Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 20. elokuuta 2013

Taidamme jatkaa Merikonttikotien parissa

jormas: Puuhastelu Merikonttikotien ympärillä jatkuu. Tänään oli vuorossa parikin neuvottelua, joiden tarkoitus on luotsata tulevaisuuteen.

Tapasimme muun muassa monivuotisen yhteiskumppanimme rakennusalalta, jonka kanssa linjoitimme hieman suuntaviivoja, kuinka vastata kyselijöille, että voiko kauttamme tai oikeastaan meidän valmistamana saada itselle Konttikoti asuttavaksi joko vakituisesti tai loma-asuntona.
Tällainen on Duokodin  M;ulltoa 55 ekokäymälän tekninen toteutus
Näillä näkymin se on hyvinkin mahdollista, mutta ennen sitä pitää hieman räknätä hintoja, jotta löytäisimme myös taloudellisesti toteuttamiskelpoisen mallin.

Myös ensimmäiset varovaiset tunnustelut on tehty, josko saisimme tavalla tai  toisella Suomeen aikaiseksi sen historian ensimmäisen merikonteista tehdyn kerrostalon. Tiimi tämän suhteen on kasassa, joten toistaiseksi mennään hyvinkin myötäisissä tuulissa eteenpäin.

Duokodin osalta, joka siis toimii koko elinkaarensa ajan muun muassa Järvenpään Mestariasunnot Oy:n testiasuntona, on ensimmäiset kokemukset kerätty. Tosi toimiin päästään tosin vasta sen jälkeen, kun sähköt ja lvi toimivat täysin sekä luonnollisesti Mulltoa 55 ekokäymälä.

maanantai 19. elokuuta 2013

Jokilaakson kaneille maistuu pahvi

Kanit Ikea-pahvin kimpussa.
päivis: Aamulla katselimme ihmeissämme, kun kanit herkuttelivat pahvipakkauksilla. Olimme jättäneet pahvit pihaan purettuamme niistä eilen yhden ostamistamme Ikean kaapeista. Pahvin kimpussa oli parhaimmillaan neljä kania. Tosin ilmiö ei ole uusi, vaikka tietysti ihmetystä herättää edelleen se, miksi juuri pahvia. Kaneillahan oli aivan vieressään tuoretta syötävää. Samanlaisen näyn koimme joskus vuosia sitten Intiassa, jossa lehmät söivät pahvilaatikoita, vaikka niillekin oli tarjolla niityn antimia.

Kävimme päivällä Ikeassa katsomassa, löytyisikö sieltä sopivan kokoiset hyllyt parven alla olevaan työtilaamme. Löytyi, mutta Smartin kyytiin ne eivät mahtuneet. Illemmalla piti vaihtaa autoa ja käydä hakemassa huippuhalvat (toivon mukaan ei kuitenkaan huippuhuonot) hyllyköt. Samalla reissulla hain kolme laatikollista Mäkelänkadun asunnon keittiöstä varastoitua tavaraa ja Niilon.

Niilolle Jokilaaksoon ilmestynyt uusi koti oli lievä hämmennyksen aihe. Onhan se käynyt keskeneräistä Duokotia katsomassa Vihdissä, mutta lähes valmis ei ole sama kuin joskus nähty keskeneräinen. Kuten arvasimme, se ymmärsi heti kytätä kaneja lattian tasolle ulottuvien ikkunoiden takaa. Ja sen se teki aivan tyynen rauhallisena.

Saapa nähdä, miten ensimmäisenä yönä uni maistuu koiralle. Ehkä on hyvä, että yöt ovat jo pimeät ja ulkona tapahtuva vipellys jää näkemättä. Ehkä jää.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Sunnuntaijorinoita

Tällaisia koikarppeja ui toisessa kuvassa
olevassa Mirjan ja Ykän píhalammessa
jormas: Huomenna menen YLE:n radioohjelmaan tunniksi keskustelemaan kello 10. Ohjelman nimi löytyy täältä: http://areena.yle.fi/radio/1790170. Aiheena on suomalaiset ulkomailla. Mielenkiintoista. Pelipaikalla varmasti selviää myös se mistä he ovat minut ohjelmaan poimineet.

Myös tänään on työstetty Merikonttikotiamme, joka alkaakin näyttää oikein viihtyisältä. Ostimme muun muassa IKEAsta kolme vaatekaappia. Yhden kasaamiseen näyttää päivikseltä minulta menevät reipas kolmetuntinen, joten kaksi vastaavaa puuhatuokiota on vielä edessä.

Sitten piipahdimme Mirjan ja Ykän luona Mäntsälässä ravintolapäivänä syömässä todella maukasta ruokaa. Kananmunatkin ovat pariskunnan omasta kanalasta. Ravintolapäivän tuotto menee heillä johonkin lasten parissa tehtävään työhön, mutta tarkemmin en sitä nyt muista.

Kasvihuoneessa touhusimme vielä päivän päätteeksi, jossa töitä olisi riittänyt aiemminkin. Kuukauden messusessio vei kuitenkin niin paljon aikaa sekä kai voimavarojakin, joten kasvihuone ei ole saanut meiltä kyseisenä ajanjaksona kuin vettä ja sitten tietysti sadonkorjaajia aamupalapöytään.

Ilma tänään on ollut oikein kaunis. Se lämmitti Jokilampiemme aamu-uintiveden 16 asteesta reippaaseen 20 asteeseen. Uimassa on tullut käytyä aamuin illon kelistä riippumatta ja saapa nähdä minne saakka sitä jatkamme. Tosin avannonkin suhteen olemme olleet vuosikausia, jos ei aivan uijia, niin pulahtelijoita kuitenkin.

lauantai 17. elokuuta 2013

Ensimmäinen lomaviikko on päättymässä

päivis: Asuntomessujen jälkeinen viikko on mennyt ansaitun vuosiloman merkeissä. Ei kuitenkaan ihan perinteisesti lomaillen. Tekemistä on riittänyt Merikonttikodin parissa joka päivälle ja aamuisin on heräilty klo 5-6 aikaan kuten muinakin aamuina. Tänään tosin vasta seitsemältä.

Lomanviettoon on liittynyt myös matkailua. Tai lainausmerkeissä tietenkin. Olen käynyt kerran Helsingin keskustassa Patentti- ja rekisterihallituksessa ja tänään hotelli Marskissa. Siellä kävimme mielenkiintoisen palaverin, minkäs muun kuin merikontteihin liittyvien asioiden tiimoilta.

Marskin jälkeen ajoimme ihan Keravalle saakka, jossa sattui olemaan käynnissä vuotuiset Valkosipulikarnevaalit. Tarjolla oli kojua kojun vieressä ja joissain niistä oli oikeasti myynnissä valkosipulia eri muodoissa. Koska oli vielä lounasaika, söimme valkosipulikastikkeella höystettyä muikkua ja lohta.

Jokilaaksossa Merikonttikodin eteen ei tänään ole tullut laitettua tikkua ristiin. Tai tuo ei ole ihan totta. Mäkelänkadun varastosta toimme yhden keittiöön kuuluvan laatikollisen astioita ja radion. Sosiaalikontin elämää nähnyt radio puolestaan on nyt osa Duokodin "audiovisuaalista" kokonaisuutta.

