Kuka ryhtyisi blogistikaveriksi?

Blogisti on henkilö, joka pitää blogia eli verkkosivustoa, jonne hän tuottaa säännöllisesti sisältöä, kuten tekstiä, kuvia, videoita tai ääntä. Blogi on ikään kuin verkossa oleva päiväkirja tai julkaisualusta, jossa blogisti jakaa ajatuksiaan, kokemuksiaan tai asiantuntemustaan.

Mitä juuri tällä hetkellä luet on samassa paikassa tusinaa vaille 5000. Elämän tähden kirjoitus. Niistä ehkä neljäsosa on Päiviksen kynästä tai sormenpäistä ja päästä. Paria, kolmea lukuunottamatta loput ovat omiani. Kaipaankin kovasti Päiviksen purjehtiessa uusin tuulin uuteen säännöllistä tai satunnaista blogistikaveria kirjoitusalustalle. 

Vaikka suunnilleen joka pävän lukijoita ei montaa sataa ole, on lukukertoja kaikkiaan pitkälti yli miljoona. Se on aika paljon. Ehkä mukavin palaute on, kun jossain maailman kolkassa joku tuntematon kopsauttaa olkapäähän sanoo: "Terve. Et minua tunne enkä minäkään sinua, mutta tiedän sinusta paljon, sillä olen blogiesi säännöllinen lukija." Se tuntuu mukavalta ja siltä, että päiväkirjanomaisilla kirjoituksilla on jotain merkitystä joillekin.

Koska kirjoitan yksisormijärjestelmällä kämmenenkokoisella älylaitteella, menee sen lisäksi aiheen miettimiseen, valokuvaukseen, tosiasioiden tarkastamiseen ja virheiden korjaamiseen sekä moneen muuhun puuhaan liittyvään aikaa joka päivä tuntitolkulla. Se kaikki on myös mukavaa ja yksi tärkeimmistä päivieni sisällöistä.

Vaikka luulen tietäväni aika monesta asiasta jotain ja tiedän, että sivun tai puolen mittaisen tarinan voi tehdä esimerkiksi ei mistään, on joskus jutun aihe aikansa kateissa. Toistoakin tulee, joka ei taida monia tai ketään haitata. Sillä itseni ja ehkä Päiviksen lisäksi tuskin kukaan on kaikkia lukenut.

Toivoisin, että löytyisi joku, joka oman kirjoittamisen lisäksi tai ainoastaan kasaisi osasta blogeista omanlaisensa ja -näköisensä kokonaisuuden. Painaisimme siitä yhden, kymmenen tai jonkun muun määrän paperikirjan. Ehkä meistä tulisi ajan kanssa kirjailijoiden tapaisia. 

Puuhaa tein Tiinan kanssa koko vuoden. Sen jokaisen päivän tekstejä on nyt koottu Word-muotoon 88 kappaletta. Mutta sitten tuli jo kuukausia kestänyt henkinen hyytyminen. Joten vetoapu tai veturinkuljettajan paikka odottaa ja etsii tekijää. Palkkana ajankulua, kyseenalaista ja olematona esilläoloa sekä vetoapua siihen missä sitä tarvitaan.

Luonnon häätöjä ja säätöjä

Herhiläinen on yleistynyt Suomessa. Se on Euroopan suurin ampiaislaji, jonka on havaittu leviävän eri puolille maata. Herhiläiset katosivat Suomesta 1940-luvun jälkeen, mutta ovat palanneet ja levinneet uudelleen parin viime vuosikymmenen aikana. 

Kooltaan tämä ampiainen on lähes kaksi kertaa suurempi kuin muut Suomessa kotiaan pitävät heimonsa edestajat. Sen pituus on noin 2,20–3,20 senttimetriä. Väritys on tyypillisesti ruskeankeltainen tai punertava ja se eroaa muista pään alueen punertavan värityksen perusteella. Herhiläiset ovat yleensä melko rauhallisia, mutta voivat pistää, jos tuntevat itsensä uhatuiksi. Pistos voi olla vaarallinen allergisille henkilöille ja siinä voi olla enemmän myrkkyä kuin tavallisilla ampiaisten pistoissa.

Toissailtana olin hakemassa Pienestä VIhreästä Huoneesta ruohosipulia, kun sain piston tai pari kämmeneeni ja kunnon kutinan yöksi sekä turvotuksen pitemmäksikin ajaksi. Mieleen muistui tarinan mies, jota pimppari pisti hepin varteen. Aikansa tuumattuaan hän huokaisi Yläkertaan: "Jos kuulet, niin otatko kivun pois, mutta jätät turvotuksen?"

En tiedä mitä rotua ovat lankun alle jalkapallon kokoisen kotinsa tehneet ampiaiset, muttei taideta mahtua samaan katottomaan huoneeseen. Saattaa käydä samalla tavalla kuin konttisaunan karmin päällä asuneille jonkin sortin lentomuurahaisillekin.

Kahdeksan hehtaarin Jokilaaksosta olen pyhittänyt 90 % luonnon temmellyskentäksi ja loput ihmisen ehdoilla toimivaksi. Tosin silläkin alueella on tehtävä komporomisseja edellä mainittujen lisäksi myös uimamatkoilla paarmojen, hyttysten ja muiden ihoani himoavien siipihemmojen kanssa.

Kotipihastani osaomistuskoira Niilon asuessa kanssani tuli lähtö myös kyykäärmeelle. Se piti heittää haarakepin kanssa kolme kertaa peräjälkeen Maljapurolampeen ennen kuin se ymmärsi suomenkielisen kehotuksen uida vastarannalle. Nykyisin vaan kysyn siltä nähdessäni "minne matka?"

Ehkä ongelmaisin Jokilaakson elämän säätäjä on kuitenkin yhteiskunta, joka haluaa päättää mitä luonnonsuojelualueella ja pihassani omia aikojaan saa luonostaan kasvaa, minkälaiseen pyttyyn torttuni väännän ja roskani vien. Tai nykyisin he vievät ja minä maksan, kun sille ei kelvannut Senkkerin kiviainestehtaan jätejärjestelmä, jonne sekajätesäkkini pari, kolme kertaa kesässä toimitin. Kelpaahan se edelleen, kun maksan jätehuollosta kuukausittain Kier(t)okapula Oy:lle, vaikkei olisi jätettäkään.

Erityisesti kismittää tällä hetkellä, kun keväällä jonkun mielestä jätteet on hoidettu vastuullisesti, jos ne tuo yöaikaan Soiniityntien ojaan. Kun en enää neljättä kertaa siivonnut naapurin maata, ei valta silti riitä siihen, että sen tekisi maanomistaja, yhteiskunta tai kukaan muukaan. Vaikka tiedän, että oikean ihmisen soitto oikealle ihmisille kunnalliseen jäteyhtiöön saisi asian järjestykseen. Neuvovalla ympäristötarkastajalla oli vain tyhjänpäiväisiä neuvoja ja yksi pyyntö: "Voitko poistaa nimeni blogistasi?" Entä onko muilla muita ehdotuksia? 

Tänään on kastepäiväni

Minut kastoi Tuusulan seurakunnan vt. kirkkoherra Juho (Jouko) Karhu. Kummeiksi oli kutsuttu Irja ja Ahti Ylikoski, sekä Antti Asser Soini ja Lilli Kylen, jonka ehkä tapasin vain lapsena.

Mutta tänään on myös vanhempieni hääpäivä. Enni (Helvi) Annikki Paavola ja Veino Ihanto Soini vihittiin 16.07.1948.

Aamulla vein Tatan marjametsään ja ajoin sen jälkeen Urkan uimapaikalle naku-uinnille ja sitten Munallisten Marttakerhoon aamupuurolle. Siellä tapasin etäisen sukulaiseni, jolle sanoin, että päivälleen 75 vuotta sitten olin äitisi jä isäsi sylissä valkoisiin puettuna synnyinkotini juhlahuoneessa eli peräkamarissa. 

En muista tai edes tiedä vanhempieni juhlineen koskaan hääpäiväänsä, joten myös kastepäiväni oli piilossa 70 vuotta. Kunnes kaivoin sen esiin. Luulen nimenantopäivän olevan aika monelta pimennossa. Josta tosin ovat muistuttamassa kummilahjatkin. Mutta miksi päivää ei juhlita? En tiedä, vaikka meillä ei ole montaakaan henkilökohtaista juhlapäivää. Varsinkaan johon syyn ovat antaneet vanhempamme. 

Mistä lienee kirkonkirjoihin pulpahtanut äitini kohdalle Helvi, vaikka Enni Annikki hän oli. Tai miksi siskoni oli Anne Irmeli? Ehkä se vaan sointuu Enni Annikin kanssa. Veljeni toinen nimi on Kalevi. Hän saattoi saada sen äitini veljeltä. Mutta miksi itse olen peräti kutsumanimeltä Jorma? Sekin on mysteeri ja luulen siksi jäävänkin, sillä vanhempani ja kummini ovat kuolleet. Tosin Lilli Kylenistä en tiedä mitään.

Kastepäivääni juhlistan huomionosoituksena ja kiitoksena saamallani Mannerheimin Lastensuojeluliiton pöytästandaarilla. Se liehuu tänään iltaan saakka Jokilaakson juhlapaikalla. Tai aamuun, jos unohdan siirtää sen sisätiloihin.

Viirejä on kaikiaan yhtä vaille tusina, joilla jokaisella suuri merkitys ja tunnearvo. Kokoelmastani puuttuu kaksi, sillä tavoite on pirun tusina. Se on epävirallinen termi ja juontunee siitä, että 12 kappaleen tusinaan lisätään yksi ylimääräinen, eli pirun (tai mustan) tusina, kertoo duodecimlehti.fi.

Angervon Jokilaakson valloitus

Mesiangervo eli niittymesiangervo on ruusukasvien heimoon kuuluva kasvi, joka viihtyy Aasiassa saakka ja jolla on valkoiset, voimakkaasti tuoksuvat kukat. Se on Pohjanmaan maakuntakukka ja villiyrtti, jossa on kauniit valkoiset kukat sekä huumaavan hunajainen tuoksu. Erityisen ihanasti se sopii jälkiruokien maustamiseen, joten sitä voitaisiin hyvinkin pitää hyötykasvina.

