Sydäninfarktin 18. vuosipäivä

Itselläni on joitakin hyvinkin henkilökohtaisia juhlapäiviä, joita juhlin usein yksin. Eräs sellainen on Viikatemiehen väistöpäivän lähisukulainen, Sydäninfarktini vuosipäivä, joista tänään on 18. Yhtä lukuunottamatta taidan olla juhlinut niitä yksin tai lähes. Poikkeuksen teki, kun Pattayan Jomtienilla tarjosimme Päiviksen kanssa ravintola Helmessä kaikille karjalanpaistia suomalaisen ruisleivän ja voin kanssa.

Tarinana ravintoloitsija Petri Revon ja minun lyhyeksi jäänyt ystävyys hipoo täydellisyyttä. Myös surullisuudessaan, sillä kaverikseni päätyneen Peten elämä päättyi sydänpysähdykseen. Tosin siihen kai loppujen lopuksi kaikki kuolemme. Siihen loppui myös ravintola Helmen taival. Puolison lisäksi vain Poju-koira jäi ihmettelemään isännnän ja kodin katoamista. 

Kerran ennen sitä olimme kuitenkin Jomtien saunassa. Pete, Mika ja mä, kun yhtäkkiä huomasimme löylyhuoneessa yhden meistä kadonneen. Löysimme Petrin syvästä unesta lämpiman veden altaan nurkkauksesta.

Ravintoloitsija Repo ei aina ollut vesiselvä palvellessaan vatsakkaana asiakkaita ilman paitaa. Vaan herätti itse hankittua pahennusta, jonka vuoksi joku jätti syömättä sinänsä loistavan ruuan tai peräti koko ravintolan, sillä Pete taisi varsinkin pikku maistissa myös sanan säilällä sivaltelun. Yksi tempaus jäi tekemättä. Suunnittelimme "Imperiumin vastaiskua tiukkapipoille" ravintolaillan muodossa. Silloin sisään olisi päässyt sukupuolesta riippumatta tasa-arvon nimissä ainoastaan ilman paitaa 🤣.

Sydäninfarktini vuosipäivästä olen kirjoittanut niin monesti, jotta toistoa muisteluun tulee väkisin, koska tietoisia infarkteja olen saanut vain kerran. Niitä voi kyllä olla enemmänkin, sillä kerran menin Kivikylän Autotaloon kallonkuvaukseen, kun Hesarin mainoksen mukaan sen sai puoleen hintaan lääkärinlausuntoineen. Kuvauksen päätteeksi tohtori kysyi, että tiedätkö sinulla olleen aiemmin kaksi pientä aivoinfarktia?

No, en tosiaan tiennyt, mutta lekurin sanat ovat saaneet minut monesti pohtimaan, että kuinkahan usein ja miten monella eri tavalla viikatemies väijyy alati mahdollisuutta vaikkapa liikenteessä? Tai jossain muualla ottaakseen mukaansa matkalle tuonpuoleiseen eikä asianomainen saa tietää epäonnistuneesta yrityksestä mitään.

Sydäninfarktin vuosipäivää olen viettänyt pitkin maailmaa Kolumbiasta Thaimaahan ja se on minulle hyvin tärkeä. Niin henkilökohtainenkin, etten oikein tiedä kenen kanssa sitä juhlisin tai juhlistaisin. Se on merkityksellinen, vuosittainen muistutus matkan määräaikaisuudesta, mutta myös toivon viesti jostakin, mistä siitäkään en tiedä mitään. Eivätkä luullakseni muutkaan, vaikka toista väittävät.

Olen kuitenkin hyvilläni elämän lahjasta, on niin tarkoitettu tai ei. Koska ihmistä suuremmat ja tietävämmät ovat ainakin maallisen vaelluksen ajan enemmän tai vähemmän mysteeri, olen ja voin olla kiitollinen vain sinne jonnekin, joka on olemassa tai sitten ei.

Tänä aamuna olen Aasian taivaan alla ja nautin pienistä asioista. Ajattelen paljaalle käsivarrelleni lentänyttä kärpästä ja läimäytänkö vai en. Sillä minulle mitätön ele voi olla sille elämää suurempi lennon ja koko elon päättävä päätös.