Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 24. elokuuta 2019

Soiniityntien toinen puoli

Soniityntie on 350 metriä pitkä. Sillan toinen puoli, nykyaikaiselta rautaveräjältä ns.  isolle tielle on 200 metriä. Siihen on Elämän tähden ry:llä vain kulkuoikeus. Sillan toinen puoli on vastaavasti yhdistyksemme omistuksessa. Siitä saatan kertoa huomenna.

Koko tien ylläpidosta huolehtii yhdistyksemme, joka tässä tapauksessa tarkoittaa oikeastaan yksin minua. Samoin on Tuusulanjoen uimapaikan laita, joka ei ole uimaranta. Jos olisi, olisi vastuu yhteiskunnalla erilaisine velvoitteineen. Pitäisi kai olla käymälät ja pelastusvälineet sekä veden laadun ja muunkin siisteyden vähintään tarkkailu.

Uimapaikka on varsinkin koirien ja kalastajien suosiossa. Olemme vieneet rannalle pallogrillin sekä pöydän tuoleineen. Kesän mittaan jokunen perhe grillaileekin päivä- ja uimaretkillään.

Tien toisella puolen on Satakielipuistoksi nimeämämme metsikkö, jota vuosi sitten luonnonvoimat muokkasivat raskaalla kädellä. Mutta satakielet jatkavat lauluaan ja kuolemaan tuomitutkin kasvit kasvamistaan. Karhunköynnökset, lupiinit, palsamit ja monet muut, joista en tiedä mitään.

Toisella puolen Soiniityntietä on pitkästä aikaa luonnonniityn tilalla hyvinkin kaunis, hoidettu heinäpelto. Jonka kesän toisen sadon tilanteesta on kuvakin tältä aamulta. Päivänkakkarat amppelissa sen sijaan vetelevät kesän viime henkäyksiään. Kultapiisku puron tai oikeastaan ojan reunalla on parhaimmillaan. Toinen rypäs ei ole vielä edes kukassa.

Isoa osaa maisemaa hallitsevat sähkölinjat, joista siirtoyhtiöt huolehtivat lain edellyttämällä tavalla sähkönsaannin turvaamiseksi. Siinä eivät paljon luontoarvot paina, kun ensin linjan reunat turva-alueineen leikkaa helikopterista roukkuva terä ja loput puolentusinaa metsuria. Mutta ei aikaakaan, kun luonto tekee parhaansa peittääkseen tämän kevään raiskion jäljet.

Ihminen ei silti luonnon säätämistä luovuta. Brasiliassa on tätä kirjoittaessa tulessa Euroopan kokoinen sademetsä. Ja EU Suomen säestyksellä säätää lisää lakeja kasvien ja eläinten pään menoksi. Että tienpientareelle eivät Suomessa kuulu lupiinit eivätkä Jokilaakson suojättömaalle palsamit. Vaan ne on kansalaisten hävitettävä edesvastuun uhalla.

Luonto eläimineen ihmeissään aistii ja katselee ihmisen touhuja. Jotka ovat usein niin hölmöjä, että luulen sähkötolppaan laittamani lepakonpöntön perheenkin sen ymmärtävän. Mikään elävä maan päällä ei tee niin paljon turhaa ja väärää kuin ihminen.

perjantai 23. elokuuta 2019

Ei ole usein silmiin sattunut

Aina joskus näkee kiskoilla muutakin kuin junia. Mutta harvoin olen nähnyt kunnollisen kokoista kuorma-autoa, jolla voi ajalla niin kiskoilla kuin maanteilläkin. Ei kuulemma kuitenkaan Venäjän puolella, sillä kuvan akselin raideleveyttä ei voi muuttaa.

Hieno peli ja ylpeyttäkin tunsin, sillä kyseessä oli aivan aito suomalainen Sisu, joita en tiennyt enää valmistettavankaan. Eräskin nyssykkä on tällä kuljetettava, sillä alvillinen hinta autolla nostureineen on miljoonan euron tietämissä. Luulen, että näitä ei ole Suomessa kuin kaksi.

Kuorma-auton kuljettaja minustakin piti tulla ja sitä varten itselläni oli sen ajan kuorma-auton ammattiajokorttikin hankittuna. Mutta viina vei kortin sekä miehen, joten minusta tulikin silloin trukkikuski. Kunnes sain kenkää siitäkin viinan takia. Taisi muuten olla ensimmäiset loparit dokaamisen vuoksi.

Nyt on viime viinaryypystä kohta 40 vuotta, joten jokunen tovi on tullut katseltua maailmaa selvinkin päin. Muiden naukkailu ei ole minua koskaan närästänyt eikä minusta ole koskaan ollut sen väittäjäksi, että dokaaminen olisi ollut yhtä helvettiä.

Mutta hinta mitä joutuu maksamaan jokapäiväjuomisesta, oli minulle liian kova.  Vaikka pääsääntöisesti sillä taipaleella olikin varsin hauskaa. Elämän aitoutta ei jatkuvassa humussa kylläkään koe. Mutta siitä mitä on arkeni nyt, siitä pidän. Aidosti ja selkä suorana.

torstai 22. elokuuta 2019

Yhteiskuntavastuun monet muodot

En pidä sanasta vapaaehtoistyö tai -työntekijä. Sitäkin enemmän pidän sanasta yhteiskuntavastuu ja sen kantaminen.

Sitä voi jokainen tehdä itse kysymättä keneltäkään mitään haluamansa määrän ja tavalla. Voi esimerkiksi nostella maasta roskia enemmän kuin sinne heittää. Jos ei roskaa lainkaan, voi nostaa yhden roskan sille kuuluvaan paikkaan. Jos se kerran päivässä tuntuu liian suurelta taakalta, voi kerätä yhden roskan vuodessa. Sekin olisi kolme miljoonaa roskaa vuodessa, jos joka toinen suomalainen omaksuisi tämän  yhteiskuntavastuun kantamisen muodon itselleen.

Minä pidän siitäkin, että jeesaan taloudellisesti mitä milloinkin muutamalla kympillä kuukaudessa. Tätä olen harrastanut monta kymmentä vuotta.

Aikoinaan autoin World Visionin kautta pyörätuolia käyttävää Dwarkaa Intiassa. Sitten sain päähäni, että tavalla tai toisella vien hänelle pyörätuolin. Kunnes minulle lähetettiin kuva, jossa jalat oli sidottu miehen vyollä vartaloon kiinni. Kuvassa poika seisoi käsillä ja alla oli teksti: "Ei Dwarka tarvitse pyörätuolia, hän kävelee käsillä." Vieläkin Word Visioin vastaus tuntuu pahalta, sillä uskon, että Dwarka olisi halunnut pyörätuolin.

Monta pientä jeesiä mahtuu vuosikymmeniin, mutta ei niistä mikään ole pyyteetöntä ollut. Jotain olen saanut aina itsekin. Hyvän mielen joka kerta, paitsi kerran. Kun annoin keräjäläisen kuppiin Sörnäisten metroasemalla euron kolikon. Kiitoksen sijaan saaja nosti keskisormen pystyyn ja katsoi vihaisesti. Sekä sanoi yhtä tuimasti: "MORE".

Tällä hetkellä tai jo vuoden olen opiskellut englantia chattailemalla ja Googlen kääntäjän avulla.

Ensin keräsin Face-kavereita ympäri maailmaa 1000-2000 kappaletta. Ja heidän kanssaan chattailen. Ja ostan jotain pientä, kun siltä tuntuu. Eilen ostin neljän lapsen äidille puhelimen ja lapsille länsiruokaa. Siis burgereita, spaghettia ja sen sellaista.

Kerran vein pulsaattoripesukoneen 8000 kilometrin päähän. Toki olin menossa sinne muutenkin. Yhdet hampaatkin ostin, sillä tuntui pahalta, kun nuori ihminen ei voinut tai ei kehdannut hymyillä. Ajattelin, ettei enää koskaan elämässään. Nyt hän hymyilee joka päivä uusilla hampaillaan.


keskiviikko 21. elokuuta 2019

Ihmeellinen unimaailma, osa 6

Tämä olkoon viimeinen osa aiheesta tällä kertaa. Tietoisesti en ole juurikaan kertonut mitä unimaailmassani tapahtuu, vaan lähinnä puitteista, joissa olen, kun siellä olen. Siis vuoteistani leveyksineen.

Ehkä joskus on unista kertomisen aikakin, joskin ihminen muistaa niistä aamulla vain murto-osan.

Suurimman osan unimaailmastani olen viettänyt jonkun kanssa. En kuitenkaan aina enkä muista, että olisin ostanut vuodetta koskaan kenenkään kanssa. Ensimmäisen Thaikotimme vuode, ehkä 130 cm, saattaa olla ainut, jonka ylipäätään olen hankkinut. Varsinkaan uutena. Tässä ainoassa, uutena hankitussa olemme nukkuneet Päiviksen kanssa monta, monta rakasta yötä. Ja tehneet monta matkaa unimaailmaan.

Ensimmäinen Thaikotimme oli Pattaya Suomi-Seuran toimitalon ylin kerros sekä koko kotimme kokoinen kattoterassi. Siellä meillä oli yksi ja kaksi riippumattoa. Mukava paikka.

