Podcast ja Elämän tähden ry

jormas: Jonkun aikaa on mielessä pyörinyt kuinka hyödyntäisimme tai ainakin jakaisimme yli 2000 blogikirjoitusta, jotka olemme päiviksen kanssa kirjoittaneet.

Mielessä on ollut tehdä mieleisistä kirjoituksista kirja ja jakaa sitä vaikkapa lahjoina tutuille ja tuntemattomille tai muuten vaan.
Jonkun verran tai itse asiassa aika paljonkin olemme linkittäneet blogejamme ylläpitämillemme sosiaalisen median sivuille. Lähes poikkeuksetta foorumi on silloin ollut Facebook.
Sitäkin on tullut pohdittua olisiko joku lehti niistä kiinnostunut julkaisumielessä. Mutta minkään eteen emme ole tehneet mitään.

Mutta ehkä nyt tai lähiaikoina on sen aika, sillä haaviin on tarttunut sana podcast. Mitä kaikkea se on, siitä voisi kirjoittaa pitkänkin kirjoituksen. Mutta miksi nähdä moista vaivaa, sillä kärryille voi päästä tätäkin linkkiä klikkaamalla.

Ehkä perustamme kyseisen, niin sanotun radioaseman ja luemme tai luetutamme blogejamme sinne. Mutta podcast voi olla paljon muutakin, josta päivis sai esimakua Thaimaassa. Olkaa hyvät, linkin takana.

Paluu Tuusulan metsään

päivis: Suomeen palattuamme on tuntunut, että täällä on paljon enemmän luonnon keskellä kuin Thaimaassa. Mistähän johtuukaan? Ehkä vaikka siitä, että asumme metsän keskellä. Lyhyt pyrähdys Laukaaseen tarkoitti sekin, että välillä ei kuulunut muita kuin Nurminen järvellä jäiden sulamista odottavien joutsenten ääniä.

Jokilaaksoon palattuamme emme ole nähneet pihapiirissä ainuttakaan kania. Se on vähän surettanut meitä. Mutta tänään Jorma ja Niilo näkivät yhden. Jospa niitä ilmestyisi vielä lisääkin. Meillä on joskus pihassa ollut vähän turhankin suuri kanipopulaatio. Nyt siis jaksamme iloita yhdestäkin töpähännästä. Toivottavasti sillä olisi edes yksi kaveri.

Myllykylän kuntopolku eli luontopolku tuli tänään taas kierrettyä kertaalleen Niilon kanssa. Näkymät ovat edelleen melko karut, sillä maa on enimmäkseen viime syksynä pudonneiden lehtien peitossa. Mutta tässäkin pätee sama, että joskus pitää mennä lähelle nähdäkseen. Koivun oksaa peittävä jäkälä näytti tosi kauniilta.

Lumet ovat kuitenkin jo polulta sulaneet. Ja pikkuhiljaa vihreää alkaa nousta sieltä täältä.

Yritin ottaa Niilosta virallisen koiranpäivä-kuvan leskenlehtien kanssa, mutta jostain syystä se ei Niiloa innostanut.

Ensimmäiset nokkosen lehdet näin myös tänään. Olivat tosin vielä pienen pieniä, mutta ne kasvavat nopeasti. Minulla on keväisin into poimia nokkosia, jotka ryöppään ja ylimääräiset pakastan. Joka vuosi käy myös, että osa niistä unohtuu pakastimeen. Nyt sentään taisi unohtuneita olla vain yksi pieni rasia, josta saisi vaikka lisäväriä leipäkoneleipään. Sen aika voisi olla vaikka huomenna.

Kävin vähän halaamassa puutakin. Haapaa. En kyllä mikään puun halaaja ole. Vain kerran muistan halanneeni kauan sitten puuta silloisen kotitaloni pihassa. Silloin uskoin, että sieltä en muuta koskaan mihinkään. Enpä osannut arvata, että joku päivä olen vielä helsinkiläinen, tuusulalainenkin tai että vietän kuukausi kaupalla leppoistajan elämää Thaimaassa.


Näiden haapojen lähistöllä on kuulemma nähty liito-oravia. Melkein joka kerta näiden mahtavien puiden ohi kulkiessani yritän tarkkailla, näkisinkö edes yhden liito-oravan. Toistaiseksi ei ole tärpännyt kertaakaan.

Sosiaalinen riippuvuus ja sosiaalinen media

jormas: Tämän päivän Hesarissa oli juttu nettiriippuvuudesta ja sen tuomista ongelmista, jotka tunnistan molemmat, mutta en niin kuten lehti kirjoittaa. Koska kyseinen artikkeli on tarkoitettu vain lehden tilaajille, en linkitä sitä tähän, sillä sitä ei voi lukea maksamatta lehteä. Paperista tai digitaalista. Kuvan blogiini kuitenkin anastin lehden tilaajana Kimmo Taskiselta.

Kyseessä on nettiiriippuvuus, jota käsiteltiin kielteisesti, suppeasti ja yksipuolisesti. Kokonaan jäi huomiotta sosiaalisen median hyvät puolet, joista yksi on kieltämättä yksinäisyyden poistaminen. Puhumattakaan kaksisuuntaisesta kommunikointimahdollisuudesta. Toisin kuin esimerkiksi radio, televisio, kirjan tai lehtien lukeminen ovat.

Tuntuukin siltä, että ihmisiä häiritsee eniten, kun ei tiedä mitä vierustoveri tekee. Lukeeko hän älylaitteellaan lehteä, pelaako, keskustelee jonkun kanssa tai jotain aivan muuta. Tai miten on selitettävissä, että esimerkiksi toisen paperilehden luku ei häiritse lainkaan, mutta jos sitä tekee toinen digitaalisella välineellä, se nakertaa jotakin pientä minää sisällä. Kysy ei ole silloin edes tiedonhalusta, vaan silkasta uteliaisuudesta toisten yksityisiin asioihin.

Itse olen joskus kirjoittanut ja vielä useammin laskenut montaako ohjelmaa käytän suhteellisen säännöllisesti taskussa kuljettamallani älylaitteella. Niitä on reipas puolensataa. Jos joku sanoo sitä nettiriippuuveksi, niin so what? Keneltä muulta se on pois kuin niiltä, joille asia ei kuulu ja jotka eivät tiedä mitä laitteen kanssa kulloinkin teen?

Yhden kielteisen puolen tunnistan. Silloin ovat kyseessä henkilöt, jotka kokevat, ettei heillä ole omaa elämää tai sitten he kokevat olevansa siinä mitättömyyksiä tai nollia. Tällöin saattaa väkivaltapeleistä tulla todellisuutta, joka tarttuu aitoon elämään ja huomaa olevansa matkalla ostoskeskukseen nettimaailman napana. Selässä reppu räjähteitä tai kainalossa konepistooli tai molemmat.

Oma lukunsa on kaiken uuden vastustaminen. Ihminen onkin valmis kärsimään mielettömän määrän tuttua, turvallista tuskaa ennen kuin ottaa askeleen tuntemattomaan. Jossa voi olla ikuinen onni ja autuus tai vähintään tuonelaan jatkuva helvetti.

Mutta elämän leppoistamisvaiheessa on omakin elämän sisältö muuttunut. Jota esimerkiksi voi ihmetellä. Kun takana on puolen vuoden jakso Thaimaassa, niin siellä eivät lehtien eikä television uutiset kiinnostaneet. Vaan tärkeämpää tuntui olevat Raimon ahventen määrä pilkillä tai onko Kirsin Santtu-koira päässyt ties monenneltako päivälenkiltä ilman koirakylpyä emännän kainaloon päiväunille tai peräti vuoteeseen yöksi.

Kevättä ilmassa

päivis: Vuodenajat ovat omassa päässä olleet vähän sekaisin, kun puoli vuotta elettiin kesää Thaimaassa ja nyt sitten odotellaan kotimaassa kesää. Tosin jokin näkyy täällä muuttuneen, kun kevättä väen vängällä yritetään nimittää kesäksi. Muutaman päivän lämmin sää ei sitä kuitenkaan vielä tee. Kesä alkaa kesäkuussa.

Vaikka suomalaisten silmissä Thaimaassa on jatkuva kesä, kyllä sielläkin yritetään kuukausia erotella toisistaan. Siitä osoituksena on muun muassa tavaratalo Tesco Lotuksessa joskus vuodenvaihteen aikoihin silmiini sattunut lappunen naisten vaateosastolla. Siellä takkien rekkiin oli laitettu muistutus, että nyt on talvi. Englanniksi. Ehkä ajattelivat ystävällisesti, että turistit huomaisivat, että on vedettävä paksumpaa vaatetta päälle. Oikeasti ne eivät kovin paksuja olleet, mutta kuitenkin niin paksuja, etten hyvälläkään tahdolla pystyisi sellaista Thaimaassa pitämään.

Itse en tosiaan huomannut, että milloinkaan olisi tarvinnut lisätä vaatetta. Paremminkin päin vastoin. Lisävaatetuksen tarvetta mietin vain, kun matkustimme Pohjois-Thaimaahan. Kuvittelin, että siellä ehkä kuitenkin pitäisi pukeutua lämpimämmin. Mutta ei, sielläkin mittari näytti päivittäin 30 asteen lämpötiloja.

Thaimaan kesän ennätimme silti ilmeisesti kokea ennen kotimaahan paluuta. Näin päättelin, kun Pattayan Central Festivalissa koko talo oli koristeltu kesäasuun. Kaikkialla kerrottiin, englanniksi, että nyt on kesä.

Olimme Suomeen tullessa valmistautuneet kevääseen. Tiedättehän: maaliskuu maata näyttää, huhtikuu humauttaa. Tosiasiassa huhtikuun puolivälin paikkeilla lunta oli vielä etelässäkin niin paljon, että kotipihaankin pääsi vain maasturilla. Mutta kyllä lumi aika nopeasti sen jälkeen alkoi kadota. Muutaman päivän päästä sitä ei tiellä enää juuri ollutkaan. Eikä onneksi ole myöskään satanut lisää. Niinkin olisi voinut käydä. Ja voi vielä käydäkin. Ensi yöksikin on luvattu pikku pakkasta. Tosin tähtikirkkaalta taivaalta lunta ei tietenkään sada.

Peipposia olen nähnyt. Ja yhden västäräkin. Oletettavasti västäräkki oli joku varhainen tiedustelija, ei vielä sellainen yksilö, jonka nähtyään voi tosissaan sanoa, että "västäräkistä vähäsen". Siis kesään. Joutsenetkin ovat minulle kevään tulon merkki, vaikka osa niistäkin taitaa viihtyä Suomessa ympäri vuoden. Tuusulan Jokilammilla niitä on ollut jo kaksin kappalein, tuttu pariskunta. Samoin Laukaan Nurmisella joutsenet pitävät omaa ilotteluaan.

Oma kevääni alkaa nykyään siitä, kun alamme juoksuttaa koivuista mahlaa. Nyt on siis kevät.

