjä. Joka oli julkisesti sitä mieltä, että ei tietenkään ole, sillä mahdollisesti veisin sinne omia roskiani. Kerroin kohtuullisen selväsanaisesti mielipiteeni, johon en enää saanutkaan vastausta.

Vuosi sitten kysyin Facessa Riihikalliossa, virolaisilla rekisterikilvillä olevasta, hylätystä autosta. Että miten sen saisi siirrettyä pois tarkoituksenmukaiseen paikkaan? Ei ilmeisesti mitenkään, vaikka se taitaa olla kunnan maalla. Senioreiden kotien lähes pihapiirissä. Toinen toistaan parempia neuvoja tuli, mutta ei yhtään käyttökelpoista. Ehkä tympein oli itseeni nähden kohtuullisen nuoren, sanoisikohan typykän mielipide, että se siivoaa ketä häiritsee. No, auto on edelleen samalla paikalla, sillä kunnan mailta ei sitä sivullisen parane roudata ilman lupaa mihinkään. Jokunen päivä sitten koira nuoli sen vieressä veristä tassuaan, kun oli loukannut käpälänsä kyseisen auton rikotun ikkunan lasinpalasiin.

Pekka Haavisto presidentiksi 2018

päivis: Viihdyimme Vihreiden puoluekokouksessa vielä tänään siihen saakka, että kuulimme Pekka Haaviston puheen. Jorma oli viime presidentin vaaleissa Pekan tukiryhmässä. Ja näin on tälläkin kertaa.

Edellisen kampanjan avajaistilaisuudesta jäi mieleen hauska tilanne. Jorma halusi Niilon mukaan ja sanoi, että jos koiraa ei saa viedä Lasipalatsiin, hän ei sitten mene sinne ollenkaan. Niilo pääsi mukisematta sisälle ja tapansa mukaan sai myönteistä huomiota osakseen.

Jossain vaiheessa paikalla ollut kouluratsastaja Marko Björs lähestyi Niiloa. Björsillä oli täysi lasillinen vettä, josta hän tarjosi Niilolle juotavaa. Niilolla taisi tosiaan olla jano, koska vesi kelpasi. Sen jälkeen Marko Björs sammutti oman janonsa juomalla lasin tyhjäksi. Olimme vaikuttuneita.

Vaikuttunut olin myös tänään, kun kuuntelin Pekka Haaviston puhetta. Haavisto puhui muun muassa turvallisuudesta. Kertoi myös äskeisestä käynnistään Afganistanissa, jossa presidentti katsoo ihaillen Suomea meidän tasa-arvomme ja koulutuksemme vuoksi, mutta myös siksi, miten kansalaissodan jälkeen onnistuimme sovintoprosessissa.

- Suomi ei siis olekaan tärkeä maa vain meille suomalaisille, vaan kaikille niille, jotka etsivät tietä demokratiaan, koskeaan koulutustasoon, tasa-arvoon, aktiiviseen kansalaisyhteiskuntaan ja moderniin talouteen. Suomea seurataan ja Suomeen viitataan. Me olemme vertailukohde, referenssi, Haavisto totesi.

Meillä käytävässä puolustuskeskustelussa Pekka Haavisto sanoi näkevänsä joskus outoja piirteitä. Kansan yhdistämisen sijaan lietsotaan kansalaisryhmien välisiä kiistoja. Vihapuhe kohdistuu milloin mihinkin ryhmään. Haavisto mainitsi niistä ruotsinkieliset, kaksoiskansalaiset ja maahanmuuttajat.

- Vihapuhe pienentää Suomea ja haavoittaa sitä. Vihapuhe syö kansakunnan pohjaa. Jos tämän vihapuheen ylläpitäjät haluavat vielä kaapata kansalliset symbolimme - Suomen lipun ja leijonavaakunan - on aika taistella vastaan. Kansalliset symbolimme kuuluvat meille kaikille.

Pekka Haaviston puhe kokonaisuudessaan löytyy täältä.

Pekka Haavistolle on jo tehty tukiräppi. Se löytyy täältä

Vihreiden puoluekokouksessa

Päiviksen ja Jormaksen urbaani campingmesta Tampereen keskustassa

jormas: Eilen tulimme Tampereelle ja parkkeerasimme Matkakotimme kokouspaikan pihamaalle, jossa olimme myös yötä. Tänään ja ehkä huomennakin olemme Vihreiden puoluekokouksessa. Valitsemassa uutta puheenjohtajaa, mutta toki muitakin henkilöitä vastuullisiin tehtäviin.
Heti alkuun väistyvä puheenjohtaja Ville Niinistö piti loistavan puheen, jonka voit lukea tästä. Aplodit keskeyttivät hänet monta kertaa ja luulen, että tunnelmassa oli jotakin samaa kuin Pohjois-Korean puoluekokouksessa. Toki sillä erotuksella, että meidän kokouksessa ei ole pelkoa läsnä miltään osin.

Tulimme paikalle jo vuorokautta eiemmin kuin nuoren

konsanaan, jotka tulevat katsomaan idoliaan

Päiviksen kanssa teimme viime vuonna puolileikillisen päätöksen, että kierrämme yhden puoluekokouksen vuosivauhdilla läpi kaikki eduskunnassa edustettuna olevat puolueet. Kierroksen aloitimme viime vuonna Kokoomuksen puheenjohtajavalintakokouksesta Lappeenrannassa. Ja nyt olemme siis valitsemassa oman jengin veturia Villen tilalle, sillä hänellä ovat tulleet vuodet täyteen. Niitä saa Vihreillä olla kaksi kolmevuotista kautta.

Vaikka olen ollut Vihreissä aivan alusta saakka parikymmentä vuotta,  olen ollut taka-alalla. Olikin mielenkiintoista havaita, että minulla näyttää olevan enemmän tuttuja muissa puolueissa kuin omassani. Paljon on siis vettä virrannut vuosikymmenten aikana. Katselin aamulla taksien virtaa, jotka toivat kokousedustajia ja pohdin kuinka moni olisi valmis yöpymään teltoissa. Varsinkin, jos yöllä on pikku pakkanen. Siihen hauskuuteen en monia mielikuvissani löytänyt.

Tupa täynnä väkeä ja takaan, että lähdemme yksimielisempänä

kuin Persut omastaan jokunen päivä sitten

Mutta aika entinen ei koskaan enää palaa. Poissa on moni palavasieluinen alkuaikojen Vihreä. Joista osa katosi jo silloin, kun perustimme vihreän puolueen jos toisenkin. Niitä taisi jossakin mutkassa olla kolmaskin.

Mutta ehkä se on yleispuolueeksi tulemisen hinta. Ehkä ihmisen, joka on intohimoisesti mitä tahansa, on vaikea olla yleispuolueessa, sillä menestyäkseen on usein tehtävä liian monta kompromissia. Sen saivat karvaasti kokea perussuomalaiset, joilla annettujen vaalilupausten ja käytännön tekemisen ristiriita hallituksessa oli liian suuri.

Hattula ja Hattula Moholy-Nagy

päivis: Aina Tampereen suuntaan mennessä kiinnitän Hattulan kohdalla huomiota ruskeapohjaiseen Pyhän Ristin kirkon nähtävyysmerkkiin. Ohi on tullut ajettua joka kerta, mutta tänään sanoin Jormalle, että mennäänpä käymään. Haluan viimeinkin nähdä tuon kirkon.

