Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Tuusulaan pormestari

jormas: On kunnanvaltuutettuja ja kunnanvaltuutettuja. Toisille uran huippuhetkiä on kulkea oman kylän raittia rinta rottingilla kumarrellen sinne tänne, ettei vaan yksikään ääni karkaisi. Ja sopivan tilaisuuden tullen muistuttaa, että "öhöm, no hei hei, minä olen kunnanvaltuutettu!" Joillekin harvoille luottamusasema on vain yksi työkalu hoitaa meidän kaikkien yhteisiä asioita. Onneksi heitäkin on. Heitä kaipaan lisää, kuten myös niitä, jotka eivät ole kunnanosavaltuutettuja vaan aivan koko kunnan päättäjiä.

Kolmen kylän kunta asettaa omat haasteensa. Kun kunnan yksi kylä on saamassa jotain, liittoutuvat kahden ilman jäävän taajaman kunnanosavaltuutetut yhteen torppaamaan sinällään hyvän hankkeen. Jyväskylän maalaiskunta oli tästä oiva esimerkki. Kun ei päästy sopuun mihin tehdään jäähalli, päätettiin tehdä kolme. Yksi Tikkakoskelle, yksi Vaajakoskelle ja yksi Palokkaan. Ja ensimmäisestäkin tuli rahojen puutteessa niin pieni, että sisään mahtuu luistelijat, mutta eivät kunnolla katsojat.

Pormestari-keskusteluja seuratessani on tullut monesti mieleen, että olisiko paras tapa, jos rakennuksella tarvitaan timpuria, aloittaa siitä kuinka ja kuka hänet valitsee. Oleellista ei olisikaan millainen ja mitä töitä tekemään timpuri valitaan, vaan kuinka hänet valitaan.

Nyt ei näytä kelpaavan, että esivalinnan tekevät kuntalaiset kunnallisvaaleissa. Tuusulan kunnan ykkösbossin valinnan kanssa on tasan sama tilanne kuin voisi olla mainitussa timpurin valinnassakin. Siis ei lainkaan rakentamisen saati työn kannalta paras mahdollinen. Kun kerran yhdessä on päätetty, että pormestari tulee ja että hänet valitaan valtuutettujen keskuudesta, pitäisi pormestarin tuolin jalan sahaaminen lopettaa siihen ja puhaltaa viimein yhteen hiileen. Nyt keskitytään näköjään siihen, että tuoli olisi mahdollisimman epämukava ja epäkelpo istuttavaksi jo ennen kuin edes tiedetään kuka siihen viimein istuu.

Kinastelu luottamushenkilöiden kesken jatkuu sosiaalisessa mediassa ja paikallislehtien palstoilla. Ja toinen aivolohko ihmettelee samanaikaisesti yhä alenevaa äänestysprosenttia.


Kun yhdessä kuntalaisten antamilla valtakirjoilla on päätetty antaa kuntalaisille valta tehdä pormestarin esivalinta, niin keskityttäisiin nyt siihen, että valtuutetuiksi haluavien joukossa on myös pormestariksi tarjolla sellaisia, joille tärkeintä ei ole olla valtuutettu eikä edes pormestari. Vaan, että pestit ovat vain työkaluja hoitaa Tuusulan asioita mahdollisimman hyvin. Sillä kaiken tämän keskinäisen juupas eipäs torailun ja nokittelun keskellä olisi oikeita töitäkin.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Miten oppisin ymmärtämään Facebookia?

päivis: En ole ollut kovin innokas Facebookin käyttäjä. Olen pitkään ollut Jorman kanssa yhteisellä sivulla, jonka nimi oli vielä vähän aikaa sitten Soini Strandén (Virtuaalihenkilö). Käytännössä sivun käyttäjä oli Jorma. Minä vain silloin tällöin saatoin laittaa sinne jonkun kommentin tai kävin tykkäämässä toisten päivityksistä. Kun Jorma jollain keskustelupalstalla suututti jonkun, sain välillä lukea Facebookista tyyliin "mitä sinä Strandén luulet tietäväsi".

Nyt sivu on yksin Jorman. Ehkä näin tapahtui hieman minun painostuksestani. Minulla on tässä ohessa kyllä ollut omakin Facebook-sivu, jonka jouduin (todella jouduin) avaamaan, jotta ylläpitäjänä pääsin päivittämään töihin liittyvää sivustoa.

Omat sivut avattuani ajattelin ensin, että en pyydä ketään kaveriksi, mutta hetken päästä huomasin, että ei tarvitsekaan. Kaveripyyntöjä alkoi tulla heti kun olin ensin itse laittanut jonnekin jonkun kommentin. Näin sen luulen tapahtuneen. Enkä alkuun edes kehdannut olla hyväksymättä kaveripyytäjiä. Joku aivan ventovieraskin ihminen päätyi kaverikseni. Myöhemmin olen jopa pyyhkäissyt muutaman kaverin pois.

Päätin, että laitan näille henkilökohtaisille sivuilleni vain sellaisia päivityksiä, jotka jotenkin koskettavat itseäni tai sitten niissä on joku muu minulle istuva asia. Yhtään kissa- tai koiravideota en sinne ole jakanut, vaikka joskus ihan mielelläni toisten lataamia hauskoja koiravideoita katselenkin. Mutta eipä ole kovin montaa kaveriakaan lukemassa päivityksiäni.

En ole ihastunut Facebookiin, koska en ymmärrä sen logiikkaa. En löydä sieltä asioita, joita pitäisi löytää. Esimerkiksi en nyt löydä millään ryhmiä, joihin kuulun. Liityin juuri yhteen uuteen ryhmään, jolle pääsin uudelleen sen ansiosta, että huomasin sivuni ylälaidasta ilmoituksen, että minut oli hyväksytty kyseiseen ryhmään. Ehkä pääsen sinne myöhemmin uudelleen, kun yritän pitää mielessäni, mikä ryhmän nimi on.

Ja mikä homma olikaan päivittää sivun yläreunassa olevat kuvat. Kansikuva ja profiilikuva. Päivittämisen mahdollistavaa kameran kuvaa kun en aina saa näkyviin.


Töihin liittyvän Facebookin kanssa taas tuli ongelma, kun entiseen tapaan Etusivulta ei enää auennutkaan samoja sivustoja kuin aikaisemmin. Lopulta vastaavat toisten järjestöjen sun muiden päivitykset löytyivät, kun klikkasi Tarkastele sivusyötettä - Julkaisuja joista olet tykännyt sivunasi. Ihan looginen ajattelu ei ehkä olisi tuossa riittänyt löytämään sitä, mitä halusin. Tosin "oikealle" Etusivulle päästyäni huomasin, että näytölle tuli aivan oudon paljon saamenkielisiä Facebook-päivityksiä.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Onks tietoo?

jormas: Keski-Uusimaassa ja sosiaalisessa mediassa on käyty keskustelua kovastikin siitä, kun kunta päätti myydä vuokra-asuntojaan yksityiselle sijoittajalle. Itse en näin olisi tehnyt. Silti ajattelin pitää suuni kiinni ja kynän penaalissa. Mutta mieli muuttuu, sillä huomasin, että asialla tehdään nyt myös vaalityötä. Ja kerätään irtopisteitä. Niin toki pitääkin, sillä kukapa muu kissan häntää nostaa jne..

Kun olin kunnanvaltuutettuna politiikassa mukana, oli jonkinlainen ohjenuorani, että olen mukana vain sellaisissa päätöksissä, jotka olen valmis tekemään, vaikka ne koskisivat itseänikin. Nyt ajattelen, että jos kunnanvaltuutetut olisivat asuneet myymissään taloissa, niin olisivatko he myyneet kotinsa? En usko. Vaan uskon, että kohde ei olisi tullut edes myyntilistalle. Minusta ei ole oikein, jos mittaa kuntalaisten valitsemana valtuutettuna itselle eri mitalla kuin kuntalaisille.

Joten päätin tehdä paikallislehteen vastineen, joka julkaistiin tänään. Mutta koska Tuusulan kunta kuuluu kaikille kuntalaisille eikä vain lehden tilaajille, jaan kirjoitukseni myös täällä.

Onks tietoo?

Vaalit lähestyvät ja politiikan tekeminen on alkanut myös lehtien palstoilla. Arvostamani kunnanvaltuutettu Pasi Huuhtanen jakoi 30.11. lukijoille Keski-Uusimaassa "Oikeita tietoja Haukkamäen myynnistä". Hän korosti, että lehden uutisessa iloisesti on unohdettu miljoonan velka ja kuinka hänen ansiostaan asian pöydälle jättö nosti hintaa 88 000n euroa. Hän mainitsi myös, että jos asunnot olisivat jääneet kunnalle, olisi vuokria pitänyt nostaa huomattavasti enemmän kuin kaupan ehdoissa.

Mutta vaikka yksityinen sijoittaja antaa vuokralaisille 2 vuoden irtisanomissuojan ja sitoutuu vuokrankorotuskattoon, aikoo hän luonnollisesti tehdä sijoituksestaan tuottavan.
Joten pata kattilaa soimaa, sillä vastaavasti Pasi unohti kertoa tai ei ehkä edes tiedä kuinka yksityinen sijoittaja aikoo silti tehdä yhteiskunnan ja vuokralaisten rahoilla rakennetuilla taloilla bisnestä.

Vai voisiko olla peräti niin, että jos tämä viisaus olisi istunut valtuustosalissa, ei tuusulalaisten koteja ikään kuin ennenaikaisena joululahjana olisikaan myyty markkinavoimille? Ehkä kuntalaisten etujen mukaista olisi ollut käyttää kyseistä kiinteistösijoittajaa kuntalaisten omaisuuden ostajan sijasta ainoastaan valtuutettujen sijoituskonsulttina.

Jorma Soini, sosiaalineuvos
Tuusula

torstai 1. joulukuuta 2016

Kuvituskuvia

päivis: Tänään on taas sellainen blogivuoropäivä, ettei tunnu millään irtoavan aihetta, josta kirjoittaisin. Kävin jo selaamassa joulukuun alun blogikirjoituksia eri vuosilta, jos sieltä olisi löytynyt joku tuunattava teksti. Olihan siellä sitä sun tätä. Vielä neljä vuotta sitten asuttiin matkailuautossa. Olin näköjään kirjoitellut Niilon silloisesta ruokavaliosta, Yrjölän puurosta. Mutta mikään ei oikein innostanut.

Sitten pysähdyin vuosien takaiseen valokuvaan. Päätin, että teen blogin, johon etsin joitakin minulle mieluisia kuvia. Marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 2012 otin tämän talvisen kuvan Ateneumin suuntaan Mikonkadun OP:n jostain yläkerroksista. Taisi olla viimeisiä kertoja, kun olin työkseni tekemässä asuntokauppoja.
 
Tämä on suosikkikuvani jo vuosien takaa. Siinä pari suomalaista
asunnotonta viettää aikaansa Tukholman kadulla.
 
Kuvassa on aita, joka reiästä voi nähdä pari suomalaista ystäväämme
Thaimaassa. Ollaan HiCoffin uima-altaan äärellä.
 
Pari vuotta sitten tuli kovasti lunta. Siltä päivältä on muutama tunnelmallinen
otos Merikonttikodista ja Jokilaakson pihapiiristä.

Pidän nykyään vaaleanpunaisesta. Väriä on tullut kuvattua erilaisissa yhteyksissä.

Tässä kuvattiin ehkä venäläistä pariskuntaa hieman erilaisia hääkuvia varten.
 

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Ruuastako ajopeliin menovettä kauppareissulle?

jormas: Olin samassa seminaarissa päiviksen kanssa. Pikku purtavaakin oli tarjolla ja sitä saattoi jäädä ylikin. Toivottavasti sille löytyi muuta käyttöä kuin kulkuneuvojen biopolttoaineeksi.