Jokilaakson kasvihuone

jormas: Tänä kesänä kirjoitan yhdestä jos toisestakin Jokilaaksoon liittyvästä, vaikka arvaankin, etteivät ne kiinnosta juurikaan muita. Mutta kunhan kirjoitan. Niitä on mukava lukea jo vuodenkin kuluttua uudelleen. Tällä kertaa on vuorossa kokoamamme kasvihuone, johon meni aikaa tasan viikko kahdeksan tuntia päivässä. Vaikka sitä hankkiessani ajattelin sen olevan vasemman käden juttu. Ehkä se jollekin onkin. jos tekee niiden kokoamistyötä elääkseen.

Sitä en muista mistä ja miten jokunen vuosi sitten kasvihuoneen hankimme, mutta sen muistan, että sopivan hintaisen ja laatuisen etsimiseen meni aikaa enemmän kuin sen pystyttämiseen. Olemme olleet hankintaan oikein tyytyväisiä, vaikka joitakin osia puuttuikin. Muun muassa laseina toimivia kennomuoveja, joita odottelimme valmistajalta tai ainakin myyjältä ainakin viikon. Kaikki kasvattamamme ovat mittareillamme mitattuna luomua. Kaiken lisäksi kallista sellaista, jos mittarina on raha.

Mieleen muistuu sinällään mukava asiakaspalvelutilanne, kun esittelimme Merikonttikotiemme Hyvinkään Asuntomessuilla vuonna 2013 kuukauden ajan joka päivä. Itsellenäni oli, sanoisinko kulmikas aamu, kun Duokotiimme tupsahti sisään "hienohelma" korkokengissään, joka kuunteli otsa kurtussa, kun esittelin hänelle ekokäymäläämme.

Aikansa kuunneltuaan silmät pyöreinä hän kysyi: "Tarkoitatko, että kuljetatte tämän wc:n tuotoslaatikon keittiön läpi ulos?" Vastasin: "Kyllä rouva. Wc:ssä tapahtuvan esikompostoinnin jälkeen tavara menee lämpöbiokompstoriin ja sieltä sopivan ajan kuluttua jälkikompostoriin. Vuoden, kahden jälkeen tuotos onkin valmista kasvihuoneeseen. Siellä siiinä kasvaa tomaatteja, kurkkuja, retiisejä, salaatta ynnä muita aamiaspöytään. Syömisen jälkeen mainittu tuotos aloittaa paluunsa syöjän sisällä, joten seuraavana aamuna se matkaa takaisin ekokäymälään ja kierto alkaa alusta. Joten voi sanoa, että syömme aamiaispöydässä mainitsemasi tuotokset." Vain kengät kopsuivat, kun rouva lähti.

Tätä kirjoittaessa kasvihuone on kuitenkin vielä sillä tolalla mille se jäi, kun lähdimme syksyllä Thaimaahan. Viikon, kahden jälkeen aamun ja illan yksi puuha- sekä oleskelupaikoistamme näyttää aivan toiselta. Kasvihuoneessa onkin mukava vain istuskella ja nimenomaan siunailla kasvun ihmettä. Toki jotakin on hyvä välillä tehdäkin. Sillä muuten pian kaiken kasvualan ovat vallannut, jotkut aivan muut elävät kuin istuttamamme taimenet tai siemenet. Tähän aiheeseen palaan, kun automaattinen kastelulaite ynnä muut ovat paikallaan.

Suomessa riittää luontoa

päivis: Ajelimme tänään Laukaaseen Hämeenlinnan, Tuuloksen, Padasjoen ja Jämsän kautta. Puoli vuotta Thaimaassa olon jälkeen ei voinut oikein muuta ajatella kuin että kyllä Suomessa riittää tyhjää tilaa. Luontoa on enemmän kuin rakennettua maisemaa.

Vaikka meillä luontoa riittääkin, tuntuu silti pahalta nähdä avohakattuja metsiä. Jotenkin olin kuvitellut, että niiden aika on jo ohi, mutta siinäkin näköjään olen ollut aivan väärässä. En ymmärrä, miksi metsänomistajat tekevät niin tai miksi avohaakkuut edes ovat sallittuja.

Haluaisin Pitkäniementien säilyvän tällaisena.

Olen jonkin verran seurannut metsien omistusta koskevia keskusteluja ja sen perusteella on tavallaan helppo ymmärtää, että näin käy. Kun metsänomistaja asuu ehkä satojen kilometrien päässä omistamastaan metsästä, jossa kenties ei ole koskaan edes käynyt, voi olla suuri houkutus hakata kaikki maan tasalle ja saada tilille mukava summa rahaa. Ihan eri asia on, jos omistajan ikkunasta näkyy tuo metsä, josta on tarkoitus saada myös jonkinlaista tuottoa. Kukapa varta vasten haluaisi pilata oman kotimaisemansa.

Pitkäniementie Laukaassa, jota olen kävellyt ja ajellut jo kohta 17 vuoden ajan, oli alkuvuosina lähestulkoon silmää hivelevän kaunis. Parin kilometrin mittainen tie mutkitteli mäntymetsässä, joka lopulta kapenee niemeksi, jonka molemmilla puolilla on järvi, Nurminen järvi.

Tuo omistaja asuu muualla -ilmiö tapahtui Pitkäniemessäkin, kun metsää hankkineet "Helsingin herrat" halusivat nopeasti muuttaa sijoituksensa rahaksi. Oli melko masentavaa nähdä ja kokea kauniin maiseman raiskaus. Olin usein vihainen tiellä kulkiessani. Ajan kanssa silmä kuitenkin tottuu ja luonto hoitaa loput, mutta pikavoittoja metsänraiskaajille ei kyllä enää ole luvassa. Ei ainakaan heidän elinaikanaan.

En tiedä, ketkä muut Pitkäniementien varren metsiä omistavat, mutta ainakin hakkuut on osattu tehdä tavalla, joka sopii maisemaan. Marjastajien iloksi mustikka- ja puolukkapusikotkin ovat säilyneet. Metsät ovat pysyneet metsinä, vaikka omistajat varmaan ovat saaneet vastinetta omistuksilleen. Se ilo avohakkuista tietysti on, että muutaman vuoden jälkeen niille saattaa kasvaa hyvä vadelmametsikkö.

Loppukesästä tuolla on mukava poimia mustikoita ja puolukoita.

Jokilaakson mahla

jormas: Muutaman vuoden olemme opetelleet mahlan valuttamista ja sen käyttöä. Ensimmäisenä vuonna oli vain pullo tai kaksi kiinnitettynä narulla koivunoksiin, jotka olimme katkaisseet oksasaksilla.  Täyttyneet pullot noudin aina aamulehden hakumatkalla ja laitoin tyhjät tilalle. Pullo tai pari päivässä siis.

Seuraavana vuonna osasimme jo tehdä koivun kylkeen reiän, laittaa siihen sopivan muoviletkun ja niin edelleen. Mutta ruoka- ja juomahalu kasvaa syödessä. Jos ei oma, niin joidenkin muiden, veli-Reijo etunenässä, jotka kuulivat mahlankeruustamme.

Nykyisin valutamme sitä kahdesta, kolmesta kohtalaisen kokoisesta koivusta siitä lähtien, kun yöpakkasia ei enää ole. Ja jatkamme kunnes koivuun tulee silmut. Silloin mahlan tulo vähenee ja makukin muuttuu, joka ei istu makuhermooni. Maut vaihtelevat lisäksi koivujen mukaan. Siihen vaikuttaa myös kasvupaikka, puun koko ja niin edelleen.

Tätä oivaa nestettä kertyy meille omaan käyttöön kaksi kohtalaisen kokoista pakastinta täyteen. Jotka tyhjenevät kesän mittaan ja tekevät tilaa marjoille, joita Päivis poimii kotipihan lisäksi lähimetsistä. Vadelmaa, mustikkaa, viinimarjoja, karviaisia, vähän pihlajanmarjoja sekä puolukkaa ja mansikkaa naapuri Juhmon mansikkatilalta.

Mahlaa juomme sellaisenaan aamuisin, päivisin ja iltaisin. Päivis myös keittää siihen aamupuuron, tekee välillä oivia smoothieita. Luulenpa, että se on löytänyt tiensä myös leipätaikinaan ja jonnekin mistä en tiedä mitään tai en muista.

Mahlan kerääminen on mukavaa leppoistajan puuhaa, joka oikeastaan avaa minulle kevään oven kohti kesää. Sen kanssa touhutessa on kiva jutella ensi lentojaan tekeville naapuriniittyjen mehiläisille sekä muille hunajan kerääjille. Jotta malttakaa tovi, sillä kohta on kamaa teillekin, kun lupiini, Himalajan balsami ja karhunköynnökset sekä muut monille ei tovotut maahanmuuttajakasvit heräävät talviuniltaan. 

Jokilaaksossa niiden kanssa samaan joukkoon mahtuu kantaväestöön kuuluvat  leskenlehdet, nokkoset, horsmat, voikukat, valkovuokot ja monet muut.

Kompostoiva ekokäymälä

päivis: Merikonttikotimme vessana on jo kohta viisi vuotta toiminut kompostoiva ekokäymälä nimeltä Mulltoa. Kun Hyvinkään Asuntomessujen jälkeen vuonna 2013 otin tuon ruotsalaislaitteen käyttöön, lupasin silloin tällöin kirjoittaa käyttökokemuksista. Ehkä on sen aika, sillä nyt on kokemusta siitäkin, mitä tapahtuu, kun laite on pitkään pois käytöstä.

Kun olemme aikaisemmin olleet pois Jokilaaksosta, Mulltoasta on vain katkaistu virta. Sen olen tehnyt esimerkiksi silloin, kun olemme olleet pois muutaman päivän tai muutamia viikkoja. Viimeisin off-tila-kokemus on puolelta vuodelta.

Luulin, että Mulltoaan kertynyt vessajäte ehkä vain vähän maatuu, kun Merikonttikodin sisälämpö laskettiin poissaolon ajaksi noin kymmeneen asteeseen. Mahdollista hajunmuodostusta torjumaan kippasin pyttyyn kunnon satsin Mulltoan omaa seosainetta.

Mulltoan seosainetta meillä oli käytössä aivan alussa. Kun viimeinen säkki alkoi tyhjentyä, keksin mielestäni oivan keinon säästää, sillä Mulltoan seosaine on suhteellisen kallista. Ostin luomumultaa ja käytin sitä sen verran kuin koin tarpeelliseksi.

Kerran jossain messutapahtumassa esiteltiin ekokäymälöitä ja silloin tulin jutelleeksi Mulltoan edustajan kanssa. Hän vähän nikotteli, kun kerroin käyttäväni luomumultaa laitteen oman seosaineen sijaan.

Olin altis informaatiolle, jonka myyntimies minulle antoi ja siitä lähtien olen hankkinut vain Mulltoan omaa seosainetta. Se on toki aivan erilaista kuin kukkamulta.

Nyt muistankin, että yksi mutta varsin painava syy luomumultaan siistymisessa oli se, että Mulltoalla ei ollut pariin vuoteen lainkaan jälleenmyyjää pääkaupunkiseudulla. Sitten Mäkelänkadulle Helsinkiin avattiin myymälä, josta tuota seosainettakin saattoi ostaa.

Syksyllä siis kippasin kunnon satsin seosainetta pyttyyn ja kun palasimme puolen vuoden kuluttua, huomasin, että pytty oli täynnä suuria ja kovaksi kuivuneita kokkareita, joita sitten noukin kaksi muovikassillista ja vein ne kompostoriin. Oli kyllä ihan siistiä tavaraa.

