Thaimaamme, osa 1.

jormas: Tapaninpäivänä 2004 merenalainen maanjäristys vapautti valtavat voimat maankuoresta Indonesian Sumatran saaren edustalla. Muutaman tunnin päästä hyökyaallot veivät satojen tuhansien ihmisten hengen.

Nyt talot ja lomakylät on rakennettu uudelleen, mutta miljoonien elämän onnettomuus muutti pysyvästi. Myös Suomessa on paljon niitä, joille tsunami on yhä läsnä joka päivä. Thaimaassa turismi on tointunut entiselleen. suomalaiset ovat palannet rannoilleen ja Intian valtamerelle on rakennettu tsunamivaroitusjärjestelmä, jottei katastrofi enää koskaan toistuisi.

Päivikselle ja minulle tämä sattui ajankohtaan, jolloin kaukana koto-Suomessa pohdimme mahdollista lomamatkaa jonnekin. Thaimaan valtion virkamies tai olisiko ollut peräti kuningas sanoi televisiossa, että jos valtiot haluavat auttaa katastrofin kärsineitä valtioita, toivomme avun suuntautuvat naapurimaihin, sillä joukossa on niitä, jotka kärsivät paljon enemmän ja ovat muutenkin vaikeammassa tilanteessa. Sen sijaan haastateltu henkilö toivotti kolmannen sektorin tervetulleeksi. Kotitelevisiostamme tulleessa raportissa haastateltiin myös paikallisia asukkaita, joilla oli vain yksi toivomus Thaimaan kävijöille: "Tulkaa takaisin." Kun tämä sattui aikaan, jolloin tuhoisia luonnonmullistuksia oli muuallakin, muistui niistä raporteista mieleen paikalliset, jotka surkuttelivat menetettyään kaiken: "Että mitä tässä nyt voi enää tehdä, kun valtio ja kaupunki eivät tee sitä eivätkä tätä."

Thaimaalaisista jäi maku, että kaiken menettäneinäkään he eivät kadottaneet uskoaan tulevaisuuteen ja lensimme Suomesta Phuketiin ja tuhoalueelle ensimmäisellä mahdollisella lennolla. Edustimme itsemme lisäksi mielestämme Suomea ja pientä yhdistystämme Elämän tähden ry:tä, jonka tarkoitus on ihmisten ja eläinten hyvinvoinnin lisääminen.

Paikan päältä vuokrasimme skootterit ja ajelimme pitkin Phuketin saarta, mutta myös muun muassa Khao Lakin rantoja. Sieltä täältä rauniokasoista kuului sahan surinaa ja vasaran pauketta. Seiniä nousi ylös ja jossakin saattoi olla ruoka- ja juomapaikka jo avannut ovensa. Vaikka ympärillä ei ollut kuin tuhoa ja hävitystä. Jossain suri perheen jäsen menetettyä äitiä, isää, sisarta tai koko perhettä. Mies saattoi istua rannalla jalat ristissä paikassa, jossa oli ollut vuosikymmenten ajan hänen ainut leipäpuunsa, Taskussa ei ollut bahtin bahtia, joilla kalastaja olisi hankkinut uuden veneen, millä laskea verkkonsa.

Meillä oli mukana oman mittapuun mukaan hyvinkin vaatimaton rahakukkaro, joista silloin tällöin annoimme pikkuisen niille apua tarvitseville, joiden tilanne onnistui liikuttamaan sisällämme osaa, jonka käsitän ihmisyydeksi ja lähimmäisen rakkaudeksi. Ihmisten lisäksi taisivat silloinkin saada kaduilla ja rannoilla kulkeneet koirat osansa.

Tuntui oikealta itsensä lisäksi edustaa pientä yhdistystämme,  vaikkakin taisi olla niin, että sen vaatimattomia rahavaroja emme avustuksiin käyttäneet. Mutta voi olla, että murenana tuluskukkaromme pohjalla oli silloinen työnantajani Sininauhasäätiö.

Paikallisen mittapuun mukaan kuljimme aineellisessa yltäkylläisyydessä ja matka opetti meille paljon. Sen, että kaiken menettäneenäkin voi säilyttää toivonsa. Rantoja ja kadun raunioita kierrellessäni opin myös sen, että itseni on vaikea hahmottaa edes mielikuvituksessa ihmistä, jolla olisi niin huono tilanne, että hän ei voi auttaa ketään millään tavalla.

Mutta niin raadollinen on ihminen, tai ainakin minä, että tässäkään asiassa ei kantavana voimana ollut edes sääli vaan itsekkyys. Tuntui nimittäin hyvältä voida auttaa niitä, joilla näytti olevan asiat huonommin kuin minulla. Ehkä näin on hyvä ollakin ja otan kiitollisuudella mieleen tämän tunteen. Luulen nimittäin, että mielelleni on hyväksi voida kokea olevansa edes joskus jollakin tapaa hyödyllinen.

Vihaa ja raivoa

päivis: Viime päivinä on tehty selväksi, että Suomessa vallitsee hiljaisuuden kulttuuri. Asioista ei puhuta ääneen. Siitä on kuulemma seurannut, että kaikessa rauhassa Suomeen on saanut syntyä rasistisia ryhmiä. Puhutaan natseista. Helsingin Rautatientorilla tapahtunut pahoinpitely oli piste iin päälle. Tiedetyin seurauksin.

Olen varmaan kulkenut jotenkin jälkijunassa tai laput silmillä, kun en osaa ollenkaan samaistua noihin väitteisiin. En varsinkaan siihen, että täälläkö ei muka puhuta asioista. Aivan kyllästymiseen saakka kun välillä kuulee, minkälaisia rasistisia tekoja tai puheita missä milloinkin on raportoitu. Ja mitä oli jankutus Soldiers of Odineista? Onneksi se on laantunut. Että hiljaisuuden kulttuuri?

Ihmettelen, miksi rikollisjärjestöiksikin nimitetyt Bandidokset tai United Brotherhoodit saavat toimia lähes rauhassa. Toistaiseksi ainakin liivijengiläiset ovat vielä vahvoilla sen suhteen, miten kansalaiset niihin suhtautuvat. Jonkinlaista ihailua voi jopa havaita makeiden Harrikoiden selässä istuvia jengiläisiä kohtaan. Tosin ahtaalle on liivijengiläisetkin laitettu: joiltakin on kielletty pääsy kouluihin puhumaan koulukiusaamista vastaan.

Toista maata ovat natsit. Niitä vihataan. Ja kyllä kuuluukin. Vaikka Jussi Halla-aho ehätti kertomaan, että laajalti julkisuutta saaneen Suomen Vastarintaliikkeen jäsenet ovat vain joukko taparikollisia. Totta varmaan sekin. Kun en taustoista paremmin tiedä, pidän sekä liivijengejä että natsiryhmiä jotenkin säälittävinä touhuajina, joiden puuhiin pitää toki suhtautua tietyllä vakavuudella.

Joku vihaa meitä tai toivottavasti vain
tätä laittamaamme kylttiä.

Edellinen oli otsikon mukainen viha-osio. Tässä tulee raivo-osio. Raivokin on ollut monet kerrat otsikoissa varsinkin liikenne-sanaan yhdistettynä. Niin paljon on puhuttu liikenneraivosta, että itsekin olen välillä tutkaillut omaa käyttäytymistäni ratin tai Vespan ohjaustangon takana. Kyllä, myönnän, että välillä raivoan, mutta ainuttakaan pyöräilijää en ole kiilannut nurin. Siitähän raivo-puheet taisivat saada alkunsa. Etteikö puhuta?

Jatkan siis raivosta. Joku lähitienoolla asuva kohdistaa raivoaan meidän pihapiiriämme kohtaan. En ole henkilöä tavannut, mutta kahdesti hän on käynyt paiskaamassa pois varsin ystävällismielisen lappusemme, jolla yritämme pitää pihaltamme pois mahdolliset vahingossa, miksei tahallaankin, sinne eksyvät. Joskus viime kesänä katosi kyllästetystä puusta tehty, kaupasta rahalla ostettu tolppa, johon kiinnitetyssä lapussa oli pyyntö palata takaisin kuntopolulle. Silloin ajattelimme vielä, että joku on "vain varastanut" kelpo tolpan ja vienyt omiin tarpeisiinsa.

Tänään tiesin, että se joku onkin käynyt raivoamassa pihapiirimme laidalla. Jorman laittama raskas metallitolppa, johon kiinnitimme uudelleen saman, ystävällismielisen kehotuksen kääntyä takaisin, oli viskattu pusikkoon. En liioittele yhtään, kun väitän, että jonkinlaisesta vihateosta tässäkin oli kyse. Sen verran painava tuo parimetrinen tolppa on. Vaivoin sain sen pystytettyä takaisin paikoilleen. Toivon, että jonkun myllykyläläisen raivo olisi jo laantunut. Raivota osaan nimittäin minäkin, jos satutaan kyltin paiskojan kanssa vastakkain.

Pieniä iloja nuorekkaassa mielessä

Jotkut eläimet syövät kädestäni, muttei yksikään ihminen

jormas: päivis kirjoitti eilen ihmismielestä, joka ei vanhene samaa vauhtia kuin fyysinen olemus eli ruumis. On helppoa olla samaa mieltä, vaikkakin olen tavannut myös ihmisiä, joissa tuntuu asuvan nuoressa ruumissa vanha mieli.

En tiedä liittyykö se ikään, että olen eläkeikään päästyäni pyrkinyt tietoisesti etsimään iloa ja päivien sisältöä pienistä asioista, joita ei juuri itseni lisäksi voi minulta muut viedä. Toki totta on sekin, että itsehän päätän suhtautumiseni minulle tapahtuvaan ja kokemaani. Silti vielä tänäänkin, yhä harvenevassa määrin tosin, entiset työnantajani onnistuvat pahoittamaan mieleni. Joka kylläkin saattaa johtua siitä, että työ, josta ja jossa olen saanut ansioni ja ansioni mukaan, on ollut minulle paljon muutakin kuin leipäpuu.

Mutta yhä enemmän eläimillä ja kasveillakin on sijaa mieleni sopukoissa. Nautin niiden elämän seuraamisesta ja joskus niihin puuttumisestakin, mutta ennen kaikkea lähes kaikkien elämien suojelemista. Koen jopa joskus pelastaneenikin sellaisen. Esimerkiksi perhosen saunamme ikkunan välistä ennen kuin alamme mäiskimään kiukaalle löylyjä.

Jo viime reissulla kuljin mukanani jyväpussi, josta ruokin puolen metrin kahleisiin sidottuja, yli 50 vuotta eläviä papukaijoja enemmän ja vähemmän surullisin mielin. Mutta myös rantatuolien välissä puikkelehtivia pikkuvarpusia sekä Thaimaan kottaraisiksi ja rastaiksi nimittämiäni lintuja. Silloin tällöin ajatellen, että onnistuisinkohan tulemaan jollekin niin luotettavaksi, että se rohkenisi ottaa jyväsen sormieni välistä. Nyt näin tapahtui usein käymällämme "Seiskan altaalla". Pieniä, minulle merkityksellisiä ja itseni kokoisia iloja.

Jokilaakson Isoa kiveä varjostamaan olemme istuttaneet siemenestä saakka kasvatetun tammentaimenen. Kaikkiaan pieniä tammia oli useita, mutta pihakanimme ovat talvien aikana popsineet nälkäänsä muut. Niistä vain yksi on jäljellä. Tärkeää minulle on myös se, että kyseinen tammenterho on poimittu Kellokosken sairaalaan pihapuista. Minusta on mukava ajatella, että sen jälkeen kun tuhkamme on ripoteltu laatalla varustetun Ison kivemme juureen, jää tammi viestittämään päiviksellekin parhaan kykyni mukaan välittämääni hulluuttani(mme?) jälkeemme jääville.

Oma lukunsa on määrätyillä, nimenkin saaneilla eläimillä, joista yksi on Jomtien-Pattayalla vanhempineen asustava Sweetheart-koira. Jonka elämän suojelemisesta kiivaimmat suomalaiset olivat parin valokuvan perusteellä valmiita tuomitsemaan minut ykkösluokan eläinrääkkääjäksi. Eläinlääkärin lausunnon mukaan pennun piti nimittäin sairastaa parantumatonta luusyöpää. Lääkäri sanoi diagnoosissaan, että koiralle ei voi tehdä mitään ja koska sillä ei ole juuri tuskia, olisi sille parasta viettää vähäiset elämänsä loppupäivät koiravanhempiensa kanssa. Sweetheart oli tosiaan hyvin huonossa kunnossa välillä, kun kävimme katsomassa sitä roska-astian takana, jossa se makasi vähäisen varjon löytäneenä. Ei heilunut häntä eikä noussut pää ja olimmekin usein varmoja, että aamulla se on kuollut.