Jorma ihasteli Pyhän Ristin kirkon lattialankkuja.

En muistanut kirkon ikää, mutta se selvisi paikan päällä: kirkko on rakennettu 1400-luvulla. Se on Hämeen vanhin kirkko. Kirkon seinämaalauksistakaan en muistanut mitään erityistä. Ne ovat kuitenkin Suomen laajimmat ja alkuperäisimmät. Niiden ajoituskin on hyvin tiedossa: ovat 1510-luvulta.

Jos joskus onnistun lumoutumaan jostain, niin tänään se oli ainakin lähellä. Kirkon himmeät, kalkkimaalin alta esiin kaivetut seinämaalaukset ovat uskomattomat. Ja niitä on paljon. Tuntui, että koko raamatun sisältö on kuvattu kuvin ja symbolein kirkon seiniin. Lähes lattiasta kattoon.

Kirkon kesäopas ei tiennyt tarinaa, jota en malttanut olla kertomatta hänelle. Ehkä tuo tarina olikin tärkein syy, miksi halusin nähdä kirkon. Juuri se on joka kerran tullut mieleeni, kun olen ohittanut Hattulan tienhaaran. Tarina liittyy suuresti ihailemaani (tietyin varauksin) Alvar Aaltoon.

Hattulan Pyhän Ristin kirkon seinämaalaukset
 ovat poikkeuksellisen himmeät. Maria on
kuvattu moneen maalaukseen. Yhdessä
niistä hänen rintaansa on lyöty
seitsemän miekkaa ilmentämään
hänen kokemiaan tuskia 

Alvar Aalto oli joskus 1920-luvulla, ehkä 1930-luvun alussa, käynyt Hattulan kirkolla ystäviensä, unkarilais-saksalaisen arkkitehtipariskunnan kanssa. László ja Sibyl Moholy-Nagy ihastuivat ikihyviksi tuohon mainioon kirkkoon. He ihastuivat siihen jopa niin paljon, että antoivat vuonna 1933 syntyneelle esikoistyttärelleen nimen Hattula.

Hattula syntyi ehkä Saksassa, jossa kenties ei tuolloin säädelty tarkasti, minkälaisia nimiä lapsille saattoi antaa. Hattula Moholy-Nagyä nimi ei ainakaan pahentanut. Arkkitehtiä hänestä ei tullut, tuli arkeologi, mutta myöhemmin isänsä kuoleman jälkeen hän teki suuren työn kerätessään jälkipolville kokonaisuudeksi kaiken sen, mitä hänen monilahjakas isänsä oli varsin varhain päättyneen elämänsä aikana saanut aikaiseksi.

Tuusulan kehittämisverkostosta lisää

jormas: Myös minä osallistuin kehittämisverkostojen kehittämiseen. Vähän samoissa mietteissä kuin päiviskin. Jo ensimmäisessä palaverissa näkyi määrätynlainen kuppikuntaisuus, vaikka paljon hyvääkin oli.

Focus eteläisessä Tuusulassa

Ilmeisesti he keillä on parhaat suhteet tai muuten vaan kyky ilmaista itseään, ovat saaneet ainakin joihinkin kehittämisverkostoihin kylänsä tai kylänosansa nimen. Ja kuten päivis kirjoitti, mitään luontevaa yhteistä tartuntapintaa Lahelaan ei Myllykylällä ole. Aivan ehdottomasti paras vaihtoehto olisi  ollut nimetä verkostot kylän nimien sijaan alueellisesti. Etelä-Tuusula, Pohjois-Tuusula jne.

Mutta vielä Myllykylääkin kehnompi tilanne on esimerkiksi Maantiekylällä ja vaikkapa Huhtariihellä. Vaikka mainituilla kylillä joku orastava halu olisikin kehittää omaa kyläänsä, hiipuu motivaatio siihen, että lähin ryhmä on kymmenen kilometrin päässä oleva Lahela.

Toinen vielä merkittävämpi epäkohta on, että kehittäminen näyttää painottuvan asumiseen. Kuitenkin eteläinen Tuusula tulee olemaan merkittävä työssäkäyntialue Kehäratoineen ja Kehä nelosineen. Unohtamatta Focus-aluetta, Jusslaa jne. Aivan ehdottomasti varsinkin pienyrittäjien keskuudessa tulisi kiertää ja kartoittaa heidän toiveitaan ja näkemyksiään.

Focuksesta esimerkiksi voi lukea tästä.

Kehittämisverkostoja Tuusulaan

päivis: Tänään järjestettiin Hyrylän kirjastossa eteläisen Tuusulan kehittämisverkostojen aloitustilaisuus. Tuusulan kunnan kotisivuilla kerrotaan perustettavista kehittämisverkostoista näin:

"Tuusulaan perustetaan uudet kaikille avoimet kehittämisverkostot. Alueelliset kehittämisverkostot ovat kunnan, paikallisten yritysten, yhdistysten, seurojen ja järjestöjen edustajien, sidosryhmien sekä asukkaiden yhteistyön ja yhteiskehittämisen alustoja.

Verkostojen ensimmäiset tilaisuudet järjestetään kesäkuussa Kellokoskella, Hyrylässä ja Jokelassa. Alueellisia kehittämisverkostoja perustetaan eri puolille kuntaa. Etelä-Tuusulaan perustetaan kolme verkostoa: Hyrylä, Riihikallio ja Lahela. Lisäksi perustetaan omat kehittämisverkostot Jokelaan ja Kellokoskelle. Nämä verkostot korvaavat nykyiset Keskustojen kehittämistoimikunnat.

– Kehittämisverkostoissa on mahdollista toteuttaa erilaisia projekteja, kehittämishankkeita ja tapahtumia kunnan elinvoiman ja asukkaiden hyvinvoinnin edistämiseksi, kertoo kehittämispäällikkö Heidi Hagman."

Menin itse paikalle oletuksella, että perustettavia verkostoja on vain yksi, Hyrylän kehittämisverkosto. Täytyy myöntää, että hieman piti nieleskellä, kun ymmärsin, että Myllykylän katsotaankin Hyrylän sijaan kuuluvan Lahelan kehittämisverkostoon. Eipä Riihikallionkaan kehittämisverkosto olisi yhtään sen luontevammalta kotipesältä tuntunut.

Eteläisen Tuusulan kehittämisverkostojen ensimmäisessä kokoontumisessa
oli paljon mielenkiintoista kuultavaa. Jo ensimmäisellä kerralla kerättiin
myös ideoita tulevaisuuden varalle.

Käytännössä Myllykylällä tai myllykyläläisillä ei ole luontaista yhteyttä Lahelaan. Ei ainakaan suurella osalla meistä. Lahelasta kyllä moni omalla autolla pääkaupunkiseudulle kulkeva käyttää työmatkareittinään Myllykyläntietä. Ehkä asia on heidän näkökulmastaan ihan toinen. Lähin elintarvikekauppamme tosin on Lahelassa. Hyryläänhän täältä useimmiten lähdetään ja sinne mentäessä Lahela on ainakin meille vasta kakkosreittivaihtoehto. Eikä se ykkönenkään ihan Riihikallion poikki kulje. Sivuaa kylläkin.