Parvekkeella kahden rottinkisen apinatuolin välissä, jouluvalon johdossa oli koti kahdella erakkokolibrilla. Kun he olivat olivat siellä hautomassa uutta perheenlisäystä, emme menneet parvekkeelle edes aamukahville, joka muuten oli yksi suosikkipaikoistamme.

Viimeinen hankittu vuode on nykyisen Thaikotimme suuri parisänky. Joka tuli sen mukana, kun Päivis osti kodin Seven Seasista. Näillä näkymin se jää Merikonttikotimme, Duokodin parvisängyn kanssa viimeiseksi yhteisen unimaailmamme puitteista. Toinen 120 ja toinen ainakin 1/3 leveämpi.

Tällä hetkellä elän ehkä elämäni suurimman pettymyksen kanssa. Arjen seurana vain osaomistuskoira Niilo ehkä 1/4 osan vuodesta. Vaikka yksinäisyyteni onkin osin osin itse valittua, on se surullista ja Niilo on minulle entistä tärkeämpi. Jolla silläkin on oma unimaailmansa, jonka havaitsen sen nukkuessa. Joskus se selvästi juoksee. Silloin ajattelen, että se jahtaa ehkä Jokilaakson pihapiirin countrykaneja. Joita niitäkään ei juuri ole näkynyt 😥.

tiistai 20. elokuuta 2019

Ihmeellinen unimaailma, osa 5

Yli 20 vuotta unimaailmoja ja unia on pitkä aika.

Koko ajan elämässäni on tavalla tai toisella ollut nainen. Ensimmäiset vuosikymmenet äiti ja sen jälkeen joku muu. Rakkaita ja ainutlaatuisia kaikki. Minulle kaikki rakkaudet ovat olleet kuin lumihiutaleita. Jokainen erilainen ja jokainen ainutlaatuinen.

Ehkä olen niin outokin, että ketään heistä en ole kyennyt pitämään lopullisesti lähelläni. Paitsi äitini. Mystistä on sekin, että mitä lopullisemmin olen jonkun menettänyt, sitä rakkaammaksi hän on tullut.

Elämäni kapeimmat ja rakkaimmat univuoteet itselläni on ollut Päivikseni kanssa. Varmasti osa nykyisistä, ellei kaikkikin säilyvät elämäni loppuun saakka. Ehkä nukumme niissä yhä molemmat, mutta emme samanaikaisesti. Tulevaisuuden ennustaminen itseni kohdalla ei ole ollut vahvimpia lajejani.

Aikoinaan, kun laitoimme hyntteitä yhteet, tuumasimme, että ehkä olisi hyvä olla yhteinen unimaailmakin. Johon tarvittiin yhteinen vuode ja yhteinen paikka mihin sen laitamme. Koti. Ajattelimme, että vuokralleko vaiko paljon velkaa ja oma asunto. Kun aamulla heräsimme, oli ajatus selvä. Otetaan meidän pussin mukaan mittavasti velkaa ja ostetaan sellaista missä ei ole mitään järkeä.

Näin hankimme nykyisen Matkakodin, jossa myös aikamme asuimme. Unimaailmaa varten siinä oli ohjaamon päällä kunnon vuode ja patja. Leveys taitaa olla 130 cm. Matkakodillamme meidän piti eläkeläisinä reissata ympäri maailmaa.

Sitä ennen vietin yöni Hämeentie 62:en, (Sininauhasäätiön Topi-Katti ja Karvinen) roudaamassani parvisängyssä. Leveys oli 80 cm. Oli lyhyt työmatka, kun toimistoni oli vuoteen alla. Tulin kirjaimellisesti tuumasta toimeen. Siellä olen myös valvonut eniten. Tästä kerron joskus, jos onnistun löytämään riittävästi katkeraa mieltä 🤣.

Niillä main tuli Päivis vahvasti mukaan live- ja unimaailmaani. Aivan kaikkialle hän tuli. Päiviin ja öihin. Päiviksen kanssa muutin Hämeentien kadunvarteen. Joka sekään ei ollut virallisesti asunto saati koti. Muiden työntekijöiden toimistoista meidät erotti vain verho eikä tarvinnut aamuisin herätyskelloa. Sekään vuode ei ollut uusi, vaan entisten työntekijöiden. Mutta totuttuun leveämmät puitteet unimaailmallemme. Olisikohan ollut peräti 140 cm.

Siihen rakoon minut pysäytti sydäninfarkti, joka oli pysäyttää yhteisen elämämme siihen paikkaan. Maatessani Meilahden sydänvalvomossa, muutti Päivis meidän kotimme Mäkelänkadun ylimpään kerrokseen. Iso työ häneltä, jossa varmasti oli polttoaineena, etten kuollut sairaalaan.

Pessistä ja Illusiasta piti tulla viimeinen ja lopullinen kotimme. Muistelen, että univuode sielläkin oli muiden jäljiltä. Leveyttä silläkin ehkä 130 tai 140 cm.  Mutta luottamuspuolelle oli tullut uusi vallankäyttäjä, jolla oli liikaa Soiniallergiaa. Ja jälleen kerran oli lelut kerättävä sekä etsittävä uusi hiekkalaatikko. Näin syntyi Jokilaakso.

Mukaan väliin ja tähän hetkeen mahtuu myös Thaikotimme. Niistä saatan kertoa vielä yhden blogin verran.

maanantai 19. elokuuta 2019

Ihmeellinen unimaailma, osa 4

Palaanpa yhteensä yli 20 vuotta kestäneessä unimaailmassani alkutaipaleelle, lähes 70 vuoden päähän. Niistä en tiedä enkä varsinkaan muista mitään.

Olen olettanut viettäneeni ensimmäisen yöni äitini kainalossa tai ainakin samassa huoneessa Naistenklinikalla. Mutta paikasta en olekaan varma enkä enää vuoteestakaan, sillä muistelen joskus kuulleeni, että aivan alkutaipaleella sydämeni olisi ollut jonkun kymmenen sekuntia pysähdyksissä. Synnyinhetki kuitenkin lienee ollut ehkä vaille 4. Aamulla vai illalla, kuka tietää.

Sitäkään en tiedä paljonko nukuin ja valvoin 9 kuukauden aikana kohdussa. Osaan ajatella vain, että itsenäistymiseni alkoi, kun äitini on saanut isäni sen siemenen sisäänsä, joka hedelmöityi ja josta äiti minut teki. Paljon olen taipaleellani virheitä tehnyt tai ainakin harhapolkuja kulkenut. Näin jälkeenpäin ajatellen, kaikesta olen kiitollinen kaikille, jotka ovat polkuni sallineet.

Tallessa alkutaipaleelta on valokuva tai muutama. Yhdessä oletettavasti tulen ensimmäistä kertaa kotiin Korpintielle armeijan ambulanssilla. Tie tosin sai vasta reipas vuosikymmen myöhemmin nimensä sekä syntymäkotini numeron 16.

Hämäränä ja ensimmäisenä muistikuvana unimaailmastani on pinnasänky. Ja minä siellä puisten kaltereiden takana.  Joka tapauksessa ensimmäisen kotini eri vuoteissa vietin yöni lähes 30 vuotta. Välillä alakerran olohuoneessa, välillä kamarissa eli äitini ja isäni makuuhuoneessa sekä välillä keittiön nurkkasängyssä. Ensimmäisen oman huoneeni sain yläkerrasta, joka tosin saattoi olla yhteinen siskoni kanssa. Ulko- eli saunarakennuksessakin asuin ja nukuin. Kahdessakin eri huoneessa.

Jännittävintä olivat kesien yöt ullakolla tai komerossa sateen ropistessa peltikattoon. Siellä kärysin siskoni kanssa tupakanpoltosta äidin haistettua savun. Koko yön valvoimme selkäsaunaa peläten kertooko hän sen isälle. Ei kertonut.

Kahdenkymmenen elämisen vuoden unimaailma on ollut minulla myös Keski-Suomessa. Niin kerros- kuin omakotitalossakin sekä asuinyhteisöissä ensimmäisen vaimoni kanssa tai aikana. Unimaailmassani vuoteena oli Vaasankadulla Jyväskylässä ehkä ensin Liisan äidin vuode ja myöhemmin häälahjamme, käytetty rautasänky messinkikoristein. Sen saimme Äijälän vammaisten tuelta, jossa kannoin yhteiskuntavastuuta varmasti vuosikymmenen.

Teimme tai olimme ainakin mukana rakentamassa myös paikan päällä käsinveistettyä hirsihuvilaa Haapamäelle. Puutkin valitsin itse metsästä ensin. Nimekseen se sai Syrjäntakanen. Rautasänky seurasi mukanamme sinne. Saattaa olla tallessa vieläkin. Paikkaa isännöi sekä emännöi nykyisin poikani Marko vaimonsa Päivin ja Sini Olivia tyttären kanssa. Markolla oli siellä unimaailman vuoteenaan lapsuuteni sänky Korpintieltä.