Seosaineen ja ja syksyllä jääneen vessajätteen käyttäytyminen tällä tavalla puolen vuoden aikana ei oikein mahdu järkeeni. Seuraavaan pitkään taukoon ei tämän kokemuksen perusteella ainakaan voi varautua edellä kuvatulla tavalla. Jos ei muuta tule tehtyä toisin, niin ainakin seosaineen ylenpalttinen kippailu pitää jättää tekemättä.

Jokilaakson kevät

jormas: Tänä vuonna taidan julkaista aiempaa enemmän kuvia Jokilaaksostamme pitkin kevättä, kesää ja syksyä.

Jokilaaksossa on monta lampea, joista yhdelle olimme antaneet nimen Pikkulampi. Tätä nimeä päiviskin käytti eilisessä blogissaan. Mutta meille on selvinnyt, että Pikkulampi onkin Purolampi. Joka on saanut nimensä siihen laskevasta purosta, minkä enemmän tai vähemmän virallinen nimi on Skålbäck. Nimen on ehkä aikoinaan suomentanut Maljapuroksi Henrik Åhman.

Hän kertoi sen synnystä, että lähellä Tuusulantietä, Maantienkylässä on niin sanottu Lemminkäisen lähde. Joka aikoinaan "räjähti" ja etsi uuden uoman, jolloin syntyi puro ja sen jälkeen maillemme lampi. Henrik kertoi, että metsämiehet ja muutkin ammensivat aikoinaan metsäpurosta vettä janoonsa. Vesi oli ollut niin kirkasta, että puroa alettiin kutsumaan Skålbäckiksi eli Maljapuroksi.

Mutta toisin on nykyään, varsinkin keväisin. Vesi on kaukana juomakelpoisesta, joka ominaisuus on saatettu menettää pysyvästikin. Siihen pienempiä syyllisiä eivät ole lentokentän sulatusaineet eivätkä Finnavian läjitysalueet.

Me nautimme kuitenkin siitä luonnosta, joka meillä on. Myös uusine, meidänkin tekemine puronuomineen, joista osa on vailla nimiä. Ehkä nimiä niille syntyy lisää tänäkin vuonna.

Alla joitakin kuvia, jolloin vesi ja luonto ovat ruskeimmillaan. Kauneuden sanotaan olevan katsojan silmissäni. Joten minun silmissäni Jokilaakso taas jälleen kerran kaunistuu päivä päivältä vihreyden myötä.

Vanhat rutiinit käyttöön

päivis: Kun haimme Niilon meille perjantaina, vanhat rutiinit tuli taas otettua nopeasti käyttöön. Minun osaltani se tarkoittaa muun muassa, että Niilolla on tarjolla vettä ja ruokaa sekä kolmesti päivässä kävelylenkki. Lenkeistä kaksi tapahtuu useimmiten kuntopolulla eli luontopolulla, kuten Jorma tuota Myllykylän lenkkiä nykyään nimittää.

Myllykylän kuntopolku oli aikoinaan nimensä mukaisesti kuntoilijoille tarkoitettu, vähän alle kahden kilometrin mittainen lenkki. Koiranulkoiluttajien lisäksi sitä kiersivät myös urheilullisemmat ihmiset, koska polun varrella oli puisia kuntolaitteita. Kokemus on osoittanut, että puu ei taida olla ulos sijoitettujen kuntolaitteiden paras mahdollinen materiaali. Nykyään niistä on jäljellä vain maatuneita puun palasia. Ehkä ulko-olosuhteiden lisäksi osasyynä laitteiden tuhoon on ilkivalta. Ja varmasti myös huollon puute.

Luontopolulla on edelleen jonkin verran lunta, joka paikoin on vielä jäässäkin. Lenkin kiertäminen Niilon kanssa onnistuu kuitenkin mukavasti. Aikaa tosin kuluu vähän pitempään, kun varsinkin alamäet saattavat olla lumen takia vaikeakulkuisia. Mutta samalla on tilaisuus katsella ja varsinkin kuunnella kevään edistymistä.

Luonnonmukainen
pihapiirimme tarjoaa hyvät
olosuhteet monenlaisille linnuille
ja muille öttiäsille.

Kaneja emme ole vielä onnistuneet näkemään, mutta tuoreet kanin papanat kuntopolun varrella kertovat tietysti siitä, että ainakin osa niistä on selvinnyt viime keväisestä, kaneja vaivanneesta kulkutaudista. Arvelimme silloin, että kyse on samasta taudista, joka hävitti laajalti pääkaupunkiseudun kanikantaa.

Kun lähdemme Niilon kanssa lenkille, kasvihuoneen takana oleva siiliaitaus ja rusakkojen mökki pitää tarkistaa. Ja sama homma lenkiltä palatessamme. Siilit ja rusakot olivat siellä viime kesänä harjoittelemassa luontoon vapauttamista. Sinne ne päätyivätkin, mutta sen koomin niitä emme ole nähneet. Niilo tuntuu kuitenkin muistavan nuo mielenkiintoiset luontokappaleet.

Luontopolun varrelta olen yrittänyt bongata kevään ensimmäiset kukat, jotka eivät ole leskenlehtiä vaan näsiän kukkia. Pari vuotta sitten huomasin varhain keväällä, että metsässä oli pensas, jossa oli kauniita, violetin värisiä kukkia. Ne osoittautuivat näsiän kukiksi. Voi tietysti olla, että kukinta-aika on jo ohi. Leskenlehtiäkään en kyllä ole vielä nähnyt.

Olen huono lintubongari, joten en osaa nimetä niitä virkkuja sirittäjiä ja laulajia, jotka ilahduttavat meitä näin keväällä aamusta iltaan. Luontopolun varrella ääntä piisaa, mutta kyllä myös aivan pihapiirissämme. Joutsenetkin ovat palanneet Jokilammille metelöidäkseen välillä oikein urakalla. Pikkulammella telkkäpariskunta näkyy tarkkailevan mahdollisuutta pesintään. Lammen rannalla niille on tarjolla jopa kaksi telkän pönttöä.

Jokilaaksoon on tullut kevät

jormas: Jokilaaksoon on tullut kevät myös tänä vuonna. Lumen suhteen tulomme Thaimaasta yhtä aikaa muuttolintujen kanssa, oli oikea-aikainen. Ja niin myös lumen suhteen, sillä 350 metrin matkan Myllylkyläntieltä Soiniityntietä pitkin Merikonttikotimme pihaan onnistui hyvin maastoautolla. Varjopaikoissa oli lunta sen verran, että normaalilla taksikyydillä olisi loppu pitänyt loikkia lumessa.

Suomikotimme kaikkinensa oli talvehtinut oivalla tavalla. Purolammella oli jo hieman sulaa, joten telkät aloittelivat kevätmenojaan, samoin Jokilampiemme joutsenet, tavit ynnä muut. Sen sijaan laiturimme alumiiniportaat ovat kadonneet. Joko jäiden mukana veden uumeniin tai sitten jonkun kahdella jalalla kävelevän mukana. Pieni, mutta murhe kumminkin.

Kasvihuone ja Matkakotimme autokatos olivat talvehtineet ilman vaurioita. Henkilöautomme sen sijaan eivät lähteneet ilman akkujen latauksia käyntiin. Kuuautomme käynnistyi ilman apuvirtaa. Juomaveden kuljetuskärryt olivat nekin akkujen tapaan luovuttaneet, jos ei virtaa, niin toiselta puolelta paripyöristä ilmat jonnekin. Sen johdosta tulee asiaa rengasliikkeeseen. Luulen, että laitamme sisärenkaattomiin gummeihin sisäkumit, jos vaikka ilmat pysyisivät siellä minne olemme tarkoittaneetkin.

Duokotimme, kuten Merikonttisaunamme tekniikka oli myös kaikin tavoin kunnossa. Säiliöiden vettä emme ole juuri muutenkaan juoneet ja vielä vähemmän nyt, kun se on seissyt käyttämättömänä puoli vuotta. Pesuvetenämme se saa kelvata entiseen tapaansa.

Yhden talven kokemuksen perusteella, ajattelemme, että olemme Thaikodissamme myös ensi talven. Joten siirsimme lähdejuomavesiastiat Kylpyhuoneesta kodin ulkopuolelle ja otimme Merikonttikotimme suihkun pitkästä aikaa käyttöön. Siinäkin oli säätämisensä, mutta kieltämättä kylpyhuone tuli kodikkaamman näköiseksi.

Monenlaista puuhaa kuuluu kevääseen muutenkin. Kun yöpakkaset loppuvat, alamme entiseen tapaan kerätä mahlaa itsellemme ja vähän muillekin. Kasvihuone odottaa pienviljelijöitä talven jäljeltä. Tänä vuonna viljelemme jotain sellaista, joka ei vaadi juurikaan läsnäoloa kuin esimerkiksi runkotomaatit, jonka "varkaat" vievät poistamatta energian vihanneksilta. Kasteluautomaatti huolehtii kastelusta lähes kuukauden kerrallaan ja me voimme vaikkapa kiertää Matkakodillamme Suomea. Tai olla Meri-Teijossa Suomen pienimmällä merenrantatontillamme. Tai käydä ja olla Keski-Suomessa Päivis-Placessa vaikka naturistiuinnilla.

Ylinopeussakkoa odotellessa

päivis: Paluu kotimaahan sujui kaikin tavoin mukavasti, mutta eilen illalla Kehä kolmosella kävi kuitenkin kämäsesti. Se kuuluisa välähdys peltipoliisin tolpassa. Welcome to Suomen tieliikenteen arkeen.

On se vaan niin epäreilua, kun itsestä tuntuu, että kaikki muut ajavat nopeammin. Jään helposti muiden jalkoihin, jos kuvittelen ajavani rajoitusten mukaisesti ja sen verran yli, ettei vielä mene sakon puolelle. Sama ongelma ajoin sitten Smartilla tai Vespalla. Vespalla tosin ei ole vaaraa jäädä kiinni ylinopeudesta, koska kaksipyöräisten rekkari on vain takana.

Eilenkin perässä ajoi rekka, jonka huomasin tulevan koko ajan lähemmäksi. Ja sitten välähti. Rekka ei kuitenkaan vielä siinä vaiheessa ollut ihan lähellä, joten minullehan se väläys oli tarkoitettu. Kameratolpan jälkeen rekka sitten ajoikin iloisesti ohitse ja hetken päästä oli jo kaukana edessä päin.

Kehä kolmosella on tosi paljon peltipoliiseja. Ihmettelen, miksi se ei kuitenkaan näytä hillitsevän tiellä liikkuvien vauhtia. Minä ainakin ajoin kieli keskellä suuta sen välähdyksen jälkeen. Ja niin mielestäni ajoin jo ennen välähdystäkin.

En tunnusta olevani mikään kaahari. Vai onko minulla vain niin älyttömän huono tuuri ja ne ohi pyyhältävät oikeat kaaharit osaavat hiljentää juuri sen tolpan kohdalla, jossa on kamera? Ainakaan itse en osaa tunnistaa tolppia, joissa kamera on ja joissa ei ole.

Nyt voi vaan toivoa enää, että tulisi pelkkä varoitus.