Ihan tyhjin taskuin kehittämisverkostojen toimintaa ei tarvitse lähteä pyörittämään. Koko kunnan alueelle rahaa on tälle vuodelle korvamerkitty 30 000 euroa. Eri verkostoihin asukasmäärien mukaan jaettuna se on loppujen lopuksi melko vähän. Rahaa suuremmin toivein tässä onkin kuitenkin lähdetty peräänkuuluttamaan hankkeita ja jaettavia ideoita, joiden toteuttaminen ei maksa mitään. Palkaksi voisi saada vaikka hyvän mielen yhteen hiileen puhaltamisesta.

Nykyistä muotitermiä käyttäen kehittämisverkostoiden ympärillä käy tällä hetkellä kova pöhinä. Kirjaston tilakin oli aivan ääriään myöten täynnä aiheesta kiinnostuneita. Pidimme uuden Lahelan kehittämisverkoston ihmisten kanssa lyhyen palaverin tilaisuuden päätteeksi. Nyt olisi hyvä aika alkaa miettiä, mikä olisi esimerkiksi meillä Myllykylän Omakotiyhdistyksen rooli tuossa kehittämisverkostossa.

Sitä ennen aiheeseen pääsee käsiksi liittymällä Lahelan kehittämisverkosto -nimiseen Facebook-ryhmään. Samalla periaatteella Facebookissa on nimetty kaikki muutkin kehittämisverkostot.

Olemme sodassa

jormas: päivis kirjoitti eilen, että jos olisin saanut kirjoittaa hänen blogiinsa otsikon, se ei olisi ollut niin sotaisa. Siksi aiheeseen liittyvä, oman kirjoitukseni otsikko.

Olemme siis julistaneet sodan kertakäyttömuovituotteita vastaan. Kahden hengen sodallamme on merkitystä ainakin itsellemme, mutta mahdollisesti joku muukin tarttuu haasteeseemme. Sillä todellinen muutos ei lähde siitä, että puhumme mitä muiden pitäisi tehdä, mutta emme ole valmiit tutkimaan rehellisesti edes omia jälkiämme, saati tekemään muutosta. Todellinen muutos lähtee kuitenkin henkilökohtaisista, omista valinnoista, ei muihin tuijottamisesta.

Muovi on vastuullisesti käytettynä oiva, öljystä tehty materiaali. Onkin outoa tehdä ikuisesta materiaalista kertakäyttötuotteita, joiden kierrätys takaisin muovin raaka-aineeksikin on haasteellista, sillä muoveja on kovin monia laatuja. Joten jos sitä kerätään, päätyy se tällä hetkellä liian usein poltettavaksi. Parempi tietenkin sekin kuin ei mitään. Tosin omaan maailmaani ei istu sekään. Että jos ylipäätään kierrätys minkä tahansa materiaalin uudelleen käytettäväksi on vaativaa, kierrätyksen kehittäminen ei kiinnosta, kun kaiken voi polttaa.

Vapaaehtoiset keräävät muovia Manilassa vuonna 2014

Monen muovipussit päätyvät kaupungeissa kaduille. Koska monien maailman rantakaupunkien sadevedet päätyvät sellaisenaan meriin, päätyy sinne myös lähes kaikki kaduilla kelluva muovi. Joka merivirtojen ja tuulten mukana seilaa vaikka toiselle puolelle maapalloa.

Kertakäyttötuotteissa käytetystä muovista siis iso osa päätyy meriin, siellä meren elävien syötäväksi ja ihmisten syödessä kalaa viimein omaan vatsaamme.

Yksi päivä luin lehdestä, että maailman merissä on viiden Ranskan valtion pinta-alan verran muutaman metrin paksuisia muovilauttoja, joten kyse on jo nyt valtavasta ongelmasta. Aiheesta kannattaa lukaista ainakin tämä.

Mutta takaisin omaan pieneen muovimaailmaani. Sitä ei ehkä kannata ihmisjärjellä edes yrittää minulle selittää miksi eläimet syövät muovia, mutta niin ne tekevät. Kun meillä oli pihassa pari muoviruohokynnysmattoa, lähes joka päivä vapaana luonnossa elävät pihakanimme jyrsivät ja söivät niitä.

Thaimaassa ollessamme esimerkiksi 7-Eleven-ketjulla, josta muuten Pohjoismaissa taitaa osan omistaa Rautakirja, on tapana laittaa kassoilla käytännössä jokainen ostettu tuote omaan, uuteen muovipussiin. Mutta olen huomannut, että tässäkään asiassa ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan, vaan katsella ympärille, sillä tapa on tuttu myös Suomesta. Jos ostat pakasteen tai vaikkapa irtoherkkukurkkuja, saattaa kassa helposti sujauttaa niiden päälle toisen muovipussin.

Sotaan muoveja vastaan

päivis: Jos Jorma olisi muotoillut tuon otsikon, se ei varmasti olisi noin sotaisa. Halusin kuitenkin olla tämän asian suhteen hyökkäävä. Osoittaa olevani tosissani. Joten, tästä alkaa sota muovien ylivaltaa vastaan. Tai ainakin vähennämme muovien käyttöä. Aluksi alamme laskea, minkä verran muovia kantautuu päivittäin huusholliimme. Ja kirjaamme keksintöjä (tuskin omiamme), joiden avulla voimme vähentää muovijätteen kerääntymistä kotiimme.

Jatkossa laitamme jokaisen blogin (tai jos käytäntö osoittautuu hankalaksi, joka toisen blogin) alkuun merkinnän, montako kappaletta muovipusseja, -kasseja tai muita muovipakkauksia olemme ostoksia tehdessämme joutuneet päivittäin hankkimaan. Käytäntö ja laskutapa varmaan tarkentuvat ajan myötä.

Toivon, että muovista ja sen välttämisestä tulee aihe, jota voisi silloin tällöin käsitellä blogiteksteissä. Sen lisäksi siis, että pidämme julkisesti kirjaa muovijätteistämme. Kaikki ovat sen verran kuulleet uutisia ja lukeneet juttuja muovin haitoista, että tätä päätöstämme tuskin tarvitsee perustella.

Yritämme myös kertoa, miten olemme keksineet tapoja vähentää muovin määrää vastustamalla kiusausta pakata tavaroita muovin sisään. Muovin kierrätys ei ole ratkaisu muovien aiheuttamiin ongelmiin, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Emme ehkä ole muovin käytön ja kulutuksen suhteen ihan pahimmasta päästä, mutta emme hyviäkään. Hyviä olemme joskus esimerkiksi Thaimaassa, jossa olemme pitäneet tapana käydä keräämässä rannalta sinne ajelehtivia ja ihmisten heittämiä muovipusseja ja samalla muitakin roskia. Tosin parilla viime kerralla roskien keruu on jäänyt vähemmälle. Syystä että olemme viettäneet enemmän aikaa kotialtaalla kuin meren rannalla. Ja kun on pois silmistä, niin on samalla pois mielestä.


Ihan näin kamalaan näkyyn emme Thaimaan rannoilla ole törmänneet.
Kuva on poimittu Pixabayn ilmaiskuvista.

Tänäänkin olen ollut muovipakkausten kanssa tekemisissä. Eväänä olleen linssisopan laitoin muovirasiaan. Myös pari palaa eväsleipää pakkasin muovipussiin, mutta siihen käytin leipien omaa pakkauspussia. Pussi päätyi sekajätteeseen, sillä töissä ei lajitella muovijätettä. Uusia muovipusseja emme kotiin tuoneet, sillä kumpikaan ei käynyt kaupassa.