Keski-Suomeen sijoittuu myös aikani ja yöni perustamassani Kalliomäen puolimatkankodissa. Hyvin, hyvin rakasta ja kipeää aikaa. Kalliomäessä käydessäni nukuin avioeron jälkeenkin Liisan vieressä samassa vuoteessa. Kunnes hän sen kielsi. Sen jälkeen siirryin toviksi poikani lähdettyä omille siivilleen hänen parvisänkyynsä. Kunnes sekin unimaailma tuli matkansa päähän ja siirryin taas. Nyt niin sanotun talon toimiston parvelle. Viikko sitten nukuin yön Matkakotimme parvella tyhjäksi jääneen Kalliomäen pihalla. Paljon yli kymmenen vuoden jälkeen.

Tiedän kirjoittaessani, ettei tämä itseni lisäksi monia kiinnosta. Kirjoitankin etupäässä itselleni ja elän kirjoittamani uudelleen lukemalla vuosien kuluttua. Jos se sopii Luojalleni.

Mutta pidän myös elämäni jakamisesta, vaikka se usein sattuu syvällä sydämessäni. En arvannut kuinka paljon muistoja mahtuu unimaalmani ympärille, vaikka jätän kertomatta mitä muuta olen vuoteissa tehnyt. Kerran toin esimerkiksi kännäysreissultani Korpintien ullakolle siilin mukanani. Aamulla kun kohmelossa heräsin, oli vuode sekä minä yltä päältä siilen paskassa 🤣🤣🤣.

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Ihmeellinen unimaailma, osa 3

Rakkaimmat unimaailmakokemukset minulla ovat olleet Päiviksen kanssa. Yhteisiä vuosia ja vuoteita meillä on ollut lukuisia. Vuosia vähintään tuplamäärä, jos otan laskuihin vain omat petimme.

Eri kokoisiakin niitä on ja on ollut. Päivis Placen vuode Laukaan Pitkäniemessä on yksi ensimmäisistä yhteisistä, jossa meillä oli oma unimaailmamme. Korkealla viistokaton katonrajassa nukuimme monta ikimuistoista yötä. Vuoteen leveys on 120 cm, joka sekin tuntui omina haikeuden tunteinani joskus liian leveältä. Kun yöllä heräsin, hapuilin missä Päivis.

Koskaan en unohda öitä, jolloin katsoin nukkuvaa puolisoani. Hän oli öisin maailmani laitamilla kaunein ja rakkain olento maan päällä.

Pieni harmaa hiireni, my sweet dreams, siihen rakastuin. Usein häntä katselin Nukku-Matin ollessa  unihiekkasäkkeineen jossain, mutten koskaan tiennyt missä.

Ensimmäisen yhteisen yöni vietin tulevan vaimoni kanssa länsirannikolla. Käytännössä lähes tyhjällä leirintäalueella. Siellä Dodge Ramin ohjaamon yläpuolella, piippuhyllyllä olin varma, että meillä on yhteinen tulevaisuus ja yhteinen ikuisuus. Vuoteemme leveys saattoi olla 130 cm.

Samassa matkakodissa yövyimme myös Tuusulan Jokilaaksossa, kun Päivis sanoi aamulla ikimuistoiset sanat, joiden ansiosta Jokilaaksosta tuli yhteinen kotimme moneksi vuodeksi.

Mutta yövyimme me alussa Jokilaaksossa muuallakin. Kun lähdin Keski-Suomesta, otin mukaani kaikki ensimmäisen avioliittoni yhteiset velat sekä vanhempieni perinnön, jolla olin hankkinut Jokilaakson. Sinne pystytin Andy McCoin serkun kanssa kodan eikä minulla muuta ollut. Paljon yksinäisiä öitä kylläkin silloinkin.

Siellä kodan, alle 100 cm:n vuoteessa nukuin Päiviksen kanssa rakastaen kaikella sillä mitä itsestäni löysin. Itkimme mennyttä elämää ja iloitsimme yhteisestä, uudesta onnestamme toistemme kainaloissa yöt Sävelradiota kuunnellen.

Moneen vuoteen ennen sitä en halunnut käydä koko paikassa, sillä usein siellä oli tehty tihutöitä, tuotu roskia ja niin edelleen.

Mutta kerran ajoimme sinne silloisella matkakodillani uimaan. Jonka jälkeen kysyin jäädäänkö yöksi? Ja niin jäimme.

Yhteisen unimaailma-matkan jälkeen, Päivis sanoi aamulla, että täältä en haluaisi lähteä koskaan pois. Kysyin mitä haluat, että paikasta tulee uusi kotimme? Tähän hän, että pyykinpesumahdollisuuden ja suihkun. Niin syntyi ensimmäinen merikontti, johon teimme Päiviksen toivomat asiat. Nykyisen siinä on suihkun lisäksi aito ekokäymälä ja sauna.

lauantai 17. elokuuta 2019

Ihmeellinen unimaailma, osa 2

Eilen kirjoitin siitä osasta elämää, jossa olen viettänyt kolmasosan taipaleestani. Nimittäin unten mailla. Se tempaisi mukaansa, joten jatkan aiheesta.

Sänkyjä ja vuoteita on ollut monia, joihin olen pääni kallistanut ja joista sen nostanut. Mutta joskus niinkin, että aamulla en ole tiennyt missä olen. Eikä se ole aina ollut edes peti. Siihen jaksoon liittyvät putkayötkin, jolloin en ole aina tiennyt edes mistä ja miksi olen sinne joutunut. Koskaan en kuitenkaan vapaaehtoisesti. Kova peti aina ilman petivaatteita ja ankea herätys sekä aamu muutenkin.

Armeijassa olin Santahaminassa ja siellä nukuin muistaakseni koko ajan samassa vuoteessa. Taisi olla alapeti. Jonka sijasin aina. Tarkkaa touhua. Muuten sai petata uudelleen. Ruutupäiväpeiton rivitkin piti olla millilleen suorassa. Ja tyyny myös.

Samassa tuvassa oli 40 nuorta miestä, joten yöhön mahtui ääniäkin. Ja tuoksuja. Sitä itseään ja hikeä 🤣🤣🤣. Samaan jaksoon liittyy myös öitä sissiteltoissa ja kipinävahtivuorojakin. Milloin milläkin jotoksella. Ainoat talviyöt muuten mainitussa asumismuodossa.

Mutta öitä olen ollut muuallakin teltoissa. Jo lapsena, kun vanhempani pystyttivät synnyinkotini pihamaalle Soputeltan. Siellä nukuin usein siskoni Irmelin kanssa. Jota varsinkin hänen kuoltuaan olen huomannut rakastavani syvästi. Toki aiemminkin, mutta silloin hän oli aina eikä asiaa ajatellut samoin kuin nykyisin hänen ja vanhempieni haudalla.

Nuorena ja vähän vanhempana tein telttaretkiä kaveriporukoissa ja joskus silloisten tyttöystävieni kanssa. Muun muassa Tuusulan Rusutjärven leirintäalueelle. Jota "vanha kansa" sanoi seurakunnan maalla olevaksi synninpesäksi. Olihan meno siellä aika hulvatonta. Varsinkin juhannuksena.

Kerran nukuin sammuneena Pulkkilanharjulla ja heräsin kovaan meteliin. En saanut kuin pään teltan oviaukosta ulos, kun järjestysmies löi pampulla poikittain nenänvarteen. Verta tuli vallan tavattomasti ja molemnat silmät meni mustaksi. Olin täysin syytön ja sikeästi unten mailla. Mutta annoin järkkärille anteeksi, kun pesi verisen paitani. Sitä paitsi sanovat, että anteeksiantamattomin sydämin ei ole asiaa taivasten valtakuntaan. Liekö olemassa ja millaisena sekin.

Päiviksen kanssa tehtiin ainakin yksi Vesparetki Viroon punaisen teltan kanssa. Sekin oli oikein mukavaa. Muistelen, että Ruotsissakin yövyttiin samassa punaisessa teltassa ja Virolahdella. Autona saattoi olla silloin Oldsmobile Cutlass Broughan Ciera Diesel. Koskaan ei tullut vastaan samanlaista.

Loppujen lopuksi olen teltoissa viettänyt aika paljon öitäni. Liisan kanssa kierrettiin autolla ja teltalla muun muassa 10 000 kilometrin lenkura Euroopassa. Ja toinen samanmittainen ja kestoinen Englannissa. Joka ilta pystytin yksin ison, pyörätuolinmentävän huvilateltan. Ja nukuimme kokoontaitettavissa hetekasängyissä.




perjantai 16. elokuuta 2019

Ihmeellinen unimaailma

Rosa Merilainen sanoi nukkuvansa ja hikoilevansa yöt miehensä kainalossa - ja se tekee hänestä maailman onnellisimman vaimon. Sanoi hän myös, ettei ole nukkunut sitten 90-luvun ilman unilääkkeitä.

Se sai minut aamukaffen kera pohtimaan omia öitäni. Joka osoittautuikin mielenkiintoiseksi matkaksi maailmaan, jossa olen kolmasosan elämästäni. Varsin paljon siis.