Kun ensi kerran kuulin, että ruuan tähteistä tehtäisiin polttoainetta, en voinut uskoa sitä todeksi. Ajattelin että ennen kuin minulla on jahtimakkaran siivu, banaani tai paprika ruokapöydässä odottamassa suuhun laittoa, on takana melkoinen logistiikkaketju. Ajatelkaapa itse hetkinen vaikka banaanin matkaa puun taimenesta jostakin Afrikan kupeesta poimimisineen, lajitteluineen, kuljetuksineen ja mitä kaikkea tuotantoketju pitäkään sisällään Pohjolan perukoille aamiaispöytään Chiquita-tarroineen ja televisio ynnä muine mainoksineen. Että eikö lopputuotteelle ole muuta keksintöä, kuin tämän hunajaa maksaneen prosessin jälkeen polttaa "ylikypsä" tuote jossakin autossa jälleen melkoisen prosessin jälkeen savuna taivaalle.

Kun elämää on arvatenkin enemmän takana kuin edessä, funtsii yhä enemmän mennyttä kuin tulevaa. Sitä paitsi tulevaa ei voi muistella. Jotkut sanovat sitä vanhuudeksi tai ainakin vanhenemiseksi. En myönnä! Joka tapauksessa kun olin kakara, ruuan tähteitä syötiin ensin seuraavana päivänä ja vielä sitäkin seuraavana. Sitten niitä tarjottiin koiralle ja välillä kissallekin. Ja maalaistalossa osansa saivat ainakin joulupöytää odottavat siatkin. Mitä tämän jälkeen jäi yli, päätyi likasankoon. Joka roudattiin kompostiin muutaman päivän välein ja sekoitettiin pihalta leikatun heinän ja puuceessä syntyneen tuotoksen kanssa. Viimein aikansa muhinut energiapesä meni faijan toimesta kärryillä ja joskus ämpäreilläkin perunapellolle, marja- ja omenapuille sekä kasvimaalle. Saattoipa äiti saada pienen osan kukkasilleenkin.

Samaa harrastamme Jokilaaksossa mekin eikä voi sanoa, että juurikaan jalostetummassa muodossa. Kompostoitava biojäte ja kahden ekokäymälän tuotokset menevät kahden-kolmen kompostointivaiheen jälkeen kasvihuoneeseen antamaan kasvuvoimaan kaikelle sille, jonka sitten pitkin kesää ja seuraavaa syksyä syömme.

Aikoinaan ja edelleen pidin elämää siitä, että aikuisten naisten suurin yksittäinen syy alkoholisoitumiseen oli, että keskiolut tuli maitokauppoihin. Olen edelleen samaa mieltä. Eräänkin äidin ruokakassissa alkoi kotiin kulkeutua jokunen olut, joita hän sitten siemaili keittiönjakkaralla istuessaan ja kodin askareita sekä ruokaa tehdessään. Alkoholismin siemen oli kylvetty.

Saman sarjan huonoja käytäntöjä on ollut, että enää ei ruuan käyttämistä ratkaise onko se pilaantunutta vai ei. Vaan se mikä päivämäärä on elintarvikepakkauksessa. Surullista tuhlausta ja kaikkea muuta kuin vastuullista kuluttamista.

Kuin eilisen näen äitini keittiön jakkaralla haistelemassa onko maito tai joku muu pilalla. Jos haistelun tulos jää epävarmaksi, oli seuraavana maistelu, jonka perusteella päätettiin mitä maidolle tehdään. Onko siitä viiliksi, piimäksi tai jonkin muun ruuan jatkeeksi. Tai lipittäisikö sen talon kissa vai koira. Jos ei mikään näistä toiminut, oli osoite likasanko ja siitä sitten ajallaan pihan perällä olleeseen kompostiin.

Mutta yhtä elävästi muistan äitini Elannon keskioluesta alkoholisoituneena samaisen keittiön jakkaran vieressä oksentamassa likasankoon. Se oli surullista. Kannetun likasangon tuotos pysyi siellä minne se kannettiin, mutta alkoholista pääsemiseksi kannettu vesi ei kaivossa pysynyt. Puuttui riittävä tahto elämän muutokseen ja äitini ruukku meni kaivolle kunnes särkyi lopullisesti.

Mutta vaikka maailma ja kehitys menee eteenpäin, se ei tarkoita, että aina mentäisiin edes oikeaan suuntaan. Vaikka en suoralta enkä vääriltä käsiltäkään kykene heti sanomaan mikä olisi elintarvikepakkausten päivämäärien vaihtoehto, tiedän sen, että varsinkaan kenenkään vastuullisen kuluttajan ei kuulu uskoa niitä sokeasti. Sillä niissä on ainakin minulle yksi muukin outous. En ole koskaan päässyt selvyyteen miten erotan pakkauksesta, jossa on vain päivämäärä, onko se viimeinen myyntipäivä vai viimeinen käyttöpäivä.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Hävikkiruokaa kotiin

päivis: Tänään olin ruoka-apua käsittelevässä seminaarissa, jossa sana hävikkiruoka tuli mainittua moneen kertaan. Hävikkiruoalla on suuri rooli esimerkiksi niin sanottujen leipäjonojen ruokatarjonnassa, mutta hävikkiruoka ei päädy yksistään vähissä varoissa olevien nälkää häätämään. Myös kaupoissa on tarjolla ruokaa, joka löytää tiensä joko asiakkaan ostoskoriin jollain alennushintalapulla varustettuna, tai jos huonosti käy, kaupan biojäteastiaan.

Tämän päivän seminaarissa törmäsin myös mobiilisovellukseen, joka auttaa lounas- ja muista ravintoloista päivittäin yli jäävää ruokaa päätymään vielä jonkun illalliseksi tai kenties seuraavan päivän lounaaksi.

Innostuin seminaarin aikana lataamaan omana puhelimeeni ResQ-palvelun, josta iltapäivällä huomasin, että samalla kadulla on kahvila, jossa olisi edulliseen hintaan tarjolla "monipuolinen ja gluteeniton kasvislounas". Pitihän sitä kokeilla. Sain seitsemällä eurolla 800 gramman annoksen pääasiassa tuoreista kasviksista, juustosta ja pähkinöistä kasatun annoksen, johon kuului lisäksi siivu talon omaa leipää.

Annos oli valmistettu samana päivänä ja säilytetty kylmässä. Mielestäni tein melko hyvät kaupat, vaikka en ruokaa vielä syönytkään, vähän vasta maistelin. Luulen, että syötävää riittää ainakin parin päivän eväiksi.
Ostamani kasvisannos on todella tuhti ja monipuolinen.
Illalla huomasin vielä saapuneen sähköpostin, jossa todettiin näin: "Onneksi olkoon! Liityit juuri yhteen niistä kerhoista, joihin oikeasti kannattaa kuulua: sellaiseen, jossa syödään hyvin, mutta pidetään myös ympäristö ja kukkarosi mielessä. Polleampi tyyppi saattaisi kuvailla tilannetta sanoilla "win-win". Ja koska olet jo täysivaltainen ResQ Clubilainen, on ensimmäisen annoksesi pelastaminen ihan oikeasti näin näppärää..." Tosiaan, sovelluksessa ruoka-annosta ostaessa asiakas päättää, montako myynnissä olevaa annosta hän haluaa ostamalla "pelastaa".

Lisäksi sain sähköpostiin kuitin ostoksestani, jonka olin sovelluksen kautta maksanut luottokortilla.

Usein varsinkin lounasajan päättymisen aikoihin tulee mieleen, että olisi mukava ostaa kotiin vietäväksi vaikka kasvispihvejä, joita suurella todennäköisyydellä jää yli. Ehkä pitäisi vain rohkeasti kysyä, onko mahdollinen jämäruoka myytävänä. Ehkä tämä kuluvan vuoden alussa Helsingissä käyttöön otettu ResQ tai joku muu vastaava sovellus laajenee pienistä kahviloista ja ravintoloista myös suurempiin lounaspaikkoihin.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Spirit house

jormas: Minä vähän jatkan Thaikotimme yhteisön rakennuksiin kuuluvasta Henkien talosta. Sillä löysin oivan kuvan kuinka Seven Seasin koirat ovat ottaneet sen myös omaan käyttöönsä. Koska maan filosofiaan tai uskontoon kuuluu, että eläimessä voi olla jonkun kuolleen omaisemme henki ja elämä, ei eläinten päiviä päätetä Thaimaassa lainkaan samoilla kriteereillä kuin esimerkiksi Suomessa. Siksi kai koiratkin saavat olla enemmän missä haluavat. Vartijat niitä puolitehoisesti ja kai vähän turistienkin vuoksi hätistelevät silloin tällöin. Vähän siis samaan tapaan kuin Niilo ajaa pihakanejamme vain silloin kun me olemme läsnä.

Olen silloin tällöin sopivissa kohdissa kysellyt ja muutenkin selvitellyt Henkien talon henkien elämää. Että onko talo tehty hyville vai huonoille hengille vai hengille yleensä. Tai onko henkiä edes hyviä ja huonoja. En tiedä. Käsitykseni kuitenkin on, että hengille viedään päiviksenkin mainitsemia ruokia ja virvokkeita siksi, että ne pysyisivät heille tehdyissä asumuksissa eivätkä innostuisi lähtemään majoistaan häiritsemään ihmisten elämää.

Uskonto tai usko on thaimaalaisella arjessa enemmän läsnä kuin vastaavasti Suomessa. Siitä alan kirjanoppineen käyvät jatkuvaa keskustelua onko buddhalaisuus uskonto tai filosofia. Yksi kristinuskoon nähden oleellinen ero ainakin on. Kristinuskon Vapahtaja sanoi ja julistikin olevansa Jumalan poika. Sen sijaan omaisuutensa myynyt prinssi Siddhartha Gautama, josta tuli Buddha (herännyt tai valaistunut), sanoi olevansa ihminen.

Kuuluisassa Kalamasutrassa hän sanoo, ettei mitään tule uskoa ”vain siksi että niin on usein sanottu tai niin on tapana uskoa – – vain koska niin huhutaan tai niin sanotaan pyhissä teksteissä – – vain päättelyn tai olettamusten pohjalta – – tai sen ajatuksen perusteella, että tämä munkki on opettajamme." Ja onhan kristityissäkin itseni lisäksi muitakin epäilijöitä. Ehkä eniten itse epäilen ihmiseen pesiytyneitä kadotuksen enkeleitä tai sanansaattajia. Jotka lupaavat hammasten kiristysten lisäksi ehkä 1250 asteen ikuista lämpötilaa tuonelassa.

Mutta henkien lisäksi myös Buddha on läsnä käytännössä jokaisen thaimaalaisen arjessa ja juhlassa. Suomi-Seuran talolla Jomtienilla olen joskus katsellut, kun paikalliset naiset ostavat esimerkiksi katukaupustelijalta arvan tai pari, hyppäävät skootterinsa selkään ja ajavat Jomtienin ja Pattayan välissä olevalle Buddhavuorelle viemään asian sinne jonnekin. Joka halutessaan tai tarpeelliseksi nähtyään voisi antaa arvalla maallista rikkautta. Tai kuinka moni thaimaalainen polvistuu aamulla ennen päivän askareita rukoilemaan pyhänä pitämänsä Henkien talon eteen. Thaimaassa on monta kaunista tapaa.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Seven Seas ja henkien talo

päivis: Saimme kutsun osallistua Seven Seasin pääportin sivustalla olevan rakennelman avajaisseremoniaan. Valitettavasti olemme kuitenkin tänään täällä Suomessa, joten seremonia jäi näkemättä.

Vasta nyt tuli selvitettyä, kun kutsu saapui sähköpostiin, mikä tarkoitus lähes kaikkien talojen yhteydessä olevilla temppelimäisillä rakennelmilla on. Sen toki olemme nähneet, että niille tuodaan selvästikin lahjoina kukkia, ruokaa ja juomia. Myös suitsukkeiden polttelu kuuluu asiaan. Saimme nyt siis myös nimen näille rakennelmille. Spirit house. Hengen talo, joka todennäköisesti tarkoittaa kuitenkin useammallekin hengelle varattua asumusta.
Henkien talon seinälaatassa on oheinen teksti, jota thai-kieltä taitamattomana ei ymmärrä.
Näimme, kun Seven Seasin henkien taloa rakennettiin, mutta keneltäkään ei tullut kysyttyä, mikä se tarkalleen ottaen on. Saatoimme vain ohi kulkiessa peukuttaa, kun suuri joukko hyvin asiantuntevan oloisia rakentajia valmisteli rakennusta. Vähintään yhtä suuri joukko talon omaa väkeä seurasi vierestä rakentamisen etenemistä.