Mikä neuvoksi kun mikään ei riitä eikä mikään ole oikein?

jormas: Aikoinaan olin Keski-Uusimaan kolumnisti ja kirjoitin puuta heinää tai ainakin faktaa ja fiktiota milloin mistäkin. Joten minun ei tulisi kitistä millään lailla, kun Kokoomuksesta ennen kuntavaaleja ala-arvoisella tavalla ulos lempattu ääniprinsessa kirjoittaa lehteen kolumnejaan.

Hetken olinkin tyytyväinen, kun Keltainen Keskari lopetti ainakin paperilehdessä elämöintinsä. Palstaa en sinällään moiti, mutta moitin sitä, että milloin kukakin yksittäinen henkilö joutui jutun kohteeksi. Jolla ei juuri ollut mahdollisuuksia puolustaa itseään, vaikka toden teolla olisi ollut välillä aihettakin. Sillä sinällään myyvässä tarinoinnissa ei aina ollut "totuudesta" kuin toinen puoli. Jos sitäkään.

Mutta lyhyt oli iloni, sillä samalla linjalla näyttää jatkavan kolumnisti Sanna, jonka tämän päivän kolumni olisi loistava malliesimerkki populistin ABC-käsikirjaan. Allekirjoituksena oli Vastuullisen oikeisto-valtuustoryhmän puheenjohtaja Sanna Kervinen.

Mutta mikä sitten minua mättää? Vastuullinen valtuutettu Kervinen kirjoittaa että sulle-mulle politiikan ansiosta kahden Tuusulan lautakunnan paikkamäärää lisätään 11 jäsenestä 13 jäseneen. Hän sanoo syyksi, että pormestarimallia kannattaneelle, tekniselle vaaliliitolle tulee lisäpaikkoja lautakuntiin ja parempi mieli. Mutta eihän se näin mennyt. Nyt ryhmä 9:lle, johon Sanna Kervinenkin yhden hengen valtuustoryhmänsä hilasi, annettiin käytännössä jokaiseen lautakuntaan kaksi paikkaa. Oli luottamuselimen koko sitten 11 tai 13.

Joten avoin kysymys sinulle Sanna. Jos valtuuston päätöksen mukaista hallintomallia kannattanut ryhmä olisi vaatinut lainmukaista suhteellista vaalia, niin kuinka monta lautakuntapaikkaa ryhmäsi tekniselle vaaliliitolle olisi silloin tullut tai kuulunut?

Ennen vaaleja sovitun sulle-mulle politiikan ansiosta, jota olit itsekin sopimassa, sai myös tekninen vaaliliitosi paljon enemmän kuin sille olisi suhteellisissa vaaleissa kuulunut. Mutta mikä neuvoksi silloin, kun mielensä ja toisten mielten pahoittajille ei mikään riitä eikä mikään  ole oikein?

Vaikka Keski-Uusimaa onkin antanut näköjään oivan mahdollisuuden tehdä lehden tilaajien ja mainostajien rahoilla populistista oppositiopolitiikkaa, ellei peräti jo eduskuntavaalityötä, niin olisiko vastuullista kuitenkin kohtuullistaa kuntalaisille kerrottavien osatotuuksien määrää ja laatua?

Merikonttikoti osa 2

päivis: Kesäkuun kuudentena julkaisin blogina artikkelin, jonka olin kirjoittanut Merikonttikoti-asumisestamme Uusi toivo -lehteen. Se oli osa 1. Tämä on siis sille jatkoa. Otsikoin sen silloin lauseella: Kuka laatisi merikonttirakentajille suomenkielisen ohjekirjan?

Ensi kesänä tulee kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun rekka toi Hyvinkään Asuntomessuilta kotipihaamme kaksi asunnoksi rakennettua 12-metristä merikonttia. Vaikka aikaa on kulunut, edelleen kotitalomme taitaa olla ainut ympärivuotiseen asumiseen tarkoitettu merikonttikoti Suomessa.

En oikein tiedä, mistä pitäisi kirjoittaa, jos aikoo avata nyt jo useamman vuoden kokemuksiamme asumisesta. Kovin paljon merikontissa asuminen ei nimittäin eroa tavallisesta asumisesta, sillä kodissamme on samat mukavuudet kuin missä tahansa kaksiossa. Ja saunakin löytyy pihalla olevasta pienemmästä merikontista.

Kuluneen vajaan neljän vuoden aikana meihin on ollut yhteydessä ties kuinka moni merikonttikodissa asumisesta haaveileva. Olemme avanneet ovemme useille perheille ja yksin asuville, joilla on ollut visio, mutta jotain on vielä puuttunut. He ovat ehkä tulleet saamaan vahvistusta sille, että merikontteja voi tosiaan käyttää talon runkona. Perästä ei ole kuulunut, joten emme tiedä, onko Suomeen tullut lisää samankaltaisia täysin liikuteltavia tai pitemmälle jalostettuja ja pysyvälle perustalle rakennettuja merikonttikoteja.

Emme ole kyselijöille maalailleet mielikuvaa helposta projektista, sillä edelleenkin merikonttien rakentaminen ympärivuotiseen asumiseen tarkoitetuiksi asunnoiksi vaatii käytännössä kaikkien yksityiskohtien miettimistä alusta alkaen. Merikonttirakentamisen suomenkielistä ohjekirjaa ei ole olemassa.

Koetalon vessaksi

valittiin ekokäymälä

Merikonttiin rakennettu koti on jo itsessään kokeilu. Sitä se on edelleen ainakin Suomessa. Sen lisäksi merikonttikotimme ehkä suurin erikoisuus tavalliseen asuntoon verrattuna on ekokäymälä. Niitä harvemmin normiasunnoista löytyy. Oma ekokäymälämme on ruotsalainen Mulltoa. Ruotsissa firma mainostaa sen olevan varsin yleinen vaihtoehto vesivessalle. Niin tai näin, joissain tapauksissa meillä Suomessakin vastaavaa ekokäymälää kannattaisi harkita ainakin silloin, jos omakotitaloon kaivataan lisävessaa.

Ihan helppo vaihtoehto kompostoivaksikin kehuttu ekokäymälä ei ole. Olen vasta vuosien totuttelun jälkeen alkanut vähitellen oppia sen hienouksiin. Alustan tyhjennyksessä on tullut koettua yhtä sun toista. Milloin tuuletusta ei ole ollut tarpeeksi tai sitten sitä on ollut liikaa. Välillä on tullut tyhjennyksen yhteydessä nykäistyä laitteen letku irti väärästä päästä ja hetken kuluttua lattialle on ilmestynyt ruskea kuralätäkkö.

Mulltoan, kuten monen muunkin teknisen laitteen kanssa olen erehtynyt harrastamaan sitä, että käyttöohjetta luetaan vasta sitten, kun eteen tulee joku ylitsepääsemätön ongelma.

Kompostoitumisen ansiosta pytyn astian sisällys on aika siedettävää. Ekokäymälän komposti siirretään tyhjennyksen yhteydessä pihalla olevaan lämpökompostoriin. Toimenpide on kokolailla erilainen kuin esimerkiksi edelleen monen kesämökin ulkohuussin tyhjennys. Niihin talkoisiin ei yleensä taida olla kovin paljon vapaaehtoisia tarjolla.