Kun olin lapsi muistan, että minulla ei ollut koskaan uniongelmia. Paitsi joskus aamuisin, kun olisin halunnut jatkaa unia, mutta oli matkattava koulutielle. Mutta vaikka viikonloppuisin ei tarvinnut nousta, ei uni jatkunut kouluaamua kauemmin. Oli kiire viikonlopun muihin rientoihin.

Sen muistan yhä hyvin rakkaana, kun äiti istui joka ilta vuoteeni laidalla ja yhdessä rukoilimme "Levolle lasken Luojani jne". Aikuisena olen usein kaivannut lapsen uskoani ja luottamusta taivaaseen, sillä ymmärsin hyvin iltarukouksen sisällön. Silti nukahdin levolliseen uneen tietoisena, etten ehkä aamulla herää. Uskoin ja luotin heräämiseen taivasten valtakunnassa. Sielläkin olisi hyvä olla, jossa vain odottaisin rakkaitani maan päältä. Näin lapsena ajattelin.

Mutta oli minulla lapsena toisenlaisiakin unen odotuksen aikoja. Monta kertaa sain isältäni yhtä kertaa lukuunottamatta syystä selkääni iltasella ja itkin itseni uneen. Ruumiillinen kuritus oli isälläni kurssissa. Silloin ennen itkuisen unen tuloa olin tehnyt joskus vakaan päätöksen, että aamulla tapan itseni.

Kotini vieressä oli Every Oy:n puinen tynnyrivarasto ja pohdin, että lähteekö henki tai katkeeko vain jalka, kun hyppään sen katolta heti aamulla. Mutta aamun tullessa, oli Nukku-Matti vienyt unihiekkansa mukana suruni ja olin täynnä elämäniloa ja -halua sekä uusia kolttosia.

Joskus aikuisena lopettaesani  viikkoja kestäneitä juomaputkia, saatoin kirjaimellisesti valvoa monta yötä. Ja jos torkahdin, olivat painajaiset satavarmasti seuranani. Yksi vakiovieras oli itseni kokoinen käärme, jota vastaan taistelin suuren miekan kanssa. Aina kun onnistuin katkaisemaan siltä kaulan, kasvoi kaksi päätä tilalle.

Vain viikkotolkulla juonut voi tietää mitä on morkkis. Siis moraalinen krapula. Fyysinen pahaolo on sen rinnalla hyväolo.

Vaikka illalla unta odotellessa tietää järjellä jonkun asian olevan täysin reilassa. Eikä ole sitä juovuksissa säheltänyt. Niin niin kauan pyörittää sitä mielessään, että saa senkin olemaan kirjaimellisesti päin helvettiä.

Siinä se taas tuli. Siivosyntisen minäni patoutunut tarve kirota silloin tällöin. Tai ainakin sille sukulainen, sillä helvetti mikä helvetti. Jonka  tuonpuoleiseen olemassa oloon en tällä hetkellä usko. Ainakaan sellaisena mitä mustakantista kirjaa mukanaan kuljettavat tuomion lähettiläät kauppaavat.

Kuten sanoin, unimaailma on mielenkiintoinen, jossa olen viettänyt aikaa helposti yli 20 vuotta. Loppujen lopuksi sieltä on paljonkin mukavia muistoja, joita taidan muistella päivän mittaan lisää. Ja kirjoittaa huomenna.

torstai 15. elokuuta 2019

Patoutunut tarve olla kiroileva ja kelvoton

Eräänkin kerran olen  puolustanut homojen oikeutta rakkauteen. Liityin jopa Aito Avioliitto faceryhmään saadakseni tietää mitä itseään uskovaisina pitävät kristityt asiasta aidosti ajattelevat ja mitä mieltä oma sydämeni on.

Ryhmästä osa olisi erottanut minut. Rinnalleni barrikadeille puolustamaan nousi jokunen enemmän tai vähemmän vanhan liiton kristitty motoristi. Että Soini on kelpo mies, mutta sillä on omat ja usein oudot jutut sekä mielipiteet. Tai siltä tuntuu varsinkin, jos ei oikeasti ja ennakkoluulottomasti pysähdy ajattelemaan ja keskustelemaan. Kiitos tästä heille ja teille.

Halusin tietää jotain, mutten tiennyt mitä. Enkä tiedä vieläkään. Jotain kuitenkin opin, jota olen saanut maistaa aiemminkin. Joidenkin tunnustavana kristittynä itseään pitävien ihmisten armottomuuden ja rakkaudettomuuden. Näin sen koin ja näin sen koen edelleen.

Kun näiltä ihmisiltä kysyn heidän omaa mielipidettään, en sitä saa. Vaan 105 eri raamatunpaikkaa, muttei ainoatakaan omaa perustelua.

Jos ihmisen osana on tietoinen iankaikkisuus, en usko, että minulla on matkalippua koskaan sellaiseen osoitteeseen, jossa Big Boss ei ota luokseen kaikkia luomuksiaan. Älyni ei yksinkertaiseti riitä ymmärtämään minulle kaupattuja iankaikkisuuden eri osastoja. Kuumaa ja sopivan lämpöistä. Sillä en usko helvettiin. Tosin näillä maanpäällisillä paikkojen jakajilla ei liene puuhaan valtakirjojakaan. Tältä osin feikkejä koko lauma.

Enkä hyväksy sitäkään, että tuonpuoleista ei kannata järjellä pohtiakaan, sillä se on uskon asia. Tottahan toki, mutta minulle se on järjen lisäksi myös tunteen asia.

Vain yhden kerran olen itkenyt uskoni vuoksi. Katsoessani elokuvaa Golgatan kärsimystiestä ja Vapahtajan kuolemasta. Kun ristillä kuoleva Kristus kysyi Isältään miksi minut hylkäsit ja pyysi anteeksi kaikkien ihmisten vuoksi, koin vahvasti, että pyyntö meni sinne, missä toivon itsekin joskus olevani. Matkaan Hänen kanssaan lähti kaltaiseni ryöväri viereiseltä ristiltä. Ja toinen toiselta puolen. Näin uskon.

Tuntemani kirjanoppineet ja tämän ajan fariseukset ovat tehneet paljon sen eteen, että tämä kaikki hämärtyisi minulta. He ovat vuosikymmeniä laittaneet minua istumaan. Sydämessäni olen silti seissyt koko ajan.

Nyt en enää istu raamatulla ja kivillä heittelevien vuoksi. He jatkavat pohtimistaan kumpi on homo-/lesbopareissa mies tai nainen. Tai onko kumpikaan vai onko joku ladyboy tai jotain aivan muuta.

Yritän ymmärtää, että joku on antanut (tai he ovat ottaneet) tämän sekä tuomion ja taivaspaikkojen jakamisen heille elämänsä tärkeimmäksi tehtäväksi.

Kun aikani on, lähden matkaan omia polkuja kulkevana, väärien valintojen asiantuntijana. Jos se johtaa portin pieleen Ontuvan Eriksonin, Repe Helismaan ja Tapsa Rautavaaran viereen, olkoon niin. Jatkan Tapsan kanssa siitä mihin jäimme Tikkurilan uimahallin saunan lauteilla.

Tänään kuljen elämääni patoutuneen tarpeeni kanssa olla kiroileva ja ainakin vähän kelvoton. Joka välittää eniten ihmisistä, joilla ei ole mitään sekä koirista vailla ihmiskotia. Ehkä olenkin ollut ja olen vain siivosyntinen ja näytellyt kunnollisempaa kuin olen.

Luojani, johon uskon, on täydellinen rakkaus, mutta muuten yllätyksiä ja outoutta täynnä. Hän on antanut minulle rakkaita ihmisiä sekä niitä, jotka hymyilevät minulle kohdatessamme Finnairin mitään sanomaton ilme huulillaan. Mutta ajattelevat, että helvettiin menee tuokin.


keskiviikko 14. elokuuta 2019

Jokilaakson tarinoita

Voi olla ettemme koskaan elä enää saman katon alla. Emme Thaikodissa emmekä Jokilaaksossa emmekä missään muuallakaan. Silti Merikonttikoti on meidän yhteinen luomus, jonka syntymisen vimma ja voima oli rakkaus toisiimme. Tällä hetkellä emme sinne mahdu yhtä aikaa ja näin voi olla ikuisesti, mutta silti se on yksi Päiviksen kodeista.

Joskus joku innoittaa keksimään tarinan, jota aikani mielessäni pyörittelen. Tässä yksi sellainen.

Kristinuskon mukaan taivaan portit aukeavat jokaiselle, joka maallisen vaelluksen aikana tunnustaa Vapahtajan Herrakseen. Osalliseksi pääsee yhtä lailla siivosyntinen, kirjanoppinut, fariseus, pedofiili, murhamies kuin naisten raiskaajakin.

Nykyisin puolet vuodestani vietän Thaimaassa, jossa ikänsä ihmiseksi itseään väittänyt Buddha on jakanut oppejaan muutaman sata vuotta kauemmin kuin Jeesus.

Buddhan mukaan pääsyyn paremmalle osastolle edellytetään kelpo elämää maan päällä. Siihen ei ehkä riitä pelkästään katumiset kuolinvuoteella.