Nyt tiedämme, että henkiä varten pitää rakentaa oma asumus, jotta ne eivät tule talon sisälle tekemään pahojaan. Ruoka, juoma ja muut lepyttelytarvikkeet ovat tarpeen, jotta henget viihtyvät talossaan. Hyvin usein näkee, että henkien talon eteen myös pysähdytään rukoilemaan tai ohi kulkiessa taloa ja sen oletettuja asukkaita myös tervehditään.

Seven Seasin henkien talo rakennettiin kohtaan, jossa talon koirat mielellään makoilivat. Ne näyttivät suhtautuvan rakentamiseen tyynen rauhallisesti ja palasivat paikalle sen jälkeen, kun talo näytti ainakin meidän silmissämme valmiilta. Henkien talon tasanteilla kaikessa rauhassa makailevat koirat kertovat samalla jotain thaimaalaisten suhtautumisesta koiriin. Ehkä koirilla jopa on jokin rooli henkien vartijoina. Kuka tietää.

Oheisessa kuvassa spirit house on vielä rakenteilla. Moniin muihin henkien taloihin verrattuna rakennelma on todella upea. Mutta näin ilmeisesti kuuluukin olla. Mitä hienompi on varsinainen talo - tässä tapauksessa kahdeksan kerrostalon, klubitalon, allasalueiden ja saarien kokonaisuus - sitä mahtavampi pitää henkien talonkin olla.



lauantai 26. marraskuuta 2016

Uusi alkoholilaki

jormas: Valtakuntaamme ollaan saamassa entistä löysempi ja vapaampi alkoholilaki, joka esimerkiksi tuo vahvat oluet ja lonkerot maitokauppoihin. Kuppilat saavat jatkossa myydä viinaa velaksikin vaikka mukaan ja niin edelleen. Uuden löysän lain puolesta liputtavat sanovat, että edistystä tapahtuu länsimaiseen suuntaan. Mutta kaiken apinointi muilta mailta ole edistystä. Eikä varsinkaan parempaan suuntaan. Mutta vaikka ei olisi mitään rajoituksia, myös kitinää löytyy aina. Kun juottola  tai joku muu anniskelupaikka on jatkossa auki ilman erityislupaa puoli kahta kauemmin, pitää paikalla olla kaksi järjestyksenvalvojaa. Nyt tämä kuulemma tappaa pienyrittäjiä. Kuinka niin?

Aikoinaan menestyksekkään juomisen jälkeen päätin aloittaa viinanmyynnin, niin opettelin Las Palmaksessa osin omistamassani Cafeteria Helsingissä.

Jos olisin jatkanut tai laajentanut bisnestäni Suomeen, niin nyt pitäisi laittaa järjestysmieskurssille pubini se osa henkilökunnasta, joka myy alkoholia aamuyöstä. Mikä tässä on niin vaikeaa?

Korjaavan päihdetyön yksikössä pitää jopa yövalvojalla olla kohtuullisen mittainen koulutus, jotta hän pystyy valvomaan, kun alan mies tai nainen nukkuu humalaansa pois. Ehkä enemmänkin pitäisi tehdä pätevyysvaatimusten eteen niille työntekijöille, jotka ylipäätään vauhdittavat päihdeongelman muodostumista myymällä viinaa.

Suomessa on lihavuuden lisäksi kaksi suurta vitsausta. Toinen on alkoholi ja toinen on tupakka, joiden johdosta tulleisiin sairauksiin ynnä muihin ongelmiin käytetään satoja miljoonia euroja yhteisiä rahojamme. Kuitenkin yhdessä valitsemiemme päättäjien suhtautuminen kahteen viimeksi mainittuun vitsaukseen on aivan päinvastainen.

Tupakan suhteen tehdään valtavasti töitä, että sen polttaminen olisi vaikeampaa, ellei peräti mahdotonta. On savuttomia työpaikkoja ja kerrostaloja, jotka kieltävät polttamisen omaa parveketta ja piha-aluetta myöten. On helppo sanoa, että tupakointi autossa tai kotona vaikuttaa haitallisesti kaikkiin paikalla oleviin. Olen samaa mieltä ja kansanterveyden kannalta suunta on ehdottoman oikea.

Entäpä sitten viina? Kansakunta tekee hartiavoimin töitä sen eteen, että joisimme yhä enemmän ja enemmän. Siinä ei näytä painavan kuin oma juominen ja yhä vapaamman alkoholikulttuurin suosiminen. Kun hyvin monessa lapsiperheessä alkoholia käytetään jokainen viikonloppu humaltuakseen, niin kuka saisi silloin perheen lasten äänen kuuluviin? Tai edes kysyisi heidän mielipidettään, saati ottaisi sen huomioon? Kun perheen vanhemmilta kysyy, että onko juomisestasi haittaa kenellekään, saa usein yksiselitteisen vastauksen, että ei. Mutta kun saman perheen lapsilta kysyy, että paljonko haluaisit vanhempiesi juovan, saa aivan liian usein vastauksen: "Hölmö! Ei tietenkään yhtään!" Lapsetko ovat väärässä?

Minusta omalle mielelle hyödyksi tai ainakin virkeydeksi on olla vastarannan kiiski. Sekä ajatella asioista toisin kuin enemmistö, sillä se ei ole varsinkaan aina oikeassa. Moni meistä sanoo, että koirat haukkuvat ja karavaani jatkaa kulkuaan. Ja ensimmäisistä vankkureista on paras näköala. Mutta niissä istumiseen on oltava enemmän tai vähemmän tuulimyllyjä vastaan taisteleva Don Quijote. Sekin olen mielelläni.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Suljettujen ovien trauma

päivis: Meillä on Merikonttikodin sisällä vain yksi väliovi. Sen takana on kylppäri. Ei voi oikein sanoa että vessa, koska meillä ei ole vesivessaa. Saman asian meillä ajaa Mulltoa-merkkinen kompostoiva ekokäymälä. Suihkun ja Mulltoan lisäksi kylppärissä on myös yhdistetty pesukone ja kuivausrumpu.

Kylppärin punainen ovi on liukuovi, joka aukeaa keskeltä kahteen suuntaan. Kun menen kylppäriin ja vedän oven kiinni, Niilon on ihan pakko saada se auki. Eilen se taas työnsi kuononsa ovien rakoon sen verran, että pääsi toteamaan, että olen oven takana ja tallessa. Totesimme Jorman kanssa, että Niilolla taitaa olla suljettujen ovien trauma.

Siinä yhteydessä mieleeni muistui yksi suljettuun oveen liittynyt traumaattinen kokemus. Tapauksesta on jo yli 20 vuotta aikaa. Menin silloin Saksassa vessaan, jossa oli tukeva metalliovi. Jäin tai luulin jääneeni vessassa lukkojen taakse, ja kuvittelin hetken aikaa olevani ikään kuin avaruuteen ammutussa raketissa. En osaa ollenkaan arvata, miksi sijoitin mielessäni itseni rakettiin, mutta hetken aikaa tuntui, että tästä ei ole enää paluuta.

No tässä olen nyt, joten saksalaisella perusteellisuudella rakennetun oven lukko kuitenkin aukesi ja pääsin tukalaksi kokemastani tilanteesta pois. Varsinaista suljetun paikan kammoa tuo tapaus ei minuun jättänyt, mutta silloin tällöin tulee mieleen, että jospa hissin ovi ei aukeakaan. Tai kuten tänään, kun kuljin minulle vieraissa tiloissa, joissa piti käyttää kulkukorttia. Joistakin ovista pääsi sisään ilman korttia ja joissakin piti käyttää korttia. Kun huomasin, että joihinkin oviin oma korttini ei käynyt, tosi nopeasti tuli mieleen, että olikohan takana ovi, josta pääsee ilman korttia vai jäänkö ehkä jumiin paikkaan, josta en pääse pois mistään ovesta. Sellainenkin kokemus minulla on, sekin vuosien takaa Peurungasta.

No, nykyään ei ole niin suurta hätää, vaikka jäisikin lukkojen taakse. Melkein aina mukana kulkee kännykkä, jolla voi soitella apua paikalle, jos niin huonosti käy, etteivät ovet aukene.


Tällä Hyrylän torilla sijaitsevalla lavalla ei ole mitään tekemistä edellisen
kirjoituksen kanssa. Paitsi että tilassa ei ole ovia. Ehkä siksi tuo punanuttuinen
joulupukkikin on päässyt lavalle esiintymään.

torstai 24. marraskuuta 2016

Avoin kysymys Töölön ala-asteen vanhemmille


http://www.vihrealanka.fi/uutiset/ruusulankatu-pelasti-%E2%80%9Den-olisi-t%C3%A4ss%C3%A4-ilman-l%C3%A4hity%C3%B6t%C3%A4%E2%80%9D
jormas: Olin Sininauhasäätiön toimitusjohtaja, kun päätimme tehdä Mannerheimin Lastensuojeluliitolta ostamastamme kiinteistöstä tuetun asumisen yhteisön. En ole katunut sitä koskaan, sillä jokainen tarvitsee muiden joukossa sopen, lämpimän paikan, johon voi tehdä itselleen kodin.

Hankkeella oli myös kiivaat ja tuliset vastustajansa, joista iso osa oli Töölön ala-asteen oppilaiden vanhempia. Muistan vuosien takaa kuin eilisen koululla pidetyn keskustelutilaisuuden, jossa ilman liioittelua koin, että jos ihmisillä olisi ollut valta, he olisivat lynkanneet minut. Niin vihamielistä oli suhtautuminen. Yksipuolinen viesti oli, että vieressä olevaa koulua käyvien lapsien saamista vaikutteista ei seuraa mitään hyvää. Heistä oli ehdottoman ja yksiselitteisen väärin, että Sininauhasäätiö haluaa tarjota naapurissa kodin niille, jotka eivät selviä elämässään ilman apua.

Yksi koko hankkeen rakentamisen läpi kantanut oli pois lähtiessäni portaissa minua käsipuolesta tarttunut iäkäs nainen. Hän katsoi minua lämpimästi ja myötäeläen silmiin ja sanoi: "Koita jaksaa, eivät kaikki töölöläiset ole tällaisia."

Alla Hesarista Juho Jokisen juttu Töölön ala-asteelta. Ja sen jälkeen avoin kysymys kaikille lasten vanhemmille:

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Kiusaamisvillitys Töölössä: Ala-asteen oppilaat yrittävät saada opettajat raivostumaan – ”Josko saisi hyvän pätkän filmattua”
Oppilaat ovat myös esiintyneet Instagram-kuvapalvelussa opettajan nimellä. Epäillyistä identiteettivarkauksista on ilmoitettu Helsingin poliisille.

Alakoululaiset ovat kannustaneet toisiaan kiusaamaan opettajia Töölön ala-asteen koulussa Helsingissä. Niin sanotussa Ope ragee -haasteessa ideana on saada opettaja menettämään malttinsa, videoida tilanne ja julkaista tallenne sosiaalisessa mediassa.

Töölön ala-asteen koulun rehtori Jutta Olsoni tiedotti ilmiöstä koulun 4.–6.-luokkien oppilaiden vanhemmille Wilma-viestijärjestelmän kautta viime perjantaina. Olsoni kommentoi maanantaina HS:lle, että kyse on vain pienen piirin harjoittamasta toiminnasta. Tilanteeseen haluttiin kuitenkin puuttua ripeästi, ja koulu myös kannustaa kaikkia vanhempia keskustelemaan jälkikasvunsa kanssa käyttäytymisestä sosiaalisessa mediassa. ”Opettajat ovat huomanneet parin viime viikon aikana, että tietyt oppilaat yrittävät tietoisesti ärsyttää heitä”, Olsoni sanoo.

Oppilaat ovat esimerkiksi jatkaneet leikkitappeluita opettajan silmien alla heti sen jälkeen, kun heitä on kielletty nujakoimasta. Opettajia on myös nimitelty samassa yhteydessä. ”Kännykät ovat sitten olleet jo valmiiksi videomoodissa, josko saisi hyvän pätkän filmattua.” Tiettävästi oppilaat ovat lietsoneet toisiaan Whatsapp-viestiryhmissä ärsyttämään opettajia. ”Minä en kuulu niihin ryhmiin, mutta käsittääkseni se on mennyt juuri näin”, Olsoni toteaa.