Sweetheart ja Phantom

Mutta niin se vaan jotenkin onnistui pitämään karvaansakin ohuemmasta elämänlangastaan kiinni. Kun nyt puolen vuoden jälkeen sen taas tapasin vanhempineen, oli kolme iloista koiraa ottamassa vastaan. Sillä jo kaukaa ne tunnistivat moottoripyöräni äänen. Koiravanhemmat olivat kuin mitkä koirat tahansa ja Sweetheart poikkeaa niistä vain kokonsa ja vähän sinne tänne sojottavien jalkojensa ansioista.

Emä on ottanut sen tosi tiukkaan komentoonsa, jonka syy saattaa olla, että se ymmärtää Sweetheartilla olevan aikeita tehdä pentuja isänsä kanssa. Olimme nimittäin taloudellisesti tukemassa emän sterilointia. Silloin ei tullut mieleenkään, että niin olisi syytä tehdä sen ainoalle kotiin jääneelle pennulle, sillä sen piti elää korkeintaan jokunen viikko.

Joskus ja aika useinkin tuntuu siltä, että minulle Thaimaan tärkein asia on koiraperhe, jonka elämää olemme seuranneet ja tukeneet jo edellisen pentueen aikana. Mutta, jos tässä elämänsuojeluprojektissa maallista glamouria jaettaisiin, olisi kohde Gerry Koto Rasmus ja hänen puolisonsa(ehkä) kanssa tekemä työ. Heidät ohjasimme aikoinaan koiraperheen luo ja ilman heidän työpanostaan tällä yhä jatkuvalla tarinalla olisi huomattavasti mollivoittoisempi sävy.

Vuosia kertyy mutta ihmismieli ei vanhene

päivis: Olen tosi usein ihmetellyt itseäni. Miksi peilistä katsoo naama, jonka iän voi hyvin uskoa alkavan numerolla 6? Tai joku heikkonäköinen voisi kenties jopa sanoa, että numerolla 5. Kun mieli ei kuitenkaan ole omien tuntemusten mukaan kuusikymppisen, eikä oikein kyllä viisikymppisenkään. Joskus tohkeissani koen "taantuvani" jopa lapsen ikäiseksi.

Olen siis päätellyt, että ihmismieli ei vanhene samaa tahtia fyysisen ruumiin kanssa. Jopa niin voi käydä, että kuvittelee pystyvänsä tekemään jotain samaa, jota nuorempana on tehnyt, ja sitten joutuu ihmettelemään, miksi jalka ei nouse samalla tavalla tai miksi lattialle istahdettuaan ei meinaakaan päästä ylös.

Voimien olen huomannut ehtyvän myös käsivarsista. Esimerkiksi Matkakodin ohjaamon yläpuolella olevaa petiä ei enää meinaa saada samalla tavalla nostettua yläasentoon kuten ennen. Jorma tosin lohduttelee, että laite on jäykistynyt. Uskoisinko? Kuntosaliharjoittelu ei olisi pahitteeksi.

Meillä on Jokilaaksossa ja Laukaassa parvisänky. Jorma nimittää parvia vanhuusmittareiksi. Silloin kun emme enää pääse parvelle ja varsinkaan sieltä pois, pitää kutsua kotihoito avuksi. Se on siis Jormalle merkki siitä, että olemme vanhoja.

Vespalla ajelu on yksi minun vanhuusmittareistani. Kun joku kesä en enää
halua lähteä Vespalla tien päälle, tiedän olevani vanha. Riistakamera todisti
tässä koleana syysaamuna töihin lähtöäni.

Joskus 50 vuotta sitten ikäiseni ihmiset näyttivät ulkoisestikin vanhoilta. Mutta olivatko he kuitenkaan sisimmässään vanhoja? Eipä ole ketään yli 100-vuotiasta, jolta asiaa voisin kysyä. Arvailemaankaan en halua lähteä.

Nykyään on varmasti entistä vaikeampaa määritellä, miten eläkeikään ehtineitä kutsuttaisiin. Toimittajat kyllä joskus hyvinkin huolettomasti nimittelevät vanhukseksi vaikka metsään eksynyttä eläkepappaa, joka kuitenkaan ei saata olla vielä edes 70-vuotias.

Kuusikymppistä taas ei millään mittarilla voi enää kutsua keski-ikäiseksi, mutta ei kyllä vanhukseksikaan. Ihan niin kuin keski-ikäisen jälkeen pitäisi keksiä joku uusi nimitys, joka kuvaisi paremmin elämänkaaren vaihetta, joka tulee ennen todellista vanhuutta. Seniori tai ikäihminen eivät nekään oikein tunnu oikealta nimitykseltä keski-iän jälkeen. Itse taidan kuitenkin jo olla vanha, mutta en vanhus.

Moottoripyöräremontissa

Täällä homma sujui ja tänne tulen toistekin

jormas: Toissapäivänä kirjoitin, että irrottaessani jalkapumppua moottoripyöräni eturenkaasta, irtosi venttiili ja suihkis, tyhjeni koko gummi. Sain sullottua venttiilin sisäkaluineen vanteen reikään takaisin jollakin tavalla sekä perään hieman ilmaakin, joten pääsin ajamalla etsimään pajaa tai verstasta. Täällä nimittäin on pyöräverstasta joka lähtöön.

Silmiini sattui koko lailla hikisen näköinen paja, jossa ei ollut juuri muuta kuin epäjärjestystä, mutta parin, kolmen miehen voimin täysi touhu päällä. Heille kerroin loistavalla kielitaidollani ongelmani ja sain pyörän työn alle. Välillä asentaja otti laukun olalle ja mopon (skootterin) alle ja nouti osia jostain. Homma sujui ja tuli hyvä mieli. Rasvaakin laitettiin sinne tänne sekä tarkistettiin koneen öljyt.

Kun mies huomasi, että takajarrut laahasivat päällä, hän selitti jotain thaiksi, josta en ymmärtänyt mitään. Nyökyttelin paikalliseen tapaan innokkaasti kohdissa, joihin arvelin kuuluvan nyökytyksiä ja ymmärtäväisiä ilmeitä. Hymy levisi myös asentajan kasvoille ja hän pani pyörän uudelleen pukille. Purki koko takajarrusylinterin mekanismeineen, pesi kaikki osat, vaihtoi jarrupalat ja kokosi takaisin.
Koko lystille osineen tuli hintaa alle 20 euroa ja minulle tosi hyvä mieli. Sillä vaikka pyörä onkin jo kovin ruosteinen, se toimii tällä hetkellä paremmin kuin pitkään aikaan.

Timo toi päivikselle kalun vesikäyttöön

Sen jälkeen, Seven Seasin kanssa kun samalla kadulla olin, en malttanut olla ajamasta pihaan portista, kun siinä oli moottoripyörän mentävä aukko. Vartijat jotain huiskivat ja minä nyökyttelin taas. Paljon oli Thaikodissamme tapahtunut, vaikka ajattelin, että ei ehkä ole ylihuomenna luovutuskunnossa, kun on virallinen tarkastus.

Vaan olipa eiliseen mennessä tullut valmista. Jäljellä vain jotain pientä fiksattavaa siellä täällä. Tarkkaavia suomalaissilmiä meillä oli peräti kahdeksan kappaletta paikalla. Kaupan päällisiksi tuli täälläkin tosi hyvä mieli, sillä olivat väsänneet myös klubirakennukseen vastoin aiempaa tietoa pari höyrysaunaa. Ensi tiistaina menen ottamaan asuntomme vastaan, josta alkaa kamojen roudaaminen Pattaya Suomi-Seuran kodistamme. Uudet hankinnat verhoineen teenkin sitten yhdessä päiviksen kanssa.

Niin kiirettä ei minulla ollut, etten olisi ehtinyt tapaamaan Sweetheart-koiraa sekä sen vanhempia. Siitä tapaamisesta ehkä sananen ylihuomenna.

Thai-kodin viimeinen erä on maksettu

Uima-altaat eivät ole vielä käyttökunnossa.
Burmalaiset rakentajat kuulemma luulivat
joeksi ja pesivät vedessä työvälineitään. Nyt
altaat pitää tehopestä. Altaiden avajaiset
pidetään 15.10.

päivis: Kolme ja puoli vuotta sitten päätimme, että Seven Seas Condo Resort Thaimaan Pattayn kupeessa Jomtienilla on meidän juttumme. Siinä vaiheessa tulevaa jättiläiskiinteistöä varten ei ollut tehty oikein mitään näkyvää. Oli vain tasaiseksi lanattu tanner Chaiyapruek soi kolmosen varrella, runsaan puolen kilometrin päässä meren rannalta.

Mutta tänään Jorma kumppaneineen oli paikan päällä tarkistamassa, että asunto on siinä kunnossa, että se voidaan ottaa vastaan. Siitä puolestaan seurasi, että kävin pankissa maksamassa asunnon viimeisen erän. Muutama muukin maksu tuli samalla hoidettua. Havaitut korjaukset on luvattu tehdä ja tähän tietoon Jorma saa asunnon avaimet ensi tiistaina.

Olemme olleet hieman hataran tiedon varassa sen suhteen, miten rahat tulee siirtää Thaimaahan. Jos maksutapahtumat haluaa ottaa varman päälle, jolloin Thaimaassa ei tarvitse hankkia todistusta tai dokumenttia siitä, että raha ei ole ns. harmaata, on turvallisinta hoitaa maksut Suomessa pankin kautta myyjän tilille.

Nyt yhden, noin 7200 euron suuruiseen maksuun pitää lisätä 4000 bahtia, noin sadan euron verran, koska se maksettiin käteisellä. Miksi niin? No siksi, että euron kurssi on parempi, kun bahteja vaihtaa paikan päällä. Tuon neljä tonnia myyjäpuoli veloittaa siitä, että se hankkiin tarpeellisen Forex-dokumentin.

Jorma bongasi posti-
laatikkommekin. Ei
taitaisi Hesari mahtua.

Hieman koin tulleeni harhautetuksi, kun vähän aikaa sitten katselin Seven Seasin Facebook-sivuille laitettuja kuvia kalustetusta asunnosta. Kuvassa huoneissa oli verhot, mutta tänään selvisi, että ne eivät kuulukaan hintaan. Sen olisin tietysti voinut tarkistaa kauppakirjasta, johon on pikkutarkasti listattu kaikki hintaan kuuluva. Syyttää voin siis vain itseäni, mutta olisivat sentään voineet verhokiskot asentaa. Mutta niitä ei kuulemma ole siksi, että ihmiset haluavat kukin omalla tavallaan virittää verhot ikkunaan, joku tankoon, joku kiskoon ja joku ehkä laittaa rullaverhot tai sälekaihtimet. Selityksiä riittää.

Tämä toivon mukaan on nyt ainut marmatus, jonka sanon ääneen. Olen nimittäin aivan täpinöissäni, että pääsen paikan päälle muuttamaan ja sisustamaan kotiamme.

Kesä on kauimmillaankin vain muutaman tunnin päässä

jormas: Eilen lensin Jomtien-Pattayalle. Sain ikkunapaikkani viereen nuorehkon, saksalaisen pariskunnan ja lentokoneen ikkunalasin toiselle puolelle kärpäsen. Koska kielitaitoni molemmille puolille on lähes yhtä huono, kysyin kärpäseltä, että Thaimaahanko sinäkin pakkasia pakoon? Lisäsin vielä, että jos niin aiot, tulee ulkopuolella kylmä, sillä reippaan 11 kilometrin korkeudella on pakkasta yli 50 astetta. En tiedä ymmärsikö vai ei, mutta omat siipensä se otti alleen jo lähtökiihdytyksessä.