Mesiangervolla on lisäksi monia perinteisesti käytettyjä terveysominaisuuksia, kuten kipua lievittävä, tulehdusta hillitsevä ja kuumetta alentava vaikutus. Se voi auttaa nivel- ja lihaskipuihin, päänsärkyyn ja vilustumisoireisiin. Angervo sisältää salisylaatteja, jotka ovat aspiriinin raaka-aineita, joten se voi toimia luonnollisena särkylääkkeenä. Lisäksi se rauhoittaa ja uudistaa limakalvoja.

Mutta kuten monelle meistä on tyypillistä, sellaista ihmistä, kasvia tai eläintä ei ole olemassa, että se olisi kaikkien mieleen. Joten netistä löytyy ohjeita angervon hävittämiseen: "Lajia voi torjua peittämällä alasleikattu kasvusto paksulla pressulla tai muulla katteella. Lisäksi viitapihlaja-angervon leviäminen puutarhasta ja kotipihasta luontoon on tärkeää estää käyttämällä esimerkiksi juuriestemattoa ja/tai kitkemällä ja kaivamalla juurivesat pois aina kun niitä ilmaantuu."

Merikonttikodistani on Jokilampien naturistiuimapaikalle parinsadan metrin matka äärimmäisen kaunista polkua pitkin. Tänä aamuna otin matkalta reippaan puolen tusinaa valokuvaa, joissa näkyy miten mesiagervo on laittanut kapuloita himalajan- eli jättipalsamin rattaisiin ja Jokilaakson valloitukselle.

Kun laitan kesän tulon aikajanalle, huomaan kuinka palsami kevään torkkujana antaa tasoitusta muun muassa koiran- tai vuohenputkelle, maitohorsmalle ja nokkoselle sekä mesiagervolle. Jonkun tovin kuluttua on maisema toisennäköinen, kun palsani on kuronut muiden etumatkan kiinni. Ehkä laitan silloinkin kuvia.

Yhteistä elämää

Kun Morakot tuli elämääni ja minä hänen, moni asia muuttui tai niistä tuli yhteisiä. Jokilaaksossa vietämme toista kertaa Suomen kesää yhdessä. Pakkasia paossa olen Tatan pienehkössä ja vähän minunkin talvikodissa kuusi kuukautta. Vuodesta puuttuvan kolmen kuukauden jakson elelen yksin tai ilman ihmisseuraa etupäässä Jokilaakson Merikonttikodissa. Seuranani Suomen luonto eläimineen ja kasveineen.

Tatan kesästä ison osan vievät Suomen metsät. Siitä maistiaisia sain eilen, kun hän ystävänsä kanssa poimi sankoihin ehkä kymmenen kilon paikkeilla mustikoita. Ja siivosi sinällään taatusti puhtaita Etelä-Karjalan marjoja kuvan kodassa yömyöhään. En osaa kuin kunnioittaa monen aasialaisen naisen ahkeruutta. Ja potea välillä huonoa omaatuntoakn omasta velttoilusti.

Kehno omatunto kyllä helpottuu, kun mietin osuuttani marjaprojektissa. Ilman sitä sponsorointeineen, ei Tatalla olisi takana loppukesästä kuin lukuisa määrä työtunteja ja kotimatkalle ainoastaan kasa muistoja. Sillä monta mustikkaa pitää noukkia ja siivota, että edes yli tuhannen euron edestakainen lentolippu on Finnairille maksettu. 

Mutta hyvillä mielin olen laillani hopeanharmaan Vanha rouva Avensiksen kuljetusten kanssa mukana, sillä yhteinen elämä on yhteinen elämä. Suht siivolla menolla ilman yllätyksellisiä, isompia rahanreikiä ja törsäilyjä, eläkeyhtiö Ilmarisen sponsorointi riittää kattamaan arjen kulut. Mutta jos pitäisi maksaa condo asuminen vuokrineen ja muu eläminen Pattayan hintatasolla, jotain täytyisi tehdä toisin vähemmällä rahalla.

Phatthalungissa kaukana turisteista kaikki on halvempaa. Siispä hyvä näin, sillä Paratiisissa, Nirvanassa tai Manalassa ei liene maalliselle valuutalle käyttöä. Eikä taivaallisen valuutan vaihtopisteitä, vaikka eurot saisi mukaansa. Eikä taida rajan tuolla puolen olla tori.fi kaltaisia nettikauppoja tai kirpputorejakaan muulle tavaralle. Ehkä ajattomassa elämässä ei ole lainkaan tavaroita saati maksuvälineitä. 

Yritänkin säädellä taloutta niin, että kun vaihdan planeettaa ja olomuotoni muuttuu muuksi, olisi tilillä hilloa vain sen verran, ettei maallista majaani tarvitsisi polttaa yhteiskunnan eikä muiden rahoilla. Vaan voisin huokaista jonnekin, että "kiitos Big Boss, jos olet olemassa. Olen käyttänyt kaiken minkä minulle soit." Tosin olen maksellut veroja kirkollekin siinä määrin, että jään kyllä saamapuolelle. Toisaalta olisi ehkä mukava tulla takaisin triljoonan vuoden kulutta ja sanoa, että "maksakaa velkanne!"

Olen tulossa köpö-ukoksi

 "Tönkkökävely" on yleinen termi, jota käytetään kuvaamaan poikkeavaa kävelytapaa. Sen tarkka syy on syytä selvittää lääkärin toimesta, jotta voidaan määrittää sopiva hoito. Termillä viitataan jäykkään tai kömpelöön kävelyyn, joka voi johtua monista eri syistä. Kuten lihasjäykkyydestä, nivelongelmista, hermostollisista häiriöistä tai kivusta. Se voi olla myös oire jostain taustalla olevasta ongelmasta, eikä itsessään sairaus. 

Tunnen ja varsinkin tunsin aikoinaan monia miehiä, joiden runsas alkoholin käyttö oli pysyvästi vaurioittanut etäishermoja, mikä teki kävelystä pysyvästi varsin vaikeaa. Sitä sanottiin tönkkökävelyksi. Toinenkin lempinimi oli mukaillen Duracell-pupua. Se oli ja on yli-innokas ja ylipirteä ihminen, joka ei tunnu koskaan lopettavan hymyilemistä. Varsinkin liikuntasuorituksien parissa nämä ihmiset tulevat hyvin esiin. Termiä voi käyttää positiivisessa tai negatiivisessa merkityksessä. Yksi negatiivinen nimitys heistä oli Duracell-ukot, joilla oli mainittu tönkkökävely.

Viimeisen vuoden aikana olen huomannut oman kävelykykyni huonontuneen huomattavasti. Olenkin alkanut kutsumaan itseäni sopivina annoksina köpö-ukoksi. Tätä vauhtia saatankin vielä ehtiä kokemaan senkin, että jos istun keskelle lattiaa, en pääse ilman henkilökohtaista tai muuta avustajaa takaisin jalollleni.

Olikin lohdullista, kun ystäväni sanoi viikonloppuna uidessamme järvessä saunomisen lomassa: "Taidan tehdä kaiteelliset portaat. Vaikkei puolen metrin syvyisestä rantavedestä ole kuin vajaa parikymmentä senttiä laiturille, yhä usempi saunakaveri ei näytä pääsevän enää omin jaloin vedestä laiturille." Oli mukavaa kuulla, etten ollutkaan ainut raihnainen.

Joka tapauksessa meillä oli huippumiellyttävä viikonloppu itärajan tuntumassa laatuseurassa, kun Tatallakin oli juttu- ja muutakin seuraa hänen äidinkielellään. Matkaan tarttui eteläkarjalalaisesta luonnosta yli 10 litraa taatusti puhtaan luonnon kanttarelli-sieniä. Jotka useampikin halusi ostaa, kun mainitsin asiasta Facebookissa.

Nyt on Tatalla iltapuhteena siivottavana lehdistä ja raaoista marjoista, samasta puhtaasta metsästä saman verran mustikoita Jokilaakson kodassa. Oli sitä mieltä, että haluaa myydä ne, joten löytyisiköhän tämän blogin avulla niille ostaja? 

Tänä aamuna muistelen mennyttä, iloitsen hetkistä ja toivon huomisenkin tulevan

Kotimaani vieraslajiluettelossa on tällä hetkellä 113 kasvilajia, joista 61 on säädetty haitalliseksi. Uusimpina haitallisten luetteloon on lisätty kanadanpiisku, korkeapiisku, isopiisku, vuorivaahtera, viitapihlaja-angervo ja valkopajuangervo.

Jokilaaksossakin on pihojen karkulaisia ja muita vieraslajeja niin eläimissä kuin kasveissakin enemmän kuin tiedän. Muualla niitä on ihmistenkin keskuudessa. Heistä ja kasveista olen julkaissut silloin tällöin kuviakin. Itselleni nimiltä tunnetuimmat ovat monen nimen isoköynnös, lupiini ja himalajanpalsami. Jonka taisivat luonnonsuojelualueellemme tuoda aikoinaan maisema-altaiden tekijät muualta tuotujen maakuormien mukana.

Mutta en minä jättipalsamia tai muitakaan kasveja inhoa edes nokkosen tai ohdakkeen vertaa, ovat sitten ilmestyneet mistä tahansa. Minua ne vain muistuttavat siitä kuinka toivotonta ihmisen on elää sovussa kaikkien muiden elävien kanssa.

Joskus tuntuukin siltä, että hamuamme epätoivosesti mennyttä aikaa, vaikka kaikki muu tuntuu muuttuvan ilmastoa myöten. Kansaa syyllistetään lehmänpieruista, kun samaan aikaan maailman ykköskahjot saastuttavat ja hävittävät pommeineen ja muine aseineen kaupunkeja maan tasalle. Sekä tappavat kasapäin miesten lisäksi äitejä lapsineen ja kotieläimineen.