Töölön alakoululaiset ovat saattaneet ottaa vaikutteita lahtelaisessa yläkoulussa lokakuussa sattuneesta välikohtauksesta, josta kehkeytyi mediakohu ja opettajan irtisanomiseen johtanut tapahtumasarja. Koulun oppilas oli ladannut Youtube-videopalveluun videon, jolla näkyy, kuinka opettaja menettää itsehillintänsä. ”Ope ragee” tarkoittaakin opettajan raivoamista.

Töölön ala-asteen koululla on tullut viime aikoina esiin myös tapauksia, joissa isommat oppilaat ovat esiintyneet Instagram-kuvapalvelussa opettajan nimellä. Epäillyistä identiteettivarkauksista on ilmoitettu Helsingin poliisille.

Rikosoikeudellinen vastuu alkaa Suomessa vasta 15-vuotiaana, mutta vahingonkorvausvastuu ei tunne alaikärajaa. Identiteettivarkaudesta saattaa myös koitua merkittävää mainehaittaa uhrille. ”Lapset eivät osaa aina ajatella, minkälaisia seuraamuksia voi tulla”, Olsoni toteaa. Rehtori Olsonin kokemusten mukaan yhä nuoremmat operoivat yhä notkeammin sosiaalisessa mediassa. Aikuisten voikin olla vaikea pysyä netti-ilmiöiden ja villitysten perässä. ”Vaikuttaa siltä, että ikärajoillakaan ei ole enää oikein merkitystä. Tuntuu, että lapsilla on tilit jo joka paikkaan [sosiaalisessa mediassa].”

Edes alakoululaisten kännykän käyttöä ei Olsonin mukaan voi – eikä edes haluta – kieltää täysin koulussa, koska mobiililaitteista on myös monenlaista hyötyä. Pelisääntöjä pyritään nyt kuitenkin kirkastamaan Töölössä niin koulussa kuin oppilaiden kotonakin. ”On vähän ikävää, jos lasten tai aikuisten täytyy olla arjessaan koko ajan varpaillaan, joutuuko johonkin kuvaan tai filmille.”
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Samoja keskustelutilaisuudessa kokemiani armottomuuden piirteitä löydän Hesarin uutisen lapsista. Mutta vieressä olevan Ruusulankadun yhteisöä kotinaan pitävien piirteitä en lapsista löydä. Mutta entäpä lasten vanhemmat, löydättekö te? Vai päteekö tässäkin Olavi Tähtelän minulle sanoma viisaus: "Menin itseeni, tuli ahdasta, lähdin pois."

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Valoa pimeään

päivis: Kirjoitin pari päivää sitten heijastimista, joten nyt voin jatkaa valosta. Tosin sitä ennen kirjoitin myös jotain kaamoksesta. Valosta ajattelin kirjoittaa oikeastaan siksi, että otin äsken Niilon kanssa kuntopolkua kiertäessäni matkapuhelimen kameralla kuvan, jossa katuvalo valaisi hauskasti pimeää metsäpolkua. Halusin laittaa kuvan tänne blogiin, joten piti keksiä, mitä kuvan ympärille kirjoittaisi.

Niilon on jossain tuolla kuvassa, vaikka
sitä ei pimeän keskeltä erotakaan.
Kuvasta tosin ei tullut yhtä hyvä kuin olisin toivonut. Jostain syystä kuvassa oleva valaistu alue on kaiken lisäksi aivan vihreä, vaikka todellisuudessa kuntopolun värimaailma oli ennemminkin ruskeansävyinen.

Valosta puhuttiin kotimatkallakin autoradiossa. Moni tuntuu kärsivän alkutalven pimeydestä, johon apua neuvottiin hankkimaan kirkasvalolampusta. Lampun teho on paras, jos sitä käyttää aamuisin. Jos taas illalla laittaa kirkasvalolampun päälle, saattaa käydä niin, että uni ei tule silloin, kun pitäisi. Kaamosmasennusta voi lampun lisäksi torjua myös harrastamalla liikuntaa sekä syömällä ja nukkumalla säännöllisesti.

En muista itse koskaan kärsineeni kaamosmasennuksesta, mutta niin monen olen kuullut asiaa valittelevan, että kai siinä jotain perää on. Ihan niin kuin siinäkin, että kevät ja valon lisääntyminen se vasta koville ottaakin. Sitäkin voi olla vaikea uskoa, jos ei itse ole kokenut kevätvalon aiheuttamaa alakuloa.

Tarvittiin ehkä pientä painostusta, että sain kotipihaan lisää valoa. Taivaalta kun sitä ei lumen muodossa ainakaan ihan lähiaikoina ole luvassa. Taisin kirjoittaa aikaisemmin, että pihassa on niin pimeää, että aamulla autoon mennessä pitää kulkea lähes käsikopelolla. Jorman hankkiman pihavalon ansiosta jatkossa on hieman helpompaa löytää katoksen alla piileskelevä Smart. Tosin Bauhausista hankittu valopuu valaisee vain pihan puolta. Muistojen merikontin toisella puolella oleva autokatos on edelleen kuin dark side of the moon.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Sininauhakonsernin paluu?

jormas: "Kiviniemen Aarne on saanut kenkää."  Tällainen viesti kilahti eilen aamupäivällä puhelimeeni. Tunsin hyvää mieltä ja helpotusta, mutta myös vahingoniloa. Vahingonilon syy oli Sininauhaliiton ja Sininauhasäätiön operatiivisen johtaja Kiviniemen henkilökohtaisuuksiin mennyt päätös, jolla hän jätti maksamatta minulle sopimuksen mukaisen ja lupaamansa korvauksen päivälleen vuoden tekemästäni työstä Sininauha Oy:n toimitusjohtajana. Mielestäni päätöksen syy oli itsensä ylentäminen, ilkeys ja halu kyykyttää, sillä Aarne toimi silloin myös kyseisen osakeyhtiön hallituksen puheenjohtajana. Sen lisäksi siis, että käytti omistajan valtaa. Kiviniemi ei edes suostunut keskustelemaan olisiko korvaus oikeus ja kohtuus, vaan totesi ainoastaan, että "en ole luvannut". Oli sana sanaa vastaan, jossa tosin siinäkin olisin voinut pärjätä. Mutta asia ei ole minulta unohtunut ja siihen palaan. Vaikka ilkeydestä ei saa kuin mieltä myrkyttävää vahingoniloa, suon vastavuoroisesti nyt itselleni annoksen tätä mielenmyrkyttäjää.

Aarnen päätös jättää maksamatta vuoden työstä, teki minulle henkilökohtaiseksi Kiviniemen vision tuhota koko Sininauhakonserni. Toki se oli sitä muutenkin, sillä päihdetyön aito kutsumus ei lakkaa, vaikka palkkapussi lopettaa tulemisen. Aiheesta olen kirjoittanut 11 osaa blogipalstallamme nimellä: "Sininauhakonserni in memoriam". Kirjoitusten julkaisupäivät ovat: 22.4., 28.4., 4.5., 14.5., 24.5., 7.6., 9.6., 23.6., 5.7., 8.8. ja 11.9.

Henkilökohtaisuudesta saamani polttoaineen jokaisen tipan olen tarvinnut, sillä vaikka harmaita eminenssejä ja muita tukijoita oli kentällä useita, harva näki tarpeelliseksi laittaa itseään julkisesti likoon. Osa myös pelkäsi muuten vaan, osa oman työpaikansa, osa maineensa ja osa järjestönsä puolesta. Olin julkisuudessa käytännössä yksin, vaikka moni tekikin veran alla työtä todella härskin kaappausyrityksen mitätöimiseksi. En ollut yksin ja kieltämättä ilahdutti, kun sain palautteita, että blogikirjoituksillanikin on ollut vaikutuksensa. Koin ja koen, että en elämöinyt turhaa. Vaikka käytännössä koko Sininauhasäätiön omaisuus on kerätty toimitusjohtaja-aikanani, koen että Sininauhan kannalta suurimman työn olen tehnyt nyt. Työsuhteeni päätyttyä.

Mutta vaikka asian tärkeä polttoaine oli henkilökohtainen, oli vihkipappini, Aarne Kiviniemen etujen ja ministeritason palkkojen kahmimiselle topin laittaminen todella merkityksellinen. Niin merkityksellinen, että sitä eivät hallituksen jäsenet kaikilta osin ehkä ymmärrä. Sillä moni järjestö, mutta myös jotkut kunnat etsivät tapaa päättää jäsenyys tai yhteistyö Sininauhakonsernin kanssa. Kuuluin itsekin järjestöineni niihin ja olin valmis, että mielestäni läpeensä mädäksi päässyt Sininauha saa kadota koko järjestökentältä. Mutta usein kannattaa nukkua huonoillakin unenlahjoilla yön ja vähän useammankin yli.

Sininauhaliiton uudella toiminnanjohtajalla, mutta myös konsernin muilla johtajilla on hallitustensa kanssa kädet täyttä töitä pitkäksi aikaa, sillä Kiviniemi ehti tehdä uskomattoman suuren vahingon koko kristillisen päihdetyön kentälle. Mutta raskaimmat päätökset on nyt tehty, kun hallitukset päättivät ensin Kiviniemen työvelvoitteen ennenaikaisesti Sininauhaliiton toiminnanjohtajana ja sen jälkeen hänen työsuhteensa Sininauhasäätiön toimitusjohtajana. Samassa tohinassa taisi päättää jokunen hallituksen luottamushenkilökin uransa Sininauhaorganisaatiossa. Hyvä niin, sillä yhtään lasta ei tainnut mennä tällä kertaa pesuveden mukana. Tehdyt päätökset ja toimenpiteet palauttivat uskoni Sininauhakonserniin. Tätä viestiä myös jaan.

Vaikka en juuri tiedä kuinka hallituksen jäsenet noteeraavat muiden mielipiteitä vai istuuko viisaus edelleen liikaa omissa päissä, jaan jos en viisautta, niin jo kohtalaisen mittaisessa elämässä hankittuja kokemuksia edelleen. Sillä Kiviniemen Sininauha-taipaleen päättämisessä ja syissä on edelleen hallituksilla salailun piirteitä. Näin ei pitäisi olla, sillä kentän luottamuksen palauttaminen Sininauhaliittoon edellyttää kaikin tavoin avoimuutta ja päätösten läpinäkyvyyttä myös syistä.

Sininauhaliiton uusi boss on minulle tuttu jäljistään ja tekemisistään, vaikka henkilökohtainen tartuntapinta onkin ohuenlainen. Olen myös kuullut, että Teemu Tiensuu on avoimuuden puolestapuhuja. Hienoa, sillä sitä vuosien salailun jälkeen erityisesti tarvitaan. Sen puolesta liputan. Avoimuus myös kipeissä asioissa on yksi syy blogeihini, joita on nyt tästä aiheesta täysi tusina.

Kun tätä kirjoitin, piirtyi silmieni eteen televisiosta bongaamani, suomalaisen kuulantyöntäjän kommentti, kun hän kuuli, että kollega oli kärynnyt vuosia kestäneestä streroidien käytöstä. Hän katsoi avoimesti urheilijan rehtiydellä kameraan ja sanoi: "Mätämuna on mennyt." Muiden harkintaan jätän liittyykö kuulamiehen sanoma mitenkään kirjoittamaani.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Hei heijastin heilumaan!

päivis: Pitää olla realisti. Suomen syystalvi on tätä: sataa vettä, ulkona ei näe kuin taskulampun valossa. Ainakaan meillä ei näe, koska lähimmät katuvalot ovat kaukana maantien varressa eivätkä kuntopolun valotkaan yllä valaisemaan meidän pihaamme. Ja jos taskulamppua ei satu matkaan, pitää mennä niin sanotusti käsikopelolla.

Tänään koko päivänä en nähnyt päivänvaloa, kun töihin lähtiessä oli pimeää ja samanlaista oli töistä palatessa. Töissä taas olin koko päivän sisällä, ja jos ulkona olisikin ollut valoisaa, ei se juuri sisätiloihin näkynyt.