Lento meni oivalla tavalla, vaikka se koko yön kestävänä tuntuukin kohtalaisen pitkältä ajalta, sille en juuri koneessa nuku. Tiedän, että tähän, kuten moneen muuhunkin lähtöön on nappeja, joiden avulla lento menee hujauksessa eikä Bangkokin kentällä hetkeen edes tajua, että missähän ollaan. Mutta kun en muiltakaan osin keinotekoisesti omaa todellisuutta lähde muuksi muuttamaan, niin valvon 10-tuntisen lennon. Olla möllötän, luen elektronisia kirjojani tai pelaan pelejä tai katson elokuvia. Ja syön, sillä aterioitakin mahtuu lennolle pari.

Ensimmäisen kerran lennoillani toimivat matkustajille tarkoitetut lentokamerat eteen ja alas oivalla tavalla. Siis niin, että niistä voi istuinpaikalta seurata myös laskeutumisen aina siihen saakka kunnes kiinnitymme lentoterminaalin ramppiin.

Finnairin valtionyhtiön lennolle olivat palanneet kaikki suomenkieliset kuulutukset. Joskaan pieni mieleni ei hyväksy sitä, että ne aloitetaan lontoonkielellä. Suomalaisen kansallisidentiteetin oiva kohottaja ja mailli muillekin, joita koneessa saattoi olla enemmistö, on pitää esillä kotimaisia kieliä. Varsinkin, kun kyseessä on valtion lafka. Veikkaan nimittäin, että jos olisi rintamalle lähtö, eivät kutsut tulisi "ensin englanniksi". Mutta näillä mennään ja hyvä näinkin.

Bangkokin Suvarnabhumin kentälle laskeuduttiin ajallaan, josta tarkoitus oli jatkaa koneessa tapaamani tutun pariskunnan kanssa kimppataksilla Jomtien-Pattayalle. Mutta tuloselvityksen jälkeen ei parinkuntaa näkynyt missään, joten hipsin tutulle linja-autoasemalle, joka oli vaihtanut paikkaan muutaman kymmenen metriä. Tunnin-kahden välein lähtevät ilmastoidut bussin viilettävät matkan alle parissa tunnissa ja ottavat siitä reippaan kolme euroa paikallisessa baht-valuutassa.

Jomtienin bussiasemalta on moottoripyörämme säilytyspaikalle muutaman sadan metrin matka. Siellä Honda Phantom nökötti reippaan puolen vuoden huilaamisen jälkeen alakuloisena ja pölyisenä. Jokakertainen jännityksen paikka on, että kuinka on akku jaksanut pitää virtaa ja lähteekö pyörä käyntiin. Hyvin lähti, mutta kun pumppasin ilmaa lähes tyhjään etukumiin, niin irrottaessani jalkapumppuni ilmaletkua venttiilistä, irtosi koko venttiili. Mutta siitä seuraavassa blogissa. Ehkä.

Käsillä tekemisen taidosta

päivis: Olen aina silloin tällöin marmattanut täällä blogissa sitä, että lapsilta viedään oikeus kädentaitoihin milloin milläkin tekosyyllä. Pari iltaa sitten telkkarissa näytettiin vihreisiin mainoshuppareihin pukeutunutta koululuokkaa, jossa jokaisella oppilaalla oli käden jatkeena kannettava tietokone tai tabletti. Tietokoneilla korvattiin jotain sellaista, jota aikaisemmin tehtiin käsin.

Koululaisilta vietiin oikeus oppia kaunokirjoitusta. Tai oikeus pitää edes kynää kädessä. Kaunokirjoitus ei kouluissa enää tästä syksystä alkaen ole oppiaineena. Näin päätti Opetushallitus vuosi sitten. Käsitöitä kai sentään vielä opetetaan, mutta muuten käsin tekeminen alkaa käydä vähiin.

Tällaiset lehtijutut ilahduttavat minua.

Tänään aamun Hesaria lukiessani olin todella ilahtunut, kun lehdessä oli Maria Vileniuksen haastattelu. Graafiseksi suunnittelijaksi Ranskassa kouluttautunut Vilenius oli etsinyt oman alansa töitä, mutta ainakaan tällä hetkellä niitä ei riitä kaikille halukkaille. Ei edes Pariisissa. Sen sijaan hän oli bongannut työpaikkailmoituksen, jossa kalligrafia-palveluja tarjoava yritys etsi freelancereita kaunokirjoittajiksi.

Kolmekymppisen Vileniuksen kouluaikana kaunokirjoitus oli ehkä jo henkitoreissaan, mutta jonkinlaista kädentaitojen opettamisen ymmärtämistä peruskouluissamme vielä -90-luvulla oli. Osittain varmasti siksi Maria Vilenius rohkeni hakea työtehtävää.

Vileniuksen saamat tehtävät kertovat siitä, että ainakin jossain perinteistä kaunokirjoitusta arvostetaan edelleen. Kaunokirjoittajan ensimmäinen työtehtävä oli kirjoittaa noin sataan kirjekuoreen vastaanottajien nimet kauniilla käsialalla. Työtehtäviä oli tarjolla erityisesti ranskalaisten muotitalojen kutsukorttien parissa.

Huomaan itsessänikin, miten käden käytön hallinta vähitellen rapistuu, kun päivittäin ei tule kirjoitettua kynällä. Kun välillä on kirjoitettava käsin, on joskus vaikea päättää, kirjoittaisiko kaunoa vai tekstaisiko. Yllättäen tekstaaminen on toisinaan helpompaa ja jopa nopeampaa kuin kaunokirjoittaminen. Siitäkin huolimatta, että arki-kaunoni on joskus niin epäselvää, etten jälkeenpäin aina saa tolkkua, mitä olen kirjoittanut.

Jormas tulee, oletko valmis Seven Seas?

Näihin tiloihin lennolla eivät kynnet pidä.

jormas: Tänään jää päivis syysleskeksi kolmeksi viikoksi, sillä otan alleni Finnairin lähes uuden puhalluslampun ja karautan sillä yhtä aikaa viimeisten muuttolintujen kanssa Siaminlahden rannalle. Vaikka tosin taitaa olla niin, että Suomen linnut eivät suuntaa talveksi juurikaan Aasian suuntaan. Päivis kuitenkin tulee kolmen viikon kuluttua perässä ja yritän pysyä sen aikaa hengissä ilman hänen maittavia aamu- ja iltapalojaan.

Jos kaikki menee kuten toivomme, vietämme nyt ensimmäisen jakson uudessa Thaikodissamme, jota on rakennettu kolme ja puoli vuotta. On ollut jännittävää seurata kuinka meidän käy, sillä kaupat löimme lukkoon ennen kuin ensimmäistäkään lapionpistoa oli tehty 1500 asunnon sekä runsaiden viihtymistilojen ja uima-altaiden suhteen. Vaikka luonnollisesti odotamme valmistumista kuin nousevaa aurinkoa, koko odotusajan olimme tyytyväisiä, kun rakennustyömaalla ylipäätään oli työmiehiä ja -naisia paikalla. Sillä niin Thaimaassa kuin muuallakin silmiin sattuu silloin tällöin kohteita, joissa on osin jo huonekaluja sisällä, mutta silti asukkaat eivät ole voineet muuttaa eikä koko kohde ole päässyt satamaan saakka.

Tähän reissuun päättyy todennäköisesti monivuotinen vuokrasuhteemme Pattaya Suomi-Seuran ylimmässä kerroksessa. Vaikka asumismuotomme on ollut turistin mittapuun mukaan vaatimaton, on se ollut meille kovasti mieleen. Pikku parvekkeeltamme olemme monina aamuina ja iltoina seuranneet kotikatumme vilinää ja siltä osin olemmekin olleet niin sanotusti Jomtienin elämän ytimessä. Yhden session parvekkeellamme asui erokkokolibri poikasiaan kasvattaen. Oma elämänsä oli kattojemme välissä varpuspariskunnalla. Mutta nyt tähänkin tulee muutos, sillä uuden kotimme Seven Seasin ulkopuolisilta suljettuun maailmaan ei ole asiaa ilman kulkulupaa ja mitä muuta sitten yötä päivää porteilla päivystävät vartijat muuta vaativatkaan. No, ehkä kulkulupia ei linnuilta vaadita sielläkään.

Mutta näihin tiloihin perillä taas kynnet pitää.

Aika usein olemme lennelleet suoraan Bangkokiin, mutta joskus toisinkin. Välilaskeuduttu on Kiinan suunnalla, Singaporessa, Ukrainassa, Venäjällä jossain Euroopassa ja vähän muuallakin. Suora lento eestaas maksoi nyt 600 euron pintaan, joka on suorien lentojen keskihinnan alapuolella. Kaikista halvimmillaan määrättyyn aikaan välilaskujen kanssa taitaa edestakaisen lennon Helsingistä Bangkokiin saada reippaalla 300 eurolla.

Vaikka päiviksellekin jää puuhastelua Merikonttikotimme talviteloilleen laittamisessa, on se oma projektinsa. Olemme myös harjoitelleet vuoden päästä olevaa aikaa, jolloin ehkä kesäkodiksemme muuttuvan Duokodin on tarkoitus nukkua tai vähintään torkkua koko talvi. Töitä ja tuumattavaa on riittänyt, sillä vaikka Duokoti on pieni, on siinä saunakontteineen tekniikkaa kohtuullisen kokoisen omakotitalon verran. Oma lukunsa on neljä eri lämmitysjärjestelmää ja vesijärjestelmämme, sillä emme kuulu kunnallistekniikan piirin talous- emmekä jätevetemme osalta. Myöskään omaa kaivoa meillä ei ole. Kuten päivis kirjoitti, vettä haemme vähän sieltä täältä. Välillä Vantaan, välissä Tuusulan vesijohtoverkoista ja välillä lähteeltä. On sitä haettu joskus Sjöblomin Juhanin omakotitalon seinästäkin. Kaffe- ja juomavettä on tuotu peräti Laukaan kunnan haja-asustusalueelta saakka.

Kantovesi ja ekokäymälä

päivis: Tänään oli taas vesisäiliöiden täyttöpäivä. Jorma haki Niilon kanssa tuhat litraa vettä, josta suurin osa meni Merikonttikodin säiliöön. Loput pumpattiin saunakontin säiliöön. Asumisemme vaatii siis jonkin verran viitseliäisyyttä, jos sitä vertaa tavalliseen, kunnallistekniikkaan kytketyssä asunnossa asumiseen.

Riistakamera on napannut kuvan, kun Jorma on lähdössä hakemaan
vettä. Niilo on kuuauton lavalla omassa häkissään.

Ekokäymälän käyttö ja erityisesti sen tyhjentäminen on hyvä esimerkki jatkuvasta oppimisesta. Tuntuu, että joka kerta joutuu miettimään, onkohan nytkään tehty asioita ihan niin kuin ohjekirja neuvoo.

Muutaman kerran Mulltoan pyttyyn on syttynyt punainen merkkivalo, joka viittaa siihen, että laitteessa on liikaa kosteutta. Aina pytyn komposti-tuotoskaan ei näytä siltä, miten Mulltoan kompostoivaa ekokäymälää mainostetaan.

Mulltoa kehottaa käyttämään sen omaa multaa, jota pyttyyn kuuluisi lisätä kerran viikossa muutama desi. Senkin ohjeen otin tosissani vasta pitkän käyttökokemuksen jälkeen. Kun ensimmäinen Mulltoan multapussi loppui, päätin, että en lähde metsästämään Mulltoan omaa merkkiä, sillä laitteen ja oheistuotteiden jälleenmyyjät ovat Suomessa vähän hakusessa. Kovin kallistakin se netistä löydettyjen tietojen perusteella näyttäisi olevan.

Päätin ostaa multaa, joka on mahdollisimman samankaltaista kuin Mulltoan oma tuote. Päädyin luomukukkamultaan. Hyvin on toiminut. Näin luulen.

Mutta kolmen vuoden aikana osaaminen on toki lisääntynyt. Oli sitten kyse ekokäymälän tai muiden laitteiden toiminnasta. Tänään kävimme läpi muun muassa niitä toimenpiteitä, joita talo vaatii, kun se jää tyhjilleen pitemmäksi aikaa. Monenlaisia asioita pitää osata ja muistaa tehdä.

Kolme vuotta kontissa

päivis: Jorma julkaisi bloginaan muun muassa mielipidekirjoituksen, joka ilmestyi Hesarissa eilen. Jorman kirjoittama ja meidän molempien allekirjoittama kirjoitus syntyi toissa-aamuisesta tunteesta, että "nyt pitää kyllä saada tähän keskusteluun myös meidän mielipiteemme". Tuo mielipiteemme on, että jos me voimme hyvin asua merikonttiin rakennetussa kodissa, miksi eivät sitten muutkin voisi tehdä niin.