Eilen kuitenkin matkasin Morakotin kanssa hopeanharmaalla, Vanha rouva Avensiksella lähelle valtakuntamme itärajaa. Ounionjärven vesi oli puhdasta ja 18 asteista sekä mainio puulämmitteinen sauna 60 °. Paikallinen grillimakkara oli erinomaisen hyvää sienisaalatin kanssa ilta-auringossa ja seurakin loistavaa.

Tapasin myös matkalla mustikkametsässä minulle vieraan pariskunnan. Leskiä molemmat. Kun kysyin onko seura ikämme huomioiden tyttö- tai poikaystävän sijaan mies- tai naisystävä, vastasivat he hauskasti: "Jääkaapin sisällön jakaja ainakin." 🥰. Tänä aamuna mekin menemme jääkaapin sisältöjen jakajien kanssa Taavetin torille kuuntelemaan elävää musiikkia, tapaamaan ihmisiä sekä syömään jäätelöä.

Vaikka maailma tuntuu välillä olevan mullin mallin, on se minulle ja monelle muulle hyvä. Harmiteltavan usein puuttuu sen oivaltaminen ja sen myötä myös kiitollisuus olemassaolon oikeudesta ja jostain mystisesti lahjaksi saamastamne elämästä. Näillä mietteillä tänä aamuna ennen kuutta, aurinkonnousua ja aamu-uintia.

Faktaa ja fiktioita Tuusulanjoesta

Kuuntelen ja luen mielelläni tarinoita, joita kirjoitan, kerron sekä teen itsekin. Tosiasiat eivät ole pääosassa, kunhan niitä on nimeksi. Riittää, kun joku muistelee niin tapahtuneen. Tässä yksi tuore sellainen:

Varhaisimmat muistoni Tuusulanjokeen ovat reippaasti yli puolen vuosisadan takaa, kun asuin äitini ja isäni rakentamassa syntymäkodissa Korpintiellä. Joka oli silloin vain tie ilman nimeä ja joki kulki tekemämme reilun kilometrin polun päässä. Joissakin vanhemmissa kartoissa nykyisin varsin kivulias virta taitaa muuttua ennen Vantaanjokea Lillåksi tai Vähäjoeksi. 

Itse asun varsinkin kesäisin Myllykylässä Tuusulanjoen varrella Hyvinkään asuntomessuille tekemässämme Merikonttikodissa. Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä, joka sekin on suomamme ja tekemämme. 

Eräällä tavalla alue sai jalostuksen alkunsa, kun yhtenä päivänä silloisen Matkakotimme pihaan tupsahti herra ja rouva Yhteiskunta, jotka sanoivat päivää ja jatkoivat: "Nyt on päätetty purkaa Tuusulanjärven pato Koskenmäen notkosta. Sen aiheuttaman ja vaihtelevan veden korkeuden vuoksi tarvitaan tulvavesien tasausaltaita, joista yhtä on ajateltu tänne maillenne, joten miten on?"

Tähän minä: "Näillä vuosirenkalla on kokemus osoittanut, että kun yhteiskunta haluaa jotain ottaa, ottaa se kuitenkin, sanon tai teen mitä tahansa. Joten okei, jos teette aikoinaan Lemminkäisen- ja Kuninkaanlähteiltä sekä Rydybackan kalliolta ja soilta vetensä saaneelle Maljapurolle lähdepohjaisine lampineen lisäuoman altaille ja uuteen lampeen uimapaikan."

Paljon muutakin luvattiin. Tuusulanjoesta piti tulla vähintään melontakelpoinen ja puolentusinaa uimapaikkaa. Kun silloin kysyin miksei uimarantoja, sain tyhjentävän vastauksen. Uimarannoista on joku vastuussa, uimapaikoista ei kukaan.

Luulen, että Soiniityntien sillanpielen uimapaikka onkin ainut, joka on nykyisin käytössä. Siinä uivat lapset ja minä, sekä poliisi- ja kylän koirat. Muut rannat lienee luonto ottanut takaisin. Yhtä kehnolla hoidolla on joen melontakelpoisuus. Sen testasin jokunen vuosi sitten äitienpäivänä Päiviksen kanssa kumikanootillamme. Meloimme Koskenmäen matonpesupaikalta Myllykylän maisema- eli tulvavesialtaille, jotka ovat saaneet meiltä nimen Jokilammet. Jo silloin oli vesikulkuneuvomme nostettava pari kertaa jokeen kaatuneen puunrungon yli.

Eilen myöhäisenä iltapäivänä hieraisinkin silmiäni, kun Jokilammille tupsahti intiaanikanootti alle 30-vuotiaan melojan kanssa. Vinkkasin miehen laiturin kupeeseen hänen kysyessä olisiko antaa tyhjentyneeseen kanisteriin juomavettä? Itse kysyin vettä antaessani: "Mistä oot, mistä tuut ja minne meet?" Sanoi olevansa Vihdistä, tulossa melomalla Järvenpäästä, menossa jokea myöten Helsinkiin ja yöpyvänsä seuraavan yön Googlen kartan Myllykylän laavulla.

Niin rehevöitynyt joki oli, että kertoi selvinneensä tähän saakka kirveen ja moottorisahan avulla, vaikka vesi on huippukorkealla. Kalibroin hieman nuoren miehen tietoja, joka ei suinkaan ollut tulossa Järvenpäästä, vaan Tuusulan Koskenmäen padolta. Samalla kerroin, että jonkun sortin älyn jättiläiset polttivat muutama viikko sitten laavun. No problen, sanoi matkameloja, sillä myös teltta on mukana.

Vielä yölläkin harmittelin, kun olin niin ällikällä lyöty, etten tajunnut tarjota Jokilaaksosta yösijaa, käymäläpalveluita, grillikotaa enkä suihkua saunasta puhumattakaan, vaikka kotimme esittelinkin. Jos tämä sattuu silmiisi, pyydän moukkamaisuuttani anteeksi ja uudistan kutsuni, sillä vaikutit kelpo aviomieheltä.

Onnellisen elämän eväät

Vaikka tällä hetkellä kulutan hieman enemmän kuin saan eläkettä ja elän yli varojeni, olen onnellinen vaivoineni vaeltaessani Morakotin kanssa käsi kädessä elämän leppoistamisvaihetta.

Välillä vuoteessa Nukkumatin tuloa odotellessa, Ken Follettin kirja "Ei koskaan" unilääkkeenä, tuntuu huomisen suurimmalta murheelta pitäisikö katottoman Little Green Housen kasvien juomavesisäiliön kulmalla olevaan roska-astiaan laittaa sisään roskasäkki ja kansi päälle.

Joskus kauan sitten elämässäni oli vain kulman takana menettää kaikki kotia myöten. Valvoin öitä ja olin kadottamassa uudelleen otteeni onnellisesta elämästä. Jota olin etsinyt vuosikaudet alkoholin ja vähän muidenkin avulla.

Ehkä olin silloin monella tavalla väärällä tiellä halutessani olla rikas, viisas, kuuluisa, kunniotettu ja monien suosiossa ja mitä kaikkea muuta halusinkaan olla. Ajan kanssa huomasin, että itsestäni ei ole onnen löytäjäksi sillä tiellä. Vaan oli löydettävä tavallisena pälliäisenä oleminen. 

Sen alkuun minut jalosti muun muassa laivanvarustaja Aristoteles Onassiksen Christina tytär sanomalla lehtien palstoilla, että kukaan ei ole itkenyt häntä enempää Cadillacin takapenkillä. Vaikka hänellä oli kaikki mitä rahalla voi saada. Tällä yhdellä lauseella hän opetti, että onnea ei ehkä voikaan ostaa maallisella mammonalla.

Vaan tarvitaan muita maksuvälineitä. Ne käsitin löytyvän meidän itsekunkin nahkapuvun sisältä kaikesta mitä meillä on. Eikä siitä, että meidän tulee saada vain lisää ja lisää. Onnen löytämiseen ei myöskään tarvita vahvaa itsetuntoa. Vaan sen arvostamista mitä me itse kukin olemme. Tarvitaan ehjäksi tulemista.

Piti hyväksyä itsensä kouluja käymättömänä, lättänenäisenä kapiaisen kakarana, joka ei ollut hyvä kuin oppituntien häritsijänä yhteiskoulussa. Joka sekin jäi kesken eikä suoritettuna ole edes peruskoulun oppimäärää. Oli löydettävä, käsitettävä sekä käsiteltävä ja opittava arvostamaan omaa ainutlaatuisuutta. 

Siinäkin olin ja olen hyvin pienellä paikalla pelastaessani leppäkertun tai kääntäessäni postinhakumatkalla jonkun öttiäisen takaisin jaloilleen tallaamisen sijaan.  Sillä hetkellä olen pienen siivekkään tai siivettömän elämän ja kuoleman herra, vaikken tiedä edes sen elämäntarkoitusta. 

Toisaalta käsitän, että ihminen, joka tappaa satojatuhansia ellei miljoonia ilman ainoatakaan järkevää syytä itsekkyyksissään, ei voi olla maailman älykkäin saati maailmankaikkeuden hallitsija. Vaan yhtä mitätön kuin maan matonen, joka odottaa laillani käsittämättä, että eräänä päivänä joku talloo molemmat tai lopettaa elämän muulla tavoin tässä muodossa. 

Juhla-, merkki- ja muistopäiviä

Yritin maistella kielen päällä ja pohtia korvien välissä onko otsikon päivillä joitakin eroja. Tulin lopputulokseen, että on, mutten osaa kertoa suulla enkä kirjoittaa käsillä mitä. Joten olkoot sopuisana sekamelskana arki- ja viikonloppupyhineen mielessäni.