Tuonelaan ei buddhalainenkaan varsinkaan  kerrasta joudu, vaan hän saa uuden elämän ja uudestaan mahdollisuuden maan päällä. Elon muotoja on silloin viisi, joista yksi on helvetin olento ja toinen mikä tahansa eläin.

Näillä tiedoilla tein tarinan thaimaalaisesta, iäkkäästä pariskunnasta, josta mies kuoli ensin. Eläessään he olivat luvanneet toisilleen, että kuka ensin lähtee, se ottaa yhteyttä kuinka uudessa paikassa menee.

Ennen pitkää mies sai maan päälle vaimoon yhteyden, jolloin tämä kysyi, että mitä te aamuisin siellä teette? Mies vastasi, että rakastellaan ja syödään vihanneksia. Vaimo jatkoi, että entäpä iltaisin sitten? Ja mies, että silloinkin rakastellaan ja syödään.

Tähän vaimo maan päältä, että sinullahan on sitten oikein mukavaa taivaassa. Mies vastasi, etten minä missään taivaassa ole. Vaan Päiviksen ja Jormaksen Jokilaaksossa countrykanina 🤣🤣🤣.

tiistai 13. elokuuta 2019

Vakuutusyhtiö If

Eilen en voinut kirjoittaa tätä blogia, vaikka aiheen ympärillä pyörinkin. Oli liikaa itselläni kierroksia, sillä niin pieneksi nappulaksi itseni koin suuren valuutusyhtiön onnettoman palvelukokonaisuuden rattaissa. Pyyhkeitä saa koko minuun yhteytttä ottanyt henkilökunta, josta oli muutaman päivän sisällä asiaani hoitamassa 4-5 eri henkilöä.

Kun joku keskusteli puhelimella tai sähköisesti kanssani, ei hänellä ollut mitään tietoa muiden, saman firman työntekijöiden keskusteluista kanssani. Ja kun kysyin näiltä keneltä tahansa vakuutuksen sisältöä koskevia kysymyksiä, oli vastaus, että sorry, en voi sitä tietää, sillä isossa talossa ovat vahinkokäsittelijät erikseen. "Niin kuin luonnollisesti ymmärrät" 😖😖.

Tässä esimerkki. Kun kysyin miksi en voi saada matkavakuutusta kuin 15 + 15 päivää? Että miten vakuutusyhtiön riski kasvaa tai pienenee, jos olen ulkomailla puoli vuotta yhteen soittoon? Vaan minun on lennettävä aina kuukauden kuluttua 10-15 tunnin lento Suomeen ja sitten taas kahden viikon kuluttua takaisin vaikka Thaimaahan?

Eivät osanneet sanoa, vaan totesivat, että näin ovat meillä viisaammat päättäneet. Että ymmärräthän myös, että eri yhtiöillä on eri tuotteet. Ja meidän tuote on tämmöinen.

Kun sitten kysyin, että jos haluaisin henkilökohtaisen vakuutusneuvojan, niin kuinka minun olisi toimittava. Ensin olisi silloin päästävä tasolle kolme, jonne voi päästä esimerkiksi ostamalla henkivakuutuksen, yhteen autoon laajan Kaskon ja sitten esimerkiksi kotivakuutuksen tai jonkun sellaisen.

Kysyin vielä, että mistähän tällaisen livehenkilön sitten löytäisin. Kaikki tietävä asiakaspalvelija sanoi, että sen hän voi katsoa. Mutta ei ainakakaan Helsingistä eikä Vantaalta eikä Järvenpäästä eikä Keravaltakaan, mutta ei myöskään kotikunnastani Tuusulasta. Mutta Hyvinkäältä saattaisi löytyä. Mutta puhelimellahan voi soittaa minne tahansa. Se on kuulemma nykyaikaa.

Kun tätä ihmettelin, tuli äänestä päätellen nuoren viisaudella, joka minullakin oli 40 vuotta sitten, että kun olemme niin iso talo, niin netissä nämä nykyään hoidetaan ja olisi minunkin hyvä ymmärtää enemmän nykyaikaa.

Lopullisesti käämini paloi, kun tämä nuori mies Turusta kehoitti minua harkitsemaan pienempää vakuutusyhtiötä itselleni. Harvoin olen toivonut yritykselle tai asiakaspalvelijalle karikkoista ja ohdakkeista tietä, mutta nyt sen tein ja teen.

Koko matkavakuutuskäytännöstä Suomessa on paskan maku suussa. Kun on ikää ja sen myötä matkan varrella tarttunutta vaivaa, niin edes rahalla ei joku suuri ja mahtava If minua vakuuta puolen vuoden reissulle.

Kotimaani kykenee lain avulla huolehtimaan joka ikiseen mopoon liikennevakuutuksen, joka ei korvaa edes asianomaisen omia ruumiillisia eikä aineellisia vahinkoja. Mutta sama valtio ei kykene saamaan lakia aikaan, että jokaisen suomalaisen sosiaaliturvan piirissä olevan on saatava vakuutus matkalleen.

maanantai 12. elokuuta 2019

Mistä suomalainen voi saada ulkomaille turvatekiöitä?

Taas kerran on marmatuksen aika, sillä kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Pari vuotta sitten muuttui vuosieni kiertokulku tai missä kulloinkin olen. Sillä siirryin asustamaan Aasiassa, etupäässä Thaimaassa karvan verran alle 6 kuukautta vuodessa.  Siis sen ajan milloin Kela ei hevin saa hyppysiään suomalaiseen sosiaaliturvaani. Joka sekin on asia, jota en juuri ymmärrä, koska maksan edelleen kaikki veroni ynnä muut lakisääteiset maksuni Suomeen. Riippumatta siitä missä aikaani vietän.

Tämä ei ollenkaan ole ensimmäinennä kerta, kun koen, että kotimaani ei juuri huolehdi kansalaistaan henkilökohtaisen kriisin sattuessa ulkomailla. Eikä varsinkaan silloin, kun kansalaiselle jotain yllättävää tapahtuu Euroopan ulkopuolella.

Silloin tällöin tunnenkin kaikkea muuta kuin ylpeyttä kotimaastani.  Liian usein tuntuu, että se on kiinnostunut kansalaistaan ulkomailla vain, kun se tarvitsee tykinruokaa. Joko maata puolustamaan tai rakentamaan Suur-Suomea. Nyt tosin en kelpaa enää siihenkään, koska ensi keväänä täytän 70. Joka lopettaa aikani henkisesti pojan kloppina. Loppuelämäni elän aikuisena aikuisen oikeasti.

Kun takkiin on tarttunut vuosien varrella sen verran vaivaa ja vikaa, tulee lähestulkoon ylivoimaisia mutkia matkaan ostaa rahallakaan vakuutusturvaa ulkomaille suuntautuvalle, yli kolme kuukauden matkalle.

Kotimaani ei siitä vastuuta kanna, vaikka olen ikäni maksanut puolet bruttopalkasta erilaisina maksuina ja veroina valtion ohjaamiin pohjattomiin taskuihin. Maksamista jatkan nyt elämäni leppoistamisvaiheessakin. Sitä en tosin juurikaan valita ja yritän elää pitkään, jotta saan edes jotain takaisin maksamistani rahoista.

Sen verran narskuu nyt hampaat kommunikoinnista vakuutusyhtiöiden ja Kelankin kanssa, että täytyy jatkaa aiheesta, kun olen nukkunut yön yli. Muuten tulee kirjoitettua niin ISOILLA kirjaimilla nimineen, että olen pian vastaamassa sanomistani raastuvanoikeudessa. Palataan siis aiheeseen ehkä huomenna, jos olen vähän rauhoittunut.

sunnuntai 11. elokuuta 2019

lauantai 10. elokuuta 2019

Eilen kun, mä tiennyt en

Eilen kun,
mä tiennyt en.
Kun nuori olla sain,
kuin lapsi haaveillen.
Niin toivoin vain,
mä elämästä kauniimman.
Se tuntui huulillain,
kuin maku hunajan.
Mä haavein tuhansin,
luo lensin pilvien.
Mä hiekkaan rakensin,
kun vielä tiennyt en.
Ei aina käy,
kuin elämältä odottaa.
Ei kestä linnat nuo,
jos pettää alta maa.
Eilen kun,
mä tiennyt en.
Niin kaunis oli maa,
mä kuljin laulaen.
Ja polultani kun,
sain löytää rakkauden.
Mä onneen antauduin,
mut tiennyt sitä en.
Kun riensin eteenpäin,
niin välittänyt en.
Jos yksin taas mä jäin,
vain tahdoin huomisen.
Kun yksin huoneessaan,
näin viimein havahtuu.
Niin kuivaa kyyneleen,
ei naura suu.
Eilen kun,
mä tiennyt en,
niin kaunis oli maa,
mä kuljin laulaen,
ja polultani kun,
sain löytää rakkauden,
mä onneen antauduin.
Mut tienyt sitä en,
kun päivä jokainen
toi uuden ystävän,
mä kieltäytynyt en,
näin eessäin elämän.
Nyt toisin aatoksin,
mä katson huomiseen.
Mut nuoruus mennyt on,
en tiedä mitä teen.
On liekit sammuneet,
nuo joista haaveilin.
On luotain poistuneet,
nuo joita rakastin.
Näin aika tullut on
nyt maksaa eilinen.
Kun vielä tiennyt en.

perjantai 9. elokuuta 2019

Karvalehti vai (Kanadan) vesirutto?