Meidän Merikonttikotimme on täydellisesti siirrettävissä. Jos nyt kolmen vuoden asumiskokemuksen jälkeen haluaisimme vaihtaa maisemaa, ei tarvita kuin rekka tai kaksi nostamaan kontit kyytiin. Mahdollinen uusi sijoituspaikka ei vaadi muuta kuin pari betonipalkkia, joiden päälle kontit taas laskettaisiin, ja sähköliittymä pitää tietysti myös olla tontilla. Mutta siinä se sitten onkin. Kunnallistekniikkaa meidän kotimme ei tarvitse. Vesi ja viemäri kulkevat toisessa kontissa mukana.

Liikuteltavuus on yksi tärkeä pointti, jota olemme toistaneet merikontteihin rakennetuista asunnoista puhuttaessa. Asuntopulaan merikonteista voisi saada helpotusta muun muassa siten, että pysyvämpää rakentamista odottaville tonteille voisi muutamaksi vuodeksi pystyttää kontteihin rakennettuja asuntoja. Kun tonttia viimein tarvitaan suunniteltuun käyttöön, merikonttiasunnoille voitaisiin etsiä uusi paikka.

Kun kävimme muutama vuosi sitten Amsterdamissa katsomassa sinne rakennettuja merikonttikerrostaloja, silloin ei kyllä tullut mieleen, että merikonteista rakennettu kerrostalokin voitaisiin purkaa ja siirtää muualle. Keväällä kuitenkin saimme lukea, että vuoden 2005 paikkeilla rakennetun Keetwonen-nimisen tuhannen asunnon opiskelija-asuntokokonaisuus on myytävänä. Punaisten konttikerrostalojen tilalle tulee ensi vuonna jotain muuta ja konttiasunnot siirretään jonnekin, johon talojen ostaja tai ostajat haluavat ne sijoittaa.

Mutta konteista rakennetut asunnot eivät ole ainut tapa tehdä koteja, jotka voidaan siirtää uuteen paikkaan. Vasta äskettäin minulle selvisi, että naapurikuntaamme, Järvenpäähän, on 1920-luvulla siirretty yli 200 tyhjilleen jäänyttä huvilaa Terijoelta. Ja edelleen jokunen niistä on asuin- tai jossain muussa käytössä. Terijoen talojen siirrettävyys perustuu tietysti hirsirunkoon.

On mukava ajatella, että merikonttiin rakennetut asunnot ovat siirrettävyytensä ansiosta jatkumoa muun muassa Helsingin Seurasaareen siirretyille eri maakuntien rakennuksille.

Merikonttikodissa asuu onnellinen pariskunta

jormas: Eilen kirjoitin Hyrylän katukulttuuria, osa 6 blogin ja linkitin sen Facebook-sivuille. Mutta he tai joku muu poisti sen ainakin Tuusula-foorumilta ilman minulle saakka tulleita selityksiä. Ihmeellistä, sillä luetutin kirjoitukseni muun muassa toimittajalla, joka hänkään ei ymmärtänyt asiaa. Kirjoitus on kuitenkin luettavissa blogisivuiltamme, sillä sinne ei hevin sensuuri yllä kuin raastuvan päätöksellä. Jos sittenkään.

Mutta tämän päivän Hesari sen sijaan julkaisi vastineemme Y-säätiön johtajalle. Hänen kirjoituksestaan selvisi samalla sekin miksi Y-säätiö ei ole kiinnostunut merikonttikodeista. Joten ainakin yksi asia Y-säätiössä säilyi, vaikka johtaja vaihtui. Asenteellinen vastustus merikonteista tehtyihin koteihin.

Hesari mielipiteitämme hieman muutteli, jota sitäkään en aina aivan ymmärrä. Lehti näkee hyväksi julkaista jonkun kirjoittaman mielipiteen, josta kirjoittaja on luonnollisesti vastuussa. Joten mitä sitä muuttelemaan. Meidän kirjoituksessasmme ei sinällään mikään oleellinen muuttunut, mutta tässä kirjoituksemme alkuperäisenä:

Y-säätiön toimitusjohtaja Juha Kaasinen kirjoitti 14.9.2016 mielipidesivuilla, että Asunnottomuutta ei ratkaista konteilla. Mutta miksi ei ratkaista? Onko kyse muustakin kuin tietämättömyydestä ja asenteista?

Neljästä merikontista tehty, hartolalainen kesäasunto osallistui kesällä television ”Suomen kaunein koti” -kilpailuun ja selvisi finaaliin.

Puolitoista vuotta sitten Hesari kirjoitti, että ”Jessica Sam 18, asuu yhdessä kaupungin uusimmista konttialueista itäisessä Amsterdamissa. Siellä asunnot ovat 28-neliöisiä. My container is my castle – konttini on linnani, julistaa teksti talon ulkoseinässä.

Vaalein värein sisustettu kontti on Samin ensimmäinen oma asunto. Konttien ainoa huono puoli on hänen mielestään sadoista opiskelijoista toisinaan lähtevä meteli. Bileistä kuitenkin ilmoitetaan etukäteen asukkaiden Facebook-ryhmässä. Ja juhliin voi aina mennä mukaan.”

Amsterdamissa asuukin konttikodeissa tuhansia. Erilaisia ihmisiä ja paljon muitakin kuin opiskelijoita. Olemme olleet paikan päällä ja käyneet ympäri maailmaa tutustumassa konteista tehtyihin luksusasuntoihin sekä hyvin köyhien koteihin. Joissa ikkunoiden paikoilla on vain luukut.



Mekin asumme kuvan merikonteista tehdyssä kodissa, jonka esittelimme Hyvinkään Asuntomessuilla 2013. ”Kylässä” kuukauden aikana kävi noin 70 000 ihmistä. Tervetuloa lukemaan esillä olleesta vieraskirjastamme heidän mielipiteitään.

Kun olemme kertoneet kodistamme, ovat ihmiset joskus katselleet meitä ihmetellen pää kallellaan. Ja rohkeimmat ovat kysyneet: ”Onko teillä siellä lainkaan ikkunoita?” Usein tuntuu edelleenkin siltä, että moni kotiimme tutustunut on ennen tuloaan muodostanut vankan ja horjumattoman käsityksen Aki Kaurismäen Miehestä vailla menneisyyttä kaatopaikan tai teollisuusalueen laidalla. Vaikka kuva merikonttikodista meillä takkatulen loimutessa muuttuukin, palaa se ikävä kyllä liian usein takaisin viimeistään Tuusulanjoen sillalla.

Jorma Soini, sosiaalineuvos
Päivi Strandén, filosofian maisteri

Hyrylän katukulttuuria, osa 6

jormas: Viidessä ensimmäisessä osassa olen päässyt eteläisen Hyrylän Riihikalliosta reippaan kilometrin kohti Hyrylän keskustaa. Siellä täällä Tuusulantien varressa on tullut hieman poikkeiltua aika paljon asioissa, joista Google ei näytä tietävän mitään.

Kuva on Virtuaali Tuusula -sivuilta

Kun puhun Hyrylän katukulttuurista, on syytä mainita jotain myös Hyrylän pääväylästä eli Tuusulantiestä. Ajalta jolloin se on ollut hiekkatie, ei minulla ole mitään tietoa. Mutta jokunen muistikuva tai ainakin kuva minulla on siitä, kun se sai ensimmäisen päällysteensä. Se tehtiin ja valettiin paikan päällä betonilaatoista. Niiden saumakohdat paistavat läpi edelleen siellä täällä, kun tarkkaan katsoo.

Tämän kertainen pääaihe keskittyy kuitenkin kaupankäyntiin, josta kirjoitan hieman arkaillen. Puhun nimittäin myös pimeän viinan myynnistä, jota Hyrylässä harrastettiin monessa paikasta. Pääosin se oli tummien heiniä. Mutta puhun minä vähän muustakin myynnistä. Sillä silloista Tuusulan yhteiskoulua vastapäätä, Savion eli Fallbackantien risteyksessä oli elintarvikekauppa. Joka saattoi alkujaan olla Heikkilän kauppa. Heikkilä, joskin eri taisi olla myös Koskenmäellä aikoinaan ollut Talouskauppa.

Tarinani Heikkilän kaupasta tuli myöhemmässä vaiheessa Ritva Uiton kauppa. Ritva avasi kapuan ovet usein varttia vaille yhdeksän, jotta yhdeksäksi kouluun menevät saivat päivän karamellit, purukumit ynnä muut. Se toi mukanaan asiakkaiksi myös kourallisen alan miehiä ja naisia, jotka saivat oluensa varttia aiemmin kuin mistään muusta kaupasta. Kuuluin itsekin tähän joukkoon. Kuka on kunnon kohmelosta kärsinyt ja odottaa krapularyyppyä, tietää että vartti voi siinä tuskassa olla ikuisuus.

Koska kirjoitan henkilökohtaisesta katukulttuurista, on syytä muistaa Uiton kaupalta myös koirani Monin, jonka jengi opetti noutamaan tyhjiä pulloja vedestä, kun istuimme lähes joka arkiaamu kesäisin nykyisen Urheilukeskuksen uimapaikan hiekkarinteillä oloamme ja maailmaa parantaen. Moonlight (Moni) sinällään olisi yhden blogin arvoinen tarina.

Ritva Uiton kaupalta ei tarvinnut mennä kuin vajaa kilometri Saviolle päin, niin nykyisen kunnan varikon paikalla oli silloin tällöin aivan aito, entisaikojen mustalaisleiri hevosvankkureineen. Sitä jaksoimme ihmetellä, sillä se oli salaperäisyydessään jotain tavatonta. Salaperäistä siksikin, että olin saanut vanhemmiltani elämän eväiksi muun muassa kolme asiaa, joita piti välttää ja varoa; jehovia, mustalaisia ja ryssiä, joiksi varsinkin isä sodat käyneenä jermuna itäistä naapurikansaamme kutsui. Oppi ei ole mennyt perille, sillä ketään varoituksen ryhmistä en ole vältellyt eikä kukaan heistä ole minulle tehnyt koskaan mitään pahaa.

Kun Saviontietä jatkoi eteenpäin, oli tienhaara vasemmalle, jonka perällä sijaitsi Korpikylä ja sen 10-20 pienen sorttista mökkiä tai omakotitaloa. Siitä minulla ei ole tietoa, mistä Korpikylä on saanut alkunsa. Mutta jos joku kysyi, että "onks tietoo", niin sitä oli ja sitä sai myös Korpikylästä. Heidän joukossaan eli ja asui myös niin sanottu vanha Otto, josta puhuttiin aivan ihmeellisiä. Hän nimittäin oli aikoinaan ollut oikein valkolaisten lapiohommissa. Silloin romani oli sangen outo ilmestys muutenkin verokirjatöissä.

Korpikylässä tapahtui aikoinaan myös kahden suvun välinen mittelö, jossa Hyrylän kyläpäällikkönäkin tunnettu, niin ikään Otto sai surmansa. Jonka seurauksena katosi  yksi mustalaissuku kokonaan Hyrylän raitilta.

Muistelen Korpikylästä löydetyn myös ehkä Hyrylän ensimmäisen, hieman ammattimaisemman huumeviljelmän. Ne olivatkin jo sitten valkolaisten heiniä ja ruohoja.

Mutta kun Hyrylän katukulttuurista puhutaan, on jatkettava kohti Savion Koivikkoa ohi asuntona toimineen junanvaunun, josta itsekin on jokunen juomapullo tullut ostettua, mutta paikan päällä myös juotua.
Mielikuvamatkaa jatkan koulun risteykseen saakka. Siis siihen t-risteykseen, josta oikealle mentäessä tullaan Korsoon ja vasemmalle käännyttäessä tullaan Koivikon läpi Saviolle. Mitään muuta merkitystä risteyksellä ei tässä tarinassa ole, mutta se on ainut risteys, jossa muistan olleen aidossa sinivalkoisessa isossa opasteessa Hyrylän sijaan Skavaböle.