Joskus lienee mielelle mukavaa kitistä jonninjoutavasta

jormas: Päivis kirjoitti eilen mukavan blogin kokemastaan kasvisyöjänä Finnairin lennolla. Ehkä jollakin lailla voisi ehkä ajatella, että kasvissyöjä käyttää maitotuotteita, kuten juustoa ja sen sellaista. Hän syö usein myös esimerkiksi kananmunia. Raja kai tulee siinä, että tapettua eläintä hän ei suuhunsa laita. Tosin kala taitaa kelvata monelle itseään kasvissyöjänä pitävälle. Vegaanille ei käy kai mikään yllämainitusta, mutta ei ehkä hunajakaan, sillä se on mehiläisten hyväksikäyttöä tai jotain sellaista.

En selitä enempää, kun en aiheesta riittävästi ymmärrä, mutta kasvisyöjää jonkun vuoden sivusta seuranneena ymmärrän yskän ja tuskan, sillä esimerkiksi Finnair on niputtanut samaan ateriaan ja kastiin kyseiset syöjät. Vegaanit, kasvissyöjät, ne jotka eivät voi käyttää maitotuotteita ja niin edelleen.

Luulisi, että tästä kärsii eniten asianomaiset, mutta tämän päivän face-keskustelun valossa suurin kärsijä onkin joku lihansyöjä Esa Juhani, jolle ei istu edes asian esille nostaminen. Hän ei ymmärrä kriittistä asian esille nostamista lainkaan, vaan on sitä mieltä, että pitäisi vaan ottaa nöyränä vastaan mitä ylhäältä annetaan. Ei paina perustelut, että ruuasta maksaa jokainen lentomatkustaja. Syö tai ei.

Mutta kyllä aihetta kritiikkiin on, sillä lentokoneessa, kuten lentokentilläkin, ruuan hinta on melkoinen. Jos siis tilaa vaikka aterian lentokoneessa erikseen, joka sekin lienee mahdollista. Näin ajattelen, vaikka en ole koskaan koneessa listalta ruokaa tilannutkaan.

Mutta kasvissyöjän pohjanoteeraus ei ole Finnairilla, vaan hyppysiini sattui juttu kolumbilaisesta yhtiöstä. Eikä lentokoneruuasta purnaamiseen tarvitse olla edes kasvissyöjä, sillä vaihtoehdot ovat vähissä myös perinteisellä lihansyöjällä. Jos istut koneen etuosassa, voi olla, että vaihtoehtoja on peräti kaksi. Kanaa tai kalaa. Tai muuta lihaa tai jotain muuta. Mutta jos istut koneen peräpäässä, voi olla että vaihtoehtoja ei enää olekaan jäljellä kuin yksi. Ja jos et syö sitä syystä tai toisesta, on vaihtoehto olla kokonaan ilman. Aika karua sanon minä.

Ehkä onkin niin, että suurimmat valittajat valittavat valittamisen ilosta, sillä heille on yksinkertaisesti ylivoimasta voida hyvin. Joka päivälle pitää saada vähintään perusannos pahoinvointia, jotta voi raahautua huomiseen.

Mutta ei Esa Juhani yksin ole asiansa kanssa, sillä maa kantaa päällään melkoisen määrän ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti voi elää päivää saati kahta peräkkäin ja voida vaan kaikin tavoin hyvin. Valitettavan usein kyseessä ovat suomalaiset, jotka tämän kaiken yltäkylläisyyden ja krääsän keskellä voivat entistä huonommin. Mutta ehkä pahoinvointi tuleekin, kun on kaikkea yllin kyllin.

Pallon toiselle puolelle

päivis: Niin se puolivuotisjakso mennä hujahti ja nyt ollaan taas virallisessa kotimaassa. Thai-koti jäi ja toivon mukaan pysyy kunnossa ensi syksyyn saakka. Mikähän muuten on kesäkauden kulumista tarkoittava, talvehtimista vastaava sana? Kesehtii ainakin kuulostaa vähän oudolta.

Maisemat vaihtuivat tämän päivän aikana.

Vähän jännitimme eilen, että tuleeko tilaamamme Uber-kuljetus varmasti kotinurkillemme aamuviideksi. Keikkoja hoitavaa henkilöä kun ei näkynyt porttimme pielessä pitkään aikaan. Ennen eilisiltaa ihminen oli taas paikalla ja vakuutti, että kaikki on kunnossa. Aamulla meitä sitten olikin odottamassa sekä ajojen järjestäjä että ihan oikea taksi. Kuski ajoi vielä niin tasaisesti ja kaahaamatta Suvarnabhumin kentälle, että palkitsimme hänet ihan reilulla tipillä.

Jos lentomatkan hiilijalanjälki onkin tuntuva, taksimatka ei sitä ollut, sillä taksin polttoaineena oli kaasu.

Jostain syystä paluulento Suomeen kestää pitempään kuin menomatka. Kymmenen ja puoli tuntia on aika turhauttava aika istua paikoillaan. Onneksi Finnairilla oli paljon elokuvia katseltavana. Jopa muutama kotimainenkin uutuuselokuva mahtui joukkoon. Yhtä filmiä, jonka olisin halunnut nähdä, en edes ennättänyt katsoa.

Vaikka en mielelläni mollaakaan Finnairia, se on mitä on, jotain kummallista sen kasvisruokaosaamisessa (tai huolellisuudessa) on. Olen ihmetellyt, kun minulla on vakituisena valintana lennoille kasvisruoka, joka sitten osoittautuu aina laktoosittomaksi, joka taas puolestaan merkitsee sitä, etten koskaan saa juustoa. Myös makeat leivonnaiset puuttuvat, koska niissä ilmeisesti käytetään maitotuotteita.

Tänään laktoosittomuus paljastuikin vegaaniksi. Näin ainakin yksi lentoemoista totesi laskiessaan lounastarjottimen eteeni. Oli pastaa ja tomaattikastiketta kasvishöysteineen, salaatissa oli tofua ja jälkiruokana oli hedelmiä, kun muilla oli joku leivonnainen. Mutta mitähän olisi vegaani sanonut siitä, että sämpylän kanssa oli tarjolla voita? Eikä voinappi kyllä laktoosittomaltakaan vaikuttanut.

Pitkällä lennolla tarjotaan kaksi lämmintä ateriaa, joista tällä kertaa kasvissyöjille myös toinen oli pastaa. Se tietysti tuntui vähän omituiselta, että molempien annosten perusraaka-aine oli sama. Mutta mitähän vegaani olisi tuumannut siitä, että pastan seassa oli juustoa? Olisiko alkanut nuohata siitä, että onko juusto vegaanista? Veikkaan, ettei vastausta olisi löytynyt.

Myös edessäni istui kasvissyöjä, joka huomasin saavan ilman lisäkommentteja ensimmäisen lämpimän kasvisaterian. Mutta kun tuli toisen aterian aika, lentoemo sanoa töksäytti hänelle, että onko hän tilannut kasvisruoan? Kuinka tilaus olisi voinut matkan aikana muuttua? Ihan samalla tavalla minultakin on joskus kysytty, kun olen ihmetellyt, miksi minulle tarjotaan toisella aterialla liharuokaa.

Hyvänä muistona minulla on vuosien takaa matka, jolloin olin unohtanut varata itselleni kasvisruoan, En ollut vielä silloin Finnairin kanta-asiakas, joten lentoyhtiö ei tietenkään voinut varautua tarjoamaan minulle sopivaa ruokaa. Oli täysin oma vikani, että jäin ilman lämmintä ateriaa. Mutta silloin palvelu oli kyllä kohdallaan. Kun harmittelin unohdustani, lentoemäntä kysyi, sopisiko, jos he tekisivät minulle kaurapuuroa. Sellaiseen heiltä löytyisi ainekset koneen keittiöstä. Olin enemmän kuin tyytyväinen, sillä olisin varmasti ollut nälkäisenä kurjaa matkaseuraa.

Pyykinpesumatkoja

jormas: Ensin ajattelin kirjoittaa lähdön läheisyydestä, sillä huomenna matkaamme toiseen kotiimme Tuusulan Jokilaaksoon.

Mutta en teekään niin, vaan kirjoitan pyykinpesumatkoista Thaikotimme lähipesuloihin. Jotka saavat joskus perin ainutlaatuisia muotoja. Itse nimittäin en ole koskaan kuullut kenenkään lähteneen noutamaan pyykkejä pesulasta uimalla.

Sillä pesuloita sadan metrin säteellä meillä taitaa olla ainakin neljä. Kaksi itsepalvelu sellaista ja kaksi sellaista, josta pyykki tulee hajustettuna ja nätisti viikattuna. Käytämme molempia. 

Tai oikeastaan minä kaytän vain pestyjä vaatteita ynnä lakanoita ja tyynyliinoja. Ja teen joskus pyykin vienti- tai hakumatkoja. Kerran tai pari peräti yksin.

Sinällään osallistumiseni pesutouhuun on rajoittunut oman päähuivini, naisille tarkoitetun paitani ja yhdistetyn lenkki- sekä uimahousujen huuhteluun. Kunnes ne katoavat naulasta säännöllisen epäsäännöllisesti päiviksen toimesta pesukoneiden uumeniin. Ja palaavat vaatekaappiin viikattuna ja puhtaina. Mielestäni mukava ja minulle sopiva käytäntö.

Yhden, kadun toisella puolella olevan pesulan vieressä on Vesikauppamme, josta noudamme joskus muuta kuin pyykinpesuvettä. Kaupassa on kissa ja koira, joiden vuoksi siellä käymmekin. Koira oli ensin meitä kohtaan sangen empiväinen, mutta muutama makupala on muuttanut mielen.

Nykyisin se on niin ystävällinen päiviksen mennessä käyttämään naapurin itsepalvelupesukoneita, että mielestään hänelle tai sille paras paikka seurata pyykkikoneen täyttymistä tai tyhjentämistä, olisi päiviksen sylissä.

Eilinen toikin sitten uuden ulottuvuuden ja tavan mennä pyykkituvalle. Sillä katselin pää kallellaan, että joko on piipaa-auton tai ainakin valkotakkisten aika, kun päivis kietoi mekkoaan päänsä ympärille turbaaniksi ja sanoi lähtevänsä noutamaan pyykkejä.

Sitten hän tallusti muutaman askeleen bikineissään, astui veteen, sanoi heippa ja hävisi sinällään vaatimattomiin altaan aaltoihin. Vieläkin maltoin mieleni, kun hän altaan mitan päästä huuteli, että älä laita ulko-ovea lukkoon, kun ei ole avaimia mukana. Ajattelin, että ei varmaan olekaan, kun ei ole päällä kuin uima-asu ja päässä mekko.

Mutta ei mennyt aikaakaan, kun vaimo seisoi ovella, hame tai leninki siellä, missä sen mielestäni kuuluu ollakin niin sanotusti ihmisten ilmoilla oltaessa tai sinne mentäessä. Kädessä pyykkikassi täynnä puhtaita vaatteita.

Kun hän tämän blogin lukee, hän sanoo, että värittelin tai muunsin totuutta ja minä sanon, että näin minä asian koin ja muistelen tapahtuneen.