Jotenkin erityisenä ehkä ainutkertaisuutensa ansiosta on muistiin jäänyt rippijuhla, kun pääsin Tuusulan vanhimmassa puukirkossa 15-vuotiaana ripille uskonnonopettajani Uula Kevan pitämästä rippikoulusta. Muistan meistä otetun ryhmäkuvan kirkon Tuusulanjärven puoleisilla portailla, mutta kateissa ovat pääni sisällä tai sisältä jokainen rippikoulukaveri. Jumalanpalveluksissakin oli käytävä kolmesti ja saatava papilta kuittaus. Kyseinen kirkko on tuttu näkymä muutenkin, sillä olin kaksi ensimmäistä kouluvuotta tien toisella puolella olleessa puisessa opinahjossa opettaja Hämäläisen opetettavana ja kuritettavana. 

Rippilahjaksi sain hopeisen ristin kaulaan sekä teräksisen Leijonakellon ranteeseen. Jonka vaihdoin myöhemmin mustalaisten kanssa humalapäissäni Timexiin Rovaniemen leirintäalueella. Rippijuhlasta muistan vain, että kävin välillä salaa tupakalla. Ja että rippikuvani oli Mannerheimojen valokuvausliikkeen ikkunassa, josta äiti haki sen myöhemmin. 

Aika moneen, vähintään valtakunnalliseen juhlaan liittyi traditioita, jotka voivat nykyäänkin hyvin. Lapsuuden joulujen tärkeitä asioita olivat joulupukki lahjoineen, kuusi koristeluineen ja jouluruoka kinkkuineen. Sen Jeri-koira söi joulusaunassa ollessamme. Ja äiti pudotti siitä hermostuneena isän nauraessa lipeäkalan likasankoon. Joka meillä oli kylläkin likaämpäri. Pääsiäiseen kuuluvat nykyisinkin tiput suklaamunineen ja rairuohoineen, vappuun vappuviuhkat ja juhannukseen juhanuskoivut sekä -kokot. 

Lähes kaikkien lapsuuden juhlien pääosan anasti myöhemmin 15 vuodeksi alkoholi. Myöhemmin kasvoin ikäni lisäksi myös mieleltäni sen kokoiseksi, ettei ole tarvinnut yli 40 vuoteen etsiä juhlamieltä kemiallisista aineista. Perinteet ovat tulleet takaisin muutenkin enemmän lapsuuteni paikoille.

Humuvuosinani kehittelin myös ainutlaatuisen örveltämispäivän, joka sai nimen Hyrylän sunnuntai. Sen ainut tarkoitus oli tulla ja olla humalassa aamusta iltaan. Heinäkuun toisen tiistain ryyppypäivä oli työnantajan mielestä rokulipäivä, sillä silloin yhden käden sormin lasketut, määrätyt Perä-Hyrylän alkoholistit tai niiden alut eivät menneet töihin. Se päivä oli taas eilen enkä vieläkään mennyt töihin. Vaan muistelin entisaikojen rymyämistäni Maarasen Pekan, Harsusen Alpon ja Seliverstovin Kaiskin kanssa. Meistä vain minä keikun enää täällä kylän päivää muistelemassa.

Ensimmäiset juhlapäiväni

Ensimmäinen merkkipäivä, jossa olen ollut keskipisteenä ja ainut juhlakalu, on ollut syntymäpäiväni yli ¾ vuosisataa sitten. Niistä neljästä tai oikeastaan viidestä ensimmäisestä ja monesta myöhemminkään en muista mitään. Mutta kuudennesta muistan. Silloin täytin viisi vuotta ja sain lahjaksi metallinsinisen polkupyörän. Istuessani sen päälle ensi kerran, reilun vuoden nuorempi Irmeli-siskoni kuiskutti korvaani ajaneensa sillä edellisiltana keittiön pöydän ympäri. Olin vihainen, kun sain sen vuoksi käytetyn polkupyörän.

Vaikka lähes kaikki syntymäpäivien sisällöt lahjoineen ovat unohtuneet, on jotain muistissa kuin melkein eilinen. Sillä  kyseistä vuosipäivää olen juhlinut isosti täyttäesäni 50, 60 ja 70. Niissä saamia lahjoja on Merikonttikotini seinillä ja hyllyillä sekä Muistojen merikonteissa, mutta myös muualla. 

Juhani Sjöblomilta 50 vuotislahjaksi saamallani kottikärryllä kuljetan nykyisinkin tuotokseni paikasta, jossa kuninkaatkin istuvat yksin, biokompostoriin. Sekä kääntelen lahjakokonaisuuteen kuuluneella lapiolla myöhemmin valmistunutta tuotetta Pienessä, vihreässä huoneessa yrittäen jouduttaa ja parantaa sadon kypsymistä.

Kymmenen tai kaksikymmentä vuotta myöhemmin sain  Seppo Sjöblomilta syntymäpäivälahjaksi ison kuormaajan kauhallisen Senkkerin kiviainestehtaalla murskattavaksi menossa olleita kuvan kiviä. Niillä upotimme Jokilaakson läpi Jokilampiin kulkevan Maljapuron pohjalle piiloon telekaapelin. 

Arja Karhuvaaralta ja Juhanilta sain 70-vuotislahjaksi omenapuun, jonka istutin

lahjalapiolla Jokilaakson luononsuojelualueen keskelle. Ja marmatin muutaman päivän päästä, että orvon puun toitte. Kuinka se nyt tuottaa satoa tai peräti perillisiä? Eikä aikaakaan, kun Juhani toi naapuriheimosta puulle puolison. 

Muutaman vuoden ne saivat olla jäniksiltä rauhassa, kunnes edellistalvena puput söivät kaiken kuoren niin korkealta minne hampaat yltivät. Se oli päättää puiden tarinan. Muttei aivan, vaan juuret sisällä routamaassa säilyivät ja lahjapuut saivat uuden alun entistä villimpinä. Ensi talvi näyttää niiden tulevaisuuden.

Syntymästäni seuraavaa juhlaa vietin jo kuukauden kuluttua, 16.06.1950. Siitäkään en muista mitään. Silloin pappi kastoi minut kristinuskon Jumalan yhteyteen kummieni sylisssä syntymäkotini peräkamarissa. Joksi setieni veistämällä talonpoikaisrokokookalustolla sisustettua juhlahuonettamme kutsuttiin.

Sekin päivä oli painunut vuosikymmeniksi unholaan, kunnes kaivoin sen esiin kirkonkirjoista. Ja löysin sille toisenkin merkityksen, jota en tiedä tai ainakaan muista vanhempieni koskaan juhlineen eikä huomioineen muutenkaan. Se nimittäin on myös äitini Annikin ja isäni Ihannon hääpäivä.

Kannattaako pimeä työ tai kuutamokeikat

Matkustamotyöntekijä Hännisen, eli entisen stuertin, joka kutsuu itseään somessa lentoisännäksi, peruspalkka on noin 1800 euroa kuussa. Vuonna 2024 hän tienasi lisineen bruttona yhteensä 34 900 euroa.

Laivaemäntä Ilonankin palkkaan vaikuttavat monet lisät: "Saamme muun muassa provisiota siitä, miten matkaa on myy. Se on mielestäni kohtuullista, sillä kun laiva on täynnä, on meillä enemmän töitä. Hyttipuolella maksetaan myös likaisen työn lisää. Esimerkiksi oksennuksen siivous on likainen työ." 

Ilonan palkkaus menee merimiesunionin TES:in mukaan, ja kuukausipalkka on ennen veroja noin 2 340 euroa. Tulot vaihtelevat paljon sen mukaan, millaista provisiota saa, ja kuinka paljon töitä sattuu missäkin kuussa olemaan. 

7

En tiedä lentokoneen matkustamotyöntekijän työajoista, mutta kirjoitukseni laivaemäntä tekee 7 pitkää päivää ja on sen jälkeen aina saman ajan vapaalla. 

Kouluja käymättömänä, entisenä työntekijänä sekä nykyisenä leppoistajana eläkkeeni joutenolosta on vuodessa 34 647 euroa. Pärjään siis rahallisesti tekemättä mitään matkustajalaivassa ja lentokoneessa perustyötä tekevien kanssa. Olenkin siihen varsin tyytyväinen. Ja siihen, etten tehnyt aikoinani enempää palkkatöitä ohi verokirjan.

Sekin on asia, josta pitäisi puhua jo oppilaitoksissa ja tehdä laskutoimituksia esimerkiksi matematiikan tunneilla. Paljonko olisi eläke 65 vuotiaana, jos ei tee lainkaan töitä verokirjalle? Ja paljonko se on, jos on tehnyt ikänsä verokirjatyötä aloittaen esimerkiksi nykyisen matkustamotyöntekijän palkalla? Molemmille voisi sitten laskea eläkesaldon esimerkiksi 15 vuodeksi.

Ajattelen sen olevan ikänsä pimeitä töitä tai ei mitään tehneellä kaiken maailman tukineen ehkä puolet vähemmän kuin minulla. Hän saisi siis nyt kuukaudessa 1100 euroa käteen. Se kertaa 12 kuukautta on 15 vuoden eläkeaikana 198 000 euroa. Ja minulla vastaavasti reipas 30 vuotta verokirjalle pakertaneena puolet enemmän, eli 396 000 euroa.

Yksinkertaistettuna eläkertymänsä voi laskea seuraavasti: Vuosiansiot x 1,5 % / 12 kk = eläke/kk. Jos ei pääsääntöisesti  juopottelisi tai muuten loisisi laillani kymmentä vuotta työiästä, olisi omakin eläkkeeni suurempi. Mutta hyvä näin. Näilläkin eväillä ja hilloilla on mukava losotella vakionopeudensäädin kytketty%%%%%

 on se 70 l8ämä ilta-auringossa.

Lasten ja nuorten kännykkäkiellot

"Opetushallitus suosittelee, että koulut kieltäisivät järjestyssäännöissään mobiililaitteet kokonaan myös ruokailun aikana ja rajoittaisivat käytön välituntien ja siirtymien ajaksi sekä muuna opetuksettomana aikana."