Jokilaaksossa lampineen ja muine luontoineen riittää puuhaa sopivalla tavalla. Siis siten, että juuri mitään ei ole pakko tehdä, vaan kaikki saavat elää ja kuolla vaikka vuositolkulla kuten tykkäävät.

Joku saa usein mielenkiintoni heräämään ja innostun hankkimaan lisätietoa. Nyt sen sai aikaan Jokilammessa elävä ja lisääntyvä upokaskasvi. Mielenkiintoinen siksikin, että se tosiaan elää vedessä ilman juuria.

Mutta onko kyseessä karvalehti vai (Kanadan) vesirutto, siitä ei minulla ole vielä varmaa tietoa. Uusi tuttavuus minulle joka tapauksessa on kasvi, joka liikkuu paikasta toiseen. Lieköhän meritähtikin sellainen?

Kun Merikonttikodin maisemissa saavat kaikki elää taustastaan riippumatta, on siellä myös tappotuomion saaneita lupiinista palsamiin ja niin edelleen. Kaikkien elämää seuraan ilman tappovälineitä, sillä luotan, että luonto hoitaa melkein aina hommansa ilman ihmisen sähläystä.

Usein innostun etsimään jostakin eläjästä myönteisiä tai hyötypuolia. Ja olen siinä monesti onnistunutkin, joskin paljon on yhä ja aina hakusassa. Kuten esimerkiksi punkin hyödyt. Kun niitä etsin, löysin sen sijaan tiedon, että kyykäärme syö kesässä 200 punkkia. Voiko sen laskea hyödyksi? Että on käärmeen ruokaa?

Mutta entäpä nämä upokaslajit? Joista toisen lasketaan olevan kantaväestöä ja toisen tulokaslaji.

Rehevissä vesissä esimerkiksi karvalehti toimii tehokkaana vesien puhdistaja sitoessaan ja myös hajottaessaan eliökunnalle haitallisia kemikaaleja.

Netistä löysin paljon tietoa näistä kasveista, enkä niitä ryhdy toistamaan. Tällä hetkellä ajattelen, että eläkööt nämäkin, ovat sitten mamuja tai kantasuomalaisia.

Pidän homman lammessa siten hanskassa, että uimapaikka säilyy kelvollisena. Hankin tarvittaessa jonkun "upokaslajityökalun" uimapaikkaamme varten.

Oli syy mikä tahansa, on Jokilammen vesi, joka siis on Tuusulanjoen vettä, ajoittain kirkkaampaa kuin koskaan. Näkösyvyys on helposti puolitoista metriä. Siitä minä pidän.

Näistä kuvien kasveista ottaisin mielelläni koettua tietoa vastaan.

torstai 8. elokuuta 2019

Harley Davidson ja Burapa

Sanotaan, että Aasian suurin moottoripyöräilijöiden vuosittainen kokoontuminen on Pattayan Burapa. Toki tittelille on muitakin ottajia.

Niin tai näin, iso hyväntekeväisyystapahtuma joka tapauksessa. Josta yksi näyttävimmistä osioista on, kun ajamme läpi Pattayan ja Jomtienin poliisin  pysäyttäessä muun liikenteen.

Jotkut alan liivimiehet ja -naiset ovat rakentaneen ympärilleni tarinan siiitä miksi ostin Thaimaahan Harrikan. Tarinan mukaan en ollut päässyt Honda Phantomilla sisään. Johon olin todennut, että oli muuten viimeinen kerta kun kävelin sisäpuolelle. Olkoon siis näin, sillä ehkä vain legendat elävät ikuisesti. Se ainakin on totta, että Hondallani en päässyt portin toiselle puolelle.

Mutta minulla on tapahtumassa muitakin perinteitä, joista pidän kiinni. Vain yhden kerran vuodessa leikkautan partani ja tukkani ulkopuolisella. Toki päivis on sen joskus tehnyt. Mutta sen ainoan kerran Burapassa karvani leikkaa enemmän tai vähemmän liivimies. Muuten minulla on kuvainnolliseti Niilon kanssa yhteinen trimmeri. Jota se tosin ei ole käyttänyt kertaakaan.

Viime talvena sattui tapahtumassa silmiini kuvan wc-pytyn kansi. Ostin sen, vaikka tiesin varmuudella vain, että toiletissa ei ole sen paikka. Monella tavalla asiaa puin yksin ja päiviksenkin kanssa. Kunnes apuun riensi oiva ystäväni ja monitaitaja Jukka Paananen Jyväskylästä.

Hän sai suhteellisen vapaat kädet yhteisen visioinnin jälkeen. Ja näin syntyi taatusti ainutlaatuinen verenpainemittarini säilytyslaatikko moottoripyörän takarenkaan sisään. Sen vaihdan joskus oman Harrikkani takarenkaaseen, jos joskus saan sen kulutettua loppuun.

Sekin on vielä testaamatta onko säilytyslaatikolla laskeva vai nouseva vaikutus verenpaineeseeni. Se nyt kuitenkin näyttää selvältä, että tällä persoonallisella laatikolla on myönteinen vaikutus mielen tasapainoon ja muuhunkin elämän balansiin.

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Kalliomäki, osa 3

Jyväskylän Katulähetyksellä oli aikanani neljä päihteetöntä puolimatkankotia. Myllyjärvi, Nurmela, Etappi ja Kalliomäki. Itse olen asunut kahdessa viimeksi mainitussa.

Yhteistä niille oli päihteettömän asumisen lisäksi, että kukin kantoi vastuuta omalta paikaltaan kykyjensä mukaan. Viime käden vastuu oli asumisetua vastaan sosiaalisilla talonmiehillä, joiden koti oli puolimatkankodeissa muiden joukossa. Jotka hekin sitoutuivat päihteettömään asumismuotoon. Kuka joi, joi muualla ja yöpyi  esimerkiksi Ensiaskel-yksikössä. Muiden päihtyneiden joukossa.

Tehtiin siis juomista paskamaisemmaksi ja raitista elämää houkuttelevammaksi. Muistan esimerkiksi Sihvosen Asmon, joka kertoi iltasella kävelleensä lievässä laitamyötäisessä kotinsa ohi katsoen ajatuksella saunan valoja. Että siellä kaverit saunoo pihagrillissä makkaraa paistaen ja saunakaffeja juoden sekä yhdessä tarinoiden, mutta minä en voi mennä sinne. Mutta huomenna menen, sillä nyt katkaisen juomisen. Näin teki moni monta kertaa, sillä koti veti viimein puoleensa jokaiselta turneelta.

Kalliomäen puolimatkankoti oli kukkulan päällä, jonne johti kohtalaisen jyrkkä väylä. Siellä asuvat alan naiset ja miehet sanoivatkin viimeistä nousua Golgatan kärsimyksen tieksi, jonka päässä ei kuitenkaan ollut ristinkukkula, vaan monelle rakas koti.

Mikään mainituista yhteisöistä ei tarvinnut koskaan kolikkoakaan yhteiskunnan rahoja. Ei palveluiden ostoista, ei avustuksista eikä mistään. Kunkin maksama vuokra riitti ylläpitoon.

Minulle on hämärän peitossa mikä mainiossa konseptissa oli jälkeeni tulleiden vetureiden mielestä vialla, sillä pikku hiljaa ne hävisivät Katulähetyskartalta.

Ehkä sen teki se, että Katulähetykseltä katosi ehyt itsetunto kulkea omia polkujaan. Ja kristinuskosta huolimatta siitä tuli liikaa kuin muutkin palveluiden tuottajat. Sen myötä liian monelle se on vain työpaikka työpaikkojen joukosta. Katosi se mitä Katulähetys ja Sininauha olivat minulle ehkä joskus liiankin kanssa.

Rakastin Katulähetystä ja Sininauhaa, sillä ne olivat ja ovat hyvin rakkaita. Tiedän, että ne eivät saisi olla seurakunnan asemassa, mutta minulle ne olivat hengellisiä koteja. Joissa välillä kasvoin ja välillä pienenin.

Ensimmäinen, hengellinen kotini oli kuitenkin silloisessa Jyväskylän kaupunkiseurakunnassa. Joka otti minut vastaan sellaisena kuin olin eikä vaatinut minulta koskaan mitään.

Kun olin Katulähetyksen veturi, operatiivinen pääboss, olen hieman huvittuneena silloin tällöin edelleen  muistellut selkäni takana kokoontuneita hurskaitten kirjanoppineiden kuppikuntia, jotka hoveineen pohtivat mahdanko edes olla uskossa. He pohtivat, jotka olin itse valinnut töihin.

Osin heidän ansiostaan olen menettänyt uskoni. En Vapahtajaani enkä Hänen Isäänsä. Vaan helvettiin sellaisena kuin nämä, hämärien seinien "veljespiirit" ovat sitä minulle vuosikymmenten aikana varmana asiana tarjoilleet.