Syntymäpäivä

päivis: Täytin tänään vuosia. Vaikka en pyöreitä vuosia täyttänytkään, sain päivän mittaan monet onnittelut. Hauskinta oli, kun pitkäaikainen työkaveri tuli kyselemään, että "eikös sinulla ole tänään syntymäpäivä". Mutta palataanpa aamuun.

En ollut vielä päässyt sängystä ylös, kun Jorma kaivoi esiin pienen lahjapaketin. Paketin koosta päättelin, että nyt olen saanut Kalevalakorun lintukorvikset. Hukkasin toisen lintukorvikseni, mutta en Jorman kannustuksesta huolimatta ole ostanut uusia. Niinhän kannattaisi tehdä, kun kerran yksi on nyt ikään kuin varalla.

Kun nousin ylös avaamaan pakettia, huomasin, että keittiön pöydällä oli myös täytekakkua ainakin viikon tarpeeksi. Tai, no, vähintään muutamaksi päiväksi.

Paketista löytyi äidinlyyra. Jorma oli pannut korvan taakse muistiin sen, kun veljenpojan lakkiaisissa mainitsin, että nythän olisi pitänyt olla äidinlyyra juhlamekon rintapielessä. Ja heti perään totesin, että niitä tietysti pitäisi olla kaksi, kun on kaksi ylioppilaslastakin. Sen ainokaisen lyyran sain vitsinä tyttäreltä, joka tiesi, että äidinlyyra ei oikein ole minun juttuni.

En ole siis pannut pahakseni, vaikka en ole toista lyyraa saanutkaan, mutta en myöskään pahastunut tästä yllättävästä lahjasta. Nyt pitää vain odottaa, milloin saisimme kutsun seuraaviin lakkiaisiin. Silloin lyyrat voisi kiinnittää sydämen puolelle, kuten ohje kuuluu. Vaan ei tule ihan heti mieleen, mistä suunnalta lakkiaiskutsu voisi tulla. Ainakaan ihan lähipiirissä ei taida olla muutamaan vuoteen valmistumassa valkolakin kantajia.

Vaan ei hätää. Ohjeen mukaan äidinlyyraa voi käyttää myös perhejuhlissa. Tänään meillä oli perhejuhla, oma syntymäpäiväni. Arvokkaasti kiinnitin kaksi lyyraani saunan jälkeen kylpytakin rintapieleen, oikeaoppisesti sydämen puolelle. Olisin tietysti voinut myös kaivaa kutreilleni Jormalta 50-vuotislahjaksi saamani ylioppilaslakin, mutta kun hiukset olivat vielä märät, päätin jättää lakin hatturasiaan odottamaan seuraavaa vappua.

Sininauhasäätiö ja Santerin varastettu polkupyörä

jormas: Viime aikoina sosiaalisessa mediassa ja vähän muuallakin on pyörinyt uutinen 12-vuotiaasta Santerista, jolta varastettiin Helsingin Mäkelänkadun Alepan edestä yli 1000 euron polkupyörä. Taisi olla vielä niin, että hän oli itse säästänyt fillariinsa rahat. Mutta ei aikaakaan, kun pyörä löytyi ja löytäjiksi kerrottiin Mäkelänkadulla sijaitsevan, Sininauhasäätiön tukiasumisyksikön Pessin ja Illusian asukkaat.

Sen talon ja ylipäätään monet muutkin  päihdeongelmaisten asumisyhteisöt ovat saaneet ja saavat niin paljon lunta tupaan myös aiheetta, joten joukkoon mahtuu mainiosti myös joku myönteinenkin uutinen. Näin ajattelin ja ajattelen. Ja vaikka kyseessä on vain osatotuus, ajattelin myös antaa asian olla. Kunnes huomasin, että Sininauhasäätiön toimitusjohtajaa myöten uutista levitetään kuin suurtakin urotekoa. Joten päätin kirjoittaa tänä aamuna aiheesta minäkin.

Aikoinaan varastelimme polkupyöriä lähes joka yö. Riippumatta siitä oliko

pyörä lukossa, jokaisesta vaihdepyörästä sai kaksi pulloa kirkasta viinaa.

Sillä tuntumaa Pessin arkeen minulla on sen perustajana ja vuosia siellä asuneena. Pessi niitti ja niittää vieläkin puolialamaailmassa kyseenalaista kunniaa tai ainakin mainetta varastettujen polkupyörien "Suomen suurimpana fiksaamona". Se mahdollistuu sillä, että työntekijät eivät puutu toimintoihin riittävästi, vaan sallivat muun muassa kaikkien polkupyörien kuljettamisen asuntoihin.

Mutta Suomen suurimman, alan toimijan piikkipaikka on nyt uhattuna, sillä haastaja on löytynyt Sininauhasäätiön toisesta asumisyksiköstä. Töölössä sijaitsevan Ruusulankadun öisten pyöräduunien äänet kantautuvat naapuruston toimesta Tuusulan Myllykylän Jokilaaksoon saakka. Osaa töölöläisistä naapureista tuntuu häiritsevät tällä erää eniten öisinkin kuuluvat hiomakoneiden äänet, kun anastetuista polkupyöristä hiotaan pois tunnistusta helpottavia numerosarjoja. Tämäkään ei luonnollisesti olisi mahdollista ilman työntekijöiden, vähintäänkin hiljaista hyväksyntää.

Kun aikoinaan jäin pois Sininauhasäätiön bossin tehtävistä, jätin päihdetyötä taka-alalle, mutta minkä koira karvoilleen tai minä kutsumukselleni voin tai edes haluan voida. Pessin, Topi-Katin ja Ruusulankadun isot, päihtyneillekin tarkoitetut tukiasumisyksiköt olisivat olleen oiva työkalu ja suunnannäyttäjä ainakin päihdeongelmaisten asunnottomuuden poistamiseksi pääkaupunkiseudulta. Mutta toisin kävi. Se johtuu pääosin siitä, että työntekijöiden linja on aivan liian salliva. Siitä kirjoitan joskus lisää.

Ulkonäkökysymys

päivis: Usein moititaan, jos naisten ulkonäköön kiinnitetään huomiota. Ellei nyt sitten kyse ole misseistä. Missien pitääkin näyttää hyviltä ja heitä on lupa tuijotella nimenomaan heidän ulkonäkönsä vuoksi.

Mutta jos nainen on hankkinut vähän paremman aseman, hänen naamastaan tai vaatetuksestaan ei saa lausua ainuttakaan sanaa. Muuten tulee pyyhkeitä. Ei ole hyvä, jos vinkataan vuosien aikana kertyneistä liikakiloista, mutta ei ole sopivaa sanoa siitäkään, jos vallan kahvaan päässeellä naisella on vaikka kauniit kasvot.

On siis parasta olla sanomatta mitään naisten ulkonäöstä, koska vastaavassa asemassa olevien miestenkään ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä.

Myönnän, että itse kiinnitän huomiota varsinkin julkisuudessa näyttäytyvien naisten ulkoiseen habitukseen. Tarkkailevilta katseiltani eivät ole suojassa sen enempää Angela Merkel kuin Ylen uutisankkuri Pia Pasanenkaan. Marjukka Havumäen vaihtuvista kampauksista puhumattakaan. Uskon, että moni muukin tekee samoin. Ainakin kotitelevision äärellä istuessaan. Mukavaa on ollut myös huomata, kun yhdellä Ylen naispuolisista urheilutoimittajista vyötärön seutu alkoi pyöristyä. Miehistähän samasta syystä johtuvia muutoksia ei löydy.

Googlen kuvahaku löytää Angela Merkelistä monenlaisia valokuvia.

On jotenkin nurinkurista, että naiset kyllä koristautuvat mielellään, meikkaavat ja muutenkin haluavat laittautua, mutta siihen ei saisi kiinnittää huomiota. Ei varmaan saa sanoa sitäkään, että superpesiksen naisjoukkueen pelaajilla on tekoripset. Eipä tietenkään. Tai ehkä ei sentään kaikilla ole.

Usein kyllä yritämme varsinkin juuri kotitelkkarin äärellä huomioida myös miesten ulkonäköä. Pohjois-Korean johtajan pyylevä vartalo yhdistettynä kansalaisten epäuskottavaan ihailuun herättää lähinnä huvitusta. Nuoren meteorologimiehen pikkutakin kyynärpääpaikkalaput ovat myös pistäneet silmiimme. Ja voi hyvänen aika miten joskus pitääkin miettiä, miksi jonkun miehen kravatti ja rintataskusta pilkistävä liina ovat aivan kuin eriparia.

Vääräksi on ilmoitettu myös se, jos esimerkiksi naisurheilijan vihjaistaan olevan äiti. Poru syntyi, kun Riossa Suomen ainoan olympiamitallin tuoneen nyrkkeilijä Mira Potkosen yhteydessä puhuttiin hänen äitiydestään. Minusta se oli mukava lisä. Miksi äiti ei voisi olla myös nyrkkeilijä? Vaikka tuskin hän kuitenkaan niillä avuillaan on noussut olympiavoittajaksi?

Sininauha-konserni in memoriam, osa 11

jormas: Tähän saakka olen kirjoittanut blogit yllä olevalla otsikolla 22.4., 28.4., 4.5., 14.5., 24.5., 7.6., 9.6., 23.6., 5.7. ja 8.8.

Koko tuskallisen prosessin aikana ei Sininauhasäätiön ja -liiton hallituksista ole jäsenjärjestöille asiasta juuri myönteistä kuulunut. Se on surullista koko päihdetyön kannalta, sillä kyseiset hallitukset ovat edelleen murentamassa valtakuntamme ainutlaatuisinta kristillisen päihdetyön kokonaisuutta.

Ehkä hallitusten silmät ovat osin avautumassa ja ne ovat näkemässä muutakin kuin minut häirikkönä. Näin päättelen koska Sininauhaliiton toiminnanjohtaja Aarne Kiviniemi on vapautettu ennenaikaisesti tehtävistään. Mutta se ei riitä alkuunkaan asioiden korjaamiseen, sillä kymmenien miljoonien eurojen omaisuuden hallinnan lisäksi Sininauhasäätiön uudeksi toimitusjohtajaksi valittu Aarne Kiviniemi on edelleen kaappaamassa muun muassa kaksi Raha-automaattiyhdistyksen rahoittamaa pelihanketta Sininauhasäätiöön, vaikka uhkapelityö ei kuulu lainkaan sen toiminnan tarkoituksiin. Tästäkin kirjoitin aiemmissa, aiheeseen liittyvissä blogeissani.

Se lienee tällä hetkellä epäselvää Kiviniemeä lukuun ottamatta kaikille kuinka paljon asioista on tiennyt Sininauhasäätiön ja Sininauhaliiton hallituksen puheenjohtaja Raimo Leppälä, sillä iso osa muista hallituksen jäsenistä vakuuttelee tietämättömyyttään. Oikeutettua on tietenkin kysyä kuinka tämä on mahdollista?

Yksi tämän irvokkaan farssin osa on, että Liiton kevätkokouksessa päätettiin jättää myymättä Sininauhaliiton entinen toimitalo Krämertintiellä. Oletin tätä vuosikokouksessa esittäessäni, että tarkoitus on etsiä rakennukselle asunnottomuuden poistamista tukeva hanke Olga Hjelmmanin testamenttilahjoituksen avulla yhdessä Sininauhaliiton jäsenjärjestöjen kanssa. Tämän suuntainen oli myös vuosikokouksen evästys tehdylle päätökselle.

Mutta Kiviniemen johdolla talo laitettiinkin uudelleen myyntiin, joka taisi nyt tuottaa kaksi tarjousta. Ja yllätys yllätys, toinen niistä on Sininauhasäätiön tarjous. Luen tämän niin, että vuosikokouksen päätös haluttiin siksi, että Kiviniemi ei halunnut myydä taloa muille, koska Sininauhasäätiö ei ollut antanut tarjousta aiemmin. Ehkä samasta syystä Kiviniemi ei ollut halukas neuvottelemaan kanssani, että taloon olisi tehty Suur-Helsingin Valkonauha ry:n Liisankoti.

Suomen kiellelle käännettynä tämä tarkoittaa, että Kiviniemi oli ensin laatimassa Sininauhaliiton toiminnanjohtajana tarjouspyyntöä Krämertintien myymisestä siten, että korkeinta tarjousta ei ole pakko hyväksyä. Tämän jälkeen Kiviniemi siirtyi Sininauhasäätiön toiminnanjohtajan pallille antamaan tarjousta. Yhden pienen kivenpalan kengästään Liiton hallitus poisti vapauttamalla hänet toiminnanjohtajuudesta ennenaikaisesti. Nyt Kiviniemi ei liene enää ainakaan Liiton hallituksen kokouksessa vaikuttamassa myyntipäätökseen.