Merikonttikodin katolla on varsinkin hämärän aikaan jotain mielenkiintoista, sillä joku lintu käy siellä mellastamassa. Ensimmäisen kerran sen elämöintiä kuullessani luulin, että nyt täällä jo kummittelee.

perjantai 16. elokuuta 2013

Kolopallon peluuta ja muuta puuhaa

jormas: Tänään on jatkettu Duokodin ympärillä sen saattamista valmiiksi. Puuhaa riittää ja se on mielenkiintoista kaikki. Suurin ylimääräinen murhe oli, kun emme saaneet kattoa konttien väliltä vesitiiviiksi entisin keinoin, jotka kuitenkin toimivat messujen ajan erinomaisesti.

Hyvinkään asuntomessuilla myös rentouduttiin tekemisen lomassa.
Varapuheenjohtajamme Paavo Luukkonen (toinen vasemmalta)
piti Elämän tähden ry:n  lippua korkealla.
Vaan tänään oli uudet keinot ja Samarian miehet sulattivat katolle saumakohtaan kattohuovan, jossa oli valmis, lämmitettävä pohja. Se tarttuikin kuten täi tervaan.
Kun kattohuovan reunoihin kaadettiin vielä kylmäpiki, niin nyt on syytä uskoa katon pitävän.
Sauma on myös joustava, jos kontit hieman liikkuvat. Tänään ratkaisimme myös, mikä eriste tulee aukkokohtaan, josta kuljemme kontista toiseen. Henkeen sopi mielestämme erinomaisella tavalla Ekovilla, jonka huomenna laitamme paikalleen.

Yhteydenottoja rakentamiseen liittyen on tullut myös koko ajan lisää. Tänään sain puhelun muun muassa Kemistä, jossa tarjottiin yhteistyötä. Aiheesta jatkamme nokakkain kuun loppupuolella. Toinenkin palaveri on tiedossa, joka liittyy Sinkku- ja Duokodin rakentamiseen. Kyselyjä on sen verran, että se laittaa pohtimaan messuilla lupaamaamme tuotannon aloittamista. Mutta sillä tiellä on monta mutkaa, joista valmistuskustannukset eivät ole pienin kokonaisuus.

torstai 15. elokuuta 2013

Merikonttikodin oikea sisustaminen on alullaan

päivis: Asuntomessuille Merikonttikoti oli sisustettu vähän viitteellisesti. Ihmiset kuitenkin kai kokivat sen oikeaksi sisustukseksi (made by virtuaalihenkilö Soini Strandén), koska esimerkiksi ruokaryhmän paikkaa, pitkää matkaa keittiöstä, moni ihmetteli ääneen. Jos nyt 50 neliön asunnossa mikään voi olla kovin kaukana jostain paikasta. Mutta kaikki on suhteellista.

Nyt kun olemme aloittaneet asettautumisen taloksi, ruokaryhmä on yksi ensimmäisistä asioista, joka on laitettu oikealle paikalleen. Tai ryhmästä vain pöydälle on paikka. Se toimii jatkossa yhteisenä työpöytänämme parven alla. Parven hankinnan tarkoituksena oli nimenomaan sen alapuolelle jäävän tilan hyödyntäminen. Ainakin nyt näyttää, että hyvin mahdumme molemmat "kotikonttoriimme".
Parven alle jäi mukavasti tilaa kotikonttorillemme.

Koska Merikonttikodin sähköasennus - tai paremminkin sähköjen toimivuus - on vielä vaiheessa, hankimme virtaa tarpeellisen määrän roikkien avulla. Toiminnassa ovat tietokoneet, kahvinkeitin ja pari puhelimen laturia. Myös parvella molemmilla on omat lukulamput. Tänä aamuna tuli myös testattua, että parvi ei ole liian lähellä kattoa. Hyvin onnistui Keski-Uusimaan ja Hesarin lukeminen.

Jääkaapin tuuletin ja putsasin vasta tänään, joten kaikki kylmäsäilytys on toistaiseksi Sosiaalikontissa. Sama juttu ekokäymälän suhteen. Mulltoan testaaminen siirtyy varmasti vielä pitkälle tulevaisuuteen eli ainakin jonnekin viikon päähän, ellei pitemmällekin. Mutta se nyt ei ole mikään ongelma.

Hyvinkäällä Merikonttikoti näytti ehkä vähän tylyltä, koska se oli kaltevalla tontilla. Nyt kun se on tasaisella maalla, se näyttää lähes tyylikkäältä. Tosin pihaan tullessa sitä katsellaankin pitkältä sivulta, joka messuilla jäi tontin metsän puolelle.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Duokoti tuli kotiin....

jormas: Tänään oli kauan odotettu päivä, sillä Duokotimme saapui Tuusulan Myllykylän Jokilaaksoon. Paljon on vielä tekemistä, mutta lähtökohtaisesti se on kaikki mukavaa, sillä kaikki saatiin paikalleen ehyenä.
Kaksi kappaletta rekkoja, yksi 12-pyöräinen kuorma-auto sekä peräkärryllinen muuta roinaa kulkeutui päivän aikana Hyvinkään messualueelta kotikuntaani.

Ensimmäinen murhekin on nyt matkassa, sillä emme saaneet Duokodin kattoa pitämään samoilla keinoilla kuin messujen aikana. Huomenna pitää keksiä ratkaisu, joita onneksi on maailma täynnä, joten kaikkea ei tarvitse tosiaankaan itse edes yrittää kehittää. Näillä näkymin osoite ratkaisussa on joku katontekijä tai vastaava.

Sinällään kuljetus Jokilaaksoon oli aika haastava, sillä molemmat rekka-autot olivat maksimipituisia Suomen teille. Käytännössä se tarkoitti, että täysperävaunutkin olivat niin pitkiä, että niihin mahtui hyvin 40 jalan merikontti, yksi molempiin.
Itse jännitin eniten kuinka isot vehkeet taipuvat Soiniityntien sillasta, sillä takimmaiset perävaunun pyörät leikkasivat tai itse asiassa oikaisevat aika tavalla.
Mutta ei hätää, taitavat Sorvarin kuljettajat hoitivat homman kotiin.

Sen verran on uutta kotia sisustettu, että vietämme siellä ensi yön. Myös työpisteet vuoteemme alla ovat kunnossa, josta kirjoitan nyt ensi kerran bloginkin.

Takana on hyvin pitkä päivä, sillä aloitin sen jo kahden maissa aamuyöstä ja vastailin lähinnä konttikoteihin liittyviin sähköposteihin. Mutta mikäs on töitä tehdessä makuulta, sanoi ilotyttö.

Kyselyitä merikonteista tehtävistä kodeista on tullut jo useampi kappale. Sen sijaan missä niitä tekisimme, on aivan alkutekijöissään. Mutta asioilla on taipumus järjestyä ja odotan innolla ensimmäistä aiheeseen liittyvää, ison kaupungin kuntaneuvottelua, joka on tämän kuun loppupuolella.

tiistai 13. elokuuta 2013

Kesä vai syksy?

päivis: Olen sen ajan ihmisiä, että muistan vielä hyvin, kun koulut alkoivat syyskuun alussa. Nythän ne ovat joillakin peruskoululaisilla, ehkä ammattikoululaisillakin, alkaneet jo. Kunnat voivat kai nykyään aika vapaasti päättää, mikä on sopivalta tuntuva koulun aloituspäivä.