Takka lämmittää

merikonttikodin

Pitkin kulunutta talveakin olemme jaksaneet onnitella itseämme siitä, että päätimme hankkia puolivaraavan takan. Sen ansiosta olemme säästäneet luultavasti satoja euroja, kun emme ole tarvinneet sähköä asunnon lämmittämiseen. Yleensä riittää, että poltamme pesällisen puita kerran pari päivässä.

Takan lämmitys on osoittautunut taitolajiksi, jossa taidamme ainakin ajoittain olla harrastelija-asteella. Vasta vähitellen olemme oppineet polttamaan puita niin, että asunnon lämpötila ei ole kohonnut illalla nukkumaan mennessä lähelle 30 astetta. Eräänkin yön olemme talvipakkasilla joutuneet pitämään ikkunaa auki, koska sisällä on ollut helle.

Omakotitaloissa talvella pakkanen paukkuu nurkissa ainakin silloin, kun pakkasta on todella paljon. Vaan meillä pakkasta ei tarvitse olla kuin pari astetta, kun talo jo alkaa paukkua. Se ei tee sitä aina, joten jonkun muunkin asian pitää silloin olla sopivasti kohdallaan. Ehkä kyseessä on ilmankosteus tai mikä lie paukkumisen saakaan aikaan.

Onneksi Niilo-koira ei paukkeesta piittaa. Takan kanssa se sen sijaan joutui tekemään kovasti työtä. Alkuajan pelon tilalle tulleet epäluulo ja inho ovat vähitellen vaihtuneet lähes täydelliseksi välinpitämättömyydeksi mokomaa mustaa laitosta kohtaan.

Tervetuloa Vihreät Jokilaaksoon valitsemassanne seurassa

jormas: Olemme jo kauan kehittäneet hyvinkin luonnon ehdoilla kotipaikkaamme, Jokilaaksoa Tuusulan Myllykylässä. Kyseessä on 8 hehtaarin joutomaatila, josta 1/3 on vettä. Osa tulee taivaalta, osa Tuusulanjärvestä ja -joesta ja loput Rydybackan ja Kratinkallioilta sekä Hesapottsmossen suolta ja Lemminkäisen lähteeltä. Jonka olen kuullut olevan tai ainakin olleen olemassa. Mutta jota en ole koskaan löytänyt, vaikka olen etsinytkin.

Vaikka ystävällisissä aikeissa olleet tutut ja tuntemattomat ovatkin aina (lähes) olleet tervetulleita, avoimia tilaisuuksia emme ole järjestäneet, sillä Jokilaakso on ensisijaisesti kotimme. Sen lisäksi se on turvasatama kaikelle elävälle. Myös niille, jotka ovat monien hylkimiä. Osansa siitä saavat luonnossa elävät kanit, jotka mylläävät Myllykylän omakotitaloasujien puutarhoissa ja supikoirat, jotka joidenkin muistikuvien mukaan ovat asuneet aiemmin mainituilla kallioilla. Kyläläiset puhuivat, ei niinkään supikoirista, vaan villikoiralaumasta. Jonka jotkut yksilöt olivat kesyyntyneet niin, että kun emäntä ripusti pihamaallaan pyykkiä narulle, saattoi villikoira syödä aamiaiseksi tarkoitetut purtavat keittiön pöydältä, jos ulko-ovi oli jäänyt auki.

Kasveista valloitusretkellä maillamme asuvat usein ei toivotut lupiinit, horsmat, Himalajan balsamit, karhunköynnökset, isokierrot, nokkoset ja monet muut. Kukin vuorollaan ja usein samassa paikassa, sillä vaikka kesämme on lyhyt, mahtuu siihen paljon luonnonkiertoa.

Koska poliittisen maailmamme koti on ollut vihreä liike koko sen olemassa olon ajan, on luontevaa aloittaa Jokilaakson ovien avaaminen niin sanotusti omassa joukossa.

Arvoisa Tuusulan vihreiden jäsen!

Tule viettämään kesäiltaa Tuusulanjoen rannalle yhdessä Tuusulan vihreiden hallituksen ja valtuutettujen kanssa torstaina 15.6. klo 18.30 alkaen. Kokoonnumme Jorma Soinin ja Päivi Strandénin kotiin, joka on rakennettu merikonteista (os: Soiniityntie 35, 04360 Tuusula).

Tarjolla on pientä purtavaa ja ohjelmassa rentoa yhdessäoloa. Tilaisuus on avoin kaikille, joten ota ystävä, tuttava tai puoliso mukaan.

Ilmoittaudu alla olevaan sähköpostiosoitteeseen tarjoilua varten viimeistään tiistaina 13.6.

Outi Huusko
outi.huusko@via-ok.net

En koe oloani turvalliseksi

päivis: Turvassa 2017 -tutkimuksen tulokset väittävät, että suomalaiset eivät koe oloaan turvattomaksi. Tutkimuksen kysely on tehty kolmen kuukauden aikana vuoden alussa, mutta nyt sanotaan, ettemme kanna huolta turvallisuudestamme. Jokin kumma ristiriita tutkimuksen uutisoinnissa on.

Kyselystä on kerrottu, että se on tehty kolmen kuukauden aikana, jotta yksittäiset tapahtumat eivät vaikuttaisi tutkimuksen tuloksiin. Totta. Vuoden 2017 ensimmäisten kuukausien aikana ei tapahtunut terroritekoja, joiden olisimme voineet kokea koskettavan itseämme. Turkki ja Kanada tuntuivat ehkä silloin riittävän kaukaisilta maailman kolkilta. Lontoon Westminsterin sillalta alkanut isku taisi olla siinä ja siinä, tapahtuiko se kyselyn aikana. Tai se alkoi tuntua jo niin tutulta tavalta tappaa viattomia ihmisiä. Ei tarvitse kuin ottaa auto ja ajaa päälle.

Asian uutisoinnissa ihmettelen sitä, miksi meidän väitetään olevan lähes huolettomia terrorismin mahdollisuuden edessä. Ikään kuin nyt ei kannattaisi ottaa lainkaan huomioon maaliskuun jälkeistä aikaa ja Pietaria, Tukholmaa, Manchesteria ja nyt taas uudelleen Lontoota.

Sen sijaan viranomaisten kerrotaan olevan lähes paniikissa yrittäessään keksiä tapoja, kuinka terrorismin uhkaa voitaisiin vähentää. Minulta jos kysyttäisiin, niin sanoisin, että on syytäkin panikoida tai ainakin ottaa uhka tosissaan.

Luulisin, että kyselyn tulos olisi aika tavalla erilainen, jos se tehtäisiin nyt. Tai sitten vain omat tuntemukseni ovat täysin erilaisia kuin muiden suomalaisten.

Itse olen vihainen ja pikkuhiljaa ehkä myös hieman turtunut jokaisen uuden terroriteon jälkeen. En voi käsittää, miten tätä voi tapahtua. Jossain jo yritettiin jopa selittää, että ihmiset ovat alkaneet ymmärtää terroristin ajattelua ja - joopa joo - ovat ymmärtävinään tekojen taustoja.

Minä kun en ymmärrä tällaista pahuutta. Sen sijaan koen tuskaa ja pelkoakin. Sitä en voi kiistää. Pelolle on sitä paitsi tosi helppo antaa periksi.

