"Puolimatkankodit, joissa olen asunut suuren osan elämästäni, ovat tarkoitettuja myös pariskunnille. Heitä asustaa niissä kuitenkin vähän. Paljon vähemmän kuin asuinkerrostaloissa. Puolimatkankodeissa on monella päihdeongelma. Toinen yhdistävä seikka on käsin kosketeltava yksinäisyys. Se toki koskettaa elämän jossain vaiheessa lähes meitä kaikkia. Mutta usein, vaikka sitä ei itse tahdo, tulee yksinäisyydestä pysyvä elämän seuralainen.
”Ei ole ihmisen hyvä olla yksin”, on yksi elämän suurista
viisauksista, sukulainen sanonnalle ”ja suurin niistä on rakkaus”.
Mutta minkälaiseen rakkauteen meillä jokaisella pitäisi
olla mahdollisuus tai peräti oikeus, sillä tiedän, että haikara ei ole tuonut meistä
ketään, vaan olemme rakkauden hedelmiä. Olen vanhemmilleni hyvin kiitollinen, että
he tekivät minut ja antoivat mahdollisuuden olla olemassa. Kun olen olemassa, voin
muodostaa siitä halutessani elämisen arvoisen elämän.
Mutta riittäkö kun joku sanoo, että Jumalahan rakastaa
sinua, minua ja meitä kaikkia? Entä kun sanoessaan, että rakasta lähimmäistäsi
kuin itseäsi, saa vastaansa kysymyksen, että entä kun en rakasta itseäni eikä
sitä tee kukaan muukaan ja minussa ei ole mitään rakastettavaa?
Entä, jos ei ole saanut koskaan kosketusta Jumalaan, jos
ei koskaan ole tielle sattunut yhtään vakavaa parisuhdetta selvinpäin, jos ei
ole ollut omaa lasta, jota rakastaa, jos ei ole ketään, jota voisi kutsua
ystäväkseen, jos ei ole ollut mahdollista rakastaa äitiä, isää, sisarta tai
veljeä ja jos puolimatkankodissa ei ole lupaa edes lemmikkieläimeen? Mitä jää
rakkaudesta silloin käteen ja sydämeen itse koettavaksi ja elettäväksi?
Jos en koe saaneeni osakseni koskaan mitään rakkauden
muotoa. Jos en ole koskaan löytänyt itselleni minkäänlaista rakkauden kohdetta?
Jos ainoat lähestymiset tai sen yritykset vastakkaiseen sukupuoleen ovat
tapahtuneet alkoholilla rohkaistulla tai turrutetulla mielellä? Kokeeko
päihdeongelmainen tällöin raittiutta tavoitellessaan, että löytäessään
raittiuden, hän joutuu luopumaan siitä ainoasta, jolloin hän on kokenut
läheisyyttä ja edes vähän rakkautta?
Millaista on elämä, jos kokee, että siinä ei ole lainkaan
rakkautta? Että kukaan ei minusta välitä ja minulla ei ole ketään eikä mitään
mistä välittää.
Minulla on kavereita. Ehkä ystäviäkin. Mutta ei monia. Yhdestäkään
en tiedä kutsuisiko hän minua ystäväkseen. Yksi sinnepäin kuitenkin on
Sininauhankin pitkäaikainen yhteistyökumppani Matti ”Kid” Hytönen, joka on
tehnyt elämässään paljon pahaa, mutta myös paljon hyvää. Hän on viettänyt telkien
takana 18 vuotta seitsemän kuukautta ja 22 päivää. Pian seitsemänkymppinen mies
muistaa luvun tarkasti, sillä hän on tehnyt selkoa kaikista tuomioistaan muun
muassa Yhdysvaltojen suurlähetystölle saadakseen maahan matkustusluvan.
”Eivät tällaiset vanhat rikolliset tuosta noin vaan
Amerikkaan pääse”, Hytönen toteaa.