Kun koulu alkoi syyskuussa, kenellekään ei ollut epäselvää, milloin kesä päättyi: se päättyi elokuun lopussa. Tuota samaa ajattelua tuntuvat monet vaalivan, kun koulun aloitus on aikaistunut huomattavasti entisestä. Siksi nykyään kuulee jo elokuun alkupuolella puhuttavan syksystä, vaikka sää olisi helteinen tai ainakin muuten ihan tavallinen kesäsää.

Tässä päivä tai pari sitten joku toimittaja puhui radiossa syystaivaalle katselemisesta, kun varsinkin eilen taisi olla tähdenlentojen katselulle oikein otollinen ilta. Siis syystaivaalle! Mutta ehkä suomalaisilla on jonkinlainen sisäänrakennettu tarve lyhentää kesää, jos ei muuten, niin ainakin puhumalla niin, että syksy muka alkaisi jo huomattavan aikaisin. Mitä muuta on sekään, kun moni sanoo juhannuksena, että "nyt se kesä on ohi". Silloin ei olla vielä eletty edes heinäkuuta. Valitamme, että kesä on niin lyhyt ja toisella suupielellä höpötämme syksystä, vaikka kesä olisi vielä täydessä terässä.

Luulen, että oikeasti elokuuta ei kuulu pitää syksynä, alkakoon koulut sitten milloin tahansa. Kesä-, heinä- ja elokuu ovat ymmärtääkseni kiistatta kesäkuukausia. Nythän koulujen kesälomiakin haluttaisiin myöhäistää ja pitää elokuu aidosti kesäkuukautena, jotta esimerkiksi keskieurooppalaiset lomailijat saisivat Suomessa normaalisti turistien kaipaamia palveluja vielä elokuussakin. Siis silloin, kun meitä etelämmässä asuvat vasta viettävät sankoin joukoin lomiaan.

Minulla ei ole mitään syytä vihata syksyä. Olen syntynyt syyskuussa ja syksy on kaunis siihen asti, kun puut varistavat lehtensä. Nyt elokuussa lehtien värikään ei vielä ala vaihtua. Syksyn tunnistaa nimenomaan monista luonnon merkeistä. Nyt ei siis ole syksy.

maanantai 12. elokuuta 2013

Kommentteja kommentoijille

jormas: Kuten päivis kirjoitti, reippaan kuukauden messusessio on takana. Viimeisenä päivänä kävijöinä oli muun muassa entinen pomoni Satu Taiveaho puoliso Antti Kaikkosineen. Mukavaa, sillä Satu oli lähes ainut Sininauhasäätiön sikariportaasta, joka Merikonttikoti-hankkeeseen uskoi ja jaksoi kannustaa.

Kommentteja saimme Hyvinkäällä aivan valtavan määrän, joista yli 90 % oli erittäin kannustavia ja kaikin tavoin myönteisiä. Merkille pantavaa oli muun muassa tuki ylipäätään uusien asumismuotojen uudisraivaajille.

Tätä kommentaattoria arvostan
Kommentit sen sijaan blogisivuillamme ovat harvinaista herkkua ja vielä harvinaisempia ovat myönteiset palautteet. Sen sijaan kritiikkiä tai muuten pölvästimäisiä tölväisyjä riittää ja toki myös niille on oltava tilaa. On tärkeää, että myös niille, jotka syystä tai toisesta ovat kyvyttömiä oman läjän tongintaan, on mahdollisuus tulla meidän kasallemme.

Joten niiden johdosta tässä pari kommenttia anonyymikomentoijille. Yksi meni kommenteissaan henkilökohtaisuuksiin ja jopa valehtelussaan niin pitkälle, että sanoi minun muun muassa inhoavan asunnottomia tai jotakin sen tapaista. Toissa päivänä hän oman ilmoituksensa mukaan sitten päätti kerätä lelunsa. Ehkä siksi, että sanoin viimein mitä ajattelin enkä ajatellut mitä sanoin. Toivottavasta sanan säilän taitaja kuitenkin löytää mieluisan hiekkakasan ja uudet leikkitoverit. Tosin uudella kasallakaan ei noin vaan olla kukkona tunkiolla, vaan sen paikan lunastamiseen tarvitaan sitä jotakin.

Toinen viisastelija oli kommentoinut päiviksen muutaman päivän takaista juttua "Kanin kuolemasta" jotenkin toteamalla, että pellejäkö olette. Ja nimimerkin takaa tietty tämäkin, vaikka ei sillä tietysti ole suurtakaan väliä. Tolkkua ei isommin muutaman sanan kommentista saanut, että mikä blogikirjoituksessa oli kirvoittanut avaamaan sanaisan arkkunsa, josta pulppusi edellä mainittu kuolematon viisaus pelleistä.

Tälle pellen pellestä erottavalle pellelle voin kuitenkin suositella  Korkeasaaren apinahäkin ulkopuolta tarkastelu- ja kommentointipaikaksi. Siinä voisi apinamieheltä viisaana kysellä, että kumpi on pelle? Sinä siellä häkissä, kun et pääse ulos vai minä täällä, joka olen tullut sitä ihmettelemään?

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Niin päättyivät Asuntomessut

päivis: Varsinkin Jorman pitkä rutistus - joka ikinen päivä Asuntomessuilla - päättyi tänään. Vaikka minä olenkin ollut messuilla lähinnä vain viikonloppuisin, on tapahtuma säädelleet meidän molempien elämää heinäkuun alkupuolelta saakka. Tuntuu ehkä oudolta huomisaamuna, kun ei olekaan edessä Asuntomessuille lähtöä. Minulla alkaa vielä kaiken lisäksi kahden viikon kesäloma.
Hyvinkää ja Asuntomessut jäivät lähtemättömästi mieleen.

Mutta kyllä huomenna silti mennään Hyvinkäälle, peräkärryn kanssa. Merikonttikodista on tuotava pois kaikenlaista irtotavaraa, jota konttien sisään ei kannata jättää kuljetuksen ajaksi. Hyvinkäällä sitten arvomme, minkälaisen riskin tavaran liikkumisen suhteen otamme.

Kulunut viikonloppu oli yhtä myönteinen kuin aiemminkin. Konttikodin ideaa suitsutettiin moneen kertaan. Oli mukava taas kuulla, miten moni kertoi tulleensa messuille vain Merikonttikodin takia. Oli tietysti niitäkin kävijöitä, joille ei ehkä mikään elämässä ole riittävästi ja se tietysti jossain vaatimattomassa Merikonttikodissa pitää ilmaista niskoja nakellen tai äänekkäästi jotain tiettyä asiaa tai koko konttiajatusta arvostellen. Mutta viimeksi mainitut olivat vain pieni vähemmistö, jonka voi rauhassa ja hyvillä mielin jättää omaan arvoonsa.