Eilen kirjoitin, että aikuiset ajavat lasten ja nuorten kännykkäkielloilla ankarasti metsään. En silti tarkoita, etteikö sääntöjä pitäisi olla siinäkin mitä toisen maalla tai rakennuksessa saa tehdä. Eihän siellä saa vieras varsinkaan aina naida, tupakoida eikä juodakaan miten ja mitä lystää.

Vaan tarkoitan, että kännykänkäytöstä pitäisi ottaa oppilaitoksissakin ohjatusti hyötykäyttö haltuun eikä jättää sitä oppivelvollisuusikäisille pelkästään salaiseksi temmellyskentäksi. Josta aikuiset eivät tiedä eivätkä haluakaan tietää mitään. Vaan kouluissa pitäisi olla netin ja somemaailman hyötykäytön opetusta.

Kuinka oikealla tiellä aikoinaan olikaan herraksi tullut, valtion piikkiin luksusautolla ajanut sekä Postin pääjohtajaksi ryhtynyt Pekka Vennamo, joka halusi jokaiselle kansalaiselle sähköpostiosoitteen. Se olikin entisen SMP:n kansanedustajan ja ministerin ainoita arvostamiani visioita.

Olisi hyvä olla netin oppitunteja myös suomenkielen opetuksineen ja oikeinkirjoituksineen. Koululainen voisi tehdä ja päivittää ohjatusti omat kotisivut tai vastaavat tiedoilla mitkä haluaa julkisiksi. Jokainen ylläpitäisi omia sivuja itse otettuine valokuvineen ja kirjoittaisi esimeriksi päiväkirjaa tai bogia. Kukin voisi liittyä mieleisiin keskusteluryhmiin sekä etsiä muutakin uutta kiinnostavaa. Nettimaailma tarjoaakin rajattoman määrän hyödyllistä ja vähemmän hyödyllistä tietoa sekä kelpo ajanvietettä toiselle puolelle maapalloa pelattavine shakki-, tammi- ja muine peleineen.

Blogissani raapaisen aihetta vain hieman, sillä some on paljon muutakin kuin alastomuutta, alamittaisuutta, väkivaltaa ja räiskintäpelejä. Koulujen älylaitekielto ei ole aikuisten eikä nuorten etu, vaan ahdasmielisten, menneisyydessä elävien tiukkapipojen näköalattomuutta.

Vaikka vedämme itsenäisyytemme vanavedessä Ruotsin- ja Venäjänvallan menneisyyden painolastia, ei siitä eikä kansakuntamme onnettomasta itsetunnosta pääse eroon sillä, että valtiovetoinen Finnair opettaa meille englanninkieltä vähentämällä lennoilta äidinkielisiä kuulutuksia tai pikaruokapaikka heittää roskakoriin suomenkieliset ruokalistat. Vaikutus on päinvastainen ja ne nakertavat suomalaisuutta.

Uuteen suuntaan tarvitaan nykyaikaan päivittämistä äidinkielineen, sen sisäistämistä ja edellä kulkemista nettimaailmassakin. Tänään, Eino Leinon päivänä on hyvä muistaa ja muistuttaa muutenkin äidinkielestämme.

Kämmenen kokoinen älylaitteni, osa 4

Olen nyt kirjoittanut kolme blogia älylaitteeni hyötykäytöstä ja voisin helposti jatkaa saman verran. Enkä olisi päässyt vielä viihdekäyttöön. Matkan varrella muutin suuntaa, joten en sinne enää pyrikään. Vaan mietin vanhempien ohjetta lapsille: "Älä tee sitä mitä äiti ja isä tekevät, vaan sitä minkä he sanovat olevan sinulle hyväksi."

Lapset kasvavat älylaitteiden kyllästämässä maailmassa. Jo taaperoikäiset näppäilevät tottuneesti kosketusnäyttöjä, ja älypuhelin on melkein jokaisen koululaisen kädessä ekaluokkalaisesta alkaen. Ilmiöstä keskustellaan usein huolestuneeseen sävyyn. Haittaavatko älylaitteet opiskelua ja keskittymistä? Miten käy sosiaalisten suhteiden ja niissä tarvittavien taitojen, kun elämä siirtyy yhä enemmän verkkoon? Voiko ruutujen äärellä varttua empaattiseksi ja mieleltään hyvinvoivaksi ihmiseksi?

Uuden teknologian käyttöönotto on arveluttanut ennenkin, eivätkä älylaitteisiin liittyvät pelot ole sinänsä uusi ilmiö. Kuinka todellisia nykyiset huolet älylaitteiden haitallisuudesta ovat? Näin todellisia ja näin me aikuiset siitä ajattelemme:

Perusopetuksen järjestäjien tulee päivittää omat koulujen järjestyssääntönsä lakimuutoksen mukaisesti elokuun alkuun mennessä. Muutos mahdollistaa laitteiden käytön rajoittamisen tai kieltämisen myös muuna kouluaikana. Tavoitteena on, että puhelimen häiritsevää käyttöä rajoittavat järjestyssäännöt tuovat oppitunneille työrauhaa sekä edistävät oppilaiden oppimista ja siihen keskittymistä.

Opetushallitus suosittelee, että koulut kieltäisivät järjestyssäännöissään mobiililaitteet kokonaan myös ruokailun aikana ja rajoittaisivat tai kieltäisivät käytön välituntien ja siirtymien ajaksi sekä muuna opetuksettomana aikana.

– Lisäksi suosittelemme, että lasten puhelimet pysyvät poissa esiopetuksen ja sitä täydentävän varhaiskasvatuksen, aamu- ja iltapäivätoiminnan, kerhojen sekä harrastamisen Suomen malliin liittyvän toiminnan aikana. Puhelinta saisi käyttää tällöin vain henkilöstön luvalla. Rajoitusten ulottaminen koko koulupäivän ja myös sen jälkeisen toiminnan ajaksi vapauttaa aikaa muulle aktiivisemmalle tekemiselle, yksikön päällikkö, juristi Laura Francke sanoo.

Itselläni ei ole juurikaan kokemusta kuinka koulua tulisi käydä. Sen edestä minulle on kertynyt omakohtaista tietoa kuinka koulussa välitunteineen ei tule käyttäytyä. Sillä kokemuksella ja yli ¾ vuosisadan iällä olen vankasti sitä mieltä, että aikuiset ajavat kännykkäkieltoineen ankarasti metsään. Huomenna kirjoitan jotain siitä mitä pitäisi tehdä.

Kämmenen kokoinen älylaitteeni, osa 3

Tänään piti kirjoittaa viihdekäytöstä, mutten pääsekään siihen, sillä viivähdän tovin vielä hyötykäytössä. 

Älylaitteen avulla uusin reseptini ja ostan vaikka Lahden Kärkkäiseltä linnuille ja oraville auringonkukan siemeniä. Tai rehumaissia, jotka Matkahuolto toimittaa lähikauppaan. Sieltä ne noudan, kun esimerkiksi Lahelan K-Market ilmoittaa tekstiviestillä tuotteet saapuneiksi. Saattaa tosin jäädä maissi yhden kerran kokeiluksi, sillä ei ole enää ollut tungosta nokkavarpusista eikä muistakaan nälkäisistä lintulaudoilla. Postin kanssa on Suomessa käynyt yksityistämisen myötä samoin kuin katsastusasemillekin. Niitä tuli paljon lisää ja aukioloajat pitenivät. Autojen kimppuun hyörimään jäi tai tuli sellaistakin väkeä, joille ei sovi pienikään vallan murunen. Kun autoni peilissä riippui kuvan vaskikello nahkahihnassa, oli se yksi syy hylkäämiseen. 

Nettikauppaa hyödynnän silloin tällöin muutenkin, kun hurahdan ostamaan vaikkapa Kiinasta kynsileikkurin tai nenäkarvatrimmerin. Samaiseen laitteeseen on kytketty langattomasti tulostinkin, jotta saan paperisena esimerkiksi Thaimaan viranomaisten vaatiman sairausvakuutustodistuksen. Sen sijaan Finnairille riittää sähköinen lentolippu. Kuten kotimaan muihinkin joukkoliikennevälineisiin sekä autoni liityntäpysäköintimaksuun.

Jo muutaman vuoden on minulla ollut Samsung Galaxy S22 Ultra 5G älypuhelin riittävällä määrällä muistia. Tärkein ominaisuus ei ole normaalit matkapuhelut, sillä suomalaiset operaattorit ovat hinnoitelleet itsensä kuutamolle ulkomaanpuhelujeni osalta. Tilalle ovat tulleet ilmaiset tai lisämaksuttomat videopuhelut, joista eniten käytän WhatsAppia ja Messengeriä talvi- ja kesäkotimaitteni välillä. Samalla ohjelmalla kulkevat myös valokuvat silmänräpäyksessä toiselle puolelle palloa. 

Käytän päivittäin aikaa tuntitolkulla blogikirjoitusten parissa. Niitä tulee kuukauden sisällä täyteen 5000 kappaletta. Ehkä neljäsosa on Päiviksen käsialaa tai sormenpäiden tuotosta. Elämän tähden blogit on tärkein ja aikaa vievin harrastukseni.

Kun kirjoittelen, pulpahtaa esiin silloin tällöin milloin mistäkin aforismi tai muu nokkela sanonta, joita lainaan ja kirjoitan laitteeni muistilapuille. Niitäkin on kertynyt eri aiheisia aika tavalla. Viimeinen oivallus taisi olla: "Miksi surra huomista, sillä ylihuomenna se on jo osa eilistä?"

Kämmenen kokoinen älylaitteeni, osa 2

Eilen kerroin kirjoittavani tänäänkin ehkä jotain älylaitteeni ohjelmien käytöstä. Vaikka mielessä oli myös sosiaalisen median käyttörajoitukset. Ehkä jonakin päivänä niistäkin.

Yksi käytössä olevista hyötyohjelmista on Google Maps. Verraton apuväline navigointipalveluineen. Olen sitten liikkeellä moottoripyörällä, jalkaisin, autolla, skytrainilla tai vaikkapa tavallisella junalla. Sen opastuksella osaan jäädä pois oikealla asemallakin, kun aina ei ole muuta infoa näköpiirissä eikä korvakuulo taivu ulkomaan kielille.