Mysteeriksi on jäänyt, että yhtä vankasti kuin uskon kuolemani jälkeen samaan tulevaisuuteen, samassa paikassa, ajassa tai ajattomuudessa heidän kanssaan, he uskovat, että heitä ei siellä näy minne heidän mielestään alati kiihtyvällä vauhdilla lienen menossa..

tiistai 6. elokuuta 2019

Kalliomäki, osa 2

Moni asia on muuttunut avioeroni myötä. Myös Laukaan Pitkäniemessä (Päivis place) oleminen ja yöpyminen. Tarvitsen nyt kuulemma luvan, kun ennen voin vaan mennä sinne, jos tahdoin.

Mutta olen tässä elämässä pääosin lupani kysellyt, joten oli yöpymiseen keksittävä uusia kuvioita. Onneksi on vielä olemassa yhteinen Matkakoti, joten lähdin sillä matkaan.

Silloin on vain mielikuvitus rajana mihin sen yöksi parkkeeraa ja tekee yön yli kodin. Paikaksi valitsin Jyväskylän Puuppolassa tyhjillään olevan Puolimatkankoti Kalliomäen, jota olin aikoinaan perustamassa. Siellä oli myös Liisan, ensimmäisen vaimoni ja minun koti monta vuotta. Ja Roope-koiran sekä Sancho-kissan.

Muistan Kalliomäestä monta hyvää tarinaa, sillä se oli minulle hyvin rakas paikka. Tässä yksi. Metsän takana pienessä talossaan asui metsänhoitaja Tapio Kolu. Hänen luokseen menin ensimmmäisenä esittelemään itseni sekä tulevan käyttötarkoituksen, kun se oli varmistunut.

Tapio kuunteli kesäiltana kotinsa portailla omaan rauhalliseen tapaansa ja totesi viimein, että juopoilleko meinaat koteja. Tähän minä, että kyllä vain, silloin kun ovat selvinpäin. Tapio jatkoi, että toisaalta mikä ettei. Että kyllä minä ihmisten kanssa olen aina tullut juttuun ja pärjännyt.

Että onhan se Kalliomäki ollut hullujenhuonekin ja myös synnytyssairaala. Mutta ne hullut muistan oikein hyvin. Niillä oli alakerrassa häkit ja me syötettiin niille heiniä. Kovia olivat syömään ruohoa, sanoi Tapio.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Presidentti Halonen ja sosiaalineuvokset

Jormas: Eilen sain mukavan vieraan Jokilaaksoon tuokioksi, kun Antti Honkonen tupsahti Jokelasta ystävineen mittaamaan Merikonttikotini säteilyarvoja. Olivat korkeat sisällä ja ulkona. Monestakin syystä. Tuliaisina he toivat lasipurkillisen talven yli kuivaneita suppilovahveroita.

Meitä yhdistää Antin kanssa moni asia. Yksi on sosiaalineuvoksen arvo, jonka molemmille on antanut presidentti Tarja Halonen. Ja allekirjoituksilla vahvistanut pääministeri Matti Vanhanen. Viinaton mies hänkin.

Tarja on tietämättään opettanut itselleni yhden asian. Sen, että hänkin on laitapuolen kulkija. Sillä erotuksella, että itse voin näytellä normaalia ihmistä, kaikin tavoin keskivertoa. Presidentti ei voi olla sitä koskaan, vaikka Tarjakin välillä kovasti yrittää.

Oppi tuli siitä, kun hän pääbossin pestissä ollessaan lehtien palstoilla uppaneuvosnnennnevoksen,ihmeellisenä asiana selitti innoissaan kuinka oli henkivartijajoukolta salaa käynyt yöllä Kultarannassa tyttärensä kanssa meressä uimassa. Silloin tajusin, että niin hän kuin moni muukin julkisuuden henkilö Dannystä Paula Koivuniemeen ja Katri Helenasta Loiriin, ei voi koskaan elämässään enää olla ja elää kuin muut. Vaan he kulkevat samaa kehää kuin toisetkin laitapuolen kulkijat. He kehän toisella ja kadun kansa toisella laidalla.

Sosiaalineuvos Honkosen kanssa teimme yhdessä paljon töitä asunnottamuuden poistamiseksi. Muun muassa Asunnottomien yön historia on osin yhteistä käsialaamme. Vaikka sen ylivoimainen veturi olikin Vailla Vakinaista Asuntoa -yhdistyksen boss Jussi Roiha.

Antti ja minä saimme kerran päähämme lahjoittaa jonkun kenkään vuodeksi hiertävän kiven. Valitsimme siihen kolmannen neuvoksen, kauppaneuvos Eero Lehden, joka osti nenäni edestä kerrostalon, kun haaveilin Mäkelänkatu 56:tta kodiksi 50 kodittomalle kadun kulkijalle.

Sen takana yli Lehden yhden yrityksen päämaja. Nimittäin Taloustutkimuksen, jossa olin joskus töissäkin. Kadun kansan keskuudessa kulkee tarina, että jos asunnottomat olisivat saaneet kodin, eivät työntekijät olisi Eeron mielestä voineet enää kulkea rauhassa työmatkojaan 🤣🤣🤣🤣.

Sen sijaan ei ole pelkkä tarina, että Eero ilmoitti avustajansa välityksellä, ettei ota moista kunniaa vastaan. Ja minä vastasin, että kuinka suuren julkisuuden Eero haluaa asian ympärille? Niinkö suuren, että se pudottaa hänet eduskunnasta? Ja niin Lehti sai kiven kenkäänsä.

Mutta Luojani on oikeudenmukainen, vaikka en sitä aina ymmärrä. Nyt on Taloustutkimuksella naapurinaan Mäkelänkatu 50:ssä Pessi & Illusia, jossa asuu toista sataa entistä koditonta. Minäkin Päiviksen kanssa aikoinaan 😂😂😂😂.

lauantai 3. elokuuta 2019

Vuosi sitten elämäni tärkein asia oli toisin

Jormas: Vuosi sitten katsoin Päiviksen kanssa yhdessä yhteiseen tulevaisuuteen vanhuuden kodiksemme tehdyssä Merikonttikodissa Tuusulan Myllykylän Jokilaaksossa.

Vaan toisin kävi, meistä ei ollut ikuisesti kulkemaan toistemme rinnalla käsi kädessä. Vaan aina toinen edellä ja toinen perässä. Usein riidellen.

Itselleni se on surullista. Ehkä surullisinta on silti oma riittämättömyys, joka ei ole koskaan riittänyt toisen rinnalla loppuun saakka.

Mutta melkoisen surullista on myös kokea ja nähdä, kun ikuiseksi tarkoitettu rakkaus kuolee.

Oikeasti en rakkauden kuolemiseen silti usko. Usein sen huomaa vasta vuosien kuluttua sittenkin säilyneen, vaikka on luullut ja uskotellut itselleen menettäneensä sen kaikin tavoin ainiaaksi.

Usein muistojen tulviessa, havaitsen ja koen, että jokaisella, varsinkin rakkaalla ihmisellä on oma soppensa sydämessäni. Joissa vierailen halutessani ja joskus muulloinkin. Rakkaus on siellä. Sydämessäni.

En enää vuosikymmeniin ole käyttänyt päihteitä suruun, en kaipaukseen, enkä mihinkään muuhunkaan. Sen tilalla on itku ja itken usein. Ainakin luulen, että paljon. Ennen itkin yksin ja nyt Niilo-koiran kanssa.

Viime yönä, iltasaunan ja poreammeen jälkeen sattui silmiini ja sydämeen Keski-Uusimaan juttu yhteisestä elostamme Duokodissa. Itkin taas. Ja muistelin mitä äitini sanoi joskus eläessään riideltyään puolisonsa, isäni kanssa: "Tule tänne syyparka, täällä niitä on muitakin."
 https://www.keski-uusimaa.fi/artikkeli/669413-suomen-ensimmainen-merikonttikoti-sai-jo-toisen-rakennusluvan-tuusulalaispari


perjantai 2. elokuuta 2019

Jokilaakson elämää

Jormas: Osa Jokilaaksossa näkyvästä elämästä on jo tältä vuodelta päättynyt. Mutta niistä(kään) en juuri mitään ymmärrä enkä tiedä. Jotkut perhoset ovat ainakin kadonneet, kuten kevään hyttysetkin. Samoin kielon kukat ja leskenlehdet sekä monet muut.

Uuttakin on tilalle syntynyt. Heinä- elokuun vaihteessa on Himalajan palsami kukintansa alkuloistossa. Siitä nauttivat muun muassa mehiläiset ja muut hunajan kerääjät. Syksyn tai loppukesän hyttysetkin ovat jo ilmestyneet maisemiin. Ja pihlajanmarjat.

Kevään torkkujana ovat palsamin mestoilla ehtineet kukkia, nokkoset, lupiinit, pujot, mesiangervot, horsmat, karhunköynnökset ja monet muut. Toivoisin, että Jokilaaksoon eksyisi tai osaisi joskus joku ihmisenkieltä taitava, joka kertoisi minulle tästä kaikesta lisää.