Tähän mennessä näissä yhdessätoista aihetta käsittelevässä blogikokonaisuudessa olen ollut vain yhdessä asiassa väärässä. Sanoin nimittäin aiemmin, että Kiviniemi ei aio jättää Sininauhaliitolle kuin yhden sisäilmavaurioisen toimistorakennuksen, mutta hän aikoo viedä mukanaan senkin.

Johtaja, pastori Aarne Kiviniemen ja puheenjohtaja, evankelista Raimo Leppälän aikana Sininauha-konserni on muuttunut salailevaksi toimijaksi ja välillä tuntuu, että vapaamuurarijärjestöistäkin on helpompi saada tietoa. Osa hallituksen jäsenistä vakuuttaa lojaalisuuttaan toisilleen ja heidät valinneet jäsenjärjestöt pidetään pimennossa. Niiden saama tieto on ainoastaan niukkoja osatotuuksia sisältävissä tiedotteissa. Jotka tulevat niin kaukana jälkijunassa, että tehdyistä päätöksistä kiertää kentällä jo monta, toinen toistaan kirjavampaa versiota. Joista jokainen sisältää enemmän kuin hallituksen niukkasanaiset tiedotteet jäsenjärjestöille ja henkilökunnalle.

Sininauhan luottamuksen palauttaminen koko päihdehuollon kentälle on vuosien, ellei vuosikymmenten savotta. Tai koko Sininauhaliiton lopun alku. Tästä iso osa olisi voitu välttää, jos viimeistään Sininauhaliiton kevätkokouksessa hallituksen jäsenet olisivat nähneet muutakin kuin itsensä. Kokouksessa esimerkiksi pyydettiin, että hallitus ottaisi sääntömuutosasian uudelleen käsiteltäväksi. Miksi näin ei tehty, on nyt helppo jälkeenpäin ymmärtää, sillä kokouksessa sisäpiirillä oli jo tieto, että Sininauhasäätiön uudet säännöt on hyväksytty tai ollaan hyväksymässä Patentti- ja rekisterihallituksessa. Ne säännöt, joilla viedään Sininauhaliitolta ja jäsenjärjestöiltä merkittävän omaisuuden hallinta ja oikeus valita Säätiön hallitus. Säätiön, joka eittämättä on ollut oleellinen osa Sininauhaliiton muodostamaa konsernia.

Sininauhaliiton kevätkokous oli malliesimerkki siitä, miten hallitus käyttää valtaa, kun se ei pidä ylintä valtaa käyttäviä jäsenjärjestöjä tapahtumista ajan tasalla. Moni jäsenjärjestöistä oli lähettänyt edustajansa nimenomaan "edustamaan" kevätkokoukseen. Tällöin edustajalla ei ole mitään valmiuksia kannattaa kokouksessa esitettyä ehdotusta, että sääntömuutos otettaisiin Sininauhaliiton hallituksessa uudelleen käsiteltäväksi. Varsinkaan kun asia ei ollut edes esityslistalla ja kokoukseen osallistuneet Sininauhaliiton ja -säätiön hallituksen jäsenet eivät sanoneet asiasta käytännössä mitään.

Tämän kertaisen blogini päätän henkilökohtaiseen arvioon. Olen saanut nimittäin kuulla, että Sininauhasäätiö on lähettänyt Sininauhaliitolle kirjeen, että hyvin pikaisella aikataululla Sininauhaliiton ja Sininauhasäätiön hallituksissa istuvien henkilöiden tulee valita kumman hallituksessa he jatkossa istuvat. Itselleni tämä näyttäytyy niin, että jo ennen kuin Kiviniemi on ottanut tehtävänsä Sininauhasäätiön uutena toimitusjohtajana vastaan, hän on aloittanut uuden esimiehensä (hallituksen) muokkaamisen mieleisekseen.

Kun tällä hetkellä ollaan tilanteessa, jossa Sininauhasäätiön asema Liittoon on vain yksi jäsenjärjestö jäsenjärjestöjen joukossa, niin aikooko Sininauhaliiton hallitus vielä niellä senkin, että Sininauhasäätiö poistattaa hallituksestaan ne, jotka kuuluvat Sininauhaliiton hallitukseen? Näinkö tulisi toimia muidenkin jäsenjärjestöjen? Että esimerkiksi Jyväskylän Katulähetyksen puheenjohtaja tai muu hallituksen jäsen ei voi kuulua Sininauhaliiton hallitukseen? Tarkoitus on suorastaan hämmentävän läpinäkyvä, sillä niin kauan kuin Sininauhasäätiön hallituksen enemmistö muodostuu Sininauhaliiton valitsemista henkilöistä, on hallituksella mahdollisuus palata tehdyissä päätöksissä takaisin.

Mutta mitä pitäisi tehdä ennen kuin Kiviniemi saa entistä mieluisamman hallituksen Sininauhasäätiöön? Sininauhaliiton valitseman Sininauhasäätiön hallituksen tulisi ottaa säännöt uudelleen käsiteltäväksi ja palauttaa omaisuuden hallinta sekä hallituksen valinta Sininauhaliitolle ja sen jäsenjärjestöille.

Sillä aikaa kun hallitus mahdollisesti pohtii tätä, minä pohdin mikä on sulkenut sen jäsenten suut? Olen luvannut joillekin jäsenjärjestöille, itselleni ja julkisesti, että katson tämän loppuun saakka. Siitä pidän myös kiinni. Pohdin mitä teen oikeaksi katsomani asian puolesta seuraavaksi. Pohdin mitä löytyy vuosien varrelta, jos etsin tavan, jolla Sininauhaliiton ja -säätiön on tai niissä on järjestettävä erityinen tarkastus. Itse oletan tietäväni ainakin osan mitä etsiä ja mitä mahdollisesti löytyy. Pohdin myös keitä muita johtajan, puheenjohtajan ja itseni lisäksi joutuu hallituksen jäsenistä vastuuseen siitä huolimatta, vaikka vastuuvapaudet on myönnetty.

Koiran kanssa ravintolassa

päivis: Suomessa lemmikit ovat nykyään tervetulleita moniin ravintoloihin ja kahviloihin. Muutamissa kaupungeissa toimii jopa kahviloita, joissa asuu kissoja. Asiakas voi siis mennä tapaamaan kissoja samalla kun juo kahvit.

Niilon kanssa aloittelimme muutama vuosi sitten ravintolaympäristöön tutustumista Keravan Onnellisessa kanassa, jonka ulko-ovella lemmikit toivotetaan tervetulleiksi. Sillä ehdolla tosin, että osaavat käyttäytyä. Niilon käytöksestä ei ensimmäistä kertaa Onnellisessa kanassa käydessämme ollut minkäänlaisia takeita, mutta pelko huonosta käytöksestä osoittautui turhaksi.

Vaikka toiset koirat saavat Niilon usein elämöimään, ensimmäisellä ravintolakäynnillämme naapuripöydän alla pyörinyt lajitoveri näytti yllättäen olevan Niilolle pelkkää ilmaa.

Niilo käyttäytyi hyvin ravintolan
terassilla. Välillä piti kuitenkin
nousta seisomaan, kun lähelle
ilmestyi joku toinen koira.

Tänään kävimme lounastamassa Meri-Teijon Mathildedalin Marinassa, joka myös on koiraystävällinen paikka. Tosin eläinasiakkailla on lupa oleskella vain terassialueella. Mutta sää oli lämmin ja aurinko paistoi. Ilman koiraakin olisimme varmasti valinneet terassin.

Marinan ravintolassa käy oletettavasti enemmänkin koiria, sillä vesikuppeja oli ripoteltu sinne tänne. Yksi niistä tuotiin Niilonkin eteen. Koira siis myös huomioitiin, vaikka omaa ruokalistaa lemmikeille ei ollutkaan tarjolla. Me sen sijaan jouduimme itse hakemaan syötävämme ja juotavamme ravintolan brunssipöydästä.

Suomalaiselle elämälle on aika tyypillistä, että perheessä on koira, kissa tai useampiakin. Varsinkin koirien kanssa liikutaan siellä missä ihmisetkin liikkuvat. On siis ihan luontevaa, että lemmikit halutaan viedä mukana myös sisätiloihin. Joskus kesähelteellä tai talvipakkasella toivoisi, että koiran voisi ottaa mukaan myös ruokakauppaan, mutta ymmärrän, että Suomen hygieniamääräykset eivät voi koskaan joustaa niin paljon, että hyvin käyttäytyvä eläin voisi kulkea omistajansa kanssa kaupan hyllyjen välissä. Opas- tai avustajakoirat ovat tietysti asia erikseen.

Yritän joskus eläytyä sellaisen ihmisen asemaan, joka ei pidä koirista, pelkää niitä tai on niille niin allerginen, ettei voi olla samassa tilassa. Ehkä minäkään en haluaisi olla ravintolassa, jonne joku toisi lemmikkikäärmeen mukanaan. Totta puhuen, en aina kyllä jaksaisi kuunnella lastenkaan kitinää, jos haluan keskittyä edessäni oleviin herkkuihin.

Allergisille en osaa oikein sanoa mitään. Paha koira-allergia saattaa rajoittaa elämää kovastikin, sillä esimerkiksi bussiin mennessä ei ole mitään takeita siitä, etteikö sinne tule myös joku eläinrakas yhden tai useammankin lemmikkinsä kanssa. Muutaman kerran olen ollut myös lennolla, jossa matkustajalla on ollut mukanaan kissa tai pieni koira. Bussista voi sentään hypätä kesken matkan pois, mutta lentokoneessa tilanne voikin olla paljon hankalampi.

Harrastaminen on hyvä lääke syrjäymisen ehkäisyyn ja yksinäisyyteen

Harrastus voi olla myös yhteiskuntavastuun kantamista

jormas: Kun olin Sininauhasäätiön bossina, oli yhtenä harrastuksena liikunta eri muodoissa. Tätä harrastimme työporukassa työ- ja vapaa-ajalla joidenkin työkavereiden kateuteen saakka. Kunnes kademieliset veivät voiton ja jälkeeni tullut johtaja muutti osin työajalla tapahtuneen liikunnan liikunta- ja kulttuuriseteleiksi. Jotka osa käytti ja osa ei. Jotkut eivät käyttäneet, vaan myivät setelinsä niitä käyttäville. Nyt lienee koko setelikäytäntö Sininauhasäätiössä tiensä päässä.

Aamulla kävimme lenkillä ja jengi naureskeli minun juttujani. Jälkeenpäin selvisi, että enemmän tai vähemmän siksi, kun olin heidän esimiehensä. Sillä jälkeeni tullut pomo harrasti eri liikuntamuotoja ja mandaattiystävikseni paljastuneet seurasivat häntä tai kai oikeammin vuorostaan hänen asemaansa.

Mutta jos voi harrastuksen puute syrjäyttää nuoria, niin niin se voi tehdä varttuneemmallekin väelle. Sillä harrastuksen myötä on ja saa myös ystäviä, kavereita tai ainakin tuttuja. Jotka ovat hieman eri sakkia kukin.

Jäin aikoinaan viideksi vuodeksi osa-aikaeläkkeelle, jonka ajan koin olleeni, en töissä, vaan työpaikalla, sillä minulla ei ollut oikein mitään virkaa. Sain tehdä mitä halusin. Varsinkin, kun pidin huolen, että tekemisissäni ei näyttänyt olevan mitään järkeä. Sillä heti kun työnantaja löysi puuhasteluistani jotain järkeä, istutti hän paikalleni itsensä tai jonkun mieleisen. Ehkä mandaattiystävänsä.