Merikonttiin rakennetut asunnot ovat oiva juttu. On hienoa, että yksinkertaisimmillaan ne tarjoavat jollekin köyhälle suojan tuulta ja sadetta vastaan. Ja ihan sitä samaa teräsrakennelmaa voi arvostaa myös joku äveriäs, joka kenties tekee kotinsa käyttäen kontteja vain kehyksinä ja tukirakenteina. Amsterdamin opiskelijakyliä pidän edelleen aivan huippujuttuna, vaikka niissä ei ehkä mielikuvitusta olekaan käytetty runsain määrin. Ne tarjoavat kuitenkin opiskelija-asukkaille juuri sen, mitä nuori siinä elämäntilanteessaan tarvitsee. Ihan niin kuin meillekin Merikonttikodin 50 neliötä ovat täysin riittävä määrä lämpöä, suojaa ja tilaa miettiä, miten hyödynnämme kaiken kokemuksemme ja kokemamme tulevaisuudessa.

lauantai 10. elokuuta 2013

Huumeviljelmiä ja itserakkauden huippu

jormas: Aamulla käyn usein huoneessa, jossa kuninkaatkin käyvät yksin. Siellä istuimen vieressä minulla on aamunavaukseksi kaskukirja ja välillä jotain hieman syvällisempääkin. Syvyyttä tosin omiksi tarpeiksi löytyy mistä tahansa, kun vaan ammentaa ajatuksella. Kaskukirjasta poimin eilen mietelmän, joka lienee aika lähellä itserakkauden huippuja. Siinä vesseli oli oman syntymäpäivänsä kunniaksi käynyt onnittelemassa vanhempiaan hyvin tehdystä työstä.

Kun iso osa nisäkkäistä alkaa Jokilaaksossa kuulua jo tunnistettujen joukkoon, kuten linnutkin, on aikaa riittänyt pienille taapertajille  maassa ja vähän ilmassakin, mutta myös kasveille. Kuvan kasvin bongasin niin sanotun Sosiaalikonttimme kulmalta, jossa olemme testanneet Merikonttikotiin tulleita ja tulevia tekniikoita sekä käytäntöjä parin vuoden ajan. päiviksen löytämä kasvi on herättänyt uteliasta hämmästystä ja hämmennnystä, sillä jotenkin se näyttää kovasti marihuanalta. Sitä se tuskin on, mutta olisi mukava, jos sen joku lukija tunnistaisi ja laittaisi meille siitä tietoa, joko kommentoimalla blogia tai sähköpostilla. Toki soittaakin voi. Yhteistiedot löytyvät kotisivuiltamme ja taitavat ne olla blogisivuillammekin.

Kun aikoinaan join viinaa, pysyin oivallisella tavalla muun humujoukon kanssa samalla aaltopituudella ensi ryypystä valomerkkiin ja jatkojen viimeiseen huikkaan. Kun lopetin juomisen ja yritin viihtyä entisessä seurassa entiseen tapaan, en siinä onnistunut enkä onnistu edelleenkään. Kun seurue on ottanut moukun tai kaksi, olen vielä hyvin mukana nauramassa huumoriini sopivia toinen toistaan maukkaampia juttuja. Mutta siitä eteenpäin ryyppyveikot häviävät kuin usvaisen verhon taakse ja yllätän itseni ihmettetemässä mille he nauravat ja mitä minä teen saman pöydän ympärillä. Samoin on käynyt nyt kommentaattori Ramiiron juttujen kanssa. En enää ymmärrä hänen juttujaan. Lohtuna on, että sen sijaan häntä itseään ymmärrän entistä paremmin.

perjantai 9. elokuuta 2013

Enää viisi yötä Merikonttikotiin

päivis: Kuukausi Asuntomessuilla alkaa olla takana. Enää yksi viikonloppu ja keskiviikoksi on tilattu konttikodin kuljetus Tuusulaan. Fiilikset ovat varmaan aika tavalla samanlaiset kuin niillä perheillä, jotka messujen päätyttyä pääsevät muuttamaan omiin, Metsäkaltevan tonteilla kiinteästi seisoviin koteihinsa.

Me haemme maanantaina Hyvinkäältä irtokamaa, jota ei voi jättää konttien sisälle kuljetuksen ajaksi. Silti sinne varmaan jää enemmän tavaraa kuin oli Vihdistä messuille matkatessa.

Merikonttikoti - kuinka tuohon niimeen onkaan tottunut, vaikka ennen Asuntomessuja puhuimme aina Duokodista - ei ole vielä valmis, vaikka se näyttää valmiilta. Sähköissä on vielä laittamista ja kaikkia lamppujakaan ei ole vielä kytketty, osa plafondeistakin on vain laitettu paikoilleen. Samoin paljon huomiota saaneen, kompostoivan ekokäymälänkin käyttöönotto onnistuu vasta ilmastointiputken asennuksen jälkeen. Ja sen ja monen muun laitteen käyttöohjeisiinkin pitää syventyä tosissaan, että osaamme käyttää niitä oikealla tavalla.

Sellaisia ovat esimerkiksi ilmalämpöpumppu, josta ei edes ollut suomekielistä käyttöohjetta, vaikka hintaa laitteella oli melkoisesti. Lämmön talteenottojärjestelmäkin vaatii opettelua.

Takkaa olemme sentään jo messujen aikana käyttäneet ja sen kanssa tuskin meneekään sormi suuhun.

Ihan oma juttunsa on vesijärjestelmän käynnistäminen. Meillähän ei vielä ole edes hankittuna säiliötä, jolla käyttövesi tuodaan. Sosiaalikontissa käytössä ollut vedenkuljetussäiliö saa jatkossa palvella harmaan veden pois kuljettamista.

Kiertoilmauunikin vaatii opettelua. Sellaista missään huusholleistani ei koskaan ole ollut. Yleensä olen mikroaaltouunienkin suhteen pelkistetyn mallin kannattaja, mutta luulenpa että opin tuon uudenkin lieden niksit. Haluan tietysti käyttää sitä, enkä vain ihastella.

torstai 8. elokuuta 2013

Elämänmakuista yhteiskuntavastuuta osa 2

jormas: Minulla on tai oli työhuoneessani silloin, kun olin palkkatyössä, pullo puolillaan herneitä. Sen kaulassa oli saatelappu, jossa luki: "Nenäänvetoherneitä". Itsekin niitä silloin tällöin napostelin, kun piti laskea kymmeneen, etten sanonot mitä ajattelin. Mutustamalla yhden nenäänvetoherneen sain käännettyä ajatuksen ja sanat toisinpäin ja pystyin ensin ajattelemaan mitä sanon.

Nimimerkki Ramiiro ei ole käynyt hernepurkillani, vaikka toissapäivän kirjoitukseni kommentista päätellen asenteellinen närkästys on melkoinen. Siinä tolassa tai tilassa ei paljon kykene näkemään saati ymmärtämään asioista kuin oman totuutensa. On oman totuutensa vanki. Siihen kun laittaa vielä tuhdin annoksen jääräpäisyyttä, niin tuohtumuksen tyynnyttyäkään ei mahdollisia uusia ajatuksia kykene tuomaan julki, vaikka niitä olisi oman yksnäisyyden tähtitaivaan tai peiton alle syntynytkin.
Minua Ramiiron kirjoituksessa loukkaa vain yksi asia. Se on hänen väittämänsä, että halveksin työtömiä. Näin en ole koskaan tehnyt, en tee nyt enkä myöskään tulevaisuudessa.