Miten käytän tämän Finnairin mahdollistaman lisäajan?

päivis: Finnairin ylibuukkaus toi meille mahdollisuuden olla Thaimaassa noin vajaa puoli vuorokautta pitempään, koska vastasimme kyllä ehdotukseen lähtöajankohdan siirtämisestä seuraavalle päivälle. Toinen vaihtoehto olisi ollut lähdön aikaistaminen. Sehän ei meitä kiinnostanut.

Lisäajan lisäksi olemme myös saamassa lehtoyhtiöltä hyvityksen. Valitsimme 500 euron lahjakortit. Toinen vaihtoehto olisi ollut 300 euroa riihikuivaa rahaa (mistähän sekin sanonta on lähtöisin). Lahjakorteilla voimme maksaa luultavasti lähes kokonaan ensi syksyn Thaimaan-lentomme.

Kotiinpaluun läheisyys on aina vähän tuskallista. Nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Kodin jättäminen pitkäksi aikaa vaatii monenlaista asioiden miettimistä, järjestelemistä ja pyykkäystä, siivoamisesta puhumattakaan. Vanhasta kokemuksesta tiedän, että moni asia vaivaa mieltä, mutta toteutus siirtyy aivan viime tippaan.

Tuoretta ruokaa ei oikein voi enää ostaa, koska jääkaappi pitää saada tyhjäksi ennen lähtöä. Koska puolen vuoden päästä ei millään voi muistaa, mitä pilaantumattomia elintarvikkeita tai ylipäätään tarpeellista kaappeihin jää, pitää laatia lista asioista, joita on tai joita seuraavalla kerralla pitää tuoda.

Kahvia kului yllättäen vähemmän kuin olin arvioinut. Ensi syksynä ei siis tarvitse hamstrata samanlaista kahvimäärää kuin viime syksynä. Suodatinpusseja pitää tuoda lisää. Jos niitä täältä löytää, niin ainakin ovat paljon kalliimpia kuin Suomessa. Melkein tekisi mieli tuoda luomu kaurahiutaleitakin, mutta johonkin kai pitää laittaa raja. Ihan kaikkea ei kannata tuoda mukana, vaikka kotimaasta jotain saisikin halvemmalla. Muutama paketti rusinoita nyt kuitenkin. Niitä kun ei yllättäen täältä ole ihan helppo löytää ja hintakin on korkeanlainen. Ja luomuna varsinkaan niitä ei ole saatavilla.

Puutelistaltani löytyy muun muassa perunankuorimaveitsi. Nyt kun kotiin on hankittu ensimmäinen kattila, perunoitakin on tullut kuorittua. Mutta voi hyvä sylvi minkälaisia täkäläiset kuorimaveitset ovat. Eivät istu minun hyppysiini. Viimeksi yritin huonolla menestyksellä kuoria japanilaisia bataatteja (sweet potatoes, kuten bataattia kutsuvat englanniksi).

Yksi lähtiessä tarkistettava asia on myös tiskiharja. Suomalaismallisia harjoja en ole täällä nähnyt missään. Parempaa tiskiharjamallia ei maa päällään kanna.

Pankkitilin saldo piti tarkistaa, että voi arvioida, onko seuraavalla kerralla tuotava euroja. Ei näyttäisi olevan tarvetta. Ei ainakaan kovin suurta summaa. Rahan tarpeessa tapahtuviin yllätyksiin varaudun kuitenkin mieluummin käteisellä kuin että nostaisin täällä rahaa Suomi-tililtä automaatista.

Näitä ruukkuihin istutettuja kasveja olen ihaillut monet kerrat. Usein parhaita
matkamuistoja ovat nimenomaan muistot asioista joita on nähnyt.

Itseäni olen tarkkaillut tällä reissulla muun muassa sillä silmällä, että tietäisin, minkä verran täällä oikeasti on syytä olla vaatteita. Aika moni vaate on saanut roikkua käyttämättömänä hengarissa. Ihan niin kuin Suomessakin. Vievät vain turhaan tilaa. Siksi elättelenkin toivoa, että kesällä saisin taas kokoon satsin kirpputorilla myytävää tavaraa. Jokunen vähän käytetty Thaimaa-vaate saisi mielellään vaihtaa omistajaa.

Karaokea

päivis: Asetin syksyllä tavoitteeksi, että käyn Thaimaassa ollessamme laulamassa karaokea. Suomi-paikkojahan täällä riittää ja ainakin joissakin on mahdollisuus lauleskella karaokea. Nyt on sekin tavoite toteutettu, jopa kahteen kertaan.

Pattaya Suomi-Seuralla on pitkin talvea järjestetty karaoke-tansseja. Kerran sitten päätin, että menen sinne. Olin etukäteen katsellut pitkän puoleista listaa, josta saattoi valita mieluisan kappaleen. Lista oli kieltämättä vähän outo. Oli paljon esittäjiä ja kappaleita, joista minulla ei ollut harmainta hajua. Bongasin sieltä kuitenkin Muskan Krokotiili-rockin.

Paidaton ravintoloitsija opastaa.

Krokotiili-rock oli yhtä hengästyttävä laulettava kuin toiseksi valitsemani Altain huiput -humppa. Tuntui siltä, etten enää muistanut mitään hengityksen pidätys -harjoituksista, joita tein syksyllä laulutunnilla Emmi Pakkasen luona.

Sen humpan muuten valitsin siksi, että ihmiset tosiaan tanssivat karaokekappaleiden tahdissa. Ajattelin, että humppa houkuttaisi sen illan väkeä paremmin kuin rocki. Saatoin olla oikeassa.

Luulin että Thaimaan-reissun karaokelaulannat jäivät tuohon yhteen kertaan Suomi-Seuralla. Siinä olin väärässä.

Tänään kävimme kauppareissulla ravintola Helmessä ja kuinka ollakaan, siellä laulelivat pienellä porukalla karaokea. Melkein välittömästi, kun olin saanut eteeni pullollisen alkoholitonta olutta, sain myös kutsun mennä laulamaan.

Jostain takaraivosta keksin, että Kirkan (siis jo toinen Babitzin) Hengaillaan, voisi sopia. Ja sehän löytyi Helmen listoilta. Ei muuta kuin laulamaan.

Oma arvioni laulamisestani on, että ääneni oli kolkko (sitä tosin on vähän vaikea itse kuulla), en laulanut puhtaasti ja sanojenkin kanssa oli vähän vaikeuksia, kun pöydän ympärille kokoontunut iloinen seurue esti melko tehokkaasti tekstin näkemisen. Mutta samalta porukalta tuli kiitettävät ablodit ja kannustushuuto, että "jatkoon". Ei, kyllä se tällä kertaa sai jäädä yhteen kappaleeseen.

Tämän päiväisestä voisi myös kai väittää, että joissain asioissa olen kyllä luultavasti keskivertokansalaista spontaanimpi. Joku voisi sanoa, ettei taida paljon päätä palella.

Rakkauden monet kasvot

jormas: Yhtenä päivänä pengoin valokuviani, joita lienee erillisissä ja älylaitteitteni muisteissa sekä pilvipalveluissa tuhansia ja taas tuhansia. Niitä, kuten kirjoituksiammekin, joita niitäkin on tuhansia, on mukava katsella ja lukea. Voi ikäänkuin muistojen avulla elää jo kertaalleen elettyä uudelleen.

Sieltä pulpahti esiin myös niin kirjoituksia kuin kuviakin vuosien saatossa ystäväkseni tulleesta Matti Kid Hytösestä. Jonka taatusti moni vanhan liiton niin mies kuin nainekin muistaa, vaikka ei itse olisi tiienpäitä kaltereiden takana laskenutkaan

Talossa ollessaan Matti teki oman sovelluksen yhdestä Elviksen kappaleesta ja lähetti siellä nauhoitetun biisin muurin toiselle puolelle Toivo Kärjelle ja unohti koko asian. Se, ynnä halu raitistua muuttivat kuitenkin hänen koko elämänsä, joka sekin on oma tarinansa. Ehkä kirjoitan siitä joskus. Ehkä teen sen Matin muistoksi sateenkaaren tuolle puolen, jossa jossain hän on.

Kappale sai suomalaiseksi nimeksi Hotelli ja se kertoo hetkestä ja parista, joka kestää vain tuokion, mutta on täynnä tunnetta, jota voi oikein hyvin sanoa rakkauden yksiksi kasvoiksi. Jonka vuoksi joku hyppää kerrostalon katolta, hirttää tai ampuu itsensä tai päättää päivänsä muulla tavoin. Ja toinen elää elettyä yötä muistoissaan yhä uudelleen ja uudelleen etsien kadonnutta ja sen taikaa ainoana surumielisenä lohtuna, että "aika entinen ei koskaan enää palaa".

Samasta aiheesta löysin myös runon, jonka kopioin tähän ilman lupaa:

"Löysin nuoren ja kauniin oppaan
Laitoimme yhdessä lusikan soppaan

Kahden kesken vietimme useita öitä
Tytölle kaikki ilomme oli opastöitä

Tiesin että nyt oli käynyt hyvä flaksi
Rinnakkain olimme viikon tai kaksi

Eipä tavinnut tyttönen missään tukea
Hän oli viisas kun osasi jopa lukea

Hän hoiti vartaloni joka hieman kesi
Omalla sienellään ihanasti minut pesi

Kuinka taitava oli tuon tyttösen kieli
Kaiken hän silmää iskien nieli

Lukemattomat kerrat tyttöstä vetelin
Erotessamme annoin muutaman setelin

Monesti hän sängyllä nautinnosta huusi
Huomenna kainalossani on taas opas uusi. "

Yllä olevassa runossa on kuitenkin jotain, josta ei pidä. Ehkä siinä olevien kahden ihmisen sielut eivät kohtaa, ehkä se on miehen ylimielisyys, en tiedä.

Mutta toisin on Matti Kid Hytösen Hotellin laita. Oikein näen ja sydämessäni koen vankisellin yksinäisyyden ja Matin rakkauden kaipuun.

Maan vaihto

jormas: päivis kirjoitti eilen maan vaihdosta ja muutosta. Siitä kuinka jätämme puolen vuoden jalkeen Thaimaan taaksemme ja siirrymme Tuusulan Jokilaaksoon kesän viettoon. Sillä sennkaltaiseen on monella mahdollisuus hyvällä omatunnolla, kun on kelvollisesti hoitanut pakettiin yhteiskuntavastuun jakson, jota sanotaan palkkatyöksi. Loppupätkän sponsorit ovat itseni lisäksi Suomen valtio ja eläkeyhtiö Ilmarinen.

On ollut hieno thai-jakso ja paljon odotamme tulevalta kesältäkin. Sillä sekin on ensimmäinen, jolloin voimme olla vallan ilman palkkatyöhuolia. Joka mahdollistaa vaikka pakata 300-kuutioisen Vespan Matkakodin perään ja sisäpuolelle itseni lisäksi päiviksen ja osaomistuskoira-Niilon. Joka sekin on ensi kertaa kanssamme lähestulkoon koko kesän.

Pari, kolme vuotta olemme kehittäneet ja testanneet kasvihuoneeseen kastelujärjestelmää, joka mahdollistaa, ettei viljelyksiä tarvitse kastella käsin lainkaan. Jos kasvamaan laittaisi kurkkua ja tomaatteja, joihin ei tule niin sanottuja varkaita, voisi senkin puolesta olla maailmalla vaikka kuukauden kerrallaan. Duokoti eläisi elämäänsä ympärillään villi luonto vain ruoho rehottaen.

