Aika ei ole rahaa

Elämä eri muodoissaan on muuttanut minua paljon. Ehkä yksi merkittävimmistä on jo kauan kestänyt leppoistamisjakso, jolloin minulla on aikaa varsinkin itselle yllin kyllin. Jotkut sanovat sitä eläkkeellä olemiseksi ja ovat kiireisempiä kuin koskaan työssäoloaikanaan.

Mutta oma laitani on toisin, sillä vuonna 2008 päätin, että itseni kanssa tehdyn, viiden vuoden henkilökohtaisen oppisopimuskoulutuksen ja osa-aikaisten työssäolojaksojen päätyttyä 2013 en tee enää mitään rahan vuoksi. Se tarkotti ⅓ lisää aikaa lähes joka vuorokausi joutenoloon ja tarpeettomuuteen. Olen pitänyt siitä kirjaimellisesti kiinni ja ollut pintapuolisesti katsottuna täydellisen hyödytön tyhjän pantti.

Oikeasti se ei ole niin, vaan minulla on nykyisin paljon aikaa kaikelle sellaislle, joita en hektisessä elämässäni aiemmin edes huomannut olevan olemassakaan. Kuten vanhukselle, jota kukaan ei tervehdi, lapselle, jolle kenelläkään ei näytä olevan riittävästi aikaa, keskelle tietä jumiutuneelle madolle, leppäkertun pisteiden laskemiselle sekä kissoille ja kulkijakoirille.

Luulen, että Thaimaan taivaan alla joku paikallinen  ajattelee minut omituiseksi, kielitaidottomaksi, oudosti pukeutuvaksi ja käyttäytyväksi papparaiseksi, joka puhuu käsittämättömiä sekä kulkee omia polkujaan. Päällään naisten paita ja jalassa housut, joissa toinen lahje on sinisen ja toinen valkoisen sorttinen. Lapset ja vähän muutkin pitävät ehkä myös hauskana ja mukavana ylävitosineni ja leluineni. Kerran sainkin kauniin palautteen naapureilta juuri siksi, että minulla on aina aikaa varsinkin lapsille. 

Kun ei juuri ole rahaa muille jaettavaksi, ei minulle hymyillä ja olla ystävällisiä rahan vuoksi, vaan muista syistä. Ehkä se kuuluu täällä ihmisyyteen. Sitä saan jokatapauksessa osakseni enemmän kuin Suomessa koskaan.

En tiedä mikä vai ajan patina, joka on silotellut henkisiä kurttujani korvien välistä ja sielustani. Sillä viime kesänä tapasin vuosien tauon jälkeen tosiystäväni Jarmo Hakkaraisen. Joka antoi minulle oudon palautteen: "Vuodet ovat hioneet terävimmät särmäsi. Pidän muutoksesta." Mutta sen verran on entisajan ytyä kuitenkin jäljellä, että menee aikansa, jotta voin ottaa palautteen aidosti myönteisenä, joksi se oletettavasti oli tarkoitettu 🤘. 

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen monesti etsinyt isäni usein ihmettelemää sattumaa tyhjyydessä. Että onko sitä siellä? Ehkä se oli karskin, sodat käyneen jermun tapa etsiä elämän ja olemassaolon tarkoitusta. Joka tapaukseesa hän lähti haikein ja hieman pettynein mielin unelmissaan toisenlaiset eläkepäivät, jotka hän käytti armeijauransa jälkeen osin Amer-Tupakalla varastomiehenä. Viimeiset sanatkin äidilleni ja minulle muistan: "Koittakaa pärjätä."