Aamujunassa samaan vaunuun tuli kaksi hermostuneen oloista miestä. Vierasmaalaisia, huomasin. Toisella oli reppu selässä, toisella jotain ylimääräiseltä vaikuttanutta takkinsa alla. Mitäpä muuta olisin ajatellut kuin että siinä on kaksi terroristia. Ei ollut ihan hauskin työmatka. Onneksi pääsin Pasilassa pois junasta. Miehet jatkoivat pääteasemalle.

Samoissa fiiliksissä olin kotimatkalla, kun huomasin (tai luulin, kuten pois lähtiessä käsitin), että joku oli jättänyt reppunsa junan hattuhyllylle. Istuin "pommirepun" lähellä ja odotin, milloin räjähtää. Ei räjähtänyt ja tosiaan, repulle löytyi omistajakin, joka istui niin pienenä ja huomaamattomana junan nurkassa, että mielikuvitukseni sai tilaa päästä täysillä valloilleen.

Mitä tähän sanoisi? Ei kai muuta kuin että ei tällaista ennen ollut. Tai sitten oli niin, että pelon aiheita piti kehitellä jostain muualta. En kyllä ihan heti keksi, että mistä.

Kansan suusta siepattuja muistoja Hyrylästä

jormas: Joskus olen pohtinut, että olisiko mielenkiintoista luettavaa, jos kirjoittaisin "paikallishistoriasta" kirjan. Joka ei kertoisi mikä on totta, vaan siitä miten ja mitkä tarinat kiertävät kansan suussa. Joissa ei ajan kanssa ole ehkä totuutta kuin siemenen verran. Eräänlaista kansan suusta siepattua faktaa ja fiktiota siis.

Esimerkiksi Tuusulanjärvi ympäristöineen, taloineen ja taiteilijaelämineen pitää sisällään lukemattoman määrän toinen toistaan mehukkaampia tarinoita, joista sukupolvelta toiseen elävät ne, joilla on kulttuurillistakin arvoa sen verran, että tapaus on jollakin lailla virallisissa opuksissa.

Mutta vielä enemmän on tarinoita, jotka painuvat unohduksiin ikuisiksi ajoiksi niiden mukana, jotka niitä tietävät ja muistavat. Hyrylässäkin "kansan historiaa" on valtavasti, jolle oivan kasvupohjan on antanut varuskuntaelämä jo ennen itsenäistä Suomea. Upseeri- ja aliupseerikerhoa unohtamatta.

Paikallishistoriaan ja Virtuaali-Tuusulaan on päässyt mukaan  Poliisi Laineen talo. Mutta ei kuntalaisten muistama, että hänellä oli talonsa alimmassa kerroksessa yksityinen putka. Jonka pahnoille päätyi Hyrylän raitilta liikaa siemaillut alan mies, jos lupasi nukkua ja olla ihmisiksi aamuun saakka. Vaihtoehtona oli Keravan poliisiasemalle virallinen kuljetus ja yhtä virallinen putkayö. Ja merkintä kirjoihin sekä sakot. Joita ei voinut jättää maksamatta, sillä siitä seurasi työsiirtolareissu.

Kypsään ikään ehtineet hyryläläiset jatkavat muisteua. Että Laineen jälkeen tuli poliisi-Saikkonen ja silloin elettiin jo varsinaista Hyrylän hävittäjät aikaa. Ja että Saikkonen keräsi ylikuorma- ja ylinopeussakkoja hiekkakuopilla kuljettajilta henkilökohtaisesti tilipäivisin, sillä muuten ne jäivät maksamatta.

Julkaisuihin on päässyt myös Irja Ropposen kauppa, jossa myytiin muun muassa vaatteita. Se ei ole kynnystä ylittänyt, että kaksihuoneisen kaupan toisessa huoneessa oli maalattia. Eikä se missä mustahameiset naiset sekä saappaat ja pussihousut jalassa kulkevat miehet myivät pimeää viinaa. Harva muistaa Fallbackantien varrella olevan kunnan varikon paikalle joka kesä leiriytyneen mustalaisleirin hevosvankkureineen. Joku muistaa Hyrylästä kohmeloisten miesten Mokkilan kioskin, mutta ei sitä, että se oli ennen sitä Hokkasen kioski. Tuote kuivasuisille miehille oli omistajanvaihdoksesta huolimatta sunnuntaiaamuisinkin sama. Paksu, ruskeapullollinen pilsneriä, jonka nimi taisi olla Presidentti.

Hyrylässä Hokkasen/Mokkilan kioskin ja Kulmabaarin/Kaivobaarin välissä olevassa talossa oli isäni mielestä miesten ainut oikea parturi. Pilliklubia leikatessaankin polttanut parturi Niina. Vai olisiko ollut Nina? Sitä en tiedä oliko joillakin miehillä ollut sotien aikaan sutinoita tai muita yhteisiä juttuja, mutta joku parturissa veti jermuja puoleensa. Äitini ei suostunut tulemaan edes kunnolla ovesta sisään, vaan tuuppasi minutkin leikattavaksi oven raosta. Lähes legendaarinen juttu siihen aikaan kiersi Keravalla hyryläläisistä miehistä. Että kun kaikki käyvät samassa paikassa tukanleikkuussa ja käytössä ei ole kuin yksi hiusmalli, niin hyryläläiset miehet tunnisti samalla tavalla leikatusta tukasta.

Ensimmäinen osa Merikonttikodissa asumisesta

päivis: Olen kirjoittanut Uusi toivo -lehteen toistaiseksi kolmiosaisen sarjan asumisestamme Merikonttikodissa. Koska lehden levikki ei ole suuren suuri, ajattelin jakaa tekstit myös tänne. Tätä kautta ne kenties tavoittavat merikonttiasumisesta kiinnostuneita, joiden käteen Uusi toivo ei koskaan voisi päätyä. Tässä sarjan ensimmäinen osa:
 
Ihmisillä on monenlaisia haaveita asumisensa suhteen. Yksi haluaa asua omakotitalossa, toinen kerrostalossa ja kolmas ehkä rivitalossa. Juuri muita vaihtoehtoja ei tarjolla olekaan. Siirrettävissä oleva merikonttikoti voi kuitenkin olla ratkaisu niille, jotka haluavat jotain, joka on vähemmän kuin omakotitalo, mutta enemmän kuin lähinnä kesäkäyttöön tarkoitettu siirtolapuutarhamökki. Bonuksena tulee vielä se, että kodin voi ottaa mukaan, jos tulee tarve vaihtaa maisemaa. 

Voi kai sanoa, että olemme mieheni Jorma Soinin kanssa hurahtaneet merikontteihin. Siitä oivana todisteena on se, että olemme kohta kolmen vuoden ajan asuneet merikonteista rakennetussa pientalossa Tuusulan Myllykylässä. Pihasaunankin olemme tehneet merikonttiin. Eristämättömiä jatkojalostusta odottavia varastokontteja pihapiiristä löytyy kolme, kaksi pitkää ja yksi lyhyt.
 

Aikoinaan tuumailimme, että meille riittäisi pieni koti, joka mielellään saisi olla liikuteltava. Suunnitelma pyörillä varustetun pientalon hankinnasta kaatui kuitenkin omaan mahdottomuuteensa, sillä viranomaiset edellyttivät sen katsastamista joka vuosi. Onneksi löysimme merikontit. Kun saimme vielä tietää, ettei Suomessa ollut ainuttakaan rakennusluvan saanutta merikonttikotia, päätimme ottaa haasteen vastaan.
 