Onneksi kotoa löytyi
työreppuun uusi heijastin.
Töistä tullessa havahduin Vehkalan asemalta autolle kävellessä, ettei minulla ole minkäänlaista heijastinta. Arvioin mielessäni, mahtoikohan lähestyvän auton kuljettaja nähdä minua ollenkaan, kun painelin pimeänä tien yli.

Onneksi työmatkalla ei nykyään toimiston muuton myötä tarvitse kävellä autoteillä kuin tuon Kehäradan aseman ulkopuolella. Eikä silloin ollenkaan, jos onnistun asemalla jäämään junasta niiden portaiden lähelle, joista pääsee aseman parkkipaikalle autotietä ylittämättä. Tänään valitsin portaat, joilta päädyin ylittämään autotien.

Suomalaisena ja autoa ajavana on oppinut ymmärtämään, miten tärkeää on tulla pimeällä nähdyksi. Meillä Suomessa onkin lähes noloa, jos jossain päin vaatetusta tai kasseissa ei ole minkäänlaista heijastinta heilumassa. Nykyään jo lakikin edellyttää, että jalankulkijan pitää näkyä pimeällä. Ihmisten lisäksi usein myös koirilla on heijastimia.

Thaimaassa, jossa pimeä tulee nopeasti auringon laskettua noin kuuden aikaan illalla, heijastimia ei näe. Siellä jos missä niitä kuitenkin tarvittaisiin. Katuvalot ovat usein melko kehnot ja varsinkin skootterit ja moottoripyörät pujahtelevat sieltä täältä. Jalankulkijoiden kannattaisi siksi ymmärtää tulla nähdyiksi.

Miksikö Thaimaassa ei sitten ole heijastimia, vaikka niille olisi tarvetta? Ehkä samasta syystä kuin ettei siellä ole astioiden kuivauskaappeja eikä pahemmin kävelysauvojakaan. Siis siksi, että ne kuten heijastinkin ovat molemmat suomalaisia keksintöjä. Heijastimen keksi pertteliläinen maanviljelijä Arvi Lehti 1940- ja 1950-lukujen taitteessa. Ainakin ikäiseni ihmiset muistavat hyvin lumihiutaleen muotoisen heijastimen, jonka Lehden poika mallisuojasi. Lumihiutaleheijastin on tuotesuunnittelija Kalervo Suomelan käsialaa 1970-luvun alusta.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Absolut vodka, absolutisti, alkoholisti vai jotakin siltä väliltä?

jormas: Tänä aamuna mietin lehteä lukiessa päiviksen kanssa, että tasa-arvo tulee joka paikkaan. Eikä ollenkaan pelkästään hyvissä asioissa, sillä viinan kanssa läträävät naiset siinä ja siellä mikä oli ennen meidän kaksilahkeisten onni ja riesa.

Niinpä vaikka eduskunnan puhemies on puhemies, voi hän silti olla nainenkin. Joten pestin nykyisen haltijan, puhemies Maria Lohelan piti poistaa juopumuksen takia Ruotsiin suuntautuneen puhemiesvaltuuskunnan matkan päivällispöydästä kaksi naiskansanedustajaa. Siis nimestään huolimatta puhemiesvaltuuskunnassa voi olla myös naisia, joilta puuttuu monen miehen tapaan suhteellisuudentaju viinan ja sen juomisen suhteen. Julki tulleen tapauksen valossa voisi nimittäin olettaa tapauksen naisilla olevan vallalla käsityksen, että viinan kanssa voi kansanomaisesti sanottuna ottaa persiit olalle lähes missä tahansa. Örvellystä yli sukupuolirajojen siis.

Tänä aamuna luin tapahtumien kulusta lisää. Joukossa asianomaisten Pirkko Mattilan ja Katja Hännisen mielipiteitä. Niistä paistoi läpi itsensä ylentämisen lisäksi totaalinen harkinnan puute kuinka heidän olisi syytä suhtautua tapahtuneeseen. Asia on varsin mielenkiintoinen siksi, että Pirkko Mattila on sosiaali- ja terveysministeri. Jos jonkun niin hänen tulisi olla perillä alkoholin käytön sopivista rajoista. Mutta ehkä hän on enemmänkin aiheen ja aineen langennut kokemusasiantuntija.

Kun kansanedustaja on veronmaksajien rahoilla jossakin, hän edustaa Suomen kansaa eikä reissu ole silloin miltään osin biletysmatka. Vaikka itse kukin reissuillaan voi tehdä lähes mitä lystää, se on joskus kaikkea muuta kuin sopivaa. Erityisesti kansanedustajalle, jonka pitäisi edustaa muitakin suomalaisia kuin päihdeongelmaisia.. Pitäisi lisäksi olla myös esimerkkinä kaikille aikuisille, mutta myös nuorille ja lapsille.

Kumpaakaan asianomaista ei juurikaan kiinnostanut oman käytöksensä arviointi, vaan se mistä ja miten asia oli vuotanut julkisuuteen. Mutta toivoa muutoksesta vielä on, sillä selitykset olivat sitä luokkaa, että niistä ei ole kertynyt harjoitusta, kuten kunnon alkoholisti selittää juomisiaan. Mutta alku alkoholistin taipaleelle on lupaava. Sitä en toivo heille kummallekaan, vaikka se onkin yksi parhaimmista tavoista löytää itsensä. En toivo siksi, että onnistumisprosentti on sillä tiellä kovin huono. Joten helpommalla pääsee, jos tältä osin jättää itsensä etsimisen ja tutustumisen vähän vähemmälle.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Kaamos ja luonnon tuoksut

päivis: Auringon nousuista ja laskuista voi päätellä, että ensi viikosta alkaen, kun palaan taas töihin, aamulla kotoa lähtiessä on, jos ei ihan pimeää, niin ainakin vielä hämärää. Ja sama juttu töistä palatessa. Kuulostaa siltä, että kaamos alkaa olla käsillä. Tosin löysin tänään netistä kaamoslaskurin, jonka mukaan Tuusulassa ei ole varsinaista kaamosta. Kuitenkin tästä eteenpäin on vielä mentävä 31 päivää, jotta ollaan talvipäivän seisauksessa. Siitä alkaen päivä taas pitenee. Mutta siihen saakka se vain lyhenee koko ajan.

Kuntopolulta hävisivät viime yön kovien tuulten
ansiosta lähes kaikki sinne sataneet lumet.
Olen kuitenkin yrittänyt ajatella positiivisesti. Olemme nyt Suomessa, emme Thaimaassa. Mikä asia täällä voisi olla paremmin? Hyvää on ainakin se, että suunnilleen kaikki puhuvat suomea ja kaikki näkyvillä oleva informaatio on suomeksi. Eikä tarvitse miettiä, minkä verran antaa tippiä, kun käy ulkona syömässä. Mutta siinä ne taitavat ollakin. Ellei sitten positiiviseksi asiaksi laske sitä, että matka Thaimaahan on mahdollinen taas tammikuun alussa, kun seuraava eläkejaksoni alkaa.

Useimmat ihmiset tuntuvat harmittelevan, että lumi tuli ja meni. Minusta on kuitenkin mukavaa, että lunta ei ole. Ja tämä ihan itsekkäistä syistä: pääsen Niilon kanssa kiertämään kuntopolkua. Jos olisi lunta, kuntopolulle olisi tehty hiihtäjiä varten latu. Tietysti, jos lunta on niin paljon, että pääsee hiihtämään, luultavasti olisimme tampanneet moottorikelkoilla kävelyreitin hevoshakaan. Niinhän on tullut tehtyä suunnilleen jokaisena talvena, jonka olemme Jokilaaksossa asustelleet.

Mutta oikeasti en kyllä pidä lumettomasta ajasta, se on tunnustettava. Kaipaan lumen tuomaa valoa kuten muutkin. Illalla on pakko ottaa taskulamppu mukaan, jos aikoo nähdä jotain. Vain joskus, kun pilvet ovat sopivan matalalla, lentokentältä kantautuu meille saakka valoa sen verran, että ulkona voi juuri ja juuri nähdä eteensä ilman lamppuakin.

Vaikka nyt ei Suomessa tuoksujen suhteen olekaan paras mahdollinen vuodenaika, Thaimaahan verrattuna tuoksuja tuntuu meillä olevan enemmän mihin aikaan vuodesta tahansa. Lumikin tuoksuu. Usein tuntuu, että Thaimaassa kasvit eivät juuri tuoksu, mutta varsinkin viime reissulla olen kiinnittänyt huomiota kardemummalta vaikuttavaan tuoksuun. En vain ole saanut selvää, minkälaisesta kasvista se on peräisin. Jopa Seven Seasin piha-alueella tuon tuoksun tunsin. Ehkä olen viimein löytänyt Thaimaasta tuoksun, jota voi miellyttävyydessään verrata mielestäni parhaaseen suomalaiseen kevään tuoksuun eli tuomen kukkien tuoksuun.

Kevättä odotellessa pitää kuitenkin ensin rämpiä talvi oli se sitten luminen tai lumeton.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Bangkok jäi tällä erää taakse

jormas: Tähän piti tulla kahden kuukauden Aasian reissumme
päätteeksi jotain viisasta. Vaan toisin kävi, tuli kolme kuvaa:

Joskus ihmettelen Suomessa, kun turistit kuvaavat meille jotain itsestään selvää.
Huomasin saman kun kuvasin ananaskoria. Siinä ei Thaimaassa liene ihmeellistä.
Myös kymmenen miljoonan asukkaan Bangkokissa löytyy rentoa oloa.
Pidän Bangkokin kanaaleista ja niiden pitkähäntäveneistä.

torstai 17. marraskuuta 2016

Tänään kotona

päivis: Otsikko on vähän hassu, koska Thaimaassa on koti ja sellainen on myös kotimaassa - sekä Tuusulassa että Laukaassa. Tänään kotona tarkoittakoon nyt kuitenkin iltapäiväistä paluuta Tuusulaan. On oikeastaan aika kummallista, kun eilen vielä olimme Thaimaan edesmenneen kuninkaan saattoväen ytimessä lämmössä ja auringossa, niin nyt olemme joulua odottavassa Suomessa keskellä loskaa ja pimeää.

Thaimaalaisille kelpasivat ilmaiseksi
jaetut, mustat T-paidat. Luultavasti
kaikki eivät edes aikoneetkaan mennä
perille saakka kuninkaan uurnalle. Jo
pelkkä Grand Palacella käynti oli
meille ja varmasti monille muillekin
ikimuistoinen kokemus.
Vietimme eilen jo lähes tavaksi tullutta päivää Bangkokissa, johon ei tällä kertaa kuulunut lainkaan pyörimistä keskustan tavarataloissa. Päivän sisällön valintaan vaikutti halu päästä kokemaan se, miten Thaimaan kansalaiset osoittavat paikan päällä kunnioitustaan edesmennyttä kuningasta kohtaan. Paikan päällä tarkoittaa tietysti Suuren palatsin aluetta ja ihan tarkalleen siellä sijaitsevaa Dusit Maha Prasat Throne hallia. Halliin me emme edes halunneet päätyä.

Kun kävelimme kilometrien matkan lähimmältä sky train -asemalta Grand Palacelle, oli jo suunnilleen tiedossa, mitä voisimme nähdä ja kokea. Kaikkihan oli oikeastaan jo nähtykin televisiosta ilta toisensa jälkeen. Mutta on tietysti ihan eri asia, kun voi itsekin olla läsnä.

Kun lähestyimme Grand Palacen aluetta, kuljimme poliisien tarkastuspisteen kautta, jossa piti näyttää passit ja suostua ruumiintarkastukseen. Tämä kaikki tehtiin tosi ystävällisesti ja hienovaraisesti. Naisille ja miehille oli omat tarkastuspisteensä. Televisiosta olimme nähneet, miten vapaaehtoiset jakavat saattoväelle ruokaa ja juomaa. Sairastuneet taas saivat hoitoa ja neuvontaa vaivojensa hoitoon. Kaiken tämän pääsimme kokemaan. Tarjolla ollutta vettä mekin otimme mielellämme helteisessä säässä vastaan.