Ramiiro on itsekin melkoisen jobin elämässään tehnyt nimenomaan yhteiskuntavastuuta kantaen, mutta ei näe sitä, ei ymmärrä sitä tai ei halua ymmärtää. Sitten on vielä se surullisin vaihtoehto. Jos kyseinen vastuullisuus saa aikaan katkeruutta muissa, lienee se asia, joka olisi syytä ottaa huomioon, vaikka yhteisvastuun kantaminen olisikin ollut Ramiiron tapaan täysin vapaaehtoista.

Mutta mitä on itseni kohdalla ollut elämänmakuinen yhteiskuntavastuu viime vuosina? Viisi vuotta sitten jäin osa-aikaeläkkeelle, joka mahdollisti 6 viikkoa töissä ja 6 vapaalla ja niin edelleen. Ensimmäisen kuusiviikkoisen vietin Kolumbian Bokotassa katulasten lastenkodissa samassa salissa nukkuen 40 lapsen kanssa. Kun yhteistä kieltä ei ollut, vein mukanani pinkan ruutupaperia lyijykynineen ja opetin koko laupan pelaamaan jätkänshakkia. Nimekseni sain No Espanjol. Iltaisin vuoteeni ympärys salin kulmassa täyttyi lapsista, jotka pomppivat kohtuullisen vatsani päällä ja nyppivät partakarvojani. Vastuullisen, rakastavan aikuisen väkittämisen ja rakkauden kaipuu oli käsin kosketeltava. Aamuisin sama lauma tuli vuoteistaan toivottamaan huomenet ja vertaamaan omia käsivarsiaan, josko ne yön aikana olisivat tulleet yhtä vaaleiksi kuin omani. Silloi tiesin tehneeni oikean valinnan, kun siirryin palkkatyöstä kantamaan yhteiskuntavastuuta muulla  tavoin.

Tänä päivänä vietän kolmasosan vuodesta Thaimaan Pattayalla osallistuen Pattaya Suomi-Seuran http://pattayasuomiseura.fi/ toimintaan aktiivisesti. Annan melkoisen ajan itsestäni muiden käyttöön, mutta koen saavani itse huomattavasti enemmän. Osallistun osaltani päiväkeskustomintaamme, jonka palveluita käyttää päivittäin parhaina aikoina parisen sataa ihmistä neljän tunnin aikana. Tiloissa varsinaisten aukioloaikojen ulkopuolella kokoontuu muun muassa AA-kerho pari kertaa viikossa. Syön thaimaalaista ruokaa, joka on yli puolet länsimaista halvempaa. Säästyneen ruokarahan annan yli 70-vuotiaalle havaijilaiselle lasten, eläinten ja köyhien sekä sairaiden parissa yhteiskuntavastuuta tekevälle miehelle:

Nyt olen ollut neljä viikkoa Hyvinkään asuntomessuilla esittelemässä Merikonttikotia yli 100 000 messukävijälle. Emme myy mitään varsinkaan rahalla, sillä tarkoituksemme on vain markkinoida valtakuntaamme uutta asumismuotoa, sillä käytännössä on niin, että jos et asu Suomessa kerros-, rivi- tai omakotitalossa, et viranomaisten mukaan asu missään, vaan he kirjaavat sinut vailla vakinaista asuntoa olevaksi jonkun kunnan jäseneksi. Kotikuntasi valinnassakaan et sano viimeistä sanaa itse. Olla vailla vakinaista asuntoa tuo mukanaan monta riesaa ja se on lisäksi erittäin syrjivä käytäntö. Kun yritin esimerkiksi saada matkailuautoomme, jossa olemme asuneet kaksi vuotta, maksullista kanavapakettia, ei sekään olisi onnistunut ilman entisen asemani ja sosiaalineuvoksen arvonimen esiin tuomista. Luottokortit, pankkilainat, osamaksusopimukset ynnä muut ovat aivan oma lukunsa.

Vaikka ylläoleva ei olekaan kuin pieni osa nykyseistä, mielestäni sangen vastuullisesta elämästä, sen kaikki osa-alueet kustannan aivan varmasti itse. Ehkä siinä on jotain minulle sopivaa ja ehkä osan teen korvatakseni yhteiskunnalle sen osan elämästäni, kun elin lievästi sanottuna hyvinkin vastuuttomasti. Siinä on tietysti yhteiskunnan kannalta hyvätkin puolensa, sillä oloni ja eloni silloin työllisti monia virka- ynnä muita miehiä ja naisia. Elvistelyn aihe se ei kuitenkaan ole. Mutta kuitenkin, sillä palvella kaltaistani aikoinaan sosiaalitoimen työntekijänä tai päiväkeskuksen vastuunkantajana ei ole sen vastuuttomampaa tai huonompaa kuin valmistaa ulkomaalaisessa omistuksessa olevassa tehtaassa sotaleluja lapsille saadakseen leipää omille lapsilleen.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Valkohäntäpeura, kauris ja karhunköynnös

päivis: Viimeksi kerroin, että välillä pihassakin poikkeava metsän asukas on valkohäntäpeura. Vaan eipä mennyt kuin päivä, niin näin sen kauriinkin. Se oli paljon pienempi kuin peura ja häntä puuttui. Tai se oli ainakin huomaamaton. Kauris loikkasi Soiniityntielle ja kun tulin sitä autolla vastaan, se pinkaisi takaisin päin ja paineli Satakielipuistoon. Hetken pääsin katselemaan sen sulavaa pomppimista.

Kauriit ja valkohäntäpeurat ovat tehneet oikein polun sinne, minne kauriskin nyt pötki pakoon. Niiden polulla kasvaa karhunköynnöstä, johon ainakin minä sotkeennun joka kerta, kun sitä sattuu olemaan samassa paikassa vattupensaiden kanssa. Kasvi on kuin liaani ja sen varret ovat tosi vahvat. Kerran jo luulin, että se oli kasvanut nilkkani ympärille hetken vattupensaan vierellä seistyäni.
Karhunköynnöksen eli isokierron kaunis kukinta alkaa olla jo ohi. Tämä se
vasta alaa valtaava kasvi onkin, vaikka sitä ei luetakaan vihattuiksi vieras-
lajeiksi. Onpahan vain karannut saaristosta ja meren rannoilta sisämaahan.
Meidän countrykaneistamme yksi on jo vähän kesyyntynyt. Jorman kädestä se on monet kerrat käynyt ottamassa näkkäriä, mutta minua se on vähän aristellut. Vaan eipä aristele enää, tai ei niin paljon kuin ennen. Nyt se uskaltaa tulla minunkin lähelleni ja napata näkkärin suuhunsa kädestäni. Äsken se ilmestyi kuin tyhjästä eteeni ja oli selvästi sitä mieltä, että sille pitää hakea näkkileipää. Hain ja taas se uskalsi tulla ottamaan palan syötäväkseen.