Moni vaihtaisi tämän roskien keräilypaikan talven pakkasiin

Kyseinen viisivuotinen oli elämässäni tärkeää aikaa opetella eläkkeellä oloa ja eloa. Olen aktivoinut parikin harrastusta, joita harrastan itsekseni itseäni miellyttävällä tavalla. Molemmat ovat keräilyharrastuksia. Harrastan roskien keräilyä yksin ja päiviksen kanssa niin Suomessa kuin Thaimaassakin. Suomessa keräilen Kuuautollamme roskia ja romuja milloin mistäkin varsinkin silloin, kun tähtien asento on siihen suotuisa. Välillä tartun myös harjaan

Kuvailen touhujamme sekä keräämiämme jätteitä ja elämöin niistä muun muassa sosiaalisessa mediassa. Joskus sen avulla olen saanut kotikuntani tekemään omistamallaan alueella olevalle jätekasallekin jotain. Thaimaassa keräämme pari tuntia viikossa roskia monta kilometriä pitkän turistirannan hiekalta. Mukaan saamme välillä jonkun muunkin, usein myös lapsia. Keräämisen lisäksi se on oivaa asennekasvatusta niin paikalliselle väestölle kuin lomaansa rannalla viettävillekin.

Toista keräilyharrastusta olen nyt harrastanut vuoden verran. Se on kaverikeräily. Useat meistä elämänsä aikana pysähtyvät silmiin sattuvan, vuosien takaa olevan valokuvan, esineen tai vaikkapa paikan eteen. Mieleen tulvii muistoja, että mitähän mahtaa kuvan Kertulle tai esineen antaneelle Erkille kuulua. Tai tuon kiven takana taisin polttaa ensimmäisen savukkeeni ja niin edelleen.

Kaverikeräilyn Pekka löytyi kuudenkymmenen vuoden takaa

Ajattelee, että mitä mahtaa muistosta esiin tulleille ihmisille kuulua. Usein asia painuu unholaan ja saatamme jäädä korkeintaan alitajuntaisesti odottamaan, että muistojen mies tai nainen olisi yht´äkkiä oveni takana kysymässä kolmenkymmenen vuoden takaa, että mitä minulle kuuluu. Näinhän ei juuri koskaan käy. Mutta minä olen etsinyt nyt vuoden näitä ihmisiä ja ottanut heihin myös yhteyttä. Poikkeuksetta meillä on ollut mukavaa, kun olemme vaihtaneet kuulumisia. Menneitä, nykyisiä ja tulevia. Ja kun eroamme, paiskaamme kättä ja löytämäni kaveri lupaa "satavarmasti" ottaa ja pitää yhteyttä. Mutta näinkään ei taida tapahtuvan, sillä toisen elämään vuosien jälkeen tupsahtaminen jaksaa harvoin kantaa pysyvyyteen saakka.

Mutta ilman näitä keräilyharrastuksia olisin minäkin ehkä aika yksinäinen ja syrjäytynyt, vaikka en ymmärräkään kuinka järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle voi ylipäätään syrjäytyä. Ehkä tekisin jotain muuta ja opettelisin olemaan yksin, sillä olla yksin tai yksinäinen, ovat eri asioita. Mutta valtavirran mukana en kulje. Kuten eivät kulje Sauli Niinistö, prinssi Charles tai Paula Koivuniemikään. Vaan hekin kulkevat laillani laitapolkuja, joita ei enemmistö tallaa. He toisella puolen yhteiskuntaa ja minä toisella puolella.

Onko harrastusten puute syy syrjäytymiseen?

päivis: Jos tosiaan uskoo, että järjestettyjen harrastusten puute johtaa syrjäytymiseen, ainakin oman sukupolveni väelle luulisi käyneen huonosti. Eikä nykyisillä keski-ikäisilläkään asiat taitaisi olla kovin häävillä tolalla.

Kun eilen luin Uusi Suomi -lehdessä ollutta poliitikon kirjoitusta, ajattelin, että onkohan jotenkin liian helppo selitys syyttää hallituksen rahanjakopolitiikkaa siitä, että lapset eivät pääse harrastamaan. Ja kun eivät pääse, tulevaisuuden näkymät ovat surkeaakin surkeammat.

Omassa lapsuudessani harrastin jossain vaiheessa omaehtoisesti hiihtämistä ja luistelua. Kesällä uin järvessä ja joskus pyöräilin. Piirtelin. Lisäksi luin paljon. Aivan pienenä olisin halunnut harrastaa balettia, mutta se jäi jostain syystä vain haluksi. Lasketteluharrastus taisi jäädä, myönnetään, koska isä sanoi, ettei ole rahaa ostaa välineitä.

Omiin lapsuusmuistoihini ei kuulu juurikaan järjestettyä harrastustoimintaa.
Erityisesti muistan mahdollisuuden leikkiä serkkujeni kanssa. Tässä on luultavasti
Kauko-isän ottama kuva serkustani Leenasta ja minusta.

Omia lapsia olen kuskannut pitkin silloista Jyväskylän maalaiskuntaa, Jyväskylää ja vähän muitakin kuntia erilaisten harrastusten perässä. En silti jaksa täysin uskoa, että lapsistani olisi tullut hunsvotteja, jos näin ei olisi tapahtunut. Huomasin, että kummallakin oli ulkopuolelta ohjattujen harrastusten lisäksi myös paljon itse keksittyä tekemistä. Ja välillä elettiin myös ihan tavallista, joskus tylsääkin arkea.

Ymmärrän täysin, että harrastuksiin osallistuminen avartaa näköaloja. Näköalattomuus kun taitaa olla lähes synonyymi syrjäytymiselle. Mutta jos aletaan tosissaan uskoa siihen, että vain maksullisten harrastusten avulla ihmislapsista kasvaa kunnon kansalaisia, jää jotain oleellista puuttumaan.

Varsinkin epävarmat vanhemmat voivat tuntea syyllisyyttä, jos lapsen ja nuoren vapaa-ajan kalenteri ei ole täynnä ohjattua menemistä. Ja jos perheeltä kaiken lisäksi puuttuu rahaa, isien ja äitien voi olla vaikea uskoa, että ilman maksullisia harrastuksiakin ihmislapsista voi kasvaa kunnon kansalaisia. Oravanpyörä on valmis.

En tiedä, minkä verran lasten harrastamisella on tekemistä sen kanssa, että nyt on päätetty antaa virallinen ohjeistus vanhemmille, ja tietysti muillekin lasten kanssa toimiville siitä, minkä verran lasten kuuluu liikkua päivittäin. Nyt kun eivät liiku suositusten mukaisesti kolmea tuntia päivässä.

Veikkaan että tässäkin joku haistaa bisneksen. Syyllistyneiden vanhempien on helppo sysätä liikkumattomat lapsensa ohjattuihin ja maksullisiin lasten liikuntaryhmiin. Tai siis niiden on helppo sysätä, joilla on rahaa, ja persaukiset pelkäävät taas kasvattavansa maallemme uutta syrjäytyneiden sukupolvea.

Hyrylän katukulttuuria, osa 5

jormas: Ennen kuin pääsen blogisarjassani legendaarisen Hyrylän yöbaarin kohdalle yksi tai parikin juttua, jotka osa tietää ja osa ei. Helsingin olympialaisiin liittyvä tunnetumpi asia on, että matkaan lähteneet maratoonarit kääntyivät takaisin Tuusulassa, tarkemmin Mätäkivenmäen alla. Siitä paikan päällä muistuttamassa on kivipaasi.

Samaan suuntaan, mutta pitemmälle menivät ja tulivat myös kisojen kävelijät. Aina Hyrylään saakka. He kääntyivät ympäri hieman Amer-Tupakan jälkeen, josta on muistona nykyisen Tuusulantien meluaitaan kiinnitetty laatta. Suunnilleen samalla paikalla oli myös kioski, jonka tunnettiin Valkeapään kioskina. Sen takana oli iso purukasa, jonka sisällä oli jääkuutiota, joiden avulla pidettiin kioskissa myytävä jäätelö kylmänä.

Mutta sitten autobaarin ilta- ja yöelämään. Samassa rakennuksessa oli huolto- ja polttoaineasema, jolla vuosien saatossa oli montakin nimeä; Gulf, Union, Kesoil. Saattoi olla Nestekin ja muitakin. Rakennuttaja ja omistaja oli mahdollisesti Sairanen, joka piti aiemmin Hyrylän keskustassa, Poliisi Laineen talon edessä pientä jakeluasemaa rasvamonttuineen. Sanoimme sitä Sairasen Essoksi.

Yöbaaria vastaavasti piti vuosikaudet Niemelän Anja. Hänen puolisonsa myi takapihalla matkailuvaunuja, joiden takana oli Hyrylän Sementtivalimo. Kansan suussa kulki tarina valimon Mannisen Empusta, joka lähti mopolla koeajolle eikä saanut pysäytettyä sitä kuin vasta Helsingin pitäjän puolella. Vantaanjoen sillalla, kun polttoaine loppui.

Anja baarin henkilökuntineen oli legendaarinen, joka piti kohtuullisen hurjan joukon asiakkaita rautaisessa otteessaan välillä porttikieltojakin jakaen. Baarin piha oli joskus myös melkoisten kylätappeluiden paikka. Voimia miteltiin ja herruutta jaettiin keskenämme, mutta myös keravalaisten, järvenpääläisten ja korsolaisten kanssa. Joskus muidenkin. Kun rauha viimein solmittiin korsolaisten kanssa, ei baarin pihaan sen jälkeen juuri naapurikaupunkien tai kylien jengejä uskaltautunut. Meitä nuoremmat tulivat jopa viikonloppuöisin katsomaan mahdollisia tappeluja baarin pihalla, mutta joskus myös sisällä.

Yöbaari oli monenlaisten kokoontumisien paikka, jossa myös suunniteltiin kolttosten lisäksi pikku ja vähän suurempiakin rikoksia. Pihalla myös käytettiin ampuma-aseita osumiin ja linnatuomioihin saakka. Autoissa istuttiin, parannettiin ja ihmeteltiin puheissamme maailmaa iltakaudet sekä välillä pörähdettiin jossakin. Usein Keravalla, sillä siellähän oli oikeat kadut, nakkikioskit ja kaikki. Oman mausteensa autobaarin elämään toi Hyrylän keskustan legendaarisen tanssipaikan Letkun väki ennen tansseja ja sen jälkeen.

Joskus yöaikaan lähdettiin katsomaan autokunnittain isoa maailmaa muuallekin. Monesti se tarkoitti Keimolan hienoa Esson yöbaaria, Kultaleijonaa, jos polttoainetta oli sinne ja takaisin. Toinen suosittu kohde oli Jokelan Haarikka, sillä Hyrylässä ei alkuaikoina juuri ollut anniskeluoikeuksilla olevia ravintoloita. Meillä oli Haarikan reissulla usein käytössä Ylisaaren Skoda, joka oli melkoinen öljysyöppö.

Autona oli joskus myös Seliverstovin Simca Cambord, joka V8-koneineen siemaisi menovettäkin jonkun verran. Bensaa ostettiin aina viisi litraa ja kaupan päälle huoltoaseman pitäjäksi tulleelta Kuusivuoren Veikolta koko litra tai puolikas JÄT-öljyä Skodan konetta voitelemaan.

Itselläni on omakohtaiset muistikuvat rakennuksen rakentamisesta sen purkamiseen saakka. Kun olin noin kymmenvuotias, leikimme keskeneräisellä rakennuksella viikonloppuisin uimareissuillamme Valon ja Lemmelän hiekkakuopille. Suunnilleen huolto-aseman paikalla on nyt Sulan Portti. Tuusulantien toisella puolella oli alkujaan silkkikutomo. Samaan rakennukseen tuli myöhemmin Kalvotuote ja sen jälkeen Tampellan muovitehdas. Nyt siinä on Puuilo.

Niiden takana oli urheilukenttä, jossa pidettiin puolensataa metriä normaalia lyhyemmällä juoksuradalla jopa kansainvälisiä kilpailuja. Silloin ei Hyrylässä tunnettu sanaa rasisti tai tummaihoinen, vaan joku muukin voi lisäkseni muistaa nähneensä urheilukentällä Hyrylän ensimmäisen neekerin. Oli rehvakasta näyttää koulussa hänen nimikirjoitustaan. Vaan eipä ole enää tallessa sekään keräilyharvinaisuus.

Seven Seas lähempänä kuin koskaan

päivis: Tänään saimme tulevan Thai-kotimme myyntipuolen yhteyshenkilöltä, Johnilta, viestin, jossa hän totesi, että pääsemme asumaan Seven Seasin condoomme heti, kun maksut on maksettu. Sitä ennen tietysti pitää olla sitä mieltä, että asunto vastaa odotuksiamme. Ettei meillä ole mitään korjausvaatimuksia. Jorma matkustaa tarkastamaan asunnon parin viikon kuluttua. Pidän jo nyt peukkuja pystyssä, ettei mitään moitteen sijaa ilmene.