Mutta meitä vähän tuntien, emme ehkä malta olla pois kovastikin kodilta tuntuvasta Jokilaaksosta. Jossa Niilokin viime kesänä hieman opetteli vapaana kulkemista.

Sitä paitsi heti yöpakkasten lakattua, keräämme itsellemme ja vähän muillekin mahlaa koivunsilmujen tuloon saakka.

Siitä täyttyy myös kaksi pakastintamme kunnes on marjojen aika. Niitä on Päivis loihtinut pitkin loppukesää.

En varmuudella sano kuinka paljon on maun kanssa tekemistä, kun päivis tekee mahlaan aamupuuron. Mutta se tunne, se on kova juttu. Tai iltasella Netflixin tai Elisa-viihteen jännityssarjan jakson kyytipojaksi mahlasmoothien.

Aivan oma lukunsa ovat iltaiset ja aamuiset uinnit, joilla ei uima-asuja näy, vaikka uimaseuraa onkin, joutsenista telkkiin, haikarasta heinäsorsiin ja taveihin. Puhumattakaan veden pinnan alla elävistä tirkistelijöistä ja veden pinnan korennoista ynnä monista muista Jokilaakson kesän eläjistä.

Yksi jännityksen aihe on, onko talven yli selvinnyt yksikään countrykani, sillä runsaan lumen vuoksi on niiden ruoka ollut vähissä. Kuten myös monilla metsän pedoilla, jotka himoitsevat kanejamme ruokapöytiinsä.

Mutta elämä on vuodenaikojen kauneutta, kevätaamun kastetta, tuoksua ja joskus vauhtia sekä vaarallisia tilanteita. Riippumatta onko ihminen, eläin tai kasvi. Tai vaikka olisi sienikin, joka taitaa olla aivan jotain muuta kuin kasvi.

Paluu Suomeen - mihin?

päivis: Kotiinpaluun hetki alkaa olla jo aika lähellä. Jotenkin siihen on jo tottunut ainakin ajatuksen tasolla. Thaimaassa ensi viikon lopulla alkava Songkran sitä paitsi tekee lähtemisen helpommaksi. Kuka sen on joskus kokenut, tietää, että mitään ei jää paitsi, vaikka täällä ei "vesijuhlien" aikana olisikaan. Paluu Suomeen silti mietityttää.

Paluupäivän lähestyessä tekemiset ja ajatukset ovat kuten muinakin kertoina. Sitä miettii, onko tuliaisia riittävästi. Tällä kertaa tuliaisten vieminen tuntuu entistä tärkeämmältä, kun pois on oltu jo melkein puoli vuotta. Onko itselle tullut ostettua kaikkea sitä mitä pitikin? Varsinkin joitakin ruokakaupan tuotteita olen tykännyt viedä mukana. Eri asia on, tuleeko kaikkia kuitenkaan käytettyä. Tempura-pussin tiedän ainakin olevan Jokilaakson kaapissa edelleen avaamattomana edellisen reissun jäljiltä.

Suomen kevät on mukava taas kokea, mutta aurinkoa ja kotialtaan
lämmintä vettä ennätän varmasti kaivata monet kerrat.

Jokilaakson jättämiseen viime lokakuussa liittyi monenlaista muistamista ja tekemistä. Talo peruslämmölle, pumppuja pois päältä, henkilöautot pois liikennekäytöstä. Thaimaan-kodin jättäminen on ehkä vieläkin tarkempi operaatio. Pitää miettiä, miten kaappien ovet jätetään, mihin laitetaan tuuletin, entä kosteuden poistajat. Kylppäristä kannattaa ottaa jopa matot pois lattialta. Ne on syytä myös pestä ennen lähtöä.

Kun asunto oli ensimmäistä kertaa yli puoli vuotta tyhjillään, me vain jätimme sen edellisen asunnon tapaan. Siellä ilma kiersi, joten emme osanneet riittävästi varautua uuden asunnon käyttäytymiseen. Ainoastaan petivaatteet otettiin sängystä pois. Lopputulos oli, että kosteus ja tuulettamattomuus olivat tehneet tehtävänsä. Joitakin tekstiilejä piti jopa heittää suoralta kädeltä roskiin. Niitä ei kannattanut edes yrittää pestä.

En tiedä, onko täkäläinen home samanlainen terveysriski kuin suomalainen home. Jynssäämisen jälkeenkin varsinkin vaatekaapissa oli, ja oikeastaan on edelleenkin, tunkkainen haju tuulettamisesta ja vaatteiden pesusta huolimatta. Home on siis paikoin näkyvää ja paikoin se tuntuu vain nenässä. Onko se silloin edes hometta? En tiedä.

Tällä kertaa olemme sopineet luotettavan ystävän kanssa, että hän käy silloin tällöin tarkistamassa paikat ja tuulettaa myös samalla. Toki Jokilaaksossakin on ollut apuvoimia, jotka ovat muutaman kerran talven aikana raportoineet merikonttikodin sisälämmöistä ja muista huomion arvoisista asioista.

Suomeen palatessa ihan uutta on elämäntilanne. Ennätin olla vain vajaan kolme viikkoa eläkkeellä, kun läksimme Thaimaahan. Elämä Thaimaassa on huomattavasti halvempaa kuin Suomessa, vaikka täälläkin rahalle on löytynyt yllättäviä käyttötarpeita. Ilman koirien terveyteen ja muihin avustuksiin liittyviä menoja olisin varmasti selvinnyt täällä todella pienellä rahamäärällä. Veikkaan, että noin 400 euroa kuukaudessa olisi riittänyt. Pitää tietysti ottaa huomioon, että asunnosta ei tarvitse maksaa vuokraa. Riittää kun on maksettu pieni vastike (vuodeksi kerrallaan), vedet ja sähköt. Kotimaassakin on ollut monenlaista maksettavaa, mutta silti pieni eläke on riittänyt hyvin.

Vaan miten käy jatkossa? Elämä kotimaassa voi olla yllätyksiä täynnä. Minkälaiseen arkeen ja elämäntilanteeseen sitä oikein palaakaan?

Jomtien-Pattaya on myös vähävaraisen talviparatiisi

jormas: Silloin tällöin milloin missäkin tulee puheeksi talviolo ja -elomme Jomtienilla Thaimaassa. Ja melkein yhtä usein keskustelu päättyy siihen, että "voi että ja olishan se munkin mukava, mutkun mutkun ja niin edelleen".

Niinpä, syitä ja tekosyitä, mutta uskottavia kaikki, koska niihin pitää uskoa itsekin, sillä niiden avulla pitäisi pystyä estämään lähtöpäätös. Se onkin koko jutun vaikein osa ja osio. Kun sen saa tehtyä, kaikki muu hoituu ja toinen toistaan parempia neuvojia ja neuvoja on koppa- ja roppakaupalla.

Sillä rahasta se ei ole, näin väittäisin, kenelläkään suomalaisella kiinni. Pitää vaan vuoden ajan kaivella säästöön 2-3 euroa päivässä, joilla lentää Thaimaahan. Sillä myös asuu kelvollisesti kuukauden.

Jos rahamassissa on painetta ja haluaa sitä keventää, voi myös perillä tehdä jotain missä ei ole mitään järkeä. Kuten ratsastaa norsulla. Saattaa tulla laakista selväksi mihin isoja, viisaita eläimiä ei pitäisi käyttää. Kuvassa ei ole muuta ylevää kuin norsunpaskasta tehdyt kehykset.

Mutta mitäpä sitten tehdä, jos ei pussissa ole liikoja laittaa arjen eloon eikä juhlan huvituksiin? Syödä pitää, on missä tahansa, mutta johon ei välttämättä suuria summia tarvita, jos paikallinen ruoka paikallisessa kuppilassa kelpaa. Halvemmassa päässä on niin sanottuja risubaareja vaikka kuinka, joissa juomineen syö loistavasti reippaasti alle sadalla bahtilla, eli kahdella eurolla.

Jos pitää lukemisesta, voi hakea Pattaya Suomi-Seuran oivasta kirjastosta vaikka kirjan kuukauden jokaiselle päivälle. Jos ei halua lukea kotonaan, voi mennä rannalle kohtuuhintaiseen aurinkotuoliin varjon alle. Mutta sitäkään ei tarvitse maksaa oman pyyhkeen päällä, rantapalmun alla. Kaupanpäälle tulee jonkun metrin päässä oleva, Siaminlahden ihoa hellivä vesi.

Aamunsa voi aloittaa kuntokävelemällä, mutta voi osallistua rannalla myös ohjattuun, maksuttomaan kiinalaiseen aamuvoimisteluun. Formulakisoja ja vaikka jääkiekkoa voi seurata suomen kielellä monissa baareissa, vaikket ottaisi juomaksi vesilasillista enempää.

Ja jos tästä innostuneena urheilukärpänen puraiseen enemmänkin, voi lainata pallot ja mennä suomalaiseen seuraan mittelemään taitojaan vaikka petanquen muodossa.

Toreja ja marketteja riittää moneksi päiväksi, illaksi ja vaikka yöksikin tutkittavaksi viikkotolkulla. Elävää musiikkia voi kuunnella monessakin paikassa pitkin rantoja.

Jos tulee tarve tehdä jotain hyödyllistä, voi mennä esimerkiksi Pattaya Suomi-Seuralle kuorimaan perunoita, ottaa muovipussin käteen ja kerätä täyteen rannan roskia tai vaikka nyppiä punkkeja koirista niin paljon ja kauan kuin siltä tuntuu. 

Pyörää pesettämässä

päivis: Alkuviikosta läksin ensimmäistä kertaa taudin jälkeen kaupungille Honda Zoomer X:lläni. En halua kutsua sitä mopoksi, kuten suomalaiset täällä kaikkia skoottereita ja muita kaksipyöräisiä pääsääntöisesti kutsuvat. Kevytmoottoripyörä olisi oikea sana, mutta vähän turhan pitkä. Olin vähän järkyttynyt, kun huomasin miten likainen pyöräni oli. Juuri ja juuri kehtasin ajaa sillä.

Luulin aluksi, että olen viimeksi ajanut jollain rapakelillä, koska varsinkin pyörän peräpää boxia myöten oli roiskeita täynnä. Vähän liikaa tosin. Ihmettelin myös, miten istuimessa voi olla roiskeita, koska ajaessahan istun sen päällä. En jaksanut vaivata asialla päätäni, mutta päätin viedä pyörän pikimmiten pestäväksi.

Eilen kävin naapurin autovuokraamolla, josta tarkistin, että autojen lisäksi pesevät myös pyöriä. Mutta harmikseni pesijä oli silloin jossain muualla. Huomenna, kehotti vuokraamon ystävällinen rouva. Minähän palasin tänään. Ensin poikkesin jalkaisin aamulla, kun kävelimme ohi ja rouva iloisesti vakuutteli, että kyllä, juu. Onnistuu. Kun pari tuntia myöhemmin ajoin sinne pyörän kanssa, näin jo rouvan naamasta, että ei taidakaan onnistua. Hän tuli ulos toimistostaan suu mutrussa melkein kaksinkerroin ja pyyteli anteeksi. Pesijä oli joutunut lähtemään jonnekin.