Muut kanit ovat edelleen lähes vauhkoja, kun ne huomaavat ihmisen tulleen mielestään liian lähelle. Niille ei voi olla nauramatta, kun ne melkein laumassa säntäävät kuka minnekin mukamas hyväänkin piiloon. Jorma usein kysyy, että harmittaako vielä, että niitä on pihallamme. Eipä tosiaan harmita. On niistä niin paljon iloa, vaikka elävätkin ihan omaa elämäänsä tuota yhtä lukuun ottamatta, jolla ehkä on vähän Ykkösen tai jonkun muun alunperin kesyn kanin geenejä.

tiistai 6. elokuuta 2013

Elämänmakuista yhteiskuntavastuuta

jormas: Otsikon teksti on yhdistyksemme yksi sloganeista, joka onkin vapaaehtoistyömme yksi merkittävimmistä ja tärkeimmistä työ tai tekemisemme muodoista.
Toissa päivän lehdet ja muutkin tiedotusvälineet nostivat esiin ministeri Paula Risikon aiheeseen liittyvän uutisen. Hän nimittäin nosti esiin ja sanoisinko peräti kissan pöydälle sanomalla, että yhteiskunnan pitäisi asettaa niin sanottu yhteiskuntavastuu niille, jotka elävän yhteiskunnan varoin.
Aiheesta olen usein puhunut itsekin ja arvasin, että nyt vetää moni herneen nenäänsä. Tunnollinen blogimme  lukija ja kommentaattori Ramiiro taisi tehdä samoin, kun aiheesta viimeksi kirjoitin, sillä kommentit ynnä muukin yhteydenpito on mieheltä loppunut. Toki saattaahan Ramiiro olla sairastunut ja muitakin esteitä voi olla. Sitä paitsi aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin.

Mutta takaisin yhteiskuntavastuuseen. Parahtajien joukossa oli tietenkin ministeriä vasemmalta laidalta, mutta että arvostamani Soininvaarakin meni samaan halpaan. Tätä ihmettelen, vaikka mies onkin ollut kansalaispalkan kannattaja.

Vaan minä en, sillä en kertakaikkiaan ymmärrä, miksi ihmisen ei pitäisi tehdä jotakin sen eteen, jos yhteiskunta hänet elättää. Joko tekemällä itse tai olemalla tekemisen kohteena. Parahtajat eivät ole lainkaan pohtineet mitä ylipäätään mahtaisi monipuolisesti tarkoittaa yhteiskuntavastuu, vaan ovat ajatelleet sitä vain ja ainoastaan perinteisen palkkatyön muodossa tai mallin läpi.

Mutta eihän se sitä tai niin ole, joten kerron esimerkin, jonka tosin olen kirjoittanut ainakin jonnekin aiemminkin. Kun vuonna yksi tai kaksi kävelin Jyväskylässä Stavangerinpuistossa, otti minua hihasta kiinni Viitakodissa asuva vanhus tai ainakin minua reippaasti iäkkäämpi ihminen. Hän kysyi, että olenko Jorma Soini, johon vastasin, että jo vain. Vanhus jatkoi, että jos olen se asunnottomien parissa puuhasteleva Jorma Soini, niin meillä on Viitakodissa jokailtainen vanhusten rukouspiiri, jossa rukoilemme sinun ja tekemäsi työn puolesta.


Kerrassaan oiva tapa kantaa yhteiskuntavastuuta
Vieläkin, yli kaksikymmentä vuotta tapahtuman jälkeen käy sisälläni lämmin tuulahdus, kun ajattelen kuinka hienoa ja arvokasta on saada olla jonkun tekemisen ja yhteiskuntavastuun kohteena. Tässä tapauksessa siis rukouksen. Koen myös kantavani yhteiskuntavastuuta olemalla tekemisen kohteena.

Näin on laita silloinkin, kun naapurustossa  asuu näkönsä tai muuten lukukykynsä menettänyt yhteiskuntamme jäsen, jolle joku käy joka aamu lukemassa päivän lehden sekä kertomassa mitä kuvia päivän lehti pitää sisällään. Toinen antaa tietoa maailman tapahtumista ja toinen ahmii sitä sisäänsä jakaakseen sitä mahdollisesti jossain tilanteessa muille. Vaikka, että tiesitkö, että Kultahapsikerhomme aukioloajat ovat muuttuneet, joka tarkoittaa, että läheisen päiväkodin lapset eivät tulekaan sinne huomenne kello 10, vaan ehkä vasta kello 12.

Jokainen meistä voi siis kantaa yhteiskuntavastuuta niin halutessaan. Ja veikkaanpa, että melkein kaikki haluaisivat kantaa kortensa kekoon tavalla tai toisella. Joku pystyy kantamaan vastuuta marmattamalla lehtien palstoilla koiran paskoista ja toinen siivoamalla niitä. Joskus yhteiskuntavastuun puhkeaminen tällä sektorilla tarkoittaa, että on itse astunut sandaalinsa kyseiseen maamiinaan tai ravintolaörveltäjän oksennusläjään. Mutta molemmat, marmattaja ja siivoaja kuitenkin kantavat vastuuta siltä paikalta, joka tuntuu istuvat itselle tilanteeseen tai muuten siihen hetkaan. Mutta tämän tajuamiseen tarvitaan avointa mieltä eikä ministeri Kyllösen tai Soininvaaran tapaan varmuuden vuoksi torppaamista.

maanantai 5. elokuuta 2013

Valkohäntäpeura naaras

päivis: Toissa päivänä kirjoitin pihan poikki kaikessa rauhassa kuljeksineesta metsän eläimestä. Olen samannäköisiä nähnyt täällä aina silloin tällöin ja nimennyt ne kauriiksi. Ehkä siksi, että kauris kuulostaa kauniimmalta kuin valkohäntäpeura. Miksiköhän? En osaa sanoa.

Mutta kauriita ne eivät ole. Siitä varmistuksen saimme Kinnusen Ekiltä, Merikonttikodin keittiön ja kylppärin kaapistojen tekijältä, vannoutuneelta eränkävijältä.

Ekin mukaan eläin, jonka kuvankin laitoin tänne blogiin lauantaina, on nimenomaan valkohäntäpeura. Ja naaraspuolinen sitä paitsi. Uroksella on kai sarvet. Eki vielä täsmensi, että kauris on pienempi, kuten oletinkin, ja sillä ei edes ole häntää. Tällähän oli ihan tuhdisti heiluva häntä. Ilmankos eläin näytti jo kaukaakin yksinään kuljeskelevalta hirven vasalta, sen verran kookas se oli. En tosin tiedä, minkä ikäisenä ja kokoisena hirviemo hätistää vasansa omille teilleen. Ei ehkä kuitenkaan täysikasvuisen valkohäntäpeuran kokoisena.