Mutta selvitysten jälkeen pääsevät, sillä Hytönen on
lopettanut rötöstelyn. Hän teki pitkän päivä- ja kai yötyönkin muiden vankilakierteessä
olevien tukemisessa työskennellen muun muassa KRIS-Etelä Suomi ry:n
toiminnanjohtajana. KRIS on järjestö, joka on entisiä venkuloita ja
venkulattaria täynnä. Yhdistys auttaa kädestä pitäen entisiä ja nykyisiä
vankeja palaamaan kaidalle tielle. Mutta seeprakaan ei voi raidoilleen mitään,
joten Mattikin jatkaa työtä alan miesten ja naisten auttamiseksi, mutta eri
pallilla istuen.
Kakolassa hän teki yli kolmekymmentä vuotta sitten kappaleen,
johon hänet innoitti Elviksen biisi Heartbreak Hotel. Pidän siitä hyvin paljon,
sillä se liittyy tähän kirjoitukseen, rakkauteen ja sen kaipuuseen. Äänite
syntyi salaa Kakolassa ”onnettomien tähtien alla”. Jonkinlaatuinen äänite on
kuunneltavissa osoitteesta: http://www.youtube.com/watch?v=VjVxKGSpKxw.
Kakolan äänityksessä mukana oli yksi pamppu ja se nauhoitettiin
nauhurille, jossa ei itse asiassa ollut edes nauhaa, vaan sen tilalla oli
teräslanka. Matti lähetti koenauhan Toivo Kärjelle ja unohti koko jutun.
Vastausosoite oli äidin osoite Tunturikadulla, kun muuta ei siviilissä ollut.
Kun Hytönen pääsi Kakolasta ja meni äitinsä luokse, oli ovella vastassa
kysymysten tulva, että mikä mies on tämä Toivo Kärki, joka lähettelee tänne
jatkuvasti sähkösanomia. Matti arvasi asian ja niin syntyi hitiksi asti yltänyt
Hotelli-kappale.
Julkisuus oli niin kova juttu, että
televisionauhoituksesta tullessaan, hän ei pyyhkinyt kasvoiltaan edes
rusketusväriä. Sai sanoa taksikuskille, että jos näyttää vähän ruskealta, niin
se johtuu siitä, että tulin juuri TV-esiintymisestä. Taiteilijanimikin oli
valmiiksi valittu. Kalteri-Veli, jonka Hytönen hylkäsi kynnyskysymyksenä.
Tilalle tuli ”Kid”. Julkisuutta varten piti myös harjoitella. Yleisohje oli,
että koita koko ajan näyttää siltä, kuin olisit häkin nurkkaan ahdistettu
eläin.
HOTELLI
Säv & san:
Matti ”Kid” Hytönen
1) On sydämeni niin tyhjä,
kun
laulun aloitan.
Vasta
kun se on päättynyt,
sä
ehkä voit ymmärtää sen,
kuinka
paljon tuskaa,
rakkauteen
mahtuu,
ja niin pian se katoaa.
2) Mä kerran katua kuljin,
oli
sateinen, musta yö.
Ja
pienen likaisen hotellin luona,
naisen
kohtasin ja näin,
hän
itki niin,
mä
hellyin kyyneliin,
ja
naisen saatoin hotelliin.
3) Ei nimiä kysytty siellä,
ja
huoneen vuokrasin.
Mä
naisen saatoin huoneeseen,
ja
kyynelsilmät hymyyn takaisin suutelin,
ja
kysyin miksi,
hän
itki niin,
vaikka
tiesin hyvin syyn.
4) Tuon rähjäisen huoneen yössä,
mä
naista rakastin.
Hän
mulle tahtoi antaa kaiken,
minkä
joskus kauan sitten,
rahaan
vaihtoi,
ja
unohti rakkauden,
hän
mulle antoi kaiken sen
5) Kun tyttöparka jo nukkui,
ja
uneksi hymyillen.
Mä
käsilaukkuun hälle laitoin,
satasen,
ehkä kaksi,
tarkkaan
muista en,
sitten
pois läksin,
ja
naisen unohdin
6) On sydämeni niin tyhjä,
kun
laulun lopetan.
Ja
nyt kun se on päättynyt,
sä
ehkä voit ymmärtää sen,
kuinka
paljon tuskaa,
rakkauteen
mahtuu,
ja
niin pian se katoaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti