Pieni mieleni

Parisuhteen hienous on jakaa mielen paljous toisen ihmisen kanssa. Vaikka olen koko aikuisikäni jakanut, etsinyt, monta kerta jättänyt ja lähtenyt, olen perimmäisellä sillalla ollut aina lopulta yksin mieleni suurten, mutta muille mitättömien asioiden kanssa. Kun joskus herkimpinä hetkinä yritin kertoa ja jakaa sydämen syvimpiä tuntoja kyyneleet silmissä, saattoi elämäni jakaja, jonka joka solulla halusin ymmärtävän, katsoakin vain silmiin ja kääntää selkänsä sanoen, että mies ei itke.

Mutta joukkoon mahtuu helmiäkin, joista yhden koin ensimmäisen vaimoni Liisan kanssa. Perheeseeni kuului silloin hänen ja itseni lisäksi Marko, vähintäänkin henkisesti koiramme Biba tai Roope sekä kissamme Sancho tai Sissi. Olin monessa mukana päihdetyön lisäksi omaisuutemme pantattuna, joista Liisa ei juuri tiennyt, sillä hän vain luotti. Kun viimeisenä iltana ennen viimeisiä neuvotteluja pankin kanssa, joka oli viemässä kotimme, sain sanottua kaiken, koin tulleeni kuulluksi ja sydämellä ymmärretyksi. Liisa otti käteni syliinsä, katsoi rakkaudella silmiini ja totesi: "Mutta jäähän sinulle kuitenkin kaikki mitä rakastat." Sillä hetkellä koin hänen ymmärtävän 💘 minua itseäni enemmän.

Tähtien takaa rakennetun aasinsillan kautta pääsen viimein aiheeseen, josta minun piti tänään jatkaa kirjoittamista. Sillä eilen kerroin olevani Aasian taivaan alla ja nauttivani pienistä asioista. Sekä ajattelevani paljaalle käsivarrelleni lentänyttä kärpästä ja läimäytänkö vai en. Minulle mitätön ele olisi voinut olla sille elämää suurempi, kaiken lennon ja koko elon päättävä teko.

Vaikka kärpänen ei voi ymmärtää yläpuolella olevaa mahtitekijää, on se koe-eläinten kanssa silti samassa veneessä. Ne eivät käsitä ihmisen tuottamaa kipua koronalääkettä kehittäessään ja satuttaessaan piikittämällä apinaa kerta toisensa jälkeen. Vain ihminen käsittää sen olevan kaikelle elämälle hyväksi.

Mutta entäpä sitten tämä luomakunnan kruunuksi ja maailman navaksi itsensä ylentänyt, joka tappaa toisiaan ja eläimiä ahneuksissaan tai vaan huvikseen? Emme edes kykene ajattelemaan, että entäpä, jos meidänkin yläpuolella on jotain aidon viisasta? Joka käsittää, että ihmisen satuttaminen viime kädessä sukupuuttoon asti on maailmankaikkeudessa hyvä asia. Vaikka se loppupelissä tarkoittaisi koko ihmistarinan päättymistä. 

Kun tästäkään ei kenelläkään ole tietoa, vaan ainoastaan joillakin uskon olematon varmuus, on tietysti sekin mahdollista, että ihminen on kaiken olemassaolon kirkkain ja terävin luomus. Jos näin on, on universumin valistunein veikkaukseni, että jälkeemme jääneille ei jää ihmisestä kuin luut käteen, jos niitäkään.