Raapaisu thaielämääni

Muistelen, että vietän nyt kolmatta talvea Phatthalungin provinssin pääkaupungissa Phatthalungissa, Morakotin ja vähän minunkin Thaikodissa. Kaupungin keskustaan on matkaa viitisen kilometriä, jonne skootteroimne pari, kolme kertaa viikossa. Morakotin ollessa PeeCeeX:n satulassa takanani, on nopeus 40-50 kilometriä tunnissa. Jos ajan kovempaa, ei Tata tule kyytiin, joten näillä mennään. Noin euron litralta maksavaa menovettä kuluu mennen tullen matkalla yhteensä pari desiä. 

Kolmasosalitra Heinekenin alkoholitonta olutta maksaa yhtä paljon, juhlamokkaan rinnastettava kahvi saman kuin Suomessa, kuten lähes MacDonaldsin hampurilaisetkin. Vaikka esimerkiksi aamiainen paikallisten ruokapaikoissa on Suomen vastaaviin verrattuna reippaasti halvempaa. En edes käsitä mistä he hankkivat ruoka-aineensa, sillä monessa paikassa saa länsirahaksi muunnettuna eurolla syödä niin paljon kuin vatsa ottaa vastaan. Tosin enhän käsitä Suomessakaan kuinka valmiiksi tehdyn ja pöytiin tarjoillun pitzan tai kebabin voi saada alle vitosella.

Luulen, että varsinkin Thaimaan maaseudulla ihmiset hyödyntävät ruokapöytään paljon enemmän luonnon kasvillisuutta kuin Suomessa on tehty koskaan. Se ei kyllä ole kaikki selitettävissä nälällä tai köyhyydellä, vaan osa tullee asenteista. Sen huomaan itsestänikin Suomessa. Laitanko suuhuni pihlajanmarjan, metsämansikan tai vaikka suolaheinän lehden mennessäni aamu-uinnille.

Joskus kirjoitin, etten oikein osannut kuvitellakaan viihtyväni etelän lomakohteessa, jossa ei ole meren rantaa lähellä tai vettä kortteerin uima-altaalla. Nyt vastaaviin paikkoihin on kymmenien kilometrien matka ja vilvoittavaa, vain auringon lämmittämää vettä tulee kuvan muoviletkun päästä toiletin seinällä. Toki joistakin kaupungin hotelleista saattaa löytyä allas, ehkä joku kuuman sorttinen huonekin, jota suomalainen ei kyllä hyvällä tahdollakaan sano saunaksi.

Farangin, eli länsituristin näkeminen kotikylällä tai -tiellä on vielä harvinaisempaa kuin Suomikotini pihapiirin rauhan rikkoja. Thaikotitieni varrella talossaan asuu kylläkin "Belgiunman", joka ei juuri tonttinsa ulkopuolella liiku. Sanovat naapurit, että siksi, kun ei osaa kieltä.

Mutta kieltä en osaa enkä opettele itsekään. Silti viihdyn ihmisten ilmoilla jakaen kansanvälisiä yläviitosia aikuisille sekä lapsille. Heille myös pieniä leluja ja koirille makupaloja. Tosin pikku purtavista saavat osansa nykyisin myös kanat kukkoineen ja naapureiden puolenkymmentä kissaa. Erityinen ilonaihe on varsinkin hännältään näkyvästi geenivikainen Black & White kissa, joka tuli viime talvena aamuisin syliini ja katosi lähdettyäni Suomeen viime keväänä. Mutta kun nyt syksyllä palasin Thaikotiini, palasi kissakin.

Yhdessä naapurissa asuu rotujenkoira, jolla oli tapana haukkua Morakot ja minut pystyyn kulkiessamne sen kotipihan ohi. Sitten se alkoi kurkkia Tatan veljen talon kulmalla kuolaten, kun kotipihamme eläimet nautiskelivat syötävillä. Kunnes se oppi ottamaan paikkansa kaikkien eläinten yhteiseltä ruokakupilta. Nyt se syö kädestänikin ja on saanut nimen Securitydog.

Olen kovin ihastunut kaukana turisteista olevaan kaupunkiin ja rakastunut Tatan lisäksi hänen kotitaloonsa pihapiireineen. Jos joku toisi vaihtoehdoksi monien condojen luksusta tai peräti entisen thaikotini Patttayan Jomtienilla, en vaihtaisi.

Monesti olen taipaleellani kokenut eläväni elämäni parasta aikaa. Niin nytkin jälleen kerran. Ainut huoli on alitajuntainen varuillaolon pelko persuksissa, sillä kokemus on osoittanut, että ilman onnettoman elämän hetkiä ei ole onneakaan. Mutta sellaistahan elämä taitaa kaikilla olla.