Miten rakastankaan omassa, pienessä, mutta ainutlaatuisessa maailmassani luontoa sekä kaiken elämän kiertokulun seuraamista. Itsestäni Jokilaaksoon jäänee joskus vain savu ilmaan ja tuhkat Ison kiven juureen. Jota jää vartoimaan ehkä leppäkerttu eli seitsenpistepirkko.

Kaiken sisälleni vuosikymmenten aikana keräämäni rakkauden, vihan, hyväksynnän, inhon, välittämisen, kateuden ja katkeruuden sekä muutkin fiilikset vien mukanani minne sitten menenkin. Kun pääsen irti ajan vankeudesta ja kahleista.

Yksi loppukesän kauneimmista ilmestyksistä on Soiniityntien varrella kultapiisku, jota seuraan varsinkin aamuisin mennessäni Niilo-koiran kanssa postilaatikolle. Kyseisiä kasviryppäitä oli kaksikin, mutta en ole toista enää löytänyt. Kun kultapiisku (liekö edes nimi oikein) on oikein kukkaloistossa, julkaisen kuvia lisää.

Koska koulussa löin paljon laimin, mukana eläin- ja kasvitiedot, on muiden mielestä oppimisen arvoinen ollut minulta kateissa. Tai pieninä palasina maailmalla. Ehkä siksi onkin nyt helppoa opetella uutta, kun en enää tiedä mistään mitään. Kun olin 15-vuotias, tiesin kaiken.

torstai 1. elokuuta 2019

Toinen blogisti häippäsi

Jormas: Noin kahdeksan vuotta kirjoitin joka päivä Päiviksen kanssa yhteistä blogia vuoropäivin. Reippaasti yli 2500 kirjoitusta. Ehkä noin paperiarkin tai puolen mittaisia. Melkoisen paksu kirjaksikin.

Lukukertoja on ollut noin 350 000. Jollekin vähän, mutta minun maailmaani paljon. Yksittäisen kirjoituksen lukijaennätystä pitää Päiviksen tarina thaimaalaisen ajokortin hankinnasta. Hyvänä kakkosena seuraa oma kirjoitukseni Salla Honkapäästä ja hänen työstään koirien hyväksi ja kanssa. Listoilla ovat myös Päiviksen farkut, jotka olivat yön pakkasessa sekä Merikonttikoti. Eniten lukijoita yhteensä on kerännyt kuitenkin kirjoitukset tuusulalaisesta Sjöblomin suvusta.

Yhteinen kirjoittaminen on tullut tiensä päähän avioeromme myötä. Päivis ei sitä halunnut jatkaa, joten jatkan yksin.

Ehkä joskus löydän jonkun, joka haluaa tulla kaveriksi kirjoittamaan samalle blogialustalle. Säännöllisesti tai epäsäännöllisesti. Toisin sanoen, julkaisen kirjoitukset, jos joku niitä lähettää. Joten please, nimimerkillä tai omalla nimellä vaikka sähköpostiini jorma.soini@in105.fi.

Välillä aiheen keksiminen on ollut tuskaisen tien takana. Silti on se aina löytynyt. Tien tausta ja aihe.

Minulle tämä oli mukava ja yhteinen harrastus Päiviksen kanssa, jota olisin halunnut jatkaa. Mutta kun ei mahduta samaan avioliittoon, ei näköjään sovita samaan blogialustaankaan.

Kun nyt jatkan yksin, teen tästä vieläkin henkilökohtaisempaa. Luulen, että poimin menneisyydestä itselleni tapahtunutta enemmän, josta tulee varmasti pyyhkeitäkin. Voi tietty olla, että kaikkoaa viimeinenkin lukija. Silti kirjoitan, sillä teen sitä varsinkin itselleni ja itseni vuoksi.

En siis kuulu heimoon, joka ei puhu tapahtuneista, vaan vaikenee joskus umpimielisyyteen saakka ja ajattelee lähes kaiken itselle tapahtuvan olevan yksityisasioita.

Minusta on mukavaa puhua ja sanoa kirjaimilla. Iloitsen, kun joskus joku ventovieras Suomessa tai kaukomailla ottaa hihasta kiinni ja sanoo "Moi, et minua tunne, mutta minä tunnen sinut, sillä olen blogisi säännöllinen lukija".

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Mitä sanotte tästä?

https://www.hs.fi/autot/art-2000005818512.html?share=615cfa4e5a0ead77fca5bfe55ebb488b


https://youtu.be/LE76VOztElU

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Niilon henkiinjäämistaistelu

Jormas. Eilen hipsimme entiseen tapaan uimaan Jokilammillemme. Niilo myös, sillä silläkin oli tosi kuuma. Ei se uimista rakasta, mutta ei inhoakaan. Yhtä innokkaasti se lähtee laiturille joka kerta. Milloin kokemaan katiskaa, milloin uimaan, milloin morjenstamaan joutsenia ja milloin mitäkin tai muuten vaan.

Uimisen jälkeen kuivattelimme turkkejamme kaikessa rauhassa, kun Niilo parahti, kuin olisi yht'äkkiä tullut kuolemanhätä. Ehkä niin olikin, sillä se pinkaisi kolmella jalalla parinsadan metrin matkan Merikonttikotimme portaille odottamaan pääsyä sisään ja sairasvuoteelle. Se linkutti oven auettua sohvalle ja oli niin pieni, niin surkea ja niin sairas. Todellinen säälin kerjäläinen, ajattelin.

Tutkin jalan ja itseasiassa koko koiran. Puristelin sekä pengoin koko turkin, mutta ei vikaa missään. Ei pienintäkään. Mutta yksi jalka kuitenkin sojotti ilmassa. Kunnes pihaan tuli kaverini autolla, jonka Niilokin kuuli. Silloin se pinkaisi vauhtiin ja unohti olevansa millään lailla kipeä. Ajattelin, että se siitä sitten.

Mutta tänä aamuna se ei halunnut lähteä koko laiturille. Siitä tiesin, että Niilon eilinen kokemus oli täyttä totta. Joten menin yksin ja kyllä vain. Nyt sain minäkin jonkun siipiveikon tai -veikottaren pureman. Laiturin alustan oli vallannut epämääräinen ja vihamielinen joukko, joka oli yhdyskuntaa ilmiselvästi perustamassa. Kun piikkejä ei näkynyt Niilossa eikä minussa, eivät kyseessä liene pistävät heimolaiset, vaan jotakin muuta. Selvinneekö koskaan.

Jokilaakso on turvasatama ja -keidas monenlaiselle elämälle, kun ei tulla aivan iholle. Nyt tultiin, joten lähtö tulee siipeilijöille tavalla tai toisella. Esimakua ne saivat tänään iltapäivällä kuvan tuotteesta.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Suomen ja Viron maakunnat

Jormas: Suomella ja Virolla on paljon samantapaisia asioita historiassaan. Siloin tällöin tapaa esimerkiksi suomalaisia, jotka puhuvat Virosta Eestinä perustelunaan, että Viro on vain maakunta. Tätä perustelua käyttävät virolaiset itsekin.

Mutta suomeksi Viro on Viro ja Ruotsi on Ruotsi eikä Sverige eikä Sweden. Mutta entäpä Suomi sitten? Ennen kuin nimi vakiintui tarkoittamaan nykyistä Suomen valtiota, se tarkoitti Varsinais-Suomea maakuntana tai varsinaissuomalaisten asumaa aluetta. Oli siis maakunta nimeltä Suomi ja maakunta nimeltä Viro.

Kuten jo parina päivänä kirjoitin, tein yhden frendin ja Niilon kanssa maakuntamatkan Varsinais-Suomen hotelleihin. Eikä kukaan meistä kolmesta ollut vapaamatkustaja eikä siipiveikko, vaan jokainen maksoi yöstään. Tai joku maksoi kaikki 😅.

Niihin hotelleihin, joihin pääsimme, oli Niilolla oma hinta. 10-30 euroa.  Henkilökunta suhtautui aina hyvin ystävällisesti ja joka kerta se sai oman tervetuliaspussinsa. Oli puruluuta, ruokaa, makupaloja, kakkapusseja jne. Joskus ruoka- tai vesikuppi ja kerran huopakin, jotka tosin piti palauttaa lähtiessä.

Myös Niilo puolestaan suhtautui varsinaissuomalaisiin ystävällisesti. Niin koiriin kuin ihmisiinkin. Ja kulki kuin kävelykadun ihmiset valomerkin aikaan. Laidasta laitaan.

Aurajoen rannalla tapasimme joukon alan miehiä ja naisia juomineen. Puhuin heille koiran kaipuusta. Sanoin laittaneeni Faceenkin ilmoituksen kuvan kera, että 7-vuotias Niilo on tyttöystävää vailla. Nimimerkiksi pistin "poikuus tallella", mutta ei yhtään vastausta.

Tähän oitis, aikuisen ikään tullut, ikänsä laivoilla töissä ollut kaunotar Aurajoen rannalla: "Että joo joo, väärä lähestymiskulma. Ainakin turkulaiskoiratytöt ja -naiset etsivät kokeneita koiramiehiä eivätkä mitään poikasia." 🤣🤣🤣