Ne jotka halusivat mennä perille asti kunnioittamaan kuninkaan muistoa, joutuivat ensin seisomaan suuren aidatun alueen sisällä ja lähemmäksi päästyään pääsivät istumaan ja odottamaan vuoroaan. Jostain poimin tiedon, että päivittäin pääosin mustiin pukeutuneita surijoita kävisi kuninkaan uurnan äärellä noin 10 000. Näkemästämme ihmismäärästä saattoi päätellä, että aivan pian halukkaat kävijät eivät tule loppumaan.
Katoksen alla istujat olivat varmasti tulleet paikalle jo aamuvarhaisella. He olivat
tässä vaiheessa voiton puolella. Jotta totuus ei unohtuisi, oikeassa reunassa
roskakuski hoitelee omaa osuuttaan koko paletin onnistumisesta.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Thaimaan suru

jormas: Thaimaan kansan suru, ei ole ilonaihe kenellekään. Mutta kokemuksena se on paikanpäällä ainutlaatuinen myös kaltaisillemme toisen maan kansalaisille. Kaikkiaan olemme viettäneet yhteensä Thaimaassa lähes pari vuotta. Ja jatkossa ehkä vieläkin enemmän, sillä palkkatyön asettamat rajoitukset loppuvat päivikseltä ensi vuonna. Kun itse olen moista vapaan herran herkkua saanut maistella jo useamman vuoden, poistuu minultakin viimein tämän nuoren vaimon mukanaan tuoma rajoite.

Tänään menemme Bangkokiin ja näemme kuinka suru näkyy pääkaupungissa. Tosin sen herkin olemus on takana, sillä viikonloppuna päättyi vuoden suruajan syvin, kuukauden kestänyt jakso. Jos yksinkertaistaisi, voisi Jomtien-Pattayalla sanoa siitä, että lähes kaikki oli sallittua, mutta moni, ilonpitoon ja riehaan liittynyt oli syytä ja pitikin tehdä hillitymmin. Toki joitakin tilaisuuksia oli peruttu vallan. Osa ehkä syystä ja osa varmuuden vuoksi.

Pieni sinällään huvittava yksityiskohta oli, että silloin kun kaupassa oli ja on alkoholin myynti kielletty, oli suomalaisen sanonnan mukana mennyt myös lapsi pesuveden mukana, koska minulle ei myyty myöskään alkoholitonta olutta. Kun sitä kassalla kyselin, oli siihen suomalaisittain tyypillinen vastaus: "Kun kone näyttää, että sitä ei saa myydä."

Pitkä ja varmasti monelle thaimaalaiselle aito sureminen yhteiskunnan puolesta järjestävine kauniine ja liikuttavine  tapoineen jättää kansaan vuosisadoiksi pysyvän jäljen. Ketkä nyt ovat lapsia, muistavat kuninkaan kuoleman siihen liittyvine rituaaleineen omakohtaisesti ja kertovat siitä aikanaan lapsilleen. Joiden jälkeen tulevat lukevat siitä historiankirjoista ja kuulevat kansan suussa eläviä tarinoita. Myös aika kultaa lähes kaikkea, jos sydämessä ei ole kovinkaan suurta sijaa katkeruudelle ja sen sukulaisille. Olemme saaneet olla kokemassa jotain tulevaa ja pysyvää Thaimaan historiassa. Toki kokemuksissamme on paikan päältä muutakin koettua. Kuten tsunami ja kun armeija otti vallan. Sille lienee muitakin nimiä. Me karautamme tänään skytrainilla kaksi kertaa koko Suomen väkiluvun kokoiseen kaupunkiin aistimaan tätä kaikkea. Sen verran olemme aiemmin aikaamme Bangkokissa viettäneet, jotta on jotain mihin verrata.

Käsitykseni joka tapauksessa siitä, että tämä on hieno kansa, vain vahvistuu. Koko kansan mieltä liikuttavassa maailman pitkäaikaisimman monarkin kuolemassa ja sen jälkeisessä vuodessa on ulkopuolisenkin aistittavissa taito surra. Joka ehkä on olemassa jokaisessa maassa ja kansakunnassa. Ja näkyy myös ulospäin, jos yhteiskunta antaa mahdollisuuden ja tilaa surulle.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Thaimaan kuninkaallista elämää

päivis: Katsoin yhtenä iltana televisiosta thaimaalaista elokuvaa, jossa oli englanninkielinen teksti. Se edusti lähes huippua sen suhteen, miten televisiostamme näkyvän kanavan ohjelmistoa pystyy käsittämään. Puhe on lähes pelkästään thaikielistä, ja sen lisäksi ainakin yksi kanavista näyttää uutiset ja ehkä monet muutkin ohjelmat viitottuina. Mutta ei auta, kun ei ymmärrä kumpaakaan.
Nämä nuotit taitavat olla Thaimaan kansallislauluun.
Aina ei tietenkään tarvitse ymmärtää puhetta. Kuvakin kertoo asioita, kun on edes vähän perillä niiden taustoista. Sen ajan, jonka olemme Seven Seasissa voineet seurata televisiolähetyksiä, kanavien huomio on pääasiassa kiinnittynyt kuninkaan kuolemaan ja kuolemaa sureviin kansalaisiin.

Jorma on jo melkein hermostunut, kun raportoin jokailtaisia television välittämiä seremonioita Grand Palacelta, jossa kuninkaan uurnaa säilytetään. Uurna on eräänlainen suuri patsas, jonka sisään kuningas on saamani tiedon mukaan asetettu istuvaan asentoon. Tuhkaus tapahtuu noin vuoden kuluttua, kun täydellinen kuninkaallisen krematorion remontti valmistuu.

Erityisen kiinnostunut olen näkemään televisiosta suositun prinsessa Maha Sirindhornin toimintaa. Hän näyttää jatkavan kuninkaallisia velvollisuuksiaan ja matkojaan suruaikanakin. Myös tuleva kuningas, Maha Vajiralongkorn on äskettäin näyttäytynyt Grand Palacen seremonioissa. Heidät olen kuninkaan uurnan ääreltä pystynyt varmasti tunnistamaan.

Yksi aktiivisimmista television seuraamista kuninkaallisista on lady, joka on mielestäni tulevan kuninkaan ensimmäinen puoliso. Erosta huolimatta hän on edelleen arvoltaan prinsessa. Hän hämmentää lähes ilta toisensa jälkeen soppakattilaa Grand Palacen alueella, jossa kuninkaan muistoa kunnioittavat kansalaiset ruokitaan. Sen, että kyseessä ei ole samaa keiton hämmennystä kuvaava tapahtuma on todettavissa siitä, että prinsessalla on joka kerta päällään erilainen esiliina. Hyvin usein TV-lähetyksissä näytetään myös, kun kuninkaalliset henkilöt ovat jakamassa todistuksia eri oppilaitoksissa.

Mutta siitä elokuvasta. Se oli osittain komedia kiinalaistaustaisesta mummosta, joka halusi oppia laulamaan kuninkaallisen hymnin, ja ennen kaikkia hän tahtoi oppia ymmärtämään, mitä hymnin sanat tarkoittavat. Elokuvan muissa päärooleissa olivat pulska lapsenlapsi ja ehkä pojan isosisko. En nähnyt elokuvaa alusta alkaen. Saattoi kyseessä olla nuorelta näyttävä äitikin.

Kun mummo ei saanut keneltäkään vastauksia kysymyksiinsä, hän päätyi lopulta työväenopistoa muistuttavalle kurssille, jossa suuri joukko kansalaisia opiskeli kuninkaallisen hymnin sisältöä. Mummo tietysti happy endinä sai ymmärryksen asiaan ja elokuva päättyi siihen, kun lapsenlapsi heräsi kesken unien ja hyppäsi sängyn viereen seisomaan radiosta soitetun hymnin ajaksi. Filmi päättyi, kun poika kellahti takaisin sänkyyn jatkamaan uniaan.

Elokuva oli hauska todiste siitä, että vaikka kuninkaalliseen perheeseen suhtaudutaan nöyrästi ja vakavalla mielellä, asioita voidaan silti käsitellä myös humoristisesti. Kuninkaallisen hymnin sanat ovat alla. Kaunis laulettu versio hymnistä (englanniksi Thai Royal Anthem) löytyy Youtubesta osoitteesta https://www.youtube.com/watch?v=1NfehonbaQg

Minä, Hänen Majesteettinsa palvelija,
lasken sydämeni ja pääni hänen jalkojensa juureen
kunnioittaakseni häntä ja siunatakseni häntä,
maamme suojelijaa,
Chakri-dynastian suurta,
Siamin kansan johtajaa,
arvossa korkeinta,
joka suojeli ja ohjasi minua.
Koko kansa on onnellinen ja elää rauhassa.
Rukoilemme, että sen, mitä toivotkaan,
kohtalo antaisi sinulle,
niin kuin sydämessäsi halajat,
että se toisi sinulle hyvää.
Tervehdimme sinua.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Henkilökohtainen ruokablogi

jormas: Itse en juuri ole ruuasta ja kai syömisestäkään blogeja kirjoitellut. Syönyt sen sijaan olen liiankin kanssa, joka näkyy vyötärölle kertyneestä ylimääräisestä. Jota kukaan ei huoli, vaikka antaisin sen ilomielin kenelle tahansa. Voisin sen ottajalle jonkun kolikon maksaakin.

Ruokaan liittyy myös yksi harvoista lupauksista, jolloin olen syönyt sanani. Sillä jos sanani olisin pitänyt, olisinkin kasvisyöjä. Vaikka edelleenkin olen vaimooni umpirakastanut ja tekisin hänen puolestaan lähes mitä tahansa, niin tässä tuli raja. Aikoinaan, kun emme vielä varsinaisesti seurustelleet, tulin luvanneeksi häntä silmiin katsoen, että syön joka kerta kasvisruokaa, kun syömme yhdessä. Se oli eräänlainen rakkauden tunnustus, joka toivon mukaan on tullut selväksi päivikselle muutenkin. Sittemmin pantiin hynttyyt yhteen ja niin monta kertaa on samalla pöydällä olleet liemilautaset ja muutkin purtavat, jotta ei siihen olisi lihalle tilaa jäänyt.

Kevyt kenttälounas maastossa
Tällä reissulla olen syönyt enemmän kuin koskaan thairuokaa. Lähes suomennettuna Kau pat kai on annos, jota useimmin tilaan ja syön. Kanaa ja riisiä, joka oikeastaan harvoin on aivan valkoista. Mutta jotenkin kun pyörillämme Buddhavuoren sivusta tai yli Pattayalla ajamme, tuntuu sopivin parkkipaikka löytyvän Burger Kingin ja MacDonald´sin kupeesta. Tällä reissulla se on tapahtunut vain kerran ja puhtaan roskaruuan syöminen on jäänyt vähiin. Ehkä noin kerran viikossa syön ruokaa, jossa pääeines ovat ranskalaiset. Kyytipoikana samalla lautasella on kanaa, sikaa, nautaa tai kalaa. Ja kerran viikossa spaghettia usein jauhelihakastikkeella.

Painoa olen saanut hilattua alaspäin parissa kuukaudessa 4-5 kiloa, joka on puolet tavoitteesta. Suurin syy on itsessäni, mutta myös vaimoni väsäämissä loistavissa aamiaispöydän antimista. Sekä iltakaffen kylkiäisistä.. Blenderillä hänen väsäämät smoothiet ynnä muut sen sukulaiset vievät kielen mennessään. Mutta ei kokonaan, sillä sanasotaankin saakka pääsen aina jonkun kanssa reissun aikana. Avaan liian usein suuni laittaakseni sinne ruokaa, mutta myös sanoakseni jotain ainutlaatuista. Siitä todisteena joku poistaa minut face-kavereistaan tai ei enää morjensta kun nähdään.

Suomalaisesta ruokaa täällä kaipaan joskus, Sen huomaan, kun sitä ajatellessani tulee vesi kielelle. Jälkiuuniruisleipä, Arlan 17 % goudajuusto ja HK:n Sininen, niistä on kotimainen gourmet-ateriani tehty.