Toinen tärkeä apuri reissatessa on erilaiset pankkiohjelmat, joita minulla on yhteen thai- ja kahteen kotimaiseen pankkiin, sillä tekniikka on haavoittuvaa silläkin sektorilla. Esimerkiksi Singaporessa en voinut maksaa edes joukkoliikenteen kertalippua minkään maan riihikuivalla enkä aina kotimaan pankkikortillakaan. 

Myös kaikki laskuni kiinteistöveroa myöten tulevat minne tahansa maailmankolkkaan sähköisesti. Soiniityntien postilaatikko täyttyykin talven mittaan mainospostista, joka sekin on onneksi vähenevää. Tosin viime vuonna joukossa oli laatikon uumenissa pari kertaa tuntemattomien käsin tekemää korttia, jotka ilahduttivat suuresti mieltäni. Olivat sitten ihailjoita, pilailijoita tai joitakin muita.

Verraton apuväline on myös Googlen kääntäjä, joka kirjoittamisen lisäksi kuuntelee ja puhuu oikeastaan mitä kieltä tahansa. Itse olin oppivuosina, jolloin kieliä opetettiin ison osan tunneista heitettynä luokasta ulos häiriköinnin vuoksi. Tosin ei tarjolla olleista ruotsista ja saksasta olisi reissuillani juuri apua ollut. Televisio oli opinahjoni, kuten monelle tallinnalaiselle rapakon takana näkyvät Suomen kanavat.

Älylaitteellani katson nykyisin uutisten lisäksi ulkomailla myös viihdettä. Onkin kummallista, että Thaimaassa ei juuri näy eikä kuulu YLE Areena eikä MTV Katsomo ilman "sensuuria" kuin enemmän tai vähemmän pielavetisillä virityksillä. Sillä vastaavasti Netflix näkyy suit sait missä tahansa suomenkielelle tekstitettynä. Ehkä huomenna kirjoitankin lisää älylaitteeni viihdekäytöstä.

Kämmenen kokoinen älylaitteeni

"Kämmenen kokoinen" tarkoittaa käteen verrattavaa. Yleensä se viittaa esineeseen tai alueeseen, joka on samaa luokkaa. Se voi siis olla esimerkiksi jotain, jonka pituus ja leveys ovat lähellä kämmenen pinta-alaa.

Minulla on selkeä riippuvuussuhde lähes aina olkalaukussa tai taskussa kulkevaan laitteeseen. Yölläkin se on tyynyni vieressä, uidessa laiturilla ja saunassa sekä suihkussa ollessani pukuhuoneessa.

Etusivun näytöllä on 145 erilaista kuvaketta ohjelmista tai tiedostoista, joita käytän eniten. Jos kertoisin paperille mitä kaikkea laitteellani teen, tulisi siitä helposti taskukokoa suurempi kirja. Väärien valintojen asiantuntija kirjakin tai osa siitä kannen kuvakkeiden takaa tai alta löytyy. Valmista on noin neljäsosa eli 100 sivua. Itse otettuja valokuvia pilvipalveluineen on paljon yli 10 000. On niissä muisto poikineen. Joka kai osin sairaan tasa-arvon aikana pitäisi sanoa muisto henkilöineen.

Laitteessa on lisäksi lukuisia muiden kirjoittamia kirjoja. Unilääkkeenä tällä hetkellä minua vuotta vanhemman brittiläisen kirjailijan, Ken Follettin "Ei koskaan". Kesken on myös Juhani Ahon "Rauhan erakko", paljon yli sadan vuoden takaa. Sähköisiä lehtiä tulee pari kolme. Suomen Kuvalehdestä en täytä tai käytä nykyisin kuin päivittäisen Sudokun. Jo ennen itsenäisyyttämme ilmestyneen viikkolehden kaikkiin numeroihin pääsen kylläkin käsiksi.

Jos ei tulevan päivän, yön tai huomisen aamun aikana mieleen tule muuta kirjoittamisen arvoista, saatan kirjoittaa lisää siitä mihin kaikkeen Samsungiani soittamisen lisäksi käytän. Mielessä kylläkin pyörii aihe aikuisten tarpeesta rajoittaa lapsilta sosiaalisen median käyttöä. Vaikka ymmärrän, en ymmärrä kuitenkaan. Sillä kukaan aikuinen ei tunnu edes arvaavan, mihin lapset nuorisoon saakka sitten käyttävät aikuisten heille hankkiman ajan?

Onko tosiaan näin?

"Hallitus ei ymmärrä mielen­terveys- ja päihde­ongelmaisten todellisuutta, sanoo sosiaali­työntekijä. Toimeentulotuen uudistus toisi velvoitteita myös niille, jotka eivät lääkärinkään arvion mukaan pysty tekemään töitä."

Kun aikoinaan lopetin leipätyöni eli itseni tai työpanokseni myymisen rahasta ja ryhdyin kokoaikaiseksi leppoistajaksi, päätin, etten tee sen jälkeen päihdetyötä rahasta enkä ilman. Päätös on pitänyt hyvin. Tosin kun joskus joku edelleen kysyy jeesiä oman tai ystävän liikajuomiseen, yritän puhua viisaita. Ehkä olen saanut jotain sillä aikaan, ehkä en.

Blogini alkuun lainaamani tekstin lääkärille ja sosiaalityöntekijälle sanon kuitenkin molemmille, että menkää lääkäriin tai selvittäkää muulla tavoin mitä kaikkea työ voi olla. Työllä tarkoitetaan vapaaehtoistyön lisäksi ainakin rahan vuoksi tehtävää toimintaa, joka liittyy esimerkiksi toimeentulon hankkimiseen sekä kotityötä omien tai muiden aineellisten tarpeiden tyydyttämisen vuoksi. Toki työksi voi laskea myös paljon muuta tarpeetonta ja muutenkin hyödytöntä.

Lainaan lisää lukemaani tekstiä: "Otetaan fiktiivinen esimerkki. Sosiaalityöntekijä voi kohdata työssään nuoren 30-vuotiaan miehen, jonka elämä on varhain lähtenyt sivuraiteelle. Tämä nuori on ollut huostaanotettuna, hänellä on aktiivista päihteiden käyttöä ja myös masennus- ja ahdistusoireita. Silloinkin kun hän on selvinpäin, voi olla niin ahdistunut olo, että on todella vaikea lähteä kotoa tai jonottamaan Kelaan", kuvaa sosiaalityöntekijä Hesarissa.

Tekstissä eniten laittoi synkronointiani sekaisin lääkärin väittämä, ettei "pysty töihin". Sitä paitsi Kelan lääkärit näkevät asian usein näkemättä toisin 😁. Joskus kysymys onkin halusta, kun suomalainen yhteiskunta elättää muutenkin. Vain harvoin, jos koskaan olen törmännyt ihmiseen, joka mieluummin kuolee nälkään kuin syö. Myös silloin kysymys on siitä, että teemme tai saamme sitä mitä eniten haluamme.

Ehkä olisi aihetta määritellä työtä uudelleen eikä puhua vain palkkatyöstä. Sitä mitä tarkoitan, voi kysyä vaikka maanviljelijältä. Sen verran on syytä olla minullakin armollista mieltä ja uskoa, että joku voi olla tosiaan niin perin juurin toisenlainen ja muissa maailmoissa, ettei todellakaan pysty edes syömään saati tekemään ajatustyötä. Vaan hän odottaa vain elon päättymistä, kun ei kykene itse sitä lopettamaan vaikka haluaisikin.

Elämä on ja olemme osa sitä

Jokilaaksossa on käytössä kolme 1000 litran vesisäiliötä, joista yhden sisältöä käytetään Pienen vihreän huoneen istutusten kasteluun pumppaamalla vesi uppopumpulla Maljapurolammesta.

Toisen ja kolmannen säiliön juomakelpoisen veden haemme usein komennusmiesten käytössä olevan, läheisen omakotitalon vesihanasta, jonne sen toimittaa Tuusula. Noutamiseen tarvitsemme mönkijää ja peräkärryä. Joskin tiukan paikan tullen säiliö kulkisi kilometrin, kahden matkan Vanha rouva Avensiksen perässäkin.

Vaikka vesi pysyy hyvänä myös Merikonttikodin ja Saunamerikontin isoissa säiliöissä, haen ja haemme varsinaisen juomaveden erikseen parinkymmenen litran astioihin milloin mistäkin. Välillä kauppareissulla jostakin vesipisteestä ja välillä Johansso(i)nin luonnon avolähteeltä. Läheisen hevoshaan vierestä viedessäni korppumakupaloja hevosille.

Vaikka minullakin on roolini ja tehtävät pitääkseni talviasuttavan, nykyisin etupäässä kesäkotikäytössä olevan Jokilaakson asuttavana villin luonnon keskellä, tuo Morakot puutarha- ja oksasaksineen paljon viihtyvyyttä lisää. Hän kaivaa nokkosten, horsien, leppä- ja pajupuiden ynnä muun kasvillisuuden seasta kotimme niin sanotusti ihmisten ilmoille. On kuin Tata herättäisi prinsessa Ruusunen unestaan. 

Viime yönä ei uni ollut riittänyt auringon nousuun ja ihmettelin minne on Almost a wife kadonnut? Kunnes kuulin pihalta "niks naks" hänen kaivaessa neljän aikaan aamuyöstä puutarhasaksineen kotiamme esiin vihreän luonnon keskeltä.

Aivan oma lukunsa on katoton kasvihuone, joka on saanut täksi kesäksi todellisia mamuja uudisasukkaikseen. Vaikka luulenkin tulevaisuuden olevan kaupasta ostettujen kurkuman ja inkiväärin kasvielämien itujen kannalta toivotonta. Ikkunalla itää lisäksi uusiokäytössä olevassa ja rei'itetyssä Lindlin muovisessa jäätelörasiassa, kosteiden pyyhkeiden keskellä vihreitä papuja. Niiden tulevaisuutta en povaa puoleen enkä toiseen.