Ensin pitää karsia

ennakkoluulot 
 

Halusimme osoittaa, että merikontit ovat asuntorakentamisessa todellinen vaihtoehto. Meille on käynyt selväksi, että ne, joille merikonttien hyödyntäminen rakentamisessa on vieras asia, mieltävät merikonttiasukkaan lähinnä Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuvan syrjäytyneeksi reppanaksi.
  

Merikonttirakentamiseen liittyy vahvoja ennakkoluuloja. Olen joutunut monet kerrat vastaamaan epäluuloisille kysyjille, että ”kyllä, kodissamme on ikkunoita ja vieläpä aika monta”. Lasisia ulko-oviakin pienessä talossamme on peräti kolme.

Myös merikontissa tarkeneminen talvipakkasilla arveluttaa monia. Hyvin tosiaan tarkenemme, sillä merikontista kodin rakentavan edellytetään eristävän talonsa täsmälleen samojen rakennusmääräysten mukaan kuin muidenkin rakentajien. Ja lämpöä saamme puolivaraavan takan ja ilmalämpöpumpun avulla. Muutama säteilylämmitinkin, jotka tosin olivat täysin turha investointi, kotimme katon rajasta löytyy. Talossa on lisäksi lämmöntalteenottojärjestelmä.
 

Asumisemme merikonttikodissa alkoi Hyvinkään vuoden 2013 Asuntomessujen jälkeen. Kotimme oli varmasti yksi kuukauden kestäneiden messujen erikoisimmista kohteista. Messuvieraita poikkesi taloon arviolta 70 000. Osa ihasteli, osa hämmästeli ja osa ei tuntunut osaavan sanoa oikein mitään. Kaikkein kriittisimmät eivät rohjenneet edes astua sisään.
 

Merikontti sopii niin

köyhälle kuin rikkaallekin
 

Merikontteihin rakennettavista asunnoista puhutaan meillä Suomessa tällä hetkellä lähinnä erityisryhmien tilapäisenä asumisratkaisuna. Kokemukset maailmalla osoittavat kuitenkin, että merikonttiasunnot ja -asukkaat voivat olla mitä ja ketä tahansa. Ennen rakentamispäätöstä saimme käsiimme kirjan, jossa näytettiin miten ympäri maailman, Suomea lukuun ottamatta, merikontteja hyödynnetään rakentamisessa. Emme olleet uskoa silmiämme. Kirja esitteli upeita omakotitaloja ja viehättäviä merikonteista rakennettuja pientaloja – ja monenlaisia muita pieniä ja suuria rakennuksia. 
 

Kiinnostavaa on, että varakkaille ihmisille huippuarkkitehtien suunnittelemien asuntojen ohella sama metalliaihio toimii runkona myös kaikkein köyhimpien kodeille. Helteisillä maailman kolkilla vaatimaton koti syntyy pelkästään tekemällä kontin seiniin ikkuna-aukot. 
 

Hyvinkään Asuntomessuillakin sisään astujat saattoivat ajatella, että tällainen asunto sopii varmasti ”niille”. Niillä he tarkoittivat asunnottomia tai muuten vaikeasti asutettavia. Hetken ympärilleen katseltuaan moni oivalsi yllättäen, että tämähän sopisi meidän mummulle tai vaarille, jolle voitaisiin merikonteista rakentaa pientalo perheen omakotitontin kulmalle. Tai teini-ikään tulleet lapset voisivat omassa pihapiirissä harjoitella itsenäistä asumista merikonttikodissa. Aika moni alkoi myös ääneen haaveilla merikonttiin rakennetusta kesämökistä. 
 

Oma merikonttikotimme näyttää ulkoapäin siltä, mikä se onkin: kahdesta pitkästä merikontista rakennettu talo, jota ei ole lainkaan verhoiltu. Vain lukuisat ikkunat paljastavat, ettei kyse ole varastorakennuksesta. Merikonttikotien sijoitusmahdollisuudet asumiseen kaavoitetuilla alueilla lisääntyvät huomattavasti, jos ne eristetään ja verhoillaan ulkopuolelta. Silloin vain talon mittasuhteet ja kantikas muoto voivat vihjata, mistä rakennuksen runko on peräisin. Harjakatto häivyttää viimeisenkin mielikuvan valtamerillä seilaavien rahtilaivojen lasteista.

 

Sosiaalinen media

Vaikka lukijamäärät ovat vain osa Facebook-sivujemme

määristä, on näilläkin jo merkitystä.

jormas: Olen sosiaalisen median aktiivinen käyttäjä muussakin ominaisuudessa kuin lukijana ja toisten tekemisten seuraajana. Tuttuja ovat "kansanmedian" monet muodot ja mahdollisuudet. Aikaa siihen käytän vuorokaudessa arvatenkin 1-2 tuntia.
Mutta mistä olen ottanut tämän ajan? Ehkä eniten television katselusta ja sieltä milloin en ole tehnyt yhtään mitään. Kuten istunut autossa tai joukkoliikennevälineessä matkalla jonnekin. Kartanlukijana yksityisautossa, junassa, linja-autossa, lentokoneessa jne.

Yksi eniten aikaa vievistä, mutta myös mielenkiintoisimmista osioista on päiviksen kanssa yhteinen blogi. Jota olemme kirjoittaneet yli viisi vuotta käytännössä joka päivä. Sinne on syntynyt vuosien saatossa jotain sellaistakin, jolla on oman, pienen maailman lisäksi ollut merkitystä myös muille.

Oiva, myönteinen esimerkki on parin viikon mittainen kirjoitussarja, kun kävelimme lähes 100 kilometrin Seitsemän veljeksen vaellusreitin. Tästä toissakesän lomareissusta jalkaisin teimme blogikirjoitusten lisäksi kerralla luettavan kokonaisuuden. Sen voi lukea tästä:
http://elamantahden.fi/documents/Seitsem%C3%A4nveljeksenvaellusreitti.pdf

Tähän saakka laadukkaimman kokonaisuuden saimme aikaan ehkä Matkakodilla tekemästämme läpi Euroopan automatkasta Turkkiin:
http://docplayer.fi/569398-Matkapaivakirja-teksti-paivi-stranden-kuvat-ja-kuvatekstit-jorma-soini.html#show_full_text

Ensimmäisen kokonaisuuden sosiaaliseen mediaan kirjoitin ensimmäisestä eläkejaksostani kolumbialaisten katulasten luokse:
http://pattayasuomiseura.fi/documents/Kolumbianmatkaoptimoitu.pdf

Oma merkityksensä on ollut myös kirjoitussarjassani, joka tähtäsi Sininauhakonsernin eheyttämiseen. Se on ollut sarjoistamme ehkä haasteellisin, sillä se pureutui suoraan sylttytehtaaseen. Sain esimerkiksi pari suoranaisia uhkausta tai ainakin maalattua uhkakuvaa, että jos blogisarjassa on mitään, johon sylttytehdas pääsee kiinni, tapaatte raastuvassa.

Sydäntä lämmittävää palautetta tulee joskus jostain yksittäisestä kirjoituksestani ylipäätään sosiaaliseen mediaan. Toki joskus tulee myös todella kylmiä kirpaleita heiltä, joilta eniten odottaisin lämpöisiä pörröjä. Näin on käynyt esimerkiksi, kun olen sitä mieltä, että kuka tahansa saa rakastaa toiste ja ilmaista sen kuten kaikki muutkin aikuiset ihmiset esimerkiksi solmimalla avioliiton.