Kun tänään pakkaamme nyssykkämme ja lähdemme huomenna lentokenttähotelliin ja siitä päiväksi Bangkokiin sekä torstaina Jokilaaksoon, on kotimainen suosikkiateria ja kotoisan konttisaunan tuokio varsin lähellä.

Pikku hiljaa pitää myös kiltteyden tasoa nostaa, sillä aidon Korvatunturin joulupukin ja -muorin yhtä aidot tontut alkavat ´joulun lähestyessä kurkkia ihmisten kotinurkissa muistikirjojensa kanssa. Itselleni tosin jo monien aiempien vuosienkin tapaan on vain yksi toivomus. Että jos joulupukki voisi tehdä diilin taivaanrannan ylisillä asustavan Pääbossin kanssa, että selviäisin hengissä ensi vuodestakin. Se riittäisi minulle.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Ruoka maistui

päivis: Olen kolmena viime päivänä syönyt lämpimän ruoan, joista jokaisesta voi antaa arvosanan erinomainen. Minulla on täällä muutama thaimaalainen vakioannos, jotka ovat keskenään yleensä melko samanlaisia. Pientä vaihtelua on lähinnä sen suhteen, onko annoksessa pala kevätsipulia (tai jotain sen tapaista) ja onko päälle siroteltu ruohosipulia (tai siis jotain vastaavanlaista vihreää).

Toissapäivänä kävin Pattayalla ja menin syömään Thaiexpress-nimiseen ravintolaan, jota minulle oli suositeltu. Harmi kun en painanut mieleeni, mikä paikan kasvisruokalistalta valitsemani, paistettua tofua sisältänyt annos oli nimeltään. Se oli kuitenkin aivan tautisen hyvää ruskeine kastikkeineen. Yllättäen pystyin myös syömään kastikkeessa olleet pienen chilin palaset. Pienet chilit kun taitavat olla tulisempia kuin suurikokoiset.
Aivan kotinurkilta löytyy tällainen, hauskasti sisustettu pieni kahvila-ravintola.
Eilen taas kävimme syömässä aivan kotinurkilla olevassa ravintolassa, joka osoittautui mukavaksi löydöksi jo paikan omintakeisen sisustuksen vuoksi. Listalla oli tutulta vaikuttanut fried vegetables, jonka lisukkeeksi tilasin riisiannoksen. Riisi on joka paikassa saman näköistä ja makuista. Aivan valkoiseksi hiottua. Siinä ei siis todennäköisesti ole jäljellä oikein mitään terveellistä. Onpahan kuitenkin mahan täytettä.

Kaupoissa kyllä on tarjolla vaikka minkälaisia riisilajikkeita, mutta ravintoloissa ja ylipäätään kaikissa ruokaa tarjoavissa paikoissa taidetaan sitkeästi luottaa aasialaiseen tapaan vitivalkoiseen riisiin. Nyt kun Seven Seasin toistaiseksi yhdeksän TV-kanavaa ovat alkaneet näkyä, on käynyt selväksi, että riisi on Thaimaalle todella tärkeä asia. Joka ilta televisiosta tulee moneen kertaan riisiin liittyviä uutisia ja dokumentteja.

Viljelijät ovat jo jonkin aikaa olleet riisinsä kanssa ahdingossa, koska ylitarjonnasta on seurannut hintojen laskua. Nyt viljelijät voivat myydä riisiään suoraan tietyiltä bensa-asemilta, jolloin välikädet jäävät pois ja tuotto menee yksistään viljelijälle.

Lähikuppilan annos ei ollut varsinaisesti loistavan makuinen, mutta se oli niin huolella tehty ja aseteltu lautaselle, että olin aivan ihmeissäni. Jopa vihannesten kypsyys oli oikeaoppisesti al dente. Tosin itse pidän kyllä enemmän kunnolla kypsyneistä kasviksista. Kaiken kukkuraksi kasvislautasen hinta oli vain 80 bahtia, juuri ja juuri päälle kaksi euroa.
Keittiössä joku näki todella vaivaa rakentaessaan tämän annoksen.
Lautasen reunalla oli retiisiltä maistunut, kahdella hammastikulla
ja kuminauhalla muotoonsa väsätty valkoinen "ruusu".
Sunnuntaiseen tapaan kävimme tänään HiCoffin saunalla parin kilometrin päässä kotoamme. Suomalaisseurassa, usein -60 ja -70-luvun amerikkalaista pop-musiikkia kuunnellessa, saunoessa ja uima-altaassa lillutellessa sunnuntai sujuu niin kuin sen kuuluukin: leppoisasti. Saunapäivän ohjelmaan sisältyy myös ruokailu, joka tapahtuu aivan altaan äärellä.

HiCoffin listalla on muutama ruoka, joita olen tottunut tilaamaan, mutta tänään selvitin, että tempura vegetables -niminen annos on täysin kasvisruoka. Ja kun vielä luvattiin, että annos ei ole erityisen tulinenkaan, päätin kokeilla. Lisukkeeksi otin varmuuden vuoksi tuttua riisiä, mutta ehkä joku salaatti olisi ollut parempi seuralainen. Ensi kerralla pitää kysyä, löytyisikö salaattia, vaikka listalla sellaista ei tainnutkaan olla.

Ruoka oli tälläkin kertaa aivan loistavaa. Tempura vegetables tarkoitti friteerattuja kasviksia. Oli porkkanaa, vihreitä papuja, minimaissia ja sipulirenkaita. Lautasen reunalla oli dippikupissa chilikastiketta, joka tosiaan ei ollut lainkaan liian tulista.

Olen usein ennen sanonut, että en erityisemmin pidä thaimaalaisesta ruoasta. Nyt on kyllä viimein pakko myöntää, että kyllä täältä löytyy ruokaa myös minun makuuni. Siitä nuo kolme kerrottua kokemusta ovat hyviä esimerkkejä. Ja jos siihen vielä lisää kasviskevätkääryleet, on turha enää valittaa. Kyseisiä kevätkääryleitä sitä paitsi löytyy joka ilta Jomtien rantakadun markkinoilta paikan päällä paistettuina, mehevinä ja maukkaina. Ikävä kyllä myös ilmeisen kaloripitoisina.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Suomen pakkasessa ei ole hyttysiä

jormas: Tarinaa olisi kulkukoirista riittänyt vaikka kuinka monta blogillista, mutta se saa olla toistaiseksi. Suurin löytö aiheeseen syventymissä oli yhteisökoirat, jollaisia en ollut aiemmin tiennyt edes olevan. Siihen palaan taatusti joskus, sillä siinä on jotain niilomaista, koska Niilomme on osaomistuskoira.

Sää taitaa täällä olla enemmänkin turistimainen aihe, sillä paikalliset eivät siitä taida paljon puhella. Säät tulevat ja menevät ja päivät ovat enemmän ilmojen osalta toistensa kaltaisia kuin Suomessa. Jossa vuoden mittaan voi olla lämpötilaeroja helposti 50 astetta. Ja siihen lumet päälle, joka arvatenkin thaimaalaisen mielestä on melkoisen eksoottinen juttu.

Ei mikään uusi sääsuoja, mutta pärjään sen kanssa
Itse tosiaan olen säiden suhteen sellainen, että varsinkaan täällä en aiheella paljon päätäni vaivaa. Joka päivä paistaa aurinko ja joskus välissä sataa ja joskus ei. Toimenpiteitä säiden vaihtelut eivät täällä itselleni aiheuta muuta kuin parvekkeen istuinpehmusteen nostaminen pystyyn. Jos sattuu kuuro sille päälle, että osa vedestä tulee parvekkeen sisään. Tyynyäkään en monesti joudu nostamaan, sillä päivis on usein sen jo tehnyt. Sitä paitsi jos jossakin, niin täällä kesä kastelemansa kuivaa. Tosin ilman kosteudesta johtuen joskus hitaammin kuin Suomessa.

Mutta Tuusulan Jokilaaksossa on säällä enemmän merkitystä ja sen kanssa pärjätäkseen on välillä tehtävä oikein töitäkin. Pelkästään postilaatikolle on matkaa 350 metriä, josta päivässä tulee haettua postipoikien ja -tyttöjen tuomisia parikin kertaa päivässä. Viime talvena oli postin joukossa myös lappu, josta nostin maitoni. Siinä luki, että ei ollut lunta luotu tarpeeksi hyvin laatikolta, joten jos ei muutosta tapahdu, postia ei jaeta. Maitoni nostin siksi, että samalle lodjulle moitteettomasti kykenee tuotoksensa jakamaan Hesari, Tuusulan Viikkouutiset, mainosposti jne. Mutta ei valtion posti. Lisäksi nyppi se, että kerrostalon asukas maksaa jakelustaan saman verran ja saa lehtensä asuntoon sisään, jonne ei taatusti pääse aviisia auton ikkunasta pudottamaan. Mutta sitä edellytetään meidän laatikolta ja lisäksi haen postini lähes puolen kilometrin päästä. Satoi tai paistoi.

Sää vaikuttaa Suomessa myös siihen, että asunnon ja usein varastojen, saunasta puhumattakaan, on lämpötila pidettävä plussan puolella. Sillä muuten jäässä on kaikki muukin mikä ei ole pakastimessa. Vaatteitakin on oltava kesä- ja talvilähtöön eri tavalla. Auton pissapojassa pitää olla jäätymisen estoaineita, kuten koko jäähdytysjärjestelmässäkin. Aamulla saattaa käydä niin, että koko pirssi ei lähde käyntiin, jos ei ole moottoria ensin lämmittänyt sähköllä tunnin pari. Meillä on lisäksi Merikonttikodissamme tekniikkaa joka ei saa jäätyä vähintään omakotitalon verran. Jopa imeytyskaivoon virtaava virtsa on pidettävä putkessa lämpimänä, jotta se ei jäädy matkalla kaivoon. Samoin on oltava vastuslanka ilmastointiputken sisällä, sillä jos ilmojen asento on määrätynlainen monta vuorokautta, loppuu koko ilmanvaihto.

Mutta nyt huomaan, että täytyy laittaa tämänkertaiseen blogiin jarrut päälle, sillä kai tästäkin aiheesta saisi kirjan verran puuta heinää, jota kukaan ei lukisi.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Säiden armoilla

päivis: Jormaa eivät säiden vaihtelut näytä häiritsevän. Minä olen paljon kärkkäämpi noitumaan, jos sää ei miellytä. Toisaalta taitaa Jormakin seurata erilaisia sääennusteita yhtä ahkerasti kuin minäkin. Tosin varsinkin minulla esimerkiksi puhelimen säätiedot tuntuvat tulevan sellaisista lähteistä, joihin ei ole ollenkaan luottaminen. Tälläkin Thaimaan-reissulla säätiedotteen mukaan melkein joka päivä olisi pitänyt sataa tai olla ukkosta. Useimmiten ei ole ollut sen enempää sadetta kuin ennustettuja ukkosmyrskyjäkään.

Sää on siis enimmäkseen suosinut meitä. Kerran tai kaksi olen tällä reissulla käyttänyt sateenvarjoa. Kertaakaan ei olla kunnolla kastuttu, jos ollaan oltu pyörällä liikenteessä. Muutama viikko sitten menin hyvällä säällä jalkahierontaan, mutta kun tulin ulos, katu tulvi sadevedestä ja vähän aikaa piti odotella sateen loppumista. Sää saattaa siis vaihtua nopeastikin.

Rantakoirat osaavat nauttia auringosta ja lämpimästä hiekasta.
Thaimaassa on ympäri vuoden noin 30 astetta lämmintä. Lämmintä täältä on tultu hakemaan, joten ei kannata valittaa, kun välillä hikoiluttaa. Yöksi vähän viilenee, mutta oikeasti kylmäksi sää ei Pattayan korkeudella muutu koskaan. Tosin jos joskus aamulla mittari näyttää vain vähän päälle 20 astetta, tulee kylmä. Suomessa sama lämpötila olisi normaali lämmin kesäsää.