Pienen vihreän talon uudet tuulet

Otsikon kasvihuone on ollut Jokilaaksossa jo tutuksi tulleella paikallaan Maljapurolammen rantatörmällä kymmenkunta vuotta. Alussa kastelimme kesän tulevia tuotoksia noutamalla kasteluveden kannuilla lammesta pitkin Senkkerimäen kiviainestehtaan sorakuljettimen liukuhihnana tiensä päähän tullutta kumikuljetinta.

Sitten rakensin kasvihuoneeseen keraamisine antureineen ja 1000 litran säiliöineen automaattisen kastelujärjestelmän, jonka kasasin ja purin keväisin sekä syksyisin. Se palvelikin loistavasti monta vuotta.

Mutta kyllästyin joka kevät korjaamaan talven lumien pudottamaa kattoa viime vuonna ja poistin koko katon sekä tekniset toteutukset. Kun tuli ylöspäin tilaa rajaton määrä, istutin sisälle uusina asukkaina kaksi luumupuuta ja karviasmarjapensaan. Puut innostuivatkin niin uudesta kodistaan, että ovat tänä keväänä kurkottaneet kohti aurinkoa katonrajan ulkopuolelle.

Viime kesänä noudin taas veden kastelukannuilla lammesta pohtien samalla miten antaisin tulevaisuudessa juomista Pienen vihreän talon asukkaille. Joten keväällä asensin aiemmin uppopumpun avulla täyttämäni vesisäiliön hanan päähän muoviletkun ja toiseen päähän bideesuihkun. Nyt kastelu tuntuu taas oikein sopivalta puuhastelumuodolta alati haurastuvalle ruumiilleni.

Keväänä kevensin ja vähensin myös kasvien määrä, sillä kesäharrastukseni sato on ollut vuodesta toiseen varsin vaatimaton. Eikä se ole istutettavien määrää lisäämällä kohentunut. Toisaalta ei sen ole ollut niin väliäkään. Kunhan istun istutusten keskellä sateen piiskaamassa, ikivanhassa rottinkituolissa kesäpäivisin ja -öisin ihmetellen elämän ihmettä.

Mutta nyt tuli Tata tuoden mukanaan uusia Thaimaan tuulia Jokilaaksoon. Sitä lisää hänen kukkaan puhjennut innostuksensa pihapiirin lisäksi nyt myös kasvihuoneesta. Sanoo sen olevan hyväksi hänen bodylleen. Siitä ja muista Morakotin tuomista iloista saatan kertoa huomenna. 

Tata tuli taloon

Kolme kuukautta sitten tulin Phattahalungista Morakotin alias Tatan luota ja vähän minunkin Thaimaan talvikodista. Maaseudun rauhasta Suomen kesäkotimme Jokilaakson rauhaan, jossa ei ikkunasta eikä pihapiiristä ihmisnaapuria näy.

Nyt oli "Almost a wifen" vuoro tulla noin kolmeksi kuukaudeksi luokseni. Näillä vuosirenkailla en tyttöystäviä kaipaile enkä haikaile, vaan aitoa naisystävääni. Hän on jouluaattona "risubaarissa" kihlattu ja paljon enemmän elämäni ilta-auringossa kuin ystävä.

Mutta tulo oli stopata Helsinki-Vantaan lentoaseman rajavartijoihin. Koko koneellinen oli lompsutellut Suomen kamaralle, mutta Tataa ei näkynyt. Hän oli jäänyt tullin tarkastuspisteeseen, kun ei ollut kuin passi ja siinä viisumileima.

Kaivattiin, yllätys yllätys kutsukirjettä, sillä tällä kertaa ei riittänyt, että suurlähetystö tai mikä lienee, oli myöntänyt sen ynnä muiden liitteiden ansiosta 90 päivän viisumin.

Kun Morakotilla ei ollut puhelimessa minkään valtakunnan sim-korttia eikä käytössä puhelinnumeroani, oli elämän tärkein valo jäädä valtakunnan ovien toiselle puolen. Onneksi korvien väliltään vikkelä rajamies osasi laittaa Tatan thaipuhelimeen langattoman yhteyden astetukset paikalleen ja he pääsivät soittamaan minulle Messengerillä:

"Rajavartija tässä päivää. Sinulla taitaa olla ystävä tulossa, että onko niin? Puuttuu nimittäin papereita, joten asuuko hän luonasi Suomessa?" Kun vastasin, että kyllä vaan, kuten viime kerrallakin, niin se riitti. Joten sieltä Morakot ja matkalaukullinen thairuokaa viimein ilmestyi.

Vaikka viihdynkin loistavasti Jokilaaksossa ilman ihmisseuraa, huomasin jo lentokentällä kuinka mukavaa on jakaa elämää toisen kanssa. Luulin myös huushollini olevan suht siisti, mutta toisin oli. Jo ennen kuutta, aamugingerin ja -kahvin jälkeen alkoi imuri hurista lattioilla ja kostea rätti pyyhkiä pintoja. Mukavaa oli sekin. 

Toissavuotiseen tapaan, kun poutasäät tulevat, arvaan käteen tarttuvan oksasaksetkin. Työmaa siirtyy osin ulos ja pajut ynnä lepät saavat kyytiä. On omaakin virtaa notkistavaa, että Jokilaaksossa on taas uutta sutinaa aamusta iltaan.

Jokilaakson elämää

Jokilaaksoksi ristimämme paikka on paljon muutakin kuin luonnonsuojelualue. Siellä on muun muassa juomakelpoista vettä omasta takaa. Sanon sitä Johansso(i)nin lähteeksi. 

Tänä vuonna hevoshaka ei ole hevoshaka, vaan sen ovat valloittaneet luonnonkasvit. Ehkä suurin tilanottaja ei ole koiranputki, vaan joku muu. Osaisiko joku valistaa? 

Nimipäivänä juhlapaikalla oli sukuni pöytäviiri Muistojen merikonttien ja keinovalojen vieressä. 

Silloin kun kumikanoottiamme ei vielä oltu varastettu, meloin sillä Soiniityntien sillan alta. 

Tänä kesänä taitaa Jokilampien joutsenpariskunnalla olla vain yksi lapsi. Kotipesäkin saattaa olla saaren sijaan jossain joen varrella. 

Tuusulanjoen veden syvyyden mittauspiste on sillan kupeessa. Johon västäräkki teki pesänsä. Ja hylkäsi seuraavana vuonna, kun tein heille katon.

Niilon kanssa veimme monesti kanelikorppuja naapurihevosille. Talvisin aurasin laitumelle lenkkipolun Päivikselle ja osaomistuskoirallemme. 

Tänään on nimeni päivä

 Olen monesti kirjoittanut Jokilaakson juhlapaikasta, jossa liehuu pieni lippu tai viiri yleisinä liputuspäivinä, mutta muulloinkin. Tänään on sellainen, sillä on nimipäiväni. Reilu viikko kastepäiväni jälkeen. Minut on kastettu kaksi kuukautta syntymäni jälkeen. Samana päivänä vanhempani viettivät 2-vuotis hääpäiväänsä yli 70 vuotta sitten. Vaikken kristillisyydelläni enkä muullakaan hengellisyydellä juurikaan kerskaile, on harmiteltavaa, että vain pieni vähemmistö suomalaisista tietää kastepäivänsä.

Silloin olen saanut kutsumanimen, jolla Luojani minut tuntee ja kutsuneekin. Vaikka umpiluisine päineni ja korvineni sen harvoin kuulen. Ja vielä harvemmin tiedän, saati ymmärrän mitä Hän mahtaa yrittää sanoa.

Sitäkin olen miettinyt mitä vanhempani ovat pohtineet, että sain nimikseni Jorma Veino Juhani. Keskimmäisen oletan käsittäväni, sillä isäni oli ja on Veino Ihanto. Veino on myös poikani myöhemmin ottama, yksi kolmesta etunimestä. Mutta miksi olen Juhani ja kutsumanimeltäni Jorma? Siitä minulla ei ole tietoa eikä ketään elävien kirjoissa, jolta voisin asiaa tiedustella.

Minut on kastettu syntymäkotini vanhempieni makuuhuoneen viereisessä  "peräkamarissa", valkoiseen puettuna, papin, kummien ja ystävien ympäröimänä vanhempieni sylissä, joiden yhteisen vuoteenkin muistan. Kuvan kahdesta hetekasta tehdyssä parisängyssä, vanhempieni keskellä olen oppinut myös lukemaan ensimmäiset sanani.

Vuosia myöhemmin isä nosti vuoteen pääpuolta 10 senttiä sanoen aamulla muuten närästävän. Niin varmasti olikin, mutta se oli myös minulle kerrottu syy miksi äitini muutti nukkumaan kotimme juhlahuoneeseen eli kastekamariini. Hän ei mielestään vastaavasti voinut nukkua, kun pää oli ylempänä. Sen jälkeen heillä ei enää ollut koskaan yhteistä vuodetta 😥. Lapsena usein ihmettelin miksei isä nostanut vain omaa puoltaan. Silti koin heidän rakastaneen 💞 toisiaan, kunnes kuolema erotti. Tai enhän tiedä, vaikka he olisivat yhdessä edelleen ja ikuisesti. 

Minut kastoi Tuusulan seurakunnan vt. kirkkoherra Juho (Jouko) Karhu. Kummeiksi oli kutsuttu Irja ja Ahti Ylikoski, sekä Antti Asser Soini ja Lilli Kylen, jonka ehkä tapasin vain lapsena. Mieleen on jäänyt, kun kannoin matkalaukkua linja-autopysäkille hänen lähtiessä Ruotsiin. 

Kastepäiväni oli ensimmäinen juhla, jossa olin juhlinnan keskeisin syy ja keskipiste. Nyt 75 vuotta myöhemmin tuntuu vahvasti tunteissa aamun oivallus, että silloin oli myös äitini ja isäni hääpäivä. Eikä kukaan vielä tiennyt, että olen saava myös sisaren ja veljen.

Kuka on viemässä maailman rauhan?