Jokilaaksossa on valkohäntäpeuran lisäksi kuljeskellut joku muukin. Tällä kertaa se on ollut tunnistamaton kaksijalkainen. Päätti viihtyä uimapaikallamme ja katkoa muutaman, noin ranteen paksuisen koivun vesan. Ja on tallustellut ja ehkä makaillut vähän siellä sun täällä, ehkä kalastellen tai vesilintuja kiikaroiden. Varsinkaan edellinen peli ei vetele, jos käytössä on ollut virveli. Eikä kyllä ole muutenkaan sopivaa vallata yksityistä rantaamme, jossa kyllä haluamme viihtyä ihan kaikessa rauhassa kaksistaan. Tänä aamuna muuten vesi ei tuntunut ollenkaan kylmältä, olihan se melkein 20-asteista joskus aamulla seitsemän aikaan.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Emmekö olekaan tehneet asuntoa?

jormas: Merikonttikodissa asuntomessuilla on käytännössä käynyt palotarkastaja tai ainakin joku muu turvallisuuskujalta tai pihalta päivällä. Hekin kaikki ovat siis turvallisuuden valvonnan lisäksi näytillä. Tämä poiki itselleni myös eilisen päivän mietelauseen tai toteaman. Palotarkastaja päivässä pitää tulipalon loitolla.

Duokodin keittiö on Ekidea Oy:n käsityönä tekemä
Kun sisustimme kotiamme messuja varten käytetyillä huonekaluilla ja vähän muillakin sisustuselementeillä, sanoi päivis: "Jos ja kun viet sen Ikean käytetyn keittiöpöydän sinne, niin laita se niin kauas kulkuväylistä, jotta vieraat eivät näe kuinka kolhuinen se on. Tein tai oikeastaaan teimme päiviksen kanssa yhdessä työtä käskettyä ja kerrottu tarina onkin ollut yksi messuvieraiden hauskuuttajista, kun he ovat tuumailleet keittiöstä pitkää matkaa ruokapöytään. Nimittäin vaikka kyseessä ei ole kuin alle 50 m2 kotikokonaisuus, voi sielläkin matka olla pitkä.

Meillä on näyttelyasettajana (päävuokralainen) myös hyvinkääläinen yrittäjä http://www.hk4.fi/, joka myy todellä näpsäkkää, seinällä nostettavaa vuodetta. Sitäkin on moni ihmetellyt sekä pitänyt tarpeellisena ja muistellut menneitä, sillä ideahan ei ole uusi. Me kuitenkin jätimme "sänky-yrittäjää" varten Duokodista kalustamatta 1/4, joten jotkut huomaavaiset ovat ihmetelleet missä meillä on säilytystilat, sillä Piilopedillä on käytössä tila, johon tulee Jokilaaksossa meidän vaatekaappimme, naulakkomme ja niin edelleen.

Yksi eniten kysytyistä asioista on hinta, jota moni pitää sangen kohtuullisena. Ja joku kalliina: Vapaa-ajan asunnoksi tehtynä hinta olisi ehkä 1/3 edullisempi, sillä vakituinen asunto tuo liudan järjellisiä ja järjettömiä lisämääräyksiä. Yksi sellainen, jonka itse kukin voi laittaa järjelliseen tai järjettömään osastoon, on vakituisen asunnon vaatimus kahdesta lämmitysjärjestelmästä. Järjettömän oloinen siitä tulee sen vuoksi, että molemmat lämmitystavat voivat toimia sähköllä. Siis sähkökatkoksen varalta ei tarvitse varautua. Lisää huvitusta itselleni tulee siksi, että moista vaatimusta ei ole kerrostaloissa ja luulen, että ei myöskään rivitaloissa.

Tämän päivän Keski-Uusimaassa oli myös tilasto messujen edullisimmasta ja kalleimmasta talosta. Vaan kyseiseen listaan ei ollut mahtunut meidän Merikonttikotimme, vaikka se onkin ainakin Keskarissa esiteltyä, halvinta omakotitaloa edullisempi. Eikö siis kotimme olekaan koti kotien joukossa?
Vai johtuikohan puuttumisemme samasta syystä miksi emme ole toisessa virallisessa messuoppaassakaan. Kyse on Deko-lehdestä, jonka olisi pitänyt ajaa peräti 30 kilometriä kuvaamaan sisustusta Vihdin Selkin kylään, jossa Duokotimme oli rakennettavana messualueen sijaan. Ajomatka ei ollut kuitenkaan toimittajan tai peräti koko lehden itntresseissä. Minä en muuten sitä lehteen kaipaa, mutta se saattaa vaikuttaa, kun kävijät äänestävät vuoden messutaloa.

lauantai 3. elokuuta 2013

Kohtaamisia

päivis: Tänään on ollut oikea kohtaamisten päivä. Olin Asuntomessuilla esittelemässä Merikonttikotia ja kohtasin kymmeniä, ellen satoja ihmisiä. Suuri osa meni vain ohitse ja jatkoi matkaansa muihin kohteisiin. Osa kommentoi asioita, mutta lähinnä vain seurassaan olleille ihmisille. Paljon oli myös niitä, jotka jäivät juttelemaan. Osalle Merikonttikoti oli ihmetyksen paikka, joillekin ihastuksen ja joillekin vain jonkinlainen levähdyspaikka hienojen omakotitalojen aiheuttaman ähkyn jälkeen.

Yksi kävijöistä oli ottanut vauhtia jostain lukuisista messualueen ravintoloista. Mies tuli uhoa täynnä toteamaan, että tämä taitaa olla joku viherpiipertäjien juttu. Myöntelin, kunnes mies lopulta päätyi olemaan sitä mieltä, että Merikonttikoti on todella upea juttu. Parasta messuilla. Niin mieli muuttui, kun ensin pääsi vähän tuulettamaan.

On mukava huomata, että ihmiset voivat aidosti inspiroitua nähtyään tulevan kotimme. Ovat ehkä tulleet messuille katsomaan nimenomaan Merikonttikotia tai nähtyään sen huomaavat, että tämähän se onkin meidän juttumme. Missiomme siis toimii. Tai mitään varsinaista missiota ei messuille mennessä edes ollut, mutta niiden aikana meille on kirkastunut, että tehtävämme ei ole markkinoida mitään muuta kuin ajatusta siitä, että merikontteihin voi oikein hyvin tehdä hienonkin tai sopivasti omat tarpeet täyttävän kodin.

Aamun varsinainen kohtaaminen tapahtui kotona Jokilaaksossa. Huomasin, että uimapaikallemme johtavaa tietä pitkin tulee joku iso nelijalkainen otus. Luulin sitä ensin hirven vasaksi, mutta kun se tuli lähemmäksi, näimme, että se on kauris. Jos se nyt ylipäätään on kauris tai metsäkauris. Ei se näyttänyt valkohäntäpeuraltakaan, joten olkoon sitten kauris. Näitä täällä kuitenkin näemme aika ajoin, mutta yleensä niillä on aina kova kiire jonnekin.

Tämä sen sijaan lähestyi pihaa ja Matkakotia hitaasti, aivan kuin se olisi ollut turistimatkalla ja katsellut kaikessa rauhassa näkemäänsä. Se oli vain parin metrin päässä matkailuautosta, ja tuon kuvan ottamisen jälkeen se luultavasti oletti kuulleensa jotain ääntä, joka sai sen pinkaisemaan purolle ja sieltä koivikkoon.