Thaimaassa ollessa menee vähän sekaisin siitä, mikä vuodenaika Suomessa on. Jotenkin kuvittelee, että siellä on kesä alkamassa, vaikka asia onkin juuri päinvastoin. Kun läksin tänne lokakuun alkupuolella, olin vain kai kerran joutunut vähän raapimaan aamulla auton ikkunoita. Nyt pakkasta on ollut kunnolla ja luntakin useampi kymmenen senttiä. Jostain pitäisi siis kerätä voimaa ja rohkeutta palata keskelle Suomen talvea. Ja kaamosta.
Varastin tämän perhepiirissä jaetun kuvan Whatsappista. Kuva on
Kirkkonummelta. Ehkä jotain samanalaista on vastassa Tuusulassakin.

torstai 10. marraskuuta 2016

Kulkukoirat, osa 4

jormas: Toissapäivänä koirista kirjoittaessani bongasin jostakin aiheeseen liittyvän uuden sanan, yhteisökoirat. Sitä olen nyt mielessäni päivän pari pyöritellyt ja niitä en kyllä juuri Suomesta löydä. Tai en ainakaan keksi missä niitä olisi. Voi kyllä kuvitella, että Suomessakin on jotain sinne päin olevaa aikoinaan ollut, sillä muistan puhutun "kylän koirista". Ehkä niitä oli sota-aikaankin jollakin tavalla. Mutta yhteisökoirat taitavat liittyä nimenomaan maa- ja koirakulttuuriin, jossa koirat saavat olla irti.

Täältä Thaimaasta löytyy yhteisöjä, jotka toisaalta ottavat koiran, mutta on myös koiria, jotka ottavat yhteisön omakseen. Esimerkiksi lähistöllä on palolaitos, jossa selvästi on palolaitoksen koira. Sama ilmiö on monen kaupan tai peräti kauppakeskusten tietämillä. Puhumattakaan mopotaksi- ja poliisiasemistakin.

Kodissamme Seven Seasissa on tämä sama ilmiö, mutta hieman laajempana. Sillä jo ennen kuin monttuakaan 1500 asunnon kokonaisuudelle oli kaivettu, sen paikalla asui meillekin tutuksi tullut koirayhteisö. Joka arvatenkin on jatkanut asumistaan ja oloaan rakennustyömaalla, jolta he ovat myös leipänsä. Siitä ovat pitäneet huolen rakennusten tekijät. Ja nyt kun rakennukset valmistuvat, jatkavat koirat kaiken sen keskellä eloaan ja oloaan kuin kotonaan. Toisaalta kotonaanhan ne ovatkin. Paikkaa ne vaihtavat vuorokauden mukaan ja ovat siellä missä arvatenkin niitä ruokkivat ihmisetkin.
Tänään olimme muutaman kymmenen kilometrin päässä Sattahipin suuntaan neitseellisellä armeijan rannalla. Sielläkin oli koirayhteisö, joka on ottanut rannan ja siellä vaihtuvat ihmiset kalustoonsa kuuluvana. Osin varottavana, mutta myös turvaa ja ruokaa antavana välttämättömyytenä. Osana sitä olin tänään elementissäni, kuten kuvasta näkyy.

Aivan oma lukunsa koiramaailmassa ovat ihmiset, jotka kulkevat bambusauvan kanssa, jota myös käyttävät pitääkseen koiria loitolla. Kun heille yritän jotain sanoa, että toisinkin voisi suhtautua, on vastaus, että sitä et Soini ymmärrä koirista mitään. Mutta minä ymmärrän. Ymmärrän senkin, että mitä useammin sauvaa käytät, sitä varmemmin sinä olet uhka koirille ja koirat sinulle.

Minä ruokin koiria ja puhun niille. Olen myös sitä mieltä, että jos haluan tulla tavallisen, köyhänkin thaimaalaisen yhteisön edes jollakin lailla arvostamaksi, niin oiva ja aito tapa siihen, on viitata ihmisille kintaalla ja ruokkia sen sijaan koiria. Sillä jos yrität saada thaimaalaisen arvostusta rahalla, on se tuhoon tuomittua enemmän tai vähemmän. Olet rikas farangi, joka katsot ylhäältä alas ja yritän ostaa paikallisten ihmisten hyväksyntää bahteilla. Tämän on moni kokenut, vaikkakin pukee sen toiseen muotoon. Että kun pitää ruokkia koko suku, josta saa itselleen naisystävän. Itse en hae naisystävää enkä ruoki sukuja, vaikka annankin joskus jonkun bahtin myös ihmisille. Ja kun en enää tee työkseni päihdetyötäkään, saattaa joku saada minulta myös rahat oluttölkkiin tai -pulloon. Senkin antaminen tuntuu oikein hyvältä ja oikealta.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Ulkona syömässä

päivis: Tosiasiassa olemme käyneet joka päivä syömässä ulkona. Aivan Seven Seasin naapurista olemme löytäneet uusiksi kantapaikoiksemme paikallista ruokaa tarjoavan "Jaanan" ravintolan ja ukrainalaisen pariskunnan pyörittämän pienen kuppilan. Ukrainalaisessa olen syönyt esimerkiksi erittäin hyvää kasvisborssikeittoa. Eikä hinta ole päätä huimannut. Usein syömme kakkosroadin varrella sijaitsevalla Kissillä lounaaksi perinteiset kananmunasalaatit. Ihmeesti täällä pärjää kevyemmälläkin sapuskalla. Sunnuntaisin olemme käyneet HiCoffin saunalla, jossa samalla tulee myös syötyä.

Vain aamupalan syömme lähes aina kotona, parvekkeella. Myös illalla napostelemme kotona jotain kahvin kanssa. Tai hörpimme. Usein kahvin kanssa on tarjolla hedelmistä tekemääni smoothieta. Täältä ostamme blenderi on käytössä joka päivä. Tämän päiväinen ulkona syöminen oli erilainen siksi, että kävimme syömässä Universal Groupin, Seven Seasin rakennuttajayhtiön piikkiin.

Osakekirja on otettu vastaan. Tässä asuntojen myynnissä työskentelevä
Anastasiia esitteli Centara Grandin ravintolaan osoitettua lahjakorttia.
En uskalla arvailla, saimmeko osakekirjaa vastaanottaessamme Centara Grandin ravintolaan osoitetun lahjakortin siitä syystä, että olisimme erityisen hyviä asiakkaita. Näin kuitenkin kerran tokaisi Universalin paikallinen pomo, jonka vaimon kanssa olemme jo useamman vuoden kestäneen Seven Seas -matkamme varrella tulleet tutuiksi. Muuta syytä hyvä asiakas -mainintaan en oikein keksi. Tai kai meitä voi pitää hyvinä asiakkaina ainakin siksi, että uskoimme intialaisen Universal Groupin Thaimaan ensimmäiseen rakennusprojektiin jo siinä vaiheessa, kun Seven Seasin tontilla ei ollut kuin kasa maahan jyrättävää rakennusjätettä. Toisin sanoen, otimme melkoisen riskin lähes kolme ja puoli vuotta sitten, kun laitoimme rahamme likoon projektiin, josta asiakkaille tarjolla oli vain arkkitehdin piirtämiä kuvia.

Niin tai näin, tänään kävimme käyttämässä 2000 bahtin (noin 50 euron) arvoisen lahjan. Saatoimme näyttää tyylikkään Centara Grandin ylimmän kerroksen ravintolassa vähään tyytyviltä asiakkailta, koska meille esiteltiin aluksi vain pizzoja ja pastaruokia sisältäviä ruokalistoja. Muuten olisimmekin ehkä tarttuneet tarjoukseen, mutta pizzaa syömällä olisimme onnistuneet tekemään laskun, joka olisi jäänyt kauas lahjakortin arvosta. Kysyimme siis, että onko tarjolla muutakin syötävää. Löytyihän sitä. Lopulta 2000 bahtia vähän ylittyikin, mutta yli menneen summan maksoimme mielellämme omasta pussista.

Tässä vaiheessa olemme jo syöneet alkuruoaksi valitsemamme mozzarella-
tomaatti-salaatin. Pöytään on juuri tuotu minulle lohta ja Jormalle lihaa.
Annoksiin kuuluviksi lisukkeiksi oli valittavissa kasvisvaihtoehtoja, erilaisia
peruna-annoksia ja kastikkeita. Pöytään tuotiin myös rapeaa, varmastikin
omassa uunissa paistettua leipää ja päälle pestolevitettä. Turkoosit juomat
laseissa ovat alkoholittomat tervetulomaljat.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Kulkukoirat, osa 3

jormas: Olen pääsemässä  blogisarjassani kulkukoirista hieman henkilökohtaisempiin osiin. Eli siihen millaisia kulkukoirat ja ylipäätään vapaana kulkevat koirat ovat yksilöinä ja persoonina Jomtien-Pattayalla.

Mutta sitä ennen jokunen sana ihmisten suhtautumisesta yleisemmin koiriin, sillä suhtautuminen on hyvin yksilöllistä. Pääosin ihmiset hyväksyvät koirat ja monella on sellainen tai useitakin elämänkumppanina, seurana, harrastukseen, työhön tai johonkin tehtävään liittyvänä. Oma lukunsa ovat koirien vihaajat, joille niiden myrkyttämiseen Suomessa näyttää riittävän, että ne vain ovat olemassa. Lenkkipoluilla kulkeva koira tuntuu olevan jotenkin erityisen punainen vaate, sillä lenkkimaastojen varsilta on löytynyt aika useinkin myrkytettyjä makupaloja.

Jotkut farangit, siis enemmän tai vähemmän turistit kulkevat täällä Thaimaassa lenkillä mukanaan bambukeppi tai peräti sähköiskun antava sauva. Sitten nämä mielestään koiraa suuremmat maailman valtiaat suureen ääneen ihmettelevät, kun joku koira tai useampi tuntuu olevan heille joka tapaamiskerran jälkeen vihaisempi. Mutta myös koiralla ja ehkä varsinkin koiralla on ihmisenkin suhteen pitkä muisti. Se on monella eläimellä geeneissä oleva ominaisuus, joka antaa lisää mahdollisuuksia pitkään elämään.

Mutta koiriin voi suhtautua toisinkin. Kuten minä, joka kuljen aina kulkukoirien lahjontapussi mukana. Olen sitten liikkeellä jalan tai moottoripyörällä. Myös elinympyräni ovat muuttuneet. Jotkut ehkä sanovat pienentyneetkin, vaikka itse en koe niin. Sillä olen luopunut pääosin tarpeettomasta, jota tein vuosikymmenet ymmärtämättä, että se oli täysin turhaa tekemistä. Kuten nytkin jätkänshakin pelaaminen milloin ketäkin vastaan, milloin mistäkin päin maapalloa. Vaikka työelämässä ollessani omat ympyrät päihdetyön viitekehyksessä olivatkin aivan kohtalaisen kokoiset, oli siinäkin paljon kannetun veden kantamista  pohjattomaan kaivoon. Sekä mandaattiystäviä, jotka eivät olleetkaan minun, vaan asemani kavereita.

Aika tavalla on henkistä matkaa pitänyt niistä ajoista taivaltaa, että yksi päivän tärkeimpiä tai ainakin positiivisella tavalla mieltä liikuttavia asioita on kulkukoira, joka heiluttaa minut nähdessään häntäänsä ja katsoo silmiin varovaisen myönteisesti. Vaikka se edelleen saattaa olla niin arka, että melkein silmänisku saa sen säntäämään pakosalle. Että sen kanssa olen päässyt tähän saakka, on sille pitänyt kertoa monta tarinaa, salaisuuttakin sekä antaa lahjontapussin antimia.
Tämän kertaisten mietteiden loppuun kuva koirasta, joka sai meiltä ulkonäkönsä mukaan nimen Ben. Se asusti arvatenkin jonkun tai yhteisön koirana Jomtienin kävelemiseen tarkoitetun rantaväylän varrella, yhden kuppilan ja sen yhteydessä olleiden toilettien edessä. Lähes aina varjossa makoillen. Kun aurinko kiersi Benin mielestä huonolle paikalle anastaen sen varjon, siirtyi se, joka ei tehnyt mitään tarpeetonta, muutaman metrin rantahiekalle palmupuun varjoon. Odottaen, että aurinko jatkaa kulkuaan ja luovuttaa takaisin betonisen varjopaikan. Mutta yhtenä kertana, kun jälleen rannalle tulimme, oli Ben poissa. Se oli siirtynyt taivaanrannan ylisille.