Minä: No huomenna sitten?
Rouva: Voi, voi, kun huomisestakaan ei yhtään tiedä.

Naapurin autovuokraamossa ja -pesulassa ilmoitetaan selvin sanoin ja kuvin,
että paidattomien on turha odottaa saavansa minkäänlaista palvelua.

En jäänyt arvuuttelemaan, mikä olisi oikea päivä, sillä tällä välin olin tiedostanut, että sairaana ollessamme parkkihallissa tehtiin jotain pesuja. Siitä oli tullut hyvissä ajoin ilmoitus sähköpostiin, mutta minun mielestäni siellä pahoiteltiin vain aiheutuvaa haittaa. Ei kehotettu viemään autoja ja pyöriä pois. Olisi pitänyt. Hallissa huomasin, että lattioita ei ainakaan oltu pesty, mutta sen sijaan kattoon asennetut viemäriputket ja myös ilmeisesti sähkölinjastot oli käsitelty jollain vaalealla aineella. Lattiassa oli siitä kieliviä rantuja. Pelkäsin parin päivän ajan, että pyörässä olevat roiskeet ovat jotain tiukkaan tarttuvaa ainetta, joka ei lähde normaalissa pesussa.

Thepprasitroadilla on meille vuosien varrella tutuksi tullut pesula, jonne sitten lähdin ajelemaan. Siellä on aina iso joukko pesijöitä ja pyörän saa suoraan pesuun. Niin nytkin. Aikani kuluksi lueskelin Pattaya Business -lehteä, josta en tällä kertaa löytänyt muuta mielenkiintoista kuin artikkelin, jossa uumoiltiin, että condojen hinnat nousevat tämän vuoden aikana mahdollisesti kahdeksan prosenttia.

Huh. Roiskeet läksivät ilmeisesti ihan normaalissa pesussa ja päälle pyysin vielä jonkin sortin vahauksen. Nyt pyörä on taas kuin uusi. Kelpaa vielä viikon verran ajella ja jättää sitten sinne samaan parkkihalliin puoleksi vuodeksi odottamaan seuraavaa Thaimaa-jaksoa. Mietin vaan, että kannattaisikohan hankkia pyörälle jonkinlainen suojavarustus mahdollisten tulevien puhdistusoperaatioiden varalta.

Yksinäisyys

"Yksinäisyys ympärillä, joskus ottaa hahmon ihmisen.
Tiedän mitä haluan, tiedän miten vähään kykenen.
Yksinäisyys sydämessä katkeriksi pisaroiksi tiivistyy.
Siinä yksinäisyyden on seuraus, siinä on sen syy.
Olen sinussa kiinni, sinä tiedät vaikka myönnä et.
Läheisyyttäs kaipaan, rakkauttasi tarvitsen.
Olen sinussa kiinni, sinuun kiinni jään.
Sano "Pois!" ja minä menen.
Kohta huomaat, etten mennyt mihinkään.
Kumpa sinut tuntisin paremmin.
Silloin ehkä oppisin itsenikin."

Se oli Juice Leskisen aivan ytimessä oleva tiivistys yksinäisyydestä.

Ollessani ansiotyöelämässä, oli hektisyyttä, menoa ja melskettä vaikka muille jaetettavaksi. Kun lisäksi asuimme lähes sadan ihmisen elämisen yhteisössä, tuntui toisinaan, että ei hetken rauhaa koskaan eikä missään.

Mutta kun tartuin ensin osa-aikaisesti ja sen jälkeen päätoimisesti elämäni leppoistamisjaksoon, olen saanut maistaa myös kolikon toista puolta. Lienee nimittäin niin, että viime kädessä jokainen on itsensä kanssa yksin. Ja kuka itseään suurempaan elävään uskoo, sen kanssa kaksin. Joka sekin tai hänkin kuuntelee, kuten tahtoo eikä ollenkaan aina mieleiselläni tavalla eikä varsinkaan aikana. Jos kuuntelee aina sekään, sillä vastauksesta vain  harvoin olen saanut selvää. Tai ainakaan en ole niitä ymmärtänyt.

Kun Päivis oli töissä ja minä yksin Jokilaaksossa, tuli seurakseni yksinäisyys silloinkin kun en ollut sitä kutsunut käymään saati olemaan. Pahimmillaan se onkin melkoisen pirullinen seuralainen, sillä se on Luojaanikin hiljaisempi.

Mutta se on hyvä opettaja ja opettaa esimerkiksi suhtautumaan asioihin toisin. Kun työelämässä ollessani joku ventovieras karautti pihaan kieltomerkeistä huolimatta, saatoin pää punaisena mesota, että hyppäätkö kaivoon, jos Google niin neuvoo, sillä lähes poikkeuksetta selitys oli, että kun Google näytti, että tänne ja tästä.

Kun taakse oli jäänyt työelämän meno ja ison yhteisön arki, kuinka saatoinkaan odottaa Jokilaakson päivään, jota vietti kanssani ainoa lintulaudan tiainen,  sitä ensimmäistäkin harhailijaa. Jolle voisin sanoa ystävällisen sanan tai pari. Että moro, taisi Google sinut neuvoa pihaamme? Mutta ei se mitään, minäpä neuvon sinut sinne minne lienetkin menossa tai juotko kanssani ehkä alkoholittoman oluen

Minulle ei istu, kun tähän rakoon päivänsä ja päänsä alkoholilla täyttävä sanoo, että se on nettiriippuvuutta, jos joku kirjoittaa Faceen viisi kertaa päivässä. Sillä Facebook on parasta ja ainutta evästä mitä monella on yksinäisyyttä poistamassa. Jos kokee elämässään olevansa mitätön tai nolla tai molempia, on omilla Facesivuillaan täydellinen, yksinvaltainen kuningatar tai kuningas.

Pattaya ei voi muuttua jokaisen tänne tulevan pelkojen mukaan

päivis: Lueskelin pitkästä aikaa eilen illalla Finlandia-voittajaa, Juha Hurmeen Niemeä. Lukeminen on ollut hidasta, mutta kyllä se tästä edistyy. Kirjassa ollut muistokirjoitus koiralle pani taas ajattelemaan sitä jonnin joutavaa jauhamista kadulla elävistä koirista.

Jos joku vihaa koiria ja on ehkä siitä johtuen niin kiukkuinen koirien ruokkimisesta ja niille osoitetusta arvosta eläimenä, niin kertokoon sen ihan kauniisti tai pitäköön suunsa kiinni. Kyllä me toiset lupaamme ymmärtää, tiettyyn rajaan asti, sillä onhan se aika työlästä pitää sisällään sellaista vihan määrää, joka monista somekirjoituksista purskahtelee ilmoille.

Ai minä vai? Kaiken pahan alku ja juuri?

Jos taas joku pelkää niin kovasti koiria, että elämä koirien läheisyydessä on vaikeaa, silloin senkin voisi reilusti sanoa ääneen, sen sijaan, että verhoaa sen kummallisiin vaatimuksiin siitä, että kadulla eläviä koiria eivät muutkaan saisi kohdata, auttaa ja arvostaa. Respektiä sanoi tietty jääkiekkovalmentaja. Elämä on sitä paitsi valintojen tekemistä. Ei Pattaya voi muuttua jokaisen tänne tulevan pelkojen mukaan. Täällä on koirien lisäksi homoja, huumeita, denquehyttysiä, boakäärmeitä, gekkoja, salmonellaa, liian nuoria naisia vanhojen ukkojen kainalossa, korruptiota. Joskus on vähän liian kuumaakin.

Mutta kun en tiedä, mistä ihmisten paha olo ja viha koira-asiassa kumpuaa, suosittelen välillä miettimään, miten paljon vaarallisempaa esimerkiksi liikenne täällä on. Liikenteestähän ne todelliset tappajat tai vähintään vaaran tai vamman aiheuttajat löytyvät.

Eikö välillä kannattaisi kinata oikein kunnolla vaikka siitä, että miten ihmeessä noille kevytmoottoripyörillään kaahaaville älykääpiöille saisi taottua järkeä päähän. Jos se olisi pelkkää takomista, homma olisikin melko helppo, sillä useimmat Pattayan liikennerauhaa terrorisoivat pikkukriminaalit ajavat ilman kypärää. Ja jos jollain mielestään huippuluokan kuskilla kypärä onkin, vähintään avoimena roikkuvat kypärän nauhat kertovat kuskin järjenjuoksun tasosta. Sellaisen nähdessään kannattaa nopeasti hakeutua suojaan.

Mutta se minua miellyttänyt muistokirjoitus sylikoiralle. Ruotsalainen runoilija Mauritz Posse runoili oman aikansa, 1700-luvun suosittuun, riimukirjoitukselta lainattuun tyyliin sana kerrallaan.

Tässä. Lepää. Yksi. Mopsi.
Hän. Söi. Mieluusti. Luita.
Haukkui. Ihmisiä.
Nukkui. Mieluusti. Tuoleilla.
Vaeltaja.

Jos. Haluat. Tietää. Hänestä. Enemmän.
Niin. Hän. On. Ollut. Lähimmäinen.
Tässä. On. Hänen. Muistonsa.
Moni. Ihminen. Ei. Ansaitse.
Prameampaa.

Venäläiset

jormas: Isäni oli sodat käynyt jermu sekä kanta-aliupseeri ja äiti lotta. Ja käsitykset itänaapurista sen mukaiset. Isäni sanoin maailmassa on vain kolme asiaa, joita pitää kavahtaa. Mustalaiset, jehovat ja ryssät. Niin kauniisti ei aurinko idästä noussut, että suu olisi taipunut sanomaan venäläiset saati neuvostoliittolaiset. Vaan viesti meille kakaroille ja muillekin oli, että sieltä suunnasta ei ole koskaan tullut mitään hyvää. Vaikka olikin. Kuten itsenäisyys.

Toisenkin kerran luulin isäni olleen asian suhteen väärässä, kun joku vuosi sitten idästä tuli Suomeen oikein kunnon helleaalto. Hetken jo ajattelin ja huokaisin isälle taivaanrannan ylisille ja sateenkaaren tuolla puolen, että siinäpä näit. Mutta parin päästä tulivat perässä Venäjän metsäpalojen saasteet, joten laitoin mieleni jälkeen kerran pienemmälle.

Kun teimme talvipesäämme Thaimaahan, asetin itselleni tavoitteeksi, että opettelen tulemaan juttuun itänaapurin kansalaisten kanssa. Tiesin nimittäin faijan ynnä muiden olleen Leningradin ympärillä tekemässä, kuka suur-Suomea, kuka puolustamassa sitä mitä edellisessä melskeessä jäi isänmaaksi.

Päätin, että uhoamalla naapurimaan kansalaisille Thaimaassa, ei tule kuin melkoisen huono olo ja elo itselle. Sitä paitsi uhoajia ja Venäjän mollaajia täällä näyttää riittävän ilman minuakin sukupolvesta toiseen.

Mutta tarkkaillut olen muita senkin edestä. Kaikkien maiden kansalaisia, joihin olen törmännyt tai tutustunut. Kuten yhtä suomalaista, puolen kymmenen jäsenen seuruetta, joka pölähti vesiselvänä Thaikoti-yhteisömme ala-aulaan ja otti "tilan haltuun". Jos samoin olisivat käyttäytyneet venäläiset, siitä puhuttaisiin vuosia.