Kun kylmä sota päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen vuonna 1991, Ukrainaan jäi muun muassa 1900 strategista ydinkärkeä sekä arviolta noin muutama tuhat taktista ydinasetta. Maa sinkoutui hetkessä maailman ydinaserikkaimpien valtioiden joukkoon. Kiova kuitenkin luovutti ydinasemateriaalin muodonmuutoksen kokeneelle Venäjälle vuonna 1996 vastineeksi Venäjän, Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian antamista turvatakuista. Ukrainalaiset luopuivat tappavimmasta aseistuksestaan, ja muut maat lupasivat kunnioittaa Ukrainan valtion rajoja sekä poliittista itsenäisyyttä. Merikonttikodistani katsottuna Venäjä söi sanansa ja sai siitä lähes koko maailman tuomion. 

Myös Yhdysvaltojen iskut Iraniin olivat kotini ikkunasta ja kansainvälisen oikeuden näkökulmasta laittomia. Yhdysvallat perusteli iskuja tiedustelutiedoilla maan ydinaseohjelman edistymisestä. Kun jenkit aiemmin hyökkäsivät Irakiin, samat tiedustelulähteet väittivät sieltä löytyvän kemiallisia aseita. Ei löytynyt. Löytyi vain hiekkakuoppaan piiloutunut maan entinen presidentti. Nyt tiedustelulähteet kertovat, että iranilaiset olivat kiikuttaneet uraaninsa ajoissa muualle. 

Venäjän tai Yhdysvaltojen on vielä vaikeampi kuin Israelin löytää perusteita sille, että iskut perustuisivat itsepuolustukseen. Hyökkäyksestä seuraa myös vaikeampi kysymys. Kuka päättää, kenellä on oikeus ydinaseeseen ja kenellä ei? Yhdysvallat on myös tunnetusti ensimmäinen maa, joka kehitti ydinaseen, sekä ainut maa, joka on iskenyt ydinaseella toista maata vastaan. Maailmanlaajuisesti ydinaseita on ainakin yli 10 000, joista suurin osa on Yhdysvalloilla ja Venäjällä.

Mutta vaikka Suur-Suomenkin tekijöitä löytyy edelleen omasta takaa ja emme ole ydinaseista kärsineet, olemme saaneet osamme isomman käden vallanhimosta. Mainilan laukaukset olivat Neuvostoliiton lavastama välikohtaus, joka johti maiden välisen hyökkäämättömyyssopimuksen yksipuoliseen purkamiseen. Neljä päivää myöhemmin Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen, vaikka tarjouduimme selvittämään tapausta yhteistyössä muiden kanssa.

Todellisuudessa Leningradin sotilaspiirin vakoiluosaston eversti P. G. Tihomirov toteutti saamansa salaisen käskyn ammuttamalla tykistöllä Mainilan kylää pohjoisesta. Venäläiset ovat myöhemmin myöntäneet laukausten olleen Neuvostoliiton itsensä lavastama, joiden tarkoituksena oli saada Suomi näyttämään hyökkääjältä.

Kun Trump painoi päänsä eilen tyynyyn Hollannin kuningasperheen palatsissa, Euroopan Nato-maat toivoivat, että hän heräisi keskiviikkoaamuna tyytyväisenä. Sillä yksi raivonpuuska voi kaataa koko Nato-sovun. On vaikea käsittää miten maailma voi olla tällainen. Jossa yhden tai kahden ihmisen käsissä on onko ihmisellä turvallista päänalustaa ylipäätään missään päin maailmaa. Asut missä tahansa. Sillä, jos ei omat koirat pure, saattaa petipaikkasi olla strategisesti tärkeällä paikalla tai öljylähteen tai toisten himoitseman mineraalin päällä. Tai määrätyn untuvapatjan alla on herne pilannut minua vanhemman yöunet.

Lieneekö elämän tarkoitus murheen karkoitus?

Mustelen, että otsikon lailla lauloi Eppu Normaali. Lisäksi elämän tarkoitusta on Wikipediassa selitetty niin perusteellisesti, etten lähde sitä toistamaan, saati kyseenalaistamaan tai muutenkaan muuttamaan.

Isäni ja minä synnyinkotini ikkunan alla

Mutta se ei estä pohtimasta elämäni tarkoitusta itselle tai merkitystä muille, jos sellaista on. Kun kenelläkään ei ole ainuttakaan tuttua tai tuntematonta, joka olisi todistetusti syntynyt uudelleen ja tullut siitä peräti kertomaan, jää jäljelle vain usko. Ja sen kanssa eläminen, vaikka jotkut mielestään valaistuneet puhuvat uudesta elämästä, josta en tiedä enkä ymmärrä mitään.

Mutta usko on minullakin, jonka avulla uskon, etten ole maailman valtias enkä napa. Tai edes penaalin terävin kynä, vaikka todellisuudessani ainutlaatuista olenkin. Kuten me kaikki omassa ja toisten elämissä. Mutta älyä suurempien pohtiminen lienee turhaa ja joskus mielenterveydellekin vaarallista. Sillä en löydä pitkässä juoksussa maailmankaikkeudesta kuin turhaa. Jota sitäkin Trumpin ja Putinin kaltaiset tekevät itsekkäissä vallanhimoissaan tarpeettomaksi.

Sillä kuollessaan he eivät saa mukaansa yhtään enempää kuin muutkaan. Tosin jos kertakäyttöisen nahkapuvun sisällä olemmekin jonnekin ajattomuuteen matkaavia, sielullisia henkisiä olentoja, on monella maailmanvaltiaana itseään pitävällä tuhansien syyttömien henki taakkana omallatunnollaan.

Mutta mikä olisi oman taipaleeni loppusaldo rikkimenneine avioliittoineen? Onko muuta merkityksellistä kuin, että joku ei halua olla kanssani missään tekemisissä? Minusta se on outoa, sillä heitäkin olen rakastanut kaikella itsestäni löytämällä ja muilta saadulla rakkaudella ja välittämisellä.

Yksi merkityksellisimmistä on, että olen saanut olla kulkemassa rinnalla kohti aikuisuutta ja huomista, elämän evästäkin taipaleelle antaen, kesälasten sekä muidenkin kanssa. Ehkä olen jakanut hyviäkin hetkiä vanhempieni lisäksi myös muille rakkailleni ja tuntemattomille, vaikka vastassa olisi joskus vain hiljaisuus.

Nykyisen elämäni kauneimpia hetkiä on Aasian kulkukoiran katse ja hännänheilutus sen saadessa pienen makupalan mukanani vyötäröllä kulkevasta koirien lahjontapussista. Tai resuinen paita päällä oleva, ennennäkemätön pieni lapsi, joka saa halvan lelun skootterini takapoksista.

Vaikka jättäisin jälkeeni vain tyhjyyttä ja välinpitämättömyyttä, en löydä perinnöstäni vihaa puoleen enkä toiseen. Mutta maallistakin jälkeeni jää, joista osan pidän tietonani kunnes otteeni irtoaa. Yksi taipaleeni tärkeä asia on tekemämme ja alati elävä, muuttuva Jokilaakson luonnonsuojelualue. Jossa on vanhempieni sodissa vietetyt vuodet ja perintö. Joka tähtien ollessa suotuisia elää yhtä kauan kuin maapallokin. Ehkä sama tulevaisuus on kotitieni varrella, naapurista anastamallani reilun kuution kivenmurikalla muistolaattoineen, jonka juurelle toivon tuhkani ripoteltavan.

Kuka muistaa?

Hyrylässä oli aikoinaan Niukkasen mylly, Letkun tanssit, ortodoksikirkko ja hyppyrimäki.

Myllystä en löytänyt netistä edes valokuvaa, mutta se sijaitsi suunnilleen nykyisen S-Markerin paikalla. Jolle sillekin käy ohrasesti, kun Hyrylän Prisma valmistuu parin vuoden kuluttua. Odotan sitä innolla. Tai oikeastaan mukavia istuimia Jumbon tapaan

Joissa voi levähtää, muistella mennyttä aikaa, seurata maailman ja ihmisen menoa sekä jutella heidän kanssaan. Tai kertoa kuinka ostimme tältä paikalta pimeää viinaa samettihameisilta lauantai-iltaisin 60 vuotta sitten. Myllystä Hyrylän historiaa ymmärtävälle kertoo vain nykyisen kaupan sisällä oleva kuvan kukkakaupan nimi.

Sari Rinteen kanssa meillä on ollut vuosia työn alla Facesivut: "Faktaa ja fiktiota, kansan suusta siepattuja tarinoita." Olennaista ei silloin olisi totuus. Vaan, että näin me tai ainakin joku Hyrylän seudusta muistelee. Ehkä ideasta tulee joskus totta. Mitä mieltä olette? 

Entisen Keski-Uusimaan toimitalon paikalla oli maankuulu tanssipaikka. Tuusulan VPK:n pitämä Letku, joita taisi olla valtakunnassa monia. Kerran seisoin tansseissa esiintymislavan reunalla kauan, kauan sitten ujona poikana ja kuuntelin, kun Irina lauloi. Hän antoi minulle kuvakortin, johon kirjoitti: "Jormalle, Irina Milan". Kuinka rakastinkaan häntä tyynylläni öisin hänen kuvansa. Mutta pois on Irina, päättyneet ovat tanssit ja pois on pihan Keskari Cruising. Vain tyhjä painotalo on jäljellä.

Enää ei ole myöskään hyppyriä, josta taisin uskaltaa laskea vain alamäen. Samalla paikalla järjestettiin myöhemmin monet vuodet suosittu ilmaistapahtuma Montturock. Sitäkään ei enää ole. Kuten ei ortodoksikirkkoakaan. Sen toimiessa myöhemmin Elantona asui äitini yläkerran pienessä huonessa myyden alakerrassa leipää ja maitoa tarvitseville. Sanoi, että minut oli laitettu alulle siellä 💞.  Rakennuksen tarina päättyi ravintola Päämajana, jonka sisältä on kuvan puinen opaste.