Äskettäin saimme myös tiedon, että asunto on himpun verran suurempi kuin on ilmoitettu. Himpun verran tarkoittaa, että se on todella vähän suurempi. Mutta kuten kauppakirjassa todetaan, lisäalasta maksetaan lisää ja jos asunto on pienempi kuin piti, hintakin laskee. Kuka sitten lieneekään mittaillut huoneiden pinta-aloja niin, että on havainnut asuntomme olevan 0,15 neliötä sovittua suurempi. Mahtavaa!

Sattumalta löysin melkein kolme ja puoli vuotta sitten kirjoittamani blogin niiltä ajoilta, kun pitkä odotuksemme alkoi. Siinä on samalla vähän kertausta siitä, miten olemme Jorman kanssa yhdessä asuneet. En malta olla lisäämättä tuota blogikirjoitusta tähän:

"Voi olla, että Seven Seas -condosta kirjoittaminen karkottaa osan blogimme lukijoista. Toivottavasti ei, sillä tarkoitus ei ole leveillä. Asunnon ostaminen Thaimaasta on sekä jonkinlainen korvaus epämääräisistä asumisen vuosista ja toistaiseksi siis vielä noin kahden ja puolen vuoden jännityksen paikka sen suhteen, tuleeko tuolla Caiyapruek Soi kolmosella koskaan valmista.

Olemme eräänkin kerran ottaneet tuntumaa tulevaan Thai-kotiimme
Seven Seasin showroomissa. Tässä Jorma istuskelee "tupakeittiössä".
Lammas ei kuulu hintaan, mutta muut kuvan huonekalut kuuluvat.

Epämääräisillä asumisen vuosilla tarkoitan niitä noin kymmentä vuotta, jotka asuimme yksiköissä, joiden asukkaat ovat päihde- ja sosiaalihuollon asiakkaita. Ensimmäiset vuodet asuntomme ei edes kaikkien mittapuiden mukaan täyttänyt asunnon vaatimuksia, sillä kotimme ja useammankin työntekijän työtilat oli eristetty toisistaan vain verholla.

Seuraava asuntomme oli toisessa, vastaavanlaisessa yksikössä edellisen omistajayhdistyksen toiminnanjohtajan varsin hulppean kokoisessa neuvotteluhuoneessa. Siinä oli jo luksuksenkin makua, sillä pääsimme asunnostamme suoraan alapuolella olevalle uima-altaalle. Mutta asunnoksi kotiamme ei oltu rakennettu.

Noina vuosina asumiseemme liitettiin termi sosiaalinen talonmies. Asumiseen kuului siis myös tietynlaisia velvollisuuksia, jotka eivät varsinkaan yöllisine herätyksineen olleet aina kaikkein mukavimmasta päästä. Tosin viimeiset vuodet asuimme jo aivan hyvätasoisessa asunnossa, jonka superpitkä parveke oli aika ainutlaatuinen.

Kaksi talvea on nyt asuttu matkailuautossa ja ensi syksystä lähtien merikonttikodissa. Yli 30 asteen pakkasella matkailuautossa asumisessa ei ole aina hurraamista. Merikonttikodissa en ole vielä koskaan asunut, joten sen ilot ja surut paljastuvat vasta syksyn ja ensi talven mittaa. Toivon ja uskon kuitenkin, että asuminen on varsin mukavaa. Erityisesti takan saaminen kotiin on loistojuttu. Melkein mikään ei ole mukavampaa kuin takan edessä istuskelu ja liekkien tuijottelu."

Nyt on Merikonttikodissakin (huom! nimi on isolla M-kirjaimella) asuttu jo kolme vuotta. Jossain vaiheessa Merikonttikodista kenties tulee kesäkotimme ja Seven Seasin condostamme talvikotimme. Sen aika näyttää.

Thaitalvikotimme

jormas: Joidenkin mielestä kirjoitan pääosin puuta heinää tai ainakin sellaista minkä lukemiseen ei kannata kortilla olevaa aikaa tuhlata. Pääosin kirjoitan omaksi iloksi, vaikka iloitsen myös jokaisesta lukijasta ja palautteesta. Millaisesta tahansa. Blogi on yksi tapa tallentaa muistoja, sillä tekstin lisäksi mukana on käytännössä aina myös valokuvia. Usein omia, itse ottamia, mutta myös silloin tällöin ilman lupaa milloin mistäkin netin kuvapankista kaapattuja, joita joitakin saa käyttää ilman erillistä lupaa ja joitakin ei. Tämä onkin yksi asia, jota en ymmärrä, sillä esimerkiksi Googlen kuvapankissa on hyvin paljon itse ottamiani tai minusta otettuja kuvia, joiden julkaisemiseen minulta ei ole kysytty mitään. Ei ottajana eikä kuvan kohteena. Jotta kuinka Google voi julkaista niitä ilman lupaa, mutta vastaavasti taas minä en voi tehdä samoin Googlen kuvapankin julkaisemille kuville. Mutta ei se minua häiritse, vaikkakin ihmetyttää.

Viikonlopun sateiden jälkeen voi Pikkulammessamme ottaa alla 10 asteisessa vedessä savikylpyjä

Syksy tekee tuloaan myös Jokilaaksoon, kuten myös ajankohta, jolloin Thaikotimme valmistuu. Sen valmistumista ja rakentamista olemme seuranneet ja jännittäneet yli kolme vuotta. Jännittävää se on ollut siksikin, että apua ei juuri suomalaisilta alan yrittäjältä paikan päältä löytynyt, vaikka osaamista olisi jaettavaksi saakka. Asiantuntemustaan he jakavat omien tai itsellä välitettävänä oleviin kohteisiin. Muistan kun alkuvaiheessa kysyimme mielipidettä määrättyyn kohteeseen. Vastaus oli, että minä en siihen rahojani uskaltaisi laittaa. Ja kun perään kysyimme Seven Seas-kohteestamme, oli vastaus, että vielä vähemmän siihen kohteeseen.

Olimme siis käytännössä ehkä elämämme haastavimman hankinnan kanssa yksin. Koska silloin tällöin silmiin on vuosien varrella osunut kohteita, jotka ovat jääneet kesken, tiesimme sen olevan mahdollista myös meidän tulevan talvithaikotimme kohdalla. Itse asiassa usein kirjoituksemme kohteena ollut Sweetheart asuu koiravanhempiensa kanssa juuri sellaisessa kohteessa, joka jäi kesken, vaikka osassa asunnoista oli huonekalutkin jo sisällä.

Alussa saimme joskus viestin tai pari, että "ajelin kohteenne ohi ja ei ollut enää työmiehiä, joten taitaa olla mennyt konkurssiin tai pankin hoteisiin koko rakennushanke". Kun vastasimme, että "olisiko saattanut olla sinällään suhteellisen harvinainen thaimaalainen juhlapäivä, jolloin juuri kukaan ei tee töitä", niin vastaus oli, "ai niin, sorry, niin taisikin olla". Joskus jäi maku, että olisikohan kyseessä kateus tai muuten vaan halu tuottaa pahaa mieltä. Mutta ihmiset ovat erilaisia ja hyvä niin. Itsekin lähettelin ja lähettelen viestejä Jomtien-Pattayalta joillekin suomalaisille, jotka jännäävät kohteensa valmistumista. Viestini ovat aina positiivisia ja uskoa valavia, vaikka joskus rakennustyömaalla ei näkynyt ristin sielua irrallaan olevia koiria lukuun ottamatta.

Mutta, jos haluaa saada uuden ja nimenomaan haluamansa asunnon, on otettava riskejä. Sillä mitä pitemmälle kohde on valmistunut, sitä varmemmin itseä kiinnostava huoneisto on myyty. Sillä niin omituinen ei ole makumme, että haluaisimme juuri sellaisen, jota kukaan muu ei. Hankintamme teimme ennen kuin ensimmäistäkään lapionpistoa oli tehty saadaksemme 1500 asunnon kokonaisuudesta juuri sen ainoan, joka oli ja on mielestämme meille se kaikkein paras. Siis niistä, jotka ovat balanssissa mielemme lisäksi myös kukkaromme sisällön kanssa.

Nyt olemme Merikonttikodistamme käsin virtuaaliasuneet talvikodissamme Siaminlahden kupeessa yli kolme vuotta ja edelleen se tuntuu oikealta. Aivan oma lukunsa on, kun nyt voimme viedä virtuaaliminämme lisäksi myös fyysisen minämme elämään uudesta kodissamme. Vuoden päästä aiomme viettää ensi kerran koko talven Thaimaassa. Jokilaaksossa olemme tehneet paljon sen eteen, että se voisi olla turvallisesti puoli vuotta talviunillaan ilman ihmisen kostetusta. Apinakiikussani aion vanhana muistella mitä kaikkea on tullut tehtyä enkä surra sitä, että olisi pitänyt tehdä......

Onnestain on puolet sinun - vai miten se menikään?

päivis: Jorma kirjoitti eilen onnellisuudesta. Olen tuohon blogikirjoitukseen liittyvät onnen tunteet kuullut ja lukenut erilaisissa yhteyksissä useammankin kerran. Joissakin olen ollut osallisena tai vähintään silminnäkijänä. Tiedän, että Jorma kirjoitti aidoista kokemuksista.

Google löytää 0,41 sekunnissa noin 609 000 tulosta hakusanalle onnellisuus.

Ihmisiltä kysytään silloin tällöin, mikä on heidän elämänsä onnellisin hetki. Asiaan tuntuu kuuluvan, että onnellisimmaksi hetkeksi sanotaan lasten syntymä. En kiistä asiaa, mutta tuskin ihmiselämä niin latteaa on, etteikö joistakin muistakin asioista voisi sanoa, että silloin on ollut onnensa kukkuloilla.

Pitkään työttömänä olleelle täydellinen onnen hetki voi olla työpaikan, ja varsinkin kunnollisen työpaikan saaminen. Onnellinen on varmasti myös se, joka saa diagnoosin, jossa joku vakava sairaus todetaan parantuneeksi.

Koska ainakin kaikki lottoajat toivovat päävoittoa, luulisi niiden, jotka sen nappaavat, olevan ikionnellisia. Kenellepä eivät miljoonat eurot ja niiden mahdollistama uusi elämä kelpaisi.

Onnen voi löytää myös asioista, joita joku toinen ei osaa arvostaa tai ymmärtää ollenkaan. Jos esimerkiksi voittaa pelkonsa, joka rajoittaa tavallista arkea, onnen tunne on epäilemättä melkoinen.

Hyvän urheilusuorituksen jälkeen kultamitalistia ei katsota hitaasti, vaikka hän tirauttaisi kunnon itkut. Misseistä puhumattakaan. Varsinkin missien itkua taidetaan oikein odottaa. Esimerkiksi tangokuninkaat ja -kuningattaret ovat saattaneet tehdä vuosia työtä sen eteen, että viimeinkin tärppäisi. Ja kun se hetki lopulta koittaa, ei ole mikään ihme, että pääsee itku. Onnen itku.

Koen itseni usein onnelliseksi, kun voin seurata eläinten puuhia. Kanit ovat
suosikkiseurattaviani. Ja tietysti Niilo, joka tässä taistelee jalkapallon kanssa.

Onnea voi silti varmasti tuntea paljon pienemmistäkin asioista, mutta silti niin, että todella kokee juuri sillä hetkellä olevansa onnellinen. Jorma puhuu usein raittiina olemiseen liittyvistä pienistä hetkistä, jolloin voi kokea, että mitään oleellista ei puutu.

Wikipedia tarjoaa onnellisuuden määritelmäksi läpitunkevaa tunnetta siitä, että elämä on hyvää. Ehkä se on hyvin lähellä tuota Jorman useasti toistamaa ajatusta. Muinaiset kirjoittajat korostivat Wikipedian mukaan ihmisen hyveellistä elämää onnen lähteenä. "Omien tekojen lisäksi ihmisen onnellisuuteen vaikuttaa myös se, miten muut kohtelevat häntä. Myös oma ja läheisten ihmisten terveys ja riittävä toimeentulo lisäävät ihmisen onnellisuutta."