Mutta se siitä. Meillä oli lähestymässä ensimmäinen yhtiömme vuosikokous, joka kosketti aika monia, sillä asuntoja on puolitoistatuhatta ja liiketilat sekä hotelli päälle.

Allasalueella ja vähän muuallakin tapasimme ranskalaisia, saksalaisia, englantilaisia, italialaisia ja ties mitä, jotka kovasti kehottivat tulemaan yhtiökokoukseen, sillä moni asia kaipasi ja kaipaa korjausta. Yksi condon omistaja sujautteli lappusenkin ovemme alta, että tulkaa silloin tai silloin käymään, niin puhutaan. Ja käytiinkin ilmoitettuina ajankohtina. Useammankin kerran, mutta ovi pysyi kiinni. Arvatenkin ei ollut sisäpuolella avaajaa.

Valitettavasti Päivis oli kipeä ja onnettomalla kielitaidollani ymmärsin kokouksessa vain pienen osan. Pääsääntöisesti ulkomaalaisväki, joka altaalla elämöi, loisti kokouksessa hiljaisuudellaan. Vain yksi thaimaanamerikkalainen tai sinne päin, puhui suunsa puhtaaksi.

Mutta aivan toista maata olivat venäläiset omistajat, jotka toden totta antoivat tulla tuvan täydeltä. Arvostus heitä kohtaan kasvoi ja tuntui hyvältä, sillä ajattelen, että jotain meidänkin mieleistä moisen ryöpytyksen jälkeen tapahtuu.

Minäkin olen kipeä

päivis: Jorma kirjoitti eilen olevansa kipeä. Häveliäästi jätti mainitsematta, että myös minä olen kipeä, enkä suinkaan mikään sisar hento valkoinen. Vuosisadan matkaripuli, lyhyesti sanottuna. Ja kun Jorman tauti meni päivässä ohi, minä poden edelleen. Kuumettakin on pahimmillaan ollut 39,5. Tämänkertainen blogi jää siis lyhyen lännäksi. Kuvaakaan en jaksa lähteä etsimään.

Meillä on eriävä näkemys siitä, mistä saimme tuon taudin. Minä epäilen vankasti, että Kissin vakiannoksemme, kananmunasalaatti, oli syynä sairastumiseen. Söimme sitä keskiviikkona ja syödessä olin maistavinani salaattiin kuuluvassa majoneesissa oudon sivumaun. Kyllä, uskallmme syödä majoneesia nimenomaan Kississä, jossa kastike tuodaan teräsastiassa taatusti kylmänä. Ehkä kylmäketju oli tällä kertaa kuitenkin pettänyt.

No, koska Jorman mielestä syy ei ollut majoneesissa, hän ehdotti, että minun itse kokkaamani pasta tomaattikastikkeella oli syysairastumiseen. Aika pahasti sanottu. Oli miten oli, sairastumisen johdosta Seven Seasin yhtiökokous jäi minulta väliin. Illaksi tiedossa olleet saman yhtiön toisen, rakenteilla olevan kohteen pirskeet piti myös unohtaa. Kaikkea ei voi saada.

Olen kipeä

jormas: Yöllä kahden maissa heräsin siihen, kun olin tosi kipeä. Nappasin pari Coldrexia ja sain unen päästä uudelleen kiinni. Ja kun heräsin, olin vähintään yhtä kipeä.
Näillä näkymin näyttää kuitenkin siltä, että olisin lääketieteen ulottuvilla. Mutta jokunen päivä pitänee ottaa vieläkin loivemmin. Mukavaa, kun on ikioma sisar hento valkoinen. Vain sairaanhoitajan asu puuttuu. Joten ei tämän kummempaa blogia tänään.
Mutta näillä mennään, vaikka huomenna voi olla tämän päivän synkän pilven takana uusi synkkä pilvi.

Toilettiin on lyhyt matka.

Perheen kaksi Harley-Davidsonia

päivis: Eipä ole viime kuukausina ollut montaa päivää, etteivätkö sanat Harley-Davidson, Harrikka ja HOG olisi olleet kovasti puheissamme. Moottoripyörät ja erityisesti tuo Harrikka vilahti keskusteluissamme heti Thaimaahan tultuamme viime lokakuussa. Kun tilattu pyörä saapui ennen joulua, juuri muusta ei silloin puhuttukaan, ja paljon sillä käytiin tietysti ajelemassakin. Vaikka pyörä tuntuukin jotenkin yhteiseltä, ajattelin silti, että pitää minullakin olla oma Harrikka. Sijoittamisesta kun olen innostunut, menin ja ostin yhtenä iltapuhteena New Yorkin pörssissä noteeratun Harley-Davidsonin osakkeita.

Tässä on se The Harrikka. Perheen toinen
Harrikka on osakkeina jossain
bittiavaruudessa arvo-osuustilillä.

Harley-Davidsonin yksittäisen osakkeen hinta on sen verran korkea, että hennoin ostaa niitä ainoastaan neljä. Ensin tosin ajattelin ostaa vain kaksi, mutta se tuntui säälittävän vähältä. Sijoittamisessa kannustetaan aina käyttämään järkeä, mutta tämän ostoksen tein kyllä ihan tunnepohjalta. Siis tosiaan siitä halusta, että kyllä minullakin pitää olla.

Seuraan omaa, vielä alle kuukauden vanhaa osakesalkkuani tiiviisti, vaikka niinkään ei kai kannattaisi tehdä. Herkimmät ihmiset kun menettävät helposti yöunensa, jos pörssin käyrät eivät näytä jatkuvaa kasvua. Minulla kaikkien hankkimieni osakkeiden väri on ollut, jos ei koko ajan niin ainakin enimmäkseen punaisella. Mitenkä olenkin osannut tehdä niin kummallisia valintoja? Lääkekannabisfirmaa Kanadasta, Marimekkoa, Nordeaa, Lehto-Groupia ja Pihlajalinnaa Harrikan lisäksi. On ainakin oikeaoppisesti hajautettu vähän sinne sun tänne.

Harley ei siis tehnyt poikkeusta tästä punaisella olevan tuoton "säännöstä". Tosin en tiedä varmaksi, olisiko se edes iloinen asia, jos kurssi nousisi kovasti. Silloinhan minun pitäisi kai harkita osakkeiden myymistä, jotta saisin niistä toivomaani tuottoa. Aika paljon kurssin tietysti pitäisi kivuta ylöspäin, jos neljällä osakkeella kuvittelisi tekevänsä tulosta.

Osinkoja Harley-Davidson maksaa poikkeuksellisen usein, olisikohan ollut peräti neljä kertaa vuodessa. Mutta kun osinko on pieni, niin ei niistä neljällä osakkeella mitään kostu. Ensimmäinen osingonjakopäivä on toukokuussa, sillä ostin omat osakkeeni vasta vuoden ensimmäisen osingonjakoajankohdan jälkeen. Salkkuni arvoa tuo toukokuinen tapahtuma ei varmastikaan ihmeemmin heilauta.

Pörssiosakkeilla on aina jokin lyhenne, jota niistä käytetään. Harley-Davidsonin pörssiosakkeet on mukavasti lyhennetty sanaksi HOG. Sehän on sama kuin Harrikan omistajien maailmanlaajuinen klubi, Harley Owners Group. Siitä ilosta, että Jorma kuuluu tuohon ryhmään, meille (huom!) on tullut jo yksi Harrikka-väen lehti Yhdysvalloista. Eikä se edes ollut mikään turha läpyskä. New Yorkin pörssistä sen sijaan ei taida olla odotettavissa mitään paperista lueskeltavaa.

Milloin olen liian vanha aloittamaan alusta?

jormas: Aikoinaan ajattelin, että vietän elämäni leppoistamisvaiheen Sininauhasäätiön Pessi ja Illusia asumisen ja elämisen yhteisössä. Vaan toisin kävi ja silloin pohdin ehkä ensimmäisen kerran elämässäni otsikon kysymystä. Että pakkaanko päiviksen kanssa kerran vielä kamamme ja teemme pesän, josta meitä ei hevin laita taipaleelle kukaan.

Tämä oli yksi polku Jokilaakson ja merikonteista tehdyn Duokotimme syntyyn. Vaan eipä oltu edes muutettu, kun Päivis jo kyseli, että entäpä, jos hän sijoittaisi asuntoon Thaimaassa. Vaikka hän pelaa usein varman päälle ja hänellä on aika usein ensin repullinen kriittistä sanottavaa omista ajatuksistani, on hän ollut aina niiden kaikkien takana. Tosin, jos joskus on karautettu niiden johdosta ankarasti kiville, on saattanut kuulua jotain muminaa, että kenenkähän ajatus alkujaan lieni.

Joskus auringon asennon ollessa meille suotuisa,
saatamme tarjota tuoremehun sodalla joillekin

Joka tapauksessa oli minun vuoroni olla päiviksen uuden ajatuksen ja asuntosijoittamisen takana sekä tukena. Joskin pallon toisella puolella treenasimme useamman vuoden talviasumista kuukauden, kahden jaksoissa.

Nyt, päiviksen ensimmäisenä aitona leppoistamistalvena olemme olleet koko talven Thaikodissamme. Reipas viisi kuukautta takana ja pari viikkoa edessä. Suomen asioita olemme jännänneet ainoastaan kuinkahan pitkässä hangessa pitää kantaa matkalaukut Jokilaakson Merikonttikotiimme. Sillä lumen aurausta emme aio 300-400 metrin kotitielle hankkia.

Yksi uusi alku oli siis talvi Thaimaassa uusine Harley-Davidsoneineen, joten edelleen on vastausta vaille milloin olen liian vanha uuteen tai aloittamaan alusta.

Kolme päivää sitten kaivoin naftaliinista petanque-pallot ja hipsin oivaan joukkoon pelaamaan. Olin kohta 68-vuotiaana oman ryhmäni nuorin ja sanoivat minua pojaksi tai poikaseksi. Mukavaa olla ainakin joltakin osin kuin nuori kloppi.

Joku päivä sitten sattui päiviksen hyppysiin tai silmiin Vapon myynti-ilmoitus 12 hehtaarin suosta Oulun lähettyvillä. Hinta näyttää olevan nettihuutokaupassa 4000 euroa ja huutoaikaa jäljellä reipas kuukausi. Koska tekemisieni yhden kokonaisuuden on presidentti arvostanut sosiaalineuvoksen arvonimen arvoiseksi, niin nyt pohdin, että pitäisikö minulla tai yhdistyksellämme olla oma lakkasuo. Suon nimi nimittäin on Neuvostensuo. Jos sen hankin tai hankimme, niin sen jakaisimme kyllä mielellään  muidenkin neuvosten kanssa.

Yhtenä mittarina ikääntymiselle olen kuullut sanottavan ihmisen olevan vanha silloin, kun hän ajattelee enemmän menneisyyttä kuin tulevaisuutta. Itse olen näin tehnyt jo kauan, sillä elettyä on mukava muistella yksin ja muidenkin kanssa. 

Tänään ajattelen, että olen vanha silloin, kun en enää muista missä olin eilen ja mitä silloin tapahtui.