Kuvasta joku voi ehkä sanoa, kumpi se on, kauris vai peura. Kuva on vähän kehno, sillä otin sen tahmaisen Matkakodin ikkunan takaa. Tässä kuvassa ehkä kuitenkin ovat parhaiten näkyvissä eläimen tunnusmerkit. Häntä näyttäisi aika pitkältä, kun jossain kauris-videossa sen kerrotaan olevan lyhyt. Kovin pieni tämä eläinkään ei ollut. Kauriista taas sanotaan, että ne ovat pieniä.



perjantai 2. elokuuta 2013

Vailla vakinaista asuntoa

jormas: Ihmisiä käy Merikonttikodissamme yhtenä virtana varsinkin iltapäivisin. Arviolta kohteeseemme on tutustunut tällä hetkellä ehkä noin 30 000 kävijää. Esitettäkin on jaettu tuhansia, kuten myös käyntikortteja.

Mutta mitä sitten oikeastaan markkinoimme messuilla, sillä meillehän ei ole mitenkään elämän ja kuoleman kysymys alkaako joku valmistaa mallimme mukaisia tai kanssamme Merikonttikoteja joko itselleen tai myytäväksi?

Tänään sai Kanikonttorin tuleva country-
kaniemme pelätin tai laumanjohtaja nimen
kahdelta Hämeenlinnan seutukunnan
tytöltä nimen. Se on nyt Porkkana.
Ehkä meidän juttumme on uuden ajatuksen myyminen ja uuden asumistavan juurruttaminen Suomeen. Nythän maassamme on niin, että ihmisten on asuttava kerros-, rivi- tai omakotitalossa. Ja jos näin ei ole, on ihminen henkikirjoittajan mukaan asunnoton tai vailla vakinaista asuntoa, vaikka hän saakin postiosoitteensa lähestulkoon minne tahtoo. Näin silti, vaikka koko muu maailma on pullollaan toinen toistaan persoonallisempia koteja ja asumismuotoja.

Vaan onko asialla nyt suurtakaan väliä? On sillä, sillä vailla vakinaista asuntoa olevan on huomattavasti vaikeampi saada luottokorttia ja sitä ei edes kaikilta raha- tai luottolaitoksilta saa. Ilman pysyvää, viranomaisten määrittelemää pysyvää asuntoa tulee monta muutakin riesaa. Kun halusin lautasantennin Jokilaaksossa olevalle Matkakodillemme (matkailuauto) ja siihen niin sanotun kanavapaketin, oli asia mentävä tarkistamaan tiedä miltä päälliköltä, jotta voimmeko myydä, kun ostaja ei ole eikä viranomaisten mukaan voi olla kirjoilla matkailuautossa.

Ensin oli vastaus, että ei, koska minua ei saada riittävällä varmuudella kiinni, jos jätän laskuni maksamatta. Kun sitten evästin myyjää hänen mennessä hakemaan kanavapaketin kaupantekoon lisäeväitä, että sano sille bossillesi, että olen Sininauha Oy:n ja Sininauhasäätiön eläkkeellä oleva toimitusjohtaja, joka on lisäksi saanut sellaisenkin kummallisuuden kuin sosiaalineuvoksen arvon, niin jo irtosi. Veikkaan kuitenkin, että ilman mainittuja meriittejä, olisin jäänyt niin sanotusti nuolemaan näppejäni taivaskanavien osalta.

Asiaan saatamme vielä joutua palaamaan, sillä meidän rakennuslupamme on virallisesti tilapäinen rakennuslupa, joten jos emme saa nyt henkikirjoja Merikonttikotiin, lupaan, että peilaamme asian EU:n kautta

torstai 1. elokuuta 2013

Vaikeiden ihmistyyppien käsittely

päivis: Tänään sähköpostiini tuli mainos koulutuksesta, jonka aiheena oli henkilöstöperusteisen irtisanomisen juridiset periaatteet ja psykologiset näkökulmat. Mainos oli ihan aito, vaikka se jostain syystä hauskasti menikin suoraan roskaposteihin. Koulutuksen tarkoituksena on siis valmentaa työnantajan edustajia antamaan fiksusti kenkää hankalalle väelle.

Koska en enää edusta työnantajaa, katsoin ehkä tuota koulutuspakettia vähän eri näkökulmasta kuin olisin ehkä katsonut joskus ennen. Olen kyllä ollut kertomassa, että työt päättyvät, no en kylläkään montaa kertaa, mutta en myöskään muista koskaan syyksi sitä, että joku tyyppi on osoittautunut vaikeaksi.

Nykyään ollaan hyvin tarkkoja, millä perusteella ihmisiä irtisanotaan. Ilman Yt-neuvotteluja se ei tavallisten duunareiden, eikä valkokaulusköyhälistönkään kohdalla enää onnistu. Pois potkittavat on kyllä ennen neuvottelujakin varmaan usein merkattu, mutta ulospäin esitetään, ikään kuin irtisanottavat henkilöt ratkaistaisiin vasta Yt-rupeaman kuluessa.

Yksi hyvä syy selitellä irtisanomista vaikka firman hallituksen jäsenille on se, että irtisanottava on hankala ihminen. Kun sen leiman saa otsaansa, mikään ei enää pidättele työnantajaa. Varmaan hallituksessakin ollaan vaikeassa paikassa, kun firman johtaja selittää potkujen antamisen syytä ja tarvetta. Vaatii hallituksen jäseniltä, jos ei rohkeutta, mutta ainakin mielenkiintoa lähteä kyseenalaistamaan irtisanottavan hankaluus. Helpompaa on uskoa firman johtoa, joka kertoo joutuneensa taiteilemaan kenties jo hyvinkin pitkään tuon vaikeasti käsiteltävän ihmisen kanssa.

Miksi sitten joku osoittautuu vaikeaksi työntekijäksi? Olisiko syynä vaikka se, että hän on saanut epäoikeudenmukaista kohtelua osakseen? Kaikki kun eivät nosta kiltisti käsiä pystyyn epäreilussa tilanteessa työpaikalla. Saattavat jopa panna hanttiin. Sen enempää siihen ei tarvita, kun jo tulee leimatuksi hankalaksi. Tietysti on niitäkin työntekijöitä, jotka saavat lisäpotkua elämäänsä siitä, että kaiken aikaa hämmentävät asioita. Työpaikan lisäksi hämmentäjät voi tunnistaa siviilielämästä. Hämmentäminen ei tietysti ole yksin työntekijäpuolen synti. Sama onnistuu kyllä esimiehiltäkin.

Minua vähän kylmää, kun ajattelen mielessäni niitä johtajia ja esimiehiä, joille työnantaja maksaa tuon kalliin koulutuksen. Kuinka he saavatkaan uutta pontta henkilöstönsä johtamiseen kuunnellessaan karmaisevia esimerkkejä vaikeista ihmisistä työpaikoilla. Esimerkkien kauttahan kaikenlaisten esimieskoulutusten sisällöt jäävät hyvin mieleen. Päät nyökytellen koetaan yhteenkuuluvuutta, sillä jokaisella, joka on kuvitellut tarvitsevansa juuri tätä koulutusta, on omalla työpaikallaan täsmälleen tuollainen tyyppi tai kenties useampikin.