Monesta sosiaalisen median keskustelusta olen huomannut, että se tai hän, joka on sylttytehdas tai sen tapainen, ilmoittaa, että "vaikka aihe on hyvä ja sitä sekä tätä, keskustelufoorumi ja -tapa mielipiteen vaihtoon on väärä". Ymmärrän sen niin, että enemmän tai vähemmän kiusalliseen tilanteeseen joutunut asianomainen ajattelee vaikenemalla vetävänsä pitemmän korren. Oli miten tahansa, avoimuutta se lyö korville.

Aivan oiva paikka keskustelulle ja visioinnille on avoin Facebook-ryhmä. Kirjoitetussa keskustelussa kukaan ei puhu toisen päälle, on aikaa harkita mitä toinen ja mitä itse sanoo, joutuu vastuuseen sanomisistaan eikä tule kinaa, että sinähän sanoit niin tai näin. Mutta ennen kaikkea avoimessa, kirjoitetussa foorumissa saavat sanansa sanoa tasavertaisesti toisille täysin tuntemattomatkin. Jotka saavat saman sananvuoron, vaikka jäisivät puhumalla käytävässä komminkoinnissa muiden jalkoihin.

Huomaan tämänkin olevan aihe, josta voisin kirjoittaa kirjan (jota eivät itseni lisäksi muut lukisi). Joten tämä jää vain raapaisuksi ja voi olla, että palaan aiheeseen.

Siirrettäviä taloja on joka lähtöön

päivis: Elokuussa tulee neljä vuotta siitä, kun pääsimme muuttamaan kahdesta 12-metrisestä merikontista rakennettuun kotiimme. Merikonttikoti oli vuonna 2013 yksi Hyvinkään Asuntomessujen kohteista. Muista omakotitaloista poiketen se vietiin messujen päätyttyä pois alueelta.

Rekkakyydillä kaksi konttia tuotiin Tuusulan Jokilaaksoon ja pääsimme asumaan uuteen kotiimme jo samana päivänä. Tosin sähköt kytkettiin vasta seuraavana päivänä, mutta ainakaan minä en olisi enää malttanut odottaa hetkeäkään. Asumaan piti päästä heti.

Merikonttikotimme on suunniteltu sellaiseksi, että se voidaan varsin vaivattomasti nostaa pois niiltä sijoiltaan ja viedä pois. Muutto ei kyllä ole tullut mieleenkään.

Perjantaina osallistuin työpaikan virkistyspäivään Seurasaaressa. Seurasaari on täynnä muualta siirrettyjä taloja. Ensimmäisen taloryhmä, Niemelän torpan siirrettiin saareen Konginkankaalta Keski-Suomesta. Kaikkiaan Seurasaaressa on lähes 90 eri puolilta Suomea siirrettyä rakennusta. Osattiin sitä siis ennenkin. Entisajan rakennukset tehtiin hirsirunkoisiksi, mikä tietysti helpotti rakennusten siirtämistä ja pystyttämistä uudelleen.

Niemelän torpan rakennusten siirtourakka oli varmasti melkoinen.

Seurasaartakin suurempi urakka on ollut Terijoen huviloiden siirto. Arviolta 6500 huvilasta puolet päätyi eri puolille Suomea. Noin 200 Terijoen huvilaa rakennettiin uudelleen tuonne naapurikuntaan, Järvenpäähän. Valitettavasti niistä on jäljellä enää vain alle 20.

Silloin tällöin näkee kuvia suurista rakennuksista, joita milloin minkäkinlaisella alustalla siirretään hieman alkuperäiseltä paikaltaan tai joskus kuljetetaan vähän kauemmaksi. Harvoin nykyrakennukset on kuitenkaan tehty sellaisiksi, että ne voitaisiin pystyttää johonkin uuteen paikkaan.

Tänään kävimme Vihdin Nummelassa katsomassa merikonteista rakennettavaa omakotitaloa, jota ei ole tarkoitettu muualle siirrettäväksi. Lapsiperheen kodiksi tuleva omakotitalo on merikonttirakenteen lisäksi siitä erikoinen, että yksi osa talosta on tehty entisestä grilli-baarista. Hauskinta asiassa on se, että grilli-baarin mukana uudet omistajat saivat myös rutkasti rakennuksen historiaan liittyviä tarinoita.

Matti Rönkä, YLE, katsojapalaute ja minä

jormas. Eilen katselin päiviksen kanssa kuuden uutisia ja huomasimme että uutistenlukijalla oli puvun liivistä pari nappia auki. Ja kun sattui olemaan, kuten lähes aina, sähköinen kommunikointiväline käden ulottuvilla, päätin antaa loogisen ajattelun tuloksena syntyneeseen sähköpostisosoitteeseen palautteen. Tietämättä onko se oikea ja meneekö se perille. Meni se.

Usein tulee ajateltua yhtä sun toista, mielikuvituksellistakin julkisuuden henkilöistä. Joitakin mielessäni ja vähän muutenkin haukun, joitakin kehun ja joitakin ei kumpaakaan. Matti Rönkä on kuulunut viimeiseen sarjaan ja olen tyytynyt ihmettelemään, että sen minkä hän tekee, hän tekee hyvin. Kirjoitetut dekkarit mukaan lukien.

Mutta tässä iltainen ja tämän aamuinen sähköpostikeskustelumme:

2. kesäkuuta 2017 klo 18.27

Aihe: Liivin napit

Morjens Matti
Tänään jännäsimme kuuden uutisissa laittaako joku liivinnappisi kiinni. Keskimmäinen ja alin olivat nimittäin auki. Ei laittanut, joten hävisin vedon ((alkoholiton olut).

Jorma Soini, sosiaalineuvos

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Lähettäjä: Matti Rönkä
Vastaanottaja: Jorma Soini 

Perskuta - alin nappi on tarkoituksella auki (vanha sääntö, josta kyllä on poikkeuksia) - mutta keskimmäinen oli vahinko, jota kukaan ei huomannut.  Jouduin viiden uutisten jälkeen vaihtamaan mikrofonin, ja se on skragassa kiinni, piuha liivin alla.  Eli riisuin välillä, tai avasin napit - ja se yksi jäi auki.

Kiitos tarkkaavaisuudesta, ja pahoittelen vetoa...

mr
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Lähettäjä: Jorma Soini
Vastaanottaja: Matti Rönkä

Ei mitään syytä pahoitteluun. Mutta kuten huomaat, seuraamme joskus muuta enemmän kuin uutisia.

Täytyy antaa myös myönteinen palaute ja lupaus, etten aio olla jokapäiväinen riesa enkä palautteen antaja. Silmä tarkkana seurasin kuitenkin puoli yhdeksän uutisia ja kas, liivinnapit olivat kiinni. Tämä on myös oiva esimerkki siitä, että YLE, vaikka iso talo onkin, voi ottaa yhdenkin katsojapalautteen hyvinkin nopeasti huomioon. Ja ennen kaikkea tehdä muutoksia.

Mitä mainiointa kesää, toivottaa katsoja, joka ylensi sinun suosikki-uutisoijakseen.

Jorma Soini